Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Koiruuksia

Kävelen jäätä koiralla ja ilman. Siskon villakoira saapuu. Miten noissa pienissä karvapalloissa voikin olla semmoinen määrä virtaa? Koira pörheltää huoneesta toiseen ja seisoo välillä eteisessä jännittyneenä. Kissat pelottavat sitä älyttömän paljon. Etenkin kun kissoja ei voisi yksi hönttänä villakoiranpoika vähempää kiinnostaa. Ne ovat nähneet ennenkin näitä: harmittomia tapauksia.

Myös Nasu suhtautuu villakoiraan välinpitämättömästi. Se arastelee vähän, kun toinen näyttää kulmahammasta, mutta on muuten kuin toista ei olisikaan. Villakoira taas on Nasusta aivan järkyttynyt. Vaikka sen pitäisi olla okei tyttökoirien kanssa, Nasu taitaa olla sen mielestä aivan liian iso. Asiaa ei auta se, että kohtaamisessa Nasu on oikein riehakkaalla päällä, hyppii tasajalkaa ja härisee ilosta. Emmehän sentään ole sen kanssa nähneet pariin kuukauteen.

Kun Nasu tuli meille kauan sitten, se tuntui jotenkin kummalliselta ja väärältä. Olin tottunut villakoiriin ja niiden tapaan reagoida. Nyt taas Nasun tapa toimia tuntuu tutummalta ja luontevammalta ja sen tapa pöljäillä ja käyttäytyä huonosti, no, sekin tuntuu jotenkin helpommin hyväksyttävältä ja ymmärrettävältä. Entäs sitten, vaikka se on Uruk-hai? Sehän on vain sympaattista... Tottumuksen voima on tosiaan ihmeellinen. Seuratessani reaktioitani koiriin ja niiden väliseen jäkittämiseen en voi olla ajattelematta sitä prosessia, jonka läpi ihmiset käyvät vaihtaessaan seurustelukumppania. Samanlaisia kummallisia hankauksia siinäkin on aistittavissa. Siinä tietysti eroavaisuuksien vieraalta tuntumista tasaa oksitosiini, mutta silti, onkohan jokainen kumppania vaihtanut ihminen ajatellut, että tämä tuntuu kyllä hyvältä ja pidän tästä ihmisestä, mutta että edellinen - se, jonka kanssa asiat on jo luokiteltu toimimattomiksi - oli kyllä aivan omaa maataan. Että onpa tämä tyyppi hassun iso/pieni/karvainen/pehmeä/jäntevä/möreä-ääninen/hiljainen/helposti järkyttyvä/ilmeetön... ja vaikkei siinä ole mitään väärää, se tuntuu kummalliselta ja saa miettimään, sokeutuuko tuolle kummallisuudelle vielä joskus.

Vähitellen päivät koulivat toiseen muotoon, tutuksi toisten asioiden kanssa. Silloin kun seurustelin pitkän ja paikoin aika leveänkin miehen kanssa, mietin toisinaan toisia pariskuntia katsellessani, miltä tuntuisi seurustella jonkun noin pienen kanssa. Osaisiko sellaista. Ja nyt kun joku pitkä ihminen halaa minua, melkein järkytyn, koska en enää muista, miten ulottuvaisia ihmiset tosiaan saattavat olla, ja osittain minua hätkähdyttää sekin, miten jälki pitkän ihmisen kanssa asumisesta on haalistunut siinä määrin, että voin hämmästyä ihmisten raajojen pituutta; pitäisihän minun tietää, olen mittaillut semmoisia raajoja sentään melkein kymmenen vuotta.

Se kaikki saa mietteliääksi siitä, miten erilainen kokemus saattaa olla sellaisella, joka ei ole seurustellut ja asunut kuin yhden ihmisen kanssa. Joka ei osaa epäillä tuttuuden tuntua, joka ei tiedä, miten nopeasti se keikahtaa päälaelleen. Ymmärrän hyvin vanhempien ikäluokan paniikin lasten erotessa. Se on heidän omaa pelkoaan: miten voisi selvitä, jos menettäisi tuon tuttuuden? Sama pelko ravisteli minua ennen vuotta 2005, kun kuulin jonkun olevan eroamassa. Enää en osaa säikähtää ihmisten eroamisista. Vastaan ystävän erosta kertovaan kirjeeseenkin ystävällisesti ja pahoitellen vaikeaa aikaa ja vaikeita tuntemuksia, mutta pohjimmiltani yllättävän tyynenä ja tyytyväisenä ja vakuuttuneena siitä, että hän läpikäy suhteensa tärkeintä vaihetta: eroa.

Koirien kyräily tuo mieleen toisenkin seikan. Nasu suhtautuu luottavaisesti siihen, että vaikka silittäisinkin toista koiraa, lopulta tulen aina olemaan sen ihminen. Siinä se on tietenkin aivan oikeassa. Kenenkään sydämessä ei ole vain yhtä lokeroa, johon mahtuisi vain yksi koira kerrallaan. Roope-koira taas, no, se on juuri tullut, epävarma ja muutenkin paljon miellyttämishaluisempi luonteeltaan. Se kokee uhkaavana, jos silitän Nasua, ja nostelee vähän rähinähuulta, masentuu ja osoittaa mieltään. Se on menettänyt nyt kotinsa ja laumansa kahdesti. Tämä on sen kolmas paikka ja ensimmäinen päivä täällä. Saa nähdä, tuleeko tästä sen kotia. Ei ihme, että Roope-koiraa pelottaa.

Mitenkä äidit selviävät useiden lastensa kanssa? Lasten erilaisuuden kanssa? Tuleeko heille sellaista tunnetta, että he oikeastaan pitävät toisesta lapsesta enemmän ihmisenä, vaikka tavallaan rakastaisivatkin molempia ja koettaisivat antaa molemmille yhtä paljon eväitä hyvään elämään? Lasten kanssa kasvatusvastuun ja ehdottoman rakastamisen vaatimuksen täytyy tuntua vielä painavammalta kuin eläinten kohdalla. Ja jo eläinten kohdalla huomaan oman satunnaisesti ailahtavan epätoivoni: Opinko ikinä rakastamaan tätä eläintä sillä tavalla kuin se ansaitsisi? Opinko koskaan kunnioittamaan juuri sen tapaa olla tässä maailmassa? Ymmärränkö riittävän selvästi, miten ainutkertaisesta elämästä on kyse? Jo kissojen kohdalla on selkeää, että suosikit ovat muotoutuneet. Onneksi Fauni taitaa pitää Pienestä Pannumyssystä enemmän kuin Lohesta, muuten Pannumyssy-paralla ei olisi ketään, joka rakastaa sitä ylitsevuotavasti. (Pannumyssy muuten tietää tämän.) Roope-koira surettaa minua nyt: en osaa rakastaa sitä tuosta noin vain samalla tavalla kuin rakastan Nasua. Tai Lohta. Tai Pannumyssyä... Ehkä kukaan ei ole koskaan osannut rakastaa tuota koiraa sillä tavalla. Se on tähän asti joutunut olemaan aina se, jonka pitää lähteä, koska siitä ei välitetä. Tai mistäs minä siitäkään tiedän. Joskus välittäminenkään ei riitä.

Tuo lähdetetyksi joutuminen tekee siitä epävarman, liehakoivan ja siten entistäkin vaikeamman rakastaa. Osaisinko rakastaa tuota koiraa? Tulisiko siitä osa tätä laumaa? Suuria kysymyksiä. Haluaisin tietysti osata rakastaa kaikkea ja kaikkea, mutta en tiedä, onko minusta sellaiseen. Rakastamaan kaikkea ja kaikkia yhtä säteilevästi ja antaumuksella, pidättelemättä, kyselemättä, epäilemättä. Aiemminkin siihen on mennyt aikaa. Joskus lyhemmin, joskus pidemmin. (Nasun kanssa meni monta kuukautta, joiden aikana en voinut kuin tyrmistyä kyvyttömyydestäni kiintyä tuohon eläimeen. Kiinnyimme toisiimme tasatahtia, viipyillen.) Omaa epävarmuuttaan kestää parhaiten silloin kun tietää, miten tärkeää toiselle on, että edes yrittää. On niin paljon kysymyksiä, jotka suristelevat päässä: Ehkä joku toinen olisi paljon valmiimpi kiintymään tähän eläimeen, esimerkiksi. (Sama kysymys putkahtaa esiin myös rakkauksien kohdalla.) Eihän tämä (toisin kuin vaikkapa Nasu tullessaan) ole mikään ongelmaeläin, tälle varmasti löytyisi sellainenkin koti, jossa sitä odotettaisiin ihan toisenlaisella innolla. Ja eikö olisi oikein että jokainen saisi säteilevää, valmista rakkautta eikä haparoivaa ponnistelua ottaa huomioon, hyväksyä ja antaa kiintymykselle tilaa ja aikaa? Mutta onko kellään muullakaan antaa sellaista rakkautta tuosta noin vain? Millainen koti esimerkiksi tälle koiralle olisi paras?

Pitää ehkä vähän tutkastella koiraa vielä ja miettiä, tarvitsisiko se onnellisena pysyäkseen esimerkiksi jonkin sortin treenaamista. Epäilen, ettei minusta oikein löydy sillä viisiin koiraihmistä, että jaksaisin juosta koiratreeneissä monta kertaa viikossa. Jos alkaa vaikuttaa siltä, että Roope-koira tarvitsisi aktiivisemmin harrastavan kodin, se on kerrottava siskolle. Eikä sitäkään tiedä, haluaako sisko koiran takaisin. Kaikki on vielä niin auki. Olemme nyt varaventtiilinä, jotta siskon laumassa saadaan hetkeksi vedettyä henkeä ja mietittyä, mitä oikein tehdä.

Pahin riekaleisuus alkaa väistyä, kun eilen aamulla huomaan, etten sen pahemmin palasiksi mene, vaikka muut ydinlaumasta lähtevätkin aamulla töihin. Se on vain niin outoa: ensin olla jonkun kanssa ympärivuorokautisesti ja sitten joutua tottumaan uudestaan lähentymisen ja loitontumisen rytmiin.

Aika paljon auttaa sekin, että paimentaa itsensä aurinkokävelyille jäälle ja vesijuoksualtaaseen. Vesijuoksen ensimmäistä kertaa melkein vuoteen ilman että minuun sattuu juostessa tai jälkikäteen. Miten hyvältä se tuntuukaan. Voisin jatkaa vaikka koko illan, mutta pidän järjen päässä ja pysähdyn kolmen vartin kohdalla. Ahnehtimisesta tuskin seuraisi mitään hyvää. Pääsenhän uudestaankin. Sitten joskus, Nasun tuolla puolen.

Tiedustelen töitä kolmesta paikasta. Yhdestä olen kuullut heidän tiedustelleen paluutani Intiasta, toisesta on joskus sanottu, että heillä voisi olla minulle keikkoja, ja kolmas - no, on työpaikka, johon vannoin olevani ikinä palaamatta. Mutta jos pariksi päiväksi vain. Sitten ei tarvitsisi niin stressata rahan kanssa.

Tuntuu hyvältä saada kyselyt lähtemään. Siitä tulee semmoinen olo, että kai se elämä tästä taas alkaa muotoutua tunnistettavaksi. Ja joku kyselee sähköpostilla hieronta-aikaa, joku ennestään tuntematon.

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.