Miksi työstä maksetaan

Joogan ja pilateksen ohjaaminen on ainoa ammattini ja työnkuvani, jonka kuluessa olen mitannut elintoimintojani. Aiemmissa töissä tätä mahdollisuutta ei ollut vielä tarjolla, tai ehkä olisi ollut, mutta en tiennyt siitä. Tässä nykyisessä työnkuvassani voin paremmin kuin esimerkiksi toimistohommissa: Minussa on enemmän kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja iloa. En ole yhtä usein turhautunut, vihainen enkä lamaantunut. Fyysisiä kipujakin joudun sietämään vähemmän. Siten voisi kuvitella, että elämäni on hyvissä kantimissa (paitsi ehkä taloudellisin mittarein - tässäkin ammatissa kuuluu ilmiselvästi prekariaattiin). 

Mittaan palautumistani älysormuksella. Tämä viikko oli ensimmäinen täysi työviikko, edelliset kaksi muutaman viikkotunnin vajaita työviikkoja. Työn alkaminen näkyy ihan kaikilla mitta-asteikoilla. Leposyke nousee viikko viikolta. Sydämen sykevälivaihtelu laskee viikko viikolta. Toisin sanoen, stressi kasvaa ja sydän ja verisuonisto joutuvat paineen alle. Niiden kannalta olisi hyvä, että leposyke pysyisi matalalla. Olen taas alkanut heräillä liian varhain. Siinäkin näkyy selvästi stressi. 

Kun koulutan aina välillä ihmisiä palautumisasioissa, muistan kertoa, ettei stressi ole vain huono asia ja että itse asiassa se, jos kortisoli ei aamuisin ponnahdakaan ylös, on iso ongelma - silloin ei ihminenkään ponnahda päivään vaan hänen on vaikeaa nousta ja orientoitua yhtään mihinkään. Myös esteettiset kokemukset ovat sympaattisen hermoston - eli stressiä ylös pumppaavan autonomisen hermoston  puoliskon - heiniä. Entä mielekkyyden kokemukset? En tiedä, en ole nähnyt tästä kenenkään stressitutkijan vääntämää rautalankamallia, mutta veikkaisin, että sielläkin stressillä, eustressillä, on osansa. Huonoksi jutuksi stressi muuttuu vasta kun elämäntilanne on sellainen, ettei tilaisuuksia palautumiseen löydykään ja stressi alkaa kertyä. 

Juuri näin käy työsyksyn alkaessa, se on selvä juttu, kun katselee mittaustuloksia. En tiedä, millaiset käyrät ja käppyrät olisi saanut aikaan niistä loman lopetuksista, joissa työ oli paljon kuormittavampaa kuin tämä tässä. Tai opinnot alkoivat täydellä höyryllä kesän jälkeen. Tuntumani on, että olin silloin väsyneempi ja tarvitsin mielestäni yhtä sun toista aktivoivaa, virkistävää ja piristävää. (En juotavaa, luoja paratkoon, paitsi työkkärityössä, siellä oli päivittäin pakko ottaa kuppi vihreää teetä, ettei silmiin sattunut ihan niin paljon.) Jotain, jolla harhauttaa itsensä siitä tuntemuksesta, että lihakset kivistävät, silmiä särkee, mistään ei oikein jaksaisi innostua ja hälyt vaan kimpoilevat korvissa. Toisaalta, jos jotain olen älylaitteestani oppinut, niin sen, etteivät sisäiset tuntemukseni todellakaan ole tarkkoja mittareita. On aivan tyypillistä, että aamuna, jolloin tunnen jääneeni jyrän alle eikä mikään jaksaisi innostaa, sormus kertoo, että tänään on superpäivä ja kannattaa haastaa itsensä. Ja päinvastoin: kun herään säpinäisenä ja ajatuksella että nyt jotain asap, sormus tietää kertoa monesti, että olen nukkunut silmittömän huonosti ja olisi fiksuinta levätä. Epäilen, että oma selviytymismallini, johon olen joutunut kasvamaan lapsena ja nuorena, on ollut se, että mitä enemmän asiat ovat hajalla, mitä suurempia uhkat - ja ne ovat suurempia silloin kun on väsynyt eikä pää pelaa entiseen malliin -, sen raivokkaammin heittäydytään suorittamaan, kursimaan maailmaa kokoon. Näissä kohdin muutun väsymättömäksi sähköankeriaaksi. (Ja sitten ennen pitkää sairastun. Sormuksen kanssa olen sairastunut huomattavasti harvemmin ja migreeniä on ollut enää muutamia kertoja vuodessa. Alan oppia, miten olo tai ainakin olon tulkinta voi valehdella.) 

Käyriä katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kas niin, tästä meille itse asiassa ehkä työssä maksetaan. Ei oikeastaan ajasta - koska kyllä lomillakin autetaan toisia, ollaan yhdessä, kannatellaan emootioita valveillaoloaika. Ei työ siinä lomasta poikkea. Aktiivisuudestakaan ei makseta, koska lomalla monesti fyysistä aktiviteettia on aivan yhtä paljon, kaiken maailman maankääntöä, kävelemistä, siivoamista ja niin edelleen. Siitäkään ei tavallaan makseta, että joutuu tekemään jotain mitä joku tai jokin muu säätelee. Kyllä ainakin omat lomani tapaavat määrittyä paljolti sään mukaan, toisten ihmisten intressien mukaan ja niin edelleen. Sotkutkin on siivottava ennen kuin lattia alkaa mädätä ja laskut maksettava toisten määräämässä aikataulussa. Mutta niin, ehkä meille maksetaan tästä. Että rasitamme itseämme, rasitamme sydäntä ja verenkiertoelimistöä, kulutamme itseämme. 

Miksi ja miten tämä kuluminen tapahtuu? Ehkä koska työ on mielekästä, imevää? Vompsu oli aivan kauhuissaan lomalla ja taisi lopulta lähinnä lukea twitteriä ne viikot. Kun työ alkoi, hän huokasi helpotuksesta. Työ antaa merkityksen, innostuksen ja niin edelleen. Tunnistan tämän puolen itsekin. Samalla kuitenkin tunnistan, nykyään, myös tämän kaiken innon ja pauhun vanassa tihentyvän väsymisen ja kulumisen, rispaantumisen. Teen paljon asioita, joiden ajattelen auttavan minua palautumaan. Hiljaisia asioita, vaikeasti sanallistuvia. Tuijotan metsänreunaa. Kävelen metsään ja metsässä. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen kehon hyrinää, tätä tässä. Haen hiljaisia paikkoja, paikkoja joissa ei tarvitse nähdä yhtään ihmistä. Teen asioita tuntoaisti edellä. Asioita, joista tulee valmiita, kuten rikkinäisistä lakanoista revityistä suikaleista tehty pannunalunen. 

Kun tapaan isääni, ajattelen aina saman ajatuksen, se nousee itsestään kuin kupla lammen pohjasta. Kunpa olisimme tunteneet näin silloin kun olin lapsi. Näin, että silmäsi ovat kirkkaat ja uteliaat ja nauravat, eivät sameat ja väsyneet kaikesta kirjaimiin kurkottamisesta. Näin, että jaksat suhtautua huumorilla sen sijaan että räjähdät pienestäkin ei mielesi mukaan menemisestä. Että on muutakin kuin ärtyisäksi hierretty työrasitus. Meni kauan, että opimme tuntemaan näin. Olen kiitollinen siitä, että siihen koitti viimein tilaisuus. Ja hämmennyn siitä, että jos sanon jollekulle isäni jääneen laman aikana työttömäksi ja siitä suoraan eläkkeelle, ihmiset sanovat, että sepä on ollut kauhea tilanne. Olihan se, ensimmäiset pari vuotta. Sitten isäni heräsi siihen, että maailmassa on muutakin kuin työstä selviytyminen ja että tärkeitä asioita voi tehdä vaikkei niistä maksettaisikaan. Että on muutakin mielekkyyttä kuin koettaa näyttää kunnon kansalaiselta. Isä löysi, näin ajattelen, jotain paljon sitä arvokkaampaa. Ja sitten seuraavaksi ajattelen: Kuinka kummallista, ettei äiti uskalla vieläkään seurata häntä, vaikka olisi voinut jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten. Äiti tarvitsee edelleen illuusion siitä, että on korvaamaton työssään. Se on hirveän surullinen illuusio. 

Sunnuntaiaamu, sade on pudottanut puutarhassa päärynöitä ja muutaman omenankin nurmelle. Työt vasta tiistaina. Aikaa hengittää ja kirkastaa silmänsä. 

Ihmeellinen

Pitkästä aikaa viikonloppu, jossa on kaksi päivää. Kaksi peräkkäistä vapaapäivää tekee ihmeitä.

Makaan punaisella lohikäärmematolla, ehdin käydä koko kehon läpi muutenkin kuin meditaation hetken tarkkailuna ja sitten irti päästämisenä. Tuntuu oudolta nousta lattialta pehmeänä ja - itsenään.

Helposti eksyy lähemmäs, sisemmäs, sidekudosten pakkopaitaan. Unohtaa musiikin ja ruoan ja miten selkää voi olla jännittämättä. Kalenterini näyttää epäillyttävästi jonkun toisen elämältä enää kuuden viikon ajan. Se ei ole liikaa. Kuusi viikkoa. Venäläisten mummojen kuoro huuhtoutuu ylitseni, viikot huuhtoutunevat yhtä vaivatta. Hengitys kerrallaan.

Nousen lattialta, harhailen huoneesta toiseen.

En mieti, selviänkö. Se ei kiinnosta minua lainkaan. Ei nyt, venyttelyn jälkeen.

Ulkona hämärtyy. Kasvit työntävät aika-avaruuttaan sisään tilaani. Naxokselta katkaisemani ja vesipullossa Suomeen tuomani lehtikaktus on kasvattanut talven aikana kapean luiron, josta tunkee ulos uteliaita juuria. Phalaenopsiksissa on suuret, painavat nuput.

Olen jaksanut pitkästä aikaa laittaa musiikkia soimaan. Miten tunnetiloja voikaan soittaa. Melkein itkettää, miten ihmeellistä ja hyvää toisinaan on.

Tutkintotilaisuuspäivä

Tarvon näyttöpäivään lumituiskusta aamua Vompsulta lainatut rukkaset kädessä. Olen nukkunut kotona jo kaksi yötä peräjälkeen, palannut, koska olen ikävöinyt kasveja, kissoja, runohyllyä, ylipäänsä värejä. (Faunin asunto on tyypillinen vuokra-asunto siinä suhteessa että vuokranantaja on maalannut tai maalauttanut kaiken valkoiseksi. Ikään kuin se olisi helppo pohja sisustaa viihtyisä koti.) Vompsun on ollut vaikeaa tottua siihen, että palaan tuosta noin vain ja että minulla on tarpeita ja intressejä. Kuten että haluan käydä aikaisin nukkumaan, koska olen umpiväsynyt iltaisin. Mutta kaikki sujuu ihan hyvin. Paitsi että syön liikaa koko ajan, olen niin hermostunut, enkä ole voinut kävellä, koska ulkona on ollut liian talvi.

Näyttöpäivän aamuna pakkanen on laskenut sen verran, että tarkenen karvatakissa, venakkohuivissa, sateenkaaripipossa, lainarukkasissa, tuulenpitävissä ulkoiluhousuissa, lämpimissä kuoma-kengissä ja värikkäissä säärystimissä. Tuntuu mukavalta tarpoa tuiskussa ja nähdä ulkopuolelta raitiovaunuihin ahtaasti sulloutuneet ihmiset. Siinä on vapauden ja riippumattomuuden ja omaehtoisen pystyvyyden tuntoa sekoittuneena siihen riemuun, että saa kävellä. Ei se ole mikään itsestäänselvyys, että saa kävellä kivuitta. Matka taittuu, eikä oikeastaan mikään tappiomieliala voisi nyt iskeä. Tiedän lukeneeni hyvin ja tehneeni paljon töitä ymmärtääkseni ihmiskehoa. En voi muistaa kaikkia yksityiskohtia, ja sekin on ihan okei.

Tutkintotilaisuudessa tunnen itseni päättömäksi kalkkunaksi. Sen verran kovasti valoja vilkkuu ja ääniä syöksähteeni pääparan sisässä, että se tuntuu olevan jonkun toisen tai jossakin toisaalla. Lasken käteni hoidettavan selälle, ja se tuntuu yllättäen joltakin pehmeältä, huokoiselta muovipuhalteelta. Kun pari hengittää, melkein säikähdän keinokudoksen liikettä ennen kuin saan kahlittua pääni siihen sitoumukseen, että ei, tämä on oikea, hengittävä ihminen. Ja että käsi hänen selällään on jotakin, mikä on minun hallinnassani. Kun saan sovittua tämän itseni kanssa, loppu sujuu rutiinilla. Olen ehkä jäykempi kuin tavallisesti, koen normaalisuoritukset ongelmina, unohdan käsitteet ja huimaa ja oksettaa ja kaikki tuntuu jollakin tapaa epätodelliselta, ja samalla valot ja värit ja äänet tajunnassa hidastuvat, hyhmääntyvät, ja sitten on enää käsi näkökentässä, se painaa ihon tiiviiseen kontaktiin ja työntää ihoa pyörimään. Ihonalista kudosta. Suullisessa kuulustelussa meinaan tuskastua luurankoon, jonka alaraaja kiertyy jatkuvasti epäluonnolliseen sisäkiertoon lonkan luksoiduttua paikaltaan ja reisiluun roikkuessa alakuloisesti heijaten.

En tietenkään muista kaikkea. Mutta en jotenkin jaksa olla huolissani, sanon suoraan, että tätä ja tätä en kyllä muista tarkasti, mutta about näin se menee. Hitto, tiedän, että osaan hyvin, ei tässä hätiä mitiä. Kunhan vain lakkaisin näkemästä ajatusprosessini jotenkin niin toisaalta.

Mitä on tämä kummallinen etääntyminen? Miksi seison koko ajan askeleen itseni ulkopuolella? Johtuuko se samastumisesta kuulustelijan katseeseen? Siitä, että tiedän olevani arvioitavana? (Joskus rakkaussuhteissa huomaa äkisti saman ilmiön, kun toinen sanoo jotakin, mikä kiinnittää huomion omaan käyttäytymiseen tai ulkonäköön. Ei meinaa löytää ovea, johon voisi kolkuttaa päästäkseen uudelleen sisään luontevuuteen. On kirjoitettava, käveltävä, hengiteltävä syvään, venyteltävä, ja jostakin merkitysprosessin mikroratkeamista tihkuu takaisin tuntu siitä, että näin tämän kuuluukin tapahtua, ja itse katoaa, pujahtaa rutiinien varjoon ja lepuuttaa häikäistyneitä silmäparkojaan.)

Ruokailun jälkeen odottaa vielä kirjallinen osio. Koska luokka on varattu seuraaville live-kuulusteltaville, meidät pannaan takahuoneeseen kirjoittamaan. Takahuoneen pöydän taso on samalla korkeudella kuin tuolin istuin. Käperryn paperin yläpuolelle ja tuhrustelen hoitosuunnitelmaa, tutkimusraporttia, lihaskarttaa. Vasta kun nousen kaiken paperille oksentaneena, tajuan, miten kamala asento on ollut. En meinaa ojentua suoraksi lainkaan. Jätän tiedot kuoressa, huikkaan heit ja katoan.

Takaisin talvessa. Ei tuiskuta. Nyt kuulen äkisti lumen ääntelyn jalkaterien alla. Tai siis, sukkien ja kengän paksun kumin alla, myös. Jalkaterä on kaukana lumesta, suojattu. (Hassua, että se on terä. Se on kovin erilainen kuin luistimen terä tai veitsen terä. Se muistuttaa enemmän pannukakkua, jonka sisällä on korsettiluut.) Pää humisee korkeuksissa, väsymys alkaa hiipiä lihaksiin, saan oikein ponnistella, että pystyn puurtamaan nuljuvassa lumessa kotiin saakka. Kotona, kun olen ottanut ulkovaatteet pois, väsymys ja kylmä iskee äkisti, se puhaltuu minuun. Selkää sattuu, Vompsu hieroo sitä kipuöljyllä. Olen takaisin siinä, kuka olen ja missä olen ja en erota, mikä on minua ja mikä patjaa, peittoa, pipoa, hengitystä, helpotusta, huoneilmaa, soijakaakaota. Vilu ravistaa, uni korjaa talteen. Sitä ennen ehdin huomata, miten sormenpäät kipinöivät.

Ja äkisti onkin ilta, pimeä. Ihmiset lähelläni ovat kokeneet yksinäisyyttä ja etäisyyttä, huomaan sen nyt, ja olenhan itsekin etääntynyt jonnekin pois, kauas, tunnistamattomiin. Ja palannut, osittain, se käy vähä vähältä, verenpaine ei jaksa pysyä normaalissa, seisomaan nouseminen mustaa silmät, ääreisverenkiertoon saakka ei riitä lämpöä. Onneksi on peittoja, pipoja, taskuja. Jännite on purkautunut.

En jaksa vielä välittää uusista murheista.

Kuvitelma ja todellisuus

Jos kuvittelisi. Jos kuvittelisi, miten haluaa elää, miltä tahtoo näyttää, mitä tahtoo tehdä, millainen kuvitelmasta tulisi?

Kuvitelmani ovat muuttuneet parin-kolmen viime vuoden aikana kovasti. Olen päästänyt irti siitä kuvitelmasta, jossa herään energisenä, voimistelen tunnin ja syön pienen aamiaisen nautiskellen valoisassa keittiössä. (En ole ikinä asunut asunnossa, jossa olisi valoisa keittiö. Ystävän perheellä oli sellainen kun olin lapsin. Rakastin olla siellä yötä, koska keittiöön paistoi aamulla aurinko.) Ja että sitten suuntaan (kenties koiralenkkien jälkeen) tapaamaan ihmisiä, jotka ovat omistautuneet taiteelle ja tieteelle, ja kävelemme ja keskustelemme tai kenties istumme kahvilassa ja keskustelemme. Ja että sitten liikun lisää, ja teen jotakin merkityksellistä taidetta. Ja että iltapäivän lopuksi lojun sängyssä ja luen kirjaa ja teen muistiinpanoja vihkoon vierelläni. Ja että illalla vielä nähdään ihmisiä ja kenties nautitaan lasi tai kaksi viiniä.

Mistä nämä kuvitelmat tulivat?

Tänään on sellainen päivä kuin olisin joskus aiemmin toivonut: kalenteri täynnä liikuntaa ja kulttuuriasioita, sekä taiteen tekemistä että kokemista, jumppaa että kävelyä. Hyvä kun syömiselle jää puolisen tuntia, samoin savisten vaatteiden päältäkiskomiseen ja teatterivaatteiden tilalle vetämiseen. Illalla saisi viiniä ja keskusteluakin mutta taidanpa skipata ja tulla aikaisin nukkumaan.

Huomaan ihan selvästi, etten tahtoisi kuollaksenikaan tällaista elämää, en pidemmän päälle. Päiväkin ottaa koville, vaikka periaatteessa kaikki menot yksitellen kuulostavat mukavilta.

Ja kun kysyn, mistä nämä kuvitelmat tulivat, mistä sain päähäni, että elämäni pitäisi olla niin täytettyä, luulen tietäväni myös vastauksen. Siitä kai, etten ole oikein saanut lapsena olemisen, vain olemisen, rennon olemisen ja palautumisen, mallia muulta kuin isoäidiltä. Ja siitä, miten muut puhuivat hänen olemisestaan, opin jäsentämään rentoilun merkiksi kuolemansairaudesta. Merkille pantavaa on silti myös se, että kaikista elämäni ihmisistä vain isoäiti jaksoi suhtautua minuun ystävällisesti ja pyyteettömästi, kun olin lapsi. En tarkoita, ettei hän olisi ollut ankara tai tiukkapipoinen tai asenteellinen tai jääräpäinen tai hetkessä nollasta sataseen kiihtyvä, totta kai oli. Mutta silti myös inhimillinen ja kuunteleva. Hänellä oli siihen aikaa.

Entä sitten, vaikka hän tosiaan olikin kuolemansairas ja joutui olemaan ahkeroimatta, tavoittelematta täydellisyyttä ja hössöttämättä sairauden, lääkkeiden sivuvaikutuksen ja sen sellaisen takia. En usko, että minun pitäisi sairastua voidakseni poimia olennaisen asian hänen olemisen tavastaan. Vapaus ei voi olla pelkästään mikään jumalien rangaistuksen sivuvaikutus tai lohdutuspalkinto.

Siitä voi olla iloinen ja siitä voi pitää kiinni, sitä voi tavoitella.

Tai ainakin tahdon kuvitella tällä hetkellä niin. On mielenkiintoista, miten tämän jäsennän kolmen vuoden kuluttua. Katsonko todellisuuden korjanneen käsityksiäni.