Ruutukaavan ulkopuolella

Olen muuttanut pois kivikaupungista metsän keskelle. No, lähiömetsän, mutta olen nähnyt pihapiirissa korppeja, närhiä, kauriin, rusakoita, kaneja ja ketun. Ihan riittävän metsä minulle heläjävine lintuineen ja tuulta kohisevine mäntyineen.

Vaikka olen kaiken aikaa ollut sitä mieltä, että ihminen elää jatkumossa ympäristön kanssa ja että raja itsen ja muun välillä siirtyy ja alkaa hiipua sitä tarkemmin perattaessa, yllätyn siitä huolimatta tästä, miten terapeuttista tämä kaikki on. Tunnen päivittäin helpotusta siitä, ettei täällä kuulu bussien jyryä aamuviidestä alkaen yhä tihentyvään tahtiin, ettei kenenkään tupakansavu jatkuvasti pumppaudu ilmastoinnin kautta sisään, että voin sujahtaa metsään tarvitsematta kulkea läpi kaluttujen Kalasataman korttelien, joissa on jotain hyvin vihamielistä leveine kulissikatuineen ja purevine viimoineen. En kaipaa erityisemmin edes merta, vaikka pelkäsin kaipaavani.

Tämä on omituinen paikka, jonka äitikin tunnisti heti kyläilemään tullessaan. - Jonkinlainen toisinto talosta, joka on ollut minulle rakkain ja josta välillä edelleen näen unta, isoäidin talosta, tuosta yleisen saunan 1916 rakennetusta kivitalosta. Tässä on erilainen metsä, erilainen pohja, talo on eri vuosikymmeneltä, mutta silti - katto on täsmälleen samanlainen: samanlainen materiaali, samanlainen outo taite katossa, huoneiden mataluus, saman oloiset patterit, suunnilleen samankokoinen talo ja tämäkin hiekkatien päässä niin että kun tulee pimeällä kotiin, viimeiset kymmenet metrit joutuisi haparoimaan huonommalla hämäränäöllä.

Minusta on mahtavaa saada kulkea pimeässä kotiin ja erottaa mäntyjen hahmot ja kohahtelu.

Kaikki ne opetuspaikat, joissa viime vuonna hämmästelin maalaismaisuutta ja joissa havaitsin viihtyväni paremmin kuin Sörnäisissä, tuntuvat nyt vähän kaupunkiretkimäisiltä.

Marraskuu pimenee ja tänne on hyvä vetäytyä. Odotan jo tuntien hellittämistä - vielä tämä ja ensi viikko täyttä aikataulua - ja projektiraportin kirjoittamista enemmän oman aikansa valtiaana. Hämärä kutsuu suruja ja väsymyksiä, kolotuksia kehossa, kaikkea jaksamattomuutta ja tyrmistystä siitä, miten monta vuotta onkaan mennyt hiljaiseläen, mitään olennaista erityisesti oivaltamatta.

Olen tänä syksynä pohtinut paljon kuoleman ja surun kulttuureja, niiden sukulinjaeroja ja vaikeutta kommunikoida näiden erojen ylitse. Joogaopettajien jatkokoulutuksessa seison päälläni ja saan kaularankaan ja lavanseutuun sellaisen kivun, että hengittäminenkin pelottaa. Onneksi kyse on vain lihasjumista, en källännyt hermoa. Lääkäri koetti kieltää minulta tällaiset asennot, mutta kielsihän hän koirankin pitämisen väittäen, etten pysty ulkoilemaan riittävästi. (Nykyään pystyn taas.) On tutkittava asia asialta. Kivun hermokivuksi pelkääminen saa kuitenkin aikaan sen, että suuntaan taas itseni järkevämmin kohti varmemmin turvallisia asioita.

Tuntuu hyvältä saada sanoa ääneen se, mikä on totta: Että elämäni kulkee henkisestä ja logoksesta kohti kehoa, sitoutuu siihen, suorastaan sulloutuu sen sisään. Ja että reitti on mutkikas, koska on vaikeaa antaa itselleen lupa tehdä asioita, joissa on yksinkertaisesti huono ja melkoisen kehitysnäkymätön. Puhun siitä, miten opiskelin hierojaksi, koska kehot kiinnostivat minua, mutta pidin itseäni liian karkeana, osaamattomana ja vieraskielisenä, liian sanallisena, liian kömpelönä, opiskelemaan itse liikettä, saati sitten opettamaan sitä. Pidin sentään itseäni tarpeeksi hyvänä palvelemaan niitä, jotka uskaltautuvat käyttämään kehojaan, ja sekin on jo jotakin. Jos käteni ei olisi hajonnut, olisin edelleen tuossa käsityksessä. En ole muuttunut sen sulavammaksi tai taitavammaksi mutta suhtaudun eri tavalla kömpelyyteeni - suhtaudun siihen vahvuutena.

Koetan suhtautua vahvuutena myös siihen, miten huonosti sitoudun teorioihin, koulukuntiin ja sen sellaisiin. Jotenkin tuntuu siltä, että se puoli on poltettu loppuun yliopisto-opinnoissa ja nuorempana. Silloin tuntui tärkeältä ymmärtää, sitoutua, torjua virheellinen, jalostua, mitä vielä. Tai ainakin yrittää näitä. En oikein osaa kuvata, mitä sitten tapahtui. Kai se oli artefakti, joka syntyi siinä ympäristössä luoviessa. Täällä sitä ei tarvitse.

En tiedä, missä olen tai mitä teen vuoden kuluttua. En lainkaan. Tuntuu, että nyt liikutan niin perusoletuksia, pureksin niitä, että tuloksena voi olla aivan mitä hyvänsä.

Ja päivittäin ulkoilutan tätä kaikkea metsässä. Sukellan metsään eri kohdista, kuljen muinaispolkua pitkin tai lähdelammelle, jonka keskelle joku on hylännyt nojatuolin pehmusteen. Tuntuu, että kanssani kulkee moni muukin mahdoton metsään paennut - isoäiti tarinoineen Inkerinmaalta, ukki ja tämän veli sotakauhuineen, jotka he selvin päin kielsivät mutta joita oli pakko päästä kertaamaan päissään, näiden äiti, jonka suurin unelma oli nuorena tyttönä keittiönverhot, joissa olisi punaherukan kuvia ja joka ei vanhana uskonut enää muuhun Jeesukseen kuin siihen, joka heittää rahanvaihtajien kojut nurin. Joskus metsässä mietin sitäkin, miten laihaksi suhteeni isän sukuun jäi - vaikutelmaksi jäi, että hämäläisessä kyläyhteisössä muhi sellainen juorujen ja kadehtimisen lynkkauspataljoona, ettei heihin kannattanut sotkeentua. Siinä äidin metsiin pakeneva suku on ollut erilainen: heitä ei tunnu kiinnostavan, mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat, jos. Koska ihmiset ovat ajatelleet niin paljon ihan sen perusteella, mistä on kotoisin ja mitä kieltä puhuu äidinkielenään.

Olen miettinyt kuvaa lapsuudesta: isoäiti lukee Solzenitshynin Vankileirien saaristoa ja itkee, ukki on teillään, minä lasken saunan edellisillan tuottoa kirjanpitoa varten koska olen ilmeisesti vastuullinen aikuinen tilanteessa.

Miten nämä ihmiset ovat yhteydessä niihin, jotka poseeraavat alasti saaressa kesäisin, nauravina. Tai siihen, ettei isoäiti pääse äidin häihin, koska hänellä on kallonmurtuma kotona piessyksi tulemisen takia. Tai siihen, miten teininä kannan veistä laukussa kaiken varalta. Koska ei voi koskaan tietää, milloin sitä tarvitaan, milloin tulee musta auto ja vie, se sama musta auto, jonka ääntä he pelkäävät kauan sitten öisin, eikö riitä tulla näännytetyksi, pitääkö tulla kyyditetyksikin. Pelkoni eivät ole rationaalisia ja vie vuosikymmeniä ymmärtää, miten suhtautua luottavaisesti vieraan ihmisen koskettamaksi tulemiseen tai kävellä pimeän metsän läpi ilman koiraa tai veistä. (Tai edes hyräilemistä.)

Tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni ympäristössä ja tilanteessa, aikataulussa, jossa pystyn purkamaan muutenkin kuin tulivuorimaisesti laavaa syösten kaikkea sitä hätää ja kauhua, jonka olen perinyt. Enkä vain minä, tietenkään: se on yhteistä. Mutta on aika harvoja ihmisiä, joiden kanssa olen osannut ottaa asian puheeksi, vaikka tiedän, että kaikilla on samanlaisia taustoja. Jos ei vainoista ja pakolaisuudesta niin ainakin sodasta.

Enkä tiedä, mitä ajatella oikeistopopulismin noususta tai ekokatastrofin oletettua nopeammasta etenemisestä. Ne ovat liian isoja asioita, ehkä ne tekevät helpommaksi puhua noista toisista vaietuista asioista. Koska lopulta, onko muuta tietä ulos, vaikka keskittyminen kuinka kääntyisi sanoista kohti kehon vapinaa?

Kun luen Annie Proulxia, huomaan muuttuneeni yhdessä suhteessa: En enää pystyisi sanomaan, kuten eräs novellien henkilöistä, että mitä tuokin menee noin tolaltaan noin vanhasta asiasta, siitähän on jo vuosikymmeniä. Aiemmin sellainen lausahdus ei olisi tuottanut mitään vaikeuksia. 

Muuton jälkeen

Uskomaton väsymys kiskaisee värit maailmasta. Hetkeksi ne palaavat Piin elämä -elokuvan myötä. Mutta vain hetkeksi.

Jos en olisi juuri muuttanut, menisin lääkäriin. Mutta mitä sitä nyt. Tämä menee ohitse. Opin tähän.

Täällä on netti vain harvoin, silloin kun eräs matkapuhelin on täällä. Matkapuhelin ei kuulu minulle joten se sijaitsee lähelläni vain silloin kun olisi tilaisuus myös vuorovaikuttaa. Aika usein, useimmiten, vuorovaikutan. Tai luen sähköposteja ja vastaan niihin. Tietysti voisin mennä tietokonekeskukseenkin, mutten ole jaksanut.

Olen sen sijaan maannut sängyllä ja lukenut Saramagon kirjaa Ricardo Reisin viimeinen vuosi ja huomannut, kuinka kirja manipuloi ajatuksiani toisista ihmisistä, niistä jotka kävelevät ja puhuvat sen ulkopuolella. Kysyn, ajattelevatko he Ricardon tavoin. Jos he ajattelevat samalla tavalla lupauksista, ajattelevatko he samalla tavalla myös naisista?

Hiljaa, sanon itselleni. Tuo on väsynyttä.

Ajatus vaivaa, vaikka sille näyttäisikin nyrpeää naamaa.

Kaivaudun hitaasti ylös syksystä ja pimenevästä. Huomaan, miten olen pelännyt. Miten olen syönyt pelkoa hallitakseni. Miten väsyneeksi se on tehnyt. Miten olen vähän kerrassaan lyhentänyt liikuntatuokioitani niin että vaikka olen käynyt viikossa yhtä monta kertaa, olen liikkunut aiemmasta määrästä vain puolet. Koska en ole jaksanut tai ei ole ollut aikaa, on ollut tärkeämpiä asioita ja niin edelleen.

Yllätyn edelleen siitä, että joku minut tapaava ihminen voi ajatella, että voisin työllistyä ja olla hyödyksi siinä paikassa, joka tajuaa napata minut. Hyödyksi miten ja kenelle, huomaan kysyväni itsekseni. Ihmisille kenties hyödyksi, mutta että instituution ja rakenteiden ja perinteiden kannalta, tuskinpa. Tavoitteiden kannalta, tuskinpa, jos puhutaan tavoitteista, jotka on asetettu ennalta.

Yritän keskustella Faunin kanssa, mutta hän tuskastuu siihen, että takerrun tarkasti hänen sanoihinsa yrittäessäni ymmärtää. En kysy, mihin minun sitten pitäisi takertua, ellei siihen, mitä hän sanoo, kun kerran puhumme juuri asioista, joita on vaikeaa päätellä käyttäytymistä tarkkaillen. Huomaan puolustavani sanallistamista siitäkin huolimatta etten pidä mitään sanallistusta lopullisena kiteytyksenä vaan ainoastaan askelmana johonkin muuhun.

Niin, olen tuntenut upottavaa, peittelevää väsymystä, kadonnut sen keskelle.

Mutta olen tulossa täältä pois. Vähitellen, kirjain kirjaimelta, kirja kirjalta, elokuva elokuvalta. Kahtena päivänä peräkkäin paistoi aurinkokin. Silloin saattoi melkein ajatella olevansa elossa.

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että ajattelen sitä muuta, taaksejäävää, pimeää, toisena, ja tätä palaamisena. Voisin aivan hyvin ajatella toisinkin päin - että siinä palaan, ja että tämä on jotakin muuta. 

Talvi, tuivertaa

Talvi tulee niin äkisti. Hajut katoavat (kauhduttuaan toki sitä ennen melkein enemmän arvattaviksi kuin aistittaviksi), suorakulmaiset muodot täyttyvät valkoisella väliaikaispaikalla, askeleen alta voi maa kadota liukuhihnaksi tai nousta harjaksille, koppurikoiksi. Löydän UFFin päiviltä mainion kahden euron villaisen nilkkapituisen talvihameen nylonvuorilla. (Löydän myös hämmennyksen sen suhteen, kirjoitetaanko se "vuorella" vai "vuorilla" ja jätän asian auki, koska saa kysyä ja olla kesken - moni muukin asia on kesken.) Hameen kanssa liikkuessa ei palele, koska jalat liikkuvat suojaisassa teltassa, vaikka lumi kuinka muuten pyörteilisi kaikkialla akvatintamaisesti maisemaa pilkuttaen.

Tungen edelleen ilta illan perään harmaaseen eläimeen kipulääkettä. Se irvistää mutta siinä kaikki. Jälkeenpäin se tulee sänkyyn hyrisemään. Se ei näe enää mutta se ei ole mitenkään vaikuttanut sen kissamaiseen uteliaisuuteen eikä elämänhaluun. Deadlinet ja osadeadlinet kinostuvat, suoritetaan, ohitetaan. Enää kaksi jäljellä. Sitten on joululoma.

Joululoma tarkoittaa tavaroiden pakkaamista laatikoihin ja muuttoa. Hyvästejä yksiselitteiselle kodille.

Paluuta asuntoon, jonne palasin jo kerran ennenkin. Mutta että ensimmäistä kertaa sinne muuttaessani minulla oli suuri kokoelma lusikoita, haarukoita ja veitsiä, joilla ei voinut syödä: hienoja, vanhoja ja suunnattoman pahanmakuisia. Jossain vaiheessa ne jäivät jonnekin.

Kun palasin ensimmäistä kertaa, käytin usein reiällisiä pitsisukkahousuja ja kuvittelin opiskelleeni opiskeluni ja eläväni sitkunin päämäärää. (Se oli ihan erilaista kuin olisi saattanut kuvitella.) Surin taakse jäänyttä rationaalisuutta. Kävin vesijuoksemassa päivittäin.

Nyt, en tiedä oikein, millaisena palaan. Joiltain osin varovaisempana ainakin. Enkä haluaisi pitää mitään turhaa. Toisaalta rikkimenneitä lautasia ja kuppeja on säästössä iso kassillinen jo; ajattelin putkiremontin jälkeen liimata niistä keittokomeroon mosaiikin. Sitten kun muutan pois, se tietysti jää taakse, kaikki ne lautasten ja kuppien kuviot. Mutta kuvittelen selviytyväni siitä siinä missä olen selviytynyt pitsisukkahousujen rikkoontumisesta ja pahanmakuisten aseiden jonnekin unohtamisesta.

Kaikkihan lopulta joka tapauksessa jollakin tavalla katoaa.

On vaikeaa ymmärtää, että siihen asuntoon voi muuttaa talvella. Olen aiemmin muuttanut siihen syksyllä ja keväällä. Ei talvella pitäisi muuttaa.

Ehkä tulee sekin aika, että muutan sinne kesällä. Mutta sitä ennen pitäisi ensin muuttaa pois.

Vaikka joululomaan on vielä aikaa, huomaan kehon jännittyvän ja kääntyvän sitä kohti. En osaa kuvitella pakkausprosessia ja siinä on jotakin hermostuttavaa. Kävelen nykyisessä residenssissä ikkunan luo ja katselen ulos ja ajattelen: kohta ei enää tätäkään näkymää. Haistelen yliopistolta palatessani asunnon ominaistuoksua ja koetan kuvitella, muuttuuko se meidän muutettuamme. Tuskin. Kohteessakin tuoksuu juuri samanlaiselta kuin siellä on aina tuoksunut. Taloilla on omat tuoksunsa.

Joululomalla pitää muutakin kuin pakata: pitää opetella käyttämään Microsoft-tuoteperheen niitäkin tuotteita, joiden käyttämiselle en ole vielä keksinyt koskaan syytä tai perustelua. Ja pitää oppia käyttämään yliopiston sähköpostiohjelmaa, kaikkea tuollaista, minkä osaan tehdä paremmin muulla ohjelmalla, mutta mistä pitää todistaa opinahjolle tentissä osaaminen tietyllä ohjelmalla ja vielä sen tietyllä versiolla. Joskus motivoituminen on vaikeaa. Niissä kohdin kysyn: No, mitä minä tästä saan? Miksi olen täällä, opiskelen tällaista?

Siihen on hetki hetkeltä vaikeampi vastata. Mutta niin kauan kuin en mitään tähdellisempääkään keksi, jatkan. Koen sen kierolla tavalla jopa velvollisuudekseni: jos kerran en saa työtä koulutukseni pohjalta, tehtäköön sitten vapaaehtoistyötä niiden valmiuksien kanssa, keskustellen ja ääneen ihmetellen.

Ajattelen muuttoa mahdollisuutena: mahdollisuutena päästä eroon tavarasta ja mahdollisuutena nähdä asiat ehkä jotenkin aivan uudelta kantilta.

Tärkeintä on ehkä, että se kilisevä kivitavarasilppupussi saadaan viimein mosaiikiksi.

Kaikukoppa

Viikonloppuna kämppis muuttaa pois. Se tapahtuu jotenkin niin äkisti, ettei sitä osaa kauheasti ennakoida. Eteiseen kinostuu kasa tavaroita epämääräisiin myttyihin sullottuina. Koetan tarjota jänönopuntiaa mukaan, mutta ystävä ei halua sitä, se tuntuu käsiin ikävältä. Siksi sitä tietysti tarjoankin. Tai siis, ei minulla ole mitään jänönopuntiaa vastaan, se on piikitellyt kämmeniäni kymmenisen vuotta ja olemme taistelleet yhdessä yhtä karmeaa villakirvahyökkäystä vastaan ja voittaneet ja jääneet henkiin jatkamaan yhteistä taivaltamme. Mutta Vompsu ei pidä puputista, kuten hän kaktusta nimittelee. Puputti on kerran hyökännyt Vompsun paljaille reisille tämän säätäessä jotain ikkunanylihyllyltä. Kun kissat siveltyvät puputin ohitse, niihin tarttuu puputin pieniä piikkejä ja sitten niitä voi saada käsiinsä, kun pahaa aavistamatta silittää kissojen sileää, säkenöivää turkkia.

Sunnuntaina tulee pari miestä, jotka auttavat muutossa. Lainaavat pientä ruuvaria saadakseen lampun irti katosta. Äkkiä huoneen tilalla on kaikuva, tyhjä luola, johon kosteusihmiset tulevat jokin päivä mittareineen päättämään, mitä kohtia on revittävä auki ja kuinka kuivurit tulisi asetella. Huone kaikuu kuin rappukäytävä, ja olen jo pari päivää juoksennellut aina välissä tarkastamaan, ettei vain ovi rappukäytävään olisi jossain kauheassa mielenhäiriössä jäänyt auki. Kissat lurahtavat ovista eivätkä oikein hallitse palaamisen taktiikoita. Mutta ovi on ollut kiinni. Vasta ystävän tosissaan muutettua, tavaroiden kadottua ymmärrän jotakuinkin, että huonehan se tosiaan yksin siinä kaikuu.

Kun imuroin lattialta muuttopölyä pois, huone kertaa puhdistavaa meteliä.

Koira on saapunut kolmeksi viikoksi. Se tuijottaa epäileväisenä imuria. Kun imuroin, se ei hyökkää suuttimen kimppuun, mutta jos kämppikset imuroivat, se hyökkää. Kai se jotenkin luottaa siihen, että käsittelemänäni imuri talttuu todennäköisemmin kuin kämppisten hallussa.

Yhtenä iltana täällä asuu kolme koiraa, vähän semmoista kuin aluksi kuviteltiin. Nyt yksi on muuttanut pois ja toinen matkustanut takaisin Turkuun, jossa se asuu seuraneitinsä kanssa enimmät päivät. Täällä on enää Nasu, säärevä ja kuonostaan harmaantunut olento, joka vahtii, etteivät kissat juokse ja että rapusta ei kukaan pääse asuntoon huomaamatta.

Sunnuntai-iltana havahdun jossain vaiheessa siihen, että kämppiksen kaikki tavarat ovat tosiaan kadonneet ja että siten hän ja koira eivät varmaan enää palaa illemmalla juomaan yrttiteetä tai keskustelemaan maailman vääryyksistä ja oikeuksista. Kas kummaa, emme ehtineet edes hyvästellä emmekä toivottaa hyvää muuttoa, hyvää matkaa, hyvää uutuutta.

Väsynyt sunnuntai, kaikin puolin: Aviosiippa porottaa mokapottia liedellä ilman vettä ja kumitiiviste kärähtää. Tuuletamme formulahajua ulos. Juuri kun ikkunat on voitu sulkea, nakkaan liedelle kattilallisen riisiä, koska eräs ystävä on ilmoittanut tulevansa illalliselle luoksemme. Sitten unohdan koko asian. Eikä aikaakaan, kun musta savu ja palaneen käry leijuvat jälleen. Riisi on muuttunut suureksi hiiliklöntiksi kattilassa. Klöntti raavitaan pois, kattila laitetaan likoamaan. Toinen kattila. Arvaa vaan, muistanko nostaa sen haudutuslaatikkoon? En. Onneksi Fauni huomaan asiantilan ja nostaa kattilan pois liedeltä. Riisi on palanut ihan vain pohjasta eikä katkera maku ole onneksi ehtinyt levitä päällikerroksiin.

Ystävä lähtee kotiin kahdeksalta. Tuntuu kello puoli kahdeltatoista, myöhäyöltä. Oikeastaan vasta tässä vaiheessa tajuan, että joku tosiaan muutti pois päivän aikana. Tai no, muutaman päivän aikana. Kaikukoppahuoneessa on jotakin hyvin surumielistä, joten vien sinne tuoksupelakuut ikkunalle. Näin huone ei vaikuta ihan niin tyhjältä. Saapa nähdä, kauanko kutsumme sitä ystävän huoneen nimellä.

Toisaalta tuntuu kyllä helpottavalta tietää, ettei asunnossa majaile koiraa, joka tuijottaa välillä tuimasti kulmiensa alta. Viimeisenä iltana vielä saimme annoksen koirakammoa, kun Faunia purreen koiran omistaja meni pesutupaan ja hänen ystävänsä, jonka koira hyväksyy meitä paremmin, jäi koiran seuraan hetkeksi. Istuimme keittiössä tekemässä kauden ensimmäisiä glögejä - kylläpä maistui pahalta sinne saakka että tajusi lisätä rutkasti makeuttamatonta mustaherukka- ja limetttimehua joukkoon - eikä kukaan tajunnut, että meitä voisi informoida asiasta tai että koiran voisi teljetä huoneeseen sitä vahtineen ystävän lähtiessä. Koira jäi yksin eteiseen vahtimaan heidän muuttokuormaansa ja me menimme perähuoneeseen loikomaan patjalle Nasun kanssa. Sitten koira alkoi ulvoa, itkeä ja haukkua, ja kuuntelimme kauhistuneina ääntä ja tajusimme, ettei se ole huoneessaan vaan yhteisissä tiloissa. Fauni ei uskaltanut liikahtaa mihinkään, joten hiivin itse keittiön ovelle koettaen säilyä mahdollisimman rentona, ja sitten kiskaisin oven siitä välistä kiinni, jotta pääsisimme käymään edes keittiössä pissalla, vessaan kun ei pääsyä nyt selvästi ollut. Makasimme hetken siellä umpiossa kuunnellen koiran konserttia, johon Nasu halusi yhtyä satunnaisilla haukauksilla ja jatkuvalla, matalalla murinalla. Sitten tajusin - Vompo on juhlissa, ja hänelle pitää ilmoittaa koiran olevan eteisessä ja vahtivan tavaroita, koska muuten voi vielä viimeisenä iltana tulla lisää puruongelmia. Mutta missä puhelimet olivat?

Oli haettava puhelin isosta huoneesta. Oma puhelimeni oli eteisessä, liian lähellä koiraa, se tuijotti ankarasti, ja peräännyin pelkkä Faunin puhelin saaliinani, sydän hakaten ja ääneen hiljaa hyräilemisellä jonkinlaista hyväntahtoista rentoutta viestien. Koetimme soittaa koiran omistajalle ja Vompolle, muttemme saaneet ketään kiinni. Sitten äkkiä kuului koiran iloista ininää ja tajusimme omistajan palanneen kotiin. Huh! Juoksin samantien vessaan, kun se kerran kävi mahdolliseksi, ja mietin itsekseni, että kaikkia hankaluuksia sitä voikin arjessa olla, niitä mahdollisuuksia ei vain tule keksineeksi ennen kuin niitä joutuu elämään. Tai saa elää: kyllä tästä kaikesta jää ennen kaikkea myönteinen kokemus kehomuistiin, kiitollisuus vessaan menemisen tavanomaisesta helppoudesta!

Outoa tietää, että nyt asumme täällä tämän kuukauden oikeastaan kolmistaan, koska uutta vuokralaista ei voi ottaa ennen kuin vesivahingoittunut huone on tarpeellisin osin purettu, kuivattu ja uudelleenrakennettu, ja yksi kämppiksistä tuskin on täällä enempää kuin muutaman yön kuukaudesssa. Tila tuntuu valtavalta kolmelle ihmiselle. Ylimääräinen eriöity tila kaikuu kehossa samalla tavalla ikävästi kuin turvotus, tekee raskaammaksi ja tankeammaksi. Yksi parvistamme onkin rakennettu sillä tavalla, että sen lavan ympärille on kyhätty bambukaihtimista seinät. Niin täällä on saunan lisäksi yksi toinenkin pieni, kotoisa tila. Nyt sinne ei vain oikein viitsi kadota, kun koira arvostaa lattiatasoisuutta päiväsaikaan.

Sopimus, jonka muutamasta kohdasta olen vääntänyt töiden puutteessa, ei toteudu, toinen osapuoli ei enää halua solmia sitä. Olen ollut liian hankala ja sopimusprosessi todistaa, etten sopeudu saumattomasti siihen joukkoon. Se on mielenkiintoista, kirjoittaa toinen sopimusosapuoli, kun kuitenkin käytännössä kaikki on sujunut aina meidän kesken hyvin. Niin, vastaan, ja jatkan, että minusta on varsin ikävää, että näin kävi, kun kuitenkin pidän ihmisistä ja paikasta ja yhteistyö on tosiaan käytännössä sujunut. Mutta löytyy kohtia, joissa en halua joustaa, ja epäreilulta tuntuva sopimus on sellainen kohta. Kirjoitan näyttäneeni sopimusta kahdellekin sopimuksiin erikoistuneelle taholle, jotka ovat kehottaneet minua pidättäytymään tiettyjen kohtien allekirjoittamisesta, ja yritän hyvässä hengessä ehdottaa, että noita kohtia kannattaisi ehkä jatkossa koettaa täsmentää sopimukseen ihan yhteiseksi eduksi, vaikkei minun kanssani sopimusta enää halutakaan tehdä.

Oikeastaan sopimusneuvottelujen purkautumiseen ei liity mitään erityisiä tunnetiloja, ehkä hiven lievää helpotusta. Olen väsynyt neuvottelusta, vastapuolen viimeisimpään ehdotukseeni vastaamattomuudesta, ja koko prosessi on saanut minut hyvin mietteliääksi sen suhteen, millaisessa työpaikassa ja työilmapiirissä voisin viihtyä. Huvittavantraaginen puoli koko jutussa on ollut se, että olen kokenut sopimuksen tiettyjen kohtien uhkaavan aika tavalla turvallisuuttani ammatinharjoittajana, mahdollisuuttani ansaita elantoni tällä tavalla. Ja toinen osapuoli on taas kokenut epäreiluna sen, että olen keskustellut näistä kohdista niin ikään samaisen sopimustekstin kanssa pähkäilevien kollegoideni kanssa ja kertonut heille, mitä sopimuksia työkseen kirjoittava juristi on sopimuksen ongelmakohdista itselleni sanonut. Ja oikeastaan ei kuitenkaan ole yhtään käytännön seikkaa, josta olisimme eri mieltä. Mutta sopimustekstiä ei haluta vaihtaa (heistä sellainen ei tunnu merkitykselliseltä), ja minä taas en suostu allekirjoittamaan sitä sellaisenaan (koska minusta sen sanamuoto olisi epäreilu kenen vain kohdalla ja siihen pitäisi puuttua; ei siksi, että olettaisin minua vedettävän rosikseen pöljän sopimusmuodon perusteella vaan siksi, että ihmisillä on ylipäänsä työelämässä tarpeeksi rankkaa ja ettei sitä nyt ainakaan saisi lisätä semmoisilla sopimuksilla, jotka eivät vastaa muodoltaan todellisia käytäntöjä, jotka aiheuttavat levottomuutta vaatimuksillaan ja suurilla sopimussakoilla ja kaiken pahan sinetöimiseksi vielä totuttavat ne empien allekirjoittavat vähitellen ajattemaan tällaista asiaintilaa normaalina, ettei vaihtoehtoja olisi, ettei asioita voitaisi sopia yksiselitteisesti, ymmärrettävästi ja siten, että kaikki osapuolet pitävät sopimusta reiluna). Eikö olekin kummallista? Hyvin opettavaista. Oppimisprosessina sopimuksen työstäminen on ainakin ollut hedelmällinen, joskin tulos taisi hämmentää molemmat osapuolet... enkä ole varma, tarkasteleeko toinen osapuoli tätä ennen kaikkea oppimisprosessina, kuten itse huomaan tekeväni. (Sillä mitäpä en tarkastelisi niin. Paitsi ehkä lepoa...)

Luen vanhoja tekstejä, hämmennyn niiden pontevuudesta. Hyväksyn jotenkin hyvin välittömästi senkin, että tämä kohta, tämän kohdan tunnelma on toisenlainen. Huolestuneempi, passiivisempi, kuulostelevampi. (Paitsi että sopimusneuvotteluissa jaksoin olla ponteva niin kauan kuin niitä kesti.) Sen takia myös sallivampi ja vähemmän kouhkaava. Joulukuun alusta meille tulee uusi asukas. Kahdestoista joulukuuta lähdemmekin jo Faunin kanssa Intiaan. Siihen on häkellyttävän lyhyt aika! Ja näyttää siltä, että palattuamme Intiasta ehdin oleskella Suomessa vain kuukauden, kun jo taas tempaistun toisaalle, sitten Etelä-Amerikkaan, minne Vompsu matkustaa konferenssiin. En ollut käsittänyt, miten kovasti hän haluaa minut sinne mukaan, mutta nyt alan käsittää. Ja kyllähän me tarvitsemme taatusti aikaa kahdestaan sen jälkeen, kun epäilemättä vieroitumme jonkin verran toisistamme Intian-matkani aikana. Tuntuu kummalliselta, että tulee tämmöisiä tilaisuuksia matkustaa. En jotenkin ole hahmottanut kuuluvani semmoiseen luokkaan, enkä kai kuulukaan. Ehkä on paras matkustaa nyt kun siihen on tosiaan mahdollisuus. Kohta epäilemättä ei taas ole pennin hyrrää eikä mikään tunnu muuttuvan ja vastapainoksi on suuret kahmalolliset voimavaroja, uteliaisuutta sekä vapautta mennä, tehdä, etsiä, tutkia lähiympäristoä.

Kumma, hämmästynyt, kuulosteleva tunnelma taitaa luonnehtia tätä viikonloppua.

Yksi kämppis on kadonnut pois, enkä kantanut yhtään laatikkoa, olin kai vain liian väsynyt ja omaa tilaa kaipaava, jotta kukaan olisi kehdannut pyytää avuksi, koko tapahtuma luiskahti ohitse. Menee varmasti muutama päivä ennen kuin ymmärrän, että voin mennä sinne huoneeseen ja totutella sen muotoon ja olemukseen, siihen, että sinne voi mennä. Ettei se ole nyt kenenkään yksityistä tilaa.

Muuttosukkelossa

Muuttaminen tuntuu pitkältä umpisukkelolta, jossa happi käy vähiin ja päiväyöt sekoittuvat yöpäiviin, säpsähtää hereille jossakin asunnossa, johon paistaa tuntematon katuvalo. Musiikki on pakattu, yhteydetkin on pakattu (nyt ne purettu, sentään), kasveille on raivattava tilaa, sisään ei lankea yhtään yhtään valoa. Muutamme kellariin, alimpaan kerrokseen. En muistanut, miten täällä tukehtuu. Koska kaksi ihmistä kommuunissa tarvitsee ovelliset huoneet, vaihtoehtoa pohjoishuoneille ei ole. Hoen itselleni, että tätä on kestettävä vain kaksi kahden ja puolen kuukauden palasta Intian matkan molemmin puolin. Eihän minulla edes ole hätää. On juokseva vesi, ruokaa, ystäviä, kissat, töitä, tavaraa enemmän kuin haluaisin ajatella. Koetan sanoa itselleni: anna aikaa, katso kolmen viikon päähän...

Harva tekeminen sujuu kuten sen ajattelisi sujuvan. Koetan esimerkiksi tilata kannettavan hierontapöydän ulkomailta, superkeveän ja edistyksellisen, Suomessa vastaavia ei ole kaupan. Pöytä luvataan toimittaa viidestä seitsemään bisnespäivän kuluessa. Yhdennentoista päivän kohdalla havahdun muuttamisautomaatiosta ihmettelemään, missä pöytä luuraa. Kyselen, ja minulle vastataan, etteivät he ole saanut PayPalissa lähettämääni rahaa ja että minun pitää deletoida se maksu ja maksaa toiselle tilille. En ole kuulemme ensimmäinen suomalainen, jolle on käynyt näin. Deletoin edellisen laskun ja yritän maksaa uuden, mutta visakortin luottoraja kolahtaa vastaan, koska aiempi paypal-lasku ei tietenkään hetkessä poistu visatilin tiedoilta. Tässä vaiheessa romahdan jotenkin kokonaan. Vompsu lupaa soittaa firmaan ja kysyä, voisimmeko maksaa summan kahdessa erässä, siitä kun puuttuu vain viitisen kymppiä. En jaksa, jaksa, jaksa puhua englantia ja koettaa hoitaa sillä asioita, kun pääni uiskentelee niin sameassa puurossa, että suomeksikin toimiminen takkuaa. Myöhemmin Vompsu viestittelee, että siellä toimistolla on vastannut joku vihainen vanha mummeli ja myöhemmin ruotsia puhunut nainen, joka ei tiedä mistään mitään. Douglas, jonka kanssa olen hoitanut asiaa sähköpostitse, ei tunnu olevan paikalla. Eikä kuun vaihtuminen muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, ettei visallamme edelleenkään näy olevan riittävästi katetta... koetamme siirtää visatilille rahaa normitililtä, mutta siirtymiseen menee paljon pidempään kuin pankista luvataan.

Selvää lienee, ettei pöydä ehdi paikalle siihen, kun sitä tarvitsisin. Normaalikunnossa pöydän lainaaminen päiväksi sujuisi kitkattomammin, nyt en vain löydä itsestäni pisaraakaan voimaa.

Samana päivänä tulee ilmoitus, että tilaamani kirkasvalohoitolaite on saapunut. Lähden riemuissani noutamaan laitetta, käyn vain ensin hierotuttamassa käteni. (Työvälineparat ovat muutossa joutuneet aika koville, koska olen käytännössä koko valveillaoloaikani pakannut, kantanut, purkanut, porannut, ruuvannut...) Onnistun matkalla hukkaamaan lapun, jolla tuotteen saisi noutaa postista. (Nykyään meidän postitoimistomme on pääposti, mikä tuntuu todella kummalliselta, koska täällä on paljon kuolleempaa kuin Kalliossa.) Niinpä menen postiin ja kysyn, mitä nyt tehdään. Saan pienen saarnan siitä, miten lappuja tulisi kohdella, mutta saan myös paketin. Eilisaamuna valohoidan päätäni ensimmäistä kertaa. Tulos: onnistun nukkumaan päiväunet. Sellaista ei ole tapahtunut aikoihin, ja se tulee tosiaan tarpeeseen, koska olen niin yliväsynyt, että itku kaivertaa koko ajan otsaluun takana ja solisluiden alla.

Kämppiksen koira meinaa puraista minua heti ensimmäisenä iltana täällä. Tilanne laukeaa, koska peräännyn rappuun. Joskus se vahtii tekemisiäni. Kerran jään vessaan loukkuun, kun koira äkisti alkaa kokea läsnäoloni uhkaavana ja murisee yrittäessäni tulla vessasta. Käyn lattialle istumaan, livon suupieliäni ja haukottelen oikein näkyvästi katsellen toisaalle, ja silloin se tulee luokseni ja nuuhkii ja antaa rapsuttaa ja tilanne laukeaa. Mutta en voi mitään sille, että pelkään suurta koiraa, joka sillä lailla äkkiä saattaa tulkita läsnäoloni niin pelottavaksi tai uhkaavaksi, että se kokee tarpeelliseksi puolustautua hampain. Pelkäsin Nasuakin silloin kun se vielä puri ja näykki. Ehkä tilanne vielä tästä asettuu, mutta toistaiseksi huomaan joutuvani tietoisesti ponnistelemaan, etten näyttäisi koiralle jähmeää kehonkieltä joka ikinen kerta, kun jäämme kahden ja se jököttää eteisessä keskellä kulkureittiä ja tuijottaa kulmiensa alta. Laulan, se rauhoittaa minua ehkä enemmän kuin koiraa. Ripustaudun sanoihin ja melodiaan ja peukaloin liikekieltäni niiden kautta. Mutta jokin minussa on edelleen hyvin varautunut, varuillaan. Vaikka minun pitäisi olla meistä kahdesta se, joka osaa säädellä tunnetilojaan niin hyvin, että mahdolliset ristiriidat puretaan ennakolta. Ehkä pitäisi taas aloittaa säännöllinen valeriaanakuuri itselle, ihan kuten tein Nasunkin kanssa. Luultavasti kaikki asettuu, kun muutto alkaa lutviutua ja stressitasot lasehtivat. Sinne saakka on vain hillittävä itsensä, koetettava kiertää pelkoa laulaen ja toivoa, ettei sudenkokoinen rontti satuta. Pidettävä itsensä aisoissa sen verran, ettei vain ilmoita suoralta kädeltä muuttavansa jonnekin missä ei tarvitse pelätä.

Toistaiseksi koiraa on pidetty huoneeseen suljettuna sen aikaa kun sen emäntä on töissä, mutta ei se voi jatkua ikuisesti. Koiran emäntä haluaisi laskea jo koiran kulkemaan vapaasti koko huoneistossa. On raskasta olla ainoa, jolla on kanta asiaan, muut kun ovat aina päivät kokonaan töissä ja vain minä liikun täällä kotona päivisin, piipahdan heittämässä kamoja ja hakemassa uusia. Sitä paitsi koira ei ole uhkaillut muita kuin minua ja yhtä kämppistä, joka on vasta tuonut kamansa tänne ja viettää nyt aikaa residenssissä joitakin viikkoja. Tuntuu kurjalta olla niin osaamaton, ettei haldaa koiran kanssa kaikkea siten kuin sen emäntä olisi toivonut. Kuulemma koira on hyväksynyt ennen vaikka ketkä lähelleen ja minulla nyt vielä pitäisi olla kokemusta pelkopurijasta. Tavallaan kyllä - se pelkopurija on vain puolet pienempi ja sekin talvi, jolloin se puri, oli täyttä helvettiä enkä missään nimessä halua sellaiseen enää ikinä uudelleen.

Joogatunnilla nukahdan hengitysharjoitukseen. Se käy tuosta noin vain, koska makaan selälläni eikä siellä tarvitse yrittää erityisesti mitään. Myös oikeudessa olo tuntuu oudon turvalliselta ja kotoisalta, huomaan istuvani rauhallisemmin kuin aikoihin ja tuntuu jotenkin surumieliseltä ja vähän pelottavalta palata takaisin asuntoon. Koti se ei ainakaan vielä ole.

Miten tänne tulee asettumaan, kun viikot kuluvat? Parantuuko vasen käsi, jonka pikkurilliä nyt särkee parven painavan lankun pudottua sen päälle? Milloin viimeinenkin muuttolaatikko on purettu?

Miten uusi asumisjärjestely vaikuttaa teidän suhteeseenne, kysyy yksi ystävä, johon sattumalta törmään kadulla ja jonka kanssa menen kahvilaan hetkeksi välttyäkseni palaamasta kämpille ihan niin pian. Mihin suhteeseen, meinaan kysyä. Pääni on täynnä ruuvaamista odottavia hyllyjä, pestäviä tyynyjä, valosuunnitelmia, pelkoa siitä ettei kaikki käännykään hyväksi tuosta noin vain.

Hysteriaa keskiyöllä

Saan nukuttua pitkät päiväunet roudattuani ensin kamaa uuteen kämppään ja pestyäni meidän huoneidemme ikkunat. Kun herään, olen taas toimintakunnossa. Ilta jotenkin venähtää, ja käy niin, että seisomme lopulta Vompsun kanssa sukkasillamme vinnissä puolenyön aikoihin ja koetamme päästä käsiksi tavaravuoren takana häämöttävään plyysimattoon, siihen punaiseen lohikäärmekuvioiseen, jonka intuitioni käskee levittää uuden kodin lattialle toivottamaan meitä tervetulleiksi sinne.

Aluksi suunnitelmissa on vain kaivaa matto kaiken muun takaa, mutta tilanne karkaa improamiseen. "Mitä jos siivottaiskin tää vintti samalla kertaa, kun mua ei väsytä, väsyttääkssua?" kysyy armas Vompsu, ja vastaan: "Joo ei yhtään väsytä, siivotaan vaan niin sitten se on tehty."

(Viime päivinä olen saanut tarkkailla, miten eri tavalla reagoimme stressiin. Vompsu muistuttaa enemmän omaa profiiliani eli haluaa paiskia kaikki hommat kasaan kerralla, ei nukuta eikä nälätä, ja riskinä on lähinnä se, että jossain vaiheessa käy kiukkuiseksi ja itkuiseksi, koska ei ole nukkunut eikä syönyt tarpeeksi aikoihin. Fauni taas käy entistäkin vastahankaisemmaksi tekemään muutoksia. Hän luimistelee, kun yritän laittaa hänen paitojaan jätesäkkiin kuljetettaviksi, joten nostan paidat takaisin kaappiin ja ajattelen, että hän näemmä tarvitsee asian sulattelemisen päässään ennen kuin voi ryhtyä toimiin, enkä haluaisi lisätä paineita. Niinpä omat päiväni ja iltani sujuvat sillä lailla hassuissa merkeissä, että höyryän Vompsun kanssa asioita täydellä teholla ja koetamme varovasti innostaa Faunia mukaan muuttohötkyämiseen, koska maanantaina kaikkien tavaroiden pitäisi siirtyä uuteen asuntoon.)

Niinpä sitten puolenyön jälkeen jalat sukissa paljaalla betonilla viluillen alamme nostella tavaraa vinttikomerosta vintin käytävälle. Tavara jaetaan neljään kasaan: uuteen kämppään muutettavat (joita on noin puolet kamasta), vinttiin kevääksi jäävät tavarat (ehkä neljännes), roskat joille ei löydy todennäköisesti kierrätysottajaakaan (ehkä neljännes) ja muutama Vompsun töihin arkistoitava paperiarkullinen. Eikö kuulostakin asialliselta ja systemaattiselta? Paitsi ehkä tarkka lukija on jo höristänyt korviaan roskan määrälle. Miksi vintissä on säilöttynä roskaa? Meidän pienessä vinttikopperossamme, jossa vallitsee ainainen tilapula?

Roskalöydöt ovat hysteerisiä. Maali- ja tasoitepurkit, joiden sisältö on kohmettunut ainakin kymmenen vuotta sitten kiinteäksi järkäleeksi, ovat ymmärrettävämmästä päästä. Mutta mitä pitäisi ajatella kassista, jossa odottavat kahdet hiihtomonot, joiden pohjat ovat pehmenneet ja ikään kuin sulaneet tuntemattomasta syystä? Pohjat tuntuvat vähän sulalta asfaltilta, ovat tahmeita ja niistä irtoaa suuria paloja. Mitä ihmettä niille on tapahtunut?

Hysteria ratkeaa siinä vaiheessa kun löydän pohjanoteeraukset. Vompu ojentaa minulle häkkikaapista varovaisesti keveän pahvilaatikon. Hän on avannut hieman läppiä ja todennut sen olevan täynnä rutistettua Helsingin Sanomaa. "Tässä taitaa olla jotain särkyvää." Alan availla myttyjä ja etsiä niiden sisällä odottavia aarteita. Mutta ei, laatikko on vain täynnä rutisteltua lehteä. Voi luoja! Ja tätä me olemme säilöneet vuosikaudet. Jos vaikka sanomalehdet tästä maasta loppuisivat... paperit pääsevät paperinkeräykseen ja laatikko muuttolaatikoksi. Toinen suosikkini on paperikassillinen, joka on täynnä puoliksi leikattuja soijamaitopurkkeja, joita on jo kerran käytetty taimipotteina. Miksi ihmeessä me olemme ne säilöneet? Onko ajatuksena ollut, että kenties seuraavana keväänä olemme niin köyhiä, ettei meillä ole varaa juoda soijamaitoa ja että sen vuoksi on parasta säilöä purkkimateriaali? En muista enkä tajua. Nauramme pitkän tovin niin, että vedet vaan tursuvat silmistä.

Vinttikomerosta löytyy neljä makuupussia, joista yksi on ostettu ja yksi lainattu sen takia, ettei meillä muka ole enää omia. Sieltä löytyy myös kuusi makuualustaa. Teltta, jonka olin unohtanut omistavani. Paksuja oransseja konepestäviä huopia isosedän kuolinpesästä. Kokonainen toimiva peilikaappi, joka ostettiin joskus kirpputorilta edullisesti, ehkä viitisentoista vuotta sitten. Paljon kierrätettävää ja myytävää tavaraa.

Miltähän muuttaminen tuntuisi, jos olisi enemmän synkistelyyn kuin hysteriaan taipuvainen? Ehkä tuntuisi kauhealta tajuta, miten hupsusti sitä on hamstrannut tavaroita, joiden käyttöaste lähentelee nollaa. Kuva itsestä rationaalisena otuksena rapisisi. Ei, kyllä on oikein hyvä, ettei ole koskaan erityisesti pitänyt itseään järkevänä. Voi nauraa vedet silmissä vinttikomeron löydöksille. Paras niistä on ehdottomasti naurun aarre, joka on käärittynä sanomalehtimyttyihin ylhäisessä yksinäisyydessään.

Luksus

Ei, nyt ei ole malttia kirjoittaa pitkään eikä merkityksistä. Aurinko polttaa hajalle turhat epäilykset ja väljähtäneen, seisovan limaisuuden.

Eilen pidimme ystävän aloitteesta lähipuistossa vaatteenvaihtopäivät, ja monta Vompsun kirjavaa kauluspaitaa löysi uuden kodin nuorten opiskelijapoikien kotoa, ja muutama omakin paitani löysi uudet pitäjät. Aurinko paistoi, nurtsilla oli leppoisaa istua ja virkata alpakkaista pitsikaulaliinaa. (Tai en tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, keksin mallin päästäni ja sitä on kiva tehdä kun lanka on niin kaunista, tuosta kartasta väriä 7233. Nykyään kun paidat ovat niin avokaulaisia, on tuollaisille kaularäteille kova tilaus...)

Tänään kevätmeno sen kuin jatkuu. Koska hain eilen vinnistä kesävaatteet ja kyöräsin talvivaatteet sinne, on kaappi täynnä kaikkea hauskaa ja jännittävää! Mitä luksusta onkaan pyöräillä uimastadionille punaiset pikkukengät jalassa! Ja juosta vettä avoimen taivaan alla... ihan uskomatonta. Samat naamat pompahtelivat veden päällä kuin edellisinäkin kesinä. Aivan kuin talvi olisi vain paha uni, josta on nyt saanut herätä.

Rusketusraidat alkavat heti piirtyä ihoon.

Ja kesä on tyhjä, vapaa. Ei pahalla tavalla tyhjä, vaan tilava kaikelle ihanalle: puutarhanhoidolle, kävelyille, piknikeille, vesijuoksemiselle pilvien ja auringon alla. Ihmeellistä. Rahani riittävät vapaaseen kesään, olen haaskannut liian monta kesää ajatellen, että minun on pakko silloinkin tehdä töitä, vaikkei olisi ollut. Olen pelännyt... jotakin. En tiedä, mitä, mutta nyt olen saanut siitä tarpeekseni. Tarvitsen kunnollisen kesäloman. Nyt. Ja otan sen. Käännöksestä on vielä jäljellä melkein kolmetuhatta euroa, ja olen jo maksanut siitä verot, ja kun vähennän loppuvuoden eläkkeet ja kirjanpitäjän maksut, jäljelle jää siltikin melkein kaksituhatta. Se riittää kyllä kesävapauteeni, etenkin kun tässä kuussa saan pienen maalauskeikan ja sitten tulevat eurovaalityötkin.

Ihmeellistä, olen vähän hölmistynyt tästä luksuksesta.

Voi myös olla, että muutamme. Menen katsomaan erästä yksiötä tästä läheltä tässä viikon, parin sisään. Jos pidän siitä, voisimme muuttaa kesäkuussa. Siellä olisi oikea hella, jossa on uunikin. Ja ainakin kuvauksen perusteella olen saanut käsityksen, että siellä voisi olla kukille ikkunaa enemmän kuin meillä tässä, ja se on ylin kerros, joten valoa pitäisi riittää myös. Kaipaan leipomista ja muuttaminen tuntuu muutenkin kivalta ajatukselta. Saisi taas puhtia viedä tavaroita kierrätykseen. Voisi luopua yhä enemmästä... paikallaan asuessa tuntuu vähän raskaalta alkaa käydä vinttikaaosta läpi, mutta jos vaihtoehto on kantaa tavarat seuraavaan paikkaan tai kantaa ne Fidaan, ei kierrätysponteentuminen enää tunnu samalla lailla väsyttävältä ja lykättävältä asialta. Ja oikeasti en haluaisi, että meillä on näin paljon tavaraa, pidän tavaraa kirouksena. Koska mitä ihminen lopulta tarvitsee? Kasveja, muutaman kissan, pari rakkainta kirjaa, musiikin, tietokoneen, pöydän, tuolin, pari astiaa. Aikaa ja rakastetun. Palan maata, jota tonkia. Ja ne minulla jo on, mutta niiden lisäksi ikävää kuollutta painoa, jolle toivon muuton myötä voivani antaa kenkää.

Olen tänään niin tyytyväinen ja onnellinen, etten tällä erää keksi muuta kirjoitettavaa.

Hyvää kevättä!

Päivä ja yö ovat nyt yhtä pitkät, juuri tänään, koko maailmassa, selittää mies. Jostain mystisestä syystä tänään on ilmeisesti myös unen päivä...

Kun sain eilen kirjoittamalla purettua möykyt päästäni ulos, huomaan olevani taas paljon levollisempi. Myös Franklin lukeminen on auttanut. Frankl on jotenkin hyvin selväpäinen. Tyyliin: miksei keskittyä siihen, mikä tekee ylpeäksi ja onnelliseksi ja jättää murheet pörisemään keskenään? (Vaikka kyllä vaikeudetkin toisaalta kannattaa kohdata, Frankl kirjoittaa niin paljon psykoanalyysin perinnettä korjatakseen, että jos häntä lukisi unohtaen, mistä hän tekee korjausliikkeen, voisi melkein kuvitella, että vaikeuksista voisi olla piittaamatta. Mutta kyllä nekin puhuvat omaa kieltään.) Tällä hetkellä haluan kaikista eniten hierojakoulutukseen, tajusin sen eilen, kun vain makasin sängyssä pääni tyhjentäneenä ja ihmisiä nähneenä ja vain hengittelin kädet kylkiluiden päällä. (On kiva tuntea, miten ne liikkuvat.)

Olen vähitellen taipunut ajatukseen, että olen valmis vaikka muuttamaan muualle saadakseni koulutukseni. Jos pääsen kouluun, ensi vuosi on kuitenkin sillä lailla tiivistä opintoihin keskittymistä, ettei sillä ole niin väliä, ovatko ystävät lähellä. En usko, että kuitenkaan ehtisin juuri nähdä ketään, jos koulu on kahdeksasta neljään ja päälle vielä itseopiskelua, ja jossain vaiheessa pitää ehtiä vesijuosta ja joogatakin... Ja siinä toisessa kaupungissa, jossa olisi kanssa edullinen hierojakoulutus (500 euroa, se ei todellakaan tunnu liialta ammattinimikkeestä ja -taidosta, ja siihen saa Kelalta opintorahaakin), asuu myös monia hyviä ystäviä. (Joista osa on kyllä ehkä muuttamassa Helsinkiin.) Olisi myös jännittävää kokeilla asua toisessa kaupungissa, vaikka onkin ihan selvää, ettemme saa näin kivaa ja edullista vuokra-asuntoa mistään muualta Suomesta ja vaikka tempehiä ei saa siellä tuoreena etnisestä kaupasta. No mutta, katsotaan. On sitä aina ennenkin hengissä selvitty! Laitoin nyt joka tapauksessa hakemuksen vetämään tuonne toiseenkin hierojakouluun. Saapa nähdä, mitä tapahtuu ja tärppääkö toinen koulu vai peräti molemmat.

Tuntuu hauskalta huomata tahtovansa jotakin tällä lailla keskitetysti. Se suuntaa elämää, täyttää sen jännityksellä. On myös hauskaa ajatella, ettei tiedä, missä asuu ensi syksynä. Elämäni onkin jo seissyt paikallaan turhan kauan. (Vaikka olinkin kääntämisestä ihan hajalla aluksi, se on lopulta silti yksin kotona tehtävää tekstityötä, ja minusta olisi kivaa kokeilla jotakin muutakin vaihteeksi.)

Ihanaa, miten keväistä ulkona on! Hurina tulee tunnin kuluttua hakemaan minut, ja menemme kävelylle ja siitä saunaan. Vaihteen vuoksi elämä tuntuu mukavalta ja sujuvalta. Ei se kyllä varmaan tuntuisi, jos en olisi ensin vähän möykynnyt ja stressannut ja haahuillut.