Toimeliaisuuden virrasta

Aamuisin korvatulppien läpi suotuva ääni kuuostaa kovemmalta korvatulpat päässä kuin niitä ilman. Ääni on kai tuhansien autojen ääni: Vihdintie lännessä, Hämeenlinnantie idässä, kehä etelässä ja pohjoisessa, kaikki suunnilleen yhtä kaukaisina. Ääni itsessään ei tietenkään muutu, mutta kun korvatulpat poistaa, kuulee koko joukon muita ääniä, jotka eivät samalla tavalla taida välittyä maata ja luustoa pitkin kuuloluihin: pakastimen sirityksen, koiran hengityksen, Vompsun hengityksen toisesta huoneesta. 

Jos joku kysyisi äänen perusteella, vallitseeko Uudellamaalla parhaillaan etätyösuositus, vastaisin että ei vallitse. Onneksi kukaan ei kysy. Olisi kummallista aamuvessassa kuulla kysymys - tai vielä oudompaa, tietää se kysytyksi sitä kuulematta. 

Oudointa kuitenkin on, ettei valolla tunnu olevan ääntä, mutta silti se herättää. On eletty monta kirkasta päivää peräkkäin ja lähinnä ulkona. Jo aamuisin pää on hivenen humaltunut valosta. 

Luen Rilkeä. Jostain syystä olen ottanut tavakseni tarttua johonkin kirjaan ja lukea sitä aamulla vessassa. Koska Duinon elegiat eivät kai koskaan lakkaa tenhoamasta, unohdun istumaan pytylle, katoan. Mutta kuka lukee sanoja? Kuka sanoutuu? Koska oivallan jotain viimeisellä rivillä, toimeliaisuuteni virta käynnistyy. Olen lukenut tämän sadat kerrat. Miksi oivallan nyt? Johtuuko se aamusta vai siitä, että poistin korvatulpat? Johtuuko se siitä, että pääsin toissapäivänä läpi Postin puhelinpalvelusta vai siitä, että nauroimme postin naisen kanssa yhdessä maksullisella puhelinajalla? (Ei hassumpaa rahan käyttöä. Vaikka näile koronakoirien kouluttajille lahjoittamisesta olen kyllä vieläkin tyytyväisempi.) Miksi nauroin myös reko-jaossa? Ja miksi puhuin törkeän hyvästä kehuessani yhtä tuotetta - mitä törkeää tai syntistä on nauttimisessa? Miksi me olemme täällä ellemme kokemassa?

Toimeliaisuuden virta ottaa vallan, kun eriydyn tekstistä. Oivallan näet, että Rilken viimeiset säkeet liittyvät sihen, mitä kohti koetan luotsata ihmisiä työssäni ja että se taas liittyy siihen Stevensin runoon, jota analysoin kauan sitten kirjallisuutieteen pääsykokeissa, sen päätökseen. Ja ihanasti valo lankeaa niin kuin uni lankeaa viattomaan ilmaan - jotenkin rivittäen, ehkä muutaman saman lisäten, mutta sisällöllisesti - jos sisällön voi erottaa muodosta, ja ajattelussa, muistossahan sen voi - ja Rilken 

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan antaisivat meille / katso, ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan / riippuvat norkot, tai kukaties / kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. - // Ja meidät, jotka uskomme onnen / nousevaksi, valtaa liikutus / tyrmistyttävä melkein, / kun jokin onnellinen vajoaa.

Liikkeessä on niin paljolti kyse tilallisista metaforista ja suunnista: lankeaminen, vajoaminen, leijuminen, kohoaminen - vertikaalisesti, levittyminen ja tiivistyminen, kolmiulotteisemmin. Huomaan, että haluaisin jonkin sanan myös sille, miten kiinteästä tulee kaasumaista: millä sanalla voisin kehottaa tekemään kehosta pilven kaltaisen? 

Ja äkisti mieleen palaa kaukainen, miten fyysikkoystävä koetti selittaa tunneloitumisesta - ja leikkivä mieleni alkoi ajatella mahdollisuuksia tunneloitua läpi seinistä ja niin edelleen. (Olen tunneloitunut toiselle puolen pöytää, juhlissa, konttaamalla pöydän alitse: en usko, että olisin osannut hyödyntää tilaa näin luovasti ilman tunneloitumisen ideaa. Siis aikuisiällä, sen jälkeen, kun on vuosia kuunnellut, että pöytien ääressä istutaan tai seistään kauniisti, niillä ei keikuta, istuta, venytellä ja niin edelleen.) Voi mieli ja mielen kuvat! Kuva valaistuneesta miehestä, joka jyrsii Tuomiokirkon portaita - tämä se jaksaa aina ilahduttaa, vuodesta toiseen. Nauran ääneen. Huomenta, aamu!

Autojen toimeliaisuuden virta jatkaa kohinaansa kaiken taustalla. Se on vain ääni, neuvoo meditaatio-opas. Suhtaudu siihen vain äänenä. Siitä tulee vain ääni, kun tarpeeksi harjoittelee.

Vain ajatuksia, vain tunteita, vain tuntemuksia, kukin juuri oikealla paikallaan. Kouluihin ja päiväkoteihin kuljetettavat lapset, joiden tartuttavuutta hyssytellään. Kouristuksenomainen tarve puhua muusta kuin mitä tapahtuu, katsoa toisalle. Kehon järjestyminen sen ympärille, mistä on vaiettu. Kaksituhatta kuusi pääsimme pälkähästä. Kaksituhatta yhdeksän pääsimme pälkähästä. Molempina näinä vuosina rakastuin. Rakastun harvoin joten muistan tarkkaan kerrat, ja toivon, etten enää joutuisi siihen repivään pyörteeseen. Otan paljon mieluummin pelkän pandemian kuin pelkän rakastumisen. Rakastuin vuonna kaksituhatta seitsemäntoista ilman pandemian uhkaa. Olin paljon pahemmassa stressitilassa kuin nyt, ja tilojen kesto lienee samantapainen: kuukausitolkulla, vuositolkulla tuntemattomaksi muuntunutta todellisuutta, jossa automaatiot eivät päde. Tulee turvaton olo, kun ei ole edes omia haitallisia automatioitaan tarkasteltavana. Nyt ollaan vasta alussa pandemian kanssa vaikka kuinka ihmiset kyselevät toisiltaan, että miten selvisit. 

Sekin minua ihmetyttää, että silloin kun sanoo jonkin ihmissuhteen olevan loppu, ihmiset puhuvat selviämisestä preesensissä, eivät imperfektissä. 

Ja autojen ääni, tunnista tuntiin. Taas edessä yksi torstaipäivä. En ole varma, muutanko sen torjantaiksi. Ehkä annan sen kadota hiljaisuuteen rivien välissä, ajatusten välissä, siihen miten keho juurtuu ja leijuu samaan aikaan tehdessäni toisesta kädestä linnun ja toisesta sille pesän, ja seuratessani, miten pesä muuttuu linnuksi ja lintu sille pesäksi. Se on jälleen vain uusi metafora, mutta saattaa auttaa laskeutumaan tietynmuotoisia portaita tai tunneloitumaan jonkin tilanteen lävitse. 

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

Pätkä oikeasta opintopäiväkirjasta

Nyrjäke sekin.

Ajatus kasvatuksesta pitkäjänteisten motiivien kehittäjänä tuntuu hauskalta, olkoonkin että ainakin minun on vaikeaa artikuloida, mitä nuo motiivit itsessäni täsmälleen ovat. Viisastua? Elää hyvä, sopivassa määrin vakava ja keveä elämä? Toivon kai suhteessa toisiin, että he saisivat itse valita motiivinsa ja epäröidä yhtä paljon niiden nimeämisessä.

Vaikeaa sanoa, mitkä ovat suunnat. Huvittaa, kun äkisti puhutaankin kasvatuksen ja kasvamisen suunnasta. Perinteinen ajatus - valoon, valaistumiseen, valistumiseen, ylös - kasvatuksen suunnasta tuo mieleen lähinnä feministisen kommentin Platonin kuvaukseen sielusta, joka pörhistää karvansa ja punkeaa pystyyn muistuttaen hämmentävästi miehistä sukuelintä. Ja kirkolliskokouksen, jonka kerrotaan (mutta mihin juoruun sopii luottaa?) ajatelleen, että sittenhän naisilla ei voi olla sielua.

Toinen suunta, vaihtoehtoinen, kuulostaa järkevämmältä, koska välillä sitä ajattelee, että se, mikä on toisen ylös, voi olla toisen alas, ja ainakin jos toisia aletaan kasvattaa, voisi olla hyvä olla painamatta heitä alas (ja joskus suunnassa erehtyy itsensäkin kanssa). Ajattelen nyt feldenkraistuntia, jossa makasimme pää kuka mihinkin ilmansuuntaan sojottaen. Opettaja ohjeisti rullaamaan nyrkkejä lattiaa pitkin ylös ja alas ja huomautti sitten jollekulle, että se ylös on sitten suhteessa kunkin omaan kehoon niin että pää on ikään kuin ylhäällä ja jalat alhaalla. Toinen ehdotettu suunta kasvatukselle ja kasvamiselle on nimittäin sivuttaissuuntainen. Niin että hyveen ja valaistumisen sijaan herkistyisikin vertaisten maailmoille, oppisi kuuntelemaan niitä, näkemään ja lukemaan niiden merkkejä. Kuuntelemaan lattiaa pitkin muiden pamppailevat nyrkit.

Hauska ajatus. Että kilvoittelun sijaan keittäisikin pannullisen yrttiteetä ja istuisi alas rupattelemaan jonkun toisen kanssa. Ja että jos tulee itse saaneeksi puheripulin - no, että sekin voi avata toiselle uusia maailmoita. Ei ehkä mitään kovin ylevää ja valaisevaa, mutta jotain ennen ajattelematonta kuitenkin.

Halusin kirjoittaa opintopäiväkirjaan, että olen oppinut blogeista enemmän kuin kodista, koulusta ja yliopistosta. Kirjoitinkin niin. Luultavasti aloin kasvaa vaakatasossa jo kauan sitten. Sitä en kirjoittanut.

Hyvä on: näitä tikkaita ei voi potkaista kumoon. Korkeintaan ne voi pystyttää. Jos sattuu huvittamaan.

Tarvitsen hieman Bachia

Tarvitsisin nyt hieman Bachia, koska työni on tehdä spagettioksennuksesta barokkipuutarha. (Se vaatii kompostointia, kylvöjä ja taimien vaalimista. Spagettioksennusta ei voi vain painella muotilla sieviin rivistöihin, koska se näyttäisi enemmän nykytaiteelta kuin barokkipuutarhalta.) En ollut aiemmin tajunnutkaan, että joku voisi kirjoittaa historiikkia välittämättä kronologiasta tippaakaan. Tai ehkä tämä on liioittelua. Oletan kyllä, että mainitut asiat ovat tapahtuneet jo. Sekin on jo melkoinen kronologinen jäsennys. Voisihan tekstin sekaan olla piilotettuna imperfektissä sellaistakin, minkä oletetaan joskus tapahtuvan.

Ei, en ota tästä stressiä.

Nuorempana ajattelin, että kas niin, ihmiset tekevät kouluissa kummia jäsentymättömiä tekstioksennuksia koska heillä ei ole vielä aikaa eikä kykyä ja että kyllä he sitten myöhemmin oppivat jäsentämään asiat. (Itseni on aina ollut vaikeaa hyväksyä oksennukset tekstuaalisella tasolla vaikka kissan oksennus olohuoneen lattialla ei herätäkään mitään toimenpidehinkua.) Mutta, kas, niin ei ole käynyt. Tekstioksentajat ovat siirtyneet työelämään jossa he oksentavat ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Nyt vain heille maksetaan siitä paremmin. Jännittävää. Ehkä yksi syy siihen, miksi minusta tuntuu, ettei minulla ole juuri mistään mitään järkevää sanottavaa, liittyykin tähän: en koe oksentamista vielä sanomiseksi. Pitäisi ensin hahmottaa järjestys, edes alustavasti. (Blogia ei lasketa, tämä on nimenomaan ajattelun oksennusmaisuuden siedätysyritys.) Ja asia kaksi: On ihan hauskaa taikoa spagettioksennuksesta barokkipuutarhaa. Niin kauan kuin se on toisen oksentama eli sieltä voi löytää yhtä sun toista jännittävää.

Tietysti voidaan kysyä, miksi spagettioksennuksesta halutaan nimenomaan barokkipuutarha. Sanotaan nyt näin (passivismi): Se on ainakin selkeä. Barokkipuutarhoihin tullaan karehtimaan. Niissä eivät romanttiset tikut tartu päähän. Eikä yksittäisten kasvien tarvitse olla kummoisenkaan näköisiä. Riittää, että niitä pystyy massoittelemaan. Ei tästä ole romantiikkaan.

Spagettioksennuksessa tahtoo karehtia vain harva. Oikeastaan hyvin harva. No, tietysti on nykytaide. Mutta luulen, ettei minulle olla maksamassa siitä, että tekstuaalimuokkaan nykytaiteellisen historiikin. Ei: tekstin tulee olla lämmin ja luettava eikä poetiikkaa saa olla kuin ripaus, sillä lailla kuin jotkut esittävät sopivaksi chilinkäyttötavaksi - vain sen verran, että nousee hetken mielle jostain... jostain muusta... jostain muusta kuin ruoasta mutta että se ei koskaan yhdisty mihinkään mitä on ruoassa. Tekstin tulee olla sellainen, että jos joku lukisi sen, hänen päähänsä ei koskaan pälkähtäisi allekirjoittaneen järjestäneen sitä. Vaan ikään kuin jumalat suuressa viisaudessaan olisivat valuttaneet asiat samalla paperille kuin maailmaankin. Jumalaisen loogisesti ja sievästi kumarrellen etenevällä tavalla. Ei mitään häiriötekijöitä. Haasteita muttei ongelmia. Korkeintaan haasteita, pieni särähdys, sen verran, että pysyy juuri ja juuri hereillä.

Miten harmillista, että elämä vaikuttaa enemmän spagettioksennukselta kuin barokkipuutarhalta sekä yksilöllisellä, lähiympäristön että globaalilla tasolla.

Tarvitsen Bachia kuvitellakseni barokkijumalan, kuullakseni askelmitat barokkipuutarhassa.

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Energiat ja silleenjättäminen

Kurssin viimeisenä päivänä tulee tilaisuus kysyä yksitellen opettajalta. Minä kysyn tietysti reisiroikaleistani, jotka ovat saaneet niin armottoman tuomion ja joita olen yrittänyt joustatella viimeiset kolmekymmentä vuotta. Opettaja kokeilee reisiä käsin, kun seison, ja toteaa sitten hämmentyneenä olleensa väärässä: eivät ne olekaan ylikehittyneet vaan ihan hyvän tuntuiset näin, osaan pitää ne rentoina ja kaikkea. Mistä ne tulivat tällaisiksi? Hieronnasta? Ei, ne olivat tällaiset jo kun olin viisi ja menin balettitunnille, sanon. Sen täytyy olla jotain tosi vanhaa. Hän nyökkää mietteliäänä. Niin niin, taatusti se on jotain hyvin vanhaa... etkä vaikuta sellaiselta, joka kilpailisi itsensä jumiin, hän lisää, et sinä tätä nyt näytä tekevän, ja olet kuitenkin muualta ihan normaalin liikkuva. Tämä on jäämää. No mutta, voinko tehdä sille jotain, kysyn. Hän pudistaa päätään epäillen. Siirry eteenpäin, hän sitten sanoo, anna niiden olla. Ne nyt ovat ehkä hyvin jäykät, eli koeta tehdä kaikki, mitä teet, vapaasti ja pidentäen äläkä missään nimessä hikoile ja puserra. Hyvä, sanon, niin minäkin olen sen suunnilleen ajatellut. Olen käynyt feldenkraisissakin monta vuotta, lisään, jotta oppisin käyttämään kehoani rauhanomaisesti.

Minäkin kävin monta vuotta feldenkraisissa, hän vastaa. Feldenkraisin luona, herra Feldenkraisin tunneilla. Niinpä tietenkin, ajattelen, ympäri mennään ja yhteen tullaan. Eivät tanssijat keksi tyhjästä, että hermotuksen aktivointi on avaintekijä. Lisäksi opettajan muusta puheesta on jo käynyt ilmi hänen käyneen samaa musiikkikorkeakoulua kuin Berleantin, josta pragmatistien ohella tein graduni. Vaikka sitä kuinka olettaa etsivänsä uusia vaikutteita, eikö vain aina ajaudukin samoihin perinteisiin...

Olen tyytyväinen saatuani ohjeen jättää reidet rauhaan. Niin moni tanssinopettaja ja pilatesohjaaja on sanonut, että niille pitäisi tehdä jotakin. Mutta kukaan ei oikein ole osannut ohjeistaa, mitä muutakin kuin sitä normaalia venyttämistä, jota toki teen jo ennestään.

Opettaja jakaa muutenkin ohjeita. Kuultuaan, että hieron ihmisiä, hän kertoo välittömästi kokeilleensa itsekin sitä jonkin aikaa mutta että siitä ei tullut mitään. Tai siis, hierottavat olivat tyytyväisiä, mutta hänen oli mentävä jokaisen hieronnan jälkeen kuuraamaan käsiään puhtaiksi ja kosketeltava asiakkaiden välillä kissoja, puita, ruohoa, kaikkea mikä elää ja missä on parantavat energiat. Tiedäthän, että kaikki se paha energia siirtyy sinuun, hän kysyy. Sinun on jotenkin kanavoitava se itsestäsi ulos ette sairastu. Ymmärräthän? En oikein osaa vastata mitään kohteliasta tai oikeastaan yhtään mitään koska energiapuhe on itselleni niin vieras ajattelutapa. Voin kyllä itsekin puhua jostain ihmisesta energiasyöppönä; sen tunnistaa siitä, että monet ovat tuon ihmisen kanssa tekemisissä oltuaan aivan lopussa. Tyypillisiä itseäni syöviä energiasyöppöyden piirteitä ovat martyrismi, kaikenkattava kielteisyys ja etenkin katkera kyynisyys. No okei, oikeutuksen skeema myös, etenkin yhdistettynä aggressiiviseen toisten syyttelyyn. Sellaisten piirteiden lähellä käy jotenkin väsyneeksi ja loputtoman surulliseksi, kutistuu ja jälkikäteen vannoo, ettei tämän ihmisen kanssa pidä ajautua liikaa tekemisiin. Ja tunnistan myös sen, mitä tarkoittaa, että jossakussa tai hänen tekemisissään on hyvät vibat: tunnelma on välitön, mieli kohoaa tai rauhoittuu, tietynlainen helpostilähestyttävä hilpeys siivittää keskustelua.

Nämä ovat omia preferenssejäni, ja olen elänyt riittävän kauan huomatakseni, etteivät preferenssit näissä asioissa tosiaankaan päde universaalisti.

Mutta en ole sillä lailla ajatellut, että sairaudet ja kivut olisivat huonoa energiaa, likaa, myrkkyä, jotakin mikä kontaminoi käteni, kun hieron kipeää kohtaa. Ei se tunnu siltä, ainakaan. Tietysti työ on omalla tavallaan fyysisesti raskasta eikä ole aina helppoa kohdata ihmisiä, joita sattuu ja jotka suojelevat kipuaan ja pelkoaan, aivan kuten itsekin tein silloin kun minua sattui niin että saatoin huutaa kesken päivää äkkiarvaamatta. Välillä tuntuu, ettei maailmassa ole kuin kipua ja särkyä ja kolotusta, jos sattuu raskaita päiviä ja tarpeeksi monta kivun ympärille sykertynyttä asiakasta peräkkäin. Mutta ei minusta enemmistö asiakkaita edes ole tällaisia. Usein nauramme. Joskus joku itkee. Ei se tunnu pelottavalta eikä kontaminoivalta. Mutta on työ raskasta, se on myönnettävä. Ja siitä on kai ihan järkevää ottaa opikseen ja säännöstellä työn määrää.

En oikein tiedä ylipäänsä, mitä pitäisi ajatella näistä detoxmaailmoista, joihin niin moni uskoo. Että kehoon kertyy mustaa paskaa, ryönää, likaa, joka on huuhdeltava pois. Joskus sellaiselta voi tuntuakin, tunnistan kokemuksen, jota vasten myrkyllisyyden kuva tuntuu järkevältä. Esimerkiksi keväällä kun liikkuminen oli kielletty ja söin kipuihin reumalääkettä, maistuin väärältä. Suussa oli vieras maku, pelko halvaannutti tuon tuosta. Maku tuli lääkkeestä, se mainittiin jopa sivuoireena lääkepakkauksen infolehtisessä. Mutta en oikein osaa ajatella sitä oikeastaan kuonana enkä pahoina energioina. Kipu ja pelko ja muuttunut aineenvaihdunta riittävät minulle.

Joskus kun hieron asiakasta, hänen kudoksensa alkavat haista hyvin pahalle. Tuo haju tarttuu käsiin ja sitä on hyvin vaikeaa pestä pois. Vain harvoin näin käy, mutta joskus. Olen puhunut asiasta äidin kanssa, ja yli neljäkymmentä vuotta ihmisiä lymfannut äiti tunnisti heti ilmiön. Hän sanoi, että aika usein, kun haju vain pahenee ja pahenee, ihmisellä todetaan jonkin ajan päästä syöpä tai muu vakava sairaus. Ei sillä tunnu olevan tekemistä asiakkaan iän, hygieniatason eikä lääkityksenkään kanssa. Se on jonkin muun haju. Ja joskus se häviää, kun kudoksia on käsitelty useampi kerta. Ongelma ratkeaa, mikä se sitten olikin.

Tästä tulee mieleen myös ahdistuksen ja pelon haju. Vompattia kiusattiin siitä armeijassa. Se sama haju uhosi hänestä vahvana viime keväänä ennen kuin hänen lääkitystään korjattiin. Nyt se on kadonnut kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Vain joihinkin hänen paitoihinsa on jäänyt jäänteitä tuosta hajusta, enkä oikein keksi, miten sen saisi täysin lähtemään. Ehkä se ei ole välttämätöntä. Ei sitä haista, ellei paitoja haistele aivan läheltä. Tunnistan hyvin tuon hajun, koska haisin siltä itsekin usein ennen. Pelkohien hajua ei tunnu pitävän mikään deodorantti.

En osaa pelätä hieroen saatua kontaminaatiota toisten hajuista tai energioista. Enkä osaa pelätä sitäkään, että kehoni kuonaantuu niin että sitä pitäisi puhdistaa jotenkin perusteellisemmin kuin venyttelyllä, liikunnalla, riittävästi vettä juomalla ja silloin tällöin saunomalla. Iloon ponnistamalla... Terveellistä syömistäkään en ymmärrä puhdistavaksi vaan enemmänkin kudosten järkevää toimintaa ruokkivaksi. Voi tietysti olla, että olen perusasenteeltani aivan liian epäsiisti ja silleenjättävä, jotta puhtausmetaforalla minuun saisi vipinää... järkevyyteen ja toimintakykyyn vetoaminen tepsii paljon paremmin.

Hieman samanlaista hämmennystä aiheuttaa se, kun joku puhuu, että jossain paikassa on voimaa tai hyvät energiat. Koetan kääntää sen semmoiselle kielelle, jota ymmärrän; että paikka jotenkin vetoaa, rentouttaa, siellä tuntuu turvalliselta tms. Mutta pohdittavaksi jää aina jäämä: säilyttääkö tällainen käännös merkitykset, joita puhuja koettaa viestittää? Deweykin kirjoittaa energioista (Deweyn Art as experience on muuten nyt suomennettu!) mutta jotenkin ymmärrettävämmin. (No se voi olla kyllä vain sitäkin, että hän kirjoittaa ja selittää pitkästi eikä vain sano, että "täällä on voimaa".) Voimat ja energiat on myös helpompi ymmärtää, jos ajattelee, että kyse on kokemuksen tai kokemuksen kentän piirteistä, ei objektin piirteistä. Osa energiaihmisistä puhuu ikään kuin kyse olisi jonkin esineen tai ihmisen tai paikan voimista sinänsä. Mutta ehkä se on vain puheenpartta ja oikeastaan he puhuvatkin kokemuksestaan.

Haluaisin kyllä osata kuunnella sujuvammin energiapuhetta. Toistaiseksi se vain on jäänyt yhtä hämäräksi kuin jumalapuhe. Aivan kuin välissä olisi jokin seinä ilman ovea. Tuntuu, etten tarkalleen tunne niitä ilmiöitä, joista toiset puhuvat. Ja samalla tiedän, etten ole mikään kovanaama tai kovin materialistinen. Itken välillä kaiken kauneutta ja haikeutta, on päästävä liikuttumaan metsiin, estetiikan tutkimus on minusta ihan peruskauraa ja niin edelleen. Mitähän nuo ihmiset kokevat, mitähän he tarkoittavat? Kenties en saa siihen ikinä vastausta.

Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.

Tilkku tilkulta

Uskomatonta kyllä, pirunnahka alkaa valmistua. Tarkoitan siis torkkupeitettä, jota varten virkkasin satakuusikymmentäviisi isoäidin neliötä. Erään työtoverin suvussa näitä on kutsuttu pirunnahoiksi nimen syntisyydellä puolisalaa hekumoiden.

En kutsu itseäni käsityöihmiseksi. Eikä mitään muttia. Sellainen ei yksinkertaisesti sovi. Ihan samalla tavalla kun en kutsu itseäni parisuhdeihmiseksi. Enkä sporttiseksi. Enkä rauhalliseksi. Ei peitto kerro oikeastaan vielä mitään siitä, millä tavalla asetun tilaan. Laiskaksi voin kyllä itseäni kutsua, koska mielestäni se pitää paikkansa ja on valtaosin myönteinen määre ja suunta, johon tahdon itseäni kehittää. Vahinko vain moni läheinen on tästä määreestä toista mieltä. Ehkä he eivät erota samalla tavalla laiskuutta luovinnan suuntana...

Muutenkin elämä vääntyy mukavalla tavalla oudoksi. Sydämenmuotoisia punavaloja tuikittava valoköynnös takertuu hiuksiin. Ystävä lainaa hyttysverkot, vastalahjaksi saadaan hänen biokillinsä loput vaatteiden käsittelemiseen. Ystävä näet ehtii palata Intiasta juuri ennen kuin me matkustamme sinne: mitäpä sitä ostamaan turhaa kamaa, kun voi lainata ja vaihtaa. Kuivausfirman mies käy uudelleen mittaamassa vesivahinkohuoneen lukemia. Huomenna saamme tietää, minne muutamme yhden huoneen kamat perjantaina ja lauantaina - sunnuntaina nimittäin muuttaa uusi asukas kommuuniin, ja kamat on siivottava huoneesta tiehensä, oli vesivahinkohuone niiden tuloon valmis tai ei. Saattaa käydä niinkin, että elämme kolmistaan yhden suuren huoneen kaoottisessa vatsassa kaksi viikkoa. Se kuulostaa mukavalta.

Kun katselen hitaasti yhteen kuroutuvaa pirunnahkaa, en voi kuin hämmästellä niitä, joiden elämä noudattaa selkeämpää, yksiviivaisempaa logiikkaa. Saatan virkata riivattuna ja sitten tunkea virkkuut pussiin puoleksi vuodeksi ja suunnilleen oksentaakin langan ajatuksesta. Myöhemmin kaivan ne esiin, pyörittelen niitä hetken ja äkisti suhtaudun taas maanisesti torkkupeitteen valmiiksi saamiseen. Kuvittele, olen täällä kursinut sitä kokoon sen sijaan, että lukisin Salman Rushdien loppuun. Osa tilkuista on pahasti turkiskuoriaisten näreksimiä. Kuoriaiset on tuhottu pakastinmetodilla, mutta reiät ovat jääneet. Rakenne pyrkii purkautumaan. Turin sitä kiinni solmuilla sen kummemmin suunnittelematta. Käsityöltähän tämän piti näyttääkin.

Vaikka erään uuden ystävän kanssa monessa kohdin elämämme juoksevat kovin eri tahtiin, esimerkiksi hän on vastikään eronnut ja sikäli suhtautuu pettyneesti ja kitkerästi toiseen sukupuoleen, ja minulla taas siitä vaiheesta on viitisen vuotta, on helppoa ymmärtää, kun hän sanoo työstään, että saapa nähdä, kauanko näitä hommia jaksaa. Ja silti, kuten minäkin, hän pitää työstä mielettömän paljon. Toistaiseksi.

Mutta voi, on aivan turhaa yrittää määrittää itseään, edes koeluontoisesti. Tänään kun tapaan vanhemman naisen, jonka olen tuntenut kauan kauan kauan, tuo nainen torjuu yritykseni esitellä itseni jotenkin nopeakäänteisenä, kun totean hämmentyväni usein voimakkaan tahdon emergenssiä ja sitä, miten vaivatta kiepsahdan sen matkaan. "Kaikki sitä ihmetteli, miten kauan sinäkin eksäsi kanssa olit", hän tarjoaa vastaesimerkiksi. No okei, myönnyn, on asioita, joissa en hötkyile vuosikausiin. Mutta harvemmin ne ovat työasioita tai harrastusasioita. Useammin ystävyyksiä ja rakkauksia, joihin en samalla tavalla heittäydy maanisesti. En osaa jotenkin ottaa niitä suorituskannalta, mitä pidän toisaalta hyvänäkin. Ei, niissä en jaksa stressata juurikaan. Jos asiat sujuvat jonkun kanssa, hyvä, ja jos eivät, niin sitten eivät, ja saatan hyvin roikkua vuosikausia tarkkailemassa, muuttuisiko tilanne kevein interventioin johonkin suuntaan vai antaisiko koko jutun jäädä silleen. (Huomaan monen ystävänikin olevan hyvin erilainen juuri tämän asian suhteen. Se tuntuu hieman pelottavalta, koska voihan olla, että he odottavat muiden suhtautuvan yhtä suorituskeskeisesti yhteyksiinsä, eikä minulla taas ole siihen erityisiä intressejä, ja yhtäkaikkisesti tuntuu ikävältä tuottaa pettymyksiä toisille silkan intressiristiriidan takia. Ei, suorituskeskeinen on vähän huono sana. Mutta en nyt keksi parempaakaan. Moni tuntuu tarvitsevan niin paljon enemmän vahvistusta sille, että ollaan tosiaan kavereita, ja samantien, ikään kuin asialla olisi kiire eikä voitaisi odotella ja tarkkailla, aletaanko lähentyä itsestään jossain vaiheessa. Sellainen tapaa työntää minua kauemmas, säikäyttää. Pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat takertuvan ja vaativan. Pitkään mietin, onko se pelkoa, mutta nykyään arvelen sen olevan sitä, sen nihkeän halun vetäytyä kauemmas, ulottumattomiin. Ja totta kai pelko liittyy siihen, etten ehkä osaa toimia, kuten haluaisin: en ehkä osaa tarpeeksi jämäkästi sanoa, ettei minua kiinnosta lähentyminen, että haluan olla rauhassa.)

(Äiti pitkään ajatteli, etten pidä ihmisistä ylipäänsä, koska lapsena pakenin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni ja huusin haluavani olla rauhassa. Usein myös torjuin ystävien kutsut sanoen nämä samat sanat, en huutaen, mutta kuitenkin. Ei se minusta pidä paikkaansa. Pidän ihmisistä ja he kiinnostavat minua, mutta minun pitää saada annostella heitä siedettävissä määrin. Jos saan yliannostuksen, olen aivan tukossa ja kaikki alkaa risoa.)

(Hitto mitä sulkuilua... :D Oikeastaan kai voisin sanoa, että vaikuttaa siltä, että minulla on erilainen ihmissuhteiden juurimetafora kuin monella ystävälläni. Koetan moniäänistää sitä, mutta hemmetti vie, tuo yksi tapa puskee läpi kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärränkin, että asia voidaan kokea monin tavoin ja että nuo toisenlaiset kokemukset ovat aivan yhtä todellisia, niin kyllä oma tapani kokea ystävyys tuntuu kosahtavan tähän yhdenlaiseen odotteluun ja vaivihkaiseen kehittymiseen, riittävän etäisyyden pitämiseen ja toisaalta tavatessa hyvin välittömään kommunikaatioon kerta toisensa jälkeen.)

Toivottavasti jaksan pysyä innostuneena pirunnahkasta vielä joitakin päiviä, oikeastaan varmaan Intiaan saakka. On siinä nimittäin kursimista ja päättelemistä.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.

Kynnyksillä

Näen unta, jossa tanssimme piirissä punaisiksi maalattuina ja alasti, kädet yhdessä ja ylös nostettuina, ja yö on sininen ja rytmi nostelee polvia tehokkaammin kuin marionettinarut, jotka koettavat kiskoa kutakin meistä omaan suuntaansa, pois toistemme luota. Unta ei ole erityisen vaikeaa tulkita, kun tietää - unohtumattomasti - että tämä on puolen vuoden lomani viimeinen päivä.

Edessä on paluu koulunpenkille, sellaiselle viisi päivää viikossa ja kahdeksasta neljään -penkille, ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 1993. Onhan tuosta jo aikaa. Ei ihme, että vähän hirvittää, etenkin kun muistaa, miten lukioni meni: olin enimmäkseen niin ahdistunut, etten pystynyt menemään kouluun. Saatoin lähteä liikkeelle bussilla hyvin aikein, mutta sitten sain paniikit Ruoholahden kohdalla ja jäin pois ja kävelin ympäriinsä Punavuoressa, jossa kukaan tuttu eikä kukaan opettaja asunut, tai sitten en pystynytkään painamaan nappia koulun kohdalla vaan juurruin kuusivitosen penkkiin ja ajoin sillä päättärille ja kävelin metsässä tuntikausia ennen kuin sain itseni siihen tilaan, että pystyin menemään kirjastoon lukemaan asioita, joista olin kiinnostunut. Vaikka tiedän, etten ole enää se sama tyttö monessakaan suhteessa ja että neuroottisuuteni on haihtunut jonnekin - minne? - niin silti ajatus koulukoulusta tuntuu tärskäyttävän pelottavalta.

Onneksi minulla on tunteen ja asenteen erottelumahdollisuus ja onneksi olen päättänyt, etten tahdo pelkojeni kahlitsemaa tai rajoittamaa elämää. Pelot ovat sitä varten, että niitä voi tutkia ja työstää. Ja jos jotakin niistä tiedän, niin ainakin sen, että niiden luonnehtimat skenaariot siitä, miten asiat menisivät, jos tekisin näin ja näin, eivät ole vielä ikinä pitäneet paikkaansa. Ihmiset, tilanteet ja jopa ideologiat ovat aika lailla armollisempia kuin pelkojen maalailuissa.

Aivan kuin koulun alkamisessa ei olisi tarpeeksi uusien asioiden kynnyksellä, elämäni etsii muutenkin uusia, yllättäviä uomia. Olen tässä blogissakin kirjoittanut monesti (tosin harventuvalla tahdilla, koska elämäni on ollut niin intensiivistä, että on ollut vaikeaa löytää aikaa istahtaa takamukselleen ja kirjoittaa, saati sitten lukea valmiiksi talven varalle anatomiaa ja fysiologiaa) siitä, miten olen lähentynyt moneen ihmiseen. Lähentynyt, laumaantunut. Yhden ihmisen kanssa olen hitsautunut jo siinä määrin likeiseksi, että aiemmat käsitykseni parisuhteista ja niiden rakenteesta ovat vakavassa myllerryksessä. Aiemmin olin ajatellut, että jos parisuhteessa alkaa rakentaa hellää, seksuaalisestikin virittynyttä kiintymystä johonkuhun toiseenkin, se on merkki siitä, että varsinaisessa suhteessa asiat ovat todella vakavasti pielessä. Nyt tänä keväänä minulla oli kuitenkin höpsö ihastukseni, joka sai minut huolestumaan, koska ei suhteessa Vompsuun ole erityisen suuria kurttuja. Joitakin ongelmia tietysti on, mutta niin varmasti kaikissa suhteissa on: ongelmia eli haasteita eli kehittämiskohtia. Ja perusfiilis kuitenkin on, että elän varsin tyytyväisenä juuri tämän ihmisen kanssa. Nyt sitten on käynyt niin, että olen kiintynyt ja virittynyt yhteen ystäväänikin siinä määrin, että käytännössä minulla on kai samaan aikaan kaksi suhdetta. Tai jotain, en oikein ole varma, miten hyvin sanat kuvaavat näitä asioita, ja suhde nyt voi tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Ehkä olisi parempi puhua vain hellyydestä ja uteliaisuudesta ja estottomasta koskettamisesta. Koska olen, kuka olen, ja toimintaperiaatteisiini kuuluu avoimuus (enkä taatusti pystyisi pitämään tuollaisia ydinpommitason tajunnanräjähdyksiä sisälläni piilossa enkä halua pitää, oivalluksethan on tehty jaettaviksi), kaikki osapuolet tietävät tarkasti, missä mennään. Yllättäen kaikki ovat tilanteen kanssa myös sinut. Tai ainakin siltä tuntuu nyt. Vaikka kaikilla on omat mielialan hetkelliset dippauksensa, pelkonsa ja huolensa, ainakaan toistaiseksi pelot ja huolet eivät ole saaneet asenteistamme valtaa. Tuntisin itseni epäilemättä suureksi roistoksi, elleivät kummatkin hellyyden kohteeni sanoisi aika jämäkästi, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään erityisen roistomaista. Ja ellen olisi lukenut Etsijän minulle lähettämää kirjaa, jossa kerrotaan, että tällaisissa tilanteissa kahteen eri suhteeseen tukipistejalkansa asettanut nainen on yleensä se, joka repeää pahimmin kappaleiksi, kun pahoja fiiliksiä alkaa nousta. Tosin kirjassa puhutaan tilanteesta, jossa avoimuus ei vallitse. Toivon kovasti, etten myöhemmin repeäisi kappaleiksi. Se jää nähtäväksi. Ainakin kieltäydyn pelkäämästä sellaista siinä määrin, että juoksisin pää paperipussiin piilotettuna pakoon hirvityksestä vinkuen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on turvallisinta, jos juuri minä meistä kolmesta repeän kappaleiksi. Minulla taitaa olla vankin kokemus säpälöitymisestä ja itsen uudelleen kokoon kursimisesta. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että paikkaannun kyllä. Minulla on lupani erehtyä, arvioida tilanteita huonosti ja tehdä fataaleja ratkaisuja. Kunhan opin jotakin.

Kummallista kyllä, tuntuu siltä, että sen sijaan, että tämä uusi läheisyys jonkun toisen kanssa loukkaisi suhdetta Vompsuun tai saisi hänet onnettomaksi, levottomaksi ja alistuvaksi, se jämäköittääkin häntä ja on valanut häneen rutkasti uutta toivoa. Laupias taivas, en ymmärrä näitä mekanismeja, mutta erotan kyllä, miten paljon voimakkaammin Vompsu ottaa nyt vastuuta omista tunnetiloistaan ja miten paljon vähemmän neuroottisesti hän suhtautuu siihen, jos olen hetkellisesti alakuloinen. Ja se on muutos parempaan suuntaan, poispäin lapsenomaisesta takertumisesta toiseen ja tämän elämäntapaan, mielialaan ja mielipiteisiin. Eteneekö muutos, alkaako sen vauhti kasvaa, etäännymmekö? Sitä ei voi tietää, mutta voimme yrittää vaikuttaa näihin asioihin, voimme puhua niistä ja tutkia niitä, käännellä niitä.

Vompsu on särähtänyt hereille ja kokee äkkiä voimakkaasti toisten naisten läheisyyden ja suuntautuu sitä kohti. Se tuntuu hyvältä, koska minulla on omat pelkoni ihmisten rikkomisesta ja loitsimisesta, enkä halua liikaa valtaa kehenkään toiseen. En halua kiinnittää toista itseeni kuin reppua, koska reppua pitää kantaa. Ja valta turmelee. En halua turmeltua. Pohjimmiltani en halua, että joku haluaa vain minua, vaikka hetkellisesti tietysti sen tajuaminen, että toinen haluaa jotakuta toista, saattaa virittää voimakkaan läheisyyden menettämisen pelon. Pelon, jota en aio häätää mutta jonka tanssitettavaksi en aio myöskään suostua. Tarvitsen tuon pelon läsnäoloa, jotta voin käydä siihen käsiksi ja hieman painia sen kanssa. Tiedänhän kuitenkin, että on myös niin, ettei minusta ole vastaamaan kenenkään toisen kaikkiin impulsseihin kuitenkaan. Olen onnellinen, jos saan olla lähellä haluamiani ihmisiä tietyn aikaa, jos saan jakaa heidän kanssaan maailmaa ja elämää, jos voin auttaa heitä jotenkin vapaammiksi ja onnellisemmiksi, ja jos saan heiltä lahjoja, joita en osaisi mitenkään pyytää tai vaatia: läheisyyttä, liikutusta, ihmetystä, hellyyttä, unihengitystä. Ja jos en suutu toisille siitä, että he haluavat myös muita kuin minua, miksi he kieltäisivät minulta (ainakaan emotionaalisen) läheisyyden? En keksi tähän kysymykseen hyvää vastausta. Ja vaikka joku toinen keksisi ja toimisi sen mukaisesti, niin entä sitten: enkö ole selviytynyt siitäkin, että minulta kielletään emotionaalinen läheisyys? Kyllä vain. Olen selviytynyt siitä. Selviydyn siitäkin. En aio ryhtyä pelkäämään menetyksiä, kangastelemaan niitä etukäteen.

Kaikki tämä äkillinen maailmalle ja sen hellyydelle avautuminen koulun lisäksi, siis... ja jostain on järjestettävä yksityistä aikaa myös uudelle läheisyydelle, joka on sellaisessa naamaanpuhalteluvaiheessa, jossa kelluu ja leijuu ja kikatuttaa ja välillä vuodattaa kyyneliä oikein tietämättä, miksi, silkkaa liikutusta ehkä, kaihoa siitä, etteivät asiat pysy paikallaan. (Miten pöhkö kaihoamisen aihe, sillä jos asiani olisivat pysyneet paikoillaan, olisin kai edelleen juuri hedelmöittynyt munasolu tai jotakin sinnepäin ja kaikki tämä ihmeellinen, kimmeltävä kokemus ja elämä olisi jäänyt elämättä. Ei, rakastan muutosta! Mutta tunnen ristiriitaisesti silloin tällöin ja se huvittaa metatasolla ihan tuhottomasti.) Kaikki on tapahtunut niin äkkiä ja yllättäen, enkä ole osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Kaikki on tapahtunut samalla lailla kuin ennenkin merkittävissä suhteissani, että on ystävä, johon luottaa täysin ja jonka kanssa on helppoa olla hyvin avoin ja empaattinen, jonka kanssa on helppoa hössöttää kuin pikkulapsi ja jonka kanssa nauramisesta ei tahdo tulla loppua, ja sitten siitä jotenkin luiskahtaa molemminpuoliseen hämmennykseen kuvion muuttuessa. Ja makaa kyljellään hämärässä huoneessa ja hengittää kasvoihin ja sanoo suoraan, mitä ajattelee, että tärkeintä on ystävyys, kävi miten kävi, ystävyyttä ei saa päästää hapertumaan. Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan. Ja kun kuvio on havaittu, on helppoa katsoa taaksepäin ja tyrmistyä kaikista niistä merkeistä, jotka on selittänyt pois. Toisen ikävöinti niinä päivinä, kun tätä ei näe, esimerkiksi. Tuntuu hullunkuriselta, miten tarmokkaasti tuollaisen merkin on selittänyt pois jonakin paniikkina asioiden muuttumisesta rajusti juuri nyt. Attribuoinut tuollaiset tunnereaktiot koulun alkamiseen. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun teen niin. Fysioterapian pääsykokeissa nelisen vuotta sitten tajusin lähes kymmenen vuoden suhteen olevan lopussa, tajusin äkkiä, ettei se kaikki hermostus ja kumma olo liittynytkään ajatukseen uudesta koulutuksesta, uudesta ammatillisesta suunnasta.)

Tuntuu kuin sisälleni olisi pesinyt parvi kyyhkysiä. Ne lehahtelevat ympärillä, värähtelevät rintakehän sisällä, virittävät hellyyttä ihmisiin ylipäänsä ja sitten erityisesti näihin kahteen, joiden kanssa saan hengittää samaa ilmaa. Nauru ja itku ovat niin herkässä, että ajatus uuden koulun aloittamisesta jämäkkänä ja silmälaput paikallaan tuntuu jotenkin absurdilta. Mutta etenen sekunti kerrallaan, ja ehkä olemiseni huomenna aamulla järjestyy uudella tavalla, asettuu tiettyyn kuvioon suhteessa niihin uusiin kouluihmisiin ja kouluasioihin.

Sekin tuntuu kummalliselta ja vaikealta, ettei voi seurata täysillä sitä tuntua, joka syntyy, kun astuu jonkun kanssa intiimiin. Ei voi vain maata samassa huoneessa tuntikausia ja puhallella ja tutkia lähietäisyydeltä toisen silmäripsiä (ne ovat hurmaavat) ja sitä, miten toisen iiris tarkentaessaan liikahtaa ikään kuin olisi vettä, jota jokin läikäyttää liikkeeseen. Ei voi kulkea kaupungilla käsi kädessä ja sydän laulaen. Olen kerran ennen rakentanut tällä tavalla läheisyyttä, paitsi että silloin en saanut kirjoittaa siitä suoraan, koska toinen oli asiasta niin häpeissään, ja silloin olin mennä kappaleiksi, kun seisoimme pulkkamäen yläpäässä lumisina ja huohottaen ja pulkkanaru kaksikertaisen lapasen sisässä ja katselimme toisiamme ja kysymykseeni kaakaosta keittiössäni vastattiin, että ruokatauko on loppu, pakko palata töihin, tämäkin oli liian riskialtista, koska jokuhan olisi voinut nähdä, ja intän vastaan, ettei pulkkamäen laskemisessa ole mitään epäillyttävää, ei vaikka laskisi sylikkäin, se on pakko niin kun on vain yksi pulkka ja kaksi laskijaa, enkä olisi millään irronnut siitä halauksesta, ja itkin kotona monta tuntia mutten tietysti kertonut siitä toiselle, koska hän ei halunnut, että kiinnyn häneen liikaa, ja minusta tuntui, että se oli puhdas pyyntö, ja tiesin itsekin silloin, ettei siitä suhteesta tulisi koskaan ykkössuhdettani, ettemme me voisi asua keskenämme tai mitään sellaista, liian villipetomaisia molemmat hysteerisimmillämme. Jotenkin se tekee toiveikkaaksi, että olen tuon ihmisen ystävä edelleen, ja vaikka emme enää ole maanneet keskenämme aikoihin, vuosikausiin, meidän ystävyytemme ei ole järkähtänyt mihinkään suuntaan ja yhteys välillämme on rätisevän vahva. Me hyväksymme edelleen toisemme juuri tällaisina, kummallisuuksinemme. Jos olen onnistunut siinä kerran, voin onnistua toistekin, eikö vain? Vaikka eihän se vain minusta riipu, tietenkään.

Tuntuu pahalta, ettei voi vain pistää kaikkea muuta syrjään ja heittäytyä rypemään oloissaan tai oikeastaan jaetussa olossa. Se tuntuu pahalta, vaikka varmasti pidemmällä tähtäimellä se on hyväksi vain. Se on vain niin vieras tapa edetä. Opettelen sen. Toistaiseksi on riitettävä, että voi hymyillä hetken tanssin lomassa tai keskustelussa ja sitten aina välillä karata jonnekin kahden kesken. Julkiset hellyydenosoitukset eivät oikein käy, koska vaikka Vompsu onkin niiden kanssa kognitiivisella tasolla ookoo, niiden näkeminen tuntuu hänestä pahalta. Ymmärrän reaktion täysin, minulla on ollut ihan samanlainen fiilis eksien kanssa. Olen toivonut koko sydämestäni, että he pääsevät minusta yli ja makaavat jonkun toisen kanssa ja löytävät kukkurapäin läheisyyttä ja onnellisuutta, mutta sen näkeminen, miten he suutelevat jotakuta toista tähän täysin uppoutuen, tuntuu uskomattoman pahalta. Se on jotenkin niin konkreettista. En tajua, miksi tuollaisen periaatteessa hyväksytyn seikan näkeminen tai kuuleminen tuntuu niin pahalta, mutta se tuntuu. Kunnes siihen tottuu.

Viime päivät ovat olleet maagisia, kimmeltäviä, uskomattomia. Ja uskon, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta, vaikken olisikaan tietyssä hormonaalisessa tilassa ja viiltävän tajuinen kaikesta tilanteeseen liittyvästä epävarmuudesta ja siitä, miten kaikki suojavarustukseni ovat tilanteen suhteen alhaalla. (Pidän tästä epävarmuudesta ja suojattomuudesta. Siinä on jotakin hyvin voimakasta myös. Sillä onhan tavallaan sekin melkoinen statement, että on pystyttämättä vallituksia ja linnoituksia. Vaikka sitä vaihetta kestäisikin vain hetken tai pari.) Olemme matkustaneet yhdessä isommalla joukkiolla toiseen kaupunkiin, istuneet vanhalla mukulakivetyllä pihalla ja juoneet anniskelualueen ulkopuolella pohjia roseeviinitetrasta, käyneet festareilla, jotka voidaan lukea what the fuck, kuunnelleet silmät suurina ja eturivissä keinuen J.K. Ihalaista, tanssineet Aurajoen ylittävällä sillalla rummutuksen tahtiin, nähneet Näkymättömän tytön, kyllästyneet Turun taiteiden yön vaisuun tarjontaan ja alkaneet omin päin tehdä kontakti-improa kauppakeskus Hansan yläkerrassa kaikkien niiden näyteikkunoiden keskellä, lilluneet uima-altaassa kuutamouinneilla keskellä yötä kuunnellen jo toista Iida Umpikujan keikkaa saman illan aikana, samoilleet Ruissalon hienoissa metsissä ja nukkuneet isoina laumaläjinä, kutittaneet toisiamme ja kaulailleet ja jakaneet kaiken valveen, palanneet kaupunkiin päiväunille ja Eufemian tupaantulijaisiin, joissa tanssittiin taas villisti ja makoiltiin suurissa kasoissa. (Jotkut myös keskustelivat, mutta tuntuu siltä, että olen saanut siitä lajista tarpeekseni tältä erää. Haluan kuitenkin enemmän tanssia silloin kun olen monen ihmisen kanssa samassa tilassa, keskustelu on parhaimmillaan kahdenkesken tai enintään kolmistaan.) Liika tanssiminen vaikeuttaa pikkuvarpaani parantumista, mutta ehkä se ei ole kovinkaan vakavaa. Nyt hyvin nukutun yön ja yhden levätyn päivän jälkeen varvas ei tunnu kovin kipeältä, ja huomisesta lähtien tosiaan olen varpaan kannalta turvasäilössä koulussa päivät pitkät.

Näiden ihanien päivien ja öiden tunnelma vahvistuu vain entisestään, kun tiedän, että edessä on pitkä ja systemaattinen ponnistelu yli kaikkien niiden teoreettisten tietojen, käytännön otteiden ja ihmissuhteiden, jotka liittyvät uuteen kouluun. Ponnistelu yli talven, joka vuosi vuodelta tuntuu pimeämmältä ja painavammalta ja jonka aikana ihmiset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi ja tarvitsevammiksi samalla kun itsellä on yhä vähemmän puhtia jakaa iloa, annostella sitä ja läikkyä ylitse. Kaikenlaiset hassut pelot vaeltelevat mielessäni kuin pilvet taivaalla, yhtä tavoittamattomina ja höttöisinä, ja suhtaudun niihin samalla kulmankurtistuksella tai uteliaisuudella kuin taivaan pilviin: että menetän kaikki ihmissuhteeni vajotessani luihin ja lihaksiin, että väsymys syö kaiken nautinnon elämästä, että en jaksa enää käydä liikkumassa ja sen seurauksena mieliala laskee alamaihin ja makaan kuralätäköissä, että sitä ja tätä ja tuota. Seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus. Mutta jotakin olen jo päättänyt, ja siitä on pidettävä kiinni: keväällä, siinä vaiheessa kun linnut lirisevät kilpaa kevätpurojen kanssa, on mentävä uudelleen laumana Ruissalon lehtoihin, koettava niiden vuokkomeret ja kilpalaulut ja huumaannuttava aurinko, on tunnettava lämpövalon käärmeen hidas tunkeutuminen kehoon, aistien herääminen, on tanssittava noita samoja polkuja, joita nyt kuljemme hivenen surumielisinä, koska tuuli kääntyy siellä ollessamme ja äkisti kesäinen päivä vaihtuu hyytäväksi syksyksi, jota vastaan sonnustaudutaan fleeceen kietoutumalla ja kaulaliinaan vyöttäytyen ja lintujen hiljaisuus toteamalla.

Niin, olemme palanneet kaupunkiin.

Hoidan käytännön asioita, soitan käräjäoikeuteen ja kerron, ettei minusta ole heille mitään iloa seuraavan kymmenen kuukauden aikana. Että olen aikuiskoulutuksessa joka on ihan tämmöinen päiväkoulu josta ei voi oikein olla pois. Minut hyllytetään kymmeneksi kuukaudeksi. Pelkään, että elämälleni käy samoin, nieleskelen kyyneliä puhelimessa. Vaikka tiedän jollakin tasolla, ettei niin käy, totta kai, siltä silti tuntuu. Olen kynnyksellä ja kurkistelen hämärään sisätilaan kesän kirkkaudesta ja huumaavuudesta. Olen muuttumassa, astun virtaan tai aaltoihin, ne hakkaavat kehoa tiettyyn suuntaan, vievät. Kun astun rannalle, kuka olen? Jos ei voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ei voi kai kahdesti huuhtoutua saman kesänkään rannoille? Voi tätä kesää! Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että itkettää. Ja koetan pitää mielessä, käsittää ja tolkuttaa tolkuttamistani, että tämä kymmenen kuukauden koulu ei niin kauheasti eroa siitä, että ottaisin pari kustannustoimitus- ja käännöskeikkaa, joihin niihinkin menisi aikaa, ja lisäksi, niihin ei liittyisi samaa uusien horisonttien avautumista kuin uuden koulutuksen suorittamiseen, ne eivät avaisi uusia mahdollisuuksia samalla intensiteetillä. Olisin niiden kanssa vähän tyytymätön ja nurisisin ja miettisin, miten kauan elämäni pyörii samaa rataa. Nyt sitä tyytymättömyydenaihetta ei tosiaankaan ole!

Seison kynnyksellä. Luulin sitä jyrkänteeksi, mutta se onkin kynnys. Jos voin astua sisään, pääsen uloskin. Jyrkänne olisi hankalampi: jyrkänteen seinämää ei välttämättä noin vain kiivittäisi ylös äkkipudotuksen jälkeen.

Oikea metafora on äärimmäinen kohtalonkysymys.