Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Lapsettomuuspohdintaa

Neiti Ihaa kirjoittaa asiasta, joka on mietityttänyt itseänikin jo monta päivää. Kolme ystävääni on raskaana, yksi vähän kaukaisempi ja kaksi aika läheistä. Olen käynyt viime päivinä kai ihan sattumalta myös monta muuta pientä sananvaihtoa lasten hankkimiseen liittyen ja karahtanut taas pää edellä omiin kummallisuuksiini asiaan liittyen.

Kuvittelin ratkaisseeni asian aika tyydyttävästi jo viime syksynä, jolloin vaihdatin kuparikierukkani uuteen. (Tämä on marssijärjestyksessä jo kolmas viisivuotiskausi.) Olinhan sentään pohtinut asiaa pari kuukautta, koettanut kuvitella meitä lapsiperheenä, itseäni äitinä ja Vompsua isänä - jotenkin koin sen velvollisuudekseni jo ihan Vompsun takia, vaikka mielikuvat lähinnä aiheuttivatkin minussa kuvotusta ja vaikeutta samastua niihin; käytin mm. tyhjän tuolin tekniikkaa, joka toimi hyvin ammatinvalintapsykologin luona nelisen vuotta sitten (paitsi että tietysti minulla ei edelleenkään ole ammattia, hmm, hahmotan ehkä asian tältä osin toisin kuin valtavirrassa). Ja olinhan pyytänyt myös Vompsua käsittelemään aihetta terapiassaan ja niin hän tekikin. Karahdin tällöin aina samoihin mielikuviin: Minusta juoksevat ja kirkuvat lapset ovat pelottavia, ja näin on ollut jo silloin, kun olin itse lapsi. Mikään ei ole itselleni kauheampaa kuin joutua lasten joukkoon. (Näin oli myös lapsena, preferoin yksinoloa tai yhden aikuisen seuraa sinne saakka, että toiset lapset kykenivät samanlaisiin monimutkaisiin fantasialeikkeihin, joita kaipasin aivan loputtomasti.) Aikuisten joukossa voin olla melkein rauhallinen, lasten joukossa en. Ja silti olen tottunut lasten joukkoihin, koska yhdeksän vuotta nuorempi siskoni raahasi kavereitaan meille kotiin ja koska olin ennen yliopistoon menoa töissä au-pairina Lontoossa.

Jotenkin se ajatus, että säätäisin elämäni "lasten ehdoille" kuulostaa minusta painajaiselta. Elin yhdeksänvuotiaasta kahdeksantoistavuotiaaksi lapsen ehdoilla, koettaen mallintaa vastuullisuutta ja joutuen joka käänteessä ottamaan huomioon siskon kehitystason. En kadu sitä, että toivoin siskoa; minusta on edelleen kivaa, että minulla on sisko, mutta tunsin kyllä itseni aika onnettomaksi ja ponnettomaksi noina vuosina. Jotenkin roolini litistyi ja kitistyi niin ohueksi että hyvä jos uskalsin hengittää perheen piirissä. Ei ihme, että karkailin metsiin ja myöhemmin ihan kenen vaan luokse yöksi. Myöhemmin kun olin au pairina tuolloisessa unelmieni kaupungissa, sama ohentuminen ja pahoinvointi toistui. Sairastuin vakavasti ja minun piti palata Suomeen. Meni kolme kuukautta, että kuume laski lopullisesti ja pystyin taas elämään normaalisti. En osaa olla ajattelematta, että tuossa reaktiossa oli paljon psykosomaattista taustaa. (Myös lapsuudenkodissani olin hyvin usein sairas, mutta olen ollut varsin terve omilleni muutettuani ja kahden ihmisen kodissa.) Olin Lontoossa hyvin onneton ja työpäivän päätteeksi makasin usein vain patjalla lattialla tyhjässä huoneessani ja itkin. Tai sitten tuijotin eteenpäin ja mietin, jatkuuko sama helvetti hautaan saakka. Jaksoin kohdella lapsia ystävällisesti ja toki kiinnyin heihin, mutta itsestäni en enää jaksanut pitää huolta kuuden tunnin työpäivän jälkeen. Sama kuvio toistui myöhemmin, kun toinen ottamistani löytökoirista sai vahvan eroahdistuksen. Sitä ei käytännöllisesti katsoen voinut jättää hetkeksikään yksin. Tiesin, ettei kukaan muukaan sitä voisi ottaa enkä halunnut sen menevän piikille vain oman sisuttomuuteni takia, ja niinpä jouduin leikkaamaan elämästäni vähän kerrassaan kaiken mukavan pois: harrastukset, ystävien näkemisen, opintojen edistämisen... en jaksanut enää oikein lukea, en ainakaan muuta kuin koirapsykologiaa, uneni katkeili, vuorokausirytmini oli aivan sekaisin, itkin päivittäin. Onnistuin pysymään lujana koko sen vuoden, ja koirasta tuli ihan kelpo otus. (Nykyään se elää eksäni kanssa ja vierailee välillä meillä.) Mutta en voi sanoa, että olisin ollut onnellinen. Tai että olisin tuntenut elämälläni olevan erityistä tarkoitustakaan. Toki tiesin, että teen hyvän teon kuntouttaessani säikystä katukoirasta perhekoiran, mutta ei se teko tainnut olla oikein jaksamiseni rajoissa. Olen osannut tuntea edes pientä ylpeyttä tuosta vasta näin jälkeenpäin, ja sittenkin olen tyytymätön: En pidä siitä, että laiminlyön oman hyvinvointini. Sillä kun se sakkaa, ei mikään oikein suju. Ja tuosta hyvinvoinnista huolehtiminen on oma velvollisuuteni, jos mikä.

Koetan kuvata tuota tilaa, joka luonnehtii kokemustani lapsiperheessä elämisestä tai eroahdistuksisen koiran keinoemona olemisesta: Kaikkialla ilman tihentää paksu musta puuro. Se tekee hengittämisestä ja liikkumisesta vaikeaa. Olen hidastettua ja unenomaista, en osaa eritellä tilannettani enkä kurkottaa toivoon. Kun koetan puhua, sanat tulevat ulos hiljaisina ja epäselvinä ja jos minua pyydetään puhumaan selkeämmin, alan itkeä. Haluan ulos, rimpuilen mielessäni karkuun ja jankutan aurinkoisista päivistä, jotka vielä koittavat. Mutta en pääse mihinkään, ansa on sulkeutunut ympärilläni, hyvä jos saan tarvottua vessaan ja takaisin tai keittiöön hakemaan palan lisää ahdistusleipää. Ruoka ei maistu miltään. Jos juon lasin viiniä, alan vain itkeä ikään kuin ilman syytä. Joskus onnistun pitämään puoleni ja olemaan itsekäs karmea ämmä ja hommaamaan jonkun muun huolehtimaan lapsista tai koirasta. Ja kun olen kaupungilla, tajuan äkisti, miten väsynyt olen ja miten vierailta ihmiset näyttävät, miten huolettomilta, heillä on oma elämä, ja tunnen hengästystä ja sitten äkisti syyllisyys iskee minuun tukehduttavana ja lamauttavana. Ajattelen eläintä tai lasta, joka on nyt jonkun toisen hoivissa levoton, ja joka ikinen solu kehossani kirkuu, että minun pitäisi olla siellä, ei tässä, tämä ei ole minun elämääni, minun elämääni on jonkun toisen elämä. Ja vaikka tunnen tukehtuvani kotona, tukehdun myös tuolla toisaalla. Ilo katoaa vähitellen elämästäni kokonaan. Vain toisen ilo saa olla iloni, minulla ei ole enää omaa erillistä iloa, aikuisen ihmisen iloa. Palan loppuun.

Olen aina parantunut tästä toivottomuuden tilasta, kun olen saanut riittävästi omaa tilaa ja aikaa. En ole käynyt terapioissa enkä syönyt lääkkeitä, antanut vain aikaa itselleni herätä noista jaksoista. Silloin äkisti ilon sävel on taas löytynyt sisältäni, olen tunnistanut haluavani hyvää ja kiinnostuvani toisista ihmisistä. Huomaan havaitsevani asiat tarkemmin ja suhtautuvani niihin uteliaasti. Pidän itsestäni ja toisista. Jaksan pitää myös itsestäni huolta, saan tehdä kivoja asioita, joista pidän, kuten lukea kirjaa keskeytyksettä monta tuntia tai koettaa hahmottaa jotakin vaikeaa probleemia. Jaksan olla kiitollinen siitä, että elän.

Jotenkin noin kuvittelisin sen menevän silloinkin, jos hankkisin lapsen. Että musta puuro ahmaisisi minut sisäänsä. Huomaan, ettei kaikille muille käy niin. On ihmisiä, joista on esimerkiksi mukavaa vierailla lapsiperheissä ja joista tuntuu hauskalta tavata perheellisiä ystäviä lasten ehdoilla. Itse kuitenkin huomaan, että minusta se on vain ahdistavaa (jos lapset koko ajan melskaavat taustalla) tai ainakin tylsää (jos istutaan kahvilassa ja toinen vain kertoo siitä, mitä lapsi on tehnyt). Samalla tajuan, että tietysti lapsi on äitinsä elämän sisältö ja että on erittäin hyvä, että niin onkin. Mutta elämänpiirit ovat luisuneet toisistaan kovin etäälle: vaipanvaihdon ja tarhapohdintojen tuntikaupalla kuunteleminen on aivan yhtä kiinnostavaa kuin kuunnella monen tunnin jaaritusta vaikkapa harrikoiden tuunaamisesta. (Siitäkin voi toki kertoa mielenkiintoisesti, kuten kirjassa Zen ja moottoripyörän kunnossapito, jossa pyörä on vähemmässä roolissa ja zen enemmässä. Mutta suurin osa ihmisistä ei pysty pirsigmäiseen laajakatseisuuteen, tuskin itsekään.) Molemmat kulttuurit tuntuvat itsestä vierailta ja enimmäkseen kiinnostamattomilta.

Samalla tiedostaa, miten loukkaavalta tämä saattaa tuntua lapsen hankkineen ystävän mielestä. En ole liiemmin rutissut asiasta, mutta ystävät ovat varmasti huomanneet, etten oikein enää viihdy heidän luonaan ja kutsut ovat vähentyneet. Tietysti on myös niitä ihmisiä, jotka vauva-asiaa pari vuotta paahdettuaan saavat vastareaktion ja haluavat ehdottomasti lähelleen ihmisiä, joiden kanssa voivat puhua vain jostakin muusta kuin vauvasta ja joista pari on sanallistanut jopa, että heistä tuntuu loukkaavalta, kun suurin osa ihmisistä puhuu vain heidän lapsistaan, aivan kuin he itse olisivat lakanneet olemasta olemassa ja tuntemasta ja kokemasta ja haluamasta jakaa asioitaan. Ystävyys heidän kanssaan on vahvistunut, mutta toisaalta saa minut entistä enemmän epäröimään, noinkohan itse lopulta olisin aivan raivoissani siitä, että kaikki höpöttäisivät vain lapsesta, kun olisi paljon tähdellisempääkin pohdittavaa. Tiedän kuitenkin jo sen, että uhrautuva rooli saa minut kuilun partaalle ja kadottaa elämästäni toivon ja tarkoituksen. Olen nähnyt myös, miten se tekee äidilleni saman.

Nyt kun niin moni ystävä on raskaana, tunnen jonkinlaista syvää surua siitä, miten hauskat hetket heidän kanssaan ovat todennäköisesti valtaosin takana päin, ainakin joidenkin vuosien ajaksi. Pelkään monia asioita. Yhtenä pahimpana sitä että he jotenkin säälivät kyvyttömyyttäni haluta lasta kykenemättä hahmottamaan sitä, että tuossa haluttomuudessa on myös aktiivista tahtomista. Jos he alkavat hahmottaa minut lähinnä sairaana tarkoituksettomana rassukkana, se lienee ystävyyden kuolinsinetti. (Tai sitten minun pitää kehittää tästä jotakin aivan superkierteistä mustaa huumoria, jota ehkä tämän asian käsitteleminen blogissakin voisi olla.) Toki elämässäni on ollut monia vastoinkäymisiä ja päätös olla syöksymättä perinteiseen naisen rooliin pitää sisällään maailman luonnovarojen kuormitusta ja väestötilannetta käsittelevien faktojen ja niihin liittyvien arvojen lisäksi myös kokemustietoa. Mutta tuo kokemustieto on myös järjestetty ja tutkin sitä uteliaasti. En osaa sillä lailla itse hahmottaa harmina, etten halua lasta; mielestäni se on minun lähtökohdistani ja arvoistani käsin ainoa vastuullinen päätös. Päätös myös on syntynyt kovin luonnostaan, koska en ole koskaan vielä osannutkaan haluta lasta. (Minulla nousevat niskakarvat aika helposti, kun kuulen jonkun paasaavan siitä, miten luonnollista lasten haluaminen ja saaminen on. No, sana luonnollinen toki yleisemminkin saa itseni virkoamaan terveeseen vastareaktioon... Tokihan meissä on halu paritella ja hoivavietti, en esimerkiksi ilman hoivaviettiä taatusti uppoaisi niin helposti mustaan puuroon, mutten usko esimerkiksi naaraskissan tai -koiran juuri ajattelevan äitiysasioita parittelun yhteydessä, eikä sen tarvitse kuulua naisenkaan luonnollisiin haluihin kaikissa olosuhteissa. Ainakin minun luonnolliseen ympäristööni on alusta saakka kuulunut ehkäisyn ja perhesuunnittelun mahdollisuus. Raskaaksi hankkiutuminenkin on siten valinta. Valinta sekin on, jos päättää jättää ehkäisyn pois ja katsoa, miten käy.) Olen nyt kolmenkymmenenneljän, joten olettaisin kyllä biologisen kelloni raksahtaneen jossakin paikoin, jos se olisi raksahtaakseen, tikittämistä en osaa edes kuvitella. En ole edes leikkinyt nukeilla enkä lapsenakaan suostunut leikkimään kotia. (Minusta se oli vain huutavan tylsää.) Osaan harmistua päätöksessäni oikeastaan vain siitä, että sen takia todennäköisesti menetän monta ystävyyttä ja saan koko joukon ikäviä leimoja. Koska kyllähän ihmiset priorisoivat ystävyyksiään ja on luontevaa viettää aikaa niiden kanssa, joilla on samanlaiset toiveet ajan viettämisen tavoista. Tämä on ennenkin haitannut ystävystymistä naisten kanssa, joten ei ole sinänsä mikään uusi asia. Nyt vain ensimmäistä kertaa sellaiset ihmiset, joiden kanssa olen puhunut syvällisiä asioita viime aikoina, ovat raskaana. Vaikka huomaan heidän hyväksyvän eroavaisuutemme tässä asiassa, ja vaikka he kertovat jotakin omasta tilastaan ja tunnoistaan, jään silti totaalisen ulkopuolelle. Miksi esimerkiksi tuntuisi pahalta, jos lapsi menisi kesken? En osaa kuvitella sitä tuntemusta. Tai miksi tuntuisi pahalta nähdä toinen nainen raskaana, jos oma lapsi olisi mennyt kesken? En osaa oikein kuvitella sitäkään, muistan kyllä vaimeasti, miten pahalta tuntui se, kun oli juuri eronnut ja näki onnellisen oloisten parien kyöhnäävän talviaurinkoisella jäällä ja vaikka pitävän toisiaan kädestä - tunsi korostuneesti, miten koskettamaton oma käsivarsi on, miten suuri kosketuksen nälkä siinä piili. En osannut vihata noita pareja, kuten jotkut näyttävän osaavan tehdä, mutta tulin kyllä surulliseksi oman käteni tyhjyydestä. Ehkä se on jotakin samanlaista, mutta vain siirrettynä vauvailuun? Minun on niin vaikeaa kuvitella sitä, koska minusta odottavat äidit uimahallissa näyttävät lähinnä pelottavilta, heidän vatsansa näyttää hyvin väkivaltaiselta ja se puhe vauvan potkimisesta kuulostaa karmealta.

Havaitsen itsessäni kummallisen paniikin, joka purkautuu aamuyöstä heräämisinä ja väkivaltaisina unina, jossa toisaalta minuun tungetaan navan läpi mekaaninen metallisikiö, joka alkaa vähitellen venyttää vatsaani niin, että tunnen tukehtuvani enkä pysty enää liikkumaan ja kipu lävistää minut ja lattia pettää alta ja suistun sinne ja tunkkaisen hajuinen matto kääriytyy ympärilleni, enkä pysty enää liikuttamaan raajojani ja on pimeää ja huudan kauhusta, koska tiedän repeäväni, ja toisaalta ystävät paisuvat paisumistaan ja tiedän heidän pian halkeavan, mutta he ovat siitä oudon tyytyväisiä, samalla kaamealla tavalla kuin vauvat ovat tyytyväisiä, ilman symboleita ja hellyyttä, pelkkinä hirviömäisen vaativina nautintokehoina, kuuntelematta lainkaan toisten tunteita, ja kavioni kapsuttavat tiililattiaa vasten kun kannan heille mangolassia juotavaksi, jotta he paisuisivat nopeammin. Uh. En halua sinne, en halua olla sellainen. Ja samalla huomaan itsessäni tympeän, pienen pelon, joka luettelee mekaanisella äänellä ranskalaisin viivoin kaikki karmeat kohdat:
- sinua säälitään vajavaisena
- sinua ei kutsuta mihinkään koska et suostu kuitenkaan viettämään aikaa lasten ehdoilla (ja se on totta)
- sinä et ole edes mikään nainen
- sinusta puuttuu luonnollisuus, olet vääristänyt itsesi, tekeytynyt milloin mieheksi, milloin eläimeksi
- sinun pitäisi vain hyväksyä hedelmällisyytesi
- sinua säälitellään koska pelkäät naiseuttasi (ja totta helvetissä vihaan ja pelkään hedelmällisyyttäni, se jakaa minut selvästi kehon ja mielen erillisiin tahtoihin aivan toisin kuin haluaisin, vaikka toisaalta, abortin kautta sain selville sen, että pystyn tarvittaessa tekemään vaikeita päätöksiä siten kuin oma tieni vaatii - elämänhallintani koheni huomattavasti abortin myötä kun tajusin, etteivät asiat vain tapahdu minulle ja ettei minun vain tarvitse hyväksyä niitä vaan voin myös tehdä päätöksiä ja suunnata olemistani kuten tahdon; naiseutta en pelkää mutta kylläkin sen samastumista perinteiseen naisenrooliin, marttyyriuteen tai kohtalon varaan heittäytymiseen.)
- sinut leimataan kateelliseksi (en osaa kuvitella kadehtivani lasta mutta osaan tietysti tuntea itseni hylätyksi, kun muut puhuvat vain vauvoista ja tapaavat vauva-ajeluillaan; en usko, että siinä on kyse kateellisuudesta, se ainakin tuntuu vain ulkopuolisuudelta ja hylätyksi tulemiselta; luulen, että kateus alkaisi siitä, ettei tätä tilaa hyväksyisi, mutta olen aika tottunut hyväksymään sen, vaikka se tietty pelottaakin minua)
- elämäsi leimataan tarkoituksettomaksi
- selkäsi takana spekuloidaan josko sittenkin olet vain hedelmätön mutta valehtelet siitä
- sinua pidetään vastuuttomana ja kypsymättömänä
... ja niin edelleen. Tai sitten minut hyväksytään "kummajaisena" mutta yhtäkaikki, kaikki tietävät, miten suhde kummajaisiin harvemmin muodostuu kovin kestäväksi tai tärkeäksi.

Sitä paitsi minussa on ollut vahvasti kummajaisen leima heti alusta lähtien, ja se on minusta jotenkin väsyttävää jo vähitellen, koska en ole mielestäni ollenkaan kummallinen. Kuuntelen vain sitä, miltä minusta tuntuu, ja harkitsen, miten haluan asennoitua, ja koetan tehdä viisaita ratkaisuja. Mutta luoja paratkoon, se kaikki näyttää ulkopuolelta selvästi jotenkin kummalliselta. En ymmärrä oikein, miksi. Ehkei minun edes tarvitse ymmärtää.

Toisin sanoen, tunnistan itsessäni kaikki konformismin ikävät narinat. Totta kai olen tunnistanut ne itsessäni alusta saakka, milloin minkin elämänvalinnan ympärillä. Muistan kouluvuosilta sen tapauksen, jossa minulle kerran ja hetkellisesti tarjottiin tilaisuutta nousta nokkimisjärjestyksessä nauramalla tytölle, joka oli ollut minulle hyvin ystävällinen silloin, kun minua poljettiin pahimmalla vaihteella. Mikä kiusaus tarttua tarjoukseen! Mutta ei, en voinut ottaa sitä vastaan, ja jo se, että tajusin harkitsevani silmänräpäyksen asiaa, täytti minut valtavalla kuvotuksen tunteella. Ei, se ei ole minun elämääni, oli vastaus siinä tilanteessa. En tahdo mennä tuohon mukaan. Käänsin selkäni, osoitin ylpeyteni enkä saanut armahdusta tilanteestani. Mutta hitto vie, olen edelleen ylpeä siitä, että tein tuon ratkaisun.

Samalla tavalla olen nyt äkäinen ja järkyttynyt omasta konformismistani ja höpsöistä peloistani, vaikka ounastelenkin, ettei tämä ahdistus muuta itse asiaa miksikään ja että jossain vaiheessa osaan vielä olla ylpeä siitä, että jaksan kuunnella omia mielikuviani, tahtoani, harkintaani, jopa pelkojani. Olisin konformismistani varmasti paljon vihaisempi, jos en tietäisi, että ihminen on laumaeläin ja että tällaiset ahdistukset ovat odotettavissa aina kun tekee asiat jotenkin kummallisesti päin. Minua ärsyttää suunnattomasti nyt sekin, että lapsettomuutta joutuu aina selittelemään, mutta lapsen haluamista ei. Loukkaavaa on sekin, että jos kertoo, ettei halua lasta, saa niin helposti tietäväistä silmienpyörittelyä ja vastauksen: odotas, muutama vuosi ja vähän toiset olosuhteet... kyllä sinä vielä muutat mieltäsi. Väsytystekniikallako? Minulla on ollut elämässäni nyt kaksi kertaa lapsen hankkimiseen sopivat olosuhteet: silloin kun tulin vahingossa raskaaksi edellisessä liitossani, kuvittelin vielä meidän elävän yhdessä elämämme loppuun asti, eikä kukaan oikein tajunnut, miksi ihmeessä en halunnut lasta, kun kerran suhde oli kunnossa, ja nyt sitten kun olen naimisissa ja onnellinen suhteessa, ja nyt mieskin olisi lapsisuuntautuneempi, Vompsuhan on aivan ilmiömäinen lasten kanssa, siihen olisi taas tavallaan hyvät olosuhteet. Mutta en osaa tahtoa. Ja koska lapsen haluamista ei kauheasti selitetä muulla kuin hämärällä "luonnolla" tai "haluamisella an sich", en ymmärrä siitä höläsen pöläystä. Mistä tavoitteista tai arvoista se lähtee?

Kun puhuimme Vompsun kanssa siitä, miten me kasvattaisimme lapsemme, jos sellaisen saisimme, huomasimme joka kohdassa esiin nousevan seuraavat sanat: ei todellakaan sinne päinkään kuin meidät oli kasvatettu. Ei mitään semmoista lapsesta asti alkavaa aivopesua siitä, että sitten kun sinä saat lapsen, hän voi pitää tätä nallea, tai että kirjaa on luettava siististi, että se säästyy sitten sinun lapsellesi. Osittain tuo aivopesu juuri tekee lapsettomuusvalinnan vaikeaksi, etenkin Vompsulle: hän oli nielaissut sen ajatuksen, ja jotenkin hämmästyi tullessaan terapiassa siihen tulokseen, että se oli syötetty hänelle täysin eikä hänellä ollut siitä oikestaan oikein mitään omaa mielipidettä, ainoastaan ulkoahopotettu lapsi pitää hankkia jos siihen on mahdollisuus ja voi niitä raukkoja jotka eivät ole saanut siihen mahdollisuutta. (Minä tietysti olen lapsesta lähtien ilmoittanut pontevasti, että voin aivan hyvin sotkea kirjan tai leikata barbilta hiukset, koska asia on niin, etten aio hankkia lasta. Ei mikään ihme, että olin jo varsin pienenä sitä mieltä - äiti ei koskaan onnistunut vakuuttumaan, oliko hänkään tyytyväinen päätökseensä hankkia kaksi lasta; hänestä on aina ollut paljon mukavampaa olla töissä kuin lasten kanssa ja olen näin vanhemmiten huomannut, ettei hänkään halua tuutia sylissään vieraiden lapsia jne. - vauvakuume ilmiönä on sellaista, mihin olen törmännyt vasta ihan viime vuosina ja se näyttää minusta aina yhtä ufolta. Kukaan sukulaisista mummua lukuunottamatta ei ole erityisen lapsi-intoinen, ja mummu taas on kyllä innoissaan mutta myös hyvin rankaiseva, syyllistävä ja sanallisesti kaltoinkohteleva, joten en kyllä häneenkään haluaisi missään suhteessa identifioitua. Jos äiti ei osannutkaan vielä kuunnella täysin intuitiotaan siitä, että ehkä lisääntyminen ei sittenkään ole itsen kannalta ja omalla arvomaailmalla niin jees juttu kuin muut toitottavat, ehkä olisi minun tehtäväni kuunnella sitä intuitiota tarkemmin? Äidinäitikin olisi halunnut olla opettajana, mutta sota toi hänet inkeriläispakolaisena Suomeen ja oli pakko mennä naimisiin, jotta häntä ei karkoitettu takaisin Neuvostoliittoon. Sinä aikana naimisiinmeno tarkoitti lasten tuloa. Isoäidin ensimmäinen lapsi kuoli parin päivän ikäisenä. En voi lakata miettimästä, mistä se johtui ja olisiko hän voinut tehdä sen, hänen avioliittonsahan alkoi rakoilla jo varsin pian ja oli kauhea ja väkivaltainen ja muutenkin isoäiti oli aika tasapainoton monessakin mielessä ja selvästi vihasi äidinrooliaan, vaikka olikin varsin hyvä isoäiti - tästä on jäänyt äidin ja minun välille paljon skismaa. Äiti oli ymmärrettävästi vihainen siitä, miten eri tavalla isoäiti kohteli minua kuin häntä. Ja siitä, miten paljon enemmän muistutan isoäitiä kuin ketään muuta sukulaista ja miten liittouduin isoäidin kanssa lapsesta lähtien, miten yhdessä tutkimme myyttejä ja kasvien sieluja ja kaikkea vastaantulevaa ja elimme hänestä aivan sopimattomalla tavalla. Solmin sovinnon äidin kanssa tästä asiasta vasta isoäidin kuoltua. Mutta vieläkin huomaan, että kun minussa nousee esiin joku oikein isoäitimäinen reaktio, äiti aivan jähmettyy inhosta ja käy varautuneeksi ja vähäsanaiseksi.)

Lähinnä lapsiasiassa kai rassaa se, että niin moni tuntuu uskovan sen olevan naiseuden ainoa ja perimmäinen tarkoitus. Että kaikki muu on jotenkin epäaitoa ja sekundaa. Kuitenkin kun katson äitini elämää, näen hänen saavan tyydytyksensä, tarkoituksensa ja onnensa aivan toisaalta. Me lapsetkin toki merkitsemme rikkana rokassa, mutta olemme kaukana tärkeimmästä tai ainoasta. Ehkä siksi minun on helppoa kuvitella, että elämäni voisi olla tyydyttävää ja rikasta ilman lapsiakin. Aika usein kuulee myös kysymyksen, eikö pelota, jos lapsensaannin lykkää ja mahdollisuutensa menettää ja sitten vanhana haluaisikin omien lasten seuraa. Toistaiseksi olen kyllä onnistunut olemaan ihan riittävän tyytyväinen vähän kummemmistakin ratkaisuistani (kuten opiskella 11 vuotta silkasta mielenkiinnosta alaa, joka ei turvaa ammattia eikä toimeentuloa; kukaan muu ei olisi taatusti valinnut niin puolestani). Eikä lasten olemassaolo tietenkään vielä takaa sitä, että heidän näkemisensä sujuisi mukavissa merkeissä; tunnen aika monta perhettä, jossa lasten ja vanhempien välit ovat jokseenkin pysyvästi tulehdustilassa. Itsekin olen pitänyt välillä vuoden tauon vanhempien näkemisen kanssa ja välillä minua huolestuttaa, miten he kaiken tämän oikein jäsentävät. (Äiti on sanonut, että jos tarvitsen etäisyyttä, hän voi vain antaa sen valittamatta ja kyselemättä, mutta en usko, että hän on sisimmässään ihan noin stoalainen kuitenkaan, vaikka arvostankin tätä hyväntahtoista ja voimakastahtoista päästävää elettä ja tahdon ottaa siitä itsekin opikseni: en tahdo takertua ihmisiin, jotka kokevat huonoja viboja seurassani.) Esimerkiksi kun menin naimisiin, äiti koki minun hylänneen hänet. En itse haluaisi kokea sillä lailla. Ja uskon, että niin olisi varsin helppoa kokea silloin jos kokisi uhranneensa vuosikausia elämästään tuon iloisesti tiehensä liihottavan olennon vahvistamiseen ja aikuistamiseen.

Enkä itse osaa oikein hahmottaa lasten hankintaa kuin näihin pariin teemaan liittyen: läheisyys ja aikuisuuden mallintaminen (jonka olen todennut muuttuvan kohdallani tukalaksi; olen kyllä miettinyt tukiaikuiseksi ryhtymistä, siinä tapailuväli olisi mukavan harva), loppuelämän yksinäisyys ja katumus jos lastensaannista luopuu vapaaehtoisesti (mutta miksi sen niin pitäisi mennä? Ihmisethän ovat erilaisia. Ja vaikka tutkimukset osoittavat, että lapsen saaneet naiset kokevat itsensä itsevarmemmiksi, ehkä itsevarmuutta voisi saavuttaa jotenkin sopusointuisammin oman itsen suhteen? Miksi ihminen katuisi kypsymättömyyttään jossakin tietyssä tilanteessa? En osaa katua aborttiakaan, ja yksi ystäväni, joka on raskaana, ei hänkään kadu aiemmin tekemäänsä aborttia. Olisi jotenkin aikamoista hönttiyttä valittaa, ettei ollut yksitoistavuotiaana, kaksikymppisenä tai nelikymppisenä riittävän kypsä johonkin ja katua tuota kypsymättömyyttä ja valmistautumattomuutta johonkin mihin olisi voinut tarttua - se meni jo, se oli silloin se tila! Eikö ole hyvä, että sen tilan tunnisti? Ja se ajatus, että katumuksenpelossa tarttuisi johonkin, jota vastaan intuitiot osoittavat kohtisuoraan - - - en usko, että se olisi hyväksi.) Vaikka en tarkasti ymmärräkään, miksen tahdo lasta, hahmotan kyllä sen, etten tahdo.

Taannoinen gynekologini käski minua vain sitkeästi vierailemaan lapsiperheissä ja haistelemaan vauvoja, jotta "kypsyisin". Nämä vierailut, joita toki tein, koska arvelin, ettei niistä haittaakaan ole, ovat vain vahvistaneet käsitystäni: tuo on jotakin, johon ryhtymiseen pitäisi olla aika vahva hinku. Ja jos sitä ei ole - - jos tuntuu siltä, että elämä on toisaalla, mitä sitten?

Huomaan, miten epävarmaksi ja onnettomaksi tämä aihe itseni tekee. Juuri kun olen saanut naisystäviä, he tulevat raskaaksi ja pelkään kaiken raukeavan tyhjiin. En haluaisi myöskään koota ympärille sellaista kovaäänisen rehvakasta lapsettoman naisen roisia puolustusmuuria, joka jotenkin tuntuu lapsiin suoraviivaisen kielteisesti suhtautuvalta. Eiväthän lapset ole vastuussa syntymisestään! (Huomaan perhetunnelmia miettiessäni aina kauhistuvani vanhempien käytöstä ja meneväni valtataisteluissa automaattisesti lapsen puolelle ja suhtautuvani hyvin päättäväisesti lasten oikeuteen olla lapsia. Ehkä se johtuu siitä, etten itse ole aina saanut tarpeeksi nauttia tuosta oikeudesta?) Ja enhän kuitenkaan suhtaudu lapsiin kielteisesti, vaan siihen ajatukseen, että joutuisin lapsen kanssa suljetuksi intiimin suhteen puristuksiin loppuelämäkseni ja että joutuisin ainakin pari vuotta tekemään kaiken lapsen ehdoilla ja potemaan sitten sen jälkeen kaikkia hänen vaikeuksiaan kenties omana syynäni. (Minusta tuntuu että vanhempisuhteissa, sisaruussuhteessa, kumppanuussuhteessa ja muutamassa läheisessä ystävyyssuhteissa on jo melkein liikaakin virikettä itselleni.)

Huomaan myös sen, että epävarmuuteni heijastuu siten, että toivon äkisti, että olisin joku ihan toisenlainen ihminen, joku sellainen, jolle lapsettomuus olisi helpompaa suoda. Että olisin sillä lailla varmempi ja että minulla olisi selkeä kutsumus. Silloin ihmisten ja itseni olisi paljon helpompaa sanoa: "No mutta, koskapa hän haluaa olla sairaanhoitajana Afrikan lasten hyväksi, on tietysti aivan järkevää, ettei hän hanki lapsia!" tai "Kieltämättä lapset haittaisivat hänen taiteellista luomistyötään" tai muuta sellaista. Kun en kuitenkaan tunnu tarvitsevan aikaani juuri muuhun kuin miettimiseen ja asioiden jäsentelemiseen. (Dsiisus, toivottavasti se ei ole kutsumukseni...) Eihän se ole sillä lailla jaloa eikä yhteisöä hyödyttävää.

Ja tietysti en voi olla kysymättä itseltäni, että entä jos olenkin jotenkin karmean viallinen joko kasvatuksen tai syntyperän takia, että jos ihan silkkaa ymmärtämättömyyttäni tahdonkin olla parantumatta tästä karmivasta tilastani, ja niin edelleen. Että jos olenkin väärässä kaiken suhteen. Sekin on aina mahdollista. Mutta toisaalta, enhän nyt voi ruveta tekemään asioita nurinkurin vain sen takia, etten ole jostakin satasenvarma. Mutta jonkinlainen kriisi tämä on, pakko kohdata taas tämä sama asia, sen ahdistavuus. Totisesti, toivon, että olisin mies, tai eläin. Tai ainakin että eläisin luostarissa, jossa tämä asia ei olisi mikään issue. (No, olenhan toki haaveillutkin luostarielämästä koko elämäni. Se näyttäytyy minulle tarkoituksellisempana kuin lapsiperhe-elämä.)

On joskus aika vaikeaa kulkeaa omaa tietään ja kuulla maailman melskeen takaa oman sydämen syke ja järjestää jalkansa sen mukaan. Mutta ei voi koettaa kuin kuulostella tarkasti.