Pyörre

Valo aktivoi. Päätän joka ikisen päivän johonkin älyttömään goljatismiin. Sinä päivänä kun kädet hierotaan, keksin viimein ruuvata turkoosin pöydän kokoon. Pöytä on kierrätyskamaa ja uniikki. Pohdin, uppoavatko ruuvit puuhun käsivoimin. Väänninkin kun olisi. Päätän kokeilla käsin. Uppoavathan ne. Ja jumiutuvathan ne kädet, tietysti. Hieronnan jälkeen pitäisi lepäillä laakereilla loppupäivä, mutta miten se on muka mahdollista?

Tänään hierotaan jalat. (Se kuuluu työhöni, ottaa vastaan hieronta ja arvostella se.) Heti tämän tapahtuman jälkeen keksin voivani pyöräillä Kannelmäen Prismaan, siellä kun olisi jaakontaikaa myynnissä nettisivun mukaan. Ikävä kyllä nettisivu mainostaa aiheettomia. Pyöräilinpä kuitenkin. Ja tietysti poljen takaisin ja mietin, että mikähän järki tässäkin lieni. Jalat kramppailevat. Loppupäiväkään ei ole laakereilla lepäämistä: ensin on lenkitettävä koiraa pitkä lenkki ja sitten poljettava palstalle kääntämään maata ja nostelemaan rikkoja kompostiin. (Palsta oli edellisvuoden edelleenvuokrattuna ja sen kyllä huomaa. Kesävieraat eivät kääntäneet maata syvältä, lienevätkö lainkaan kääntäneet. Nyt on sitten savi tiivistynyt melkoiseksi sementiksi, monivuotisissa rikoissa on kyynärvarren pituiset juuret ja kitkemistä riittää.)

Tai eiväthän ne mitään pitää-asioita oikeasti ole vaan valintoja. Mutta on kummallista huomata, miten valinnat rajoittavat. Valitse yksi, et saa toista. En osaa valita lepuuttelua. Niin. Ja oikeastaan silloin kun on ollut pakko lepuutella, olen ollut kajahtaa kun en ole voinut mennä ja tehdä, purkautua ja tempautua. En siten tiedä, haluaisinko edes valita lepuuttelun muussa kuin "olisi kiva olla joku muu kuin minä" -mielessä.

Kun pyöräilen hiekkatietä metsän halki ja koetan ajatella th-rangan asentoa ja hapen virtausta työskenteleviin kudoksiin, näkökentän ääreen ilmestyy ylöspäin kiertyvä ruskeiden objektien pyörre. Koska aika harvat esineet levitoivat ja kohoavat, tulkitsen ensin näyn varpusiksi tai muiksi ruskeanharmaiksi pikkulinnuiksi. Mutta en ole ikinä nähnyt niiden lehahtavan tuollaisessa muodostelmassa. Lähemmäs sommatessani - kramppaavin jaloin eteneminen on kaukana sujahtamisesta ja elegantista liukumisesta - totean objektit sittenkin haavanlehdiksi. Edellistalven lehdiksi. Paitsi että tietysti ne ovat edelliskesän lehtiä, pääsen heti korjaamaan ajatusta. Vaikeaa uskoa, että nuo tuulessa uudestaan latvustasolle tempautuvat ja pyörtyvät lehdet ovat olleet vihreää elävää sokeritehdasta. Tai silmuja. Tai sitä ruskeaa niljamassaa, joka syksyisin luistattaa renkaan alla.

Sama ilmavirtaus sormeilee otsatukan pystyyn. Vaahteroissa, senkin huomaan ne ohittaessani, kukkanuput on kimputettu punervansävyiseen verhoon, jonkinlaiseen suojalehteen. Vain nuput pilkistävät päivään.

Netti on palannut tänne. Tai siis, tullut tänne. Ja tästä on tullut koti, tästä asunnosta. Olen palannut kotiin. Eikö silloin ole luontevaa sanoa, että nettikin on palannut kotiin? Kun istun alas ja kirjoitan, säästän edes hetken suuria lihasryhmiä työltä. Hetken.

Yksin suuressa kaupungissa

Jokin nerokkuuden irvikuva tuikahti ilmiroihuun päässäni sillä sekunnilla, kun tajusin voivani varata maailman toiselle puolelle samaan hintaan lennon, jossa on bonuksena päivä Frankfurtissa. Totta vie halusin päivän Frankfurtissa. Ja niin varasin sen.

Olen pitänyt Frankfurtista. Olen seikkaillut siellä kahteen otteeseen ja kai yhteensä kolme päivää. Mutta aina seurassa. Nyt kun Frankfurt lähestyy, huomaan käyväni levottomaksi. Miten minun oikein käykään yksin suuressa kaupungissa? Löydänkö junan keskustaan? Entä takaisin lentokentälle? Äkkiä itkettää ja on vaikeaa saada unen päästä kiinni. Tuntuu kuin olisin survonut itseni painajaiseen. Muistan elävästi sen kohdan, kun olin juuri saapunut Lontooseen painavine laukkuineni ja valmiina valloittamaan saarivaltakuntaa. Lentoaseman viitoissa näkyi juna ja nuoli ylöspäin. Hukkasin yli tunnin ravaamalla asemaa neuroottisesti eestaas etsimässä hissiä tai portaita tai rullaportaita yläkertaan. Lopulta oli nöyrryttävä ja kysyttävä infon tädiltä, miten yläkertaan pääsisi. "Ei täällä ole yläkertaa", kuului tyrmistyttävä vastaus. Mutta tuo nuoli, tuo opaste, viitoin. Ah, se nuoli. Se tarkoittaa eteenpäin, sanoi infon täti selkeän huvittuneena hymyillen. Marssin junalle myrtyneenä, nimittäin en siinä vaiheessa ollut vielä tajunnut elämäni järjestyvän slapstickin lakien mukaan ja se pöljyys tuntui suurelta vääryydeltä.

(Nyttemmin en tietenkään mitään muuta ihmeemmin odotakaan.)

"Yksin on paljon helpompi välttää matkustamisen säädöt", väittää ystävä. Tavallaan se voi pitää paikkaansakin, huomaan ajattelevani, ainakin jos nuolten tulkintaa ei oteta lukuun. Mutta en voi sille mitään, että mielikuvani yksin suuressa kaupungissa kävelemisestä sisältää mielentilan, jota en yhdistä erityisemmin lomaan tai hauskanpitoon; on kuin näkisin itseni ulkopuolelta, ja siinä kuvassa hiukseni hapsottavat, pipo on vähän itkuisten silmien päällä, kädet huitovat levottomasti ja epärytmisesti ja kaikesta huokuu suuri kiihtymys.

Alan purkaa asiaa, ja äkkiä tajuan: olen viimeksi matkustanut kokonaan yksin vuonna 1996. Sen jälkeen (ja joskus myös sitä ennen) ne kohtaukset, joissa olen sijainnut yksin suurissa kaupungeissa, ovat tapahtuneet riitojen ja hankausten jälkeen. Olen karannut seurueesta joko sanoen tarvitsevani nyt oman tilan tai sitten vain karannut maailmanlopun myrsky kallossa riehuen. Kaikkialle kehoon on vähän sattunut silkkaa jännitystä. Yleensä olen taistellut tuntikausia itkua vastaan ja välillä joutunut antamaan sille periksi yksin ja jossain paikassa, jossa olen tuntenut itseni sen takia naurettavaksi ja typeräksi. Vain harvoin olen osannut ajatella, että tarvitsen tilan tässä ja nyt ja saan sellaisen myös ottaa, kunhan kerron siitä seurueelle. Ja että tuo tila on parasta ottaa ennen kuin se on pakko ottaa kurkkupalan takia. Useammin olen vain kokenut valtavaa kelvottomuutta, vihannut itseäni pistävästi sen takia ja piikitellyt itseäni siitä, etten osaa ihmisten kanssa olemista näköjään vieläkään. Olen ajatellut, että tätä se on aina ja kaikkialla. Ja että tämä romahdustila on rehellisempi ja tarkkanäköisempi ja todellisempi kuin se tila, joka on vallinnut vielä jokin aika aiemmin; tila, jossa romahduksen merkkejä ei ole ollut näkyvissä, jossa on ollut hauskaa rupatella ja tehdä yhdessä ja joustaa joustamistaan.

Oikeastaan tuntuu hassulta, että yksin matkatessaan joutuisi sellaiseen tilaan. En usko niin käyvän. Mutta on lisättävä myös, etten ainakaan nuorempana pitänyt yksin matkaamisesta. On eri asia liikkua yksin kotikaupungissa, siihen ei liity kiusallista tuntua. Mutta vieraassa paikassa käy helposti niin, että vain kävelee päämäärättä jalkansa tohjoksi eikä osaa syödä muuta kuin supermarketista ostetun pikku sämpylän. Ja juominen unohtuu täysin: illalla pissa on tummanruskeaa ja paksua. Koetan estää tällaisen skenaarion toteutumisen; päätän lauantaina töissä etsiä Frankfurtista mukavan kuuloisen lounaspaikan ja asettaa itselleni etukäteen lounasajan. Aion myös ottaa mukavan kirjan mukaan, niin että voin ruokaa odottaessani tehdä muutakin kuin tuijottaa ikkunasta ulos ja kiusaantua omasta vaivaantuneisuudestani.

Kas niin, eikö se kuulostakin hyvältä valmistautumiselta? Ilmaksi on luvattu 12 astetta ja täysin pilvistä. Ehkä kevään merkit näkyvät jo? Käynee niin, että kierrän lempipuistoni siellä, Nizza-puutarhan ja kiinalaisen puutarhan. (Jos vain löytäisin uudelleen kiinalaiseen puutarhaan... viimeksi kokemusta rikkoi se, että pagodissa, joka huipensi alueen, istui mies selailemassa läppäriltään pornoa. Kiinalaisen puutarhan hienoimmalla paikalla!)

Vaikka tunnelmat yksinpäivän suhteen ovatkin leppoistuneet alkukauhistuksesta, pidän edelleen täysin torvena valitsemaani yhteyttä, johon kuuluu päivä Frankfurtissa. Joudun näet nousemaan viiden maissa, huruttamaan lentokentälle kuuden pintaan, pyörimään pitkän päivän Frankfurtissa ja kun illan pimettyä sitten kone lähtee Rioon, arvatkaa vaan, kuka ei osaa nukkua lentokoneessa? (En osaa nukahtaa puoli-istuvaan asentoon. Tätä on testattu usein ja hyvin väsyneenäkin.)

Niin että kun saavun Vompatin luo Rioon, joka kuulemma pitää lausua Hiiu, eli kun saavun Vompatin luo Hiiuun, olen ollut valveilla kaksikymmentäkahdeksan tuntia yhteen soittoon. Ja Hiiussa on aamuyö, kello tulee juuri viisi. Jet lagissa ei saisi kuulemma nukkua päiväsaikaan, se vain hidastaa rytmittymistä.

Kun Hiiussa on seuraavan kerran nukkuma-aika (jos sallitaan iltakymmeneltä uneen käyminen), olen sinnitellyt valveilla yhteensä neljäkymmentäviisi tuntia. Huh.

Hassut väärinymmärrykset

Päivänä eräänä saan kehuja otsatukastani. Ensin minun epäillään rakastuneen, kun olen niin eri oloinen. Mutta sitten huomautan, että kyse saattaisi olla sittenkin otsiksesta, ja pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Otsatukasta se vain olikin kyse. (Hyvä; en erityisemmin haluaisi rakastua ja suhdehistoriani on osoittanut minun huomaavan tuon muutoksen yleensä viimeisenä, epäilemättä siksi, että haluan sulkea moisilta kotkotuksilta silmäni tiiviisti ja päättäväisesti.) "Tosi hieno se on, tosi särmä... tosi jännä malli, hienosti on kampaaja saanut siihen tuommoista kotona leikatun tuntua, mut siis ei niin että se näyttäis kotona leikatulta vaan silleen särmältä, tosi jännä malli", hehkuttaa toinen tuijotellen otsistani. "Käytätkö sä siihen semmoista suoristusrautaa?"

Mietin hetken, mitä tuohon pitäisi vastata, mutta sanon sitten: "No ei, se ei osaa olla muuten kuin näin ja itse mä sen saksilla roksaisin yksi aamu." Sormet saavat esittää saksien teriä, snip snip otsan poikki. Tuttava näyttää hämmentyneeltä mutta virnistää pienen tauon jälkeen takaisin.

Samalla tavalla kävi kauan sitten, kun kerroin kännykättömyydestäni eräälle projekti-ihmiselle, jonka kanssa puuhasimme yhdessä yleisötilaisuutta. "Oi sä oot avantgardee", hän totesi ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siis mäkin niin paljon haluisin jättää ton kännykän mut kun en oikein kai enää osaa. Oon lukenut että tosiaan aika moni on siirtynyt siitä jo eteenpäin ja kyllästynyt siihen." Jouduin korjaamaan: ei, en ollut ehtinyt kyllästyä mihinkään, minulla ei vain ollut ikinä ollutkaan kännykkää. "Siis niinku ei ees työkännyä?" hän vielä joutui vahvistamaan. Olin vähän huvittunut ja vähän pahoillani selvästikin aiheuttamastani pettymyksestä, kun en kuulunutkaan kännykästä luopuneisiin.

Näissä tapauksissa sain sentään tietää, millaisia kuvitelmia minuun heijastettiin. Tai ei oikeastaan minuun, vaan johonkin hämärään henkilöhahmoon, jonka rooliin minut pujautetaan aika usein ihmisiä tavatessani. Joskus ihmisten reaktiot yllättävät siinä määrin, että huvittelen muistelemalla Vompsun kertomaa improteatteriharjoitusta, jossa jokaisen otsaan on kiinnitetty pelikortti - ässä on statukseltaan suurin, kakkonen pienin. Kukaan ei tiedä omaa statustaan mutta näkee selvästi toisten statukset. Minun on hankalaa ymmärtää statuksia, se tuntuu jotenkin aika reduktionistiselta tavalta hahmottaa ihmissuhteet, mutta idea, ettei itse tunne itseään ulkoakäsin, on kyllä tuttu. Useimmiten noista toisten uskaliaista selityksen hypyistä yli aukkokohtien ei saa tietää ikinä. Liekö otsassa leima "tyhjännauraja" tai "sinnikäs" tai "aina se valittaa" tai jotakin, mitä en osaa edes kuvitella, mikä milloinkin... Karmivaahan se ei ole, ei ainakaan, jos toiset ymmärtävät tarinoivansa kaikista tapaamistaan. (Mutta entä jos he eivät ymmärrä sitä edes rauhallisessa mielentilassa? Se kuulostaa jo hieman karmivalta.)

Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi.

Hassut attribuutiot yllä huvittavat ehkä eniten sen vuoksi, että itselleni nuo asiat edustavat lähinnä omaa maanläheisyyttäni (mitäs sitä uusista kotkotuksista kuten kännykät, silloin aikanaan, ja nykyään: saksillahan ne hiukset saa poikki itsekin ja ne kasvavat takaisin kyllä, jos tulee oikein pahaa jälkeä) ja toisaalta (kännykkätapauksessa) muutoshitauttani johon toisinaan raivostun pahan kerran tai (otsatukan tapauksessa) luottamuksen puutetta kampaajiin, mikä ei sekään ole kovin kaunis piirre (ikään kun en jo voisi antaa anteeksi sitä, että ne leikkasivat lapsena sellaisen ällön tasaisenlyhyen ja latvastaan nyrhityn, siististi asettuvan apottiotsiksen kerta toisensa jälkeen). Ja sitten kuitenkin asia, jossa nuo ambivalenssia herättävät piirteet mielestäni oikein selkeästi ilmenevät, tulkitaan jonkun toisen väärinymmärryksessä osoitukseksi muutoksen etujoukoissa kulkemisesta.

Vaan eipä silti, minäkin ymmärrän väärin usein. Ja huvitun siitä.

Pistää vain mietityttämään, kuinkahan usein sitä ihailee toisissa ihmisissä piirteitä, joita he eivät tunnistaisi itseensä lainkaan. Tai joita he saattavat pitää vahingollisina niiden mittakaavassa. Ja toisaalta, kuinka usein kavahtaa tai säpsähtää toisissa piirteitä ja käytösmalleja, joiden hankkimiseen he ovat sijoittaneet rutkasti aikaa ja jaksua ja joihin he koettavat sovittautua edelleen vähän työläästi mutta varmoina noiden piirteiden autuaaksitekevyydestä. Ja että voisiko olla niin, että silloin kun jokin toimintamalli tai tapa tai luonteenpiirre vaikuttaa ihailtavalta, se juuri onkin vahinko tai tahaton ja siten ponnistelematon, keveä, luonteva?

Ei, en osaa vastata tuohon. Kunhan pohdin.

Alan vähitellen tottua otsatukkaan peilikuvassa ja ikkunoiden heijasteissa. Mutta valokuvia ja videoita hätkähdän edelleen. Hiukset näyttävät niissä turkisrukkasista tehdyltä peruukilta ja pääni omituiselta, koska, no, kyllähän mikä vain pää, joka tungetaan rukkasperuukkiin, nyt näyttää oudolta.

Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.