Näytetään tekstit, joissa on tunniste hellittäminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hellittäminen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Valoon sujahtamisesta tunnelin päässä

Eilen vain makasin, nukuin ja katsoin kaksi elokuvaa. En jaksanut yhtikäs mitään.

Nyt kun kevään työpuserrus ja itsensäylittämisen puserrus itselle pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan - valtavan työputken kruunuksi - on ohi, näytän viimein hidastuneen. Ja totisesti otan ilon irti siitä, ettei ole pakko puskea itseä mihinkään. Tiistaisin on kaksi joogatuntia putkeen mutta muuten on loma.

Viimeisestä lomasta, jolloin en ollut sairaana ja kuumeessa suurinta osaa lomasta, on aikaa, mitä, kaksi vuotta.

Huomaan, että jo tieto siitä, ettei enää ole pakko jaksaa, auttaa: Unet ovat muuttuneet. Ne eivät ole enää pelkoa, suoriutumista, ruumispussien raahimista ja syyllisyyttä tartuttamisista. Näin jopa eroottisen unen ja toiveikkaan unen.

Vaikka makaisin kuukaudenkin putkeen, en ihmettelisi. Ja ihan varmasti en tee mitään omaa fyysistä harjoitusta lomalla ellei sitten joku päivä sellainenkin ala huvittaa. Kävelen ulkona ja meditoin ja nukun. Hellitän. Teen toisin sanoin täysin tavoitteettoman tilan, jossa saan vain olla ja palautua, koska en halua, että tästä keväästä jää yhtään jo tulleita vaurioita pidempiä uria hermostooni. Enkä lotkauta korvaanikaan kaikille niille, jotka sanovat, että juuri nyt pitää innovoida ja myydä (tai pitää kiinni omasta harjoituksesta). Ja hitot. Jos en selviä innovoimatta ja myymättä ja tekemättä tietyn näköistä harjoitusta, jos en voi antaa itselleni lomaa silloin kun sitä tarvitsen, sitten on aika vaihtaa alaa. Olen tehnyt sen niin monta kertaa jo ettei yhtään kylmää tämäkään ajatus.

Enkä edes usko näihin innovoimis- ja myymispuheisiin. Kukin omalla tavallaan. Jos syksyn tunnit opistoissa eivät täyty siksi, etten nyt ole hyrränä innovoimassa ja myymässä, keksin jotain muuta. Olen pakon edessä keksinyt jotain muuta jo niin monta kertaa, että alan ehkä jo piankin pitää itseäni ammatillisten identiteettisiirtymien kokemusasiantuntijana. Ja luotan vankasti siihen, että mikään ei mene hukkaan, kaikesta oppii ja aina sitä putoaa jaloilleen, kun on utelias, perusterve ja kulloiseenkin työhönsä tunnollisesti ja täysin sydämin sitoutuva.

Kun olen valmis työllistymään, vyöryn varmaan kortistoon - jossain vaiheessa kesää. Mutta toistaiseksi elän sillä, mitä olen ansainnut talven mittaan. Peruuntuneista koulutuksistakin palautui yli kuukauden vuokria vastaava rahasumma. Tuntuu oudolta, että kiire ja pakko ovat viimein hellittäneet.

Kuukausi sitten saatoin purskahtaa itkuun jonkun kirjoittaessa naamastossa, että universumi pakotti pandemian muodon kautta meidät kaikki pysähtymään - koska oma työmääräni vain kasvoi siihen mittakaavaan, että pelkäsin musertuvani sen alle. Joku kommentoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää. Itkin lisää vaikken edes usko pitäiseihin, etenkään emootioiden kohdalla. Teki mieli kirjoittaa kiihtyneenä uhmakkaasti että hei ota sinä nämä mun työt, jos kiinnostaa, en haluaisi kuolla tähän souviin. En osannut kirjoittaa sitä vaan koetin muotoilla jonkun kohteliaan vastauksen, jolla samalla kuitenkin turvaan oikeuteni tuntea, kuten tunnen, ja pelkäsin jälkikäteen kuulostaneeni jotenkin loukkaavalta ja kiittämättömältä, kun sillä tavalla pidän kiinni oikeudestani tuntea tietyllä tavalla ja oikeudestani tuntea, että olen murtumassa työhön, joka yllättäen muuttui joksikin aivan muuksi.

Mietin varmaan viikon sen jälkeen, miksi ihmiskommunikaatio on niin vaikeaa ja ihmiset välillä niin veretseisauttavan pelottavia. Nekin, jotka tietää kilteiksi olennoiksi. Miten voikin olla, että riittävän suuressa stressissä jokainen, joka näkee maailman vähänkin eri vinkkelistä (= jokainen toinen) alkaa vaikuttaa vaativan, että itse ei saisi olla, kuten on, tuntea, kuten tuntee. Ja kun pelkää tarpeeksi, alkaa kuvitella, että nämä muut varmasti jotenkin vihaavat itseä ja että he ehkä haluaisivat, että mulle kävisi huonosti. Arjessa tiedän, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta elämäni niin paljon, mutta riittävästi stressiä, ja psiuuh, ollaan tän kelkan kyydissä. Sellaista se on, kun lusikat ovat niin vähissä, että on syötävä ilman eikä käsiäkään ehkä viitsi käyttää vaan koettaa tunkea pään kattilaan tai kulhoon, johon pää ei mahdu.

Nyt se on ohi ja lusikoita voi alkaa nostella pesukoneesta vetolaatikkoon yhden kerrallaan. Vähän kauhistuttaa vieläkin, millaisen mankelin läpi sitä välillä joutuu ujumaan. Kyllähän sitä tolpillaan pysyy, kun tietää, että on vaan pysyttävä, ja aikakin on rajallisena mahdollinen, mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Mutta luulen, että jos multa kysytään joskus myöhemmin tästä keväästä, muistan pandemian ja siihen liittyvien pelkojen sijaan lähinnä työmäärän, pelon työn alle murtumisesta ja - toivottavasti - sen helpotuksen, joka tuntuu melkein itkettävältä nyt kun tietää, että selvisi. Siis siitä työputkesta. Varmasti tässä on muitakin murhemahdollisuuksia framilla, mutta en nyt ala ennakoida niitä - sen sijaan aion levätä. Kunnolla.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Lupa olla aivan mahdoton

Neljätoista vuotta sitten olin juuri eronnut ja niin yksinäinen, että päätin laulaa yhdessä kenen tahansa kanssa joululauluja, ja syntyi skypejoululaulujen pieni ja tuntematon mutta lämminhenkinen perinne. Vuosi vuodelta tuon perinteen henkiinherättäminen alkoi tuntua yhä raskaammalta - ei koska olisin ollut yhtään sen vähemmän yksinäinen, pikemminkin yksinäisyys on syventynyt vuosi vuodelta ja ymmärrän sitä yhä paremmin, eikä siksi että olisin jotenkin yksin joutunut puuhaamaan tapahtumaa; ei lainkaan, onneksi on aina joku, joka tuntuu kaipaavan tällaista toimintaa ja aktivoituu - ja tänä vuonna en jaksanut mukaan enää virtuaalisestikaan.

Onpa hellittäminen hurjan vaikeaa! Joudun tosissani kertomaan itselleni, että minulla ei ole velvollisuutta, että tämä ei ole pitää-kategorian asia, että saan päättää viettää illan muutenkin ja ihmiset tulevat varsin mainiosti toimeen ilman vastahakoisia paikalle raahautumisiani. Kaipaan joitain ihmisiä, joita voisin lauluissa nähdä, mutta en jaksa enää yhtäkään hidastempoista laulua enkä kursailua sen suhteen, kuka aloittaa laulamisen.

Ja sitten kaiken tämän takia tunnen itseni ihan hirvittäväksi olennoksi kaikkine näine jaksamattomuuksineni. Ja kovin ristiriitaiseksi ja dogmaattiseksi ja ja ja. Sillä enkö yinitunnilla mieti, mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ne ovat niin yliyang eivätkä voi olla sätkimättä ja rynnivät asennosta toiseen kauhealla ponnella ja tohinalla (ja totta kai tiedän, miten siihen tilaan joudutaan - siihen on syynsä, että aloin annostella yinjoogaa itselleni yhä isommin lusikoin ja lopulta harhailin siitä vielä voimakkaammin rauhoittavan levon joogan pariin), ja sitten kun on kyse laulusta, ärsyynnyn näemmä liian yinimäisestä käyttäytymisestä. Kai haluaisin, että kaikki uisivat tilanteisiin niin kameleontteina, että kadottaisivat täysin kaikki persoonallisuuspiirteensä ja tempautuisivat osaksi tilannetta ja sen (tietysti täysin objektiviisia ja helposti aistittavia - tämä on ironiaa, pystyn näemmä sittenkin siihen kun tarpeeksi sattuu) vireysvaatimuksia saumattomasti. Ikään kuin itsekään pystyisin sellaiseen (koska en pysty uimaan hitaaseen joululauluun vaan käyn raivokkaaksi samoin tein ja lopulta päätän kokonaan olla menemättä koska en kestä yhdessäraskassoutuisuutta). Ja enkö kuitenkin halua, että kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat?

Haluan. Ja en.

 Määräisin itselleni litranmitalla kärsivällisyyttä ja tyytyväisyyttä suoraan suoneen, mikäli se olisi mahdollista. (Näin helppoa on hyväksyä oma tyytymättömyys ja turhautuminen.) Koska suoraan suoneen asenteiden ja emootioiden injektointi ei kuulu taitoihini eikä työkalupakkiini, istun kotona lukien kirjaa keuhkosyöpään kuolemisesta vanha koira jalkoihin käpertyneenä ja välillä pysähdyn miettimään, miten kummallista on elämä: välillä kaikki sädehtii ja hohtaa ja välillä tuskin jaksaisi nostaa sormeaan, välillä myötätuntoa riittää kuuntakaiseen ja takaisin ja välillä voi vain tuntea helpotusta siitä ettei ole valtaa karjua pää poikki, välillä elämässä on suunta ja välillä silkkaa sekavaa lumipyryssä rämpimistä viikosta toiseen, välillä tuntee välimatkan toisiin sulavan liki olemattomiin ja välillä miettii, onko maa muine Homo sapienseineen edes samassa galaksissa, välillä on läheisiä ja välillä - kuten nyt - on niin yksin arjessaan, että puhuu sammalille ja tuoleille ja käy päänsä sisällä moniäänisiä keskusteluita identifioitumatta erityisesti yhteenkään puheenparsista.

 Ja: tätäkö tarkoittaa "antaa itselleen lupa olla aivan mahdoton"?

torstai 21. marraskuuta 2019

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?