MIetteliäs työmietteliäs rahamietteliäs ja ripaus iloa

Joskus tuntuu kuin rahkeet loppuisivat kesken. Aina välillä tulee törmänneeksi omiin kipukohtiin niin, että kipinöi.

Esimerkiksi yksi säännöllisesti tapaamani ihminen janoaa kostoa. Tai janosi. Sellaiseen on todella vaikeaa suhtautua mitenkään. En ole itse oikein koskaan osannut tehdä niin, joten kun hän uhosi, että eikö olisikin oikein, jos näille ihmisille sattuisi yhtä sun toista ikävää, en osannut kuin kysyä, miksi ihmeessä hän niin ajattelee. Sain pienen puhuttelun siitä, miten on ihan turhaa teeskennellä, ettei itse vaikeuksissa janoaisi toisille vielä pahempia vaikeuksia. Anteeksi, mutta en osaa tehdä sillä tavalla, sanoin. Et sinä voi olla noin alistettu, hän siihen paukautti. Keskustelu noudatti ikävän tarkasti niitä keskusteluita, joita joskus kävin vanhempien kanssa koulukiusaamisen tiimoilta. Niitä muutamaa keskustelua, joiden jälkeen päätin olla puhumatta kellekään koko teemasta, koska näytti siltä, että oli turha toivoa lohdutusta omaan suruun ja kauhuun, jos ei osannut hinkua toisille onnettomuutta kostoksi. Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoin, että kyllä vain voin olla näin alistettu. Että osa ihmisistä kyllä tuntee tällä tavalla. Ja että minulle on aina ollut arvoitus, miksi tarkalleen oletetaan toisen kärsimyksen lievittävän omaa. Koska minulle käy yleensä juuri päinvastoin: toisen kärsimys siirtyy myös minun kannettavakseni.

Muistan oikeastaan vain yhden kohdan (tätä en kertonut, se ei tullut silloin mieleen) jossa minusta tuntui kärsimyksen tapahtuminen jollakin tavalla oikealta hetken ajan. Se oli se kohta, jossa kuulin puhelimessa lentokoneiden iskeytyneen WTC-torneihin New Yorkissa. Ehkä nyt amerikkalaiset lakkaavat leikkimästä toisten elämillä, ajattelin. Tietysti olin hyvin väärässä.

Muutenkin uskoin siihen aikaan paljon nykyistä vankemmin, että oikea tapa toimia olisi aika helppo hahmottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Oikeudenmukaisuus.

Taitaa olla niin, että olen siirtynyt oikeudenmukaisen maailman piilohypoteesista jonnekin toisaalle. En tiedä, miksi tätä kutsuisin.

Mutta joka tapauksessa kostofantasiat hieman ahdistavat minua. Hän huomaa sen. Tilanne helpottuu vähän, kun saan kerrottua, etten osaa itse sellaisia fantasioita. Se ehkä käynnistää jonkin ajatuksen hänessä. Tai ainakaan hän ei enää puhu minulle niistä fantasioista. Hän kyllä puhuu edelleen epistunteistaan ja hankalista tilanteistaan, mutta jättää koston elementin sivuun. Olen kyllä melko varma siitä, että hän tunnistaa, etten paheksu hänen kostoajatuksiaan vaan ainoastaan ahdistun niistä ja käyn surulliseksi. Mutta ei kai semmoinen riitä lopettamaan tuollaista ajattelujuonnetta? Varmaan hän vain koettaa olla kohtelias. Ja sitten tunnen taas valtavaa surua siitä, miten kauas joistain tuttavistanikin jään tässä kohdin. En vain osaa eläytyä heidän maailmaansa. Minusta maailmassa on ihan tarpeeksi vaikeaa ja pahuutta jo valmiiksi, en toivo siihen tippaakaan lisää kärsimyksiä, vaikeuksia, vihanpitoa.

Sinänsä on iso vitsi, että sitten istun käräjäoikeudessa. Ja tulen - taas kerran - surulliseksi aina kun joku uhoaa livenä tai facebookissa, että siitä ja siitä ja siitä pitäisi antaa kovempia rangaistuksia. Koetan ajatella lautamiestointani jotenkin ulkoistetusti - rikoksen tunnusmerkistön kriteerien täyttymisen tarkistajana, ja ainakin koventamisperusteita kyselemättömänä päätösryhmän jäsenenä.

Nyt kun olen lukenut Atwoodin Velkaa ja vaurauden kääntöpuolta, olen entistä selkeämmin hahmottanut, miten vähän uskon koko velkaantumisen käsitteeseen. En usko kiitollisuudenvelkaan jonakin pitäisi-asiana. (Sitä paitsi taidan tuntea kiitollisuutta kaikkia niitä kohtaan, jotka kohtelevat itseäni suhtkoht inhimilliseen sävyyn, vaikka vähän nykien ja tiuskienkin, kunhan en joudu systemaattisen ja personifioidun pahantahtoisuuden kohteeksi.) Kyllähän kiitollisuus jo itsessään synnyttää luontevuutta ja iloa ja niistä taas kumpuaa jaksamista ja luovuutta milloin mihinkin. Ja sitten välillä on pahoja päiviä. Muillakin on niitä, joten kai voin aivan yhtä hyvin luottaa heidän ymmärrykseensä sen suhteen, etten aina kykene tunnesäätelemään heitä tai keksimään jotain kivaa ja ihmeellistä. Ehkä se, ettei oikein usko velkaan, heijastuu haluttomuutena velkoa hyvyyttä ja ilkeyttä? Aika symmetriseltä se velkahyljeksintä ainakin näyttää näin sisältäkäsin tarkasteltuna.

(Sitä paitsi ei kai tuollaista velan käsitettä voi ottaa tosissaan kun muistaa, miten aina välillä jokin toisen ilahduttavaksi tarkoittama ele onnistuukin ahdistamaan kohdettaan pahan kerran? Ja epäilemättä välillä toisinkin päin - jokin mikä on tarkoitettu loukkaukseksi, kirkastaakin jonkin tietyn idean ja osoittautuu työkaluksi, joka omasta analyysista on jäänyt aiemmin uupumaan, ja siten tilanteessa kokeekin oivallusilon tulvahtavuuden toisen hämmästykseksi.)

Rahan suhteen kyllä uskon velkaantumiseen. Koska vaikka raha on kuviteltu vaihtotaloudellinen suure, sen lainaamisella on seurauksensa. Ikävät seurauksensa. Huvittaa lukea Atwoodia siltä kantilta: en ole itse lainannut rahaa voidakseni nyt elää leveämmin. Nyt Vompsu on lainannut kahdesti rahaa Faunilta, ja maksamme sitä takaisin tasaisissa kuukausierissä, ja se tuntuu todella pahalta. Tunnen taloussuunnitteluni pettäneen pahemman kerran ja mieluiten kai palaisin taloudenpitoon, jossa syödään vain puuroa, mutta aistin, ettei se taitaisi näitä toisia miellyttää. Itse taidan olla lopulta kuitenkin aika tulevaisuus- ja mahdollisuusorientoitunut: en haluaisi tulevaisuuden mahdollisuuksia varjostavan jonkin aiemman teon seurauksena syntyneen velan. En halua, että minun on pakko tehdä näin ja näin ja näin tulevaisuudessa, koska olen velkaa ja se on maksettava takaisin. Jostain syystä koen vähemmän uhkaavaksi sen, että minun on tässä ja nyt paiskittava jotain ei-niin-mieluisaa työtä ja sitten tiedän, että on varaa sanoa jollekin keikalle ei, jos siltä tuntuu. Jännittävää, miten toisella tavalla iso osa ihmisistä ajattelee!

No, oli minulla kuitenkin lopulta varaa mennä hammaslääkäriin viikko sitten, velan takaisinmaksusta huolimatta, koska sain loput palkat sijaistuksista. Se on hyvä: vihlonta yhdessä reikähampaassa lakkasi, kun paikat saatiin korjattua.

Kollega, jonka kanssa teen aika paljon töitä, on joutunut lainaamaan rahaa lapsiltaan elämiseen. Tuo uusi paikka, jossa hieromme, ei vielä oikein vedä asiakkaita puoleensa. Olemme jakaneet pieniä flyereita lähiseudun hotelleihin ja toimistoihin ja muihin työpaikkoihin ja nyt ei voi kuin odottaa, mitä tapahtuu. Sain myös kysymyksen yhdestä toimitustyöstä ja esitin heille oman tarjoukseni; he kyselevät niitä myös muilta freelancereilta, joten siitäkään ei vielä tiedä. Pelkään pahoin, että varsin kohtuullinen palkkiotoiveeni - lähempänä minimipalkkaa kuin akateemista palkkaa - on kuitenkin korkeampi kuin monen muun ja sen takia työ jää saamatta. Yritin kovasti korostaa viestissäni tekeväni työn ripeästi ja tarkasti, pieteetillä. Voi silti olla, että heitä kiinnostaa enemmän se, paljonko paketti tulee maksamaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään sellainen kirja, jota varsinaisesti luettaisiin. (Kaikkea sitä maailmassa onkin; tässä kohden en ole varma, koenko jälkikäteen synkkää syyllisyyttä siitä, millaiseen luonnonvarojen tuhlaukseen tuollainen työprojekti minut mitä todennäköisimmin kytkee. Mutta ehkä kirjalla on merkitystä jollekulle? Riittääkö se?)

Hetkittäin kyllä ilon tuntee voimakkaana. Luonani kävi jokin aika sitten esimerkiksi hierottavana lapsi, jolle lääkäri oli suositellut hierontaa voimakkaiden lihaskipujen takia. Tosiaan, pienistä ja muuten elastisista lihaksista muutama oli täysin jumissa. Ja ne pehmenivät aika paljon puolituntisemme aikana. Tällaisen tapauksen kohdalla en osaa olla miettimättä, miten paljon hyvää voitaisiin saada aikaan, jos ymmärrettäisiin, miten usein lasten kasvukivut ovat lihasten triggerkipuja. Ja miten laajat seuraukset triggerkivuilla saattaa olla. Koko triggerkipujen tematiikka on kummallinen: triggerpisteet on onnistuttu jollain tavalla paikantamaan koululääketieteessäkin sekä kuvantamalla (MRE) että vertaamalla kipukohtien kemiallista coctailia ympäröivän kudoksen vastaavaan, niitä tutkitaan enenevästi ja jatkuvasti, niihin kohdistettu hoito näyttää tuottavan hyvää tulosta, mutta tunnistetaanko ne käytännössä? Ei, ei ainakaan tarpeeksi usein. (Oma viimekeväinen "iskiakseni" oli alkuosiltaan mainio esimerkki siitä, millaista piinaa triggerkipu voi olla; triggerpisteen kuivaneulaus ensin räjäytti esiin ja sitten sammutti kivun ällistyttävällä tavalla.)

Lasta oli jännittävää hieroa. Kudos on niin paljon pehmeämpi kuin aikuisella. Ja lähestymisen on oltava varovaista, koska tuon ikäinen vielä kasvaa, eikä sitä prosessia saa häiritä. Lämmönsäätelykin on erilainen. En ole aiemmin päässyt palpoimaan kasvavia lihaksia ja tuntui ällistyttävältä tuntea ja tunnistaa ne sillä tavalla, pienessä, kiivaasti hengittävässä ja kipupelokkaassa kehossa, ja kummalla tavalla siinä hieroessa minusta tuntui, että minun ja lapsen välillä oli enemmän yhteistä kehon reaktioiden tasolla kuin minun ja useimpien aikuisten välillä. Lapsi värjyi kauhun ja kutituksen välimaastossa. Sitä ei ollut ollenkaan vaikeaa tajuta. Aikaa varatessaan hän sanoi puolen tunnin kuulostavan pitkältä ajalta, mutta kun ilmoitin puolituntisemme kuluneen, hän lausui hämmästyneenä, että kylläpä se meni nopeasti.

Se menee aina nopeasti, vastasin. Jos seinällä ei olisi kelloa ja jos en olisi hieronut sen verran kuin olen, kadottaisin ajan täysin. Mutta omaan tuntemukseenkin on vaikeaa luottaa. Tiedän puolen tunnin häviävän hujauksessa, mutta silti se on vaikea uskoa joka ikinen kerta. Mihin se katoaa? Johonkin turvalliseen paikkaan, se on ainakin varmaa. Hiljaisuuteen, yhteyteen. Harvoihin sanoihin, jotka tipahtelevat sadepisaroina ja flyygeleinä.

Jostain toisaalta. Sanat ovat kaikki jostain toisaalta.

Lapsi kiittää minua lopuksi siitä, että kerroin hänelle kivistävien lihasten nimet ja mitä ne tekevät ja näytin venytyksen. Lääkäri ei ollut kuulemma tehnyt niin. Saanko tulla uudestaankin, jos kipu tulee takaisin, kysyy lapsi. Totta kai, sanon. Kiitos, sanoo lapsi. Lääkäri oli suhtautunut toisin: hän oli tehnyt selväksi, ettei lihaskipu ole mikään syy tulla lääkäriin. Niin no, lääkärillä on toisenlainen työ, vastaan. Lääkäri hoitaa sairauksia. Me hierojat taas - mitä ihmettä tähän voisi sanoa? - me koetamme auttaa kestämään kipua ja jos se on mahdollista, me koetamme koskettaa sen pois. Kiitos, sanoo lapsi uudestaan. Ehkä me näemme vielä. Hymyilen takaisin. Toivottavasti emme ainakaan sen takia että sinuun sattuu, vastaan. Toivottavasti kipu ei tule uudestaan. Muista se venytys.

Kotimatkalla pohdin hämmentyneenä sitä, miksi lapsen kanssa on niin paljon helpompi tuntea olevansa samalla tasolla kuin aikuisen. Aikuisten kanssa huomaan usein arastelevani, pelkään heidän tuomitsevan tapani tehdä työtä. (Voin tehdä sitä monella tavalla, mutta eivät asiakkaat vaivaudu antamaan minulle käyttöohjetta heti aluksi, joten joudun arvailemaan; moni ärtyy jo siitä kysymyksestä, haluavatko he ymmärtää vaivaansa vai mieluummin maata hiljaa.) Lapsenkin kanssa olen ujo ja arka, mutta se ei tunnu väärältä, koska lapsikin on ujo ja arka ja yhtä varpaisillaan kohtaamisessa: olemme tasaveroisemmat. Hänellä ei ole valmista käsitystä siitä, miten asioiden kuuluu sujua; ei minullakaan. Aikuisilla asiakkailla tuntuu olevan usein selkeä käsitys asioiden suotavasta etenemisestä ja en osaa arvata sitä ja syntyy pettymyksiä, vaikka kuinka koetan kohteliaasti kysellä, mitä he tarkalleen haluavat, minkä kokevat suurimmaksi haasteeksi tällä hetkellä ja niin edelleen.

Hetkittäin mietin, onko aika kohdallani tosiaan pysähtynyt jonnekin kauan sitten. En puhu fyysisestä kudoksesta, mutta joistakin minuuden puolista. Eikä vain minussa; äiti on monesti sanonut olevansa pohjimmiltaan viisivuotias, jääneensä siihen kohtaan jollakin tavalla. Minusta tuntuu, että minussa on muistumia ja kaikuja monesta iästä. Myös niistä, jotka ovat vasta tulossa. Koska tavallaanhan niitä on elänyt istuessaan isoäidin vieressä kykenemättömänä etääntymään siitä tuskasta. Ei sitä täsmälleen osaa kuvitella, mutta ei sitä täsmälleen osaa kuvitella sitäkään, millaista kaikki tarkalleen oli, kuin oli yhdentoista, kun ei tiennyt sitä, mitä nyt tietää aikuisista ja heidän vapauksistaan.

Joka tapauksessa pieni asiakkaani tuottaa paljon iloa, koska osaan hetken olla työssä utelias ja pelkäämätön, ja saan vain tehdä työtäni säikkynä ja kyselevänä ja mitään pidättämättä, ja sillä tavalla olen enemmän läsnä. Mikä on puhdasta iloa kaikessa epävarmuudessa.

Äh, loistavaa markkinointitekstiä, enpä muuta sano. Tule hierottavaksi aralle, ujolle, säikylle mutta uteliaalle tyypille, joka ei oikeastaan juuri ymmärrä, mitä hänen käsiensä alla tapahtuu. No, ei ymmärrä kukaan muukaan, tarkalleen. Mutta tuntuu, ettei kovin moni halua kuulla sitä tai siitä. Ja ymmärrän sen. Kyllä silloinkin kun minua on kovasti sattunut, olen saattanut olla vihainen keholleni ja toivoa - täysin irrationaalisesti - että tulisi joku ja parantaisi minut ja ottaisi pois kaiken kivun, tulisi joku joka tajuaisi, mistä kiikastaa, ja oikaisisi sen. Ja sitten samalla olen tiennyt, viiltävästi ja aiemman toiveen tyhjäksi kuitaten, miten keho se on, joka parantuu. Keho parantuu, kun on siihen valmis. Sitä voidaan auttaa, mutta lopulta parantuminen ei ole kiinni vain auttajasta, vaan ennen kaikkea kehosta. Miksi joskus hermotus jää soittamaan kipusäveltään kudoksen tilan jo kohennuttua ja joskus ei? Miksi eri ihmiset reagoivat eri tavalla samaan hoitoon? Voidaanko tätä eroa saada redusoitua erilaisiin kudostyyppeihin, suolistobakteerikantoihin, veriryhmiin ja ties mihin muihin eroihin, jotka ovat mitattavissa ja siten huomioonotettavissa hoitosuunnitelmassa sitten joskus kun niiden kausaalivaikutus tunnistetaan? Vai jääkö arvoitukseksi aina jokin kartoittamaton, jääkö esiin tahto ja toiveikkuus, metakognitio, franklismi, tahto parantua?

Niin, ripaus iloa kaiken tämän en-osaa-markkinoida-itseäni -mietteliäisyyden keskellä.

Maailma, jossa pitäisi osata markkinoida itseä ja omaa ammattitaitoa (KAUHU!) tuntuu aika julmalta. Mitä voi luvata? Hyvin vähän. Huomaan haluttomuuteni teeskennellä. Ei minusta ole sanomaan, että hoidetaan sinut kuntoon. En voi luvata sellaista. En osata lainata toivoa, jota itsellänikään ei ole. En ole vielä löytänyt paikkaa, josta toivoa voisi lainata. Yksityistä toivoa, kyllä, saa lahjana. (Ei sitä voi maksaa takaisin.) Ja sitä voi lahjoittaa siinä kohdin kuin sitä itsellä on. Mutta muuten -

on tultava toimeen pisaralla, ripauksella iloa.

Hyvää juhannusta! Sää vaikuttaa yhtä epävakaalta kuin kaikki muukin.

Unohdus, anteeksianto, ristiriitojen ymmärtäminen suhteiden olennaisena tekijänä

Lainaan kirjastosta kaksi kirjaa. Oikeastaan ne ovat Vompelmussille, josta olen välillä enemmän huolissani. (Nyt olen vähemmän huolissani, mutta se ei johdu kirjoista.) Toisessa niistä kohtaan heti ensiselailulla kummallisen kohdan. Jään lueskelemaan anteeksiannon harjoituksia, koska olen monesti miettinyt, mikä koko anteeksiannon pointsi on. En tarkoita sitä, että olisin erityinen jurnu, vaan pikemminkin päinvastoin - kysymys anteeksiannon merkityksestä ei ole erityisemmin noussut keskeiseksi omassa mielenmaisemassani, jossa vihaisuus kestää ehkä kaksi sekuntia, ehkä päivän. Osaan olla surullinen ratkeamattomista intressiristiriidoista mutta toisaalta miellän ne jotenkin ihmiselämään ja ihmissuhteisiin kuuluviksi. Sen vuoksi minulle ei jotenkin tule mieleen suuttua ja pitää vihaa, vaikka joku toinen käyttäytyy mielestäni tuhoavasti rakentavuuden sijaan. Ei, mieluummin sitten otan etäisyyttä, jos temperamenttimme eivät osu yhteen tai käsityksemme kommunikaatiosta poikkeavat liiaksi toisistaan.

Minun on helppo ymmärtää Jorge Luis Borgesin kirjahdus:

En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.
(Lähde)

Mutta tässäpä kirjassa puhutaankin kostosta, ja vielä anteeksiannon harjoitteiden yhteydessä:

Muista, että paras kosto on se, että menestyt elämässä. Sen sijaat, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi.

Tekstikohta pysäyttää. Koetan nyt kuvata mahdollisimman tarkasti ne ajatukset, jotka risteilevät pääparassani karahdettuani tähän kohtaan.

Mitä ihmettä, ajattelen ensiksi. Kauhea syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Noinhan olen itse juuri elänyt aika usein paskaa niskaan saatuani. Olen ravistellut pettymystä, loukkaantumista ja itsesääliä pois ja purrut hammasta, kuunnellut lohduttavaa musiikkia, ihaillut kasvien rakennetta, lukenut hyvää runoutta, ulkoillut auringossa ystävän kanssa, jatkanut elämää, kutonut merkitysten verkolla umpeen toisen maailmaani repäisemän reiän, ehkä tarkastellut ymmärtämättömyyden ja jopa pahankin ongelmaa etäännytettynä, huokaissut ja päästänyt irti ja iloinnut taas. En ole ajatellut kostavani kellekään. Kauheaa, ajattelen, ajattelevatko muut, että nyt erityisesti kostan jollekulle, kun käännän selkäni ja iloitsen toiseen suuntaan.

Sitten ajatus nuljahtaa kuitenkin toiseen suuntaan: hetkonen, hetkonen, tyttö pieni, mikäs kosto nyt tämä tämmöinen muka on? Muistan äkisti ne kohdat, joissa toisen reaktio on osoittanut, että olen hänen mielestään ylittänyt valtuuteni ja pahastuttanut toisen sydänjuuriaan myöten. (Joissain tapauksista olen ollut pahoillani ja toisissa sitä mieltä, että ikävää, mutta vahinkoja sattuu ja tämä saadaan sovittua. Se on hieman eri asia kuin pahoillaan oleminen. Jotenkin armollisempaa ja lievempää itsen suhteen, ja luo mielestäni paremmat edellytykset sovinnon neuvottelemiselle kuin pahoillaan olo ja siihen kerkeästi liittyvä itseinho ja itsesyytökset. Lopulta yleensä kyse on kuitenkin kahdesta hyvissä aikein toimineesta ihmisestä, joiden hyvät aikeet ovat takertuneet toisiinsa muodostaen melkoisen spagettioksennuksen.) Kun toinen on päästänyt loukkaantumisestaan irti ja alkanut ilakoida jälleen, en muista koskaan ajatelleeni saaneeni maistaa kostoa. Pikemminkin päinvastoin: Olen tuntenut syvää helpotusta siitä, että tuo ihminen on voimaantunut ja nauttii elämästään. Vaikka emme ehkä enää ole niin läheiset tai näe toisiamme - niinkin on käynyt ja se voi olla ihan hyvä vaihtoehto - niin kyllä minusta tuntuu hyvältä ja helpottavalta huomata, etten traumoita toisia ihmisiä. Jos toinen taas takertuisi loukkaantumiseen ja käpertyisi vihanpitämisen ympärille ja antaisi sen typistää elämäniloaan, minun olisi paljon, paljon vaikeampi olla. Mikä kosto se semmoinen on, josta kostettavalle tulee parempi olo?

No, sitten seuraavaksi ääneen astuu hämmentynyt moralisti: Ja mitä hemmettiä kostopuhe nyt ylipäänsä tekee anteeksiantamisen harjoitteissa? Eikö anteeksiantaminen nyt kuitenkin tarkoita juuri sitä, ettei mitään kostoja käydä janoamaan? Onko kostaminen oikeasti jollekulle kovin keskeinen teema, mitä loukkaantumisiin tulee? Hahmottavatkohan he intressiristiriidat ehkä jotenkin ihan toisin, joinakin valtataisteluina tai sensellaisina?

Mieleen nousee myös kuva keskustelusta, joka taannoin, vuosi pari sitten, hämmensi minua kovasti. Keskustelu koski sitä, onko oikein toipua täysin (mitä se sitten tarkoittaakaan, ei minulla ainakaan ole tästä aavistusta, my heart bitten and pierced mutta iloinen, valmiuteni vastata tilanteisiin kokemuksieni ja temperamenttini summa) siitä intentionaalisella tavalla huonosta kohtelusta, joka on omalle kohdalle osunut. Eli saako kiusaamisesta kuntoutua iloiseksi, ihmisistä hyvää uskovaksi, rakastavaksi ja anteeksiantavaksi. (Minun on kyllä vaikeaa hahmottaa sitäkään, missä määrin esim. koulukiusaaminen on aivan niin intentionaalista kuin joskus väitetään. En tällä tarkoita, ettei mielestäni siihen tarvitse tai saisi puuttua. Totta vie siihen pitää puuttua. Kyllä ihmisten pitää oppia kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja rohkaisevasti, ei tuhoavasti. Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa, mistä oikeastaan on kyse, miltä tapahtumat tuntuvat, mitä hän itse aiheuttamastaan ahdistuksesta ajattelee ja niin edelleen. Olisi varmasti hyvä käsitellä myös, mikä oikeastaan kiusatussa on ärsyttänyt kiusaajaa - tietysti muistaen, että kiusattua ei syyllistetä muiden taholta; ei ole kiusatun syy, ettei kiusaaja osaa kontrolloida käytöstään ja kiusaajan käyttäytyminen on nyt se, mitä ollaan selvittämässä - ehkä tämä osuus olisi järkevintä hoitaa niin, ettei kiusattu joudu kuuntelemaan sitä, se voisi olla aika tuskallista. En olisi ehkä itse selvinnyt tällaisen osuuden kuuntelemisesta ilman että olisin alkanut syyllistää itseäni kaikesta mainitusta ja tuntenut itseni entistäkin osaamattomammaksi, pienemmäksi, likaisemmaksi ja ällöttävämmäksi.) (Tulipas pitkät sulut.) Keskustelussa oli näkyvissä kaksi kantaa: Ettei saa kuntoutua, koska se tavallaan oikeuttaisi kiusaamisen siinä mielessä, että se todistaisi, ettei oikeastaan kyse ole mistään vakavasta. Ja toisaalta, että eikö juuri traumoittumalla anna kiusaajalleen valtaa - ja että vallan antaminen henkilölle, joka suhtautuu omiin intresseihin tuhoavasti ja vihamielisesti, ei ole erityisen järkevää. About näin sen itse muistan. Ensimmäinen kanta hämmensi minua toista enemmän, toisessa hämmensi lähinnä sanallistus. (Mutta niinhän se tapaa hämmentää, kun on periaatteessa jostakin asiasta samaa mieltä, mutta perustelut tulevat itselle vieraan käsitejärjestelmän kautta. Tuon tuosta unohdan, miten olen päättänyt pysyä pragmaattisena näissä kohdissa ja olla takertumatta sanoihin ja merkityksiin, jotka tuntuvat omalle kokemusmaailmalleni vierailta. Voi min päätäin.)

Itse kai ajattelisin suunnilleen niin, että vaikka joku minua kurmottaisi, ja onhan minua jossain vaiheessa kurmotettu pahastikin, niin ei se totta vie oikeastaan minun haasteeni ole. Minun suruni se toki on, mutta se on eri asia. Tai oikeammin, se oli minun suruni, silloin. Siitä on kauhean kauan jo. En koe, että kiusaaja olisi minun kohdallani halunnut valtaa mielialaani tai muuta sellaista. Tuskinpa hän sitäkään halusi, että kävisin epävarmaksi. Tai että meni monta vuotta, että uskalsin varovasti alkaa uskoa, että joku oman ikäiseni ihminen voisi pitää minusta. (Vieläkin huomaan, että epäröin sen suhteen, voivatko ala-asteikäiset lapset pitää minusta, mutta se epäröinti nyt saa olla omassa arvossaan. Tiedän, mistä se tulee ja annan sen itselleni anteeksi ja olen välittämättä siitä niin paljon kuin voin.) Samalla kun olen kuntoutunut, voimaantunut ja kasvanut hieman itseluottamuksessa, olen ajatellut tekeväni harjoitteita itselleni, olen halunnut enemmän tämmöistä elämää kuin jotakin muunlaista. En ole juurikaan miettinyt, miltä tämä kaikki näyttää jostakusta kaukaisesta henkilöstä, jonka kanssa minut aikoinaan pakotettiin jakamaan oppimistilanteet monen vuoden ajan. En usko, että hänellä on intressejä minun tilaani sen enempää kuin minulla hänen tilaansa. Hänen kohdallaan toivon vain, että hän voisi olla onnellinen ja unohtaa nuo hankalat vuodet. (Ja käsittääkseni niin on käynytkin.) Vaikka usein koulu tuntui helvetiltä, en olisi varmastikaan monessa asiassa yhtä tarkkasilmäinen nyt, jos kaikkia noita tapahtumia ei olisi tullut läpielettyä silloin. Olisin luultavasti paljon tunnekuurompi, kovaotteisempi ja remakampi. Suhtautuisin ehkä hyviin ihmissuhteisiin ja ystävällisyyteen paljon enemmän itsestäänselvyyksinä enkä ehkä osaisi arvostaa niitä samalla lailla kuin nyt osaan. Ei se tarkoita, että pitäisin hänen toimintaansa silloin oikeutettuna, ei lainkaan. Mutta kolikoilla tuppaa olemaan kaksi puolta.

Kirjan viereisellä sivulla on toinen anteeksiantoon liittyvä harjoitus, anteeksiantamisen askeleet, joita noudatetaan monissa anteeksiantoon keskittyvissä terapiaryhmissä. Vaihe viisi on nimeltään nöyryys. Sitä kuvataan näin:

Muistele aikoja tai tilanteita, jolloin sinä olet saanut anteeksi omia virheitäsi ja miltä se tuntui. Se voi herättää kiitollisuuden ja nöyryyden tunteita ja lisätä valmiuttasi antaa anteeksi.

Koetan muistella, mutta törmään taas kuin seinään. Muistan kyllä ison joukon ristiriitatilanteita, selvittelyitä, neuvotteluita ja vähitellen leppymisiä. (Minusta toisten leppymiseen vaatima aika tuntuu usein järkyttävän pitkältä mutta näin vanhemmiten olen oppinut olemaan odottamatta ihmisiltä niin nopeita leppymisiä kuin ennen odotin.) Mutta huomaan, etten ole erityisemmin mieltänyt saavani virheitäni anteeksi. Enemmän olen ajatellut, että tilanteessa on ollut kaksi hyvin erilaista, hyvin eri odotuksin varustettua ihmistä, joiden intressit ovat menneet ristiin niin että soi. Vähitellen sitten on tapahtunut sen tajuaminen, että jaahas, tämä toinen oikeasti toimii ja ymmärtää maailmaa tällä viisiin, ja ei hän nyt mitään erityisen ilkeää ole tarkoittanut näillä sanoillaan ja tekemisen tavallaan. Joskus tähän sopeutumiseen menee tosiaan järisyttävän kauan. Mutta en muista, että olisin erityisemmin huolehtinut ja stressannut siitä, että toinen on minulle vihainen jostakin. (Sen sijaan välillä joku kolmas on ollut huolissaan, ehkä jotenkin harmoniahakuisemman ystävyyskäsityksensä siivittämänä tai jotakin.) Jos minulle ollaan vihaisia jostakin, jossa olen mielestäni toiminut hyvin aikein, ehkä voimaa väärin säätäen tai toisen väärin tulkiten, olen lähinnä ajatellut, että voi apua, mitähän tuo ihminen vielä haluaisi minun tekevän, kun olen jo kerran sanonut, että ikävää, että meille tuli kiista. Olen oppinut hänestä paljon uutta kiistan myötä ja voin seuraavan kerran kiistan uhatessa luovia jo ehkä ongelmien ympäri, kun tiedän, mikä häntä ärsyttää, mutta en voi jo tapahtuneelle yhtään mitään. Eikä toisen lisälepyttely nyt mitenkään voi olla vastuullani. En voi antaa kuin aikaa ja sitten myöhemmin huokaista helpottuneena, kun huomaan ihmisen päässeen siitä ylitse. Mutta en siinä vaiheessa tunne erityisemmin kiitollisuutta enkä nöyryyttä. Pikemminkin ajattelen, että toinen on tullut järkiinsä ja möykky on liuennut. (Ajattelen myös sitä järkiinsä tulemisena, jos joku ottaa etäisyyttä, koska on sitä mieltä, että tapani käsitellä asioita loukkaa häntä jatkuvasti.)

Joskus minulle on myös ilmoitettu, että asianomainen on päättänyt antaa asian anteeksi. Mutta eleet, ilmeet ja tyyli ovat saaneet minut epäilemään, että lieneeköhän tuo nyt koko totuus. Ehkä tuo ilmoitus tarkoittaa, että toinen on päättänyt yrittää antaa anteeksi. Ei se kyllä ole virittänyt erityisempää kiitollisuutta eikä nöyryyttä, koska koko päätöksenteon kautta anteeksiantamisponnisteleminen on itselleni niin vieras juttu, etten oikein osaa edes kuvitella sitä.

En itse jotenkin osaa edes ajatella toisten minua ärsyttäviä piirteitä heidän virheinään. (Jos jokin virhe onkin, se on välillämme. Vähintään yhtä paljon minä olen virheellinen, kun en onnistu käsittämään juuri kuinkaan, miten tämän ihmisen kanssa toimitaan rakentavasti ja ollaan järkyttymättä hänen luontevastaan.) Toiset, hankalilta tuntuvat ihmiset vain käsittävät asiat jotenkin eri tavalla. Jonkun mielestä voi jopa olla okei käyttäytyä sillä tavalla, että ajattelen hänen käyttäytyvän hyvin ilkeästi. Jos käsityksemme ja niistä versovat käytännöt alkavat sakata pahasti eikä toisen tyyliin sopeutumisesta tunnu tulevan mitään, en enää jää tilanteeseen pitkiksi ajoiksi murentamaan molempien mielenrauhaa.

Ehkä jotta kiitollisuutta ja nöyryyttä voisi tuntea anteeksiannon tilanteessa, pitäisi kiistan olla todella syvä ja repivä ja toisen osapuolen hyvin läheinen, ja joku, johon ei periaatteessakaan oikein voi ottaa etäisyyttä. (En oikein keksi, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ehkä omaa, alaikäistä lasta niille joilla semmoisia on?) Muistan kyllä useitakin kiistoja vanhempien kanssa. Olen ollut helpottunut niiden rauetessa, mutta toisaalta, en ole kyllä missään vaiheessa ollut erityisen kiitollinen enkä nöyrä, koska kiistojani vanhempien kanssa luonnehtii heidän halunsa määrätä elämästäni ja oma ponteva vastareaktioni. Minusta heillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta vaatia minua järjestämään elämääni heitä miellyttäväksi. (En yritä ärsyttää tahallani, ennemminkin pitää etäisyyttä.) Niinpä helpotus kiistan ratketessa on ollut käytännön helpotusta, huoahtavaa iloa siitä, ettei joudu kuuntelemaan jipitystä enää tämän aiheen tiimoilta.

Koen kyllä kiitollisuutta ja nöyryyttä, aika useinkin, mutta hyvin toisenlaisissa tilanteissa: kun minua kohdellaan mukavasti, kokiessani luontoelämyksen, pystyessäni rentoutumaan, osatessani antaa itselleni anteeksi jonkin virheen, hyvän musiikin ääressä, hilpeän ja huolettomuudentäyteisen illallisen jälkeen. Käytännönläheinen helpotus siitä, että jonkun kanssa kommunikoiminen onnistuu tästä eteenpäin taas vähän sutjakammin, ei vipua sitä esiin.

En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan. Ei kai, mutta voihan asiaa tutkia. On se ainakin jollakin tavalla kiinnostava. Toisaalta, jos seitsemästätoista anteeksiannon kohdasta tunnistaa hyvin tutuiksi viisitoista eikä vihan pitäminen ole vielä tähän mennessä erityisemmin vääristänyt omaa elämää (tai varmaan olen aika jäävi arvioimaan tätä, mutta useampi tuttu on luonnehtinut minua ei kovin helposti loukkaantuvaksi ja ällistyttävän lyhytvihaiseksi - no, tietysti he ovatkin ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen, ja varmasti joku, jonka kanssa minun on vaikeampi löytää keinoja olla sopuisasti, voisi arvioida ihan toisin), mitäpä tästä huolehtimaan.

On silti jännittävää, että seitsemästätoista kohdasta kaksi tuntuu näin vieraalta. Ovatkohan ne jollekulle hyvinkin keskeisiä loukkaantumisten ja niistä eteenpäin luovimisten käsittelyssä? Jos ovat, voisin miltei veikata, että ristiriitatilanteessa me emme ymmärtäisi toisiamme kovinkaan hyvin.