Koiranulkoilutusta

Istumme halkolaiturilla, Nasu ja minä. Katsomme maisemasa pienenä vaeltavaa heavymiestä ja hihittelen selitykselle, jonka Herkkis antaa minulle siinä viisitoista vuotta sitten: ne haluavat olla rumia, se kuuluu imagoon. Siihen aikaan Herkkis käy ulkona Martinin kanssa. Martin ei käytä talvellakaan käsineitä, koska ne eivät ole heavy enough. Martin inhoaa rastojani, kiinalaisessa ravintolassa hän valittaa jatkuvasti, kuinka joutuu epäsuosioon, jos hänen kaverinsa tajuavat, että hänen beibensä Herkkis liikkuu jonkun saatanan rastapään kanssa. Imeksin yhtä rastaa, johon on tarttunut mustapapukastiketta ja muutama riisinjyvä sen eksyttyä lautaselleni.

Veneet ovat vedessä, en tiedä, mitä verbiä niiden ja veden suhteesta käyttäisin. Kelluminen kuulostaa liian hilpeältä, ja veneet ovat kuitenkin paikallaan. Eivät ne oikein seiso, istu eivätkä makaa. On ihmisiä, joilla on omituisia proggiksia, esimerkiksi veneen tai mökin kaipaaminen. He ovat kasvaneet vene- tai mökkikulttiin, mutta menettäneet statuksensa laman tai jonkin muun luonnonkatastrofin seurauksena ja käyttävät siitä pitäen kesänsä menetetyn valittamiseen. Olen jättänyt taakseni monta asiaa, mutten erityisemmin kaipaa niitä, ainakaan valittamiseen saakka. Television, hevoset, parisuhteen. (No jaa, seksiä kyllä kaipaan, kuten kai jokainen terve aikuinen. Olisin kovin huolissani, jossen kaipaisi.)

Kaipaavatko useimmat ihmiset sitä, että elämä olisi vielä oikeastaan kokonaan edessä, täysin muotoutumaton? Sellaisen tunteen saa yleensä vain jälkikäteen, esimerkiksi mietiessä lapsuutta tai nuoruutta. Lapsena ja nuorena on kuitenkin oikeasti vain sekaisin ja varma siitä, että pimahtaa ja ainakin että kuolee ennen kuin täyttää kaksikymmentäviisi, jolloin hipiäkin jo harmaantuu ja alkaa haista elähtäneeltä. Ja mikä yllätys, kun niin ei käykään. Istun lämpimällä penkillä, aurinko suomii kasvoja, olen kolmenkymmenenyhden ja äkisti päälleni tulvahtaa tuo tunne: Olen elossa, kaikki vaihtoehdot ovat vielä aivan avoimena. Olen edelleen hengissä. Olen selvinnyt yli talven kävelemättä raitiovaunun alle tai edes miettimättä tuota vaihtoehtoa kovinkaan usein. Vaikka sinä yönä, kun itken ja saan sanottua entiselleni, että tämä on kaikki nyt loppu, loppuloppuloppu, neuvoteltavaa ei enää ole, olen lopussa, en jaksa sekuntiakaan enää, olen jokseenkin varma, että jossain vaiheessa talvea kävelen raitiovaunun alle hallitusti.

Se johtuu tietenkin vain siitä, etten silloin osaa kuvitella sarjan jatkamista.

Suhteen jatkaminen on kovin helppoa lähtemiseen verrattuna. Suhdetta on jatkettu jo kauan parillisin luvuin, aloitettu satasesta ja edetty 98, 96, 94, varmasti ja kyseenalaistamatta, läpi nollan ja miinusmerkkisten parillisten miinus yhdeksäänkymmeneenkuuteen saakka. Ja siinä äkisti seuraava sarjassa onkin ollut Uspenskin katedraali, sitten suru, sitten 5173, sitten vyönsolki, sitten kahviautomaatti, sitten WX, mitä seuraavaksi? Tuijotan sarjaa 100, 98, 96, 94...-94, -96, Uspenskin katedraali, suru, 5173, vyönsolki, kahviautomaatti, WX...

Kuinka tällaista jatketaan?

Yksinollessa on hankalaa ajatella. On helpompaa ajatella, kun on kevät, ja istuu lämpimällä penkillä, koira kainalossa. Surutyöni on edennyt vaiheeseen, jossa jatkaminen jäsentyy nälkänä. Suklaata söisin kai koko ajan, jos antaisin luvan itselleni. Painoni on palannut takaisin eroa edeltävän ajan tasolle. Tuntuu uskomattomalta, että painoin marraskuussa kuusi kiloa vähemmän. Se johtui tietysti siitä, etten pystynyt syömään pariin viikkoon yhtään mitään. Pidin itsestäni enemmän kevyempänä ja levottomampana. Mutta haluan syödä suklaata koko ajan. Onko se kaikki jotakin alemmuudentunteen ja turvattomuuden nieleksimistä?

Maailma on kummallinen paikka, elämä kummallinen prosessi. Kuinka voi olla niin, että juuri eilen konttasin pitkässä heinikossa ja riemastuin ajatuksesta, että kissoille maailma on tällainen, heinää pään yläpuolelle saakka, tai seisoin Apenniineilla äidin kylkeen nyhjäten, isä otti kuvaa, päässä yksi olkihatuista, pihtiotteessa vehnäntähkä, jonka vihneet ovat kerrassaan hurmaavat, ja sitten äkisti olen tässä, halkolaiturilla, olen kolmenkymmenenyhden, kainalossani istuu kulkukoira? Uspenskin katedraali on vastavalossa möhkälemäinen, vain sipuli kiiltelee, laivojen kiinnityspaalut heijastelevat merenpinnasta, tahtoisin taas Venetsiaan.

Nousen seisomaan, koira on innokas jatkamaan matkaa. Kävellessä mieli tyyntyy jälleen, saavuttaa enää hienovireistä surua siitä, kuinka hienosti Brodsky kirjoittaa eräästä kollegastaan Veden peilissä. En pidä enää ajatuksesta, että vain mies voisi kirjoittaa näkyviin naisen ja päinvastoin. En pidä ajatuksesta, koska tiedän, ettei kukaan jaksaisi kirjoittaa minua olemassaolevaksi. Ei enää. Ehkä, kun olin kahdenkymmenen enkä vielä näin elähtänyt ja elänyt, mutta enää, ei. Ei minusta ole unelmaksi kenellekään. Olen käynyt liian todelliseksi, pingottunut tutkintoni mukaisesti ja suruuni. Ja olen ponnistellut itseni näkyväksi omin voimin, on ollut pakko, olen ollut liian tylsä ja arvattava ja epävarma kaikesta, kaikki näyttämisen arvoinen on tapahtunut piilossa ja jos sen olen erehtynytkin paljastamaan, eikö vain joku muu pian olekin ottanut sen ja esitellyt viittaamatta keskusteluun, enkä ole sanonut mitään. (Blogi on siitä ihmeellinen, että siinä asiat attribuoituvat minulle, vaikka tietenkään yksikään ajatuksista ei ole minun. Mutta se, että ne muotoillaan tässä, tekee minusta jollakin tavalla todellisen, näkyvän. Se on ihmeellinen ja outo seikka.)

Kevät valaa toivoa, ensi talven kynttilöitä. Soitan entiselle vuokraemännälleni, kävelemme kahden Tallinnan-haukun kanssa aurinkoisia katuja Cafe Ursulaan, kuvaan varpusia pöytien lomassa. Valumme takaisin puhuen unelmista, nousemme Ullanrinteen ylös, halaamme mäen päällä, rinteessä kukkii posliinihyasintti, maasta puskee scillaa. Näkemiin, näkemiin!

Kaupunki välkehtii ja kiirehtii lounasaikaa. Siunaan sitä seikkaa, että teen iltatyötä. (Nyt istun töissä.) Paras aika päivästä vapaana ei ole huono diili! Istumme hetken Nasun kanssa Espallakin, tänä vuonna ruohoa ei ole piilotettu mellakka-aitojen taakse. Ihmiset lukevat lounaslehtiään. Puiston kauneimmalla tytöllä on kipokkaat ja tiukka hame ja komea kavaljeeri, ruusukin sellofaanissa kainalossaan. Hymyilen parille, koira makaa jaloissani. Tuo aika on kohdaltani ohi, ja mitä enemmän ajatukseeni sopeudun, sitä vähemmän minua satuttaa nähdä ihmisten rientävät jonnekin rakastuneina, ja sen enemmän osaan iloita heidän onnestaan.

Ei tule koskaan sitä puuhuvilaa, sitä mustaksi lakattua pianoa, sitä tytärtä jonka letit kiskoa tiukaksi ja nauhoa samettirusetein, ei koskaan ikkunalautaa kohtalonköynnökselle, sen onnistun tappamaan kerta toisensa jälkeen vaikka sanovat sitä helpoksi, ei koskaan maata johon kaivaa kuoppa imeläkirsikalle ja päärynälle...

Elämäni on sidottu kaupunkiin, en tiedä, kuinka paeta täältä. Istun Esplanadin puistossa koiran kanssa, yhteishuoltajuuskoiran, jeesus näitä sanoja, elämäni käy oudommaksi. Kuinka kävisi, jos muuttaisin mummonmökkiin jonnekin tiesminne? Millä eläisin? Miten liikkuisin? Haluaisinko liikkua vai sammaloituisinko yhtämatkaa karviaispensaiden kanssa, niiden vuoristokarviaisten joissa on paljon piikkejä ja kovin makeat pikku marjat? Kävelisinkö kyläteitä ja riemuitsisin lupiinien lehtien suurentumisesta? Miten se tästä eroaisi? Eikö ole ystävättäriä, jotka tahtoisivat myös huvilan ja puut ja pianon? Emmekö voisi kaikki muuttaa yhdessä maalle, riippua toistemme hiuksissa ja riidellä tiskivuoroista ja saada kaamosmasennusta?

Suuret kysymykset mielessäni lähden liikkeelle uudelleen, aurinko sulattaa mieliä, vappuun enää pari päivää, yliopiston päärakennuksen uuden puolen ovesta tulvii ulos vastavalmistuneita maistereita todistukset käsissään, katupöly kulkeutuu keuhkoihin, minua se ei yskitä, ei ole ikinä erityisemmin haitannut.

Jatkamme matkaa hevoskastanjakukkulan yli entiseen kotiini.