Ei mitään uutta auringon alla

Pikkutuhmia meitsieitä, joissa verkkosukat ja sukkanauhat pilkahtelevat lyhyen satiinihelman alta. Pusuposeerauksia jonkun muun kuin puolison kanssa. Koko ystäväpiiri alasti kallioilla kohentelemassa tissejään törölle ja pyllyjään esiin. Isomummon omituisin veli ja hänen kaksimetriset puusta veistetyt hermafrodiittipatsaansa. Patsaiden luoja poseeraa itse alushousuissa, elin lievästi erektoituneena, vasaraa ja talttaa kameralle esitellen.

Käyn läpi vanhoja kuvia, jotka äiti on ottanut ukin kuolinpesästä. En ole ennen nähnyt näitä. Ne on sensuroitu lapsilta. Ilmeisesti vuonna, jolloin täytän neljäkymmentä, minun oletetaan kestävän tätä materiaalia. Tai ehkä kyse on siitä, ettei sensuuri ehtinyt hätiin. Löydän muovikassista myös kuvia äidistä ja tämän ensimmäisestä kihlatusta telttaretkellä. Kuvat on liimattu samanlaiselle pahville kuin sen albumin kuvat, jonka äiti on jossain vaiheessa koostanut itselleen ennen isän löytämistä. Olen katsonut sitä albumia sadat kerrat lapsena ja nuorena. Sitten muutin pois kotoa. Kuulin äidin ensimmäisestä kihlatusta, aiemmasta kihlauksesta, vasta silloin kun olin kolmenkymmenen ja erosin pitkästä suhteesta Kissan kanssa. Samaan aikaan kuulin myös isomummon ensimmäisestä avioliitosta.

Minua on koetettu säästää seksuaalisuudelta ja suvultani. Olen monesti tuntenut itseni hieman vaihdokkaaksi, koska muiden elämä on näyttänyt sujuneen jotenkin seesteisemmissä merkeissä, ellei lasketa molempien isovanhempieni eroa aikana, jolloin eroaminen ei ole ollut niin yleistä. Tietysti löysin lapsena ukin pornokätkön, mutta kuittasin sen yhdellä yökillä - ukin alkoholismi ja etenkin sen vapauttama manipulatiivisuus ja raivokohtaukset tuntuivat jo silloin huolestuttavammalta asialta. Ja tietysti kuulin, miten estoitta isoäiti soitti suutaan. En koskaan pistänyt sitä pahakseni vaikken aina tarkalleen tajunnutkaan, mille hän ystävättärensä kanssa käkätti. Lakkasin kuitenkin viettämästä kesäviikkoja mummolassa juuri siinä iässä, kun olisin voinut alkaa käsittää, miten erilainen seksuaalieetos siellä vallitsi omaan kotiini verrattuna. Aistin ainoastaan eetoksen eron siinä, ettei siellä koskaan muistini mukaan vedottu siihen, mitä toisetkin oikein mahtavat ajatella jos. Mihin kotona vedottiin usein. Ehkä juuri siitä syystä, että aiempi sukupolvi ei ollut samalla tavalla viitsinyt keskittyä tuohon näkökulmaan (ja lapset olivat saaneet kuulla siitä, epäilemättä).

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluku näyttävät näissä sukuani kuvaavissa, itselleni uusissa mustavalkokuvissa hyvin erilaiselta kuin se keskiluokkaisempi, sievistelevämpi kuva, jota siitä piirretään vaikkapa populaarikulttuurissa. Valtakulttuuri ja sen taskut, muistutan itseäni. Ei ole ajankohtaa, jona todellisuus olisi kaikille samankaltainen. Se on vain illuusio, joka syntyy, kun historiankirjoitus järjestetään tietyllä tapaa, palvelemaan tiettyjä päämääriä, kuten vaikkapa kunnollisen, tietyllä tapaa hyvinkin tiukasti koodatun moraalisen kansakunnan rakentamista. Sukupuolisiveellisyys ei välity näistä kuvista juuri mitenkään. Niissä ei ole mitään tiukkapipoista tai vahtaavaa. Ei. Niissä ei olla huolestuttu siitä, mitä joku muu ajattelee. Niistä välittyy itsepäisyyttä, leikkiä, lämpöä. Uteliaisuutta. Haluttomuutta tuomita ennalta.

Äiti epäilee ääneen, ettei isomummon veli ollut koskaan nähnyt naista alasti ja luuli siksi, että tissit ja fallos voidaan veistää samaan patsaaseen. Minun on vaikeaa kuvitella, että joku vuosisadan taitteen tuntumassa köyhiin oloihin syntynyt lapsi ei olisi nähnyt naisia alasti. Esimerkiksi saunassa. Edes lapsena. Huvittaa ajatella, miten isomummon veljen suuriin patsaisiin puutarhassa on oikein suhtauduttu. Ehkä vähemmän ahdistuneesti kuin niihin suhtauduttaisiin nykyään? Mistä sen tietää? Vai onko patsaat nostettu ulkosalle vain valokuvaa varten? Onko se ollut miesten keskeinen juttu, itse ite-taiteilijahan on ollut ukin eno? Toisaalta, vaikea uskoa sitä vain miesten jutuksi, kun on juuri katsellut kuvia alastomista piknikseurueista. Mutta ehkä patsaat on paljastettu vain harvoille ja valituille. Mitä tuo mies on tehnyt päivätöikseen? Ajanut savottaa, ehkä, ollut tukinlaskussa? Sen jälkeen hän on ottanut vasaran ja taltan ja antanut puulle muotoa vuosi toisensa jälkeen. Jännittävää.

Kuvat nähtyäni minusta tuntuu, että ymmärrän jotenkin helpommin tiettyjä kohtia omassakin elämänhistoriassani, vaikka eroottiset meitsiet eivät olekaan olleet oma juttuni. Enhän ole itsekään onnistunut kiinnittämään katsettani vakaasti mihinkään ihannesuhteen kuvaan, jota olisin hellinyt systemaattisesti. En ole onnistunut sulkemaan pois tunteita, jotka ovat vaikeasti nimettäviä ja lokeroitavia. Tai edes suhteita, joihin pätee sama vaikeus sanoa, onko kyse enemmän ystävyydestä, toveruudesta vai rakkaudesta. Ei se tarkoita, ettenkö toisinaan olisi niin vakavissani jonkun kanssa, että se sattuu pahasti. Sellaista on tapahtunut pari kertaa elämässäni. Minusta se ei vain ole mikään, no, välttämätön ehto sille, että on edennyt jonkun kanssa suhteeseen. Eikä se tunnu vähentäneen mitenkään kykyä kokea järisyttävää, pelottavaa, toisinaan suorastaan lamauttavaa pyhyyttä ja yhteenkuuluvuutta niiden muutaman ihmisen kanssa, joiden kanssa olen sitä kokenut.

Aivan kuin nuo kuvat sanoisivat nauravine ilmeineen, ettei ole mitään uutta auringon alla. Että monet ovat aiemminkin miettineet näitä ja havainneet elämänsä ottavan outoja suuntia ja selvinneet siitä. 

Tuittuilevasta syksystä, päivää

Keskiviikkona aamujumpan vanavedessä maailmaa äkisti tummenee ja helvetöityy. Lihakset painavat, hengitys sakkaa. "Älä pingota", komentaa passikuvaa ottava täti. "Peppu ihan taakse tuolilla ja annat rinnan lysähtää kokoon. Vanhan, väsyneen naisen ryhti! Väsyttää! Enemmän! Hyvä! Ja sitten vasenta ohimoa milli seinään päin--- SEIS! Ja leuka putoaa alemmas, vielä, SEIS! Ja nyt, älä hymyile, mutta ajattele jotain ihanaa. Kesää ja uimarantaa! Ei, ei, liian silmät lautasina. Ajattele, vaikka, hmm, ruokaa. Ei ole vielä ihan torstai, hernekeittopäivä, mutta ajattele her..." Annan papatuksen häipyä taka-alalle ja otan vanhan väsyneen naisen roolin ja ajattelen saag aloota. Tuulikaapista liikehuoneiston toiselta puolen kylmä uhkuu luihin ja ytimiin. Mustat poolot, puuvillainen ja villainen, ovat rytyssä pöydällä. Jumppatopissa on kolmas silmä, mutta ei silmien vaan nännien välissä. Topin päälle on puettu valokuvaajan oma liivi, jotta kaulani kehystyisi passikuvassa uusien määräysten vaatimalla tavalla. Tunnen ohimenevää huonoutta siitä, etten ole voinut pukeutua kauluspaitaan - "Passikuvaan pitäisi aina laittaa kauluspaita!" - koska eihän minulla ole kauluspaitoja, ei ole kehoni muotoisia kauluspaitoja, joko tissien kohdalta napit aukeilevat itsekseen tai hartiat ovat aivan liian leveät, lantion kohdasta nyt puhumattakaan. Kauluspaidan kanssa saattaisi sujua paremmin tällaisessa vanhan väsyneen naisen lysyssä. Ehkä kauluspaidat ovatkin tehokkuusyhteiskunnan juoni rapistuttaa selkärankamme...

Viimein väsyneisyys kelpaa kuvaajalle. Hän kehuu kuvaa luonnollisen näköiseksi. Jos tuo on luonnollinen, ajattelen kuvaa silmäisten, saattaisin tarvita keinotekoisia avuja kasvoihini. Kuvasta tuijottaa antaumuksella vanhan ja väsyneen naisen rooliin virittynyt ilme; pian marraskuu, silmäpussit, turvotusta kaulassa... nieleminen sattuu. "Näytät tässä asiantuntevalta, asialliselta", kuvaaja jatkaa messuamista. Tässä rahat, kiitos, näkemiin. Vai vielä asialliselta. Laahustan kaupungin halki oudon vetämättömänä. Poliisilaitoksella seiniä koristavat julisteet, joiden mukaan poliisilla ei tarvitse jonottaa. Julisteessa on kuva rytistetystä jonotusnumerosta. Siinä nyt kuitenkin istun jonotusnumero 075 kädessä, taululla loistaa numero 068, aikaa tämän välin umpeen kuroutumiseen kuluu parikymmentä minuuttia. Kuvalla ei ole niin väliä, sehän tulee vain passiin. On aivan samantekevää, pitävätkö tullimiehet ja rajanvartiat minua vanhana ja väsyneenä naisena, asiallisena ja asiantuntevana. Kunhan en päädy ruumiintarkastukseen, kaikki sujuu sutjakkaasti.

Tai siis, kaikki ei suju sutjakkaasti, ei nyt. Ihmettelen, miksi tuhahtelen mielessäni niin ärtyisästi viereisten penkkien teinipoikien itsekorostukselle. Sellaisiahan teinit nyt vain ovat. Pojat ovat hakemassa ajokortteja. Venäläisittäin murtava nainen kysyy viiksiäijältä, missä on passinhakemuskaavake, äijä epäilee, ettei semmoista tarvita. Liityn keskusteluun, mutta ääneni on kaukainen ja puuroinen: "Joo ei sitä tiedotteen mukaan tarvita."

Tuuli hyytää. Tuuleeko täällä? Tässä matkalla olisi kaksikin hyvää lankakauppaa, mutten mene. Mietin kävellessä ystävää, jonka näin eilen kadulla. Ystävä on saanut juuri diagnoosin loppuiän sairaudesta, hänellä on kädessään apteekin muovipussi ja siellä iso lääkepakkaus. Ystävää itkettää. Hän kokee syyllisyyttä sairastumisestaan. Olisi pitänyt osata lähteä aikaa sitten siitä työpaikasta, osata sanoa ei, katsoa tarkemmin omien syömisten perään. Kyseessä on autoimmuunisairaus, joka puhkeaa yleensä kovassa stressissä. Ystävä on jo kaksi vuotta tuntenut olonsa onnettomaksi muttei ole jaksanut tehdä asialle mitään. Ajattelen siinä, että hyvä, että hän nyt sentään edes törmää minuun matkalla hirviötöihin suoraan järkyttävästä diagnoosistaan. Halaamme ja koetan lainata toiveikkuutta. En tiedä, tarttuuko se häneen, mutta ainakin minusta se liukuu kauemmas, koska kotiin päästyäni lysähdän eteiseen kasaan. En tiedä, miksi reagoin niin, mutta äkkiä on kuin minut olisi piesty. Koira räyhää huoneeseen lukittuna, yleensä se talttuu parissa minuutissa, kun lauleskelen sille oven takaa, mutta nyt en jaksa laulaa, makaan vain kasassa ja itken ikään kuin diagnoosi olisikin ollut omani. Mitä sen on väliä, kuka sairastuu ja kenen on vaikeaa olla pitämättä elämästään, maailmassa on liikaa välinpitämättömyyttä ja kovuutta, en jaksa sitä tässä ja nyt. Mutta se on eilinen, se. Nyt kuljen tuivertuneena katuja kohti kotia enkä saa karistettua vanhan, väsyneen naisen roolia harteideni asennosta, vaikka itkusta on jo kauan, miltei vuorokausi.

Kotona alan epäillä, että tässä on jotain pahemminkin vialla, tässä olossa. Kylmä etenee horkaksi, peruutan kahden päivän työt, napsaisen särkylääkkeen, koska en enää pysty olemaan ja hengittämään, kaikkialle nieluun nenään kurkkuun korviin sattuu liikaa, lihakset räjähtelevät ja niveliin kaivautuu pieniä poria sur sur. Sulan peiton alle sairastumiseni hyväksyneenä. Ehkä kyse on vain maanantaisesta japaninaivokuumerokotuksesta. Tai sitten keho on alkanut työstää sille vasta-aineita ja jokin muu, pienempi mieliharmi nostattelee kuumetta. Ei sen ole väliä, mutta reaktiota ei pysty ohittamaan olankohautuksella.

Illemmalla herään, kommunardi tulee kotiin, jyskään parvelta alas, istumme keittiössä, kerron ystävästä ja eilisestä itkemisestä, ja kommunardi alkaa itkeä. En osaa lohduttaa, en osaa muuttaa maailmaa simsalabim. Istun vain ja liotan kaphateepussia, sitä parasta, puudutusaineenmakuista, kuumassa vedessä, jotta tuli tulisi minuun ja polttaisi tuhkaksi kaiken vätystelyn ja vatvomisen ja sairauden. Liian ajattelun. Toivon, että voisin olla töissä, nojata avokämmenin lämpimään selkään, antaa sormieni ja kämmenteni tutkia toisen kudosta, koska silloin en ole yhtä avuton, yhtä vastauksia vailla.

Fauni palaa töistä myöhään, Vompsu vielä myöhemmin. Mielikuvani ovat katkonaisia, vuoroin palelevia ja vuoroin hikisiä. Fauni tuo vihreää thaicurrya, syömme sitä pöydän ääressä, myöhemmin tulee kylään ystävä, jolla on epämääräistä metafyysistä närästystä ties kuinka monetta vuotta. Muistatko, millaista on keskustella vaikeista asioista, kuten jumalantarpeesta tai siitä, mikä ylipäänsä, suhdetta täsmentämättä, on rakentavaa parisuhteessa, pienessä sairauspöhnässä? Ainakin itse tunnen itseni puhuvaksi linnuksi, vähän toisesta maailmasta lennähtäneeksi. Kun ei minua sillä lailla ahdista todellisuuden määritteleminen eikä sen päättäminen, mikä on todellisempaa kuin jokin toinen, ei se minua ahdista nyt eikä ole aiemminkaan ahdistanut, en osaa sitä ahdistusta, en pääse sen sisään. Enkä oikein osaa ajatella parisuhteita ylipäänsä, niitäkään. Minusta tuntuu, että ne suhteet, joissa olen elänyt, ovat niputettuna suhteen käsitteen alle hyvin hatarin tunnusmerkein kuten "näiden ihmisten kanssa kuvittelen saaneeni useamminkin orgasmin mutta oikeastaan minulla ei ole kovinkaan hyviä perusteita kuvitelmalleni, että nuo tuntemukset tulisi laskea orgasmiksi, koska en ole kokenut kenenkään muun orgasmia ja ne orgasmit, joita olen tarkkaillut läheltä, ovat näyttäneen, tuntuneet ja kuulostaneet häkellyttävän erilaisilta". Ja, perverssiä kyllä, koen noiden kaikkien suhteiden yhä jatkuvan, ohuina säikeinä, mutta kuitenkin, ne pingottavat sosiaalisen kentän muotoonsa. Nämä ihmiset, heistä en osaa olla huolehtimatta jollakin tavalla, vaikka näkisimme useamman vuoden välein ja vaikka olisin kuinka itselleni vakuuttanut, etten voi mitenkään olla vastuussa heidän onnellisuuksistaan. (Olen nähnyt heidät tilanteessa, joka tuo esiin heidän pehmeän, ihastuttavan puolensa, ja millaisia he sitten muualla ja muissa tilanteissa ovatkaan, he ovat minulle aina myös pehmeitä ja ihastuttavia.) Sitä paitsi tällä erää en saa huolestuttua edes siitä, etten osaa oikein asettua toisen metafyysis-angstaavaan asemaan, koska tosiaan olen sairas ja siitä huolimatta huomenna, torstaina, se on tänään jo, kylläpä hetken humahtelevat ohitse, on soiteltava asuntohelppiin, hankittava meille yksi vuokralainen lisää kommuuniin, koska keittiönpöydän luona itkenyt kommunardi ja koira muuttavat viikonloppuna lähiöön, koira saa rentoutua siellä, omia koko asunnon. Joulukuusta vappuun vuokralainen on löytynyt, mutta pitäisi vielä löytää joku, joka muuttaisi nyt, ja sitten lähtisi toisaalle helmikuun puolessavälin, kun palaamme Faunin kanssa Intiasta. (Näin vielä kuvittelen.)

Olenko muistanut kertoa siitä, miten yksi yö viemärivettä alkoi tulvia toiseen vessaan ja yhteen makuuhuoneeseen tuuletusaukoista? No, niin joka tapauksessa kävi ja huoltomiehet kävivät tarkastamassa tilanteen ja seuraavana päivänä selvisi, että yläkerran remontissa oli puhjennut viemäriputki ja se tilkittiin kiinni. Tänä aamuna sitten ovikello soi ja isännöitsijä tuli kosteusmittaamaan niitä kohtia, joissa vesi lorisi iloisina puroina keskellä yötä. En jaksa nousta sängystä, makaan lämpimänhikevässä, nieleminen, hengittäminen ja korvakäytävien aineenvaihdunta tuottaa kipua ja kuulen tarkasti kaiken, sieraimien limakalvo kirveltää, on vain oltava ja kestettävä tätä tuntua. "Ohhoh, no jopa on lukemat", sanoo isännöitsijän ääni sieltä kaukaa. "Tämä on se pureva koira", lisää poismuuttava kommunardi. Isännöitsijän ääni jatkaa: "Tähän tarvitaan kuivaus ja seinä on revittävä auki. Kuivausfirmasta soittelevat teille pian ja sopivat käytännön asiat." Äkkiä rentous tulvahtaa - ei tarvitse soittaa kellekään heti, ei tarvitse näyttää asuntoa sairaana, teeskennellä jaksavaa eikä ponnistella mihinkään loogisena pysymiseen. Eihän huoneeseen voi kukaan muuttaa, jos seinät revitään auki ja sinne tulee kuivuri. Pari sekuntia myöhemmin kauhistus - entä jos kuivuri huutaa kaiket yöt, saammeko lainkaan nukuttua? Onneksi siinä huoneessa on ovi. Ja jos asunnossa ei voi asua, sitten muutamme toisaalle. Jotenkin kaikki järjestyy. Kapuan alas parvelta, katselemme toisiamme eteisessä, muut lähdössä töihin, minä valmiina kömpimään takaisin vällyjen väliin hikoilemaan ja horkkaamaan.

"Minä ajattelinkin että siellä haisee home mutta luulin, että se on koira", sanoo ystävä.

Nyt muut ovat menneet töihin ja olen syönyt särkylääkkeen ja hikoillut taas kuumetta alas, ja istun matolla paksuissa vaatteissa, kuin ulos menossa, ja katselen varjoisassa katukuilussa tummaa tiiliseinää vasten värjyviä aneemisenkellanvihreitä lehmuksenlehtiä, jotka eivät suostu päästämään otettaan, ei ihan vielä, vaikka maa on parina aamuna ollut mustaa peilijäätä. Huomenna tulee koira, se pysyy kanssamme kolme viikkoa.

Tai mistä sen tietää. Tuskin riemu kuitenkaan pitkällä luuraa.

Valokuva-albumi

Oikeastaan minun kai pitäisi mennä suoraa päätää kotiin ja uppoutua käännökseen. On lauha, kävelen. Eksyn kirpputorille. Myynnissä on monen muun tavaran ohella vanha valokuva-albumi. Siitä pyydetään viisi euroa. Se on häpeällisen vähän näistä kuvista. Kiinnostun kuvasta, jossa kaksi tyttöä seisoo vierekkäin, nojaa aitaan. Jokin heidän asennoissaan, ilmeissään... sitä on vaikeaa sanallistaa. Minun on ostettava albumi. Maksaisin tästä kuvastakin viisi euroa.

Kotona katselen albumia. Vasta sitä hetken tarkasteltuani huomaan lyijykynällä tummanharmaalle riipustetut sanat. Anna Lind. Tallinnassa helluntaina 1928. Kalliosaaressa 1928. Juhannuksena 1928. Malmi. Backas. Kaikesta käsialasta ei ota selkoa.

Katselen ihmisiä tarkasti. Enkä vain ihmisiä: heinäseipäille nostettuja kuvoja, silokallioita, vanhaa autoa, pianotuntia, tanssipukuja, viuluja, suksia, puistonpenkkiä (ihan samanlaista kuin nykyäänkin), uimaan hinkuvaa koiraa, hevosta, ankkoja, suihkulähdettä, soutuvenettä. Juhannusruusuja, joista valkopukuinen nainen on koonnut syliinsä suuren kimpun ja seisoo pensaan vierellä ja hymyilee. Toisella naisella, paljaspäisellä, on päällään popliinitakki ja sylissään varis. Koetan nähdä, onko lintu elävä vai kuollut. Elävä kai, kuollut olisi ollut helpompi asetella valokuvauksellisemmin.

Ihmiset vierailevat toistensa luona, hymyilevät, esittelevät vauvojaan. Välillä miehet pukeutuvat naisiksi ja keimailevat kameralle merenrannassa. Muotia on selvästi vetää baskeri syvälle päähän. Tilkassa 1929. Kalbergissa on palmuja, agaveita ja sitruspuu kesäulkoistutuksessa.

Nämä samat ihmiset ovat uskoneet, ettei vauvan luo saa mennä, kun se itkee. Sellainen hemmottelee piloille lapsen ja estää sen itselliseksi kehittymisen. Monen mies on kuollut sodassa, ihan varmasti. Kenties joku noista naistenvaatteissa hilpaisijoista. Mitä tytöt ovat paranneelleet parantolassa? Tubia vai päätään? On retkeilty Oulunkylään ja Taivaskalliolle. Alppilaan.

Mies on nostanut käden sormet harallaan kasvojensa eteen valoisassa puistossa. Voisin vannoa kevääksi. Nainen ja toinen mies hänen seurassaan nauravat estoitta kameralle.

Mietin kuolinpesää, josta valokuva-albumi on viety kirpputorille. Eikö perillisiä ole ollut vai eikö heitä ole kiinnostanut kaikki tämä, kaikki nämä tarinat kuvissa, jännitteet ja yhteensulaumat, pelleily ja vakavuus, pitkästyneisyys ja hiljaa sisätiloissa poseeraaminen? Onko kuvat koonneelle naiselle (ehkä hän on Anna) käynyt samalla tavalla kuin minulle - että omiin kuviin sopeutuu vasta viiveellä, että ensin niistä ei voi pitää, koska ne ovat täynnä virheitä ja liikaa intoa, hassuja virneitä, kasvot eivät ole ikinä tarpeeksi kapeat, kalpeat eivätkä ilmeettömät? Ja että vasta vuosien päästä voi huomata, että on näyttänyt aivan mukavalta? Onko yksikään tytöistä albumin koonnut nainen? Onko kukaan näistä ihmisistä enää elossa?

Tuskin.

Se vapauttaa heidän hymynsä. Heillä ei ole nimiä eikä kärsimyksiä. He vain hymyilevät tai kurkottavat tai silittävät, he voisivat olla kuka hyvänsä.

Siinä on jotakin kumman vapauttavaa.