Säännöittä, mutta vain pintatasolla

Tapaamisesta pois kävellessä kuljemme yhdessä kuraista asfalttia, kolme tyttöä. Yksi on muuttanut erilleen, toinen jätetty, ja yhden aviomies ihastunut toiseen. Kas niin, siinä me kuljemme ja nauramme tilanteiden kipeydelle. Ja muutakin tapahtuu, tapahtuu katseen rajoilla. Ihmiset menevät yksiin, joutuvat valitsemaan kahden väliltä (ihan kuin joutuisi valitsemaan runouden tai tanssin, kauheaa), epäröivät, ottavat välimatkaa.

Levottomuus hellittää, tuntu maailman nurin kääntymisestä hellittää, kun kuulen Vompsun ihastuksesta. Olen tiennyt jonkin olevan pielessä, nyt tiedän, mikä on heiluttanut oloani. Näin on käynyt joskus ennenkin: epämääräinen kaikki-ei-ole-kunnossa, mutta kun en ole tiennyt, mistä on ollut kyse, olen kysynyt vääriä kysymyksiä. Kuten: Onko niin, että olen viimein kajahtamassa täysin? Miksi näen painajaisia? Olenko kerännyt liikaa opintotaakkaa? Kestääkö pääni teorioita lainkaan? (Ahhahhaa, eikö tästä pitäisi jo vallita jonkin sortin hypoteesi?) Miksi toinen tuntuu torjuvalta, varmaan koska olen jotenkin loukannut häntä?

Mutta tietysti, kun yhdestä pulmasta on voitu huoahtaa kauhu pois, syntyy uusia. Nyt: käytännöllisempiä. Jos olenkin tottunut angstaamaan piipaa-autolla pehmeään huoneeseen -ajatuksesta (ja pystyn samalla nauramaan sen absurdiudelle), niin tämä on jotakin muuta, uutta. Vompsu nimittäin haluaisi tuoda ihastuksensa tapaamaan meitä. Ehkä kotiin. Ensin sanon: ei, se tuntuisi minusta aggressiiviselta, että sinne tulisi päivällispöytään joku, josta minun odotetaan pitävän tuosta noin vain. Ja sitten sanon: no eikö hän voisi tulla normaalisti joihinkin bileisiin tai skypejoululauluihin, johonkin neutraaliin kohtaamiseen, jossa ei tarvitse jännittää, mitä sanoo, koska se, mitä tulee sanoneeksi, muuttuu iäksi siksi, minkä sanoi, kuten Szymborska kirjoittaa. Enkä yhtään tiedä, mitä osaan sanoa. Keksin sanoa. Enkä haluaisi olla este. En haluaisi, että sanon jotakin, joka kuullaan väärin ja sitten kaikki menee pieleen. Niin että olisi parempi, että olisi jokin ohjelma ja muitakin ihmisiä, niin että voisin vaikka sanoa vain hei ja puhua sitten tutuille ihmisille, takertua heidän kanssaan keskusteluun, kunnes tuntuisi, että osaan muotoilla sanan tai kaksi, muunkin kuin hein.

Ensin lähestyn asiaa kirjoittamalla kirjeen yöllä valvoessani. Kirjeen tytölle, jonka olen nähnyt bileiden toisessa nurkassa mutta jolle minua ei ole esitelty. (Muistikuvat tyypin ulkonäöstä ovat aika hämäriä ja kuvissa hän irvistelee rumasti naamiaisasussa.) Kirjoitan avoimesti. Annan kirjeen Vompsulle, jotta hän voisi lähettää sen eteenpäin, koska arvelen, että sillä tavalla, jos kirjeilisimme ensin, uskaltaisin ehkä paremmin tavata tuon ihmisen. Vompsu lukee kirjeen ja sanoo, että sehän on helvetin pelottava. Ulisen ja tunnen surkeutta, koska olen koettanut kirjoittaa mahdollisimman ei-pelottavasti, esitellä itseni pienenä pelokkaana otuksena, joka ei halua asettua kenenkään eikä minkään tielle, joka kannattaa rakkauksia ja rakastumisia eikä ajattele niitä niukkoina resursseina. Ja en tykkää siitä, että se kuullaan mörkömäisenä ja pelottavana. Okei, älä sitten välitä sitä, sanon. Jos ajattelet, että se on pelottava, älä missään nimessä välitä sitä. Ehkä jo se, että kirjoitan kirjeen, auttaa, vaikkei sitä välitettäisikään perille. Ainakin tiedän itse paremmin jotain siitä, miten asian jäsennän.

(Tyttö pitää kuulemma Vompsua pelottavana ja tätä meidän kuviotamme pelottavana, joten voi kyllä olla, ettei ole olemassa mitään keinoa olla hänelle ei-pelottava. Huono juttu, koska en pidä siitä, jos ihmiset pelkäävät minua. Se on yksi hankalimmista asetelmista. Koska sitten pelkään sitä, että he pelkäävät minua, ja vaikka koetan nousta sen kaiken yläpuolelle, välillä se menee ihan puihin. Ja nyt ei ole kyseessä vain se, mitä minusta ajatellaan - ei se ole niin oleellista - vaan se, miten käy Vompsun lupaavalle uudelle suhteelle. Liikaa vastuuta!)

Nyt kun kirjemahdollisuus on ohitettu toimimattomana, jossain vaiheessa pitäisi nähdä tämä ihminen. Huomaan kysyväni, hiljaa ja ääneen, miksi ihmeessä minun pitää ylipäänsä tavata hänet. Vakuuttaakseni, että kaikki on ok puoleltani? Fauni kysyy yöllä, kun puhumme: Kuka oikeastaan haluaa hänet tänne? Haluaako hän oikeasti muka tavata meidät? Vai onko siinä kyse jostain, mitä Vompsu haluaa, jonka hän arvelee edistävän suhdemahdollisuutta? (Sekä Fauni että minä arvelemme, että tuollainen käynti, ainakin ennen kuin on maannut jonkun kanssa, todennäköisesti vain torpedoisi kaiken. Mutta ihmiset ja heidän intuitionsa ovat erilaisia. Toisia torjuu se, mikä toisia houkuttaa. Jonkun este on toisen ehto.) En näe estettä sille, että meistä voisi tulla joskus ystäviä, mutta tämä alkutilanne tuntuu karmealta ja jähmettävältä. Vähän sellaiselta, missä ei voi onnistua, missä ei vallitse mitään etenemissääntöjä. Ehkä se liittyy siihen, juuri siihen, etten ymmärrä, miksi me olemme näkemässä. Enhän ole Vompsun äiti. Ei minun tarvitse hyväksyä, keiden kanssa hän hengaa. Ja, luoja paratkoon, eiväthän äiditkään sellaisia juttuja hoida.

Niin että olen nyt useamman päivän pelkoillut sitä tilannetta, että sitten kun se tyttö tulee meille, mitä sille voi sanoa, ettei se kuulosta siitä kauhealta ja pelottavalta ja torjuvalta? Varmaan mieluiten ottaisin tytön kanssa love daten ja makaisimme vain vierekkäin pimeässä ja vain toinen kerrallaan puhuisi ja toinen vahvistaisi kaiken hänen sanomansa: saat tuntea noin. Mutta se vasta voisikin tuntua toisesta pelottavalta! (No, ehkä silti sitä voisi ehdottaa.)

Tietysti tilanne on sikälikin hankala, että tyttö on sellainen, jonka tuntee useampi kavereistakin. Vaarassa ei siten tunnu olevan vain Vompsun haluama suhde häneen vaan myös useampi oma kaverisuhteeni, jos hän alkaa rakentaa jotain niukan resurssin kuviota ja esittää minut hirviönä. (Luultavasti en haluaisi oikaista tätä vaan tuntisin itseni hirviöksi ja menisi aika kauan ennen kuin suostuisin uskomaan, että jossain mielessä voin olla joskus muutakin kuin hirviö. Toivottavasti niin ei käy vaan onnistun johonkin rakentavampaan toimintatapaan pääsemisessä, jos näin käy.) Uuh. En oikeasti tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa. "Hei, tervetuloa. Olen kuullut susta paljon mutta en luota informanttiin, koska se on hulluna suhun ja siinä tilassa kukaan meistä ei ole erityisen luotettava." Hmm.

Vaikken ole mikään suuri sääntöjen ystävä ja arvostan leikkiä enemmän kuin peliä, huomaan, että tässä kohdin olisin kiitollinen joistain pintatason säännöistä. Kuten että kun tuolla tavalla kanssani suhteutuva ihminen tulee kylään, miten häntä odotetaan puhuteltavan? Ehkä voin kysyä sitä häneltä ensiksi? Vai olisiko sekin pelottavaa? Helvetti, tämä on paljon halvaannuttavampaa kuin nettideitit. Ja mitä kauemmin ehdin asiaa pohtia, sen pidemmäksi kasvaa niiden asioiden lista, jotka saattavat pullahtaa suustani ulos ja säikäyttää. Kuten että jos hän haluaa lapsia, sitten on ehkä mietittävä oikeasti, miten pitäisi toimia, koska en itse halua asua lasten kanssa ja jos Vompsulla olisi lapsia jonkun muun kanssa, en taatusti haluaisi viedä lapsilta isäaikaansa, ja ehkä mitään yhteistä aikaa ei enää löytyisi, ja että ehkä sitten olisi viisainta alkaa ajatella eroa samantien. Mutta herramunjee, tuo voi olla aika raskasta kuulla parin deitin jälkeen. Ja silti se on ihan relevantti näkökanta. (Yksi harvoista monikkosuhteista, joista tiedän, natisee liitoksissaan sen kanssa, että toinen naisista haluaa lapsen ja toinen ei halua asua lapsitaloudessa.) Ja haluan toimia avoimesti, kertoa, miten asioista ajattelen. Mistä tiedän joka tapauksessa pitäväni kiinni. Jos se ihminen haluaa oikeasti tietää, miten tämä kuvio on syntynyt ja pysyy pystyssä ja toimii ja mitkä siinä ovat kenenkin intressit ja ehdot. Haluaako hän tietää? Jos ei, niin miksi hän haluaa nähdä? Vai onko se hän, onko se sittenkin Vompsu?

Sekavaa, eikö totta? Ja samalla kuitenkin ajattelen, että vaikka pintatason sääntöjä ei olekaan, syvätasolla vallitsevat teräksiset säännöt. Maa, pohja. Päättäväisyys. Yritys kuulla toinen, aistia tämän tila, elää sitä. (Ja olla unohtamatta omaa tilaa, kuuroutumatta sen pienille liikahduksille.) Kohdata toinen tämän lähtökohdista. Mutta mietin sitä, mitä monet ovat pitäneet minussa pelottavana, ja se on usein sitä samaa, mitä minä olen pitänyt muissa turvallisena: avoimuutta, ristiriidan sietämistä, hiljaisuutta, varmasti mutta vaikeasti selitettävästi valittuja symboleita, joita toiselle tarjotaan lahjana odottamatta vastalahjaa, tarvetta ymmärtää ja sanallistaa tarinoita, jotka lomittuvat ja limittyvät ja kalahtelevat törmäillessään. Entä jos olenkin vain hiljaa ja menen kohti ja kosketan varovasti ja katson katsomistani? Olisiko se pelottavaa?

Ei, en tiedä, mitä tapahtuu, sitten kun näemme. Jos näemme. En tiedä. En tiedä, näemmekö. Mutta jos näemme, mitä tapahtuu, en tiedä. Jännite, joka kertyy kehoon, kasvaa, sähisee, rätisee. On vaikeaa nukkua. Kuumeinen keho, levoton keho, siirtymätilan keho: näkymättömien väylien ja onkaloiden keho, jyskyttävä keho, kirahtava ja väsymätön keho. Voi olla, sanoo mieleni kaukaa, että minä en aina hallitse tätä tässä. (En niin, et niin!) Subjektiminä, tuo joka välähtää näkyviin sanallistuksissa ja niihin reagoinnissa (sanoinko minä noin?), tuo kontrolloimaton ja kuriton, jokin mihin on lapettu kamaa, ihan hyvää kamaa tosin, vuosien ajan, käy näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, sen säännöttömyys hahmottuu ohi objektiminän sanojen ja kysymysten ja pohtivuuden, aiheiden tienoilla viipyilyn. Ei - ei se ole säännötön. Sehän juuri on pohja, kivenseljät ja terästeljet. Se, sen reaktiot, se mitä mietitään kun luetaan sosiaalipsykologian tai etiikan opusta ja muistetaan, mitä tapahtui - ja se, mikä tapahtui, tapahtui ja sen voi laittaa preesensiinkin silloin kun edetään hämmennyksessä - ja haluaa äkisti sanoa, ettei se välttämättä näin mene, että joskus tuntuu toisin, reagoi toisin. Tai että niin, siinä on tällainenkin juonne.

Oppia tuntemaan oikein, oppia reagoimaan välittömästi oikein. (Ei ainoalla oikealla tavalla mutta kuitenkin reilulla ja kuuntelevalla, kohtuullisella tavalla.)

Koska en tiedä lainkaan, miten pintatasolla reagoin, koska ei ole eksplisiittisiä kaikkien yhdessä hyväksymiä sääntöjä, joihin voisi turvautua, on edettävä toisin, luotettava johonkin muuhun. Hiljaisuuteen kaikkien kysymysten alla ja takana. Varovaisiin liikahduksiin. Huoliin, uniin. Hihitykseen.

Joskus mietin, sanon Faunille maatessamme hämärässä vierekkäin, joskus mietin, onko tämän jälkeen mahdollista palata enää... en löydä sanoja. Mihin? Parisuhteeseen? Luottavaiseen parisuhteeseen? Silmälaputettuun parisuhteeseen? Turvallisuudentunteeseen? Ajatukseen sovitusta. Säännöistä. Kysyn: Oletko sinä rakastunut johonkin toiseen? Mikset? Ja huokaisen: en minäkään helposti rakastu ihmisiin. Enkä ymmärrä, mitä Vompsu ja se tyttö tekevät keskustellessaan suhdemahdollisuuksista makaamatta ensin keskenään. Mitä se tarkoittaa? Miten semmoista voi puhua sellaisessa vaiheessa? Minut sellainen varmasti halvaannuttaisi aivan täysin ja heti paikalla.

Niin, en aina ymmärrä hyvin. Ei niin että siinä olisi mitään uutta. Tai väärin. Välillä niin tapahtuu. Se tekee elämästä mielenkiintoista mutta välillä miltei liian jännittävää.

Arvaa kuka?

Laivalla takaisinpäin pelaamme peliä nimeltään "Arvaa kuka?" Pelissä on värikuvia erinäköisistä naamoista, molemmilla samat naamat ruudukossaan. Kumpikin nostaa pakasta yhden naamoista ja toisen pitää tiukasti asetetuin kysymyksin ottaa selville, kenen kuva on noussut pakasta. Kysymykset kysytään vuorotellen. Ruudukosta saa käännettyä naamat piiloon sitä mukaa kun osoittautuu, ettei ainakaan tästä henkilöstä ole kyse.

Aluksi kysymme helposti poissulkevia kysymyksiä: Onko hän nainen? Onko hänellä otsatukka? Onko hänellä ruskeat silmät? Jo pian peli käy äärettömän tylsäksi. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaisi päätellä, millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä, jotta toista vähemmin arvauskerroin jäljelle jäämään enää yhden naamoista. Me taas kysymme samat kysymykset uudestaan. Sitten sovimme uudet, kiinnostavammat säännöt: Samaa kysymystä ei saa kysyä kahdesti, ei koko illan aikana.

Äkisti onkin edettävä intuitiivisemmalla alueella: Olisiko tämä henkilö kotonaan homoklubilla? Pitääkö hän modernia taidetta yleensä ottaen isona kusetuksena? Voisiko hän olla juristi? Onko hän ikinä elänyt tyydyttävässä parisuhteessa? Kutsuvatko hänen ystävänsä häntä takanapäin juonittelevaksi paskaksi? Harrastaako hän spinningiä?

Hämmästyttävintä on, että arvaaminen sujuu silti aivan yhtä nopeasti ja melkein yhtä varmasti. Pelaamme ehkä kymmenisen kierrosta muunnelluin säännöin, ja vain kolme arvausta kahdestakymmenestä menee täysin pieleen. Yli puolet arvauksista menee oikein, ja lopuissakin oikea vaihtoehto olisi toisen toisiksi todennäköisimpänä pitämä tyyppi.

Siinä on jotakin kammottavaa. Toki tällaisessa pelissä on nojattava ulkonäön perusteella stereotyypittelyyn, mutta stereotypioidemme yhteennatsaavudessa on jotakin pelottavaa. Me olemme kuitenkin kotoisin eri kaupungeista, syntyneet eri vuosikymmenellä, olemme valinneet aika erilaisen alan ja olemme rakentaneet molemmat ihan erilaiset kaveripiirit. Silti olemme molemmat hyvin varmoja siitä, että Hans kuuntelee heviä - katso nyt tuota ilmettä, ihan selvä juttu - ja että Heather kannattaa vasemmistolaista ajattelua. Ja Bill, Bill-parka on saanut suhteissaan pahasti nenilleen ja kärsii monenlaisista neuroottisista oireista. Kaikki tämä piirrettyjen kasvokuvien perusteella, joista emme näe edes pukeutumistyyliä. Riitaannumme oikeastaan vain aika pöntöistä yksityiskohdista, kuten siitä, tykkääkö Charles käyttää kravattia vai ei. Siinä intuitiomme menevät ristiin. (Oikeastaan nämä intuitioiden risteämiset ovat melkein kiinnostavimpia kohtia.)

Yksimielisyytemme on suorastaan typerryttävää. Millaiselta tuntuisi elää ihmisenä, joka kasvojensa muodon ja tietynlaisen hiuslaadun myötä saisi niskoilleen oletuksen, että "tää on energinen hyvä tyyppi" tai "tässä ihmisessä on pelottavia määriä kaunaisuutta" tai "hemmetti vie, hän varmasti myisi isoäitinsäkin"? Muistan elämästäni ainakin pari virhearviota. Esimerkiksi itse pidin Hurinaa niin kauniina, että hän varmasti suhtautuisi minuun todella ylimielisesti, jos yrittäisimme tutustua syvemmin. Vompsu ajatteli minusta aikanaan samoin. (Tätä tarkoitin kirjoittaessani aiemmin, joitakin viikkoja sitten kai, ettei kauniin naisen rooli ole ainakaan kovin helppo ja mutkaton. Ei olisi kovin mukavaa, jos suuri osa tuntemattomista ihmisistä tuosta noin vain ajattelisi, että tuo kuitenkin jotenkin pilkkaa ja hyväksikäyttää ja etteihän se nyt oikeasti voi toisista ihan tavallisista ihmisistä välittää.) Muitakin lienee ollut, mutta en nyt saa niitä päähäni.

Pelin myötä minulle tulee mieleen myös eräs lause, jonka kuulin sunnuntaina baarissa. Eräs tyttö, joka ei ollut koskaan tavannut minua aiemmin, väitti heti tietävänsä, kuka olen. "Häh, mistä sä voit sellaista tietää?" kysyin kiinnostuneena. Minulle kun ei itselleni ole lainkaan selvää, kuka tai millainen olen, ja ainoa asia, josta uskallan olla jokseenkin varma, on se, että varmasti yllätän itseni perinpohjaisesti seuraavan vuoden sisään. "No, siis sehän on ihan selvä, kyllähän sen nyt heti näkee", hän vastasi ja nyökkäsi. Jäin hämilleni, koska tulin ajatelleeksi sitäkin, miten tavallaan sitä on usein sokea itselleen siinä mielessä, että joskus kun selittää jotakin suurta omaa oppimistyyliään, havaitsemistaan tai kipukohtiaan koskelmaa oivallusta jollekulle toiselle, hän saattaa näyttää pitkästyneeltä ja sanoa, että onhan se ollut jo pitkään selvää. Kaikille muille paitsi itselle. Erityisen kummallista oli, että tyttö väitti tietävänsä, kuka olen, juuri sellaisessa tilanteessa, kun olin itse innostukseni taustalla hyvin hämmästynyt siitä, etten tahtonutkaan baarista heti keikan jälkeen kotosalle, kuten käy melkein aina, eikä ihmisten seura tuntunut minusta mitenkään uhkaavalta tai väsyttävältä, kuten se aina välillä tuntuu.

Mutta peliä pelatessa tulin ajatelleeksi, että ehkä se tosiaan on niin, ehkä olen yksi noista naamoista. Voin hieman hämätä leikkaamalla otsatukan tai hankkimalla andywarholmaiset silmälasit, mutta loputtomiin en voi vingata jengoiltaan ihmisten näkemystä siitä, millainen olen naamatasolla. Eikä siinä mitään, ei niin kauan, kun en suostu uskomaan heidän näkemystään orjallisesti, en silloin kun se tuntuu rajoittavan liikaa. Uskon kyllä mielelläni olevani lempeä, mutta ei sekään pidä täysin paikkaansa. Ei kukaan ole yksiselitteisen lempeä, tuota yhtä piirrettä esimerkkinä käyttäen. Eikä ole universaalia lempeyttä. Joissakin tilanteissa sekin, ettei tapa toista tuntoista olentoa, on julmaa. Esimerkiksi jos on vahingossa kuolettavasti vahingoittanut jotakin eläintä, sen kitumaan jättäminen ei ole erityisen lempeä teko.

Peliä pelatessani aloin ajatella uudella tavalla myös vastenmielisyyttäni naisellista pukeutumista kohtaan. Ehkä se on silkkaa yhteistyöhalukkuutta toisella tasolla, halukkuutta ilmoittaa jo heti kättelyssä, että ei, tämä nainen ei käy töissä paikassa, jossa hänet pakotettaisiin meikkivoiteeseen ja ripsiä pidentävään ripsariin, korkokenkiin ja siististi leikattuihin hiuksiin. Että hän ei koe likakammoa ja arvostaa hankinnoissaan käytettävyyttä enemmän kuin näyttävyyttä. Miksi haluaisin näyttää myöskään siltä kuin pitäisin hevistä tai klubeilla käymisestä, kun niin ei kuitenkaan ole? Tai että minulla olisi erityisen rock-henkinen asenne, kun kuitenkin kuuntelen lähinnä tyttöpoppia, etnistä ja semiklassista musiikkia sekä hassuja vaikeastiluokiteltavia lauluja?

Ulos laivasta kävellessämme katselin tavallista tarkemmin ihmisiä ympärillämme. Muistutin itseäni jokaisen kohdalla siitä, että ulkonäkö pettää. Mutta en voinut mitään sille, että panin merkille, miten monilla oli kasvoillaan katkerista ja huolestuneista ilmeistä painuneet juonteet. Kukaan ei ollut muuttanut heidän elämäänsä helpommaksi eikä paremmaksi, ja he itse olivat ehkä pitäneet joitakin muita tavoitteita hyvää oloa ja mielenrauhaa tärkeämpinä. Koetin painaa juonteet mieleeni, koska haluaisin itse olla päätöksissäni sillä lailla rohkea, etten liian halvalla menisi myymään hyvinvointiani ja mielenrauhaani. (Kukaan muu ei näet valvo niiden etua, ei pysty siihen. He eivät tarkalleen ottaen tiedä, miltä minusta kulloinkin tuntuu, ja vaikka kuinka yrittäisin tuntemukseni kuvata, kuvaus jää aina ilmiötä latteammaksi ja yksinkertaisemmaksi.)

Kotona havaitsin jouluamarylliksen viimeinkin alkaneen kukkia.

Selainpeli

Katselen muutaman viikon sivusta, kun Vompsu pelaa läppärillään selainpohjaista peliä. Ajanhukkaa, ajattelen ensin. Mutta sitten seuraa avartuminen (se tuntuu jostakin syystä aina hyvältä: hah, en olekaan niin rajallinen kuin kuvittelin - tiedän myös, miten omatunnontuskitta hylkään pelin, kun se alkaa kyllästyttää minua) ja kysyn, miten voin liittyä peliin. Pian minullakin on antiikin kylä, jossa teen investointeja, rakennan erilaisia rakennuksia ja lopulta perustan uuden kylän.

Pelissä kiukuttaa se, mikä peleissä yleensäkin: vaihtoehdot ovat kovin rajalliset. Tarkoitan: voin rakentaa sotajoukkoja tai kauppapaikan, mutta en oikeastaan voi komentaa kansaani metsästäjä-keräilijöiksi enkä voi valita, että viljan viljelyn sijaan he eläisivätkin esimerkiksi perunalla ja kaalilla. En voi myöskään valita, että he käyttävät kohopenkki- tai katemenetelmää kyntämisen sijaan. Koska peli on selainpohjainen, minua ympäröi lauma vieraita, motiiveiltaan arvaamattomia ihmisiä, kuten "tosielämässäkin". (Mikä se on, älä vain minulta kysy. Kysy joltakulta niistä, jotka sääntöilevät mieluummin.) Pelin logiikka on sisäänrakennettu: teki mitä hyvänsä, sen seurauksena väestö kasvaa ja sitten täytyy hyödyntää uusia resurssikenttiä tai kehittää entisiä.

Sotimasta sentään kieltäydyn. Rakennan vankan puolustusmuurin ja vahvistan rakentamistani taloista kestokäyttöisiä ja katapultteja paremmin kestäviä sekä asetan kylääni ansoja, mutta varsinaiseen tappamiseen en tahdo sekaantua. Rakensin tosin ensin sotilaskasarmin, koska se on edellytys hevosille kylässä, ja halusin hevoset, jotta kauppiaat liikkuisivat entistäkin nopeammin. Mutta kun tyhjä sotilaskasarmi ja talli pommitettiin paskaksi, päätin, että kauppiaat saavat luvan sietää hitaasti paarustamista. Sitä paitsi minua inhotti sotilaskasarmi kylässä ja olin oikeastaan iloinen huomatessani, että se oli pommitettu. Istutin paikalle puun, jonka juurissa on kätkö. Se näyttää paljon paremmalta. Asenne herättää hämmennystä niissä, jotka erehtyvät kommunikoimaan kanssani sanallisesti. He kirjoittavat pulttaamisesta, tappamisesta ja ukkojen tekemisestä. Ajattelen, että kylässäni valta on hieman vanhemmilla naisilla. Heillä on sotimisesta toinen näkemys kuin tappelukukoilla. He saattaisivat istua talojen luona ja kutoa, "pitkäveteisesti", joku sanoisi. (Saattaisiko pitkäveteisyyden hyväksyminen mennä elämän tarkoituksesta tai ainakin elämäntehtävästä?)

Tästä näkökulmasta kylän laajentuminen ja uuden kylän alulle pano tuntuu rauhanomaisen ja kestävyyteen pyrkivän kulttuurin laajentamiselta, ainakin niin kauan kuin ei harhaudu tarkastelemaan pelin karttaa, jota täplittää viikko viikon jälkeen yhä useampia kyliä. "Nämä näyttävät vähän kasvaimilta, etenkin nämä suuremmat kaupungit", totean Vompsulle karttaa katsellessani. Metsä, suot ja vuoret peittyvät paisemaiseen asutukseen. Entä sitten, vaikka kulttuuri suhtautuisikin rauhanomaisesti toisiin, vieraisiin kyliin, jos se katsoo oikeudekseen valloittaa maan, metsät, veden, eläimet ja kutsua niitä resurssikentiksi, jotka oikein huutavat investoimista ja kehittämistä? Mitä kehittämistä se sellainen on, jossa jokin rajattomasti kulkemisen mahdollisuuksia tarjoava tila rajataan katukuiluiksi ja jossa aiemmin äärimmäisen detaljoitu ympäristö litistetään pysty- ja vaakasuoriksi, yksivärisiksi pinnoiksi? (Hyvähän minun on kitistä, kerrostaloasunnossa kävelymatkan päässä keskustasta. Mutta minua rassaa, ettei ikkunasta näy puuta. Ei yhtään puuta.)

Vompsu tuntuu kumman järkyttyneeltä muiden pelaajien sotaisuudesta. Perustamme liittouman, johon tulee kanssamme kaksi kymmenvuotiasta poikaa. He vonkuvat meiltä resursseja ja "ukkoja" eli sotajoukkoja kaiken aikaa. Vastaan siten kuin kylän vanhat, viisaat naiset voisivat vastata: Kutokaa lisää sukkia, joiden varteen voitte tunkea arvoesineet, kun hyökkääjät tulevat. Mitäpä vietävää vanhoilla naisilla voisi olla? Mihin puolustajia tarvitaan, jos sotiminen ei lopulta hyödytä hyökkääjiä juuri kuinkaan ja he palaavat aina kotiin tyhjin käsin? (Sellainen kylä on aivan helppoa rakentaa. Minäkin ensikertalaisena luin vain ohjeet tarkasti ja toimin rauhanomaisen vakaumukseni mukaisesti, jos hevoshinkuerehdystä ei oteta mukaan. Ei yllätä: hevoset ovat olleet aina heikko kohtani, ja olen kaatanut niihin muillakin tasoilla paljon energiaa. On kuvaavaa, että kaikista olioista piirrän parhaiten juuri hevosen. Olen elänyt kissojen, koirien ja ihmisten kanssa, mutta edelleen jalkani ovat unessa kavioidut.)

Jotkut hyökkääjät suuttuvat, kun eivät saa lukuisista yrityksistään huolimatta vietyä mitään tuliaisia kotiin. Sitten he pommittavat mummoja katapultein. Mummojen kauppa särkyy. Vompsu keskustelee yhden pommittajan kanssa ja kysyy, miksi tämä tekee niin. Pommittaja vastaa: "Koska en saa sulta ressuja." (Myönnän auliisti, että resurssien kutsuminen ressuiksi kuulostaa minusta entistäkin halventavammalta - että luonto ei ole vain resursseja vaan tuttavallisesti suoranaisia ressuja.) Vomps vastaa: "No, pahalta se kuitenkin tuntuu." Johon hyökkääjä: "Kaikkia ei voi miellyttää."

Minäkin olen sitä mieltä, ettei kaikki voi miellyttää. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että mieluiten onnistuisin siinä. Ja että vaikka ajattelenkin tehtävän mahdottomaksi, katson silti velvollisuudekseni olla satuttamatta, mikäli se on jotenkin etukäteen järkeiltävissä. Hieman kyllä selainpelissä mietityttää, satutanko jotakuta, koska pelaan strategiapeliä strategioiden tutkimisen ja itsetutkistelun pelinä sen sijaan, että strategiani olisi pyrkiä voittamaan. Usein peleissä tunnutaan olettavan, että voitto on tärkeintä ja kaikki muu toissijaista. Minusta taas voittaminen tuntuu toissijaiselta ja jopa aika viheliäiseltä, koska voittaminen tuo mukanaan vaatimuksen siitä, että jos hävinneillä on tunnesäätelyn vaikeuksia tilanteessa, heidät pitäisi jotenkin saada kiskaistua hyväntuulisuuteen. Ymmärrän teoriassa, ettei se tarkalleen ottaen kuuu velvollisuuksiini ja on tuossa tilanteessa (jossa on voittanut) usein täysin mahdotonta ja tulkitaan helposti vittuiluksi, mutta siitä huolimatta tunnistan vahvan vedon tuollaiseen taakkaan tarttumiseen.

Ja missään nimessä en pystyisi tuhoamaan jonkun toisen kylää, koska näen sen vaikutukset Vompsussa ja itsessäni: lievän huolestuksen, joka vuotaa pelistä ylitse ja saa miettimään, ovatko ihmiset yleisemminkin pelkkää jännettä ja kyynärpäätä mieltäessään kilpailemisen ja voitontavoittelun jonkun elämänalueen sisäänrakennetuksi logiikaksi. Luulen, että se on aika harvinaista, ainakin kasvokkain toimittaessa. Toisen hätäännykseen on vaikeaa olla reagoimatta, on lähes mahdotonta olla tuntematta itseään hirviömäiseksi, jos hermostuttaa ja säikäyttää toisen, olkoonkin että tietää toimineensa hyvin aikein joskin varomattomasti ja olkoonkin että toinenkin saattaa sen tietää ja jopa lausua. Tosin luulen toisinaan todistaneeni tilannetta, jossa tuntu omasta hirviömäisestä käännetään raivokkaiksi syytöksiksi ja toisen rankaisemiseksi. "Sinä teit minusta hirviön ja siksi sinä ansaitset tämän." Ehkä sitä voisi kutsua näin?

Odotan kiinnostuneena, milloin kyllästyn peliin. Vähitellen olen alkanut hahmottaa, ettei näitä teinejä (ja ties ketä pelissä onkaan) ainakaan saisi kaikkia yhdistettyä valtavaan rauhanliikkeeseen, joka pyyhkäisisi ylitse pelikartan ja mahdostaisi kaikkien voittamisen. (Voittaminen edellyttää joka tapauksessa liittoutumista.) Se olisi hienoa ja epäilemättä säväyttäisi kaikkia osallistujia, mutta en usko hankkeeseen riittävästi keskittyäkseni siihen seuraavaa puolta vuotta. Silti en voi olla herkuttelemalla kuvalla, että kaikki kylät liittyisivät rauhanliittoon ja että kaikki turhat resurssikentät taannutettaisiin luonnontilaan, rakennukset purettaisiin rauhanomaisesti ja väestötaso hitaasti liudentuisi pehmein mokkasiinein kuljeskeleviksi paimeniksi ja keräilijöiksi tai ainakin vaatimattomiksi pientalollisiksi, kun varoja ei tarvittaisi sotateknologiaan.

Luulen, että se on se, mitä teen omille kylilleni sitten kun kyllästyn. Puran rakennukset ja istutan metsän pelloille, maisemoin kaivokset. Mummot kuolevat vanhuuteen. Mutta kätköt jätän. Puut kasvavat niiden päälle, juuret halaavat muinaisaarteita, unohdettua aikaa maailman hälinän jatkuessa ympärillä.

Minusta olisi hauskaa tietää, miten muut kuvittelevat kylänsä ja niiden maailman. Vai ovatko ne pelkkiä vipuvarsia johonkin muuhun? "Siinä käy vielä niin, että kun joku pulttaa sun kylän, sä suutut ja teet armeijan", ennustaa peliin aiemmin hurahtanut ystävä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa sellaiseen. Epäilemättä suuttuminen ja kostaminen tuntuisi avartumiselta henkilökohtaisessa mielessä (mietin lukemiani sanoja: viha on hyödyllinen, koska se auttaa pitämään kiinni omista oikeuksista), mutta joskus henkilökohtainen avartuminen näyttää vahingolliselta laajemmassa tarkastelussa. Sillä eikö se juuri olisi konventioon taipumista? Ainakin selainpelissä? Miten rauhanomainen maailma syntyy, jos jokainen tai edes vaikka kymmenys ihmisistä antaa itselleen luvan suuttumiseen ja kostamiseen henkilökohtaisen avartumisen ja oikeutuksen tunnun nimessä? Totta kai vihaisena tuntee itsensä hetken voimakkaaksi, kyllä minä sen tiedän. Mutta entä sitten? Ja totta kai tuo voimakkuus on jotakin "todellista", nieleehän sotateollisuus valtavia resursseja vuosittain. Onko pakko haluta olla voimakas?

Selainpelin kanssa huomaan entistä selvemmin, kuinka käsitykseni voittamisesta ja häviämisestä ei sitten mitenkään jäsenny dikotomiaksi. Vaikkei voittaisikaan peliä, ei sitä välttämättä silti häviäkään. Häviäminen tuntuu enemmän mielentilalta tai asenteelta kuin joltakin sijoitukselta, jonka muutkin voivat huomata. Tai, jotta tämä ei kuulostaisi niin sekopäiseltä kuin kuvittelen sen voivan kuulostaa toisin ajattelevalle: intersubjektiivinen häviäjyys (ei-voittaminen) ei ole lainkaan niin läpitunkeva ja huolestuttava seikka kuin omakohtaisesti koettu monimutkainen pelko/tuntu, että kaikki on mennyt hukkaan, kaikki tehty on ollut turhaa, ettei koskaan tule onnistumaan ja että kaikki valinnat ovat joka tapauksessa turhia ja vääriä ja ettei itsestä ole mihinkään. Välillä tuossa kuopassa maanneelle (se on karmea kuoppa) ei-voittaminen jossakin pelissä ei tunnu kovinkaan kurjalta jutulta, ei miltään, minkä välttämiseksi kannattaisi ponnistella siinä määrin, että sulkisi mielestään toisten fiilikset.

En oikein saa selville, onko tämä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset vain yritys torjua tuota pahempaa kuoppaa, jonka kuvittelen uhkaavan melko varmasti, jos ensin syrjisi ja kiusaisi muita päästäkseen johonkin tavoitteeseen ja siitä huolimatta epäonnistuisi tuossa tavoitteessaan. (Sehän olisi kurjin mahdollinen vaihtoehto nelikentässä: syrjii & epäonnistuu, syrjii & onnistuu, ei syrji & epäonnistuu, ei syrji & onnistuu.) Ehkä ei ole niin oleellistakaan, mistä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset syntyy. Ehkä se on vain puolivahingossa syntynyt sitkeä luontumus tai tarkoituksella palkittu ehdollistuma. (Tosin vanhempani ovat monissa kohdin paljon kovempia toisten ihmisten suhteen kuin itse olen - muista eläimistä puhumattakaan - ja joskus saatan seurata heidän toimintaansa aivan hämmentyneenä: miten ihmeessä he voivat tuntea toimivansa tässä oikein. Ja epäilemättä minussa on omat kivirintaiset kohtani, jotka kauhistuttavat heitä vastaavasti ja joille itse pysyn sitkeän sokeana.) Luotan joka tapauksessa siihen, ettei tapani miettiä toisiakin koidu vahingokseni. Jos se alkaa haitata liikaa, sen voi aina ottaa tarkasteltavaksi ja uudelleen harkittavaksi, mutta toisaalta, en usko, että maailmassa toimimiseen on vain yksi mahdollinen strategia. Olen tavannut niin monia tapoja luovia ja selviytyä, että uskon itsekin pystyväni toimimaan kummallisuuksineni.

Toivoisin kyllä olevani vähän inhimillisempi. Jos se nyt on mahdollista. Tarkoitan ehkä jotakin tällaista: helpompi, käytettävämpi. Se olisi huomaavaisuutta, sekin. Toisaalta, en oikeastaan siltikään osaa toivoa muuttuvani sellaiseen suuntaan, ainakaan holtittomasti. Usein helppous tuntuu tuovan mukanaan sellaisia sanontoja kuin "no, peli on vain peliä", enkä tahtoisi alkaa uskoa niin. En ainakaan minä ole niin taitava eristämään elämäni pikku tekijöitä toisistaan. Ne vuotavat toistensa päälle, sekoittuvat. Epäonnistuminen työssä tai opinnoissa vuotaa epävarmuudeksi harrasteiden parissa, hyvin mennyt ystävän näkeminen valaa uskoa siihen, että ratkaisu kiperään lauseeseen löytyy vähän pyörittelemällä, venytteleminen auttaa sietämään pitkäveteisyyttä ja niin edelleen.

Selainpeli nostaa mieleen sanan resurssikenttä ja äkisti muistan lukemani kirjoitukset luontosuhteesta, joka tarkastelee luontoa ennen kaikkea resurssikenttänä. Ei kai kukaan niin koko valvettaan tee, mutta lukemani perusteella kuvittelen, että yhdelläkin osa-alueella (esimerkiksi "sehän on vain mun työtä" -alueella) tällainen asenne voi johtaa katastrofeihin: katso IPCC:n ennusteita, vanhan metsän eliölajien harventumista, kalakantojen romahtamista. Ja koska uskon selainpelin kuuluvan osana siihen todellisuuteen, jota elän, katselen levottomana kahta kyläpaisettani ja mietin, mitä oikeastaan pelaamisellani koetan mallintaa ja selvittää itselleni.

Heitto

Myöhemmin illalla Vompsu sanoo: "Elämä alkaa nollasta ja loppuu nollaan, ei siinä ole paljon menetettävää." Hätkähdän, koska minusta se kuulostaa todelta. Pelissä on helppoa ajatella, ettei riskien ottaminen ole kovinkaan vaarallista, koska joka tapauksessa menetetyt setelit ovat leikkirahaa ja kiinteistötkin kirkkaita muovipalikoita. Niitä on saanut, niitä sijoittelee, sitten peli loppuu. Mutta onko elämässäkään niin paljon hävittävää, oikeastaan? Ymmärränkö todeksi, todelliseksi ja vakavasti otettavaksi suurta osaa tätäkään, mitä elän? Hyvin harvat asiat kestävät kyseenalaistamisen. Kipu, nälkä, kuvotus, väsymys, rakkaudennälkä ja halu tulla hyväksytyksi eivät hellitä eivätkä tunnu epäolennaisilta. Mutta melkein kaikki muu tuntuu jotenkin unenomaiselta. Raha esimerkiksi - tai vaatteisiin pukeutuminen - tai bussilla matkustaminen. En oikeastaan osaa edes surra, toisin kuin eräs ystäväni, sitä miten minulla ei ole vanhoja ystäviä tai lapsuudenystäviä jäljellä. Jopa katkenneiden läheisten suhteiden etäinen, viileä tila tuntuu helpolta hyväksyä totuttelemisen jälkeen.

Jollakin tavalla Vompsun muotoilema lausahdus tuntuu ajatuksena tutulta, mutta näin karuna ja suorana sanomana en ole sitä osannut aiemmin mieltää.

Jos ei voi hävitä paljon, voiko voittaakaan? Onko kaikki voitettukin muovipalikoita ja leikkirahaa? Tässä kohdin ajatus katkeaa, koska en pidä voittamisesta "vain pelissä", sehän tietää jonkun toisen harmistumista melko varmasti. Toisten harmistuminen tuntuu vakavammalta seikalta kuin se, että koen aina pysyväni käsivarrenmitan päässä peleihin tempautumisesta. En osaa sanoa edes, valitsenko niin aktiivisesti, vai olenko jo niin urautunut toistamaan jotakin ikivanhaa valintaani tilanteesta, jota en edes muista. Toisten harmistuminen tuntuu joka tapauksessa hyvin todelliselta.

Samoin heidän hymynsä.