Hurmio

Oi sää! Maailmasta on taas tullut tuttu ja lempeä. Se odottaa kehoa lähes samanlämpöisenä, ei tarvitse juuri tarmokkaasti, hieman pakotetusti, liikkua eikä syödä pysyäkseen palelematta. (Paitsi silloin tulee kylmä jos on sisällä ja ikkunaa pidetään auki, silloin vetää ja haluaa ryömiä peitteen alle.) Turkoosissa juostessani en osaa olla ajattelematta, että jos muuttaisin lämpimämpään maahan, voisi ihan hyvin käydä niin, että hurahtaisin semmoiseksi kaikki on tässä, tämä kaikki on suurta universaalia rakkautta ja elämä kyllä kantaa -mystikoksi, joka ei ollenkaan tajuaisi, miten jollakulla voi olla vaikeaa tai miksi toisinaan on aika varma, ettei kymmenen vuoden päästä juuri kukaan näistä, joiden kanssa nyt hilluu, oikein tunnu muistavan itseä ja yhteisiä hyviksi jäsennettyjä kokemuksia. Kyllähän minulla näitä hyvän uhkumisia on välillä muutenkin, etenkin seksuaalisuus virittää sellaisiin tuntemuksiin, tai se, että saa hieroa toista ihmistä tai halata kun toinen itkee, mutta hittolainen, kyllä niihin yleensä tarvitaan jokin selkeä virike, jokin tapahtuma, jotakin hyvin fyysistä kehoilua.

Kesäisin on toinen juttu. Silloin elämä kantaa. Tai hymyilee. Tai silittää ihoa hyvin pehmeästi. Kaikki kauneus saattaa alkaa itkettää ihan ilman mitään erityistä syytä. Hengittäminenkään ei satu, kun ilma on sopivasti valmiiksi lämmitettyä.
.
On kuin liikkuisi suuressa saunassa, kehot raukeavat kuumaan. Tiedän keskusteluista, miten monet ahdistuvat näistä lämpötiloista, mutta sitä on vaikeaa tajuta, koska ei itse osaa kuvitella, miltä tuntuu ahdistua lämpimästä. Ei sellaisesta ole kokemusta. Sitä on yhtä vaikeaa tajuta kuin erään ystävän ahdistusta huoneistossa, jossa hän yöpyi kissan kanssa. Kyse ei ollut allergiasta tai mistään sellaisesta, häntä vain ahdisti se ajatus, että huoneissa hiipi nelijalkainen olento, jonka edesottamuksista hänellä ei ollut varmuutta. Oli ollut mahdotonta nukahtaa, koska kissa pysytteli luultavasti hereillä, vaikka olikin hyvin hiljainen.

Juostessani eteenpäin mietin yksikseni niitä seikkoja, jotka olen saanut selville vasta viime aikoina, kuten sen, miten vähän joillekin ihmisille voivat merkitä esimerkiksi tuoksut ja maut, ylipäänsä nautinto ja elämän pienet, rikkaat yksityiskohdat, joilla oma maailmani on kirjottu niin sankalti, ja miten joillekuille (tunnistettukaan, ulkoakaan asetettu) rutiini ei tunnu enimmäkseen pakkopaidalta vaan pelastusrenkaalta. Noustuani altaasta sulan aurinkoon, bikinit kuivavat, luen Hanif Kureishia. Poppelien varjot luuhaavat vielä toisaalla.

Aika itselle

Nyt kun kouluvuotta on jäljellä enää viikko (huomenna on vapaapäivä), on mahdollista pysähtyä ja vilkaista taaksepäin, ja melkein jähmettyä suolapatsaaksi. Tuntuu hurjalta, miten erilaisia me ihmiset voimme olla. Toiset solahtavat kouluun kuin kala akvaarioon, oppivat pian seinien paikat ja asettuvat taloksi. Ja sitten toiset, ehkä jopa kaikki, jossakin pinnan alla, kokevat pientä klaustrofobiaa ja itkuisuutta ja hämmennystä siitä mielenhäiriöstä, joka on saanut tarttumaan tällaiseen haasteeseen, joka syö kaiken ajan, jonka normaalisti pystyisi pyhittämään itselleen, omalle palautumiselleen.

Sanovat muut mitä sanovat, minusta yliopisto oli helpompi ja keveämpi kuin hierojakoulu. Ihan jo siitä syystä, että siellä saattoi opiskella juuri siihen tahtiin, että ehti omaksua asiat haluamallaan syvällisyyden asteella, ehti nähdä ystäviä, ehti palautua. Hierojakoulu taas on niin tiivis, että leuka loksahtaa edelleen rinnuksille, kun astun ovesta ulos ja huomaan, että pirkule, on melkein kesä, praktisesti kesä, jossain vaiheessa vuodenajat ovat vaihtuneet.

Tänään teemme harjoitteita, joissa kuunnella itseä ja toista. Ensimmäiset tällaiset harjoitteet tänä vuonna. Ja silti, juuri tämä on ainakin minusta kaiken hieronnan perusta: toisen kehon kuunteleminen. Millainen rytmi sillä on? Haluaako se hellää vai päättäväistä kosketusta? Haluaako se karata oikealle vai vasemmalle? Mikä sen osista tuntuu painavalta ja tukkoiselta ja mikä osa jää kokonaan hahmottumatta tuntemusten kartastoon? Kun sulkee silmät istuen rennossa asennossa hoitopöydän pääpäässä, toisen kallo kämmenten kupissa, sormien herkät tuntopisteet toisen takaraivokyhmyyn paikantuen, on helppoa aistia toisen hengityksen keinunta koko kehossa. Sydämen rytminkin aistii. Toiset aistivat myös erilaisia kuvioita. Itse en aisti ympyröitä enkä ellipsejä, mutta kylläkin suunnan, alas-oikealle, jonne keho viettää. Tuntuu turvalliselta istua näin, toisen kallo omien kämmenien varassa, täysin toiseen ja tämän vankkaan, materiaaliseen läsnäoloon keskittyen. Aistia äkisti, miten jossakin alakehossa jokin suuri lihas päästää jännityksestä ja hervahdus tuntuu kallonpohjaan saakka liikeketjua pitkin.

On kovin toisenlaista maata itse plintillä pää toisen käsissä ja keskittyä kuuntelemaan itseään. Hengittäminen alkaa takuta, syke nousee huomion siirtyessä itseen. Ahdistus puristaa rintakehää vanteena. Tarkastelen tätä haluttomuutta kiinnittää huomiota itseeni siinä maatessani ja puhun itselleni rauhoittavasti mielessäni. Sanon: entäs sitten, olet kirjoittanut blogiinkin vuosikaudet tätä epämukavuutta, ja oletko kuollut? Ja: onhan se kamalaa ja hermostuttavaa äkisti ymmärtää olevansa olemassa ja säikähtää, osaako sitä hengittää, rentoutua, kuunnella itseään. Ja: mutta ei se mitään, se saa olla vaikeaa. Pulssi kiihdyttelee. Muistan äkisti osteopaatin, joka piti merkillepantavana sitä, että kylmä hiki tulvahti kehooni hänen liikutellessaan ja kuunnellessaan minua. Tajuan siinä, surullisesti ja konkreettisesti, ettei se kylmä hiki ole vain kipuaistimuksen tuottamaa. Se on se tapa, jolla vastaan siihen, että jonkun toisen huomio kääntyy minuun ja tajuan tulevani tarkkailluksi.

Ne tuntemukset, joita kiitää kehoni lävitse, eivät tunnu mukavilta, mutta eivät erityisen epämukaviltakaan. Osaan sanallistaa joitakin niistä. Epämääräisen tunteen, ettei minun kuuluisi elää ja hengittää tässä, vaan minun olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten tai ehkä jäädä syntymättä. Siihen liittyvän syvän, mutta ohimenevän surun, joka vihlaisee ja katoaa. Tajun siitä, miten sattumanvaraista kaikki on. Sen hyväksymisen, etteivät vanhempani koskaan ehkä opi suhtautumaan minuun tai siskoon täysin myönteisesti, enkä tarkoita nyt meidän tekemisiämme, vaan ylipäänsä meidän olemassaoloamme, heillä tuntuu olevan sen kanssa jatkuvasti ristiriitaisia tuntemuksia ja se heijastuu kaikkeen vuorovaikutukseen. He ovat jotenkin katkeria siitä, miten paljon aikaa meihin on mennyt, aikaa ja rahaa. Ja tavallaan, siinä maatessa, ymmärrän senkin tuntemuksen. Olenhan itsekin ollut katkera koululle tänä vuonna siitä, etten ole jaksanut tehdä niitä asioita, joita tarvitsisin. Ja silti olen halunnut käydä koulua, olen maksanut nurisematta lukukausimaksut ja raahautunut aamuisin kouluun ja jopa enimmäkseen jaksanut innostua kuulemastani. En tiedä, osaanko itsekään suhtautua mihinkään asiaan täysin myönteisesti. Koko epävarmuuteni vyöryy ylitseni kuin valtava hyökyaalto, enkä yritä yhtään pyristellä vastaan tai pidättää hengitystä, ettei keuhkoihin menisi vettä. Olen halunnut tätä niin kauan, tätä aikaa vain olla ja kuunnella näitä kuiskauksia. Niitä on kuunneltava usein, ei en halua sanoa niin, haluan sanoa: MINUN on kuunneltava niitä usein, jotta en hukuta itseäni tekemiseen ja suorittamiseen ja toisiin keskittymiseen.

Kummallista, miten vaikeaa on heittäytyä toisen hoidettavaksi, toisen kiltteyden varaan. Miksi ja mistä syystä ja miten ja milloin minusta tuli varovainen? Mikäli äitiin on uskomista, se on tapahtunut jo hyvin varhain. Olen pelännyt lääkäreitä, hoitajia, lastentarhanopettajia, vieraita aikuisia, vieraita lapsia ja oikeastaan vähän kai kaikkea niin kauan kuin lapsen voi varmasti sanoa pelkäävän jotakin. Kummisetäänikin olen pelännyt koko lapsuuteni niin, ettei hän voinut koskaan saada minua syliinsä istumaan. Lakkasin pelkäämästä kummisetääni vasta päälle kaksikymppisenä. Sitä ennen pidin vanhempieni harmistumista ja selityksiä sedän kiltteydestä ja mukavuudesta jotensakin kummallisina - eivätkö he nyt tosiaankaan tajunneet, miten karmeaa oli, että joku niinkin vieras ihminen, jonka näki vain joitakin kertoja vuodessa, halusi ottaa syliin ja jutella?

Harjoitteen purkamisessa sanon vain kehoni halusta kierähtää oikealle, oikealle, oikealle, oikealle. En sano mitään siitä, miten putosin hevosen selästä oikealle alas, enkä myöskään näistä muista ajatuksista. Siihen ei ole aikaa ja koetamme nyt kuunnella vain kehoa. Mutta mitä tarkoittaa vain keho? Toisen rentoutuessa kallo omien käsien kupissa toisen vain-keho on helppoa hahmottaa, abstrahoida läsnäolosta, aistia. (Ja silti en osaa unohtaa, että hänellä on oma maailmansa, josta saan vain pieniä vihjeitä yhden täältä, toisen sieltä.) Mutta tuntuu kuin minulla ei olisi tuollaista kehoa lainkaan. Se johtuu epäilemättä siitä, etten voi nähdä itseäni ulkopuolelta, koskettaa itseäni tuntematta sitä. Kuten G. H. Mead kirjoittaa, oma keho ei suinkaan ole meille maailman ensimmäinen vaan viimeinen objekti. Itse en ole vielä päässyt oikein siihen siihen saakka. Tapailen kehoa, tunnustelen sen rajoja, mutta ne ovat kauhean epäselvät ja siirtyilevät.

Jälkeenpäin, kun koulu päättyy tältä viikolta, pyöräilen sateisen kielontuoksuisen metsän läpi kohti turkoosia allasta ja panen merkille kahteen kiveen pudonneet vaaleankeltaiset maalitahrat niiden ohi liukuessani. Allas nielaisee minut, nyt tunnistan taas kehoni. Antaudun hitauden, näennäisen tapahtumattomuuden ja pysähtymättömän, pehmeän liikkeen rituaaliin. Tämä aika on minulle ja minun, sitä ei riko kenenkään muun katse eivätkä tavoitteet. Annan aiemmin hoitopöydällä tunnustelemieni tuntemusten palata, kutsun niitä ja ne tulevat, ja hämmästyn sitä, miten monesti olen juossut niitä, miten monia tunteja olen seisahtunut jääräpäisesti niiden ääreen. Pieni, ponnistamaton, yksitoikkoinen liike, jota kehoni jauhaa artikuloidusti, tekee kaikesta koetusta paljon helpommin hahmottuvaa. Ei ilmesty äkillistä pelkoa siitä, ettei ehkä osaakaan hengittää, ja sitten ärtymistä siitä, miten tyhmä ajatus, ei ihminen elä näin pitkään hengittämättä. Jalat liikkuvat, hengitys virtaa, syke tuntuu vaimeampana ja hitaampana kuin itseä makuulla tarkkaillessa.

Tarvitsen tätä aikaa. Tarvitsen paikan ja tilan, johon voin pysähtyä ymmärtämään hiljaisuutta kaiken puheen ja naurun alla, hämmennystä siitä, miten elää ja tapahtuu, miten ystävyyksiä solmiintuu ja purkautuu, miten välillä velvollisuudet tuntuvat painavan ja välillä huomaa jättävänsä jotakin tekemättä, koska pelkää saavansa siitä jonkun vihat niskoilleen, miten raskasta on luopua ja miten raskasta on olla luopumatta. Tekee hyvää havaita, etten edelleenkään onnistu hahmottamaan, että minulla olisi oikeutta elää. Tai velvollisuutta. Niin vain tapahtuu, ja toivon, ettei kukaan puuttuisi tähän asiaan. On kummallista, miten kipeästi tarvitsen tätä allashiljaisuutta. Miten monta vuotta olen sitä jo tarvinnut ja käyttänyt. Ja miten kummallista, että jotkut toiset eivät koe tarvitsevansa sellaista tai tarvitsevat jotakin ihan toisenlaista ja muuta. Joku tarvitsee nopeatempoisia asioita, joissa voi unohtaa kaiken rasittavan, joku tarvitsee jyskyttävän taustamusiikin, joku tarvitsee liikkumattomuuden tai jähmettymisen puolikivuliaisiin asentoihin. Joku tarvitsee paljon unta, tai jatkuvasti ihmis- tai eläinseuraa. Metsän. Meren. Tuntureita. Yökerhoja. Kuka mitäkin. (Ja tuntuu, että usein se vielä vaihtuu elämäntehtävien vaihtuessa.)

Minusta tuntuu jotenkin siltä, että jotta voisin kohdata toiset ottamatta heidän tarpeitaan itseeni, tarvitsen ajan itselleni. Jos muistan, miten haavoittuvainen, epävarma, hitaasti luottamukseni antava, surullinen, neuvoton ja muutenkin tähään ujoon ja päättämättömään tyyliin hankala saatan olla, minun on paljon helpompi suhtautua levollisesti samoihin tai toisiin omituisiin piirteisiin muissa. Tiettyjä asioita en kai hukkaa mitenkään, vaikkei kauheasti aikaa itselle olisikaan tiettynä jaksona. Esimerkiksi jännittäminen vieraan koskettamaksi tai puhuttelemaksi tultaessa on asia, jota en taida hämmästyä yhtään missään tilassa. En osaa nauraa sille huolettomasti kuten jotkut luokkatoverit, koska ei se minusta ole huvittavaa muissa kuin itsessäni joissain tietyissä tilanteissa, ja silloinkin huvittavuutta pohjustaa tietty suru siitä, miten kauaksi jää kuulostelemaan, voiko toisiin luottaa. Hyvin harva antaa esimerkiksi kätensä levätä rennosti hierojan otteessa. Kyllä se kertoo jotakin siitä, miten ihmisiä on käsitelty aiemmin, millainen kuva heillä on sisimmässään, esitietoisesti, toisten kannattelun luotettavuudesta ja pysyvyydestä. Moni pystyy rentouttamaan käsivartensa tietoisesti, kun ravistelen sitä lempeästi tai kysyn aiheesta sanallisesti, mutta jo yksi asennonvaihdos, ja käsi tököttää taas jäykkänä, ja saan ravistella sitä ehkä koko hoitosuhteen ajan. Omat käteni ja jalkani ovat juuri tällaiset. Osaan rentouttaa ne käsittelyssä, mutta minun pitää tehdä se erikseen. Se ei vain tapahdu itsestään. Toisaalta, kun tavoitan kerran rentouden, se usein pysyy käsittelyn ajan, ja käsittely käsittelyn jälkeen rentous tulee luontevammin.

Joskus oma jäykistyminen käsittelyssä tuntuu kiusalliselta, kuten kävi kiropraktikon luona. Pyytelin anteeksi hermostuneisuuttani, pukkasin hikeä ja hihittelin. Oli todella vaikeaa saada jäsenet löysiksi. Toisella käyntikerralla se onnistui jo helpommin, mutta edelleen jouduin keskittymään rentouteen todella, ja halusin puhua asiasta. Kiropraktikosta puheenaihe tuntui selvästi jotenkin kummalliselta, ja hän totesi, etten ole asiakkaana tosiaankaan jäykimmästä päästä, joten turha huolehtia moisesta. Mutta minun piti saada puhua asia ääneen hänen kanssaan, koska siinä on jotakin askarruttavaa, ja arvelin, että pystyn rentoutumaan hyvin seuraavalla kerralla, jos saan puhua asian, ja niin kävikin. Joskus vuorovaikutus on uskomattoman monimutkaista. On itse vaivaantunut jostakin, ja miettii, miten toinen tuohon asiaan reagoi, ja sitten haluaa kertoa vaivaantuneisuudestaan, jotta asia voisi laueta. Joskus kyllä mietityttää, miten helposti itse hoidettavaksi mennessäänkin alkaa hoitajaa hoitajaa, kantaa huolta hänen tuntemuksistaan, sen sijaan, että sen kuin jäkittelisi ja ajattelisi, että miettiköön toinen, mitä lystää, minä maksan ja siksi myös määrään marssijärjestyksen. Olen tuntenut ihmisiä, jotka osaavat ajatella näin. Se tuntuu hämmentävältä, enkä tiedä, miten he osaavat sen. Kai olen niin tottunut kannattelemaan itseni lisäksi myös kokonaistilanteen tunnelmaa, etten hahmota oikein, miten siitä voisi olla vaivaantumatta. Hmm. Tai ehkä: koska se, miksi hahmotan itseni, on osa tuota kokonaistilanteen tunnelmaa, järjestän itseäni tuon tunnelman järjestämisen kautta.

Kun nousen turkoosista, pesen ja väännän kuidut kuiviksi, saunon ja huuhtelen hien, läpsytän pukuhuoneeseen ja kuivaudun ja rasvaudun, ystävä purjehtii äkisti näkökenttääni. Hän työntää rahan kaapinoveen. Tervehdin, puhumme, halaamme. Kuinkahan kauan siitä on, kun olemme nähneet? Kuukausia, mutta montako kuukautta? Tajuan äkkiä, että paitsi on kevät, en ole nähnyt oikein ketään pitkiin aikoihin. Ja silti he kaikki ovat lähellä.

Sekin on aikaa itselle, ystävien näkeminen.

Linnut lehdet tähdet lentävät

Juoksen turkoosia yksin. Ja äkkiä, varoittamatta, kaikki loksahtaa kohdalleen. Kaikki. Linnut, lehdet, tähdet kaukana harmaan takana. Se on kummallinen tunne tai tuntu, se ei muistuta valveen kokemusta, transsia eikä unta, se ei ole minä elän ja hengitän -elämys, ei todellisuuselämys, ei kaiken yhtätapahtumisen kokemus, ei ei. Jalkani liikkuvat suurta rataa silittävän vastuksen sisässä, sormieni väliin on kumitettu kangas kuronut räpylät. Ryhti suoristuu helposti ja äkkiä etuoikealta kaiuttimien ja kipaisumetsän takaa tulee parvi lintuja, nimettömiä tummia lintuja, taivasta tummempia, sataa hivenen, linnut puhaltuvat kuviossa poppelin lehtikuvioiden luo, ympäröivät puun lintukehänä, lepattavat, toteavat puun sopimattomaksi, jatkavat matkaa taittaen suuntaansa.

Linnut näyttävät hieman tempaantuneilta lehdiltä ja ajattelen sitä, miten helposti ihmisetkin tempaantuvat ja tanssivat tuulien tansseja, sopimattomien poppelien käännekohtia ja tähtikuvioita. Ja kuulen äänen toistavan kaukaa kaukaa, että olen sen verran rilkeläinen, että - ääni katkeaa, että mitä, en muista enää, voin arvata, mutta täsmälliset sanat ovat kadonneet tai en enää usko sanoihin. Toinenkin lintuparvi leikkaa taivasta, liikkuvat tähdet, pyrstötähtikuviot, siipitähtikuviot, mutta taivas solahtaa takaisin nestemäiseen ykseyteensä heti saksien ja apuviivojen mentyä. Mikäpä maailman mahti jakaisi tai leikkaisi ystävät erilleen?

Juostessa pulssini kohoaa hitaasti, väsymys valuu kehoon, hengittäminen käy helpommaksi ja syvemmäksi. Ajattelen käsinkirjoitettua kirjettä, jonka kirjoitan sitten joskus, kun saan itseni koottua ja tapahtumista selkeän kuvan. Olen kai jo yksi, mutta kuvat ovat liian erillisiä, niistä pitää lukea kieriminen mielikuvituksen avulla. Viimein elämäni alkaa muistuttaa niitä asioita, joista olemme puhuneet ja olleet samaa mieltä mutta jotka eivät oikeastaan ole solahtaneet käytäntöihin. Olen kurkottanut, pitänyt sylissä, pyyhkinyt kyyneliä, soittanut huuliharppua, tilannut pullollisen kuohuviiniä, syönyt taas aamulla soijajugurttia, nukahtanut rauhassa omaan sänkyyni, tuntenut uupumusta illalla, pitänyt pääni ja päättäväisyyteni, kuunnellut sydäntäni ja asettanut sen rytmin kaikkia virallisia suosituksia tärkeämmäksi ja viisaammaksi. (Koska en ole ihminen ylipäänsä, ja nämä toiset, eivät hekään ole, jälkeemme vesijuoksuallas, loisk, kurrl, lip lip lip, ja sadepisaroiden vaimeat sormet, niiden todennäköisyys osua juuri tiettyyn kohtaan päänahassa.) Olen istunut puistonpenkillä sateessa ja kastunut ja miettinyt, olisiko järkevämpää ryömiä neliöityyn lehmukseen.

Kirjassa, jota olen lukenut sateisen iltapäivän, kirjoitetaan mustarastaan äänestä syyllisyyden äänenä. Säpsähdän, kun luen sen. Minusta mustarastaan ääni on jotakin muuta. Välillä sen kuulee ikkunasta, mutta sitten kun menee ulos kuullakseen selvemmin, rastaan pesue vain tonkii maata päättömän innon vallassa ja hyppii ja kipittää koomisesti. Vai voisivatko ne muuten olla niin lähekkäin? Yleensä ne näkee yksin tai kaksin, joten nimeän nämä kipittäjät pesueeksi.

Niin, ikkunat. Kun pyöräilen altaalta kirjan luo, seisahdun liikennevaloon siinä kohdin jossa Helsinki näyttää Riialta. (Kulmassa sijaitsee yksi lempikahviloistani.) Talossa suoraan toisella puolen on ikkuna auki, läähättävän mattamustan sisässä seisoo hauras vanha nainen hihattomassa laamapaidassa, nojaa ulos kyynärpäät ikkunalaudalla, katseemme kohtaavat liikenteen takaa, lehmusten kukat ovat jo mätää massaa, alkaa tuoksua syksyisemmältä, nainen nousee kyynärpäiltään, sivelee oikealla kädellä kaulanseutuaan, katsoo taivaalle, sitten takaisin. Me voisimme olla toisemme. Ehkä myöhemmin, kun minusta tulee vanha nainen, seison mattamustassa ikkunassa ja sivelen kaulanseutua kädellä ja katselen tyttöä pyörineen liikennevaloissa, suhtautumassa punaiseen valoon mahdollisuutena.

Muistanko tämän päivän silloin? Mitkä asiat jäävät pyörimään mieleen marmorikuulina ja mille käy lehmuksenkukkamaisesti?

Tiedän elämäni käyneen äkisti vaikeasti selitettäväksi. Sellaiseksi, että jos sanon, miten asiat ovat, todistukseeni ei aivan helposti uskota. Oikeastaan se ei häiritse. Tilanne joka tapauksessa etenee juuri siten kuin etenee. Se on lintujen kuvio, lehtien kuvio, tähtien kuvio, edestakaisin sahaava moniulokaskuvio, sellainen jonka hyönteinen piirtäisi kattoon, jos sen keho olisi läpinäkymätön ja jos valo tulisi alhaalta ja jos kattoon olisi sivelty valoherkkää mediumia, ja sitten äkisti huone pimennettäisiin ja kattoon siveltäisiin kehitettä ja kiinnitettä ja huuhdetta ja sitten valo sytytettäisiin uudelleen, lapsen piirtämä lintu ennen kuin lapsi oppii, että lintu on aikuisten ihmisten mielissä lihaklöntti eikä vapaata lentoa, substantiivi eikä verbi.

Lähentyä, säikähtää, surra, palautua, korjaantua, kertoa, jakaa, hyväksyä, innostua, odottaa, jännittää, rentoutua, hihittää, itkeä, nukahtaa, lentää.

Kun valo vaihtuu vihreäksi, hypähdän satulaan, kallistan lantiota aavistuksen verran taaksepäin ja annan vauhdin imeä pyörän ja minut sisäänsä, yli risteyksen, mäkeä ylös.

Kehokiuas

Eilen se tapahtuu, se on ihmeellisen hyvä tuntemus, ja se saa haluamaan sitä lisää. Kävelen vesijuoksemaan sandaaleissa paljasvarpain, vaikka on kylmä. Matkalla varpaat käyvät vähän tunnottomiksi kivistelyn jälkeen. Suhtaudun siihen levollisesti, koska ollaan kuitenkin aika kaukana pakkasista ja sensellaisista. Jo suihkun lämmin vesi tuntuu jotenkin hätkähdyttävältä ja allas on hieman viileämmän oloinen kuin tavallisesti. Enkä veden jälkeen oikein onnistu lämpiämään saunassa, en ainakaan henkeähaukkovaan tilaan, jossa tuntuu siltä kuin korventuisi elävältä.

Niinpä kun lähdemme paarustamaan kotia kohti, tapahtuu pitkästä aikaa tuo mahtava ilmiö, jossa keho äkisti horkkaamisen jälkeen päättää, että kukaan muu ei aio auttaa sitä lämpenemään, ja sisuuntuu lämmittämään itse itseään tehokkaammin. Äkkiä kesken kävelemisen minulla on niin kuuma, että fleecetakkia on avattava ja veri oikein tykyttää sormissa ja varpaissa. Ja kokonaisuudessaan olo on loistava, hengitys kulkee, kasvot hehkuvat lämmintä, voisi kävellä vaikka maailman ääriin saakka. Eikä varpaiden ole lainkaan vilu, ei enää, vaikka sää on sama kuin tullessakin ja tuuli tempoilee sateenvarjoa.

En tiedä oikeaa nimeä tälle ilmiölle, mutta olen kutsunut sitä itsekseni kehokiukaaksi, koska keho todella tuntuu pieneltä ryhdikkäältä ja puhdikkaalta kiukaalta, joka oikein hohkaa lämpöä. Nuorena minuun teki valtavan vaikutuksen lukemani juttu buddhalaismunkeista, jotka pakkasyönä menivät kaavuissaan jäätävään jokeen ja sitten kuivattivat kaavut omalla ruumiinlämmöllään mitenkään ihmeemmin vilustumatta. He vain luottivat että niin käy ja kestivät epämukavuuden ja siinä se. (En käyttäisi tässä sanaa "tahdonvoimalla", se ei vain jotenkin tunnu sopivalta.) Sinä syksynä isä ja minä kävelimme joka ilta merenrantaan aamutakeissa ja kävelimme veteen kaulaa myöten ja ylös. Teimme sitä marraskuulle, sitten isä sairastui ja lopetimme. Kun yritin pienen tauon jälkeen palata mereen yksin, siitä ei tullut mitään. Vesi tuntui uskomattoman kylmältä, ja kun siihen ei ollut kävellyt edellisenä iltana, en pystynyt uskomaan, että selviäisin siinä enää. Myöhemmin koetin hakea kylmyyttä avannosta, mutta ihoni ei kestä sitä: se nousee nokkosrokolle kauttaaltaan (ja paljon pahemmin kuin paljassäärin nokkosten läpi kävelemisestä, jota sitäkin harrastin teininä itseäni karaistakseni). On siis hankittava horkka ja siitä lämpeneminen toisin. Tavallaan raivostuttavaa, että iho käy asettamaan esteitä kokeiluilleni, mutta toisaalta, ehkä se estää pahimmat ylilyönnitkin.

Kehokiuas tuntuu onnistuvan joskus satunnaisesti, kuten eilen, mutta haluaisin löytää kaavan, jolla sen saisi onnistumaan hieman varmemmin. (Olisiko se sitten enää yhtä hienoa, en tiedä. Yleensä asiat eivät automatisoituessaan tunnu enää niin ihmeellisiltä, mutta toisaalta, niiden miellyttävyys ei kyllä tapaa kadota yhtään mihinkään. Ja jo miellyttävyys saa rauhallisen ihmisen tyytyväiseksi ja kiitolliseksi ja tuntemaan, että itsellä on jotakin annettavaa tässä maailmassa.) Olen huomannut, että etenkin jalkojen jäädyttäminen sandaaleissa samalla kun on muutenkin kylmä edistää tehokkaasti kehokiukaan päälle naksahtamista. Joskus kuitenkin käy niin, että lämpimän hyvänolon tulvahduksen sijaan kylmä vain jatkuu ja lisäksi kurkku kipeytyy ja nenä alkaa vuotaa. Mikä silloin menee pieleen? Ja miksi kehokiuas säteilee joskus vain yhden illan, kuten eilen, ja joskus kaksikin vuorokautta? Kerran vietin alasti likitulkoon kaksi vuorokautta sen takia, että minulla oli niin kuuma, että mikä hyvänsä vaate olisi tuntunut suunnattoman tukalalta ja hiostavalta. Makasin pimeässä ja säteilin lämpöä ja olin jo vähän levoton, mitä se tarkoitti ja olinko kenties tulossa hulluksi ja kuvitellut kaiken, mutta ei se oikein siltä vaikuta. Enkä usko, että ilmiö on edes harvinainen. Joskus puhuin siitä mummun kanssa, ja hän sanoi, että senhän takia juuri hän kävi avannossa koko aktiivisen aikuisikänsä. Että siitä tulee juuri sellainen olo. Ja että kesällä kun järvi lämpeni häntä itketti, kun se olo vietiin moneksi kuuksi pois. (Mummuni oli kova avantoilija, he esittivät uimaseurassa avantomusikaalin Mikki merihädässä, ja mummu oli merihirviö. Hän piileksi avannossa lautan alla monta minuuttia liikkumatta ennen kuin nousi karjuen yleisön näkyviin. Mummu sai naiseudestaan huolimatta hirviön roolin, koska hän oli uimaseurasta ainoa, joka pystyi olemaan niin kauan avannossa paikallaan kramppaamatta. Voi tietysti olla niinkin, että meillä on suvussa tiettyä taipumusta kehon koetteluun ja karaisemiseen ja sen miellyttävänä kokemiseen...)

En ole mitannut kehoni lämpöä koskaan kehokiukaan aikana, koska oloni on silloin hyvin euforinen eikä tunnu lainkaan kuumeiselta. Ehkä mittaaminen voisi olla silti hyvä idea, tietäisinpä ainakin, olenko oikeasti lämmin vai onko se vain jokin illuusio. Kädet ja jalat ainakin ovat normaalia lämpimämmät, sen uskallan sanoa. Ja siitä olen jokseenkin varma, että noina kehokiukaan hetkinä stressitasoni on niin alhaalla kuin on mahdollista. Joskus syvähengittämisen tai ravistelevan orgasmin jälkeen voi olla yhtä hyvä olo. Tai rankan juoksulenkin, silloin kun polveni vielä kestivät juoksua. Siitä on niin kauan jo, nyt yli puoli elämää! Tuossa tilassa on vain täysin lämmin, rento ja tässä, avoin ja vastaanottavainen, rauhallinen ja aavistuksen ylävireinen.

Tuntuu hurjalta elää kehoa, josta tietää niin vähän.

Nyt kun kirjoitan tätä, hiukseni ovat vielä aika märät ja vilunväreet juoksevat selässä. Haluan kehokiukaan takaisin, mutta en osaa sanoa, tuleeko se toivomalla ja horkkaamalla, tänään jaloissani on nimittäin ollut sukat ja lenkkarit. Ei parane kuin kokeilla, tunnustella, etsiä.

Rakkauden meri

Aamulla kun vesijuoksen turkoosissa, tuoksuu ja kuulostaa turkoosilta. Jokin nyrjähdys on tapahtunut. Ensimmäinen kuuma päivä hohkaa maasta, puista, talojen seinistä, tunkee veden viileäänkin. Niin, vesi todella tuntuu tänään viileältä, toisin kuin edeltävinä päivinä. Suljen silmät, venytän rankaa, syvähengitän. Välillä avaan silmät ja panen merkille, miten eri tavoin ihmiset altaassa liikkuvat. Joku rehkii oikein olan takaa - tosiaan, lavat muljuvat kuin silppurin terät. Toinen pyörittää jalkojaan kuin istuisi polkupyörän päällä. Aika moni juoksee aikaa tai matkaa, ei itseään. Tai ehkä olenkin väärässä - ehkä he identifioituvat aikaan ja matkaan tai jompaankumpaan. Joskus se ärsyttää, nyt se tuntuu lähinnä hassulta ja huomaan rakastavani aivan kaikkia altaassa. (Kaikki eivät rakasta minua ja allasmeditaatiotani, selvähän se. Liikun aika hitaasti, koska haluan olla tarkka ja nauttia samalla. En ole tullut polttamaan kaloreita tai pumppaamaan tehoja vaan rasvaamaan koneistoa. Liikunta helpottaa hyvinvointiani. Ja joskus ohitse tarpovat vilkaisevat vihamielisesti, sen huomaa, kun avaa äkisti silmät.)

Vesi tukee ja kannattelee, silittää. Se ei rajaa kehoa kuten kylmä ilma. Kun nousen altaasta, aurinko on entistäkin korkeammalla. Silti märkä iho merkkautuu selvästi kananlihalle. Mutta kun ihon kuivaa, on mahdollista viettää hetki bikineissä ulkosalla palelematta, hengittää aurinkorasvojen ja kloorin hajua, panna merkille yksinäinen hahtuva, joka kuljettaa siementään viistosti katsomon ylitse.

Ihmisissä on uutta valppautta. Ja uutta levollisuutta.

En ole saanut nukuttua edellisenä yönä paljonkaan, ja siksi olen nyt aika juurtunut. Istun takapuoli pehmustamattomalla puulla ja virkata kiskon aurinkohatun silmukoita. Linnun varjo ylittää jalkani. Edellisenä päivänä olen istunut hetken kasvitieteellisen puutarhan omenoiden alla, ne kukkivat hurjana, katsonut valoa kukkien läpi ja sitten jalkojani, jotka ovat varjojen pilkukkaiksi tatuoimat. Helpotus on tulvinut minuun, mies on ojentanut kätensä ja kietonut sen ympärilleni, olemme ylittäneet sillan yhtäjalkaa, ja se kaikki on soveliasta ja tuntuu hyvältä, mies hymyilee ja haluaa nukkua. Kesä väsyttää hänet, minä tulen unettomaksi.

Tuntuu uskomattomalta olla näin keveässä, onnellisessa, rakastavassa tilassa. Ilmiö kerrallaan horjauttaa jonnekin itkun ja naurun rajamaille, syvään liikutukseen ja hämmennykseen. Maailma ei heitä naamaan räntää, kylmää viimaa, väsyneitä hahmoja, ei, ei mitään sellaista. Puistot tulvivat nauravia ihmisiä, he ovat saaria, lepäävät samalla maalla, ovat jo yhtä muutakin kuin havaintoni osina. Tapaan pienessä, ranskanpastillitalojen reunustamassa puistossa ihmisiä sattumalta ja tarkoituksella. Snautseri tulee kerjäämään rapsutusta. En jaksa avata anatomian kirjaa.

Näinkö helppoa se tosiaan on? Aurinko, kaiken elämän annostelija täällä, on tosiaan voimakas kuin siinä sadussa, j0ssa pakkanen ja aurinko kamppailevat, kumman voima on suurempi. Auringolle ja kesälle ja kaikelle tälle voi vain antautua, avautua, haistella, kuulostella, liikuttua. Ihmiset, nuo hauskat nisäkkäät nyt hieman ohuemmissa vaatteissaan, ryhmittyvät nurmille.

Haluaisin pitää kutsut, jonne kutsuisin kaikki etäisestikin tuntemani ihmiset. Kutsut voisivat tapahtua vaikka metsän pilkukkaissa saleissa tai lämminneen meren rannalla. (No, siihen toki kuluu vielä hetki.) Hassussa päivän virittämässä unelmassa kaikki olisivat selvin päin ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. (Sitä varten tarvittaisiin ehkä tuokio naurujoogaa.) Verannalla olisi piano ja sivummalla rauhallisia, kiireettömiä alpakoita. Onko kuviteltavissa mitään paratiisimaisempaa? Voi ei, ei varmasti ole!

Loppuillasta kaikki seisoisivat vedessä ja katselisivat taivaalle.

Mistä nämä kuvat tulevat? Ehkä alan taas kallistua piiru kerrallaan, natisten ja vaivalloisesti, kohti yhteisöllisyyttä yksinäisen kauden päätteeksi. Ainakin nyt minusta tuntuu selvältä, että kaikki seisovat, istuvat ja tanssivat samalla maalla, ovat samaa maata, auringon loitsuamia.

Siihen kaikkeen liittyy viiltävä, etäinen suru, koska muistan ajan, jolloin kyllä pidin muita tuohon taikapiiriin kuuluvina, mutta itse pelkäsin ja vyöttäydyin valkoisten miestenpaitojen panssariin helteelläkin, halusin olla näkymätön ja yksin, olin täydellisen irrallinen ja haluton myöntämään, että läheisyys saattaa tuntua hyvältä. Se tuntuu huimaavan kaukaiselta, mutta ei niin kaukaiselta, ettenkö muistaisi, ettei ketään saa pakottaa seuraan eikä seurassa valehtelemaan, että on hyvä olla, vaikka oikeasti tahtoisi itkeä.

Se maailma on kadonnut jonnekin, onneksi.

Ja vähitellen kevätlevottomuuteni on laajentunut kipukohdasta valtavaksi mereksi, josta ihmiset pilkistävät. Haluaisin äkillisen kesäsateen itselleni, mutta en sittenkään, koska tiedän, että muut puistossa tuskin arvostaisivat sitä. Halu on keveä, pyörähtää ja katoaa. Ja meri on ympärilläni, se kannattelee, liikauttelee raajoja, kadottaa pinnanalisen.

Tervehdyksiä

Maauimalassa vesi tuntuu todella lämpimältä, toisin kuin uimahallista. Se taitaa kyllä johtua eniten siitä, että kipakka tuuli näihertää kylmää ne muutamat metrit, jotka ovelta on juostava altaan ääreen. Ja sitten on vielä sormeiltava vesijuoksutossut jalkaan. Vesi tuntuu sen jälkeen turvallisen tasaiselta ja tyyneltä ja pehmeän lempeän lämpimältä. Ehkä vähän silkin ja hedelmäsalaatin sekoitukselta.

Juoksen pystypäin ja koetan tähyillä, onko viereisillä radoilla jossakin hennattua, kiharaista päästä, joka kuuluisi Vompsulle. En tiedä, onko hän seurassa vai ei. Mutta jossakin täällä hänen pitäisi olla tai sitten hän on enemmänkin myöhässä. Tähyily ei tuota tulosta, joten ummistan silmät ja juoksen keskittyen hengittämiseen ja rangan pituuteen. Kun raotan hieman toista silmää aurinkolasin kesäisenruskean sävyn takana, näen silmäkulmasta jonkun heilauttavan vedestä kättään. Käännyn katsomaan, mutta se onkin uimari, joku vieras, joku joka kauhoo eteenpäin kädet tervehdyksiä alinomaa ei-kellekään huikautellen.

Ja kun päästän huomioni laajenemaan tuosta yhdestä kehosta, liukumaan veden pintaa kuin häränsilmän, mitä näenkään - koko joukon käsiä, jotka huikkaavaat, kutsuvat vesileikkiin, kauhaisevat maalta polskintamahdollisuuteen päin. Tänne, tänne vaan!

Katselen käsiä ja niiden rytmikästä huisketta ja koettelen tuntemusta, että on kuin ne huiskuttaisivat esimerkiksi minullekin. Miten ystävällinen allas... ja sieltä Vompelmusch jo saapuukin, kallistaa päätään takakenoon, virnistelee, hammasraudat näkyvät kauas saakka. Unohdan kädet.

Minulle on hymykin, mitä minä käsillä?

Viimeinen paastopäivä

Olen tänään mainiolla ja pirteällä päällä. Vesijuoksen puoli tuntia, istun pitkään saunassa, kävelen uimahallilta kotiin kaupan kautta. Ostan kaupasta kaikkea kivaa, mitä voin lähipäivinä varovasti maistella totutellessani kiinteään ravintoon takaisin: luomupaprikoita, alfalfan ituja, maustamatonta soijajugurttia... Minua ei edes heikota!

Eilen illalla kyllä heikotti. Menin joogatunnille hyvillä mielin ja pahaa aavistamatta, mutta puolentoista tunnin sessio paljastuikin aika raskaaksi keholle, joka selvästi oli jo illan takia energiatasoltaan jokseenkin nollissa. Salille käveleminen oli vielä ihan kivaa, mutta jo ensimmäisissä aurinkotervehdyksissä silmissäni alkoi sataa taas sitä lumisilppua, hohtavia hiveniä, minun oli vaikeaa nähdä sieltä pyryn takaa kämmeniäni, jotka olivat yläruumista kannattelevina harosormisina tukina joogamattoa vasten. Kun teimme avaavia harjoitteita syvähengityksen tahtiin, jouduin koko ajan hokemaan itselleni: rauhoitu, rauhoitu, et sinä tähän kuole etkä edes pyörry, varpaat vaan heilumaan. Enkä pyörtynyt, mutta aika lähellä kyllä kävin sitä rajaa. (Lukioikäisenä pyörryin usein aamuisin, joten tunnistan kyllä sen olon varsin hyvin. Olen herkkä pyörtymään, se tuntuu raivostuttavalta. Mikään ei ole nolompaa kuin pyörtyä julkisella paikalla.) Kun olimme pitkissä pakaravenytyksissä lattianmyötäisenä, pää alaspäin rentona retkottaen, istumaan nouseminen sumensi jo silmät siihen malliin, että oli laitettava pää vielä hetkeksi alas ja sitten pumppauduttava asteittain sieltä ylös.

Tunti loppui jossain vaiheessa ja kiskoin helpottuneena vaatteet päälle ja join paljon vettä. Kotiin käveleminen tuntui kauhealta, sydän hakkasi ja hengitys ei meinannut kulkea lainkaan. Ajattelin jo, että saanko nyt jonkun sydänkohtauksen ja onko suolatasapainoni tosissaan jo niin vinksallaan muka, ja olin jotenkin samaan aikaan ylpeä ja huolissani: huolissani, koska olin mielestäni kyllä kuunnellut kehoani, mutta nyt keho oli aivan kauhunkankea eli jokin oli mennyt ohi korvieni, ja sitten toisaalta ylpeä, koska minusta on mukavaa vähän koetella tahdonvoimaani ja osoittaa itselleni, että tahtoessani pystyn kyllä sietämään epämukavaakin oloa. (Tunnen helposti, että päästän itseni kovin helpolla vähän kaikessa ja että olen siksi kauhean veltto eettisesti. Voisinhan vaikka ryhtyä fennovegaaniksikin ja kulkea kaikki matkat pyörällä, esimerkiksi kiirastorstaina pyöräillä Kuopioon tai sitten lykätä matkaa sinne asti että on paremmat kelit. On jotenkin vähän löysää syödä välillä kananmunia ja vuohenjuustoa ja ajaa huristaa junalla pitkiä matkoja. Ja se, että olen syönyt niin, että lihoin pari kiloa ihan turhaan, sekin on pois yleisestä hyvinvoinnista, se tuntuu kauhealta; etten vain tee itselleni karmean tukkoista ja turpeaa oloa vaan että myös turhaan kuormitan planeetan kestokykyä, siinä on jotakin kauhean ajattelematonta. Mutta toisaalta tiedän, etteivät eettisyyden äärimmilleen ponnistamisen kokeilunikaan ole saaneet minua hyvinvoivaksi, oikeastaan päinvastoin. Villeimmässä vaiheessa luovuin jopa ulkomaisista mausteista ja uutin äikätatista rypsiöljyyn pippurinkorviketta. En voi suositella.)

Onneksi Vompsu ja Nasu tulivat minua kävellen vastaan, ja kun näin heidät, ahdistuksen pahin kärki katkesi: tiesin, että jos tilttaan, teen sen ainakin hyväntahtoisessa seurassa. (Joskin se nyt varmasti olisi aika pahaksi Vompsun pakko-oireille. Hän pelkää jo nyt sitä, että mitä jos sitten joskus kuolenkin häntä ennen. Se tuntuu minusta niin kaukaiselta ja hullulta pelolta, mutta toisaalta, häneltä ei ole kuollut yhtään lähiomaista, joten hän ei osaa lainkaan tietää, miten siihen reagoisi. Olen koettanut lohduttaa Vompsua sanomalla, että läheisten kuoleminen on onneksi semmoinen asia, jota hän saa todennäköisesti ylen määrin harjoitella ennen kuin oma vuoroni tulee. Olen nimittäin naimisiin mennessäni päättänyt, että jos vielä joskus saan kovin vahvoja impulsseja kävellä raitiovaunun alle yleiseksi parhaaksi, menen kuitenkin ensin mielenterveystoimistoon Vompsun takia. Minulla on velvollisuuteni häntä kohtaan. Muut tuttavani eivät sen sijaan viritä tuollaista velvollisuudentunnetta; en halua antaa heille valtaa näin tärkeässä asiassa.) Sekin helpotti, että sain sanottua ääneen, miten karsean huono olo minulla oli. Kummallista, miten parin sanan avautuminen muuttaa paljon!

On hirveän mielenkiintoista, miten erilainen olo tänään oli vesijuostessa, vaikka molemmilla kerroilla mehutankkauksesta oli suunnilleen sama aika, ja itse asiassa tämä aamiaismehu on määrältään ja kaloreiltaan vähäisempi kuin lounas, johon sentään kuuluu kasvislientäkin. Ehkä se kuvastaa korostetusti sitä, minkä muutenkin tiedän päivistäni: Aamuisin jaksan vaikka mitä, mutta illat ovat kamalia. Iltaisin ei juokse ajatus eikä tanssita. Iltaisin en jaksaisi nähdä ihmisiä enkä liikkua. Tapaamiset kello 17 jälkeen ovat pääsääntöisesti yhtä tuskaa. Sen sijaan tapaamiset aamuseitsemältä ovat varsin jees. Toivottavasti pääsisin nyt hierojakouluun; hierojana voisin todennäköisesti järjestää päiväni niin, että varaisin parhaan ajan eli sinne aamuyhteentoista tai jopa puoleen päivään saakka, itselleni ja liikkumiselleni, ja sitten se melkohyvä voisi olla asiakasaikaa. Voi tietysti olla, että tämä on täysin hypoteettista hurisemista ja hierominen osoittautuukin niin vaativaksi asiakastyöksi, että se on tehtävä nimenomaan aamuisin. Toisaalta esimerkiksi kirjallisten töideni valossa tiedän, että laajamittainen hyvinvointini pysyy paremmalla tolalla, kun liikun silloin, kun minussa on paljon energiaa, eli heti aamulla - sillä lailla ilta siirtyy konkreettisesti kauemmas, vireyteni kantaa pidemmälle ja siedän paremmin iltakohtaamisiakin. Liikunnan antaman jaksamisen tunteen todella huomaa!

Tuntuu kauhean jännittävältä, että saan kohta syödä 2/3 desilitraa mustikkasosetta! Minun ei oikeastaan tee kauheasti mieli, ja se on askarruttavaa: ennemmin paastotessani ruokafantasiat ovat olleet jotenkin läpitunkevampia. Nyt taas kun kävin kaupassa, suurin osa näkemästäni ruoasta etoi minua jollakin lailla: niin kiinteää, niin täyden ähkyolon tekevää, niin suolaista, niin makeaa... alfalfan idut olivat oikeastaan ainoa asia, joka houkutteli, mutta ostin kuuliaisesti myös purjon purjo-täysyjväriisilientä varten sekä sitä soijajugurttia, josta saan maitohappobakteereita. Ja paprikoita, koska rakastan meheviä punaisia paprikoita ja sitten kun ruokaantotutteluvaiheessa iskee nälkä, on hyvä, että minulla on tuollaista kevyttä ja terveystekijöitä tulvivaa, aromikasta pureksittavaa. Olen kuitenkin muutenkin ajatellut, että nyt paaston jälkeen en mene takaisin siihen raivostuttavaan iltatapaani, että naksin suklaalevystä jopa rivillisen suuhuni (se on aivan liikaa, olen siitä tuntikaupalla tukossa) tai teen jättiläismäisen voileivän. Ajattelin syödä keveästi ja leivättä ainakin tuonne pääsiäiseen saakka.

Pääsiäisen me vietämme vieraisilla, joten en osaa sanoa, mitä ruokaa siellä sitten on. Ajattelin kuitenkin ottaa mukaan tattarihiutaleet... heh, on minullakin turvaruokani. En haluaisi olla hankala vieras mutten myöskään tahtoisi syödä pashaa (onneksi melkein kukaan ei osaakaan tehdä sitä vegaanisena... eikä ainakaan semmoisena vegaanisena & vähärasvaisena, jota minäkin suostun syömään; semmoinen peruspasha on ollut mulle aina liian voinmakuinen, yök) enkä pullia tai leipää tai muuta sellaista raskasta. Vaikka voihan tietysti olla, että mieli muuttuu. Mutta nyt on niin hyvä olla, että soisin pysyväni terveellä ruokavaliolla enkä vain hinkuvani kaiken maailman rasva-, lisäaine-, suola- ja sokeripommeja, kuten olen talven yli tehnyt, ja viime kesänäkin.

Luulen, että se kesän stressisyöminen johtui häistä, minulle se naimisiin meneminen on edelleen jollakin tavalla vaikea asia, vaikka se tuntuikin ihan kivalta ja avartavalta jollakin tasolla vieraudessaan - minulle on hirvittävän tärkeää saada itselleni riittävästi tilaa ja aikaa, vapautta ja omia unelmia, ja naimisiin meneminen suhteutui tietysti myös tuohon tarpeeseen ja tuntui siksi jollakin tavalla vähän häpeälliseltä ja kenties jopa vastuuttomalta. Olen oikeastaan vasta nyt oppinut tajuamaan tämän vapaudenkaipuuni selkeästi, ja saanut äidiltä vahvistuksen siihen, että olen aina ollut varsin hyvinvoiva, jos minulle taataan tuo tila, mutta että muutun helposti ahdistuneeksi, jos minua ahdetaan liikaan ihmiskontaktiin. Äiti ja isä sekä muut lähisukulaiset olivat kovin hämmästyneitä ja aika huolissaan, kun menin naimisiin. Eivät he olettaneet minun haluavan mitään semmoista ikinä-ikinä. Ja vaikka olin viime kesänä vähän pahastunut siitä, että he suhtautuivat niin epäröiden kaiken ilonsa lomassa, minun on myönnettävä, että heidän huolensa eivät olleet turhia ja että on aika stressaavaa tajuta olevansa naimisissa, kun ei ole ikinä halunnut sellaista naimisissa olon stereotyyppielämää, kaunista kotia ja pyöräköitä penskoja, essu edessä pullien pyörittelyä ja kotiruoan oloista ruokaa. Saan päivittäin hokea itselleni, että Vompsu on mennyt naimisiin minun eikä minkään naisstereotyypin kanssa. Ei minun tarvitse edelleenkään pitää siivoamisesta, haluta lapsia eikä laittaa kotia. Saan olla sotkuinen, hihittelevä, epämuodollinen itseni. Saan leikkiä suurta gourmetkokkia ja köyhäillä ja laittaa eriparin sukat. Ja saan uppoutua kirjaan ja olla kuulematta, kun hän kysyy minulta jotakin. (Olen joka tapauksessa, se ei ole valintani piirissä, mutta tuntuu ikävältä, etten saisi olla, vaikka olenkin.) Ja minulla saa olla sellaisia tunteita, jotka eivät ole mahtua rajojeni sisään ja jotka valvottavat minua levottomana. Alan tajuta tämän vasta vähitellen, asteittain. Riittää, että haluan asua Vompsun kanssa ja työstää meidän molempien asioita. Se on helpottavaa tajuta, mutta kylläpä sen tajuamiseen meni aikaa! Ehkä juuri tuo seikka, josta jokin aika sitten kirjoitin, tuo ettei ole oikein hyviä ihmissuhteita, sellaisia joihin tahtoisi itsensä kuvitella, mallina omalleen, on aiheuttanut sen, että olen ollut jokaisen suhteen alkaessa paitsi halukas suhteeseen (koska olen utelias ja sitä mieltä, että kokeilemallahan se selkiää), myös aivan kauhuissani ja pelännyt menettäväni itseni. (Eikä pelko ole ollut turha. Kun on kerran elänyt lapsuutensa perheessä, jossa kietoudutaan ja uhraudutaan ja ihmisten rajat ovat häilyviä, on vaikeaa pitää rajansa läheissuhteessa: mistäpä sen olisin oppinut? No, noista kirjoista, joita olen kustannustoimittanut ja nyt myös ominpäin lukenut. Minä kuvittelin ennen toimivani siten kuten pitää, jottei minua heti hylättäisi. Vasta nyttemmin olen tajunnut, että pahinta on kuitenkin se, että itse hylkää itsensä: omat tunteensa, toiveensa ja tarpeensa toisten hylkäämisen välttääkseen. Kun on hylännyt itsensä, ei oikein enää osaa reagoida mihinkään ja on vain epämääräisen onneton.)

No, nyt sentään tajusin sen, että saan olla tällainen kummajainen, aiemmissa suhteissani en ole tajunnut sitä näin selkeästi. Ehkä siksi, että niissä toisella osapuolella on ollut ehkä enemmän pyyteitä suhteen suhteen. (Kääk, suhteen suhteen!) Vompsis on jotenkin niin rento ja hänkin pitää asioiden kiireettömästä tutkiskelemisesta, ettei häntä sillä lailla häiritse, vaikka saatan välillä olla itkuinen tai levoton tai sotkuinen ja vaikken tee uraa enkä halua lasta enkä jaksa kaunistaa kotia. Hän jotenkin ymmärtää, miten tärkeää minulle on seurata huonekasvien vointia ja kevään etenemistä, tuntea rauhallisuutta ja levottomuutta, oppia rentoutumaan. Eikä hän ole kaiken aikaa äkäinen tai huolissaan siitä, etten tee enemmän maailman pelastamiseksi, vaikka hänkin samalla tavalla pohtii perinpohjaisesti elämänsä ratkaisuja paitsi itsen ja toisten ihmisten ja muiden tuntoisten olentojen, myös ja ennen kaikkea ekologisesta näkökulmasta. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on, eikä haikaile jotakin enemmän. Se on todella harvinainen asenne ja olen sydänjuuriani myöten kiitollinen siitä, että saan elää sellaisen ihmisen kanssa, joka kykenee siihen. Se on kuitenkin juuri se taito, jonka soisin terävöityvän itsessänikin: taito löytää oman elämän ilot ja kiitollisiksi tekevät asiat sen sijaan että haalisi tähtiä ja kuita taivaalta.

On vähän haikeaa, että paasto loppuu. Tavallaan minulla on sellainen olo, että olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä toiset viisi päivää, mutta toisaalta, en pitänyt siitä olosta eilisen joogatunnin jälkeen, ja mielelläni vesijuoksisinkin täyden tunnin, eikä se tunnu onnistuvan näin vähän energiaa sisältävällä juomavaliolla. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että tunnen itseni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Enkä halua enää sellaista heikkoutta kuin eilen joogatunnin jälkeen, jolloin tosissani epäilin, että lyyhistyn siihen kadulle. Ja ylihuomenna siskoni muuttaa, ja olen luvannut mennä auttamaan. Muuttaminen on raskasta hommaa! Onneksi ylihuomenna voin syödä jo varovasti täysjyväriisiä, joten eiköhän se muuttaminen suju sen voimin.

Tänään on ollut hyvä päivä, sen huomaa monesta seikasta. Kuten että jaksoin viimein viedä hirvittävältä haisevan biojäteroskiksen. Ja ehkä seuraavaksi pesen pyykkiä. Ja tiskaan. Hauskaa. Vompsu on myöhään töissä, joten minun pitää keksiä itselleni mielekästä tekemistä. Tietysti voisin vaikka vain maata ja lukea Clarice Lispectoria, mutta jotenkin pieni tiskaaminen ja pyykkääminen tuntuu houkuttavammalta. Harvinaista.

Tepidarium, caldarium, frigidarium, hamman ja muita astinkiviä

Vesijuokseminen tutussa hallissa loman jälkeen paljastaa monia seikkoja. Ensinnäkin, vesi täällä on lämmitetty väsyttäväksi verrattuna Espanjan lämmittämättömään ulkouima-altaaseen tai Välimereen. Meinaa tulla hiki. Toiseksi, monet valittavat silti veteen astuessaan sen kylmyyttä, mikä tuhoaa frigidarium-hypoteesini, että useimmista suomalaisista hammamin frigidarium tuntuisi aivan liian lämpimältä toimiakseen kylmentimenä. (Vesi oli kuusitoista-asteista eli tuollaista normaalia kesämerivettä, ja on siinä aikamoinen ero meikäläiseen avanto-altaaseen, jossa lämpötila on alle kymmenen.)

Vesijuoksemisen jälkeen ystävät suhahtavat jonnekin, heitä ei näy venyttelyaltaassa eikä saunoissa. Minusta tuntuu käsittämättömältä luksukselta, ettei tässä kylpylässä anneta valomerkkiä reilun tunnin kuluttua, kuten Sevillan Aire-hammamissa. Toisaalta täällä ei ole pelkkää kynttilävalaistusta eikä pompeijinpunaisia seiniä, joten vertaileminen olisi epäreilua. Eikä hammamin altaissa saanut uida. Ne oli tarkoitettu ilmeisesti vain oleiluun, mutta kuka jaksaa vain oleilla kokonaisen tunnin? Huomasin venytteleväni hammamin altaissa ahkerasti, lämmin vesi oikein innosti siihen. Keski-ikäiset vieraat eivät katsoneet meihin päin. Kuumavesialtaassa keho kävi leijuvan keveäksi, rennoksi, levolliseksi, samalla lailla kuin tulikuumassa kylvyssä.

Mäkelänrinteen uintikeskuksen höyrysauna tuntuu vähintään yhtä onnistuneelta kuin hammamin hamman. Täällä ei värikkäistä lyhdyistä piirry valojuovia pyörteilevään, tuoksuvaan vesihöyryyn, mutta sauna tuntuu lämpimämmältä ja sen jälkeen voi siirtyä tavalliseen saunaan jatkamaan kaulan ja niskan venyttelyä. Hammamin kiireetön maailma on tarttunut minuun ja myöhästyn sovitusta kohtaamisesta pesutilojen ulkopuolella ihmeteltyäni ensin pukuhuoneessa muiden ihmisten tehokkuutta ja hoppua.

Pukeudun hitaasti, makustellen jokaisen vaatekappeleen tuntua iholla. Kummallista, miten lämmön- ja temmonvaihtelu auttaa juurtumaan kuhunkin hetkeen ja sen aistimuksiin. Se pakottaa tarkistamaan liikkumisen, kehon puoliläpäisevät pinnat, tasapainoaistin, verenkierron tunnun... Miellän lämmönvaihtelun hieman samanlaiseksi harjoitteeksi kuin astinkivet japanilaisessa puutarhassa: On pakko keskittyä siihen, missä on ja miten itsensä asettaa. Automaatio katkeaa.

Joskus pienikin ele katkaisee välinpitämättömyyden, mykkyyden tai aistianestesian. (En oikeastaan ole varma, kummasta on järkevämpi puhua. Epäilemättä välinpitämättömyys tuntemuksille on opittua ja siitä on palkittu - seuraa vanhempia, jotka palkitsevat lapsensa hiljaisuutta ja tyyneyttä aivan oikeutetun kivun tai epämukavuuden äärellä, tai opettajaa, joka käskee lapsia istumaan vääntelehtimättä tuntikaudet vastoin heidän omien kehojensa pyyntöjä. Mutta onko se enää luontumuksena tietoinen? Ehkä se siinä mielessä, tiedostamattomaksi painuneena luontumuksena on enemmän mykkyyttä kuin haluttomuutta kuunnella. Toisaalta, koska aistit eivät ole kuolleet tai lamautuneet vaan voidaan herätellä usein aika helpoinkin harjoittein, kyseen voisi ajatella olevan osittain myös valitusta anestesiasta tai ainakin välinpitämättömyydestä, jonkin toisen preferoinnista havaintokentässä.) Hassuin toimiva neuvo, jonka olen kuullut, kehotti ristimään kummankin käden etu- ja keskisormen kävellessä. Sormien outo tuntuma muistuttaa käsivarren ja olan asennosta ja auttaa muistamaan hartioiden rentouden tavoiteltavana olotilana. Koko käsi ikään kuin herää tuntumaan, jolloin siihen on helpompi kiinnittää huomiota.

Tuntuu hauskalta palata takaisin maahan, jossa ymmärretään kylmän ja kuuman aktivaation päälle enemmän kuin suuressa osassa maailman maita. Vaikka täällä ihmiset eivät ehkä puhu keskenään saunan ja avannon vaikutuksista, he osoittavat käytöksellään kiinnittyneensä tämäntapaisiin harjoitteisiin.

Olen alkanut miettiä taas paastoa, pitkästä aikaa. Ehkä se johtuu matkasta, jonka aikana en kirjoittanut. Kirjoittamista arvostaa nyt eri tavalla, kun on joutunut taukoamaan siitä. Sen erottaa tarkemmin, huomaa sen vaikutuksen asentoon ja ajatuksiin. Tekee hyvää pysähtyä tähän ja nyt, sallia itselleen kaikki tämä epävarmuus ja päämäärättömyys, muodottomuus ja tarkoituksen lukitsemattomuus. Kummallisinta kaikessa on, että tämä itselle anteliaasti ojennettu aika muuttuu kuin maagisesti myös jollekulle toiselle annetuksi ajaksi. Se auttaa uskomaan maailmaan, jossa rajat ovat jotakin melko imaginaarista.