Aikuisuutta etsimässä tai sitten ei

Luen edelleen esseen kirjallisuutta. Etenen hitaasti ja perusteellisesti. Pysähdyn tuon tuosta miettimään. Kuten: Mitä jos olisinkin opiskellut kaksikymppisenä esimerkiksi sosiologiaa filosofian sijaan? Miten asiat sitten ymmärtäisin?

Tuntuu hurjalta lukea sosiologista kirjallisuutta. Se fokusoi tuttuihin kysymyksiin niin eri tavalla kuin on tottunut niihin kiinnityttävän. Tässä ei tutkailla, miten perustelusta voisi rakentaa vedenpitävän ja korostetaanko perustelussa hyveitä, oikeuksia tai velvollisuuksia, seuraamuksia vai aikeita. Ei tutkita myöskään sitä, mitkä ovan asioiden osapuolet ja heidän ja niiden intressit. Ei lähdetä siitä, että olisi löydettävä harmonia tai edes ryhti. Ei: ei ihanteita eikä arvoja, ei kuulemista eikä kohtaamista. Ei, ei, ei. Mutta oikeuttaminen ja sen kuvaaminen. Oman toiminnan oikeuttaminen ja aika usein toisten toiminnan syyllistäminen. Kuvaus kuvauksen jälkeen tätä. Se hätkähdyttää, pysäyttää.

Ehkä se on vain tutkijoiden tapa järjestellä heidän haltuunsa joutunutta puheen korpusta. Ehkä se on tutkimusalan tyyli. Ehkä tekisin itse eri johtopäätökset, kiinnittyisin aivan eri lauseisiin näissä samoissa korpuksissa. (Todennäköisesti.)

Sosiologiaa lukiessani minulle tulee sellainen olo, että taidan tästä muuttaa aarniometsään ja sulkea ovet, bye bye. En tiedä, miksi reagoin näin. Pidän enemmän Pema Chödrönin lukemisesta, selvähän se. Tarvitsisin selvästi jokaiselle sivulle ripoteltuja toivonmurenia: hei, nyt näin, mutta ajat ovat muuttumassa. (Huomaan ajattelevani, että tuskin ovat.) Ja: joo, ihmiset vastaavat tässä aika ilkeän kuuloisesti, mutta se johtuu vain kontekstista ja naamakkain he kyllä olisivat valmiimpia kuulemaan toisenkinlaista elämää. Ehkä tämä on se pieni ihminen, jonka kanssa minun on aina ollut vaikeaa neuvotella. Ei niinkään silloin, kun se olen minä pienenä ihmisenä - siihen joutuu tottumaan ja se tuntuu häviävän näkyvistä parhaiten silloin kun sen vain hyväksyy - mutta silloin kun toiset halutaan kuvata niin. Ei pieninä ja avuttomina ja haavoittuvina vaan pieninä pikkumaisuuden mielessä, pieninä siinä mielessä, että he haluavat mieltää tehneensä ja ymmärtäneensä oikein ja muiden tehneen ja ymmärtäneen väärin. Kun heidät ehdoin tahdoin hahmotetaan juuri niin. Ei minusta ole kuitenkaan mitenkään kovin selkeää, että ihmiset olisivat enimmäkseen ihan niin pieniä ja juuri tuolla tavalla.

Tai siis, olen siitä jopa aika varma. Kunhan heitä lähestyy kunnioittavasti.

Tai ehkä on kyse jostakin muusta, tematiikasta, esimerkiksi. Siitä, miten tutkittavat istuvat henkilöhaastattelussa tai parihaastattelussa tai keskusteluryhmässä. Kamera tai nauhuri pyörii. Hermostuttaa. Ja teemat ohjaillaan sellaisiin asioihin kuin aikuisuus ja nuoruus, hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Kysymykset kysytään jostain näkökulmasta. Penätään perusteluja tavalle, jolla toimi ja pyydetään arvioimaan toisten erilaisia tapoja toimia. Ehkä kyse on puolustautuvasta asenteesta. En tiedä, lukittautuisinko itsekin sellaiseen haastattelutilanteessa. Varmaa on ainakin se, että minunkin sanomani ja kirjoittamani voidaan kuulla niin, tulkita niin. Hämmennyksen ja kaiken epäilemisen sijaan jalansijojen junttaamisena ja muiden jalansijojen vääräksi syyttämisenä. Kuitenkin olen useimmiten yhtä neuvoton ja osaamaton omien juttujeni selittämisessä kuin toisten juttujen selittämisessä. Kysyn, miksi me hahmotimme näin eri tavalla. Mutta saatan sanoa tai kirjoittaa: Miksi ne tekivät noin? Koska joskus tiedän, miksi itse tein näin ja näin, mutta toisista en tiedä. Muttei se tarkoita, että ajattelisin toimineeni oikein ja toisten toimineen väärin. Herramunjee, enhän edes osaa päättää, missä määrin itseni tulisi olla kriittinen ja missä määrin hyväksyvä-vain. Joistain omista ratkaisuistani osaan sanoa, että ne tuntuivat silloin ja siinä oikeilta. Ja että olin väärässä mutta että olin silloin ja siinä oikeassa sen informaation varassa, mitä minulla oli. Ja että ehkä en nyt pystyisi hahmottamaan olleeni väärässä ellen olisi toiminut juuri niin ja elänyt noiden ratkaisujen kanssa.

Ehkä me kaikki olemme nurkkaan ahdistettuja aina kun pitäisi perustella jokin, mikä perustuu jollekin vaikeasti tai ei ollenkaan perustuvalle. Jollekin saadulle, lainatulle, leijuvalle. Tarkoitan tätä: esimerkiksi myöhäistä lasten saantia käsittelevässä artikkelissa tutkija vain viittaa ohimennen, että muutama haastatelluista oli ilmaissut, etteivät he nähneet itseään äiteinä vaan hahmottivat aiemmin itsensä lapsettomiksi naisiksi ja sitten vain muuttivat mieltään. Miksi, haluaisin kysyä. Ja mitä tarkoitti tuo näkeminen? (Olen pettynyt lähdekirjoihin; esseen ohjeistuksessa määrätään, että saa viitata vain kolmeen teokseen, ja niissä ei käsitellä juurikaan sitä aihetta, jota haluaisin itse käsitellä esseessä, nimittäin tytöstä naiseksi siirtymistä ilman lasten hankkimista tai edes sen harkintaa vakavissaan. Minun kannaltani se olisi oikein relevantti aihe ja haluaisin lukea, mitä siitä on kirjoitettu, ja kirjoittaa esseen siitä. Mutta siitä ei kirjoiteta, ei näissä kirjoissa. Mainitaan vain, että suurin osa nuorista aikuisista haluaa perheen. That's it.) Ounastelen tietäväni, mitä tuo näkeminen tarkoittaa. Minäkin nimittäin pidän tätä näkemistä, tätä kuvaa, jotain hyvin häilyvää ja epämääräistä, paljon tärkeämpänä todisteena ja ohjenuorana kuin tunteita, asenteita, vertaisteni toimintaa ja niin edelleen. Kuvaa naisesta, joka kulkee yksin ja hoitaa kasveja ja eläimiä. Tuo kuva on kulkenut kanssani kauan. Mistä se on tullut? Äiti väittää, että jo puolivuotiaana olen ollut paljon kiinnostuneempi kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä.

Sen takia hänestä oli perverssiä, että opiskelin hierojaksi, koska en välitä ihmisistä. Tavallaan ymmärrän senkin. Mutta haluan lisätä: voi välittää enemmän kasveista ja eläimistä. Ei se sulje pois ihmisistä välittämistä.

Kirjoitan paljon ihmisistä nykyään. Jotenkin ajattelen kai että niin kuuluu tehdä. Ja olen opiskellut ihmistä.

Mutta koen edelleen muun kiinnostavampana. En vain löydä reittiä sen pariin ammatillisesti. Ei siihen kuvaan kuulu mikään ammattillisuus. Ei - siihen jäsentyy enemmän kasvillisuus, luostari, metsässä kulkeminen ansoihin tarttumatta, katoaminen maisemaan.

Kirjat käsittelevät aikuistumista ja aikuisuutta. Niitä on kummallista lukea, koska niiden parissa tulee samalla tavalla epäuskoinen ja unenomainen olo kuin niissä juhlissa, josta meidät heitettiin ulos, kun olimme kuuden- tai seitsemäntoista ja nauroimme niin että tipahdimme sängyltä lattialle. Juhlat olivat vain tytöille ja viiniä piti juoda hillitysti. Itse asiassa emme ystävien kanssa olleet juoneet mitään. Kun käyttäytymistämme paheksuttiin, vetosimme siihen, ettemme ole tosiaan edes juoneet, meillä vain oli hauskaa. Sitten meidät jo heitettiin ulos, koska muut olivat sitä mieltä, että sitten olimme kyllä vetäneet jotain muuta kamaa, eli vielä huonompi juttu. Mutta me olimme vain nauraneet. Eteisessä yksi tytöistä sanoi paheksuvaan sävyyn, ettei voi ymmärtää, miten emme osaa käyttäytyä sen aikuisemmin. Onpa aikuista paheksua nauramista, vastasin siihen nauraen edelleen. (Kyllä vain, me inhosimme toisiamme siinä hetkessä.) Minusta se oli silloin täysin uskomaton kommentti asetelmaltaan. Että oli joku, joka ensinnäkin tuntui arvostavan aikuisuutta valtavan paljon ja käyttävän sitä sopivuuden mittarina, ja sitten vielä mieltävän sen jotenkin normaaliuden kautta, hyvin kapeasti ja jotenkin, no, reaalimaailmallisesti, lähiömäisesti, vakavat perheenisät autoissaan aamuruuhkissa töihinmäisesti, nuorten naisten polvetyhdessä yhdetlasillisetvain viinistelyt, valkoinen prinssi hevosellaan, padam padam, kohti oikeanlaista perhettä ja rivitaloa. Ei yhtään henrymillermäisesti. Tai tiieseliotlaisesti. Tai jeesustemppelissämäisesti.

Nyt minusta tuntuu jotenkin huvittavalta, että olin niin kauhuissani siitä, miten joku lukiolainen saattoi haluta mieluummin sitä toista maailmaa. Olen nimittäin vähitellen huomannut aika monien haluavan sitä. Eikä siinä mitään. Hyvin mukavat, järkevät ja ihanat ihmiset haluavat sitä maailmaa. Kas näin elämä pehmentää. Eikä ole mitään väärää siinä, että haluaa sitä tai tätä. En vain tarkalleen ymmärrä sellaista aikuisuuden hinkua. Jokin olouttamisessani sotii sitä vastaan.

Ja - ehkä hekään eivät ensisijaisesti halua aikuisuutta vaan jotakin aivan muuta. Ehkä aikuisuus kirjan teemana, tutkimusten teemana vain viiraa vastauksia siihen suuntaan. Kysyttiinkö heiltä, miten tämä ja tämä heistä liittyy aikuisuuteen vai nostivatko he sen itse näkyviin kenenkään sanaa mainitsematta? Siinä on minusta iso ero, mutta teksti ei kerro, miten aikuisuus ui puheen tilaan.

Artikkelit tuovat mieleen tuon tapauksen lukioajalta ja vieraan arvomaailman kohtaamisen tyrmistyksen sekä yksittäisiä sirpaleita vuosien varrelta. Äidin sitkeän muistutuksen siitä, miten hän on pohjimmiltaan alle kouluikäinen ilkikurinen lapsi. Vanhempieni tavan pitää lastenkirjoja ja -elokuvia aikuisten kirjoja ja elokuvia parempina ja syvempinä. Ei, en ole saanut kotoa erityisen vahvaa aikuisuus yli lapsuuden -hierarkiaa. Taidepiireissä taas arvostettiin aika tavalla vaistomaista, lapsellista ja heittäytyvää ja irvailtiin keskiluokkaisen eetoksen kapeutta. Ystävä totesi silloin kun vielä opiskelin ja hän oli valmistunut jo: opiskeluympäristö on parempi kuin työelämä, joten opiskele nyt ihmeessä niin pitkään kun vain pystyt äläkä murehdi mistään helvetin aikuistumisista, ehtii sitä myöhemminkin. Ja filosofian opinnoissa törmäsin tietysti aika pian antiikin ajatukseen, ettei kukaan alle nelikymppinen oikeastaan voi tehdä vielä filosofiaa, ajatella ja elää hyvin ja perinpohjaisesti. Olen saanut paljon vihjeitä ja kuiskauksia siitä, ettei mitään kiirettä ole. Tai siis, että vaikka kuinka kiirehtisikin, ei se hyödytä mitään. Sillä ei saavuttaisi mitään.

Hämmästyn siten, kun luen sosiologisesta opuksesta, ettei nelikymppistä voisi enää jäsentää muuksi kuin aikuiseksi ja että meillä, meidän yhteiskunnassamme ikävaiheet nähdään perättäisinä tai ainakin vuorottelevina. Miksi ihmiset eivät tuo sellaista esiin minun kanssani keskustellessaan? Miksi he aika usein ovat samaa mieltä sen suhteen, että kaikissa meissä elää pieni epävarma lapsi ja vallasta innostuva tyranniaikuinen ja heikko, pelkäävä ja rappeutumisen merkkejä tarkkaileva vanhus? Miten se nyt sopii yhteen minkään peräkkäisyyden kanssa? Ja jotenkin hämmästyn sitäkin, miten tärkeänä aikuisuutta tunnutaan pitävän. Ja miten se määrittyy usein vastuun kautta, ja vieläpä sellaisen vastuun, jota ei aina haluaisi ottaa, mutta joka on pakko ottaa. Pakko: en erityisemmin usko pakkoon. Uskon kyllä pakon muuttavan käyttäytymistä. Mutta en usko sen kuuluvan hyvään elämään. Uskon paljon enemmän ilolla tarttumiseen, uteliaisuuteen.

Ja hämmästyn sitä, miten haastatteluissa ihmiset nimittelevät toisin tavoin valinneiden elämäntapaa sellaisin sanoin kuin itsekäs, lapsellinen, ajattelematon. Miksi? Koska he ovat itse valinneet toisin ja ostaneet ajatuksen, että pakkovastuu on ainoa tie aikuisuuteen? Että on vain yksi tie? Entä jos ne toiset eivät halua aikuisuutta vaan hyvän elämän? Jospa liian varhain tai liian myöhään (mitä se sitten tarkoittaakin) lapsen hankkineet naiset tai lasta kokonaan hankkimattomat naiset eivät haekaan aikuisuutta? Tai vastuullisuutta? Vaan jotain aivan muuta. Jospa he vain sanovat vastuu, koska ovat oppineet, että niin kuuluu sanoa? Ehkä he haluavatkin jotain aivan muuta mutteivät sano? Ehkä nekään, jotka piru vie hankkivat lapsen silleen kulttuurisesti oikeaan aikaan, eivät kuitenkaan hae ensisijaiseksi vastuuta, vaikka haastatteluissa on tietysti kiva esiintyäkin vastuullisena?

Minun on vaikeaa, huomaan, uskoa tuohon vastuumantraan. Huomaan kyllä, miten usein ihmiset sanovat sen ääneen, mutta jos tarkkailen heidän tekemisiään, en oikein huomaa sen toimintaa ohjaavaa vaikutusta siinä määrin kuin sen olettaisi näkyvän. Mieluummin en itse puhuisi vastuusta. Enemmän ehkä harkinnasta ja kohtuullisuudesta ja rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Ja empatiasta. Kaikesta missä on helppoa olla kusisen huono.

Sekin minua hämmentää artikkeleita lukiessa, että taas vertaisryhmänä viitataan samanikäisiin ja samansukupuolisiin suomalaisiin. Ja sitten: kun itse vaikka ajattelen hyvää elämää tai ammatillisuutta tai aikuisuutta tai naiseutta, niin totta helvetissä ajattelen enemmän Maija Poppasta, antiikin mytologian toisiinsa kontrastoituvia jumalattaria, Elisabeth Costelloa, Sudenmorsianta ja niin edelleen, totta vie minä ajattelen heitä ja Spinozaa ja Platonia ja Diotimaa ja bonoboita ja koiria enemmän kuin oman ikäisiäni suomalaisnaisia. Ja sitten pyörryttää kirjan ääressä, ja ajattelen, että mitä tästä oikein tulee, tästä koko helskutan esseestä, jossa viitataan tilastollisiin vuosikirjoihin ja sosiaalisiin normeihin muttei sanallakaan vihjata lähdeaineistossa, miten kaunokirjallisuus vaikuttaa elämänkulun järjestämiseen, tai miten filosofia siihen vaikuttaa, itsensä mieltäminen poliksen vapaaksi mieheksi. En minä tunne ketään ikäistäni naista, jota voisin osoittaa sormella ja kiljahtaa: haluan samanlaista elämää kuin hänellä on! Enkä voi osoittaa sormella myöskään noita hahmoja, joita vasten joka tapauksessa mitoitan elämääni, koska osa heistä elää fiktiivisessä ympäristössä, ja osa heistä eli kauan sitten aivan toisenlaisessa maailmassa. Joten on vain kuva.

Kuva, josta en edes tiedä, miten olen sen saanut.

En minä ole etsinyt aikuisuutta. Olen etsinyt sitä kuvaa. Etsin sitä kuvaa. Hitaasti. Mutkitellen. Joinain aamuina elän sitä kuvaa. Hetkittäin.

Ja mietin: entä jos toisilla ihmisillä onkin ohjaajana toinen kuva, toisenlainen kuva. Ja: entä jos ei olekaan? Mistä nuo kuvat syntyvät?

Nyt kun ajattelen näitä kuvia, ajattelen entistä tiukemmin, että kyllähän tiettyä rationaalisuutta ja koherenssia on mahdollista vaatia ajattelulta, mutta että se kaikki on kovin suhteellista, koska suhteutuu lopulta monissa kohdin konkreettisten valintojen tiimoilla tuohon kuvaan. Mikä kuvaan sopii, mikä ei.

Voihan pyöröpää. Mitähän tästäkin esseestä oikein tulee? Kunhan nyt läpi menisi ja kunhan en kajahtaisi kolmea lähdeteosta lukiessa.

Kuinka avaraa, kuinka fiktiivistä

Matkaan tenttiin kävellen. Oikaisen puiston poikki virastotalon kulmalta, kuten useimpina aamuina tai puolipäivinä. Maa, tuuli, puut, pilvenretaleet. Taivas on valtavan suuri, vertaan sitä peltojenylistaivaaseen melkein joka aamu, mutta toki stressin takia se näyttää entistäkin lähemmältä maata. Se koskettaa ihoa, silittää kasvoilta murheet.

En ole koskaan onnistunut ymmärtämään, mitä olisi olla äidinkieleltään englanninpuhuja. Ettei näkisi yllä heaven-taivasta vaan sky-taivaan.

Ja siinä kävellessä kohoaa mieleen hahmoja, jotka liittyvät tenttialueen käsitteisiin. Momo ja lapsivarastot. Ehkä juuri Enden kuvaamat lapsivarastot auttoivat minua asettumaan koulun tiettyjä piirteitä vastaan. Luin kuitenkin kirjan ennen kouluikää. Sain sen lahjaksi eräältä äidinkielenopettajalta, joka tiesi minun oppineen lukemaan itsekseni ennen neljättä ikävuotta. Momon avulla opin, ettei tarvitse olla erityisen toimelias tai rohkea ollakseen sankari, voi olla kuunteleva ja mietteliäs ja silti pistää tuulemaan jähmettymättä. Momosta opin myös sen, ettei hyvä sydän katso vaatetusta ja että oikeastaan vaatetuksen takana voi olla tyhjyyttä. Riivasin vanhempia haluamalla kirpputorilta ostetut vaatteet. Etenkin tahdoin tilkuista tehdyn hameen. Minulla ei ole ollut sitä vieläkään. Mutta on ollut monia korvikkeita. Ja senkin opin, että on monenlaista kauneutta, monenlaista sydämellisyyttä. Että tärkeintä on lopulta läsnäolo. Jotain sellaista. Miten maaginen kirja, ajattelen siinä kulkiessani. Ilman sitä voisin ajatella, että minun pitää osata sanoa jotain fiksua.

Ja sitten ajattelen Maija Poppasta, hänen luokkaidentiteettiään. Hänen ponnekkuuttaan ja ryhtiään, joka kohoaa siitä, että hän tietää olevansa osa lumoa. Sitä rakastettavaa turhamaisuutta ja kopeutta, jonka alta löytyy lempeyttä ja kaikkea muuta kuin normaali aikuinen.

Ja ajattelen myös Villityn, ja ajattelen sitä osaa itsessäni ja muissa, joka ei muotoudu kovinkaan sosiaalisesti, vaikka se sosiaalisesti käsitettäisiinkin. Ajattelen ihon kananlihalle nousemista jonkun ihmisen läsnäollessa, äkillistä unen tuomaa muiston sirpaletta aiemmasta nuoruuden rikkumattomuudesta, kehon lämpöä ja jalkojen ligamenttien pehmittymistä, jonka huomaa vasta tanssista tauottuaan. Ajattelen niitä öitä, joina olen säpsähtänyt hereille kirjaamaan muistiin yksityiskohdan ja niitä päiviä, jolloin olen valveessa kuullut huut-laivojen huutavan kadulla ja kääntynyt ja nähnyt vain kävelykadun keskipäivän vilinän, kymmeniä vieraita kasvoja ja hahmoja ja tajunneeni, etten osaa täysin hahmottaa, mikä on valvetta ja mikä ei.

Aamulla ennen tenttiä olen itkenyt, koska tosiaan heräsin ennen kelloa unen tuomaan sirpaleeseen, jossa kävelen yksin syksyssä mutaista tietä ja isoäiti elää vielä mutta ei kävele kanssani, on sisällä keittiössä jonka valo näkyy lehtensä pudottaneiden puiden rankojen takaa, pitämyspuu kituu, monirunkoinen olento, mutta unessa olen yksi, jotenkin yhtenäisempi ja rikkumattomampi kuin nyt, sillä tavalla kuin ollaan rikkumattomia ennen kuin kyseenalaistetaan monia odotuksia ja sanotaan: ei, niistä joutuu maksamaan liian kovan hinnan, en halua. Unessa hinta ei ole vielä liian kova ja siksi olen kokonaisempi, ihmisempi, sellainen kuin ihmisten kuvat ovat. Ja uni tuo surun, koska tämä tilanne on niin erilainen. Että on tuskin kohtaa, jota en olisi tuosta kuvasta repinyt ja teipannut toiseen kohtaan.

Mutta itku on mennyt ohitse, olen koonnut päivän tarvikkeet ergonomiseen reppuun ja käynyt tuuleen ja puiston halki ja ajattelen: no niin, nämä minua pitävät koossa, nämä fiktiiviset kuvat. Näitä on monia eikä yksikään niistä ole Homo economicus. Ja mielessäni ihmettelen, miten monissa kohden tenttikirjaa puhutaan rakenteesta välittömän todellisuuden takana. Tai lopullisesta todellisuudesta. Tai sosiaalisista tosiasioista. Ne kuulostavat valtavilta betonikolosseilta sumun sisässä. Että en voi havaita niitä, voin havaita vain käsitykseni niistä, mutta silti ne ovat siellä sumun takana, ikkunattomat rakennemöröt. Ja että missään kohdin ei mainita sanaa fiktio, vaikka puhutaankin käsityksistä ja tulkinnoista ja ryhmistä. Koska eikö ryhmä käsitettynä lopulta tavallaan muistutakin fiktiota... Homo economicus ainakin muistuttaa fiktiota. Ja ajattelen T.S. Eliotin runoa, josta joskus kauan sitten pidin, kuvitin sen tuttavillani.

Niin että sitten kun pääsen tenttiin, en voi olla ihmettelemättä tekstissä tuota sanaa lopullinen. Enkä tietenkään voi olla kirjoittamatta myös fiktiivisistä henkilöhahmoista mahdollisena primaariryhmänä. Ne nyt yksinkertaisesti kaikuvat minussa liian voimakkaasti että haluaisin vaieta niistä.

Vasta tentin jälkeen tulen ajatelleeksi, että ainoastaan tuosta sanan lopullinen kritiikistä voi tentaattori päätellä minun ylipäänsä lukeneen tenttikirjan. Ja että kun piti määrittää käsitteitä ja kuvata niiden suhteet, olen ehkä kuvannut käsitteisiin liittyvää sälää ja murissut ohimennen kummallisuuksiani. Se on hivenen hupsua, etenkin kun kyseessä on opintojen ensimmäinen tentti ja kurssitoverit kyselevät tohkeissaan, miten tentti meni. No, se riippuu arvostelijan mielivallasta, sanon. Heitä huolestuttaa arvosana. Minä mietin, olenko ihan hullu, kun pidän tärkeämpänä hahmojen astumista avukseni kuin sitä, miltä se näyttää jonkun toisen silmissä. Ja sitten, sen kummemmin asiaa problematisoimatta, annan siihen luvan ajatuksenkin tasolla, käytäntöhän nyt joka tapauksessa on puoltanut tällaista lähestymistapaa tapahtumalla näin ja näin, kuten olen yllä kuvannut.

Iltaa kohden huomaan jonkin muuttuneen, liikahtaneen. Hengitys kulkee vapaammin. Ihmiset näyttävät hauraammilta. Enkä enää joudu ontumaan, kipu jalkapöydästä on kadonnut tenttiin.

Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.