Viestinnästä

On kyllä mielenkiintoista seurata näitä lähitunteja. Niillä tunneilla, jonka osallistujille kirjoitin itse tervetuloa-kirjeen koronaohjeineen ja suosittelin maskia (korostaen että kyse ei ole velvoittamisesta ja jokainen tietää itse parhaiten, mitä oma terveys kestää ja me kaikki kunnioitamme jokaisen omaa päätöstä), on maskissa 4-5/10 osallistujaa. Niillä tunneilla, joiden osallistujat on kontaktoinut joku muu opistojen toimistoista, on maski 0-1 kymmenestä - enimmäkseen se täysi nolla. Tämä saa miettimään, että pandemian kanssa onnistuneesti elämisessä on pitkälti kyse jämäkästä viestinnästä ja siitä, että yksittäiset toimijat uskaltautuvat vetoamaan siihen hyvään puoleen, joka meissä kaikissa on: siihen, että haluaa toisille hyvää, ja rohkaisemaan sitä puolta esiin. Tyypillisesti tietysti ajattelen, että meillä jokaisella on tällainen vastuu. Että jokainen on oma yksityinen kansanvalistusseuransa.

Nythän tuntuu siltä, että Suomessa valahtaa pandemiavastuu jonnekin toisaalle kovin herkästi. Aina löytyy joku toinen, jonka pitäisi tehdä päätös minun puolestani, jotta voisin viestiä tavoista, joilla voidaan jarruttaa taudin etenemistä. Tämä toistuu lentokentän, koulutartuntojen ja varmasti myös harrastusryhmätartuntojen kohdalla. Ja rakentava, perusteleva viesti kansalaisille? Jaa-a. Ollaan edellen tasolla, että ethän tule, jos olet oireinen, vaikka tiedetään hyvin, että ennen oireita tartutetaan ja osa tartuttaa täysin oireettomina.

No, itse päätin sitten, että viestin toisin niissä kohdin, joissa on mahdollista: rakentavasti, vastuun kantaen, turvallisuutta korostaen. (Musta on nimittäin ihan yksinkertaisesti uskomatonta scheibaa esiintyä nyt hyvinvoinnin sanansaattajana jos en viesti mitään siitä, että huomioikaahan nyt se aerosoleitse leviäminen.) Ystävä kysyi, enkö pelkää, että tulee sanomista, moisista suosituksista. Vastasin, että joo tottakai pelkään mutta että miten muutenkaan voisin toimia.

Kai se kertoo siitä, että mitään hävittävääkään en koe enää olevan.

Paitsi ihmisten hyvinvoinnin: se on tärkeämpää kuin omien kasvojen säilyttäminen tietyssä yhteisössä. 

Ennen kaikkea pandemia on opettanut paljon ihmisistä. Liikaa, tekisi mieli sanoa. Tarkemmin: On pieni joukko ihmisiä, joihin luotan entistä enemmän, joita kunnioitan. Eivät he ole kaikessa samaa mieltä kanssani, tietenkään, mutta pyrkivät rakentavuuteen ja ennen kaikkea vastuun kantamiseen. Ja on hyvin suuri joukko ihmisiä, joihin en luota enää ollenkaan, koska olen todennut, että he haluavat sulkea silmänsä vastuultaan. Ei se tietenkään ole heidän syynsä. 

Kaikki me olemme typeriä ja sokeita. Ja aivan uudenlaisessa tilanteessa. 

Kaikkien oppimiskäyrä lägää. 

Astra Zenecan rokotteesta on tullut yhdelle ihmiselle mahdollisia isoja haittavaikutuksia joten rokotekoe on keskeytetty tapauksen tutkimisen ajaksi. Tämä oli odotettavissa. Vaahtokarkkitestistä tulee pitkä ja hermoja kiristävä. (Tosin tuskin ainakaan itse edes haluan palata, eikä ole mitään, mihin palata: tiedän jo liikaa, tiedän jo eri asioita, oloutuminen keskeytyi.)

Oma vaahtokarkkini olisi, ettei kenenkään annettaisi saada long-covidia. Huomaan olevani hyvin yksin ajatukseni kanssa. Ei se ole mahdollista näillä spekseillä. Mutta jos edes mahdollisimman harva, jos edes se. 

Opetusten jälkeen kotiin junalla ajaessa eilen myöhään itkin maskini märäksi. Märkänä se suojaa tuskin ketään, joten ehkä karaistun ensi viikoksi. 

Hauraudesta

 Lähipetukset ovat alkaneet. En etukäteen yhtään osannut arvata, miten kuormittavia ne ovat. Ei, ei fyysisesti - minusta maski ei juuri tee hengittämisestä vaikeampaa, pikemminkin päinvastoin kylmästi ilmastoiduissa liikuntatiloissa - vaan emotionaalisesti. 

Kolmestakymmenestä seniorista kahdella oli maski ja kahdella (eri ihmisellä) koronavilkku puhelimessa. (Koronavilkku kuuluu opetuspuheeseeni: nyt puhelinta ei jätetä pukkariin tai laukkuun salin taakse vaan tuodaan maton eteen.) Sennuriskiryhmäläiset sentään ymmärsivät puheeni ja nyökyttelivät, että joo. Eilisistä tuntilaisista puolestaan kellään ei ollut maskia eikä koronavilkkua (tai jos oli, se oli salin perällä kassissa). Ennen tuntia maskini herätti hämmennystä odottaessamme edellisen tunnin loppumista. Oliko meidän pakko pistää kuonokopat? Siitä ei ole tullut mitään tekstaria! Sanoin, että ei, ei ole pakko. Mutta että näin voimme suojata toisiamme - vietämme kuitenkin 90 min sisätilassa syvään hengitellen ja hengästyen ja ilmastointi sekoittaa ilmaa niin, että se hämmentää salin perukatkin. Ja joku puhuu kaiken aikaa kantavalla äänellä... Rakennus on niin vanha, että tuskinpa vaan siellä on kovinkaan edistynyt ilmanvaihtosysteemi ja vaikka siellä HEPA olisikin, vaihdetaanko se riittävän usein? Tuskinpa, kun toimijoita ei ole ohjeistettu valtiovallan taholta, vaikka EU kuinka tuuttaa tätä tietoa ilmoille.

Hämmentyneitä katseita. "Mutta eihän Suomessa enää ole koronaepidemiaa." Kysyin, mistä ihmeestä ihminen oli niin päätellyt. "Hesarissa luki." Sanoin, että ei varmasti olekaan koko Suomessa, mutta pääkaupunkiseudulla kyllä on, jos viime viikkoina on altistuksen takia karantenoitu tuhansia ihmisiä.

"No, tulee jos on tullakseen."

"Tavallaan näin. Tällä maskilla koetan estää sen, ettei tulisi teille ainakaan multa. Mä vaan koen, että tää on vähin, mitä voin tehdä teidän terveyden eteen."

Muutava vakava nyökkäys. Katseet harhailevat, vaivaantuneisuutta. Ajattelen, että onneksi en ole ikinä ollut suosittu, enkä siten oppinut suosiossa pysyttelyn pahaa tapaa. Hymyilen maskin takana. Ajattelen myös, että onneksi en ole elänyt elämää, jossa epämukavuus ja kognitiivinen dissonassi olisi jotenkin harvinaisuudessaan liian uhkaavan tuntuista - ei minun tee yhtään pahaa virittää sitä. Mikä vain, mikä töykkäisee ajattelun liikkeelle ja katkaisee automaatiot, on paikallaan.

Kun kommunikoimme ennen tuntia ja sitten myöhemmin teemme ja teemme ja teemme ja suollan ohjeita, eipä siinä mitään. Silloin olen vain sanallistaja enkä ehdi kauheasti miettiä. Mutta annas kun lasken ihmiset savasanaan ja he makaavat lattialla suojattomina kuolleen miehen asennossa silmät kiinni, keho hengityksestä kohoillen. Silloin iskee jokin niin syvä suru, että haluaisin huutaa ääneen. Ihmiset ovat hauraita ja hengittävät kaiken aikaa. He luottavat viranomaisiin niin täysin eivätkä pysähdy miettimään itse, ota selvää. Heille kukaan ei ole kertonut kolmesta ceestä. He eivät lue lehtiä, joita lukemalla he tajuaisivat, että itse asiassa tiedämme taudin mekanismista tuskin mitään ja siksi interventioitakaan on toistaiseksi vaikeaa suunnitella. He eivät ymmärrä ajan ostamisen ajatusta tähän liityen eivätkä ajattele mahdollista sairastumistaan muuna kuin vähän epämukavana parin viikon lentsuna - kuukausien sairastaminen ei tule heille mieleen. Tai se, että jos oikein huono tuuri käy, heidän lapsensakin voi sairastua kuukausiksi - koulut ja päiväkodithan ovat auki, mitään vaaraa siis ei pitäisi olla heistä liikkeellä. 

He vain luottavat ja makaavat siinä hengittäen savasanassa. 

Ottavat vastaan, siinä kaikki. 

Kun katselen heitä hereillä ja pystyssä, levottomana siinä mielessä että heidän levätessään vartioin, tarkkailen ja olen valmis suojelemaan heidän hiljaisuuttaan kaikilta mahdollisilta keskeytyksiltä, mielen läpi nelistää se, miten yksinkertaisen pysäyttävän raivohullua on metapelko, pelon pelko, johon törmään keskusteluissa jatkuvasti. Ajatukset siitä, että ihmiset on säikäytetty koronauutisilla ja että se on huono asia, että heidän pitäisi nyt vain reippaina kirmata normaaliin ja pitää talouden rattaat pyörimässä, ettemme joudu maakuoppaan. Minulle, joka olen aikuisiästäni elänyt suurimman osan köyhyysrajan alapuolella ja joka olen ollut silloin tyytyväisempi ja onnellisempi kuin jaksoina, jolloin liika työ ruoskii vähänkin aloitteellisuuteni latuskaksi, puheet elintason laskusta eivät kuulosta aivan niin pelottavilta kuin varmaan pitäisi. (Etenkin kun taloustieteen konsensus taitaa kuitenkin olla, että vasta viruksen kuriin saamisen myötä liiketoiminta voi palautua.) Sen sijaan ajattelen, että on aivan järkevää, että ihmiset pelkäävät aistein havaitsematonta koodinpätkää, joka todistetusti voi tehdä elämästä pitkiksi ajoiksi helvetin (miten pitkältä noroviruskohtauskin tuntuu vaikka kestää kalenterissa mitattuna vain tovin) ja arpeuttaa osan koskettamistaan ehkä jopa loppuiäksi. Ajattelen sydäntä, maksaa, munuaisia, keuhkoja, hermostoa. Ajattelen sitä, että joidenkin tutkijoiden mielestä meillä on hengitystievälitteinen sydän- ja verisuonitauti. Ja sitä, miten huonosti tätä on onnistuttu kommunikoimaan näille ihmisille, jotka ovat omaksuneet fatalismin päättäjien puheista - tarkkaillaan, seurataan, toinen aalto (ei rajoitusten purkamisen vaikutus).

Toisin kuin moni muu, pidän pelkoa hyvänä ja myönteisenä emootiona, hyödyllisenä työkaluna. Se on tässä pandemiassa tullut selväksi. Ainakin itseni se saa suojautumaan. Se ei jähmetä - olen kaiken aikaa tehnyt työtäni - mutta pakottaa miettimään asiat uudelleen, uudelta kantilta. Vaikka pidän pelkoa arvossa ja kannattelen sitä tajunnassani ja varmasti joidenkin mielestä vahvistankin sitä (mutta asia ei ole ehkä ihan niin yksinkertainen), ruumiintoimintojani mittaava älysormus osoittaa, että nukun yöni hyvin, saan syvää unta, enkä ole missään kiehuvassa stressikattilassa. Näen kyllä joka yö unia, että olen taas tartuttamassa tai tartuttanut, mutta ne ovat unia, jotka ehkä eniten kertovat siitä, miten tarkasti koetan valveessakin arvioida impulssejani sen suhteen, edistävätkö vai vaarantavatko ne väestön turvallisuutta virustilanteessa. Koska on ihmisiä, joiden työt ovat aidosti pelottavia epidemian kiihtyessä. Sairastuneet eivät imeydy mihinkään mustaan aukkoon vaan heistä on huolehdittava. On ihmisiä, jotka tekevät sitä työkseen. Suojelen mieluummin heitä kuin toisten illuusiota normaalista. 

En tiedä, mitä tarkalleen ajatella siitä, että pohdiskeltuani koko kesän sitä, voinko mennä lähiopettamaan, päädyin sitten lopulta kuitenkin pitämään tunnit. Kai vain vakuutuin riittävästi siitä, että pystyn suojaamaan oppilaita. Itseäni en tietenkään pysty suojaamaan ja ajattelen, että sekin tavallaan olisi velvollisuuteni. Mutta kaikkea ei voi selvästikään saada tässäkään. Ajattelin myös, että heidät kohtaamalla pystyn ehkä kuitenkin lopulta olemaan enemmän yhteisölle hyödyksi kuin lähitunnit irtisanomalla, jolloin tunnit vain opettaisi joku, jota asia ei kiinnosta pätkääkään - tai jopa päinvastoin, jota asia kiinnostaa mutta vastakkaisesta näkökulmasta: minulla on runsaasti kollegoita, jotka purnaavat somessa siitä, että lehdet eivät saisi kirjoittaa koronaviruksesta mitään, koska nyt osa asiakkaista on säikytelty pois ja oma elinkeino on uhattuna. Jos minä varovaisella maskinkäytölläni tuonkin jotain virikkeitä, luultavasti hekin toisivat omiaan tuntilaisten haisteltaviksi. Osan tunneista sainkin siirrettyä etään. 

Ja tietysti pelkäsin - mutta vääriä asioita, kuten sitä, että jos irtisanoudun, tuskin enää saan niistä paikoista tunteja. Pidän paikoista, pidän tuntilaisistani. Mutta ei minun kai pitäisi pelätä tuollaista. Elämä on aina ennenkin kantanut ja olen ennenkin onnistunut vaihtamaan ammattia, jo monta kertaa. Pidän tästä työstä. Mutta nyt huomaan, millaisen loukun mukava työ synnyttää: takerrun siihen, en haluaisi taas joutua aloittamaan nollapisteestä, ja se ehkä haittaa eettistä ajatteluni. Ei ehkä ole hyvä että ihmisellä on näin voimakas intressi työnsä säilyttämiseen. 

Tämä on niin uusi tilanne, että koetan pysyä armollisena itseäni kohtaan. Se on vaikeaa.

On opettavaista jutella ihmisten kanssa. Ei ole mitään "kansaa" jotka olisi tiettyä mieltä. On etätunnit ehdottomasti valitsevat, joita ihmetetyttää, miksi joku menee lähiin. Ja sitten on lähituntilaiseni, jotka hämmentyivät kun kerroin, että etätunneille on tullut lähiä paremmin ihmisiä.

En tiedä, ehkä minun olisi hyvä olla vielä päättäväisempi, periaatteellisempi ja pelokkaampi? 

Ajattelen sitä, kun katselen hauraita ihmisiä savasanassa. Yksi heistä sanoi ennen tunnin alkua, että jos lähituntiani ei olisi tullut, hän olisi tullut vaikka nettitunnille perässäni, vaikka inhoaakin tietokonevälitteistä joogaa. Jos olisin päättäväisempi ja periaatteellisempi, voisin ehkä vieläkin paremmin suojella ihmisiä, jotka luottavat vastaanottavaisuutensa valppauteni vatioitavaksi. Enkö ollut tai ole tarpeeksi pelokas? Tai olenko pelokas väärässä kohdassa? 

Kaiken keskellä konkretisoituu se, mistä olen koettanut kirjoittaa niin monta kertaa: miten joka ikinen teko on muurahaisenkakanpieni, koska koko yksi elämä on muurahaisenkakanpieni, ja sitten samalla - ne omat valinnat ovat ainoita, jotka tarkasti ottaen ovat itsen vastuulla ja niissä kohdin vastuuta on sata prosenttia ja se on sata prosenttia omasta vaikutuksesta ympäristöön, ihmisiin, toisiin tuntoisiin olentoihin, elonkehään. Valinta keskustella tai vaieta, valinta irtisanoutua tai mennä töihin ristiriitaisin tuntein, valinta toivottaa tunteensa täysin tervetulleiksi, ajatuksensa täysin tervetulleiksi, tuntemuksensa täysin tervetulleiksi samalla muistaen, että ne ovat vain tarinoita, joita pulppuaa yhtä kauan kuin elää ja että ne tarinat valehtelevat valehtelemistaan - aina kun katse kääntyy jonnekin, se kääntyy jostain muualta pois, niin kauan kuin tarinat pompottavat mieltä. 

Ja sen hetken, kun tarinat hellittävät ja seison hämärässä huoneessa, kehot hengittävät pitkällään alustoillaan eikä ole kuin hengitysmeri - tuntuu oudolta kuvata asioita, jotka ovat vain taustaa - ja olemme samaa hengitystä, ja ilma imeytyy milloin hänen, milloin hänen keuhkoihinsa, milloin minun keuhkoihini, olemme samaa lihaa, ja me vain vastaanotamme, luotamme - haluan huutaa sanatonta huutoa.

Mutta tietenkään en huuda. Minähän olen täällä vahtimassa, ettei hiljaisuutta katkaise mikään turha. 

Elokuun lopunaikaa

Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.

Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.

Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.

Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.

Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.

Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.

Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.

Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.

Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Näyttämö/katsomo

Kiirehdimme pimeään, käännymme vasemmalle, kierrämme katsomon reunan ympäri ja varaamme paikat ensimmäiseltä penkkiriviltä. Lattialle näyttää olevan levitetty tanssimattoa, mikä lupaa hyvää näytelmän fyysisyyden kannalta. (Koska teemana on Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin pääsy, en pidä ajatuksesta, että matka kuljettaisiin puhuvina päinä.) Näyttämö on samalla tasolla tuoliemme kanssa ja jatkuu syvälle. Sitä reunustavat suuret, vääristävät peililevyt. Keskellä näyttämöä, tuossa vain muutaman metrin päässä, istuu mies. Hän istuu tuolilla ja lukee kirjaa. Kirja on suuri ja painava ja vanhan oloinen, toisin kuin se Jumalainen näytelmä, jota luin kirjallisuushistorian tenttiin. Se oli monta eriväriskantista paperipokkaria. Välilä mies vilkuilee meitä, jotka olemme valuneet tuoleille ja istuutuneet.

Ensimmäinen rivi on vaikea paikka. Ei siksi, että joutuu kohtaamaan näyttelijöiden katseita heidän rynnätessään tai ryömiessään kohti katsomoa. Ei: pidän siitä, etteivät he tapahdu kaukana, vaan kohtaavat. Mutta se on vaikea, koska minulla on menneisyyteni. Olen katsonut näytelmää, Sokrateen puolustuspuhetta, juuri Apologian tenttiin luettuani, ja koska istuin ensimmäisellä rivillä, unohdin olevani teatterissa ja olin jo ponkaisemassa tennareilleni ja vastaamassa Sokrateen kysymykseen valtavalla paatoksella ja epäilemättä huutaen, kun silloinen poikaystävä veti minut takaisin istumaan paidanliepeestä, pum vaan, ja katsoi niin vihaisesti, että äkisti muistin, kuka ja missä olin. Ei, ei yksi Ateenan vapaista miehistä, sittenkään, vaan filosofian opiskelija, jonka elämä kääntyi, taas kerran, kun sai nähdä ihmisen, joka kulki polkuaan pelolleen kompromissia suomatta. Mutta tuosta teatteriesityksestä lähtien jokin muuttui.

En ollut aiemmin istunut eturivissä. Laupias taivas, kaukana siitä. Kuilu näyttämön ja katsomon välilläkään ei riittänyt. Ei: oli istuttava turvallisesti kauempana, ettei joutuisi tempaistuksi. (Ehkä tämä on jäänne lastenteattereista, joista en pitänyt ja joissa kaikki energia kului sen kauhuamiseen, että jos joutuu poimituksi lavalle; jostain syystä se tuntui kauhealta, vaikka sirkuksessa nousin salamana seisomaan, kun kysyttiin, kuka haluaa ratsastaa norsulla. Loistavaa. Minut saavat liikkeelle norsut ja filosofit, näemmä.)

Mutta Sokrateen puolustuspuheen jälkeen olen aina mennyt teatterissa eturiviin, jos se on mahdollista. Silti useimmissa näytelmissä näyttämön ja katsomon raja pitää, pidättää. Joskus se murtuu. Tuntuu henkeäsalpaavalta, että on ihan realistinen mahdollisuus tempautua näytelmään joutumatta kompuroimaan useiden penkkirivien yli. Mutta kyse ei ole vain tästä heittäytymisestä. Perspektiivi näyttämön tapahtumiin on erilainen, etenkin jos näyttämö ei ole korokkeella. On selvästi jatkumossa sen kanssa. Ei ole mitään puomia tai köyttä, ei edes maahan liidulla piirrettyä viivaa. Tanssimatto jatkuu oman tuolin alle.

Tahtoisin kirjoittaa: niin kuin merkitykset jatkuvat, merkityksellistyminen jatkuu, sanat jatkuvat, fraasit, fragmentit.

Niin kuin tunnelmat jatkuvat.

Sen jälkeen kun opin teatterissa istumaan eturiville, alan kirjoittaa, mutta pysähdyn epäilemään. Menikö se sittenkään niin? Tarinallisesti se sopisi hyvin, ja elämä on tarinaa, muistaminen tarinan kertomista. Mitenkä sitten. Ehkä se alkoikin siitä, miten joku sanoi yliopistolla, että kannattaa mennä istumaan eturiviin. Perustelua en enää muista. Mutta opin sen Sokrateen puolustuspuheesta tai yliopistolta, olen huomannut luennoilla saman tapahtuman. Jos istun takana, katselen takaraivoja ja kauloja (ja nykyään mietin c-rankaa siellä piilossa, sen asentoa) ja tajuan olevani huoneessa, jossa on monta ihmistä, ja en uskalla kommentoida mitään, koska tuntuisi hyvin tilaa ottavalta sanoa jotakin ei-muotoiltua ja ei-perusteltua ja viedä tuollaisen joukon aikaa moiseen - - en löydä sanaa, en tarpeeksi täsmällisesti - - moiseen hubbabubbaan ja ääneen harhailemiseen. On niin paljon ihmisiä, jotka haluavat asiansa säntillisissä haukkupaloissa. Minulla on harvemmin tarjota niitä. (Ja silloinkin kun on, tarjoilen kitsaasti ja valikoiden: ne käsitetään helposti väärin eikä mikään tunnu yhtä ikävältä kuin kuulla kolmannelta sanoneensa toiselle näin ja näin, kun on yrittänyt sanoa jotain ihan muuta. Jos minulla on mieli, jonka haluan ehdottomasti menevän perille, laajasanaistun.) (Kommunikoida mieltä ei tunnu muuten samalta asialta kuin että on yksiääninen mielipide.)

Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen visuaalinen hierarkian esitys. Jos näen, että se, jolle voisin sanoa jotain, on suurille joukoille puhuva opettaja, minun voi olla vaikeaa mieltä meitä vertaisiksi. Ja sitten tuntuu siltä, että eihän minulla voi olla tähän mitään sanottavaa: jos hän puhuu hyvin ja haluaisin puhua kanssa, tunnen itseni pieneksi ja hölmöksi ja ajattelen, että tottahan hän nyt nämä asiat oivaltaa minun niistä mainitsemattanikin, ja jos hän puhuu huonosti, ajattelen että voi ei, mitä tauhkaa, mutta että näköjään häntä nyt kuitenkin arvostetaan eikä hänellä varmasti ole syytä siis kuunnella yhtä soraääntä yleisöstään. Vaikka nykyään tiedän tällaisen kuvitelman hupsuuden, se nousee helposti esiin. Ehkä taustalla on koulukin, jossa sielläkin jako näyttämöön ja katsomoon saattaa olla hyvin ehdoton, ja jotakin sopimattomalla tavalla ehdottava katsoja saa aika helposti kurinpalautuksen katsojan rooliinsa.

Asettuminen samalle tasolle, asettuminen keskusteluun, asettuminen alttiiksi. Asettuminen näyttämön reunalle, jalat jo tanssimaton päällä.

Mutta nyt en nouse. Ei ole mitään parahdettavaa. Ei ole, toisin kuin työssä oppimisen kurssilla, jolla kommenttini siitä, kenen tarpeista työssä oppimisessa puhutaan, tulkittiin päin prinkkalaa (enkä jaksanut oikaista) siten, että työntekijän tarpeet työssä oppimiseen liittyisivät aina työn hallintaan ja tehostamiseen. Kun minä tietysti koin puhuneeni aivan muusta: kasvusta ihmisenä, tilasta hengittää ja seurata tärkeäksi kokemiaan eettisiä ohjenuoria, toisten kohtaamisesta tasavertaisena, byrokratian taakse piiloutumatta. (Ensi kerralla on kommentoitava siis tarkemmin ja piru vie laajasanaisemmin!) Ei, nyt ei esitetä mitään yhtä pöyristyttävää tai muutettavaa, ja olen lukenut Danteni ja tiedän, että eteneminenhän sujuu.

Paratiisikohtauksessa lintujen äänet valtaavat salin. Meinaan kirjoittaa näyttämön, mutta eihän se voi pitää paikkaansa. Vaikka näyttelijöiden kehot ja meidän kehomme kunnioittavat näkymätöntä rajaa, äänet ja tuoksut ja tuntemukset matkaavat rajan yli siitä mitenkään piittaamatta. Keltainen läikkävalo, metsävalo. Kesän ikävä lävistää kaiken. Näyttelijä puhuu linnuista, ja ajattelen Vompsun kertomaa hänen improryhmänsä harjoituksista: sitä miten joku otti esitettäväksi eläinluonteekseen linnun sen kummemmin tarkentamatta. Ja ajattelen Ranganathittua, krokotiilia joka makasi haikaroiden pesimäpuun alla paistattamassa päivää suu auki lonksottaen, jos vaikka joku poikasista sattuisi suoraan putoamaan suuhun. Ja kun ajattelen Ranganathittua, mieleeni tulee myös paluumatka sieltä. Ja tuijotan paratiisiin loppuunkuluneen raivon ja epätoivon takaa, annan niiden tulla uudestaan, pyyhkäistä, kauhtua.

Ja mietin, ohimenevästi ja keveästi, kuinka monta kertaa vielä on käveltävä Helvetin ja Kiirastulen läpi. Muistan sen talven, kun olin eronnut ja satoi lunta sisäpihalle, pyörä talvirenkaineen oli kaivettava kinoksesta ja tajusin matkaavani, mutten vielä tiennyt missä, ja nyt tiedän - muodostumassa, kokoontumassa, kiinteytymässä, käymässä ihmiseksi jälleen mykän ahdistuksen ja epätoivon jälkeen - ja miten siihen kaikkeen liittyi valtava määrä toivoa ja sen ailahtelua, yrittämistä ja haparointia, täyttä keskeneräisyyttä niin pelkistettynä, että hampaat miltei kalkattivat.

Ja muistan sen päivän, kun tajusin luovineeni surun läpi. Seuraavana iltana tapasin Vompsun ensimmäistä kertaa muutenkin kuin vanhana ystävänä ja toisen vielä vanhemman ystävän veljenä.

Ja ajattelen sitä, mitä en osannut ajatella Jumalaista näytelmää tenttiin lukiessani, koska olin silloin vielä liian nuori ja kulkematon. Ajattelen sitä, mitä monet matkat tapahtuvat näennäisesti paikallaan. Että paikkana ja tilana kuvatut olot kuvittavatkin jotain sisäistä ja osittain päätäntävallan alaista: suuntaa, asennetta, kurkottumista, sitkeyttä harjoitella ja harjoittaa, armoa ja sellaisenaan hyväksymistä. Ja sitä, miten erilaiselta jokin liikkeiden, sanojen ja eleiden kokoelma, jatkumo, voi näyttää ja kuulostaa ja tuntua. Että Helvetistä tekee Helvetin usein juuri näkymätön rajalinja näyttämön ja katsomon välillä.

Lutkaliiga

Sattumoisin pääsen kuuntelemaan naistenpäivän jälkeisenä päivänä äitini ja toisen hänen ikäpolvensa naisen käymää keskustelua, joka alkaa Tuksusta. Ei heitä närästä pelkkä Tuksu. Nykyäänhän on muotia näet sekin, että jos nainen vaikka, no, erehtyy lähempiin kanssakäymisiin jonkun miehen kanssa ilman avioliittoaikeita, siitä heti kerrotaan jollekulle. Ennen aikaan sellaista, kuulen heidän puhuvan, tekivät vain miehet. (Muistan hämärästi, että avoimuusaiheesta käytiin epämääräistä käninävääntöä joissain blogeissa keväällä 2006, mutta tietenkään en löydä tähän hätään mitään linkkejä - muistan kuitenkin pitäneeni Hurinaa jonkinlaisena sankarina tässä asiassa ja ajatelleeni, että häpeilevät miehet, niin se silloin jäsentyi, siinä olisi ihmeteltävää verhon taa, olisi hyvä vain karaista kohtaamaan avoin seksuaalisuus. Lempeästi toki, mutta myös päättäväisesti... Hmm... )

Olen verhon takana kuuntelemassa aiemman sukupolven keskustelua. Siitä tulee mieleen utilitaristinen teoria ja tietämättömyyden verhon takaa valitseminen. Paitsi etten ole valitsemassa kantaani. Olen kasvanut totaalisen toisenlaiseen Suomeen kuin äiti ja tämän ajatar. En osaa edes kuvitella, millaista olisi haluta elää siveyttä, jonka motivoijana on häpeän pelko.

Mieleen pongahtaa myös ystävättären kertoma herkullinen kesämökkikuvaelma. Siinä äiti ja tytär istuvat saunanjälkeistä viinilasien ääressä, pöydällä avoinna naistenlehti ja sen testi. "Seksi on mielestäni sopivaa... a) vain avioliitossa, b) vain vakituisessa suhteessa joka tähtää avioliittoon tai avoliittoon, c) kun molemmilla on hauskaa ja tekee mieli, d) vasta kolmansilla treffeillä." Jotakin sinnepäin. Ystävätär kirjoittaa paperin reunaan ceen ja hänen äitinsä epäröinnin jälkeen been. Sitten he katsovat toisen kirjainta ja päätyvät tuijottamaan täysin pöllämystyneinä toisiaan. Että niinku noin voi ajatella. Ja että tuo, läheinen, jonka kuvittelin tuntevani, ajattelee noin.

En muista, puhuivatko he hämmästyksestään. Oma äitini on ilmoittanut jo kahdeksantoista vuotta - täsmälleen puolet elämästäni - sitten, ettei halua kuulla pihaustakaan seksielämästäni. (Tämä tapahtui sen jälkeen kun avauduin hänelle hänen tilitettyään ahdistuneena, että häntä pelottaa, kun hän ei tiedä yhtään mistään mitään siihen liittyen.) Olen noudattanut pyyntöä. Mutta aina välillä saan kyllä kuulla äidin näkemyksiä seksielämistä ylipäänsä.

Nämä naiset, puhutaan verhon takana, nämä nykyiset naiset, niitä on niin vaikeaa ymmärtää. Jos ennen joku erehtyi, niin, siitä vaiettiin visusti. Ongelma on nykyään se, ettei mitään enää osata hävetä. (Mikä ei taatusti pidä paikkaansa.) Kuuntelen hämmentyneenä suuremman häpeilyn kaihoamista verhon takaa. Niin, nykyään kaikki naiset taitavat olla sellaisia, joille ennen oli nimi, jonka kaikki varsin hyvin tiesivät ja jota kukaan ei halunnut itseensä heijastettavan.

Voi luoja, ajattelen naistenpäivän jälkimainingeissa, näistä naisista me kaikki, kaverini ja minä, olemme yhtä lutkaliigaa. Ja ihan totta: En osaa hävetä sitä. Pidän sen sijaan myönteisenä piirteenä häpeän laimentumista, mitä vastuulliseen seksuaalisuuteen tulee. Ja minun vastuulliseni on aika erinäköinen kuin äidin vastuullinen. Enkä ole varma siitäkään, miksi siitä emotionaalisesti ei-niin-vastuullisesta puolesta pitäisi olla häpeissään; kai useimmat ovat eläneet epämääräisiä turbulensseja, ihastuneet epäsopivasti, tienneet jo siinä vaiheessa, että tämä sattuu ainakin itseä ja syvältä, mutta asiasta on kuitenkin puhuttu ja se on hyväksytty. (Jaa, en ole varma, onko täysin vastuullista seksuaalisuutta olemassakaan... ainakaan sitä mielestäni ei ole katkeroituneeksi ja piikitteleväksi muuttuneessa suhteessa sinnittely siksi, että joskus fiilis on ollut toisenlainen, ei.)

Oikeastaan tekee hyvää kuulla tuo keskustelu, koska sitä kuunnellessa muistan taas, miten suuria erot välillämme saattavat olla, vaikka tietysti yhtäläisyyksiä putkahtelee esiin tuon tuosta ja vaikka äidin ja itsen välinen suhde on kai sellainen, ettei niin läheiseen mikään muu voi koskaan enää symbioosivaiheen jälkeen päästä. (Vaikka onneksi symbioosista on etäännytty, onneksi meille molemmille, nimittäin.) Ei ehkä tarvitse hämmentyä yhtä paljon taas sitä miettiessä, miksi vanhemmat hahmottavat vaikkapa työt, asumiset ja muutkin isot linjaukset ihan toisella tavalla kuin itse tekee. He ovat keski-ikäisiä, minä lutkaliigaa. Vaikka kai sitä itsekin on nuorempien mielestä keski-ikäinen. Ainakin kohta puoliin.

Haaveilenhan esimerkiksi lasitetuista parvekkeista ja pihoista ja kuohun kevättä kasvien siemeniä tilaillen.

Mutta en osaa kuvitella, ainakaan vielä, ei, ei, että haluaisin maailman, jossa häpeä sulkisi useamman suun.

Leimat, ystäväpiirit, haikeus

Tuli tässä taas yksi päivä mieleen, miten tärkeä kirjoitus itselleni oli Hurinan ammoinen kirjoitus leimaamisesta, määrittelemisestä ja syyttämisestä. (En tietenkään löydä sitä nyt kun haluaisin linkata, voih. Törmään vain tähän, joka on sekin ihan asiallinen vuodatus.) Se kirja, jonka kustannustoimittamisesta pidin kaikesta eniten, oli tältä kantilta ihan loistava. Se nimittäin kieltäytyi psykoterapian tapauskertomusten kohdalla nimeämästä tapauskertomusten esimerkki-ihmisiä diagnoosien kautta. Kirjoittaja vain totesi, että psykoterapeutti kyllä lukiessaan tunnistaa, minkä diagnoosin kyseinen ihminen todennäköisimmin saisi psykiatrilta, mutta että diagnoosin nimeäminen ei ole tarpeen, koska oikeastaan psykoterapiassa koetetaan purkaa yksittäisiä vaikeita oloja ja elämismaailmoita eikä etsiä patenttiratkaisuja tiettyihin diagnoosiluokituksiin. Minusta tuollaista asennetta kaivattaisiin myös psykoterapian ammattikirjallisuuden ulkopuolella. Ainakin minusta on oleellisempaa tietää, miltä jostain ihmisestä tuntui tilanteessa x, miten hän täsmälleen ilmaisi sen käyttäytymisellään, mitkä asiat häntä kiinnostavat ja mitkä häiritsevät, kuin kuulla yhden sanan määritelmä. On nimittäin niin, että esimerkiksi ne ihmiset, joista olen kuullut puhuttavan narsisteina, jonkinlainen muotitermi sekin, eroavat toisistaan huimasti. (En ota kantaa siihen, onko kyse narsisteista, yleensä kun tuollaista termiä käytetään, en ole niin läheisissä suhteissa sillä kuvattuun ihmiseen, että pystyisin mitenkään arvioimaan moisen termin soveltuvuutta. Ja kuten sanottua: se ei edes erityisemmin tunnu kiinnostavan itseäni.) Tuon leiman kuuleminen ei auta minua juurikaan hahmottamaan, minkälaisiin ongelmiin juuri tämän ihmisen kanssa tulisin törmäämään.

Tämä ajatussykermä nousi pyörimään mieleeni, koska olen lähiviikkoina kuullut käytettävän narsisti-termiä muutamasta ilmeisimmin hyvinkin eri lailla käyttäytyvästä ihmisestä. Ja sitten toisaalta olen ollut tekemisissä muutaman suulaan ihmisen kanssa, jotka kuulumisistani kertoessani ovat kyselleet tarkentavia kysymyksiä ja äkisti todenneet jotakin kummallista ja jollakin tapaa tuomitsevasti määrittävää ihmisestä, jota olen kuulumisissani sivunnut ja jota he eivät oikein tunne, ja olen jäänyt miettimään, miten helposti ihminen todella taitaa saada "tuossa on jotakin vikaa" -leiman. Otan esimerkiksi juhlien järjestämisen, koska siitä olen kuullut muutaman arvion, on nimittäin ollut muiden juhlia ja tänään on meidänkin tuparit. Olen kuullut arviot tietyn ihmisen epäillyttävyydestä, koska tämä joko kutsuu juhliinsa satoja ihmisiä (aivan kuten minäkin - minusta on hauskaa kutsua, tutustua paremmin, ja ystäviä ei kai voi koskaan olla liikaa?), ja toisaalta, toisen ihmisen epäillyttävyydestä, koska hän vuosi toisensa jälkeen kutsuu juhliinsa samat kymmenen, viisitoista tyyppiä. En viitsi toistaa, millaisia analyyseja ja leimoja nämä "häiriökäyttäytymiset" kirvoittivat asiaa puntaroivalta sivulliselta, mutta hämmennyin kyllä taas keskustelussa kohtuuttoman paljon, koska kyse on kuitenkin toiminnasta, joka ei millään tavallaan vahingoita yhtään ketään ja johon olisi sen vuoksi aika kummallista ulottaa tarkat universaalisti pätevät säännökset siitä, miten pitää toimia. Ja jälkikäteen kiukustuin itselleni, koska huomasin tiettyä jähmeyttä omien tuparikutsujemme kohdalla, huomasin miettiväni, mitä ihmiset taas oikein ajattelevat, kun olen kutsunut niin paljon vieraita, ja kuinkahan moni haluaa psykopatologisoida sen. No toisaalta, saavathan he niin tehdä, jos se on heidän tyylinsä repiä elämästä mielekkyyttä. Minua vain jotenkin hämmentää ja jopa vähän tyrmistyttää tämän tyyppinen mielekkyyden etsintä. Tai ehkä kyse onkin jostakin muusta, jostakin, mitä en lainkaan ymmärrä.

Tuohon ihmisten kutsumiseen ja ystäväpiirien rakentumiseen liittyy paljon temperamenttitekijöitä ja eroavaisuuksia. Luin jonkin määritelmän ystävyydestä, se liittyi ystävien määrään keskivertoaikuisella. Muistaakseni määritelmä kuului suurin piirtein niin, että ystävä on sellainen, joka ei kuulu samaan talouteen, jonka kanssa ollaan yhteydessä vähintään viikottain ja jonka kanssa keskustellaan oman elämän tärkeistä ratkaisuista. Makustelin määritelmää hetken päästäkseni siihen raflaavaan johtopäätökseen, että eihän minulla, hitto vie, ole yhtään ystävää. Tuon määritelmän mukaan. On aikoja, jolloin en todellakaan pidä itseäni riittävän kohtuullisessa tilassa lilluvaksi kommunikoidakseni viikottain kenenkään sellaisen kanssa, joka ei seksin kautta ole saanut riittävän turvallisen ja rauhoittavan statusta (olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten rakastaminen madaltaa aidat niin että toista ei sillä lailla ymmärrä ahdistavalla tavalla toiseksi ihmiseksi vaan hänen läsnäolonsa on neutraalia - toki seksuaalisen toisen päätökset, tavat jne. voivat ahdistaa minua, mutta ei pelkkä läsnäolo, se on enimmäkseen myönteistä ja äärimmäisessä stressitilassakin neutraalia). Ja vielä pontevammin: suojelen aika pitkälti oman elämäni ratkaisuja toisten uteliailta nokilta silloin kun vielä haen suuntaa. Suojelen niitä omaltakin uteliaisuudelta, ja minusta olisi jotenkin aivan kornia soittaa ystävälle ja kysyä tämän neuvoja siitä, mitä pitäisi tehdä jonkin tärkeän seikan suhteen. Kyllä sellaiset asiat hahmottuvat omalla painollaan, enkä halua ystävyyssuhteita rasittamaan sitä tunnetta, että ajauduin tekemään jotakin, koska ystävä kehotti niin tai piti sitä fiksuna liikkeenä, ja sitten jälkikäteen tajuan, ettei minussa koskaan itsessäni ollut sitä suuntaa tai varmuutta vaan yritin vain miellyttää ystävää siinä tilanteessa, ponnistella pitäisi-hyvätyyppiyteen ja elämä meni siitä hetkeksi ihan solmuun. Nuorempana näin kävi välillä, ja siksi olen luopunut tuollaisesta tavasta hakea osviittaa. Ystävyyksissä voi muutenkin olla kitkaa ja kun tunnun operoivan parhaiten omillani suuret linjaukset, niin säästän mieluusti ystävyyden moiselta kitkalta ja jälkimaulta. Siksi varmaan minusta esimerkiksi tuntuu aivan kammottavalta, kun joku soittaa tai kertoo deiteistään ja haluaa kuulla mielipiteeni, olisiko tässä mahdollisuuksia. Ymmärrän kyllä, ettei tuota toista kauhistuta mielipiteeni eikä hän todennäköisesti reagoi siihen yhtä voimallisesti kuin itse reagoisin vastaavassa tilanteessa hänen mielipiteeseensä, mutta silti - kyllä se vähän kauhistuttaa! On nimittäin hyvin vaikeaa kuvitella, millaista olisi elää aivan toisenlaisen psyykkisen rakenteen kanssa. Sitähän se vain on. Ja ei, en pidä kummankaan meistä tyyliä psykopatologiana, minusta ei ole millään tavalla sairasta eikä väärin jättää neuvoja kysymättä tai kärttää niitä. Ne ovat yksinkertaisesti erilaisia strategioita edetä ystävyydessä. Kukin kai tuntee parhaiten omat karikkokohtansa ja pystyy siten päättämään, mitä tuntoja haluaa vaalia ystävyyksissään, millaista polkua kulkea niiden syventymiseen.

Olemme kutsuneet tupareihin monta sataa ihmistä, ehkä viisikymmentä saapuu. Saapujat eivät ole täysin niitä, joiden olisi arvannut saapuvan. Se on hauskaa ja yllätyksellistä ja jännittelen, ystävystynkö syvemmin jonkun hyvänpäiväntutun kanssa. Toisaalta tiedän, että vieraiden suuri määrä ja uusien ihmisten tuleminen karkottaa muutaman vanhan ystävän, jotka pitävät pienemmässä piirissä tapaamisesta, jonka he kokevat turvallisempana. Heidät voi onneksi myöhemmin tavata pienemmässä mittakaavassa. Kuten sanottua, yllätän itseni pienestä levottomuudesta sen suhteen, mitä ihmiset oikein ajattelevat, kun kutsuu satoja tyyppejä. Enkä pidä siitä lainkaan. Ihmiset ajattelevat, mitä ajattelevat. Ja silti: laumaeläimenä siitä on vaikeaa olla tuntematta pientä levottomuutta. Ja toisaalta: jos joku haluaa tuomita minut sen takia, että minun on helpompi kokea toinen ihminen turvalliseksi sen jälkeen kun hän on vieraillut kotonani, ja toisaalta ujona minun on helpompi kutsua ihmisiä paljon kerralla kuin sanoa kahdelle tai kolmelle, että hei, juuri teihin haluan tutustua lisää (huomaan etten oikein vieläkään osaa luottaa siihen, että kukaan haluaisi erityisemmin tutustua minuun; hitto että lapsuudella on pitkät jäljet), niin kyllähän hän niin voi tehdä ja olla saapumatta. Pidän omaa ihmissilmääni niin surkeana sen suhteen, kuka tukee mutkattomalla tavalla erilaisia elämäntyylejä tai on jopa myönteisellä tavalla utelias niitä kohtaan ja kuka taas tuomitsee ja leimaa keveästi melkein kaiken näkemänsä - jälkimmäisiin ihmisiin en halua sitoutua kovin läheisesti, heistä kun tulee helposti surullinen ja voimaton olo, en nimittäin kauheasti nauti asioiden rautalangasta vääntämisestä, paitsi niiden vääntämisestä itselleni niin kuin tässä blogissa, tämä tuntuu turvalliselta - että tavallaan taitaa olla ihan kätevääkin toimia kuten itse parhaaksi näkee, ja sitten jos se tuntuu jostakusta pöyristyttävältä tapainturmelukselta tai liian oudolta, niin hän sitten ehkä siivoontuu pois lähipiiristä oikeastaan aika automaattisesti, ja hetkellisen jaksamiseni kannalta se on hyvä vain. (Jokin kyllä kaihertaa minussa: eikös minulla ollut velvollisuus koettaa osoittaa heille, että näinkin voi elää aivan mukavasti... Ei! En halua sellaista velvollisuutta! En jaksa vääntää! Ei kiitos! Minulla lienee ihan riittävästi väännettävää itseni kanssa.)

Tupareihin liittyy annos haikeutta. Yksi asukkaista, pelkopurevan koiran omistaja, ilmoitti nimittäin eilen illalla muuttavansa sittenkin pois. Hän oli miettinyt päätöstä monta päivää, siitä pitäen kun koira puri Faunia, ja kertoi, ettei ole kovin helppoa olla päivällä töissä ja pelätä, että kun päivä päättyy ja menee avaamaan kännykän, sieltä piippaa tekstari siitä, miten koira on nyt vahingoittanut jotakuta hänen hyvää ystäväänsä. Koira osaa kuulemma avata oven halutessaan, eli jos se tarpeeksi hermostuu, se voi hyökätä päällekin. Ystävä kertoi miettineensä kaikkea koiran kanssa sattunutta ja joutuneensa myöntämään, ettei se ole aina purrut vain pelosta vaan myös muutaman kerran aktiivisesti hyökännyt ihmisen kimppuun silloin kun hän ei itse ole ollut paikalla komentamassa koiraa rauhalliseksi. Hän ei enää pystynyt tuntemaan varmuutta siitä, että koira ymmärtäisi pysyä huoneessa, vaan hän oli alkanut pelätä sen oikeasti tulevan sieltä jokin päivä ja satuttavan pahasti jotakuta meistä. Ymmärrän tuon tunnun todella hyvin, muistan sen talven, kun Nasu vielä puri, ja oli mentävä itse koiran ja sen pelkäämän ihmisen väliin, ja viime kesän sen päivän, kun alkoholistimies suuttui Nasulle sen murinasta ja halusi pieksää koiran, ja jouduin tosissani pelkäämään, että mies yrittää koskea koiraan ja se puree täysillä sen takia, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin painia koiran kanssa nurmella, pitää siitä kiinni niin hyvin kuin pystyin, kietoa kaikki raajat sen rimpuilevan, vihasta ja pelosta tärisevän kehon ympärille ja koettaa pitää louskunokkaa kiinni ja toivoa, että sivulliset saavat humalaisen miehen pidettyä erossa meistä, koska jos mies pääsee liian lähelle, koira puree taatusti minuakin, niin kierroksissa se oli. Ne ovat mustia kohtia silloinkin kun mitään ei pääse käymään. Pahinta siinä kaikessa on vastuun pistävyys ja kysymykset, jotka ponkaisevat mieleen. Onko oikein pitää tällaista koiraa? Miksen osaa ennaltajärjestää tilanteita niin ettei tällaisia välikohtauksia tarvitse tulla? Pystynkö tosissaan hallitsemaan riskitilanteet riittävän hyvin? Jälkikäteen olo on vain kuolemanväsynyt ja surullinen ja säikähtänyt. Tuntuu karmealta, että ystävä joutuu nyt painimaan näiden tuntojen kanssa ja muuttamaan toiseen paikkaan, koska ei hänen koiransa oikein ymmärrä kommuunielämän päälle. Ystävällekin kommuunielämä on ollut iso haave, mutta katkeaa nyt heti alkuunsa. Heidän läsnäoloaan tulee varmasti ikävä. Myös koiran läsnäoloa, vaikka siihen liittyykin omia pelkojani. Ei koira ole teoistaan ja asenteistaan vastuussa samalla lailla kuin ihminen. (Ja usein ikävästi käyttäytyneitä ihmisiäkin jää kaipaamaan samalla kun tuntee helpotusta siitä, ettei tarvitse enää jaksaa yrittää järjestää asioita heidän kanssaan.)

Nyt taidan koettaa nukkua vähän lisää, etten illalla olisi aivan väsyäkäinen. Heräsin tietysti seitsemän pintaan, vaikka kävimme myöhään nukkumaan puhuttuamme jatkosta ja uudesta asukkaasta. Olin saanut äidiltä sacherkakun tupareita varten, mutta minusta ystävän muutto pois oli sellainen asia, että tarvittiin kakkuvahvistusta sen puimiseen, ja avasimme kakun etuajassa jo viime yönä ja istuimme pitkään keittiönpöydän ääressä juttelemassa. Kaikki ovat kovin kaihoisia. Kummallinen syksy, kummalliset tupaantulijaiset.

Koskaan ei tiedä, mikä nurkan takana vaanii.

Hankala moodi

Hankala moodi tulee kutsumatta kutsuille. Se ei mitenkään varoittele etukäteen. Äkisti se vain oivaltuu, ja tuntuu kuin oivaltaisin asian ensimmäistä kertaa, vaikka samalla tajuntani painuu moodin päälle vaimennuspedaalin tarmolla: ei, ei tätä nyt, kiitos, ei tätä, tämä on nähty jo monet kerrat eikä se tuota mitään järkevää, se ei osaa pysähtyä eikä rauhoittua, sitä pitää vain kestää kunnes se vaimenee.

Istun lasi kädessä huoneessa monien muiden kanssa, tunnelma on valoisa ja aika hiljainen, rauhallinen. Ei mitään erityisiä varoitusmerkkejä, paitsi sitten keskustelu siitä, haluavatko ihmiset lapsia. Minulta kukaan ei kysy enää mitään, mikä on samalla helpottavaa ja jotenkin lopullista ja siksi pelottavaa, koska tajuan olevani täysin toivoton tapaus tässä asiassa, en vain osaa sitä mitenkään. Voihan neuroottisuuden peräkammarit! Jotenkin kysymys ja toisten vastaukset saavat minut kauhean surulliseksi, se on se moodi, suru siitä, ettei osaa, ja että siksikin on täysin mahdoton rakastettavana.

Moodi on suoraan sanottuna täyttä puppua asiapuolella ja tiedän sen varsin mainiosti. Sitä toki itsekin hoen itselleni siinä keskustelun lomassa. Hyvänen aika, minulla on äiti ja isä, jotka rakastavat minua, tiedän sen varsin mainiosti. Heidän rakkautensa on hyvin ehdollista ja oikeastaan tuntuu, että he rakastavat minuun heijastamaansa kuvaa, jonka mukaan onnistun hyvin harvoin toimimaan, mutta entäs sitten, eikö muka kaikki rakkaus ole lopulta jonkin kuvan rakastamista? Jonkin... no, en tiedä, haluaisin kuvitella rakastaneeni läsnäoloa, lämpöä, lohtua, mutta ehkä sekin on kuva, varmasti sekin on kuva, vakuuttaa moodi. Olen seurustellut muutaman kerran ja silloinkin minua on ihan varmasti rakastettu, väitän vastaan moodille. Eikä sitä paitsi ole minun murheeni, jos minua ei osattaisikaan rakastaa, ei se voi olla minun vastuualuettani, minun vastuualuettani voi olla se, osaanko itse pysyä empaattisena ja suhtautua rakastavasti, edes yrittää pitää kuvaa toisesta sen toisen yllättävän käytöksen tasalla, yrittää ymmärtää ja hyväksyä tapahtuvan. Tällä tavalla koetan pitää moodin aisoissa, ja tavallaanhan se pysyykin.

Istun huoneessa ja osallistun keskusteluun vähän kuin olisin tilanteessa täysin. Mutta ei se pidä paikkaansa. Jotenkin tuo oivallus, etten voi luottaa kenenkään rakkauteen tai hyväksyntään, tuntuu halvaannuttavalta. Käyn mielessäni läpi teorioita, jotka liittyvät tällaiseen oivallukseen. Teoria valeminästä, esimerkiksi. Ajatus ehdollisen rakkauden vahingoittavuudesta. Näkemys, ettei ihminen, edes vahva ihminenkään, pysty elämään ilman rakkautta ja hyväksyntää ympärillään omien tuntemustensa lisäksi. Torailen pääni sisällä ja teen erotteluita, kuten sen, että vaikka toisten kyky rakastaa minua ei voi kuulua vastuualueeseeni, se selvästi kyllä kuuluu huolialueeseeni, intressieni piiriin. Vai pitäisikö puhua peräti tarpeista, en tiedä, tarve kuulostaa niin väkevältä ja ehdottomalta. Uskon, että ihmiset tarvitsevat rakkautta, mutta samalla en usko, että voisin itse sitä saada. Tai siis, kun olen tässä moodissa, en ole uskoa, ettei se kaikki saamani ole voinut olla pelkkää väärinkäsitystä, jonkin kauniin kiiltokuvan rakastamista. Sillä juuri niin moodi asiat esittää. No tietysti he kuvittelivat rakastavansa sinua, koska heille ei ollut vielä paljastunut... paljastunut mitä, kysyn, ja moodi vastaa: ettet sinä pysty olemaan heidän kuvitelmansa, mihin vastaan: enkä edes halua! Ja moodi kysyy ilkeästi: ai et vai...

Tiedän moodin ja tunnistan hyvin sen rajat. En haluaisi puhua siitä, enkä puhukaan siitä tilanteessa, vaan vasta jälkeenpäin, kun Fauni kysyy, mikä minun on, kai koska olen jotenkin hiljainen ja mietteliäs ja ehkä surumielinenkin, ehkä se vuotaa läpi. Se on kummallinen suru. Se eroaa itsesäälistä, itsesääli on äänekkäämpää ja tyrskivämpää, liittyy enemmän pintatasoon, mutta tämä, tämä on jonkinlaista kauhua, joka mieluiten pysyisi mykkänä, mutta jonka pakotan sanoiksi kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin se auttaisi. Tuskin se niin paljon auttaa kuin jonkun lähellä makaaminen, sen tietäminen, että ainakin hetkittäin joku voi hyväksyä minut ja rakastaa minua, ja mikä oikeus minulla on muka ajatella paria sekuntia pidemmällä ajanjaksolla, ja sitä ajatellessa tuntuu, että aivokapasiteetti on tyhmä virhe, joka tuottaa ongelmia nopsemmin ja suvereenimmin kuin korjaa niiden syitä ja jälkiä.

Saatan unohtaa moodin pitkiksikin ajoiksi nykyään. Se pulpahtaa esiin parina iltana vuodessa, muuten saatan elää kuin sitä ei olisi. Saatan unohtaa, että olen elänyt suurimman osan elämääni tuollaisen moodin vallassa ihmistenvälisiin sosiaalisiin tilanteisiin astuessani. Sen sijaan moodi ei ole päässyt käsiksi siihen, mitä koen kävellessäni kivien välistä kaislikon suojaan koiran kanssa tai miten olen ajatellut hevosten kokevan harjaamisen. Vähitellen moodi on joutunut ajautumaan syrjään ihmisten kanssa asioinnistakin. Mutta silti se välillä palaa, ja kun se palaa, sen kiusallisin piirre on oivalluksena saapuminen. Niin, äkkiä ymmärrän varmasti ja täsmällisesti, miten asiat ovat. Kaikki loksahtaa kohdalleen, ja tunnepuolella intuitio asettuu täysin moodin mukaiseksi, ja sitä yksimielisyyttä vasten kaikki se, mitä voin sanoa ja tehdä, tuntuu kauhean ohuelta ja teennäiseltä vakuuttelulta, epätoivoiselta räpiköinniltä. Nykyään moodi tuntuu tulevan (ilman mitään järkyttäviä kiistoja) enää silloin kun olen juonut viiniä pari lasia tai enemmän. Monet muut näyttävät saavan alkoholista lisää rohkeutta ja rentoutta, helppoa itsehyväksyntää, mutta minä saatan saada niiden sijaan oivalluksen, ettei kukaan voisi rakastaa minua, että elämäni on tuomittu epäonnistumiseen siinä, mikä tuntuisi kaikkein tärkeimmältä. Juhlat asunnoissa, joissa ei ole kissoja eikä koiria, ovat moodin takia vähän vaarallisia. Jos saisin silittää kissaa, todistaisin sen kyöhnäystä hetken, moodi menettäisi aika paljon voimastaan heti. Ei kuluisi tuntikausia sen kanssa painiskellessa.

Nykyään tajuan sentään sen, ettei minun pidä missään nimessä juoda paljon moodin tullessa. Se on tuhoisaa ja vie jokseenkin varmasti tilanteeseen, jossa koetan katkaista läheissuhteeni päättäväisesti, koska uskon oivaltaneeni, etteivät toiset halua olla kanssani, tai jos haluavatkin, ymmärrän tuon halun perustuvan jollekin tyhmälle väärinkäsitykselle, jonka haluan totta vie selvittää saman tien, koska en halua, että ihmiset joutuvat myöhemmin katkerina ajattelemaan, että tuhlasivat kanssani niin ja niin monta viikkoa, kuukautta tai vuotta, ja toivomaan, että olisivat aiemmin tajunneet, että heidän rakkautensa voisi saada paremmankin kohteen. Pätevämmän kohteen... luoja paratkoon, mitä päättelyä, ja mitä päättäväisyyttä toimia vastuullisesti toisia kohtaan. Ei siinä ajatuksenjuoksussa silti ole juuri tolkkua, ja siksi se kai tuleekin suurinpiirtein jumalaisen ilmoituksen varmuudella.

Eilen en juuri hetkahda moodin tullessa, käyn vain vaitonaisemmaksi. Ja myöhemmin, kun Fauni tivaa minulta asiaa, suostun puhumaankin siitä intettyäni ensin, ettei se mitään auta ja että tiedän kyllä, että vain hurisen ja että se menee ohi ja että todennäköisesti hänen on mukavampi olla, jos hän ei joudu kuuntelemaan sitä kaikkea. Fauni jotenkin järkyttyy kuulemastaan, mutta muistutan häntä, että se on vain moodi, että tiedän sen vain irralliseksi ääneksi ja sillä siisti. Fauni on niin tervepäinen, että se hämmentää. Oikeastaan vasta häneen tutustuttuani olen oivaltanut, miten tarkasti mieli valikoi usein ystäviä. Etenkin nuorempana valitsin hämmentävällä tarkkuudella ja täysin tiedostamatta monia ystäviä, joilla oli vähän samantapainen perusmoodi, pelko siitä, että itsessä on jokin kauhea puoli, jonka takia itseä ei voi rakastaa.

Ehkä se moodi on jopa kaikilla. On sekin mahdollista. Joissakuissa se silti on enemmän pinnassa kuin toisissa. Rasittava ihminen, kuvasi eräs psykoterapian ammattikirjallisuuden opus tuon moodin läpikotaisin riivaamaa olentoa. X on rasittava ihminen, eikä hän edes tiedä olevansa rasittava.

Minua kauhistutti ja huvitti lukea se kuvaus. Tajusin, että olen poiminut lähelleni nimenomaan rasittavia ihmisiä. Ja että olin itse rasittava, etenkin nuorempana. Vähemmän rasittava nykyään, mutta toki edelleen kaukana sellaisesta korkinpalasesta, jota elämä kantaa epäilyksettä ja häiritsevien moodien ulottumattomissa.

Isän syntymäpäivät lähestyvät. Koko isän puolen suku on kutsuttu, ja tilaisuus hermostuttaa minua jo kovasti etukäteen. Ehkä sekin kutsuu moodia. Äiti on hermostunut ja tilittää puhelimessa siitä, miten se, ettei siskoni tule (sisko ei ole puheväleissä äidin kanssa juuri nyt), varmasti synnyttää koko joukon spekulaatioita aasta ööhön. Isän suku on erikoistunut katastrofoimaan ja diagnosoimaan poissaolevia. Yritän varovasti sanoa, ettei sen ehkä ole niin väliä, ja että sukulaiset nyt ajattelevat, mitä ajattelevat, kun ne kuitenkin ajattelevat kielteisesti, onhan se jo nähty monesti. Oikeastaan haluaisin sulkea puhelimen, koska hermostus tarttuu. Tiedän äitiä harmittavan, kun tällä tavoin ryhdyin käytännön alalle, ja heidän pohtivan kuumeisesti, mitä sukulaiset saavat siitä irti. Pelkään myös, että jos joku alkaa horista jotakin lapsenlapsista isälle, jolle lapsenlapsettomuus tuntuu olevan vakavampi paikka kuin äidille, alan parkua tai pudotan skumppatarjoittimen tai jotakin. Tädin juhlissa autellessani kävi juuri sillä lailla: jännitys kävi niin suureksi, että käteni vain päästivät lupaa kysymättä irti kokonaisesta tarjottimellisesta skumppaa laseissaan, ja lasit ja tarjotin syöksyivät näyttävästi rämähtäen lattiaan, ja sitten aloin itkeä ja lähdin rauhoittuakseni kävelemään pariksi tunniksi, joten ei minusta siellä erityistä apua ollut, lähinnä kauheaa sotkua, enkä osannut tietenkään mitenkään edes määritellä asiasta tuohtuneelle äidille, mikä tarkalleen aiheutti tarjottimen putoamisen, paitsi ehkä ajatus, että pitää keskittyä, ettei kömpelyyttään pudota tarjotinta. Huooh.

On niin kummallista, kun joskus toisissa ympäristöissä ihmiset saattavat pitää ja jopa ihailla niitä piirteitä, joista tiedän saavani satikutia kotosalla. (Siis lapsuudenkodissa.) Niin kuin vaikka sitä, että haluan sanoa ei joillekin töille tai että minusta on tärkeämpää tarkkailla omaa jaksamistani ja elämän maistumista kuin uran rakentumista ja tittelien kertymistä. Kunhan tulen toimeen ja pystyn maksamaan laskut, sen pitää riittää. Hierojakoulussakin pelkäsin yritysnäyttöä kirjoittaessani saavani tarkastajilta sapiskaa moisesta asenteesta, mutta mitä vielä, sitä pidettiin terveenä ja realistisena lähestymistapana, osoituksena siitä, että tulen kyllä pärjäämään, meni alku, miten meni. Silti tiedän, että jos näyttäisin yrittäjyysnäytön vanhemmilleni (mitä en aio tehdä), he saisivat välittömästi kauhean syyllisyyskohtauksen ja alkaisivat pohtia ääneen, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen. Sitten he toteaisivat, jos järkyttyisin heidän reaktiostaan, että he rakastavat kyllä minua, mutta eivät ajatuksiani eivätkä käyttäytymistäni. Mikä jättää minut aina saman kysymyksen ääreen: mikä on tuo minä, jota he rakastavat, mutta joka ei selvästikään ole sellainen minä, josta voisin itse saada tietoa. Tai joka ei tunnu olevan vastuualueellani mitenkään. Mutta kylläkin huolialueellani, koska se on juuri se osa minua, jota he pystyvät rakastamaan toisin kuin vastuullisia toimiani.

Ohhoh, ehkä alan päästä tässä löristelyssäni johonkin oleelliseenkin. Ehkä tässä onkin jotain muutakin kuin vatvoksintaa. Nimittäin se, että tarkalleen ottaen se, miten itse toisille näyttäytyy, miten toiset itsen näkevät, ei voi kokonaan sijaita vastuualueellani (onkohan tämä aluemallintaminen vähän köpöä? no, antaa olla...) mutta se kyllä tapaa sijaita vankasti huolialueellani, ainakin jos nuo toiset merkitsevät jotakin itselleni. Koska en tunnu voivan sille mitään, että järkytyn, kun joku, josta pidän ja jonka seurassa viihdyn, jotenkin pöyristyy tekemisistäni tai tavastani jäsentää asiat tai jostakin muusta. Se tuntuu pahalta, vaikka kyseessä olisi silkka väärinkäsityskin. Usein asiat ovat korjattavissa, enkä ole mikään pahin huolenkantaja tästä asiasta, tosiaankaan, vaan aika huoletonkin, ja sillä lailla tuota huolta uhmaava, että saatan tunnistaa huolen, mutta sinnitellä sitä vastaan ja tolkuttaa sille, että heei, tämän ei pitäisi olla mitään vaarallista tai objektiivisesti ilkeää käyttäytymistä, vaikka tämä onkin ehkä jossain mielessä epäsovinnaista tai jotakin vielä hyvin uutta, ja vaikken tiedäkään, miten toinen siihen suhtautuisi, eli jos se häntä järkyttää, hän kertoo siitä, ja sitten voimme yhdessä pohtia, mitä asialle tehdään. Niin on tapahtunut moneen asiaan liittyen, usein ihan puun takaa, niin etten ole etukäteen edes osannut huolehtia toisen pahastumisen mahdollisuudesta, ja asiat on silti saatu ratkaistua. En voi alkaa jättää tekemättä kaikkea, minkä voin uskoa pahastuttavan jotakuta, koska lopulta voisin suunnilleen vain istua paikallani ja haukkoa henkeä pelosta. Ja sekin voisi pahastuttaa jonkun. Ei, anti mennä vain, ajattelen yleensä, ja annan mennä.

Mutta se ei tarkoita, ettenkö tuntisi huolta nahoissani. Epämääräistä huolta, jolle en oikeastaan voi paljonkaan, koska se tyttö, jota toiset rakastavat ja jonka he hyväksyvät, on joku sellainen, jota en oikeastaan edes niin tunne. Ehkä.

No, joka tapauksessa, moodi on nyt jättänyt minut rauhaan. Se liittyy iltoihin, väsymykseen.

Ilmapiirin tönimisestä tiettyyn suuntaan

Yksi niistä kummallisista vastuista, joita huomaan toistuvasti haluavani ottaa, on vastuu ilmapiiristä. En nyt tarkoita tunnelman keventämistä joillakin hassuilla nopeilla jutuilla - en halua vähätellä sitä ja sen tärkeyttä, se on vaikea laji ja pyrin siihenkin melko usein - vaan oikeastaan jotakin paljon syvempää ja hitaampaa. Osittain kyse on siitä, etten halua elää ilmapiirissä, joka on omiaan tukemaan ihmisten häpeällistymisprosesseja. Useimmissa piireissä, joissa liikun, esiintyy hyvin marginaalisesti mitään oikeaa, aktiivista toisten häpeällistämistä. (En enää ole niin tyhmä, että jäisin mätänemään sellaiseen ilmapiiriin. Sentään joitain tärkeyksiä sitä oppii, kun vanhemmaksi elää...) Sen sijaan niissä monesti esiintyy sen sortin vaikenemista kaikesta kummallisesta, oudosta, pelottavasta ja vaikeasta, että kun itse toimii jotenkin kummallisesti (kuten minä toimin eilen koulussa) ja on muutenkin vaikeaa, häpeällistyminen käy hyvin helposti itseohjautuvana toimintona, ellei pidä varaansa.

Häpeällistymisessä on monia ikäviä puolia. Paitsi että se tekee ulkopuolisen olon ja painaa mielialaa matalaksi, se myös estää syvempää ystävystymistä muiden piirin ihmisten kanssa. Ystävystymiset ovat hyvin hauraita, varovaisia prosesseja. En halua mitään, mikä estää niitä. Niinpä haluan tämän vastuun, vastuun töniä ilmapiiriä varovasti siihen suuntaan, että siinä on helpompi hengittää. En haluaisi, että joku toinen, joka eläisi yhtä vaikeaa päivää, samalla tavalla saisi paniikit ajatuksesta, että joku oudoksuu. (Voi toki olla, että olen vain vähän ylisäikky tietyissä moodeissa, mutta kun en näe toisten päiden sisään, voin aivan hyvin pelata varman päälle, etenkin kun toimiminen niin tuskin haittaa tai vahingoittaakaan ketään.)

Miten sitten voin höllätä ilmapiiriä, tehdä siitä häpeällistymiselle hankalampaa? No, vastaus on minusta hyvin yksinkertainen: voin kertoa, mitä tapahtui, miltä tuntui. Tietysti vasta sitten kun olen siihen valmis. Olin itse valmis itse asiassa jo tänään, mitä tuskin olisin ollut ilman blogien lukemista ja kaikkia tähän blogiin saamiani kommentteja. Ne ovat opettaneet minua huomaamaan, miten monet prosessit, joista olen aiemmin häpeällistynyt, ovat itse asiassa aivan ymmärrettäviä siinä mielessä, ettei niissä ole sillä lailla mitään kamalaa, että niistä pitäisi vaieta viimeiseen saakka. Niinpä puhuin eilisen järkystä kouluretkestä ruokalan pöydässä ja kaikki ottivat sen hyvin, hihitimme yhdessä ihmisen kummalle toisinaan-kalkkunuudelle. Sillä onhan kaikilla välillä näitä päiviä! Ja kun päästin luokkatovereita sillä lailla lähemmäksi, koin äkisti heidän läsnäolonsa itseäni tukevana, mikä on melkoinen ero siihen, mitä eilen koin.

Kai yksi olennaisia asioita tällaisia menettelyn onnistumiseksi on se, että osaa erottaa tunteen ja asenteen toisistaan. Ja hyväksyy sen, että tunne tapahtuu kuten tapahtuu. Se tulee juuri sellaisenaan. Se on oikeutettu ja oikea. Mutta sitten kun se höllentyy, tilanne muuttuu. Vaikka tunne olisi ollut kuinka oikea, se ei välttämättä ole oivallinen asenteen ottamisen ja toimeen ryhtymisen ohjenuora. Tarkoitan tätä: vaikka tunsin eilen juuri kuten tunsin, ja tunsin uhkaavana ajatuksen, että joku näki, kuinka pyörähdin koulussa ja säntäsin pakoon, enkä tuolla hetkellä mitenkään voinut kestää ajatusta, että kukaan näistä ihmisistä saisi tietää moisesta karmivasta nolosta kalkkunuudesta, sinnikkyyden puutteesta ja kontrollin täydestä romahtamisesta, vaikka se ajatus ja tuntemus oli sillä hetkellä ehdoton totuus ja oikea tulkinta tilastani, en voi antaa tuon tunteen, tuon painostavan uhkan ja pelon katsotuksi ja nähdyksi joutumisesta antaa ottaa elämästäni valtaa. Sillä millaista ilmapiiriä tukisin, jos koettaisin säilyttää kasvot? Enkö silloin tukisi juuri sellaista ilmapiiriä, jossa kasvot noin lähtökohtaisesti säilytetään? Eikö ole täysin mahdollista kuvitella tilanne, jossa kaikki koettaisivat säilyttää kasvojaan ja sitten jokaisen repsahduksiin ja hysterioihin liittyisi vahva häpeällistyminen? Lisään vielä: täysin turha häpeällistyminen, koska ei kukaan paheksuisi tapahtunutta, jos se tulisi julki. Hiljaisuus ja kasvojen säilyttäminen ja pidättyvyys vain saattaa sivutuotteenaan synnyttää pakkopaitamaisen ahdistavuuden ja kasata esteitä mahdollisien ystävyyksien tielle. Eikä se ole kenenkään syy, en halua puhua vastuusta sillä lailla, ulkopuolelta painettuna. Ulkopuolelta pakotettu vastuu tuntuu tällaisessa arassa asiassa väkivaltaiselta, vähintään yhtä karmivalta kuin vahingossa syntynyt ahdistava kasvojen säilyttämisen pakko.

Ylipäänsä, en kannata pakottamista enkä pitäisi-lauseita. Ehkä vastuukin on väärä sana. En vain juuri nyt keksi sen parempaa. Tai ehkä sittenkin.

Ehkä voisin kirjoittaa tästä mahdollisuutena. Sillä mahdollisuushan se on: mahdollisuus toimia sellaisen ilmapiirin eteen, jossa haluaa viettää aikaansa. Minusta siihen on mukavaa tarttua, ja voimaannun käsinkosketeltavasti tuon mahdollisuuden hyödyntämisestä.

Varoittamatta

Kehopullon paine laskee äkisti. Olemme kirjoittaneet liitutaululle shokin syitä, oireita ja hoito-ohjeita, ja varoittamatta muistan jotakin, mistä en tiennyt vielä äsken mitään.

Muistikupla alkaa silmäkulmasta. Silmäkulma on pisamainen, iho on aivan valkoinen, hikikarpalot ovat kihonneet kulmakarvojen yläpuolelle pisararivinä, samanlaisina kuin vesileiman lootuksen heteet niissä papereissa, joita isä kerran ostaa minulle koko laatikollisen. Etteivät piirustuslehtiöt alinomaa loppuisi kesken. Sitten muistan äänen, koskoo koskoo koskoo, valo putoaa virkatun verhon takaa huoneeseen kauan sitten, päästän isoäidin käden, joka kuopii ilmaa täristen, yhtä kalpeana ja hikisenä.

Näissä kohdin - jostakin tiedän, muistan, että näin on käynyt ennenkin - en koskaan osaa vastata mitä nyt -kysymykseen, johon osaan muuten luetella sujuvan litanian naapurin Hessusta, isoisän humalatilasta, ambulanssista, nitroista käsilaukussa ja niin edelleen. Ettei ole syytä huoleen. Että isoäiti ei pelkää kuolemista, että häntä pelottaa vain kipu, ja että kipu ei ulotu minuun saakka, että minä voin juosta sen ulkopuolella, se ei yllä, voin juosta käsilaukulle, penkoa sitä, käsisaippua vielä pakkauksessaan, nuhjuuntuneita paperinenäliinoja, nahkainen osuuspankin kukkaro, seesamhunajapatukoita sokin varalta, passi, valo lattialla, valovalo käsilaukulla, käsillä, lapsenkäsillä, jotka roplaavat laukun sisällystä, penkovat nitroja. Pillerirasia. Pillerirasian taustaväri on turkoosi. Turkoosilla kukoistavat vanhat ruusut, sellaiset, jotka kasvavat kunnon pensaina, eivät ryhmissä, sellaiset, jotka nuokkuvat ja tuoksuvat ja mädäntyvät sateisina kesinä.

Se on totta, kipu ei ulotu minuun. Tuon pillerirasian, avaan, ojennan pillerin. Isoäiti makaa valkoisena ja hengittää sahaavasti, valittaa vaimeasti. En koskaan saa selville, pitääkö patjan vieressä istua risti-istunnassa vai polvien päällä. Järjestän itseni siihen mitenkuten, asiantuntemattomasti, leikin päässäni reipas lapsi -leikkiä, siitä tulee totta. Katselen isoäidin kasvoja ja silitän tämän kättä. Pahin on ohi. Koskoo vielä pitkään, mutta kouristava naamio kasvoilta liudentuu vähitellen, siitä tulee tunnistettavammin isoäiti, vaikkei hän jaksakaan suuttua aivan heti entiseen malliin. En kysy, kuoleeko isoäiti. Istun ja katselen verhoja ja taulua, johon on ommeltu Tuhkimo ja kyyhkysiä.

Kesällä on kukkien nimiä, unikko pioni. Perunakin kukkii. Mietin, kiipeänkö yläkertaan betonisia portaita, joissa ei ole suojakaidetta. En halua, koska isoisä haisee. Hän laulaa ja haisee ja on epäluotettava, tulistuu äkisti. Joskus hän oksentaa tai ulostaa housuunsa kuin pikkuvauvat. En halua mennä mihinkään, en edes naapuriin, joten vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Tilanne hallinnassa, odotellaan hetki. Isoäidin pitää vain huilata. Ja pillerit. Ei saa mekastaa eikä tehdä mitään omin päin. Siinä vieressä vaan, mutta missä asennossa, miksi kukaan ei ole puhunut mitään, missä asennossa pitää odottaa?

Se kaikki rävähtää tietoisuuteen yhtenä klönttinä, varoittamatta muistan jotakin, mitä en tiennyt muistavani. Itkettää, ei se oikein sovi luokkahuoneessa. Puren alahuulen sisäpintaa ja tajuan pelänneeni siinä tilanteessa. Silloin minulla ei ollut sille tunteelle nimeä. Pelko. On olosuhteita, joissa ei ole varaa pelätä, jolloin vastuu lyhöttää itsen päällä, liian suuren ihmisen takki, liian painava ja väärä vuodenaika ja kaikki. Ja ainoa, mitä voi miettiä, on että jos toinen kuolee tähän ja nyt, odotetusti ja toivotusti, pelkäämättä, sillä lailla siitä puhutaan, että jos hän tähän nyt kuolee, onko sopivampaa olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Kuuluuko kättä silittää loppuun saakka? Pitäisikö hikeä kuivata? Entä sitten jos hengittäminen lakkaa? Pitää juosta naapuriin, mutta entä jos kipu silloin yltääkin, tai kärsimys, tai hätä, tai huoli, ja sätkii itse kovakuoriaisena lattialla, jalat kieltäytyvät toimimasta, huutaa vain koskoo koskoo ja rusketus jää verettömän ihon pinnalle kellanvihreänä kalvona eikä ole ketään, joka avaisi käsilaukun, ei ole edes käsilaukkua, ei pillerirasiaa, isoäidin pillereitä ei saa pistää suuhun, ei ikinä. Ja mitä naapurissa tapahtùu? Miten asia pitää ilmaista? Riittääkö jos ei pysty puhumaan tai vain huutaa suoraa huutoa?

Ensimmäinen kohta sokkipotilaan hoidossa on pysy rauhallisena, jututa potilasta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pelottavia joidenkin tilanteiden on täytynyt olla. Olen kätkenyt pelkoa isoissa kimpaleissa. Ehkä se on samanlaista kuin alaselän vasemman puolen kireys - ei se tunnu miltään, ei ennen kuin venyttää ja kipu tekee hengittämisestä vaikeaa. Ja silloin on vain pidettävä tehtävästä kiinni, hengitettävä, ponnistettava jotakin suuntaa kohden, sillä lailla pysyy asennossa, kunnes lihas äkisti päästää krampista irti ja suostuu venymään, kun sidekudos saa taas pituutta ja sitten vaivihkaisesti antaa sekin periksi, kun äkisti lihakseen ja sidekudokseen tulvii lämpöä ja hätä katoaa ja kun nousee ylös, tuntuu siltä, että on halvaantumassa, mutta hivuttautuu kuitenkin normaalimpaan asentoon ja tajuaa, miten jumissa on ollut ja miten vapaata liikkuminen on taas hetken. Kun muistan tuollaisen kohdan, itkettää, mutta suuntaan päättäväisesti silmäni liitutaululle, ne kostuvat vähän, mutta luultavasti sen verran hillitysti, ettei kukaan huomaa, ja sitten näen käteni kirjoittavan punaiselle paperille sokkiasioita tutulla käsialalla. Koetta varten. Tai mistä sitä ikinä tietää.

Kun tunti loppuu, menen vessaan ja itken ihan hetken. En oikein tiedä, miksi. Ehkä siksi, etten tiedä vieläkään, kuuluisiko siinä patjan vieressä olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Tai koska siitä on niin kauan ja en sittenkään ollut unohtanut. Tai jotain. On kai sen tavallaan täytynyt olla jollakin lailla raskasta, että itselle läheisin sukulainen, läheisin ihminen, tekee kuolemaa kaiken aikaa ja se pitää vain hyväksyä. Muistan purnanneeni, että isoäidin pitää elää kauemmin kuin mummun, ja tuohon purnaukseen kimpoutuneen vihaisen puuskahduksen, ettei eläminen ole mikään velvollisuus tai suoritus. Muistan äkkiä senkin, miten vihainen olin isoäidille siitä, että hän pirulainen teki kuolemaa. Olin vihainen myös itselleni, koska en voinut tilanteelle mitään. Ja äidille, isälle, isoisälle, mummullekin siitä, että hän sai olla terve, kun isoäiti oli koko ajan vierähtämässä nurjalle puolelle. Mutta onko sekään syy itkeä nyt? Ei, ei minulla ole oikeastaan hyvää hypoteesia tuosta itkemisestä. Tiedän vain sen, että täällä koulussa kaikki tämä puhe sydänsairauksista ja diabeteksesta ja kivusta ja kärsimyksestä ja sepsiksestä ja siitä, miten ohuen rihman varassa kaikki riippuu, jotenkin aktivoi tuota muistikerrostumaa ja kuoleskelemista, vaarojen havaitsemista sielläkin, missä olisin ennen vain hihitellyt huvittuneena. Tai ehkä olen vain uupunut tai jotain. Ehkä tätä kaikkea ei tarvitse osata selittää eikä nimetä, riittää että osaa kotona kömpiä peiton alle nukkumaan hetkeksi, jos olo on liian itkuinen.

Kirjoitus joka alkaa metakognitiosta ja leviää vaikeasti nimilaputettavaksi

Viime päivinä olen ajatellut ihan tuhottoman paljon metakognitiota. (Että tuohon on vaikeaa löytää linkkiä, koska metakognitiosta puhutaan melkein aina oppimisteorian yhteydessä; toki elämä on oppimisprosessi mutta on se hitto vie muutakin ja minua kiinnostaisi enemmän elämismaailman suhde siihen, miten osaa suunnata ajatuksiaan ja ottaa niistä vastuuta.) Se ei johdu vain siitä, että kääntämässäni kirjassa myönteistä muuttumista tarkastellaan metakognitiivisena kykynä (jotta voisi muuttua, pitää osata muuttua tai saada joltakulta opastusta asiaan) vaan monista muistakin kirjoituksista, joita olen viime aikana lueskellut. Nyt kai käännös on virittänyt minut ajattelemaan metakognitiivisia taitoja. (Olen niistä tällä hetkellä paljon kiinnostuneempi kuin metakognitiivisista tiedoista - minusta vaikuttaa näin näppituntumalla siltä, että suurella osalla ihmisistä on melko paha jumi metakognitiivisissa tiedoissa eli he eivät päivitä niitä riittävän usein; minäkin toki kuulun tähän joukkoon mutta koska ajattelen paljon näitä asioita - pakkohan minun on, kun käännän ja toimitan terapiakirjallisuutta ja olen ihan yhtä lääkärikirjaneuroottinen kuin kuka tahansa muukin - ja kyseenalaistan tietoisesti sen, onko järkevää sitoutua stabiiliin minäkuvaan, päivityn sentään melko siedettävällä tahdilla; taidan yleensäkin olla kiinnostuneempi taidoista kuin tiedoista, koska tiedot unohtuvat niin paljon helpommin. Tämä on ehkä kumma tulkintani muistaakseni Platonilta omaksutusta ajatuksesta, että mieli on parempi tilkitä siten, ettei se vaadi koko ajan superpaljon uusia ärsykkeitä ja rakkauksia ja ties mitä, että se on yksi tie kohtuullisuuteen.) Ja kun metakognitiivisten taitojen ajatus myllää mieleni taustalla, luen melkein kaiken ajatellen, mitä metakognitiota tässä on käynnissä tai onko tai aiheuttaako metakognitiivisen harkinnan puute tässä nämä pulmat. Esimerkiksi: Odottaako ihminen tässä voivansa muuttua? Haluaako hän ottaa vastuun tuntemuksistaan? Paneeko hän hanttiin nykyiselle itsekuvalleen ja jaksaako hän sinnikkäästi ilmoittaa, että okei, nyt toimin näin eikä sitä voi muuttaa, mutta pari vuotta eteenpäin ja en enää tee tätä virhettä.

Esimerkiksi luin uudestaan Eufemian kirjoituksen kunniasta. (Joskaan en kommentteja: niitä oli aivan liikaa. Muistaakseni luin kommentit joskus aiemmin, nyt en jaksanut.) Pidän kovasti etenkin tästä kohdasta:

Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

Minulla on haluihini aika samanlainen suhtautuminen. Mikäli nyt tulkitsen ollenkaan oikein - sorry, jos en. (Höh, en tahtoisi olla nolo fani...) Samoin tunteisiini. Minua ei kiinnosta suhtautua niihinkään fatalistisesti. En pidä ollenkaan siitä, että ollessani riittävän väsynyt ja ahdistunut joistakin käytännön asioista, kuten nyt vaikkapa yrityksen perustamiseen liittyvistä käsittämättömistä vänkäämisistä erilaisissa "neuvontapalveluissa", joissa minulle koetettiin tunkea haluja, joita en tahdo enkä aio ottaa vastaan, kuten "halu menestyä taloudellisesti - eihän siitä mitään haittaa olisi" (mutta olisi siitä minusta, kun työmäärä lisääntyisi tai ainakin minulla olisi äkisti enemmän rahaa, jonka saattaisin käyttää johonkin, mikä minua ahdistaisi kuitenkin, esimerkiksi lentolippuihin), virityn sillä lailla piikit pystyyn, etten pysty kokemaan oikein missään seuraan kuulumisen tunteita ja näen toiset mutta ennen kaikkea itseni kävelevinä ongelmakuormina ja koen itseni hyvin riittämättömäksi sanomaan mistään mitään. Ja kun olen riittävän väsynyt, en jaksa kysyä, ovatko nämä tuntemukset kovin paikkansapitäviä ja kokemisen arvoisia. En pidä tuosta tilasta ja haluan olla tarkempi sen suhteen, etten päästä kokemusta karkaamaan harkitusta suunnasta. Teen voitavani ja koetan tehdä sen lähestymistavoitteiden kautta eli opettelemalla uusia hallintataitoja, en välttämällä ihmisseuraa, jossa oma sopeutumattomuus ja sopimattomuus tiivistyy kirkunaksi, jota on melkein mahdoton sietää.

Hahmotan tässä kohden aukon metakognitiivisissa taidoissani ja aion käydä siihen käsiksi, koska totta hitossa en halua olla näin hankala.

Muuten olen kyllä aika tyytyväinen metakognitiivisiin taitoihini. (Tuntuu järkevältä olla iloinen siitä, mikä onnistuu, eikä nureksia kuuta taivaalta.) Minusta tuntuu, että se kaikki, mitä koulussa arveltiin milloin matemaattiseksi, milloin kielelliseksi ja milloin visuaaliseksi lahjakkuudeksi, on oikeastaan vain metakognition ansiota. Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan. (Liisa Keltinkangas-Järvinen pitää tätä temperamenttipiirteenä, ei hankittuna taitona, mutta oli se kumpi hyvänsä, kyse on joka tapauksessa metakognitiivisesta taidosta tai temperamenttipiirteestä.) Aviomieskin oppi alle puolessa vuodessa, että kun luen tai kirjoitan, minulle on ihan turhaa sanoa mitään. En vain rekisteröi koko ääntä, se ei pääse tajuntaani saakka. Nyt käännöksenkin kanssa olen unohtanut syödä, juoda, istua järkevässä asennossa ja pissiä monet päivät. Sen sijaan siinä on vielä kehittämistä, että muistaisin onkia itseni ylös tuolta hyväntuulisen, hyrisevän keskittymisen piiristä ennen kuin olen ihan romuna ja kello on viisi illalla ja onnahtelen kylmälle teekupille.

En oikein tiedä, pitäisikö minun olla iloinen tästä intensiteetistä, mutta koetan olla. Onhan siinä hyötyjä, joskin haittojakin.

Oikeastaan kaikki metakognitiiviset aukot taitavat ammottaa vuorovaikutuksen kohdalla. Joskus mietin, ovatko satunnaiset vaikeuteni vuorovaikutuksessa sen perua, että vuorovaikutus on harvoin riittävän intensiivistä eikä siten tarjoa tilaisuutta riittävästi keskittyä tuolla antoisalla tavalla. Usein ihmiset vaikuttavat kauhean harvasanaisilta ja pidättyviltä, ja minä taas haluaisin aivan loputtomasti paitsi heidän eleidensä (niitä he sentään eivät pidätä) raakadataa, myös heidän jäsentelytyylinsä raakadataa. Miten muuten onnistun puhumaan heidän kanssaan heidän kielellään, jos minusta tuntuu, että on jokin asia, josta heidän olisi hyvä tietää, tai haluan kysyä jonkin kysymyksen, koska en ymmärrä jotakin asiaa? Usein käy niin, että kun kysyn tarkentavan kysymyksen ymmärtääkseni jonkin sanotun, tajuan, ettei toinen ole ymmärtänyt kysymystäni lainkaan tai että en osaa puhua hänen kieltään (mikä on oikeastaan sama asia). Se tekee hieman surulliseksi, etenkin jos vaikuttaa siltä, ettei toinen juuri ponnistele yhteisen kielen saavuttamisen eteen. Vaikka tietysti ymmärrän, että hänellä on oikeus tehdä niin. Ei hänen tarvitse haluta keskusteluyhteyttä. Eikä sitä kai koskaan täysin voikaan saavuttaa. Sitä varten on kehollinen hellyys, osoittamaan, että vaikka puhummekin eri kieltä edelleen, pitelen sinua hellästi ja samalla ennalta-arvaamattomasti. Ja varmasti jotenkin itse vaikutan näihin reaktioihin ja asenteisiin myös, tunnun jollakin tavalla ahnaalta kommunikaatiolle tai jotakin muuta hirvittävää... mutta toisaalta, olen kyllä melko tyytyväinen siihen, miten vuorovaikutus noin keskimäärin sujuu.

Tosin joskus huomaan miltei ärtyväni, jos tunteitani peilataan liikaa ilman mitään niiden tutkimista ja koettelemista (eli sen selvittämistä, ovatko ne koettuudestaan ja todellisuudestaan huolimatta juuri sillä lailla kokemisen arvoisia; aika usein ne eivät ole ja tiedän sen oikein hyvin, vaikken olekaan vielä keksinyt, millä työkalulla pureutuisin kyseiseen tuntemukseeni. Äh, tämä kuulostaa harvinaisen sekavalta eli annan esimerkin: kaikki seikat, joita pelkään, eivät ole pelkäämisen arvoisia - jos maltan syventyä tutkimaan tilannetta ja tuntemuksiani hieman tarmokkaammin ja pidempään, huomaan usein pelon aiheettomaksi ja jostakin toisaalta tähän tilanteeseen salakuljetetuksi). Sen lisäksi, etten tahdo suhtautua fatalistisesti haluihini (joista tunteet osaltaan kumpuavat), en selvästi pidä siitäkään, että toiset suhtautuvat niihin ikään kuin annettuina, ikään kuin minulla ei olisi metakognitiota tai sen mahdollisuutta lainkaan. Mutta koetan aktiivisesti olla loukkaantumatta siitä, koska ehkä näillä ihmisillä on jotenkin toisenlainen hahmotus asiasta tai ehkä he ovat elämässään sellaisessa vaiheessa, jossa tarvitsevat pelkkää hyväksyntää kerta toisensa jälkeen ja voimavarat eivät riitä haastamiseen. (Tunnen senkin vaihteen riittävän hyvin tietääkseni, että siltä tosiaan välillä voi tuntua. Onneksi vain harvoin.) Huvitun kerta toisensa jälkeen siitä, kun ihmiset hieman pyytelevät anteeksi sitä, että aikovat nyt puhua suunsa puhtaaksi. Hyvä, haluaisin huutaa, viimeinkin pääsemme asiaan, juuri tuota apua minä näet tarvitsen.

Toisaalta saatan itse asetella sanani karmivan varovaisesti. Miten pöhköä! Mutta olen huomannut, että suorapuheisuus ei miellytä monia. Luultavasti monet ihmiset ympärilläni ovat enemmän huolissaan siitä, että heitä saatetaan manipuloida johonkin suuntaan. Moni kokee itsestään puhumisen myös jotenkin ahdistavaksi, ja olen tavannut sellaisenkin uskomuksen, että se joko tekee onnettomaksi tai "vie viattomuuden, jota ei enää voi koskaan saada takaisin". (Minusta tällainen asenne tuntuu jotenkin hullunkuriselta mutta samalla vähän järkyttävältä; en ainakaan haluaisi tehdä samoja virheitä n kertaa vain siksi, että niiden ajatteleminen tuntuu vähän ahdistavalta, ja toiseksi: en ole koskaan ajatellut, että maailmasta voisi selvitä viattomana. Ei, arvostan kyllä kokemusta enemmän kuin viattomuutta.) En osaa olla manipuloinnista kovin huolissani itse, sillä tähän mennessä minua on manipuloitu lähinnä hyvään suuntaan, vaikka aluksi olenkin saattanut kokea epäluuloa jonkin hetken ajan ja taistellut sitä vastaan - epäluulo on minusta harvoin kokemisen arvoinen, jos toinen ei nyt ihan mahdottomia pyydä. Kummalliset ja vähän pelottavatkin kokemukset ovat lopulta rikastaneet maailmaani. Jos olisin kuunnellut niihin astuessani pelkojani, en olisi koskaan voinut viisastua niistä. Saatan hetkeksi hurmaantua jonkun ajatuksen tanssittamaksi, mutta ennen pitkää arkiset huolet sekä toisten ja omien reaktioideni seuraaminen palauttavat minut kyllä tilaan, jossa voin todeta ajatuksen olevan vähän karikatyyrimainen. (Mikäpä ajatus ei olisi!) Mitä kummaan käytökseen manipuloimiseen tulee, en oikein hahmota, miten toinen voi manipuloida minua, jos en halua jollakin tasolla mennä siihen mukaan. Koska olen osoittautunut melko sovinnolliseksi, tässä kohdin on oltava erityisen tarkkana, kysyttävä: Tätäkö minä nyt parisuhteelta tahdoin? Tällaistako on se ystävyys, joka muodostaa sosiaalisen turvaverkon? Voiko tähän ihmiseen luottaa?

Hmm, taas tämä rönsyää jonnekin suuntaan. Oikeastaan olen siitä melko tyytyväinenkin. Osa blogikirjoittamisen hauskuutta (ja minusta myös bloginlukemisen hauskuutta) on arvaamattomuus: ei voi koskaan tietää, minne seuraavaksi pöllähtää!

Minun piti varmaankin kirjoittaa siitä, miten hyvältä tuntuu tietää, että on selättänyt jo monta vahingollista, elämää vaikeuttavaa uskomustaan. Se tarkoittaa: tietää, että pystyy muuttumaan, että pystyy työstämään ja suuntaamaan itseään muutenkin kuin satunnaisesti. Luulen, että blogista saa ehkä vähän toisenlaisen kuvan, koska olen kirjoittanut niin paljon kehollisten olojen kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta ja tunteiden kuuntelemisesta herkin korvin. Itselleni ajatus siitä, että voisin vain kuunnella jotakin tunnetta tai oloa koettamatta muuttaa sitä, on kuitenkin suhteellisen uusi keksintö. Olen tiennyt tästä mahdollisuudesta suunnilleen seitsemän vuotta tai sinne päin. Se on vähentänyt ahdistustani ja huolestuneisuuttani huomattavasti. Ehkä siksi olen kirjoittanut siitä paljon, halunnut jakaa tuota oivallusta. Mutta ehkä se jää vähän ohueksi, jos sen taustaa ei tajua - ja tausta on se, että silloinkin, kun kuuntelen tuntemuksiani, kysyn jatkuvasti metatasolla: No niin, koen tässä ja nyt näin, mutta haluanko kokea näin? Onko näin kokemisella etupäässä myönteisiä vai kielteisiä seuraamuksia? Vahingoittaako tämä jotakuta välillisesti? Ja jos en pidä kokemusta etupäässä rakentavana, seuraa koko joukko uusia kysymyksiä: Miksi tarkalleen tuntuu tältä? Mitä syvätason uskomuksia tähän liittyy? Miten niitä voi tutkia ja kyseenalaistaa? Mihin suuntaan minun tulisi edetä? Kuinka nopeasti olisi järkevää edetä? Haluanko olla enemmän tällainen vai tällainen? Millaisia kokemuksia haluan rohkaista? Miten haluan elää? Millaisia asioita haluan käydä läpi?

Tietenkään kaikkea kokemustaan ei voi valita, ellei sitten telkeydy virikkeettömään tilaan, ja silloinkin taitaisi alkaa flipata pahan kerran. Mutta aika paljon voi valita. Voi esimerkiksi valita sen ajatuksen, ettei yhtäkään tilannetta voida selittää aukoitta, että on tilaa monille teorioille ja näkökulmille ja että niitä ja niiden yhteenpunoutumista ja lomittumista voi tarkastella levollisesti ja ehkä hieman huvittuneena. (Huumori on suosikkini metakognitiivisista taidoista.) No, ei se aina onnistu... mutta on tavoitteena aika mukava, ja tuntuu hyvältä huomata, miten paljon suurempi osa nykyisestä elämästäni sujuu tuolla vaihteella kuin elämäni joskus ennemmin. Mihin katosi esimerkiksi ahdistus siitä, ymmärränkö asiat riittävän täsmällisesti ja oikein? Työasioiden pariin? Olen kyllä niissäkin liikkeellä varsin hyvillä mielin ja ahdistumatta. Jotenkin en vain enää osaa mieltää suorituksiani minuksi. Niillä on minän kanssa hyvin vähän tekemistä.

Mikä tuo minä sitten on? Onko se jotakin muutakin kuin metakognitiinen katse tai päättäväisyys tietyn suunnan suhteen? (Pieni ikävyys on, että on melko helppoa alkaa suuntaamaan tuota suuntaa vielä metatasolta ja sitten kyseenalaistaa sitä seuraavalla metatasolla. Uh. Kun korttitalo kohoaa ja virittää sellaisia kysymyksiä kuin että onko oikein epäillä ja miten niin ei ole järkevää kysyä, onko oikein epäillä valittua suuntaa, seuraa pian romahdus.) Mitä tuo kohdistuva ja itseään pidättelevä ja suuntaava tarkkaavaisuus oikein on? Miksi keho kääntyy vaivattomimmin, kun katsoo sellaista, mikä kiinnostaa, ja miksi se käyttäytyy mekaanisesti, jos ajattelee kääntävänsä päänsä ja nostelevansa jalkoja kävelyn tahtiin tuohon suuntaan? Mieli tuntuu vastaavan samoin kiinnostukseen ja haluun, mutta kuten sanottu, en halua ottaa halujani annettuina. Tiedän, että niihin voidaan vaikuttaa. Niitä voidaan muovata.

Ei ihme, jos ajatukseni joskus vaikuttavat jähmeiltä ja luonnosmaisilta. Jos vain seuraisin mieltymyksiäni ja kävelisin katastrofista toiseen, vaikuttaisin kenties elävämmältä ja suunnattomasti elegantimmalta ja luontevammalta. (Impulsiivinen käyttäytyminen vaikuttaa elegantilta ja ymmärrettävältä ja ainakin elävältä. Ikävämpi puoli sitten on, että se usein tarkoittaa riippuvuuksia ja kestämättömiä olosuhteita.) Mutta enkö olekin välillä yrittänyt tätä metodia, kyllä vain, ja tullut huiman tyytymättömäksi. Sen lisäksi elämä on tuntunut tyhjältä ja väärältä, ikään kuin koettaisin jäljitellä jotakin elämänmuotoa, johon en pohjimmiltani usko. (Koska uskon enemmän itsen tietoiseen suuntaamiseen epäilyksen jaksoista huolimatta ja minun on vaikeaa kunnioittaa itseäni hiventäkään, jos en ponnistele suunnatakseni itseäni, ottaakseni vastuulleni halujani.) Pintatason eleganssin takana on auennut valtava tyytymättömyys ja kiukku. En voi oikein edes kirjoittaa tai sanoa: "No, tällainen minä nyt vain olen", koska en tarkoita sitä. En minä ole "vain tällainen". En ole siellä, missä tahtoisin olla, mutta vähintään kolme neljännestä siitä minusta, jonka voi nykyään oppia tuntemaan, on päättäväisyyden ja ponnistelun tulosta, joka käy kyllä luontevammaksi päivä päivältä, mutta on siitä huolimatta harkittua, suunnattua, valittua ja auttamattoman keinotekoista.

Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, kun joku selittää olevansa sellainen ja sellainen ja ettei sille voi mitään. Ei se mitään, jos hän sanoo näin värähdys turhaan peiteltyä ylpeyttä äänessään, koska silloinhan hän kai pohjimmiltaan haluaakin asian olevan näin. (Kiehtovaa, mutta auttamattoman kummallista. Minustakin tuntuu siltä joskus mutta vain pahimpien romahdusten aikaan ja silloin ajatteluni onkin niin sekavaa, että tipahdan usein kärreiltä kesken lauseen ja tarvitsen lähinnä unta ja hoivaa kuin pieni lapsi.) Mutta jos hän sanoo näin (tulkintani mukaan toki, ja erehdyn riemastuttavan usein) etupäässä onnettomasti, minuun on iskemäisillään velvollisuus perehdyttää häntä metakognitiivisiin kykyihin ja valaa häneen toiveikkuutta ja voimia ponnistella kohtaloaan vastaan. Kirjoitan "minuun on iskemäisillään", koska en halua, että velvollisuudet sillä lailla kohtalonomaisesti tarttuvat minuun. Haluan päättää, minkä kaiken otan vastuulleni, koska olen ollut aika taitava kasaamaan liikaa vastuita ja sitten romahtelemaan näyttävästi, ja olen päättänyt vastustaa tuota kiusausta.

Kummallisia päätöksiä! Joskus niistä puhutaan rajoista kiinni pitämisenä. Alan hitaasti oppia rajojen merkityksen kieltäydyttyäni ensin sitkeästi uskomasta niihin. (Ehkä koska ne muotoiltiin niin vieraalla kielellä ja rajat kuulostavat joltakin muodolliselta ja vähän vihamieliseltä kontrollilta.) Rajat ovat käytännön nyrkkisääntöjä siitä, mihin saakka osaan toimia vastuullisesti ja suunnata itseäni. Kun ylitän rajani (joko omani tai toisen ajatuksen houkuttamana), ikävystyn, pitkästyn, kiukustun, märehdin, käyn sietämättömäksi, koska tämä rajantakainen ei ole se elämä, jota tahdon elää. Usein on myös vaikeaa paimentaa itsensä takaisin rajan sisään.

Nyt ajattelin käydä nukkumaan, koska tuo mies on tiskannut jo kaikki tiskit ja siivonnut kodin sillä välin kun olen blogannut.