Keittoa maalaukselle

Aktivistit heittävät keittoa maalaukselle, mutta keittoa ei tietenkään mene maalauksen pinnalle saakka, koska päällä on suojalasi. (Tosin suojalasista luemme vasta myöhemmin; joka tapauksessa minusta on alusta saakka hyvä, että keittoa on heitetty öljyvärityölle, ei akvarellille - se olisi paljon hankalammin korjattavissa oleva teko.)

Huomaan Vompsun kiihtymyksestä ja sittemmin monen twitterhenkilön kiihtymyksestä (naamastoa en enimmäkseen edelleenkään jaksa) heidän hahmottavan tilanteen jotenkin olennaisesti eri kehyksessä kuin itse hahmotan. 

Tarkoitan tätä: Kun kuulen maalaukselle tarjoillusta keitosta, en ajattele, mitä tämä teettää ympäristöliikkeelle (huonoa!!!). En protestoi, että eihän maalaus metsiä tuhoa tai soita, miksette te ole öljy-yhtiöitä sottaamassa keitolla. En pidä tekoa mielettömänä tuhovimmana tai minäminäminäjulkisuustempauksena. Ei. Hätkähdän ja tuntuu virkistävältä, että tapahtuu IRL se, mistä luin teoriassa joskus varmaankin viime vuosituhannen puolella, ja että silloinen järisyttävästi silmiä avannut ajatusleikki on nyt tässä konkretiana (paitsi tietysti ettei mitään tuhottu oikeasti, paitsi ehkä joidenkin mielenrauha mutta varmaankin vain hetkeksi koska eiväthän ihmiset enää välitä siitäkään, vaikka sairastuisivat monta kertaa vuodessa tautiin, joka joidenkin arvioiden mukaan vanhentaa sisäelimiä useiden vuosien verran joka kierroksella). Vähän samalla tavalla kuin silloin alkuun tuntui virkistävältä, että elän keskellä kuolemantaudin tanssia, joka kuitenkin on ihmiselle ehkä historiallisesti tyypillisempi kokemushorisontti kuin elää vaikkapa kauppakeskuksissa ja kulttuuririennoissa käyden, tarvitsematta miettiä liki koskaan perusasioita, ellei sitten käy niin käpläkästi, että sairastuu eipandeemisessa jaksossa juuri itse jotenkin vakavammin muun maailman vain jatkaessa rallattelua ympärillä. 

Tästä on kauan. Luen sitä paperia - onko se artikkeli vai kirja, ja kenen, en muista, koska mieleni näyttää harrastavan joutoaikoinaan sitä samaa, mitä Esa Saarinen joskus teki systemaattisesti, yliviivaa ajatusten esittäjien nimet, kai jotta ajatusta itsessään päästäisiin pyörittämään, tai jotain; emmehän me kukaan voi sanoja omistaa, liekö ajatuksiakaan, voimmeko mitään - jostain ympäristöetiikan tai -estetiikan tekstikorpuksesta ja pysähdyn sen äärelle, että tottahan on perverssiä, että taideteoksen vandalisointi herättää intohimoja ja syytteitä raakalaismaisuudesta ja ajattelemattomuudesta mutta metsän vandalisoinnista palkitaan rahatukuin eikä ketään oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä sitä tiettyä metsää rakastaneita, jolloin heitä voi syyttää itsekkäästä nimbyilystä ja osoittaa, että matkaamalla tunnin bussilla tiettyyn suuntaan pääset ulkoilualueelle jossa on jopa isot soratiet kulkea. Silloin en ole tietenkään vielä valmistunut korkeakoulusta enkä oikein usko valmistuvanikaan, se tuntuu jotenkin kovin kaukaiselta, jokin oppineisuus. Mutta ajatusleikki saa kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Ajattelen, etten halua olla tuollainen ihminen. Etten halua olla osa kulttuuria, jonka arvostukset ovat näin älyttömät. En osaa sanoa, alkaako juuri tuosta tekstistä se juopa, joka vähitellen syöpyy minun ja kulutustaiteen välille. Että alan pitää taidetta jotenkin - no, loismaisena olentona. Kiinnostavana, toisinaan, kyllä. Luksuksena, jota voi tehdä, jonka tekeminen usein tuntuu suorastaan pelastavan itsen, mutta ei oikeastaan minään mitä kauheasti kiinnostaisi kuluttaa, kirjoja lukuunottamatta. (Ja että alan hävetä, lievästi mutta silti erottuvasti, sitä miten jossain vaiheessa halusin juuri taiteilijaksi.) Kirjojakin taidan lukea vain koska olen niin utelias. Ei minua kiinnosta se, pidetäänkö niitä korkeakulttuurisina tai merkittävinä tai mitä näitä nyt on - nämä ovat valtaosin sen kulttuurin arvioita, joista on ok raiskata metsä mutta karmivaa barbariaa tarjoilla vanhalle maalaukselle kulaus keittoa. Mutta olen liian utelias sen suhteen, miten maailmaa voi jäsentää, jotta malttaisin jättää kirjat rauhaan. Ja tietysti minulla on pienestä lapsesta saakka ollut lukemisen paha tapa.

Kirjoitan "paha tapa", koska keittoa maalaukselle -keskustelua seuratessani tajuan, että kas, on vaikka millaisia puheenvuoroja, mutta ne eivät kauheasti - ei vielä kukaan? en ole kovin tarmolla perehtynytkään, olen koettanut vähän siivota - viittaa siihen teoreettiseen esimerkkiin joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Ja että toisaalta oma tulkintani ja sen myötä reaktioni on sellainen, jonka moni näistä teosta kiihtyneistä varmasti tuomitsisi oikopäätä. Lukemisen paha tapa on johdattanut minut vaihtoehtoisen tarkastelutavan ääreen, ulkopuoliseksi, yhteisestä kiihkosta kieltäytyjäksi. Ehkä jotenkin jopa symbolisesti ja emotionaalisesti, sisäisesti, syrjäytyneeksi, jonkinlaiseen pitkitettyyn kulttuurishokkiin? Osana tätä kulttuurishokkia kysyn kuin unen läpi, ettekö te tosiaan näe suuttumuksessanne mitään epäilyttävää.

Mietin itsekseni metsästä löytyneitä sieniä paistaessani, ovatko aktivistit lukeneet tuon tekstin, jonka minäkin luin kauan sitten. Tai joku, jonka kanssa he ovat puhuneet asiasta. Mietin, kenen kanssa olen itse viitannut tuohon esimerkkiin keskusteluissa. Osaan nimetä ainakin muutaman ihmisen. 

(Sanottakoon, etten pidä itseäni mitenkään radikaalina.

Yhtään mitenkään.

Sen sijaan pidän ympäröivää ihmis- ja kulttuurikeskeistä kulutuskulttuuria äärimmäisen vaarallisena ja radikaalina. Semminkin kun näemmä kuitenkin haluaisin säästää joka ikisen ihmisen hengen ja terveyden typerässä inkoherenssissani. Ehkä ajattelen heidän potevan jotain Tukholma-syndroomaa? Emmekö me kaikki ideologioiden, ajatusten, meemien kanssa?) 

Sitten vielä sanotaan, olen kuullut sanottavan, ettei tietyillä aloilla, kuten juuri vaikkapa filosofialla, estetiikalla jne. ole väliä. Etteivät ne vaikuta todellisuuteen, jossa elämme. Nyt vaikuttavat. Eikö tulkinta ole todellisuudessa? Eikö aktivismi ole todellisuudessa (edellyttäen heidän jotain kautta olleen kosketuksessa tuohon tekstiin)?

Moni kommentoija on netissä tuntenut suurta epämukavuutta siitä, että kulttuuri ja luonto on asetettu (heidän tulkinnassaan) teossa vastakkaisiksi. He haluavat ajatella molemmat hyvinä, tärkeinä, välttämättöminä. Mutta kiistääkö teko sen? Eikö se ainoastaan pyri osoittamaan, että preferenssimme ovat tosisasiassa enimmäkseen taiteen puolella, koska taide on hyvä ja harmiton ja jees, ja yleensä kukaan ei ärähdä, jos paheksuu sananvapauden kaventamisen uhkaa taiteessa? (Paitsi totalitaarisissa valtioissa.) Ja antaa aina niin sivistyneen kuvan, kun kertoo nauttineensa siitä, tästä tai tuosta taide-elämyksestä; mökkeilyä tai metsärämmintää ylistämällä ei voi saavuttaa samaa statusta, sekin on sympaattista mutta vivahde on aivan toisenlainen. Ja auta armias, jos hakkaa metsää sileäksi isommankin alan, kukaan ei tule kertomaan, että nämä hakkaajat ovat kyllä nyt sinetöineet oman tulevaisuutensa ja onkohan noilla edes mitään kotia, jossa olisi kasvatettu. Tarkoitan tätä: Eikö teko vain koeta nostaa peilin yhteiskunnan eteen, tekoon reagoivien eteen? Jos peilissä nähty ei miellytä, turha siitä on peiliä syyttää. Vaikka tietysti - en ajattele, että uskollisesti toistavia peilejä on olemassakaan. Ihmisen näkökykykin on biologisesti kovin rajattu, emme esimerkiksi näe UV-valoa toisin kuin pölyttäjähyönteiset. Ja meillä liki kaikilla on oma peili-ilmeemme, jolta voi pelastaa vain se, että peili nostetaan niin äkisti, ettei tuota ilmettä kerkiä ottaa. Kuten nyt kävi, paitsi meille jotka olimme lukeneet tekstimme jo kauan sitten ja siten valmistatuneet tällaiseen tapahtumainkulun mahdollisuuteen ajatusleikin läpieläen. (Peili-ilmeestä: Siksi kai salaa näpsäistyt valokuvat ovat niin kiusallisia. Ei ole nostanut ryhtiä eikä miellyttävää ilmettä, harhailee kyyryssä vainoharhaisen talonpojan kasvoin. Tämäkin: meidät on onnistuttu sisäistämään, että ryhti on jotain staattista, että kaiken aikaa pitäisi levitoida jossain pelottomassa toimintavalmiudessa rintakehä avoinna ja kasvot laupeassa hymyssä kuin jokin enkelipatsas. Ei tarvitse! Riittää ettei satuta itseään eikä muita tuntoisia olentoja, suoraan eikä välillisesti heidän elinolosuhteitaan tuhoamalla.)

Jos muistan lukemani esimerkin tarkalleen ja oikein, siitä tekstistä, siinä taisi kyllä olla niin, että teoksen tuhosi sen laillinen omistaja. Että hänellä on taidehistoriallisesti mittaamattoman arvokas teos, jonka hän päättää omistajanoikeudellaan mielivaltaisesti tuhota. (Ja sama metsän kohdalla.) En osaa sanoa, onko muistiini luottamista. Olen varmaan jäävi arvioimaan tämmöisiä. Mutta huomaan ajattelevani, että ehkä aktivistit kyllästyivät odottamaan, että National Gallery teeskentelisi itse aikovansa tuhota teoksen herättääkseen ihmiset pohtimaan kulttuurimme outoja moraalipainotuksia. Tehokkaampaahan se niin olisi. (Eipä taida taidemaailma haluta tällaista konsultaatiota, vaikka vakavasti ottaen, juuri tämä saattaisi tehdä siitä kosolti kiinnostavamman puhekumppanin.)

Minun silmissäni auringonkukkamaalaus pienenä öljyvärityönä on toki oikeastaan tuhottu jo ajat päivät sitten. Galleriassa on suloinen reliikki (jonka tuhoamista en siis nyt ehdota, koska ei sillä lopulta hetken kiihkoamisen jälkeen olisi juuri merkitystä, ja miksi tuhlata voimiaan johonkin, jolla ei ole juuri merkitystä, kun voi tuhlata voimansa jonkin järkevämpäänkin - lisäksi historialla on paha tapa nousta haudasta vainoamaan niitä, jotka koettavat tuhota sen tai haudata sen hiljaisuuteen). Teos elää enimmäkseen vihkojen kansissa, kännyköiden taustakuvissa ja kuorissa, postikorteissa ja jopa koltuissa. Samalla tavalla kuin viktoriaaniseen aikaan taide on taas kävellyt ulos kehyksistään ja rönsyilee objektien pinnoissa ja etenkin näytöillä. Näin saa olla. Jossain mielessä juuri nämä monen banaaleina väheksymät ilmentymät teoksesta tuovat sen ihmisten ulottuville ilman että kaikkien tarvitsee matkustaa (oletettavasti lentokoneella) National Galleryyn tuijottamaan alkuperäisteosta, tekevät siitä saavutettavan ja läheisen, osan arkea. 

Tietysti tiedän senkin, mitä Szymborska on kirjoittanut taiteesta ja eräästä maalauksesta. Näitä vasten voi hyvinkin ajatella, että teolla on todella onnistuttu symbolitasolla sohaisemaan muurahaispesään, johonkin taidettakin suurempaan. Ei tarvitse kuin ajatella, miten kulttuurimme arvottaa pysyvän suhteessa ohikiitävään ja muuttuvaan ja millaisen kuplan Platon niistä onnistuu kehittämään otsaansa: suorastaan sarven. Jos aletaan hävittää sitä, minkä tarkoitus oli juuri säilyttää - - - olkoonkin, että säilykkeet maistuvat säilykkeiltä, ei siltä, mikä säilöttiin. (Muistan Deweyn kirjoittaneen, ettei yksinkertaisintakaan tapahtumaa voi kuvata kielellisesti sillä kuvaus vain jatkuisi ja jatkuisi tapahtumaan täysin sisäänsä sulkemaan pystymättä. Tämä alkaa oikeastaan kuulostaa hieman samalta mitä tapahtuu, kun alan kirjoittaa. Haluaisin laittaa sulkuja sulkujen sisään moneen kerrokseen. Etikkahanat kiinni.)

Jos olisin yliopistoon hakiessani tajunnut, millaisen outlierin kaikkien niiden tekstien lukeminen, ja ei vaan lukeminen, läpieläminen, saa aikaan, olisinko hakenut? Olisinko valinnut vieroittumisen siitä, tästä ja tuosta? En osaa lainkaan sanoa. No, ainakin normaaliuspaineista on saanut hieman vapautua, siitä olen kiitollinen, mutta olisin tuskin sitä osannut haluta etukäteen. 

Kirjoitin jokin teksti sitten vaikeudestani ihailla ihmisiä mutta että tekoja kyllä ihailen. Maalaukselle keiton tarjoamista ihailen. Ei minusta olisi sellaiseen suoruuteen. Ei tarpeeksi uskoa eikä uskallusta. Onneksi on ihmisiä, joilla niitäkin riittää. 

Hassut väärinymmärrykset

Päivänä eräänä saan kehuja otsatukastani. Ensin minun epäillään rakastuneen, kun olen niin eri oloinen. Mutta sitten huomautan, että kyse saattaisi olla sittenkin otsiksesta, ja pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Otsatukasta se vain olikin kyse. (Hyvä; en erityisemmin haluaisi rakastua ja suhdehistoriani on osoittanut minun huomaavan tuon muutoksen yleensä viimeisenä, epäilemättä siksi, että haluan sulkea moisilta kotkotuksilta silmäni tiiviisti ja päättäväisesti.) "Tosi hieno se on, tosi särmä... tosi jännä malli, hienosti on kampaaja saanut siihen tuommoista kotona leikatun tuntua, mut siis ei niin että se näyttäis kotona leikatulta vaan silleen särmältä, tosi jännä malli", hehkuttaa toinen tuijotellen otsistani. "Käytätkö sä siihen semmoista suoristusrautaa?"

Mietin hetken, mitä tuohon pitäisi vastata, mutta sanon sitten: "No ei, se ei osaa olla muuten kuin näin ja itse mä sen saksilla roksaisin yksi aamu." Sormet saavat esittää saksien teriä, snip snip otsan poikki. Tuttava näyttää hämmentyneeltä mutta virnistää pienen tauon jälkeen takaisin.

Samalla tavalla kävi kauan sitten, kun kerroin kännykättömyydestäni eräälle projekti-ihmiselle, jonka kanssa puuhasimme yhdessä yleisötilaisuutta. "Oi sä oot avantgardee", hän totesi ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siis mäkin niin paljon haluisin jättää ton kännykän mut kun en oikein kai enää osaa. Oon lukenut että tosiaan aika moni on siirtynyt siitä jo eteenpäin ja kyllästynyt siihen." Jouduin korjaamaan: ei, en ollut ehtinyt kyllästyä mihinkään, minulla ei vain ollut ikinä ollutkaan kännykkää. "Siis niinku ei ees työkännyä?" hän vielä joutui vahvistamaan. Olin vähän huvittunut ja vähän pahoillani selvästikin aiheuttamastani pettymyksestä, kun en kuulunutkaan kännykästä luopuneisiin.

Näissä tapauksissa sain sentään tietää, millaisia kuvitelmia minuun heijastettiin. Tai ei oikeastaan minuun, vaan johonkin hämärään henkilöhahmoon, jonka rooliin minut pujautetaan aika usein ihmisiä tavatessani. Joskus ihmisten reaktiot yllättävät siinä määrin, että huvittelen muistelemalla Vompsun kertomaa improteatteriharjoitusta, jossa jokaisen otsaan on kiinnitetty pelikortti - ässä on statukseltaan suurin, kakkonen pienin. Kukaan ei tiedä omaa statustaan mutta näkee selvästi toisten statukset. Minun on hankalaa ymmärtää statuksia, se tuntuu jotenkin aika reduktionistiselta tavalta hahmottaa ihmissuhteet, mutta idea, ettei itse tunne itseään ulkoakäsin, on kyllä tuttu. Useimmiten noista toisten uskaliaista selityksen hypyistä yli aukkokohtien ei saa tietää ikinä. Liekö otsassa leima "tyhjännauraja" tai "sinnikäs" tai "aina se valittaa" tai jotakin, mitä en osaa edes kuvitella, mikä milloinkin... Karmivaahan se ei ole, ei ainakaan, jos toiset ymmärtävät tarinoivansa kaikista tapaamistaan. (Mutta entä jos he eivät ymmärrä sitä edes rauhallisessa mielentilassa? Se kuulostaa jo hieman karmivalta.)

Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi.

Hassut attribuutiot yllä huvittavat ehkä eniten sen vuoksi, että itselleni nuo asiat edustavat lähinnä omaa maanläheisyyttäni (mitäs sitä uusista kotkotuksista kuten kännykät, silloin aikanaan, ja nykyään: saksillahan ne hiukset saa poikki itsekin ja ne kasvavat takaisin kyllä, jos tulee oikein pahaa jälkeä) ja toisaalta (kännykkätapauksessa) muutoshitauttani johon toisinaan raivostun pahan kerran tai (otsatukan tapauksessa) luottamuksen puutetta kampaajiin, mikä ei sekään ole kovin kaunis piirre (ikään kun en jo voisi antaa anteeksi sitä, että ne leikkasivat lapsena sellaisen ällön tasaisenlyhyen ja latvastaan nyrhityn, siististi asettuvan apottiotsiksen kerta toisensa jälkeen). Ja sitten kuitenkin asia, jossa nuo ambivalenssia herättävät piirteet mielestäni oikein selkeästi ilmenevät, tulkitaan jonkun toisen väärinymmärryksessä osoitukseksi muutoksen etujoukoissa kulkemisesta.

Vaan eipä silti, minäkin ymmärrän väärin usein. Ja huvitun siitä.

Pistää vain mietityttämään, kuinkahan usein sitä ihailee toisissa ihmisissä piirteitä, joita he eivät tunnistaisi itseensä lainkaan. Tai joita he saattavat pitää vahingollisina niiden mittakaavassa. Ja toisaalta, kuinka usein kavahtaa tai säpsähtää toisissa piirteitä ja käytösmalleja, joiden hankkimiseen he ovat sijoittaneet rutkasti aikaa ja jaksua ja joihin he koettavat sovittautua edelleen vähän työläästi mutta varmoina noiden piirteiden autuaaksitekevyydestä. Ja että voisiko olla niin, että silloin kun jokin toimintamalli tai tapa tai luonteenpiirre vaikuttaa ihailtavalta, se juuri onkin vahinko tai tahaton ja siten ponnistelematon, keveä, luonteva?

Ei, en osaa vastata tuohon. Kunhan pohdin.

Alan vähitellen tottua otsatukkaan peilikuvassa ja ikkunoiden heijasteissa. Mutta valokuvia ja videoita hätkähdän edelleen. Hiukset näyttävät niissä turkisrukkasista tehdyltä peruukilta ja pääni omituiselta, koska, no, kyllähän mikä vain pää, joka tungetaan rukkasperuukkiin, nyt näyttää oudolta.

Rohkeudesta

"Ei kai kukaan ole pohjimmiltaan rohkea", väitän varovasti. Voi koettaa olla välittämättä peloistaan, voi yrittää puhua niistä ja uskoa vakuutuksiin, että ne ovat turhia. Voi päättää kadulla kulkea käsi kädessä tai olla välittämättä siitä, että toisten varovaisista kysymyksistä saattaa paistaa läpi sellainen käsitys, johon ei ole itse koskaan sitoutunut eikä halua sitoutua, mutta johon tietää suuren osan ystävistä sitoutuneen. Voi kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, jonka relevanssia ei onnistu ponnistuksista huolimatta hahmottamaan.

Kun jokin asia ei tunnu lainkaan vaikealta, ei tunne itseään rohkeaksi, ja sitä kai tarkoitan sanoessani tuolla lailla pohjimmaisen rohkeuden mahdottomuudesta. Rohkeuden tuntu vaatii tuntuman ponnisteluun, sinnikkyyteen ja tietoisuuden kanavoimiseen kohti niitä asioita, joita kohti sydän joka tapauksessa pyristelee ja jotka sopivat kuvaan elämästä, jollaista tahtoo elää. Rohkeuden tuntu vaatii pelon tuomituksi, paheksutuksi, leimatuksi tulemisesta. Siksi rohkeudessa on ripaus uhmaa, mutta vain ripaus. Rohkeus ei tunnu kapinalta, ainoastaan jämäkältä omilla jaloillaan seisomiselta. Se on enemmän toteamus ja toteutus kuin vastareaktio, joka on pohjimmiltaan reaktio. Rohkeus lähtee enemmän itsestä, omasta maailmasta, ja sekoittuu vasta sitten toisten (ainakin kuvitelmissa) erittämään uhkaavaan ryhmäpaineeseen. Ehkä kyse on jostakin tahtomisesta, jonka riskit huomaa jo alettuaan tahtoa asiaa, ja sitten noiden riskien hyväksyminen täysin sydämin, koska ymmärtää oman tahtomisensa tärkeämmäksi kuin riskeihin liittyvät (toisinaan realistisemmat, toisinaan fantastisemmat) katastrofikuvat?

Muistan äkkiä nyt tätä kirjoittaessani yhden asian, jonka sanoin ääneen koulussa jollakin tunnilla, jolla puhuimme kohtaamisiin liittyvien normien tiedostamisen tärkeydestä: Sen, miten tärkeää on toimia paitsi nykyiset normit huomioiden, myös muistaen, että normit muokkautuvat jatkuvasti ja että muokkautuminen ja muutos lähtee liikkeelle siitä, että joku toimii vähän toisella tavalla ja tavan edut huomataan ja sitten vähitellen kulttuurikin muuttuu. (Tai sitten kokeilun haitat huomataan ja muutos kuihtuu alkuunsa.) Ja että terveessä tilanteessa ihanteet muokkaavat toimintaa siinä missä "realiteetitkin". (Ihanteet koetaan voimakkaasti, miksei sitten saman tien laskea niitä realiteetteihin?)

Miltä tuntuisi ajatella, että maailma, jossa elän, että tämä yhteiskunta normeineen olisi jo paras mahdollinen ja että sen normien seuraaminen mahdollisimman tarkasti olisi siksi ihanteellista? En osaa kuvitella hyvin tuollaista mielenmaisemaa. Ja jos tapaan ihmisen, joka tuntuu asennoituvan näin, hämmennyn. Teeskenteleekö hän? Vai onko normien tiukka valvominen ja normaaliushakuisuus vain jokin keino ajaa sitten ihanteita toisissa, tarkasti valituissa paikoissa? Elääkö hän toisenlaista vaahtokarkkitestiä kuin osaan kuvitella? (Vaikka osaanhan näköjään kuvitella tämänkin jotenkin ulkokohtaisesti, että pukeutuisi puhuisi kirjoittaisi hyvin konventionaalisesti, pysyisi tiukan asiallisessa ja jopa professionaalissa, jotta voisi argumentoida tuosta asemasta, sen suomasta turvasta, sen äänenvahvistinta hyödyntäen. Mikä minun on, kun en osaa sisältäkäsin tätä moodia enkä tunne halua sen oppimiseen enkä edes tahdo haluta sen oppimista, vaikka niin moni pitää sitä selvästi hyödyllisenä?) Vai onko takana jokin nimetön ahdistus, eksymisen tunnun peittäminen ulkokohtaiseen oikein menemiseen?

Kuuntelen kerta toisensa jälkeen Tracy Chapmanin kappaleen "All that you have is your soul". (Täällä sanat niille, joille spotify-linkit eivät toimi.) Ei, rohkeus ei voi olla pelkkä unelma eikä high hope.

Ja kun ihailen jonkun rohkeutta, en ihaile sitä, että hän tarttuu toimeen vaikeuksitta, hymyssä suin ja pystypäin. Sitä, että joku on kuin kala vedessä. Ei, se on aivan eri asia! Kun ihailen jonkun rohkeutta, olen selvillä siitä, miten vaikeaa tämä kaikki on, miten monta pysähdystä ja perääntymistä vaaditaan ja miten siitä huolimatta vähän kerrassaan pelot antavat periksi, arat paikat lakkaavat kipuilemasta liikaa, eivät ne mihinkään katoa, mutta ne voidaan kiertää, niillä on lupa sanoa sanottavansa, mutta niin on muillakin asioilla: toiveilla, pyrkimyksillä, ihanteilla. Kun ihailen jonkun rohkeutta, ihailen sitä, miten hän pitää ihanteitaan osana todellisuutta, laskee ne realiteetteihin. Miten hän uskaltaa näyttää, että pelkää. Mutta ei jää makaamaan pelkonsa kuralätäkköön.

Siinä on jotakin hyvin kiehtovaa. Olen huomannut, että haluan ystävikseni nimenomaan rohkeita ihmisiä. Joskus he eivät havaitse omaa rohkeuttaan, ja silloin minusta tuntuu, että heille pitää kertoa siitä. Sekin voi tuntua pelottavalta, mutta entä sitten?