Pitkään odottamisesta

Luin pensaspetuniasta ensimmäistä kertaa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Jokin kuvauksessa sykähdytti, luultavasti maininta tuoksun hienostuneisuudesta ja voimasta. Siitä pitäen olen aina maallisena aikana (ja olihan tässä inhottavan pitkä tauko, jonka aikana olin eksyksissä kuin irrallinen hana) ollut hakemassa Petunia axillarista siemenluetteloista. Ja hätkähtänyt anatomian latinan termiä axillaris, koska olen muistanut tämän kasvin. Ja nähnyt siitä untakin - unessa kuljen varjoisassa puutarhassa jonka täyttää ihmeellinen tuoksu ja sodan äänet kuuluvat kauempaa, ja kulman takaa löydän tämän kasvin, ja itken ilosta. Olen unenkin nähnyt useamman kerran ja vaikka se vähän varioi, perustarina on ollut sama kahdenkymmenen vuoden ajan. Nyt kun ystävän poika asuu Yhdysvalloissa ja heillä on lentelyä sinne ja tänne, tuli talvella puheeksi, että he voivat tuoda jotain siemeniä, jos tarvitsen. Mutta vaikka jossain vaiheessa Yhdysvalloissa oli tätä tarjolla, eipä tietysti juuri siihen hätään, tai ainakaan en löytänyt lähdettä. Huokaisin ja ajattelin, että taitaa jäädä haaveeksi edelleen tähän kasviin törmääminen.

Satuin keväällä selaamaan ihan sattumoisin Maatiaisen siemenluetteloa, kaikista mahdollisista siemenmyyjistä: perinnesiemeniä. Ja siellä, yhtäkkiä, pensaspetunia, Petunia axillaris. Kädet täristen kliksuttelin tilauksen menemään ja aamulla en ollut uskoa, ettei se ollut vain unta. Mutta niin siemenpussi tuli, ja huhtikuun alussa kylvin minimaaliset siemenet, joista kasvoi ihan pikkuruisia taimia.

Vähän synkeänä olen seurannut niiden hidasta elontaivalta, kuukausi sitten istutin suunnilleen nuppineulan kokoiset kasvit ulos, mutta sielläpä ne ponkaisivat vauhtiin ja jouduin jo viikon jälkeen siirtämään ne sittenkin isompiin sammioihin. Ja viimeiset pari viikkoa ne ovat pinkoneet hurjaa tahtia. Tänään avautui ensimmäinen valkea kukka. Miten kuvata kahdenkymmenen vuoden odotusta? Lähestyin kukkaa vaanien. Nuuhkaisin. Täysin hajuton. Tämä oli päivällä.

Mutta tiesinhän toki, että pensaspetuniaa pölyttävät yöperhoset, ja että ne tavankin petuniat tuoksuvat - jos tuoksuvat - nimenomaan ilman viilentyessä yöksi. Äsken kävin uudestaan tuoksuttamassa. Tuntui oudolta, upottavalta, koska olen tehnyt tämän niin monesti unessa mutten koskaan valveessa. Tuoksu oli juuri niin uskomaton kuin oli kuvattu. Rikas, täyteläinen, makea, muttei yhtään yli, ei semmoista pahoinvointikatkua kuin vaikkapa liljoissa, kieloissa ja syreenissä saattaa pahimmillaan olla. Hämmästyneenä pysyin kukan luona, haistelin uudestaan. Ja ajattelin, että niin, jos en olisi nähnyt tästä unta ja odottanut sitä kahtakymmentä vuotta, tuoksuisiko tämä yhtä hyvältä? Mistä sen voi tietää?

Mutta kyllä, kyllä tämä on täyttymys. Jokin ympyrä on sulkeutunut. Pitkään olin ihminen joka kaipasi pensaspetunian tuoksuttelua, haaveili siitä. Nyt olen päässyt haistelemaan ja tiedän, että jos vain saan siemenet talteen, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi onnistua, saan nauttia tästä seurasta jatkossakin.

Tuskin ketään yllättää se tieto, että tämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä kuin vaikkapa korkeakouluista valmistumiset. Tämä on jotenkin - syvempää, ravistelevampaa, todellisempaa, kouriintuntuvampaa. Miksi? Jaa-a, paha sanoa.

Arvaamaton, ainutkertainen

Äkisti joku on puhaltanut Helsingin kadut melkein tyhjiksi. Rautatieaseman läpi kulkee aivan muutama ihminen. Talot näyttävät edelleen olevan valmiit nostamaan ankkurinsa mutta huohottavat paikoillaan. Olen myöhästynyt junasta, johon minun piti ehtiä. Seuraavastakin. Mutta tajuan, että ehdin silti juuri ja juuri pitämään tuntini, jos juoksen.

Juoksen. Uimatarvikkeita täyteen sullottu reppu pomppii selässä, kumisaappaat hölskyvät kaksista villasukista huolimatta. (Sain ne puoleen hintaan Myyrmäen Tokmannin loppuunmyynnistä joten päätin olla välittämättä niiden hieman suuresta koosta.) Rei pa has ti, as kel ker ral laan ja sisäänhengitys ja sit ten taas sään nös tel len u los, jottai pallea ala krampata. Pipo luisuu kohti silmiä, kädet viuhtovat kyljissä.

Ehdin ja avaan studion. Koska kaikki pinnat on pesty järeämmillä aineilla, on normaalikattaus tekemättä. Ongin hyllyköstä maton ja toivon edellisen käyttäjän desinfioineen sen ohjeiden mukaan. Ei auta kuin luottaa.

Opetuksen aikana en ajattele kuin opetusta. Niin on kai aina ollut ja tulee aina olemaan, paitsi sen kerran kun olin juuri oksentanut bussiin ja kovassa kuumeessa - tosin kuumeesta tietysti tiesin vasta jälkikäteen, kotiin päästyäni. Luulin vain että paleli, ja sitten oksensin. Koska oksensin vartin ennen tunnin alkua, en saanut hälytettyä sijaista. Kuurasin itseni puhtaaksi ja pidin tunnin tuijottaen peilistä valkeaa kiekkoa, joka kai oli kasvot. Siitä on kauan. Ja nyt olen kunnossa. Ei ole mitään minua, ei kysymyksiä, ei ärtymystä hallituksen saamattomuudesta, joka palkitsee jahkailusta ja rankaisee suoraselkäisyydestä pandemiatilanteessa. On hengitys, kehon asennot. Saan melkein purra käteni poikki etten mene koskettaen avustamaan: tämä kohta, tuo tajunta tähän. Sävähdän ja katson kättäni kuin se olisi helvetin lonkero. Selviän stiplaamatta. Nauramme, kun desinfoimme matot. Nähdään, nähdään.

Tuntien välissä on hyppy, hyppytunneiksi niitä sanottiin koulussa, lomaksi hevosen suussa. Ei niin paljon, että kannattaisi mennä kotiin eikä niin vähän että kannattaisi vain nukkua tai muuta vastaavaa. Sidon hiukset pipon sisään, menen ulkosalle juoksemaan turkoosia. Aurinko siristyttää silmiä ja huomaan toivovani, ettei altaasta tarvitsisi koskaan nousta. En osaa ottaa kantaa, paheksua ketään. Tuntuu, että kaikkia ymmärtäessä kadottaa hahmonsa - taas kerran. Mutta kun minusta kaikkien kannat ovat tavallaan ymmärrettäviä. Jopa niiden kannat, jotka eivät välitä. En osaa olla välittämättä, mutta ymmärrän, järjellä, että ihmisiä on maailmassa liikaa. Ettei muutama Homo sapiens ole kovinkaan korvaamaton. Ja myös, että kuolema on aina lähellä, vaikka ihmiset eivät sitä mielellään ajattelisikaan.  Tiedän olevani itsekin artefakti, joka ei olisi tässä ilman antibiootteja. En ole edelleenkään saanut tehtyä hoitotestamenttia. Onko siihen aikaa, mietin. Tiedän toiveideni järkyttävän lähipiiriä mutta osa minusta ajattelee, että olen nähnyt maailmaa jo riittävän pitkään.

Turkoosissa on vaikeaa tuntea kuin onnea ja iloa. Tai ehkä olen onnellinen ja iloinen vaikka selkä kipeytyi viikonlopun koulutuksessa niin että eilen ähkin tuskaisena ja hoidin sitä jäillä ja sähköllä. Ehkä tämä jatkuu. Ehkä tämä paikka saa olla auki. Voi, toivon sitä niin kovasti. Haluan juosta joka päivä turkoosia.

Ja sitten kello tulee neljän, on edettävä saunaan ja pesulle, kuivattava hiukset ja pukeuduttava, opetettava vielä illan tunnit. Kaikki tunneille tulijat puhuvat samaa: he eivät ala mitään, jos nämä loppuvat, he tarvitsevat juuri tätä. Koetan ehdottaa varovasti, että psyyke on muovautuvampi kuin uskommekaan, että se on vahvempi kuin saattaisi aavistaa. (Minulle tietysti tämä siirtymä on helppo: olen elänyt vain työtä -karanteenissa jo elokuun alusta saakka.) (Eikä työ lopu vaikka palkkatyö loppuisi. Ajattelen tekeväni nytkin työtä lyönti lyönniltä: kirjoita, muista.) (Ja unohdan että minäkin ajattelin turkoosissa että haluan sitä, joka päivä. - En sentään ajattele tarvitsevani. Olen menettänyt elämässä niin paljon niin tärkeitä asioita että ennakko-oletukseni on, että lopulta tarpeita on kovin vähän vaikka haluja riittää täältä kuuntakaiseen.) En henno sanoa, että olisin itse mieluiten kotona, että minua vaivaa se, että tällaista ei-välttämätöntä toimintaa edelleen järjestetään. Ounastelen, että sille laitetaan kohta piste, ja pidän sitä hyvänä asiana. En halua olla osa ketjua, jonka päätepisteessä on tilanne, jossa päätetään, kuka jätetään tehohoitamatta kuolemaan. Ja sitten toisaalta: se on juuri asia, jonka olen ajatellut kirjata hoitotestamenttiin: Minulle ei tehohoitoa, kiitos. Olen valmis lähtemään. Useimmat eivät ole. Minä olen. Siksi muut pitää minusta priorisoida edelleni.

Kummallinen maailma. Opetan taas siinä junassa, johon astun aina muiden tuijottaessa, kun avaan suuni. Se on karmivaa. Itsetietoisuus enimmäkseen vain pilkahtelee, vetäisee välillä happea kadotakseen jälleen pinnan alle. Itsetietoisuuden hetkenä tajuan, miten kummallista on, että puhun. Mihin unohtui halu jäädä näkymättömäksi, halu vaieta, vetäytyä piiloon? Ehkä en vieläkään ymmärrä, etten enää tee niin kaiken aikaa. Välillä kyllä, mutta työssä en. Ehkä työminä on valeminä, ajattelen, ja kadotan taas langan, katoan tuntisuunnitelmaan.

Viimeisten tuntilaisten hävittyä siivoan studiota, ruiskin desinfiointisuihketta ja hyvästelen tilaa mielessäni. Kuka tietää, olenko täällä perjantaina vai ei? Arvelen, että ei, mutta en odottanut tämänkään päivän opetusten toteutuvan, joten arvioni voi olla ihan typerä.

Kävelen liki aution kaupungin halki kotiin. Tajuan unohtaneeni laturin taas studioon. Käyn ostamasta Tigeristä uuden - kukaties huomenna kaikki on jo toisin, ja puhelinpiuhan takana on netti. Ei silti, että internet olisi mikään tarve. Olen elänyt valtaosan elämästäni aivan onnellisena ja tyytyväisenä ilman internetiä. Nyt osaisin vielä paremmin - koska tiedän jo niin paljon enemmän kuin silloin.

Aleksanterinkadulla kuljen puhelinliikkeen ohi, tai onko se nykyään tv-kanavaliike, en enää pysy perässä. Samassa kiinteistössä taisi olla aikanaan vakuutusyhtiö, jossa kävimme jakamassa vakuutuksemme Kissan kanssa erotessamme. Muistan vieläkin, miten vakuutusvirkailija kommentoi, ettei kuulosta oikein reilulta teidän ero. Vaikka olihan se: me vain molemmat palasimme sille tasolle, jolla olimme ennen liittoa. Ei minulla ole kalliita asioita, asuntoja, sen sellaisia, en ole ollut sellaisista kiinnostunut. Olen ollut kiinnostuneempi kasveista. Ihan yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että ero ei ollut reilu, koska päätin omavaltaisesti, mitkä kasvit vein mukanani. Ja myöhemmin, Lohen. Liikehuoneisto on nykyään tosiaan puhelinliikkeen, jolla olin töissä kauppakeskus Jumbossa, ja jonka työasua - valtavat asentajanhaalarit - puoliksi häpesin ja puoliksi rakastin, koska olihan se aika suloista kompastua omiin lahkeisiinsa ja miltei kadota haalarin sisään. Liikehuoneiston valossa seisoskelee seitsemän myyjää, kaikilla suipeakärkiset kengät, sellaisen ei-jalanmuotoiset. Kaksi heistä pelaa isolta näytöltä jotain peliä. Asiakkaita ei ole.

Pidän tästä tilasta, tilanteesta. Pidän siitä, että kaikki tuntuu oudolta. Että liikun taas maailmassa, joka muuttuu niin nopeasti, että tavallinen opetuspaikalta junalle käveleminen tuntuu kuin kiipeäisi Vekkulan portaita: pienestä askelmasta tulee jättiharppaus, kun ajoittaa oikein. Pidän siitä, etten tiedä, menenkö töihin ylihuomenna. Tai milloin töitä edes on. Tai nostavatko talot ankkurinsa ja lähteväkö liikkeelle niin että katujen sijaan on vain asfalttimeri. Pidän siitä, että kaikki on auki. Koska olen aina auki, olen kerrankin synkassa maailman kanssa. Ja olen koko ikäni oikeastaan odottanut, että jotain tällaista tapahtuu. Olen lukenut paljon vanhoja kirjoja: niissä tapahtuu tällaisia asioita. Ja olen lukenut skenaarioita: niissäkin tapahtuu tällaisia asioita. Oikeastaan tämä tuntuu paljon todellisemmalta kuin se maailma, jossa ihmiset nillittävät siitä, ettei heitä vakinaisteta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä maailmaa, sen merkitystä, enkä ole osannut varmaankaan olla riittävän myötätuntoinen ystäviä kohtaan näissä kysymyksissä, joiden merkitystä en ole tajunnut. (Viiden kuukauden työsopimus valtionhallinnossa tuntui liki elinkautiselta tuomiolta vaikka tietysti olin sielläkin, lusimassa, onnellinen - sellainen tajuntani kai vain on: liikutun ihmisistä, rakastun paikkoihin, kudon omat verkkoni, minne menen.) Tuntuu, että koko kasvatukseni, etiikkani, kaikki, on luotu tällaista tilaa varten: kala vedessä, lintu pilvien välissä, töistä kotiin kulkeva keski-ikäinen Aleksanterinkadulla.

Junassa kotiin onnistun lisäämään viimein bittitulvaan oman päivemmällä kuvatun videoni, jossa heilutetaan varpaita ja kävellään silmät kiinni eessuntaas samalla miinuslaskien. Kotona huomaan, että jotain on tapahtunut. Valmiuslaki ollaan laittamassa voimaan.

Tästä eteenpäin arvaamattomuus hälvenee. Ainutkertaisuutta ei sentään olla riistämässä.

Soitan Vompsulle ulkomaille. Tule kotiin, sanon. Kyllä sinä tänne pääset, kotimaahan. Tulet vaan, tiedän miten yksin olet ja voi mennä pitkäänkin ennenkuin nähdään. Mutta Vompsu on toisenlainen - hän ajattelee työsopimustaan, vaikka sielläkin kaikki on kiinni ja valmiustilassa ja hän haluaisi olla täällä, sitähän hän on kaiken aikaa hokenut, että pitäisi keksiä keino, miten päästä tänne. Ei ole suositeltu matkustamista, hän sanoo. Mutta kiitos tarjouksesta. Se tuntuu jännittävän neutraalilta - en pety, en hämmästy, en mitään muuta kuin otan tämän eron vastaan, totean. Minua ei haittaisi jos Vompsu olisi täällä mutta ei sekään haittaa, jos hän ei ole.

Huomenna on tehtävä se hiivatan hoitotestamentti. Ja joku - heitän universumille pallon - voisi tehdä nettiversion loistavasta Pandemia-pelistä. Ainoa peli, josta ole pitänyt: relevantti teema, yhteistyö jossa joko kaikki voittavat tai kukaan ei voita (minusta se on parempi mallinnus maailmasta kuin se, että joku voittaa ja muut häviävät), ja, kuten ystävä sanoi, "kylläpä sun silmät tuikkivat ilosta kun sait saastuttaa kaupunkeja" - minusta oli aina pelatessa yhtä jännittävää, miten arvaamattomasti virus lähti loikkimaan maailmaa pitkin ja teki mieli hyppiä ja iloita, kun epidemiat räjähtivät käsiin. Samoin toki tosin, kun saimme nitistettyä jonkun taudin. Iloitsin, kun nitistimme pandemian, ja iloitsin ihmiskunnan tuhosta ajatellen sammakoita ja sademetsiä. Koronaviruskarttoja katsellessani olen ajatellut mitäpä muuta kuin niitä kaupunkeja pelilaudalla. Helsinkiä siinä pelissä ei ole. Ei turkoosia, ei puhelinliikkeen ilman asiakkaita pelaavia myyjiä, ei junaa kohti kotia. 

Mietteitä yöstä, jota nukuin liian vähän

Suru ja harmistus siitä, ettei tiedä, mitä tahtoo. Mistä tulee tämä ajatus, että ihmisen - korjaan: aikuisen ihmisen, niinhän fraasi kai kuuluu - pitäisi, pitää, tietää, mitä tahtoo?

Samaa ahdistusta parisuhteissa, ammattiasioissa, ties missä muussakin.

Eikä voi keksiä, mitä tahtoo, muuten kuin poissulkemalla: tätä en ainakaan tahdo. Ja mitä apua siitäkään on? Tiedän, etten ainakaan tahdo tällaista yksinäisyyttä, en sitä yksinäisyyttä, kun tuntee äkisti itsensä alavireiseksi ja huonoksi seuraksi, sillä ei ole tekemistä ymmärtämättömyyden kanssa, enemmänkin se on kummallinen pudotus. Pudotus missä? Hetkellinen herpaantuminen, kun tajuaa, ettei jaksa kannattaa kaikkien haluamistensa punosta? Pudotus uskomuksesta, että on osannut aika hyvin haarukoida, mitä ei ainakaan tahtoisi? Ei, en muista ajatelleeni, että olisin osannut tehdä niin.

On helppo keksiä monia tahtomisen arvoisia asioita, mutta siitä ei olekaan kyse. On kyse niiden koherenssista. Sen ennustamisesta, tarkoittaako iloinen polveileva kotiintulo myöhempää kauhua ja yksinäisyyttä, valveilla makaamista ja epätoivoisia analyysiyritelmiä siitä, mikä tarkalleen tilanteessa synnyttää harmistuksen ja paniikin. Huomaa odottaneensa asioita. Päästää niistä irti, itkee. Kieltäytyy järjestämästä elämäänsä odotustensa mukaisesti. Tarkastelee sitä suorassa, säälimättömässä valossa. Ja samalla muistuttaa: Niin, ensi viikolla alkaa uusi elämä. Uudet rutiinit ja uudet ihmiset. Ei ihme, että tuntuu siltä kuin aivoissa katkeilisi pieniä elastaanisäikeitä.

Olisiko helpompaa luopua odotuksista, jos luopuisi samalla ihmisistä? Jotakin voidaan sanoa varmasti: tiedän tahtovani, että lakkaisin odottamasta yhtään mitään perusystävällistä käytöstä kummempaa keneltäkään. (Ja vierailta ihmisiltä en ehkä odota edes sitä, en ainakaan kaikissa moodeissa.) Tämä tahto ei ole saanut aikaan suuriakaan muutoksia siinä, että yhtäkaikkisesti odotan asioita. Se naksahtaa päälle automaattivaihteella. Ehkä on mahdotontakin olla odottamatta asioita. Suhtautuminen odotusten toteutumattomuuteen on kyllä muuttunut tahdon myötä. Edelleen tuntuu määrättömän pahalta, tahtoisi minkä tahansa muun kivun siinä hetkessä, mutta on kuitenkin helpompi pysähtyä ja tuijottaa omaa tuskaa suoraan, koska sekin on jotakin, mitä tahtoo. Näyttää sitä itselleen, kallisarvoista lahjaa, esimerkkiä ilmiöiden maailmasta: kas niin, tätä minä en ainakaan tahdo.

En oikein osaa uskoa ihmisistä luopumisen toimivan ratkaisuna, koska sitten löytäisin vain uusia ihmisiä. Mutta on hetkiä, joina pahoinvointi peittää kaiken ja joina jonkun seurassa ei oikein vain kykene tasaantumaan, rauhoittumaan, kohtuullistumaan. Niinä hetkinä on helppoa vihata itseään, ja on todella vaikeaa suostutella itseään siihen, ettei tuo viha vaadi minkään itseen suuntautuvien rankaisutoimenpiteiden käyttämistä. Tässä kohdin on hyvä, että on tullut luettua oppimispsykologiaa. Voi muistuttaa itseään siitä, miten paljon tehokkaampaa on ehdollistaa palkiten. Se ei tunnu siltä, jokin janoaisi hyödytöntä rangaistusta, mutta eikö se osoita vain, että silloin kun istuu vain muutaman tunnin nukkuneena kallioilla ja katselee junia, omat tunteet ovat huomattavasti epäluotettavampia eteenpäin luovimisen apuvälineitä kuin tiedeyhteisön paremmassa valveessa hiomat teoriat?

(Tiedeyhteisön ajatus saa tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi, eikä se erityisemmin piristä mieltä, mutta jostain syystä argumentti jollain tasolla kuitenkin toimii; en osaa olla ajattelematta, etteikö tiedeyhteisö helpostikin päihittäisi toimenpide-ehdotuksissaan pää pienen, joka liiraa ja ulisee itsekseen eikä osaa käydä tekemään sitä, mitä sen varmaasti pitäisi tehdä, eli nukkua.)

Ei, en tiedä, mitä tahdon. Tai jotain tiedän, mutta niistä on vaikeaa muotoilla käytännöllisiä ohjenuoria elämälleen. Tahdon tuntea iloa toisten elämänriemusta näinäkin hetkinä kun omani luuraa jossain kauempana. Tahdon jonkin paikan, jossa voin nukkua rauhassa aamuun saakka. Tahdon etteivät pahat oloni vuotaisi toisiin. (Hah, tahdon ehkä mahdottomia.) Tahdon että olisi joku, jolle tuntuisi turvalliselta soittaa silloin kun on liian paha olo. (Joskus oli sellaisia ihmisiä, mutta nyt olen taas edennyt jonnekin toisaalle, ja kun yöllä mietin asiaa, en keksi ketään, jota viitsisin vaivata moisella. Etenkin kun en tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin lohtua. Jos vaikka kävisin siitä riippuvaiseksi ja sitä myöten maanvaivaksi? En haluaisi virittää enää yhtään karmistuttavaa odotusta lisää.) Tahdon siis, että voisin itse ratkaista tämän solmun. Mutta joskus tarvitsen apua.

Yöllä seison jonkin tovin kadulla juttelemassa ja koetan kuvata, miten joskus talot tuntuvat liikkuvan. En varmaan saa ilmaistua sitä mitenkään elävästi, mutta kun pinnistelen löytääkseni muutaman sanan, heilautan kättäni ja on kuin talot liikahtaisivat sen takana. Valpastun ja katson taloja tarkemmin. Kadun päässä häämöttävät julkisivut eivät enää vaikuta yhtä pysähtyneiltä.

Tahtoisin pystyä valitsemaan, milloin talot alkavat liikkua ja milloin ne juurtuvat sijoilleen. Tahtoisin valita hetket vaikeille ajatuksille. Valitsisin jonkin muun hetken kuin liian vähän nukutun yön. Mutta maailma harvoin toimii näin. Sen, minkä kestää hyvin nukkuneena, muuttuu painajaiseksi vähällä unella.

Kun kuuntelee toisten elämiä, näkee äkisti omansa toisessa valotuksessa. Itselleen on vaikeaa antaa samanlaista vapautta odottaa ja katsoa, kuulostella. Se on liian lähellä. Se painaa, hankaa, nirhaa, kuristaa. Haluaisin nukkua kunnolla edes yhtenä viikonloppuna ettei minun tarvitsisi kokea väsymystä joka ikiselle torstaille saakka. Enkä osaa nukahtaa yksin, toistaiseksi. Alan uudestaan ikävöidä yksin asumista - yksin tottuu nukkumaan, mutta se tarkoittaa, että on tosiaan nukuttava yksin kaiken aikaa. Se taitaa olla ainoa järjestely, jossa on mahdollista taata riittävä uni.

En tiedä, tahdonko riittävän unen vai jotakin muuta. Piru vie, eikä tämä ole oikea hetki koettaa ratkaista näitä kysymyksiä, mutta en tiedä, kuinka nukahtaakaan ilman alustavia linjauksia.

Kuten haukka

Jossain ammoin läpi kahlaamassani ympäristöestetiikan opuksessa harmiteltiin sitä, miten teknoympäristössä ihminen kadottaa monia luontoja, monia tapoja olla ja elää, monia adjektiiveja. Miten kaupunkilainen esimerkiksi ymmärtää tammen luonnon? Tai haukan luonnon?

Puista tiedän jotakin, ainakin niistä puista, joiden lähellä asun. Tiedän niiden tuoksun, niiden siementen putoamistavan, niiden lehtien putoamistavan ja ruskavärit, niiden kukinnot. Tiedän, miltä ne näyttävät alastomina ja miten jotkut kesäisin loistokkaat puut vaikuttavat talvisin pystyyn lumeen tökätyiltä valtavilta risuluudilta. Mutta haukat: en ole seurannut haukkoja tarpeeksi. Olen nuorena nähnyt haukan muutaman kerran, kerran hevosen selästä, se on yksi parhaita nuoruuden muistojani, hevosen kyljet paljaita reisiä vasten täynnä lämmintä liikettä, mutainen tie ja haukka kaislikon yllä, lepikon varjot, ja kerran ilman hevosta.

Tullessamme Varkalaan odotan lähinnä rentoutumista rannalla biksoissa. En odota haukkoja. Enkä delfiinejäkään. Olen vähän pettynyt, kun emme näe delfiinejä Kochissa, jossa niitä pitäisi olla helppoa nähdä lautalla matkustaessa. Mutta lautalle pitäisi tunkea kyynärpäillä sohien, jos mielisi ikkunapaikalle. Odotamme lempeinä ja tungeksimatta ja joudumme käytäväpaikoille. Se on valinta eikä siten harmita. Joskus toivoisi hetken aikaa olevansa joku toinen tai toisenlainen, mutta sekuntin murto-osassakin muistaa, ettei se hyödytä mitään. Toive on liian ohut ja perimmäisten arvojen vastainen. Lopulta ei halua kuvitella sellaista itseä, joka panee menemään kyynärpäät teroitettuina, delfiinejä tai ei.

Mutta haukat ja delfiinit me saamme, pyytämättä ja odottamatta. Makaamme rannalla ja katselemme lintujen siluetteja korkeuksissa. (Kun aurinko on punerva möllör jo melkein meressä ja kuu on kapea irvikissan hymy taivaalla, siluettien katseleminen ei häikäise samalla tavalla kuin keskellä päivää.) Mitä lintuja nuo ovat...? Voisivatko ne...? Katson tarkemmin. Nämä eivät ole haikaroita, variksia, lokkeja, albatrosseja. Ei. Nämä näyttävät haukoilta. Mutta voiko yläpuolella kaarrella todella kaksikymmentä tai enemmänkin haukkaa? Lopulta päätämme, että nämä ovat haukkoja. Myöhemmin, kielekkeen päällä kahvilassa mutakakkua ja inkiväärisitruunahauduketta nauttiessamme, saamme todeta olleemme aivan oikeassa. Haukkojahan nämä, bramiinihaukkoja. Niitä leijailee useissa kerroksissa. Pienimmät ovat melkein täpliä ja suurimmat suhahtavat äänettömästi ohi terassin ja polun, muutaman metrin päästä. On mahdotonta kuvata, miten mittava tällainen näytelmä on. Yritän kuitenkin: Kuvittele jyrkänne, joka putoaa valtamereen. Kuvittele kahvilan terassi jyrkänteen laidalle. Kuvittele haukkoja samaan tasoon. Kymmenen metriä ylemmäs. Viisikymmentä metriä ylemmäs. Sata metriä ylemmäs. Kuinka ylhäällä ylimmät ovat? En tiedä, mutta ne ovat miltei pisteitä enää. Haukat ja niiden liito selventävät taivaan syvyyttä. Ei ole kyse vain sinisestä pinkopahvista, joka kupertuu ylle. Yllä on mittava avaruus, yhtä kutkuttava kuin valtamerten haudat.

Seurattuamme haukkoja koko päivän alan ymmärtää vähän siitä, mitä haukan luonnolla voitaisiin tarkoittaa. Millaista voisi olla haukkamainen tarkkaavaisuus tai liiketottumusten varasto. Odottaako tällaista näkevänsä silloin, kun ajattelee lepäävänsä bikineissä rannalla pari päivää ja välillä syövänsä vähän lounasta? Ei. Elämyksiä ei voi tilata. Menetän sydämeni tälle paikalle totaalisesti. Entä sitten vaikka täällä onkin hippivaatekauppoja ja ruotsalaisturisteja enemmän kuin sydämen kyllyydeltä. En ole missään nähnyt tällaista haukkarunsautta. En ollut kuvitellut sellaista olevan olemassakaan.

Kummallisinta on, miten useimmat jyrkänteellä lounastajat eivät näytä huomaavan haukkoja juuri mitenkään. Tai delfiinejä. Näemme nekin. En tiedä, huomaisinko ne itse, mutta Fauni kysyy, mitä nuo mustat ovat, jotka pilkahtavat kaaressa esiin meren kimmellyksestä ja sukeltavat sitten takaisin. Tuijotamme ja toteamme katselevamme delfiineitä. Villejä olentoja, jotka puhuvat tai pikemmin narahtelevat, naksuvat ja laulavat kieltä, joilla on toisilleen nimi ja jotka osaavat auttaa toisiaan ja jopa toislajisiakin, mutta myös joukkoraiskata ja saalistaa hyvin tehokkasti. Ne telmivät valtameressä.

Illalla istumme rannalla pitkään. Aurinko painuu mereen. Veden pinta hohtaa kullankeltaisena, aallontaitteessa vihreänharmaa pilkahtaa esiin ja taittuu valkoiseksi vaahdoksi. Uimarit hyppäävät monimetrisen aallon sisään. Rannalta näkee, kuinka aalto imaisee heidän kehonsa ja nostaa ne hetkeksi vesipatsaassaan pystysuoraan kohti taivasta ennen kuin sortuu valkoiseksi kuohuksi, josta mustat päät äkisti pulpahtavat esiin, muu keho piilossa ilmakuplista läpinäkymättömäksi käyneessä nesteessä. Haukat kaartavat, kaartavat, kaartavat jyrkänteen luona, jyrkänteen päällä palmuviidakko piilottaa ravintolat ja kahvilat kunnes valot äkisti syttyvät ja värittävät mustaa viidakon reunaa. Leijonanväriset sileäkarvaiset koiranpennut ovat sammuneet kesken leikkien.

Huomenna heräämme hindutemppelin viekoitteleviin lauluihin kuten ennenkin. Ehkä näemme taas takapihan puutarhassa aamiaisella mustarastaan näköisen linnun, jolla on leveä keltainen kajalviiva. Sitten pakkaamme laukut ja lähdemme. Luulen, että palaan tänne vielä, aivan kuten kuvittelen palaavani myös Positanoon ja Amorgokselle. Jotain samaa näissä on. Hiljaisuus ja pudotus mereen. Valo, ihmeellisen kaunis valo ja horisontin katoaminen taivaan ja meren sulautuessa yhteen hehkuvassa meriusvassa. Ja silti nämä kaikki eroavat toisistaan. Positano on pikkusievä ja kukkiva, pastellivärinen, viimeistelty. Amorgos on uskomattoman karu. Varkala viidakkoa, ja kun jyrkänteelle kääntää selkänsä, nopeasti kyhättyä lomakylää ja sitten roskaista intialaistaajamaa.

Hullua varmuutta, tuo varmuus paluusta.

Saapuminen Intiaan

Mumbai töröää, kilisee ja tarjoaa kymmenen kohteen kolmen tunnin taksiajeluja.

Saavumme keskelle yötä. Odotamme laukkuja suunnilleen tunnin. Sitten jonotamme prepaid-taksia toisen. Ja niin sitten viimein kiidämme kohti eteläkaupunkia. Taksissa on seeprakuvioiset penkit ja sen nimi on cool cab. Aluksi Mumbai voisi olla Ateena tai vaikka Lemesoskin. Mutta sitten alkaa hahmottua toisenlaisia piirteitä: hökkeleitä, kaduilla nukkuvien paljous. Ei, ei tämä voisi sijaita missään lähempänä.

Kummallisimmalta tuntuu, ettei täällä oikein haise miltään. Niin monet Intiassa käyneet toistavat hajusta. Mutta ei tämä ihmeemmin miltään haise. Pakokaasuilta kyllä silloin kun istuu taksissa keskellä liikennettä ja joudutaan seisomaan valoissa ja viereinen ja edellinen taksi kaasuttelevat aikansa kuluksi vaihde tyhjällä ja moottoripyöräukotkin vääntelevät kädensijojaan. Taksin ikkunat ovat melkein aina ikuisesti auki.

Alle vuorokausi ja olemme olleet jo vaikka minkämoisen taksin kyydissä. Emme mainostetuilla ajeluilla, mutta muuten. Liikenteestä en suostu sanomaan muuta kuin että se on livetörmäilyautoilua. Tosin törmäilyautoissakin on paremmat turvalaitteet. Mutta samalla tavalla monta kaistaa rinnakkain kaartaa risteyksen yli torvia töröttäen ja jokseenkin ajolinjauksista välittämättä. Ja moottoriajoneuvojen välissä puikkelehtii muutama satunnainen työmatkapyöräilijä flipflopit polkimia painellen, kangaslasti tarakalla tai pään päällä. Busseista ei oikein saa selkoa. Ei kyllä aina takseistakaan.

Löydämme ekokauppaan, ostan kaksi luomu- ja reilun kaupan tunikaa ja yhdet churidarit. Ostamme myös mandariineilta näyttäviä intialaisia appelsiineja, sapotilloja ja amloja. (Nämä ovat siis kaikki hedelmiä.) Maistamme bhel puria ja methi tikkiä ja tofu masalaa. Parasta on silti hauska mintunmakuinen riisipannukakku, joka tehdään kahden banaaninlehden väliin, vähän kuin meikäläinen lepuska. Olen luvannut itselleni olla riskeeraamatta mitään ruoan suhteen hierontakurssin alkuun saakka, mutta mitä vielä. Äkkiä kuulen itseni tilaavan vastapuristetun, chilillä ja suolalla maustetun guavamehun. Onhan kurssin alkuun sentään vielä viikko... viikko aikaa toipua, jos maha tekee tenän.

Tuntuu kummalliselta ja pyörryttävältä olla täällä. Luen koneessa Alain de Bottonin kirjaa The Art of Travel. Hän kirjoittaa matkustamisen pettymyksistä ja toteaa niiden kai johtuvan enimmäkseen siitä, miten kapeita ja yksipuolisia kuvitelmamme ovat. No, en ole erityisemmin uskaltanut kuvitella Intiaa mitenkään, joten se ennakko-oletuksista. Ainoa, mitä olen pelännyt, ovat ne hajut. Joita ei ole toistaiseksi kohdattu.

Ehkä olen matkustanut jo niin monesti, että tiedän varsin hyvin, miten usein loistaviksi kehutut arkkitehtuurimonoliitit näyttävät tylsiltä talolaatikoilta ja miten pitkästyttäväksi rantaelämä saattaa äityä. Mitä siis täällä teen? Mikä tämän tarkoitus on? Mistä sain päähäni haluavani lähteä tänne?

Mutta se ei vaikuta oikealta muotoilulta. En tiedä, olenko erityisemmin halunnut lähteä Intiaan. Pikemminkin olen jostain saanut varmuuden siitä, että päädyn tänne ennemmin tai myöhemmin. Se sama varmuus saa aikaan kummalla tavalla sen, että siinä missä normaalisti rauhallinen Fauni säikähtelee tuon tuosta kadottaneensa milloin minkäkin, katselen liikennettä tyynen rauhallisesti ja luovin töröävien autojen, pärähtävien moottoripyörien ja kilisevien polkupyörien välistä toiselle puolen vilkasliikeistä tietä lehmänrauhallisena. Poissa on matkaamiseen normaalisti liittyvä kuumeisuus. Tiesin pääseväni tänne, ja nyt olen täällä.

Niin paljon tuttua. Banyanviikunat, läpöjaloin pyöräily. Ruoassa on kerrankin sopivasti mausteita ja jos joku ruoka sattuu olemaan mitättömän makuinen, tulista pikkelsiä piisaa. En jaksa edes hermostua joka puolelta töytäilevistä kauppamiehistä, jotka koettavat kiskoa milloin minnekin kojuun tai taksiretkelle. Jotenkinhan heidän on elantonsa ansaittava, ja turisteja on uskomattoman vähän. Tai siis, varmasti meitä on jonkun verran, tuleehan meitä kentälle koneellisia päivässä. Mutta kun kaupungissa on miljoonia asukkaita, sinne hukkuu turisti poikineen.

Joskus hukkumisessa on surkuhupaisia piirteitä. Teehuoneessa eksyn ensin naistenvessan sisään, sitten vessojen yhteiseen eteiseen, ja kun lopulta pöllähdän siistiin kahvilatilaan, mielessäni kummittelee edelleen kuva työntekijöiden suihkun karuudesta. Ja toisaalla, laitakaupungilla, katson sisään muurinaukosta: kas, kojuja ja käytettyjä vaatteita, haa, tiesinhän minä, että niitä on jossain kaupan! Mennäänkö torille, kysyn Faunilta. Hän suostuu. Mutta se onkin hökkelikortteli, ja ne käytetyt vaatteet ihmisten pyykkinaruilla... käännymme nopeasti takaisin häiritsemästä kotirauhaa. "Siinähän luki että private property ja sakonuhka", huomauttaa Fauni. Mutta kun minä ajattelin olevani asiakas, ja että sehän oli tarkoitettu ulkopuolisille, siis jollekin ihan muulle...

Kello on puoli seitsemän illalla, ulkona alkaa jo hämärtää. Tämä kaikki hyörinä tekee jotenkin kovin mietteliääksi ja hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Vielä toinen päivä Mumbaita, sitten lennämme etelämmäs.

Kesäkulua ja pohdintoja

Arvelin ihan oikein, että tarvikekassini ilmestyy näkyville, jos vain jaksan odottaa. Oliko se retkeillyt väliajalla, sitä en kai koskaan saa tietää, eikä sen ole väliäkään. Joka tapauksessa odottaminen ei käynyt pitkäksi, koska näen kadulla lastenvaunuja työntävän pariskunnan, jonka paidoissa lukee "Napalm Death" (mies) ja "Good luck!" (nainen). Totisesti, maailma on absurdi paikka. Tapahtuu muutakin. Ystävä ui ensimmäistä kertaa koirien rannalla, koirien kanssa. Toisten ystävien kanssa pohdiskelemme ääneen, miten toisille ihmisille on luontevaa käydä tutkimassa uuden kotikaupungin kolkat ja toiset sen kuin jumahtavat kotosalle. Nämä muutama ystävä ovat asuneet Helsingissä useita vuosia, mutta he eivät olleet mm. koskaan uineet täällä rannalla tai kävelleet jäitä saariin ennen kuin raahin heidät sinne kokemaan uutta kotikaupunkiaan. (Toista en ole saanut vieläkään houkuteltua rannalle, en edes koirarannalle, jossa ei taatusti tarvitse murehtia selluliitteja.) On jännittävää koettaa hahmottaa, miten joku pystyy sisäilemään kartoittamatta ensin ulkoympäristöä. Luultavasti oma matkastressini nimittäin johtuu täysin päinvastaisesta luontumuksesta: en oikein osaa asettua aloilleni ennen kuin ajattelen kartoittaneeni perinpohjaisesti ympäröivän maaston. Lontoossa töissä oli vaikeaa saada tarpeeksi lepoa, koska oli niin paljon kävelyreittejä, jotka olisi pitänyt läpikävellä ennen sängylle rojahtamista.

Vaikka en ole ehtinyt vielä laatia mainoksia, asiakkaita on tullut oikeastaan juuri sopivalla virralla. Ehkä vähän siis lykkäänkin mainosten laatimista, sellaisten kotikutoisten kaupan ilmoitustauluille vietävien mainosten. Turhaahan tässä on mainostaa ennen kuin kuntoni nousee taas sen verran, että jaksan hieroa useampiakin asiakkaita. Ehkä parin, kolmen viikon päästä voisi olla mainostamisen paikka. Ihanaa pitää vähän hengähdystaukoa vielä.

Tämä kummallinen kesä eroaa viime kesästä valtavasti. Viime kesänä en enää osannut oikein nukahtaa, vaan makasin Vompsun vieressä koettaen hengitellä unituhinaan tai rilluin muiden ihmisten kanssa Helsingin yössä Vompsun nukkuessa itsekseen. Juhlia oli vaikka kuinka paljon, ja melkein aina kun jossain oli ihmisiä, paloin halusta rynnätä sinne ja halailla kaikkia. Tänä kesänä taas huomaan suhtautuvani juhliin, kutsuihin ja näkemisiin jotenkin laiskasti. Ihan mukaviahan ne ovat, ja tiedän ne tärkeiksi, etten vain könöttäisi kahdestaan koiran kanssa, mutta silti huomaan haluavani ja kaipaavani lähinnä lepoa ja hiljaisuutta, tilaa ajatusten tulla ja mennä, katuja kävellä, syliä johon nukahtaa. Olen nukkunut pitkään ja syvään, paitsi viime yönä, jonka vietin pitkästä aikaa Vompsun luona. (Hän ei ole useinkaan halunnut minua alakertaan nukkumaan.) Makasin taas valveilla ja pohdin, miksen osaa enää nukahtaa Vompsun viereen. Osasinko joskus sen? Kyllä varmaankin. Mutta mikään uusi ongelmahan tämä ei ole... todellakaan...

Jotakin alkoi tapahtua viime keväänä, viime kesänä. En enää osannut muistaa, miten nukahtaa Vompsun kanssa. Sellaista tapahtuu joskus. Hämmentävää. Tai ei kai minun nyt enää pitäisi tällaisista hämmentyä. Tapahtuu, mitä tapahtuu. Se on hyväksyttävissä. Kenties muutettavissakin, mutta ensin asia on hyväksyttävä.

Aamulla säpsähdän hereille paljon Vompsua ennen ja onnistun herättämään hänet, koska en muista, että hän herää herkästi ja suuttuu, jos herätän hänet. Unohdan olla hiljaa ja hän herää, ja sitten hän toteaa, jotenkin surumielisesti, että oikeastaan on kyllä mukavampaa nukkua yksin. Saa nukuttua syvemmin. Ikään kuin me etääntyisimme kaiken aikaa, hän sanoo huolestuneesti. Koiran remmi kädessä, koira remmin jatkona pyydän häntä miettimään sitä, ettei aina kannata heittää heti hanskoja tiskiin. Ehkä me opimme vielä. Tai sitten emme, mutta voimmehan me silti tehdä asioita muuten yhdessä. Sillä kummallista kyllä ainakin minun puoleltani on käynyt niin, että mitä vähemmän jonkin välttämättömyyden tai kunnollisuudentavoittelun koen sitovan itseäni tiettyyn ennaltamäärättyyn suhdemuottiin, sitä kärsivällisempi ja ystävällisempi jaksan olla, sitä harvemmin saan itkukohtauksia ja menetän toiveikkuuteni.

Oikeastaan jos koko suhdeajatteluani tarkastellaan kriittisesti välimatkan päästä, niin näyttää siltä, että vuosi vuodelta olen väljentänyt odotuksiani ja pakkomielteitäni. Vaikka ensimmäisessä suhteessani ajattelinkin käyttäytyväni vapaamielisesti ja joustavasti, niin nyt noita odotuksia tarkastellessa kylmää pahemman kerran. Odotin esimerkiksi, että onnistuisin juuri tuon satunnaisen miehen kanssa ratkaisemaan kaikki ongelmat ja en sallinut itselleni eroamisen ajatusta silloinkaan, kun vain tappelimme kaikissa vuoropuheluissamme. Seuraavassa suhteessa sallin jo eroamisen ajatuksen noin niin kuin periaatteessa, mutta käytännössä en osannut pistää toimeksi, ja sitä paitsi minulla oli aivan pähkähulluja odotuksia, kuten että jos suhde on suhtkoht ookoo kunnossa, en saa seksuaalisessa mielessä havaita muita miehiä enkä naisia ja että pystyn omaa olemistani ja toiveitani vähättelemällä pitämään puolisoni onnellisena (ja että se on tärkeämpää kuin se, miten itse voin). Tuon suhteen loppuminen muistutti räjähdystä, koska suhde oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta, ja kaiken aikaa vapaudenkaipuuni ja suhdemuotokriittisyyteni oli syventynyt, mutten käytännössä osannut luopua silti vanhoista odotuksistanikaan, ne kun olivat luonnehtineet suhteen solmimisen ajankohtaa ja silloin tehtyjä identiteettijärjestelyitä. Kun sitten sain lähdettyä suhteesta, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten kummalliseen ja tukalaan asentoon olin itseni onnistunut vuosikausiksi sullomaan. Ja tietysti olin kauhean pahoillani siitä, että moiset typerät päähänpinttymät ja niistä seuraava onnettomuus olivat riivanneet silloista kumppaniakin, joka oli niihin valtaosin syytön. Voi, nuoruutta ja typeryyttä!

Suhteessa Vompsuun en ole sitoutunut enää niin tiiviisti, mutta silti minulla oli vielä muutama vuosi sitten sellaisia ajatuksia, joita en enää haluaisi uudelleen omaksua. (Vai onkohan tässä kyse haluamisesta vai osaamisesta? En koe itseäni erityisen luotettavaksi arvioijaksi tämän suhteen.) Vaikka jostain yhdessä nukkumisen merkityksestä. Niin paljon itsestäänselvyyksiä. Miten hitaasti ne katoavatkaan! Ja miten paljon huolta niiden katoaminen tuottaa samalla kun kuitenkin asioista puhuminen järkevästi ja kiihtymättä helpottuu. Kun toisesta pitäminen ilman mitään odotuksia ja vaatimuksia helpottuu. Kumpi lopulta on etäisempää, muodoista ja odotuksista kieltäytymisen mahdollistama myötätunto ja kärsivällisyys kuulla toisen erityisluonne, hahmottaa hänen maailmansa (silloinkin kun ei pysty tai osaa vastata hänen toiveisiinsa) vai yhteen sidotut, mutta aina joiltakin kohdin yhteensopimattomat ja siten levottomuutta lietsovat toiveet? Kumpaankin liittyy omanlaistaan läheisyyttä ja lohtua, ja ehkä on sellaisiakin läheisyyden ja lohdun lajeja, joissa yhdistyisivät näiden hyvät puolet, mutta ainakin minulla on vielä matkaa sellaiseen.

Yksi syy, miksi Faunin kanssa on helppoa viettää aikaa, ja luulen, että myös helppoa nukahtaa hänen viereensä, lienee se, ettei hän tunnu odottavan mitään. Eikä vain minulta tai suhteilta, vaan muutenkin - ei hän tunnu ihmeemmin odottavan mitään elämältään, työltään tai kai miltään muultakaan. Paitsi ehkä omalta psyykkiseltä käsittelykyvyltään; häntä harmittaa jotenkin, jos hän saa itsensä kiinni vaikeasta olosta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Moinen odottamattomuus tuntuu virkistävältä, ainakin toistaiseksi. Olen aika tottunut siihen, että itseeni kohdistetaan sen kummemmin kyselemättä kauhea kasa odotuksia, jotka sitten joudun ilkeästi roksimaan palasiksi. Ja että odotuksia kohdistetaan paitsi omiin tekemisiini ja tapaani olla, myös suhteeseen toisen ja itsen välissä, oli sitten kyse tuttavuudesta, ystävyydestä tai rakkaudesta.

(Voi tietysti olla myös niin, etten ole vain onnistunut hahmottamaan Faunin odotuksia, koska en ole onnistunut murskaamaan niitä. Sekin on mahdollista, koska kuten varmaankin olen joskus aiemmin tilittänyt, häneen tutustumistaan on luonnehtinut valtava hämmennys siitä, että joku toinenkin voi hahmottaa asiat syvätasolla niin samalla tavalla. Sellainen tuntuu hyvin kummalliselta. Erot, joita onnistun hahmottamaan, sijaitsevat pintatasolla, kuten käytännön toimissa esim. ruumiinkunnon ylläpitämiseksi tai kyvyssä nukahtaa joukkoliikennevälineisiin.)

Olisi hauskaa ymmärtää, miksi arvostaa määrittelemättömyyttä ja vapautta niin paljon. Voisiko sellainen johtua osittain lapsuudenperheen kietoutuneisuudesta? (Tässä lyhyessä mainosjutussa osutaan mielestäni kietoutuneisuuden mielenmaiseman ainakin minulle kiteyttävään ilmaisuun: "Being suffocated or suffocating another individual is 'normal'.") Ja sen käsittämisestä, ettei välttämättä ole tuomittu loppuiäkseen kietoutumaan, tuntemaan tukehtumista, haluamaan pois hinnalla millä hyvänsä? (Tai tukehduttamaan toista, sen puoleen, osana "normaalia kanssakäymistä".)

Voi, miten monimutkaista kaikki taitaa olla.

Kummallinen vapunaatto

Tapaamme aamulla työssäoppimispaikassa, ohjaaja, opettaja ja minä. Opettaja halaa minua heti alkuun ja vielä lopuksikin. Kun ohjaaja on poistunut jo seuraaviin hommiinsa, jäämme opettajan kanssa kahden keskustelemaan tilastani ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Olen edellisenä päivänä tehnyt kirjallisia koulutöitä uskaliaasti satulatuolissa istuen viiden tunnin ajan ja seurauksena on ollut viiltävää kipua risti-suoliluunivelissä ja etenkin häpyliitoksessa. Tuntuu kuin lantioni olisi hajoamassa erillisiin kappaleihin, niiksi erillisiksi kolmeksi luuksi, joista sen rengas muodostuu.

Päivät seuraavat toisiaan nimettöminä. Jos erehdyn uskomaan kivun jyskeen lievittymistä kuiskeeksi merkiksi parantumisprosessista ja uskaltaudun hieman kävelylle tai vaikka vain pesemään tiskit, kipu palaa kirkuen. Lopulta makaan kyljelläni sängyllä ja luen ja olen ehkä vähän pitkästynyt vaivani poeetikattomuuteen. Kipu jurnuttaa, ja koetan pitää mieltäni siinä tilassa, etten ala mieltää kipua kärsimykseksi. Aina silti välillä niin käy, hätä täyttää mielen. Joskus saatan kulkea ikkunan luo ja katsoa ulos, jotta osaisin olla itkemättä. Saattaa tuntua vaikealta hyväksyä toisten sääli ja huoli, tunnen itseni välillä rumaksi lihavaksi toukaksi, joka vain märehtii sängyssä eikä osaa tehdä mitään. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, mutta on päiviä, jolloin hiukseni ovat rasvasta liiskassa ja kaikki turpoaa ja sattuu ja niinä hetkinä en ymmärrä, miksi nämä ihmiset pitävät minua täällä sen sijaan että heittäisivät minut kadulle, kuten aina lapsena uhattiin tehdä, jos ei ollut yhteistyökykyinen, mikä aina välillä johtui alaraajojen kivuista, joista sanottiin vain, että ne ovat kasvukipuja ja etteivät ne ole mikään syy kieltäytyä tästä ja tästä toimesta. (Nyt tietenkin tiedetään, että kyseessä olivat todennäköisesti jo silloin kivut vasemman nilkan ja jalkapöydän liikanivelissä, niissä, jotka löytyivät röntgenkuvista oikean jalan jalkapöydän romahdettua, ollessani kolmekymmentä, viisi vuotta sitten. Vasta viisi vuotta sitten minulle selvisi, etten ole vain laiska ja itsepäinen ja hankala ja verukkeita keksivä vaan että kivut jalassa ovat todellisia ja niille on rakenteellinen selkeä syy. Nyt kun minulla on jalkaani tukipohjallinen, kivut ovat sellaisia, että niitä on paljon helpompi sietää ja niiden kanssa on mukavampi elää. Ei jalka kivuton ole vieläkään, mutta entä sitten. On se parempi, ja olen tottunut siihen, ja tiedän, ettei sen kipu ole vain huonouttani tai laiskuuttani. Ja entä sitten, vaikka olisikin? Onko esimerkiksi laiskuus jotenkin moraalisesti paheksuttavaa? Joskus se voi olla viisastakin. Itse asiassa toivoisin, että osaisin olla vähän laiskempi kuin taidan osata...)

Tajuan siinä rupatellessamme, kaksi muuta istuen ja minä seisten, koska istuminen sattuu liikaa, miten hyvä elämä minulla on. Ympärilläni on ihmisiä, jotka suhtautuvat mukavasti, arvostavasti, kuuntelevasti. Minua ei juurikaan enää uhkailla, nimitellä halveksuvasti eikä tuntemuksiani vähätellä tai sanota, etten saisi tuntea niin. Se on aika erilainen kuva aikuisista kuin se, jonka lapsena sain. Työssäoppimisen ohjaaja korostaa, etten ole voinut nykyiselle tilalleni mitään ja että sen vuoksi olisi järjetöntä rankaista siitä työssäoppimisen arvostelussa. Näitä asioita vain sattuu. Olen jotenkin pöyristynyt kaikesta tästä kohtaamastani tervejärkisyydestä, se on niin erilainen asenne kuin mitä olen tottunut odottamaan työelämältä (ja lapsuudenkodissa). Tajuan äkisti, että suhtaudun heikkoina hetkinäni sairastumiseeni samalla neuroottisuudella kuin vanhempanikin: osoituksena jostakin piilevästä moraalisesta heikkoudesta.

Kun jäämme opettajan kanssa kahden, hän sanoo, että häntä on harmittanut viime viikkoina ihan vietävästi, että kaikki tämä tapahtuu juuri minulle, joka olisin kiinnostunut ja jolla olisi voimia ja taitoja vaikka mihin. Olen vähän hämmentynyt analyysistä, koska kiinnostukseni on aika ehdollista ja vahvasti sidoksissa siihen, että koen tekemisen tavat mielekkäiksi, ja toiseksi, eihän minulla ole voimia vaikka mihin. Hämmästyn niin opettajan sanoja, etten osaa vastata sillä lailla kuin toivoisin osaavani ja kaiken järjen mukaan voisin osata, koska olen ajatellut asiaa paljon viime päivinä kivun voimistuessa ja tehdessä toisinaan hetkistä ennen vahvan särkylääkkeen ottamista täysin sietämättömiä. (Liioiteltua tietysti tuo täysin sietämätön, koska olen edelleen tässä, s.o. olen sietänyt ne läpi, en ehkä kunnialla, mutta jotenkuten.) Olen kivun kääntyessä kärsimykseksi, mielen juuttuessa hätään ja kysymyksiin, saanut itseäni rauhallisemmaksi muistuttamalla itseäni siitä, miten kivulla on minun kohdallani mieltä. Luin syksyn alussa ensimmäistä tutkinnonosaa kirjoittaessani erilaisista kärsimyksensiedon tavoista ja minuun teki valtavan vaikutuksen se, miten kivun epäreiluksi kutsumisen ja syyttämisen sijaan kipu voidaan myös toivottaa tervetulleeksi ja hyväksyä silloin kun siihen ei löydy lääkettä. Sen sijaan, että kysyisin, miksi juuri minä, kivun kourissa voi kysyä, miksen juuri minä. Miksi kipu juuri minun kohdallani olisi erityinen vääryys ja karmeus, kun kuitenkin näitä tällaisia tiloja on ollut maailman sivu ja jotenkin ne on siedetty läpi ja niistä on toivuttu ja usein myös opittu jotakin. Välillä niistä ei edes toivuta, ja siksi on hyvä syy olla kiitollinen siitä, että tässä kyseessä on mitä todennäköisemmin jokin tuki- ja liikuntaelimistön kipu, ei minkään korvaamattoman, hoitoa ajatellen jo liiaksi tuhoutuneen elimen heijastuskipu. Niitäkin on, heitäkin on: potilaita, jotka tietävät elävänsä maksimissaan muutaman kuukauden, kipu kaiken aikaa seuranaan. Miksen siis minä ja tämä vaatimaton, kannateltavissa oleva kipu? Mitä ihmeen epäreiluutta siinä olisi?

Olisin voinut vastata opettajalle, että luultavasti minä tulen kaiken tämän kanssa paremmin toimeen kuin moni muu luokaltani. Että minulle tämä on taas yksi tilaisuus porautua ihmisenä elämisen kokemukseen, uusi siivu tuota kirjoa, ja että minun uteliaisuuteni ei ole helpoimmin lannistuvaa sorttia. Että minulle yksittäiset tavoitteet, kuten hierojakoulun loppuun suoritaminen, ovat kuitenkin vain osa tuota laajempaa ihmisenä elämisen tutkimista, siihen perehtymistä. Ja että sikäli kipuilu ja sairastaminen ja oman hädän tunteen tutkiminen ei suinkaan vie minua kauemmas perimmäisestä kokonaistavoitteestani, päinvastoin, tuopahan virkistävän näkökulman koulusuhteeseeni. Ettei minulla ole kiire mihinkään... Mutta enhän minä sitä siinä osannut muotoilla, vaikka olisin voinut periaatteessa osata. Harvoin sitä yltää periaatteellisten mahdollisuuksiensa tasolle, ja sekin on yksi ihmisenä elämisen kokemuksen keskeisiä piirteitä, välillä kirpeän häpeällisenä ja välillä huvittuneen hymähtelevänä toteamuksena, ja välillä tuollaisena yksinkertaisena, ihmeempiä väristyksiä herättämättömänä tyynenä oivalluksena.

Tuntuu kuin leijuisin kilometrien päässä muista, vaikka oikeasti sijaitsen vain keltaisen talon kuudennessa kerroksessa ja katselen, miten äkisti sumusta puolipaisteiseksi muuttuneen vapunaaton mustat hahmot kiipeävät rinnettä ylös ja alas, muurahaishahmot. Huomenna olisi ehkä säätä mennä puistoon piknikkaamaan, mutta en tiedä, uskallanko. Toistaiseksi lantioni on rankaissut ylenpalttisesti kaikkia yrityksiä aktiivisuuteen enkä haluaisi tilaan, jossa tuijotan viipyileviä kellonnumeroita ja odotan, että saisin ottaa seuraavan kipulääkkeen, josko vaikka se tuntuisi tehoavan paremmin. Luen Munoz Molinan Sefaradia, ja välillä havahdun pohtimaan, miten kirja sopii toipilasaikaan. Kaikki ne ihmiset, jotka odottavat hakemista, koputusta ovelta, mustaa autoa, leirejä, kuolemaa. Tapahtumia, jotka nyrjäyttävät arjen sijoiltaan. Toisaalta, sopiihan se, vaikkei se mikään erityinen piristyskirja olekaan. Tällaisessa tilassa, jossa vessassakäyminen ja viereiseen kortteliin käveleminen tuntuu puukoniskulta alavatsaan, on silmää absurdille, tuntemattomalle, nyrjäyttävälle. Hei, ei minun elämäni pitänyt olla tämmöistä! Miten niin pitänyt? Luuletko sinä, että tässä on jotakin pitämisiä?

Ymmärrän enemmän kivusta nyt, suhtautumisesta kipuun, suhtautumisesta kuolemaan, se on sanottava. Ymmärrän paremmin isoäitiäni joka ikinen kerta kun olen käynyt tilassa, jossa saa tehdä töitä, ettei urahtaisi jaloilleen ponnistaessaan. Tai istuutuessaan. Jotta ymmärtää, pitää ilmeisesti kokea tällaista itsekin. Kyllä minä luulen, että tässä on semmoista pitämistä, vastaan itselleni alkuperäisestä kysymyksestä sivuun ajautuen. Ja koska en näytä voivan valita vapaasti, osuuko tuo ymmärryksen mahdollisuuden arpa kohdalleni, voin sentään valita lunastaa voiton sellaisen saatuani, tutkia kipua ja hätää ja mahdollisuutta hyödyttää sen myötä saavutettua tietoa yleiseksi hyväksi. Miten, en osaa vielä sanoa.

Tai sitten unohdan. Se on todennäköisempää. Tilanne normalisoituu, palaan elämään, jossa vappuun kuuluu pyöräretki ja simaa ja omin jaloin kauppaan käveleminen. Piknikviltti, kesän odotus. (Jotenkin tämä tila vie pohjan odottamiselta: elämä käy niin vieraaksi, etten osaa odottaa yhtikäs mitään. Osaan pelätä ja toivoa, mutten tarkalleen ottaen odottaa.) Terve unohdus! Joka lakaistaan vain hetkeksi sivuun, kun käy jonkun läheisen luona ja huomaa hänen olonsa vaikeaksi tai katselee lehtikuvaa ihmisistä, jotka kulkevat pölyistä katua romahtaneiden talojen välistä jalka huonosti käärityssä siteessä, veri siteen läpi tihkuen, varmasti ilman tetanusrokotettakin, tai kun lukee, miten tehoeläinkasvattamoissa eläimet stressiään purevat toisiltaan korvan- ja hännännipukoita pois ja miettii, millaista olisi elää koko elämänsä niin. Sitä ei voi ajatella kaiken aikaa, silloin pimahtaisi. Mutta siltä ei voi myöskään sulkea täysin silmiään. Jokainen kai käsittelee näitä asioita niiden voimavarojen puitteissa, jotka hänelle sillä hetkellä on, ja torjuu loput esitietoisen päätöksen nojalla jonnekin tarkkaavaisuutensa ulottumattomiin. Jostain olen oppinut uskomaan, että nämä voimavarat eivät ole mitään stabiilia tai synnynnäistä vaan että oma kestokyky kasvaa ja kehittyy, kun näitä asioita ei kiellä eikä välttele. Oma kipu ja läheisen kärsimys ovat niitä kohtia, jossa tahtomattaan tulee altistetuksi hetkeksi hieman suuremmalle kuormalle tätä lajia kuin ajattelisi pystyvänsä sietämään. Ja niin sietokyky kasvaa hitaasti. Hitaasti, kipuillen, mutta milloinka oppiminen ja kasvaminen menisikään soljuen?

Vompsu käy tervehtimässä minua ennen lähtöään juhlimaan. Hän tarkistaa vielä, että onhan ookoo, että hän menee ja rilluuttaa. On, on, vakuutan. Ei se, että yhdellä on kurjaa, tarkoita, että kaikilla pitäisi olla kurjaa. Sitä paitsi jos hän haluaa mennä ja nitistää sen halun itsessään, hänen käyttäytymisensä saa marttyyrimaisen silauksen, jolle olen allerginen. Se tietäisi murhaavaa torailua, ja sitä en tahdo. Mene, mene, hoputan. Kohta ne jo tangoavat siellä! Puhumme lyhyesti siitäkin, miten paljon suhteemme on muuttunut. Miten ennen olisi ollut vaikeaa irtautua, miten paljon paremmin hahmotamme nyt erillisyytemme, itsenäisyytemme. Miten paljon helpommaksi se tekeekään asiat! Vompsun mentyä mietin, otanko itse marttyyrin roolin, kun jään kotiin kipuineni. Mutta en usko, että siitä on kyse. En vain kestä kipua ja ihmisiä yhtä aikaa, haluan olla täällä. Eikä yksinolo ole sillä lailla myrkkyä minulle kuin monille on, vaikka tuntuukin hassulta, kun muut hehkuttavat vappua ja juhlimista ja ulkoilmakauden avautumista ja pyöräretkien kilometrilukuja ja sen sellaista, ja itse kyttää kelloa, että haa, neljä, saan ottaa kipulääkkeen, sitten on taas hetken helpompaa.

Kummallinen elämä, niin laaja kirjo, kummallinen vappuaatto. Olisi kivaa saada simaa, mutta en pääse kauppaan ja näytän unohtavan pyytää sen tuomisen, eikä kaupan sima tietysti maistukaan oikealta simalta, eikä minulla ole ollut voimia tehdä omaa simaa, ehkä teen sitä myöhemmin kesällä, enkä tiedä, uskaltaisinko juodakaan simaa, koska tuo vahvempi kipulääkkeeni ei sovi yhteen alkoholin kanssa ja ilman sitä asiat menevät taatusti päin prinkkalaa. Luen erään ystävän kirjoituksen, jossa hän kertoo edellisestä keväästään, kun kaikki muuttui suhruiseksi ja sumuiseksi eikä hän tiennyt, saako ikinä näköään takaisin. Nyt hän on käynyt kuvaamassa sinivuokkoja metsän valonläikissä. Tuota eroa ei oikein pysty kuvittelemaan, ei pysty saamaan kiinni, miltä tuntuisi mahdollisuus menettää näkönsä.

En tiedä, mistä tämä rauhallisuus tulee, siitäkö, että saan halata opettajan kanssa, kahteen kertaan vielä. Koko vuosi olisi ollut tietysti paljon helpompi, jos niin olisi voinut tehdä heti alussakin. Minun on niin hemmetin vaikeaa hahmottaa, että ihmiset voivat hyväksyä minut ja outouteni, jopa onnistua pitämään minusta. Käyn helposti säikyksi eläinparaksi, ellei minulle osoiteta selkeästi ja konkreettisesti, että saan tuntea niin kuin tunnen, oppia niin kuin opin, unohtaa ja hössöttää niin kuin unohdan ja hössötän. Kun saan siitä varmuuden jonkun kanssa, kumma epävarma surumielisyys katoaa ja huomaan pystyväni kommunikoimaan aika rauhallisesti ja ajatuksella. Erityisen vaikeaa minun on uskoa nyt, sairaana, että minut voitaisiin hyväksyä tuosta noin vain.

Vai tuleeko tämä siitä, että varaan nyt ajan magneettikuviin, joka otetaan viikon päästä? Se tarkoittaa, että yhdeksäs toukokuuta iltapäivällä istun erikoislääkärin vastaanotolla ja keskustelemme siitä, mitä kuvissa näkyy. Kuvia pitää ottaa kaksi, ja niiden ja lääkärin hinta on kelakorvausten jälkeenkin yhdeksänsadan euron luokkaa. Se on iso summa, mutta jotenkinhan parantumisprosessin on päästävä etenemään, eikä pelkkä lepuuttaminen selvästi näy yksinään auttavan. Kuvien myötä tiedetään ainakin, mitä varoa, miten kuntoutus voidaan rakentaa ja niin edelleen.

Vai onko kyse ehkä siitä, että nyt on vappu, työssäoppimisjakso on päättynyt ja ensi viikolla saan mennä kouluun, opettaja lupaa, että minulle etsitään jokin mukava asento, vaikka makuullaan, jotta pääsen osallistumaan opetukseen. (Katso nyt, miten tahto venkslaa: on ollut päiviä, jolloin olen kiroillut koulupäähänpistoani ja raahautunut kuuntelemaan opetusta puolikorvaisena, ja nyt, kun en pysty istumaan, vaikka ajaisin ambulanssilla kouluun, ettei minun tarvitse vain maata sängyssä viikko toisensa jälkeen yrittämässä suhtautua uteliaasti kipuun lantiossani; koulu tuntuu vaihtelulta, levolta kaikesta tästä lojumisesta omissa liemissäni.) Pelkään, että minua alkaa itkettää koulussa, kun ihmiset ovat ystävällisiä, mutta entäs sitten. Saanhan minä itkeä.

Onko kyse siitä, että on vappu, eikä tarvitse enää arvuutella, olenko menemiskunnossa vai en? On jotenkin helpottavaa, että nyt tiedän, millainen olo minulla on vappuna.

Kuten sanottua, kuudennesta kerroksesta on kilometrejä maanpintaan, kaduille, jossa vappuihmiset kulkevat touhukkaina. Katselen hetken ikkunasta ja sitten palaan vuoteeseen takaisin lukemaan kirjaa.

Erilaisuudesta

Meinasin aloittaa kirjoittamalla, että taas minä palaan erilaisuuteen teemana, mutta sitten alan epäröidä, koska en totta puhuen muista, olenko aiemmin kirjoittanut aiheesta näin suoraan. Ja en tietysti tiedä edes, miten suoraksi aion äityä...

jotenkin perverssiä, että otsikkokenttä on tuossa ensimmäisenä. Tietysti voisi kirjoittaa ensin ja täyttää sen sitten vasta viimeiseksi, mutta jotenkin tuntuu vaikealta jättää tuota laatikkoa tyhjäksi ja siirtyä suoraan tekstiin. Todennäköisesti otsikon ylös paneminen jollakin tavalla järjestää jo ajatuksia... vaikka usein laatikkoon joutuu lisäilemään kamaa tai jopa muuttamaan sen kokonaan.

No niin, aiheeseen. Kuvaan ensin lyhyesti tilanteen, jotta ymmärtäisit, mistä puhun. Minut hierottiin tavalla, joka todennäköisesti laukaisi iskiaskipuni. Kirjoitan "todennäköisesti", koska ehdotonta varmuutta asiasta ei tietenkään ole mahdollista saada. Ainakin hermokipu ilmestyi ensimmäisen kerran hierontaa seuraavana yönä, ja jo hoitopöydältä alas kompuroidessani vasen jalka osoitti kummia heikkouden merkkejä eikä tahtonut kannatella minua normaaliin tapaan lopun työpäivän aikana. Olen puhunut tapauksesta sekä minua hoitavan lääkärin että kahden alan ammattilaisen kanssa, ja nämä ammattilaiset ovat hyvin suoraan sanoneet, että he epäilevät hoitovirhettä. Lääkäri taas ei kokenut osaavansa arvella niin hyvin, mistä tarkalleen hermo on ärtynyt; selvää kuitenkin on, että hermo on tulehtunut ja ettei tulehdus johdu rakenteellisesta viasta kuten välilevyn pullistumasta tms. Lääkäristäkin on siis mahdollista, että hermo on ärtynyt nimenomaan liian kovasta käsittelystä, mutta hän sanoi, ettei ole mikään spesialisti tällä alalla. Jo ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin minua hieroneelle ihmiselle ja kerroin, mitä on tapahtunut. Vaikka kirje oli sävyltään kohtelias ja ymmärtäväinen, hän ei ole vastannut mitään. (Kyseessä on hänen työsähköpostinsa, joten hän lienee kuitenkin lukenut viestin viimeistään seuraavana päivänä.)

Nyt kun kerroin tästä vastaamattomuudesta toiselle asiantuntijalle, hän vaikutti tuohtuneelta ja esitti, että minun pitäisi vaatia hierojalta korvausta, ja kysyi, haluanko siinä hänen apuaan.

Olen nyt koko päivän keskittynyt opinnäytetyömateriaaliin aika surkeasti, koska aihe jotenkin tekee kummalla tavalla levottomaksi. Olen virkannut monia isoäidin neliöitä ja miettinyt itsekseni tilannetta. On nimittäin aivan selvää, etten itse pidä minkään korvaushakemuksen väsäämistä hyödyllisenä, ja olen miettinyt, miten saisin selitettyä kantani. Tarkastellessani omia intuitioitani tajuan myös, miten monia ne mahdollisesti ärsyttävät. Se on toki ensisijaisesti heidän ongelmansa, mutta on aika vaikeaa olla reagoimatta toisten ärsyyntymiseen. Hölmöyksissäni menin laittamaan aiheesta facebook-päivityksen, ja vasta sitten parin tunnin päästä tajusin, että yksi tuttavani, jonka kanssa olemme ennenkin ajautuneet törmäyskurssille vastaavista tilanteista ja niihin liittyvistä selityksistä ja asenteista, repii luultavasti jälleen jossain vaiheessa päivää pelihousunsa ja yrittää muuttaa minut reaktioiltani joksikin toiseksi tässä ja nyt, heti paikalla, ja onnistuu siinä sivussa syyllistämään minua tavastani jäsentää asia, vaikka kuinka koettaisin pysyä jupakan yläpuolella ja todeta, että maailmassa on tilaa monenlaisille reaktioille ja että meidän jäsentämiseen liittyvät eromme taitavat olla kytköksissä meidän erilaisiin temperamentteihimme ja miellettyihin elämäntehtäviimme.

Huh, kylläpä avoin kommunikaatio on hankalaa! Tällaisessa tilanteessa tulee aina välillä mieleen, että ennen, silloin kun talletin kaikki ristiriidat syvälle itseeni enkä puhunut mistään oleellisesta kellekään, tai ainakin vain parille harvalle ja valitulle, jotka eivät koskaan yrittäneet muuttaa minua väkivaltaisesti ihan toisenlaiseksi käsityksiltäni, ah ennen, olipa silloin helpompaa. Mutta ei se tietysti pidä paikkaansa. Vaikenemisessa ja puhumisessa on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Pidän puhumisen hyvistä puolista niin kovasti, että koetan valaa itseeni uskoa sen suhteen, että sen rasittavat puolet ovat oikeastaan ihan helpostikin kestettävissä ja että voin aina sanoa, jos joku alkaa liikaa ahdistaa tai syyllistää, että nyt minusta tuntuu siltä, että minulta vaaditaan liikaa muutosta tässä ja nyt, ja että ymmärrän kyllä, ettei se ole tarkoitus, mutta etten nyt jaksa jatkaa keskustelua. (Tätä on muuten ihan hervottoman vaikeaa saada sanotuksi!)

Kai tärkeintä olisi antaa itse itselleen lupa, että vaikka joku vaatisi minua muuttamaan mieltäni juuri tässä ja nyt, asian käsitteleminen sisuksissani vie aikansa (ja voi olla, etten ikinä pysty mukautumaan toisen näkemykseen oikeasta menettelytavasta, koska en pohjimmiltani pysty uskomaan samoja premissejä kuin hän tai koska en halua itselleni tietynlaista, rasittavan kuuloista elämäntehtävää, jota en pystyisi hoitelemaan ilolla vaan jossa tuntisin pettävän omat intuitioni), ja jos toinen siitä hermostuu, minun ei tarvitse ottaa tuota hermostusta enää syykseni tai epäonnistumisekseni.

Mutta niin, takaisin asiaan. Ajattelen asiasta suurin piirtein näin: Olen tehnyt tiettäväksi minut käsitelleelle ihmiselle, mitä tapahtui. Olen tehnyt tiettäväksi myös sen, että ymmärrän, ettei hän sitä tahallaan tehnyt. Minulle on koitunut asiasta kuluja kolmenkymmenenkahden euron edestä, eli ei mitään huimia summia. Tietysti tässä on ollut myös kipua ja särkyä, mutta ne ovat menossa ohi eikä kyse ole mistään pysyvästä vammasta. Olen istunut oikeudessa lautamiehenä suunnilleen kymmenen vuotta ja nähnyt, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kärsimiinsä vääryyksiin, joista osa on ollut tahallisesti aiheutettuja ja osa esimerkiksi huolimattomuudesta aiheutuneita vahinkoja. Tämä, mitä minulle on tapahtunut, on vielä hyvin pientä ja helposti ymmärrettävää. Arviointivirhe kudoksen sietokyvystä - ja jokaisen ihmisen kudos on erilainen. Mitä hyötyä saisin korvausta vaatimalla? Ehkä maksimissaan muutaman satasen rahaa, mutta en koe, että tuo raha millään lailla tulisi ansaitusti. Kipua, särkyä ja kärsimystä nyt tulee itse kunkin kohdalle, miksei sitten minunkin kohdalleni, ei niissä ole mitään ihmeellistä, ja kun ne eivät kerran ole tahallisesti aiheutettuja, korvauksen hakeminen tuntuisi kummalta.

Hahmotan tilanteen ennen kaikkea oppimistilanteena. Hoitaja on tehnyt virheen ja nyt hänen pitäisi pystyä muuttamaan tulevaa toimintaansa. (Sitä, mikä on tapahtunut, ei voi mitenkään enää muuttaa.) Hänen on todennäköisesti helpompi muuttaa toimintaansa, jos tilanne ei paisu kovin suureksi. Tarkoitan tätä: Jos hänessä on halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, viestini on jo saanut aikaan aika tavalla muutoksia hänen käsityksissään käsittelyn tehokkuuden ja voimakkuuden suhteesta, synnyttänyt tarpeen tarkistaa omaa osaamista, ts. synnyttänyt muutosta tehokkaasti vauhtiin potkivan kognitiivisen dissonanssin. (Ehkä muodossa: haluan auttaa ihmisiä tehdessäni näin - - näin tekeminen on synnyttänyt kudosvaurioita.) Jos taas hänessä ei ole halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, ei mikään rangaistus eikä korvausvaatimus tuota halua kyllä myöskään roihauta liekkeihin. Sen sijaan korvausvaatimus, joka mieltyy rankaisemiseen, synnyttää aika helposti - oikeudessa tarkkailluista reaktioista päätellen sekä ystävien ja omien tuntemusten kuuntelemisen pohjalta - joko valtataistelu- tai marttyyrimentaliteettia, joista kumpikaan ei ole oppimiselle hyvä lähtökohta.

Tavoitteenani on tässä, kuten yleensä muutenkin suorassa kommunikaatiossa (johon en laske tätä blogi-kaatosäkkiä), tarjota kenties mahdolliselle muutokselle eväät mahdollisimman pienellä eleellä, puuttuen mahdollisimman keveästi. Kenties muutos ei ole mahdollinen, mutta se ei ole minun ongelmani. Tavoitteeni ei ole muuttaa toista tai tämän käyttäytymistä vaan ennemminkin luoda tilanne, jossa muutos on hänen sitä toivoessaan helposti toteutettavissa.

(Oikeastaan nyt kun sanallistan tätä, ymmärrän sen syövän juovan, joka erottaa minut niin monesta kansalaisjärjestöissä pontevammin toimivasta tuttavasta ja ystävästä. Heidän elämäntavoitteisiinsa tuntuu olevan kirjattu paljon suoraviivaisempi toisten käyttäytymisen muuttamisen päämäärää. Heillä on enemmän voimalla kasvattajan mentaliteettia kuin minulla. Heillä tuntuu olevan usein myös selkeämmät tavoitteet tuon kasvun päämäärästä, minulla ei. En koe tuntevani toisia niin hyvin, että voisin määrittää heidän elämäntavoitteensa tai edes pienet väliaikatavoitteensa heidän kehitystilansa, temperamenttinsa, arvomaailmansa jne. kannalta relevantilla tavalla. Hyvät hykkyräiset, välillä minun on vaikeaa motivoida itsenikin johonkin ihan järkevään toimintaan...)

Huomaan kirjoittaessani olevani jotenkin hermostunut tästä kaikesta kirjoittamastani, joten päätän poistaa kommenttimahdollisuuden tähän kirjoitukseen. En taida olla vielä ihan valmis keskustelemaan asiasta, vaikka en oikein ymmärrä, miksi se tuntuu niin viiltävältä.

Ehkä uhkaavuus on siinä, miten suoraan ristiriidassa tällainen suhtautuminen on länsimaisen oikeuskäytännön kanssa. Kasvatuskäytäntöjen kanssa. ("Se lastaan vihaa, joka vitsaa säästää"... meneekö tämä analogian kautta niin, että se yhteiskuntarauhaa vihaa, joka korvausvaatimuksia säästää?) Melkein kukaan ei usko rankaisemiseen enää julkisesti, mutta silti meillä on oikeuslaitos, joka rankaisee, kun ei oikein muutakaan keksitä koston kierteen katkaisemiseksi. Kukaan järkevä ihminen ei kai enää usko, että rangaistukset, kuten suuret sakot tai vapaudenmenetys, oikeasti kasvattaisivat ihmisiä jotenkin paremmin toisiaan huomioiviksi, vai uskooko? (Jos uskoo, suosittelen lautamiespestiä ja siellä silmien auki pitämistä.) Kasvatuksessakin uhkailu ja kiristys ovat voimissaan. Ja aika moni asia, joita ei ole mitenkään kaavailtu rangaistuksiksi, mielletään silti sellaisiksi, alvista ruuhkamaksuihin, ja niitä vastaan sitten viritellään kapinamielialaa. Jotenkin rankaisemisen käsite on kulttuurissamme valitettavan keskeinen.

Ja silti: Totta vie olen esimerkiksi rikosoikeuden suhteen ihan yhtä neuvoton kuin kaikki muutkin. Ei, minulla ei ole viisastenkiveä, ratkaisua siihen, miten toisen mukiloinut ihminen saataisiin ymmärtämään tekonsa vakavuus, mutta ei se tarkoita mielestäni vielä sitä, ettenkö saisi nähdä, ettei rankaiseminen nyt ainakaan ole vastaus. Tai koettaa joissakin lievemmissä intressiristiriidoissa, joihin törmään oikeusprosessien ulkopuolella, jotakin lievempää ja armollisempaa lähestymistapaa, jotakin keveämpää ja elemäisempää. Elettä, ei vaatimusta. Olkoonkin, ettei se ole tavanomainen käytäntö näissä asioissa etenemisessä. Mutta tavanomainen käytäntö on keskinkertainen käytäntö ja vaatisi kehittämistä. (Jep, totta vie on helvetin omahyväistä haluta jotakin muuta kuin keskinkertaisuutta, mutta minä haluan ja sillä siisti. Pääni ei pysy ollenkaan kasassa epätyydyttävään keskinkertaisuuteen takertumalla, ja haluan pääni pysyvän kasassa, haluan, että pystyn iloon ja olemaan terveellä tavalla ylpeä siitä, miten asiat teen, sinne saakka, että tajuan äkisti, että oikeastaan tässä on hassuja piirteitä ja voisi tehdä vielä fiksumminkin.)

Ymmärrän rankaisua vaativasta mielenmaisemasta kauhean vähän. Toisinaan olen vihainen, erittäin harvoin, mutta silloin saatan ajatella, että toivottavasti tuo ihminen saa opetuksen, kun hän kerran käyttäytyy noin ääliömäisesti. Se on mielestäni kuitenkin vain vihan sumentamaa päättelyä, kyvyttömyyttä hahmottaa, millaisissa tilanteissa ihmiset oikeasti kykenevät oppimaan. Eivät ainakaan silloin, kun he kokevat itseään syyllistettävän. Heti kun pahin järkytys jonkun törpöstä menettelytavasta menee ohi, tuohdun itselleni moisesta hyödyttömästä vihan sumentamasta oikeudenmukaisuuden kinuamisesta. Minunhan pitäisi miettiä tilannetta, jossa tuo ihminen voisi turvallisesti tunnistaa toimivansa arvelluttavasti, eikä suinkaan puhista ja toivoa tilannetta, jossa hän on niin siilipuolustusasennossa, ettei hän voi mitenkään syvemmin tunnistaa, mikä tarkalleen meni pieleen. Olen hukannut tästä elämästäni aivan kyllin monta sekuntia haluamalla rankaista itseäni ääliömäisyydestä läskikätisyyteen, milloin mistäkin syystä, eikä se ole tuottanut mitään muuta kuin mielipahaa. Rankaiseminen ei vain toimi.

Ymmärrän kyllä, miten oikeuslaitoksen tehtävä on ratkaista koston kierre ja että korvausvaatimusten hakemisen käytäntö on viritelty tuota koston kierteen katkaisemista silmälläpitäen. Kysymykseni kuuluukin tässä tilanteessa: Jos koston kierteestä ei ole vaaraa tietyssä tilanteessa, mitä virkaa rangaistuksella tai korvausvaatimuksilla on? Oppimisteoria osoittaa, ettei rangaistus nyt ainakaan kasvatuksen välineenä ole kovin ihmeellinen. (Ja toiseksi, ei voi olla automaattisesti minun vastuullani kasvattaa joka ikistä kohtaamaani ihmistä. Enkä aio itse ottaa tuota vastuuta. Sen vastuun kyllä mielelläni otan, että yritän pitää tilanteet sillä lailla rakentavina, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea itseään millään lailla uhatuksi. En onnistu siinä, hitto vie, sen verran onnistun aina välillä kiihdyttämään ystäviäni näillä mielipiteilläni. Ne ja niiden erilaisuus tuntuvat jotenkin uhkaavan heitä.)

Moni ystäväni ajattelee näistä asioista ihan toisella tavalla ja jopa saattaa pitää minua (yhteiskunnallisesti) vastuuttomana näiden ajatusten takia. Itse jätän mieluummin arvioimatta toisten vastuuttomuutta. (Joskin tietysti mieluusti kehun, jos joku mielestäni kantaa vastuuta ilolla ja itselleen sopivalla tavalla.) On vain niin vaikeaa arvioida, miten toinen tilanteen ja velvollisuudet siinä mieltää, etten koe itseäni lainkaan päteväksi siinä. (Evidenssi osoittaa, että miellän toisten tilanteet useimmiten päin persusta, ja vasta pitkällisen ja detaljoidun keskustelun jälkeen saan kalpean kuvan siitä, miten toinen asiat näkee.) Enkä usko, että esimerkiksi tässä tilanteessa, jota nyt pohdin, olisi mitään yhtä ainoaa oikeaa tilanteen jäsentämisen tapaa. Minä tahdon jäsentää sen arviossaan moganneen mahdollisena oppimistilanteena, ehkä johtuen assosiaatioista myöhempään omaan ammatillisuuteeni ja siitä, miten arvelisin itse reagoivani vastaavassa tilanteessa. (Olisi tietysti ammatillista vastata heti kielteiseen palautteeseen omasta työstä, mutta kyllähän kaikki ammattilaiset nyt ovat ensisijaisesti hauraita, tasapainonsa eteen ponnistelevia ihmisiä, voimakkaissa tunnetiloissa pienen lapsen kaltaisia, ja vasta sitten ammattimaisia toimijoita. Minusta on liikaa olettaa, että hyvä ammatissa toimiminen tarkoittaisi psyykkisesti täysin kypsää reagointimallia ja itsehallintaa. Eihän se ole mikään normi vaan harvinainen poikkeus.) Ehkä sama identifioituminen ammattiryhmään saa toisen asiantuntijoista taas pitämään itsestään selvänä, että esitän korvausvaatimukset; hän ehkä pitää kiinni enemmän ammattiryhmän koherenssista ja maineesta tai muusta vastaavasta. (Ehkä kuulen perustelun, kun kerron, miksen itse ajatellut esittää mitään vaatimuksia.)

Jotenkin huomaan pelkääväni aika kovasti, että saan taas kuulla saarnan siitä, mitä tapahtuisi, jos kaikki toimisivat siten kuin minä toimin. Aika hassua, oikeastaan tajuan nyt, kun kirjoitan tätä, että minulla on kohtuuhyvät vastaukset tuohon kysymykseen. Että ensinnäkin, en pysty kuvittelemaan maailmaa, jossa kaikki ihmiset toimisivat täsmälleen samalla tavalla, en liioin koe sellaista maailmannäkymää kovin houkuttelevana. Että ajattelen, että täällä maailmassa on tilaa tällä tavalla ajatteleville ja toisella tavalla ajatteleville, tällä tavalla toimiville ja toisella tavalla toimiville. Tarvitaan oikeuslaitos ja tarvitaan ihmisiä, jotka pohtivat, onko rankaisemiselle parempia vaihtoehtoja. Nuo toiset eivät muutu minuksi enkä minä heiksi. Meidän elämäntavoitteemme ja kommunikaatiotavoitteemme on muotoiltu hyvin eri tavalla ja me molemmat tunnumme suhteellisen tyytyväisiltä omiimme (vaikka ihan varmasti pinnan alla muhii muutoksia, jotka eivät vain ihan heti vielä hahmotu). Ja sitten, että toiseksi, jos kaikki tosiaan toimisivat siten kuten minä toimin, aivan ehdottomasti pieni ele riittäisi aiheuttamaan riittävän kognitiivisen dissonanssin, joka potpuroisi muutosta. Muutokseen menisi tietysti oma aikansa ja sen suunta saattaisi yllättää kaikki tarkkailijat, mutta voimallisemmat keinot vain saisivat aikaan minän poteroitumisen siilipuolustuskuoppaan. Kuvittelen nyt vielä närkästyneen vastaväitteenkin, että en saa saivarrella, ja että kysymyksen kontekstista selviää kyllä, että minun tavallani toimiminen viittaa vain siihen, että korvaukset jätetään vaatimatta. Siihen vastaisin nyt kaikessa omassa rauhassani tätä pohtien sillä tavalla, että miten ihmeessä yksittäinen, yksittäiseen asiaan suhtautuminen muka voidaan erottaa ihmisen muusta reagointimallista, arvopohjasta, asenteista, itselle asetetuista elämäntavoitteista. Siitä, miten keho liikkuu tilassa, hengittää ja mieltää. Ei tämä ole nyt mikään retorinen käänne vaan totisinta totta - ihmisiä on hyvin vaikeaa ymmärtää edes auttavasti ymmärtämättä jollakin tasolla heidän elämäntavoitteitaan.

Kas niin, me ihmiset olemme kauhean erilaisia.

Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sen kerkeämmin hyväksyn tuon erilaisuuden. Ja sen myötä ajatuksen, ettei keskustelun tavoitteena tarvitse välttämättä olla yksimielisyys. Joskus erimielisyys on rasittavampaa kuin joskus toiste, ja luulen tajuavani nyt tätä kirjoittaessani välähdyksenomaisesti, että erimielisyys tuntuu erityisen repivältä silloin kun rivien välistä tai hengityksen rytmistä hahmottaa, ettei toinen jollakin tasolla voi hyväksyä sitä seikkaa, etteivät kokemuksemme tai näkemyksemme tule lankeamaan yhteen.

Ehkä nyt olen valmis vastaamaan rauhallisesti ja jäsennellysti saamaani viestiin ja kertomaan, miksi en ollut ajatellut hakea mitään korvauksia. Pysyisinköhän rauhallisena myös, jos minua aletaan kovastikin konfrontoida tästä toisaalla?

Olen jättänyt lihasrelaksantit kokonaan pois, mutten tunne oloani ahdistuneeksi, pikemminkin vähemmän ahdistuneeksi nyt kun ei tarvitse koko ajan kelailla, mikä rentoudessani on lääkerentoutta ja mikä aitoa viihtymistä tässä kehossa, kivunkin kanssa. Hieman hermostuneeksi kyllä, kun minun odotetaan selvästi toimivan eettisiä intuitioitani vastaan. Mutta eihän minua kukaan pakottamaan pysty. Sekin on hyvä muistaa.

Muutos vie oman aikansa ja on kovin arvaamatonta. Se liikahtelee johonkin suuntaan eikä sitä voi oikeastaan paljonkaan vauhdittaa, ainoastaan estellä.

Ideaan kiintyminen

Välillä sitä loukuttaa itsensä ihan hassusti.

Jokin aika sitten nimensä muuttanut ystävä piti omat nimpparinsa puistossa, ja päätin, että minäkin voisin pitää sellaiset, koska etunimen vaihtaminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä. Sitten päätin päivän ja paikan. Paikaksi puiston, koska puistossa juhliminen on keveämpää järjestää ja sitä paitsi kesäisin niin paljon elämyksellisempää kuin sisällä könöttäminen. Eikä tarvitse siivota! (Ei siihen menisi kuin pari tuntia, mutta.)

Ensin ajatus oli kevyt ja hilpeä, ja tuumasin, että jos sataa, niin ei sitten.

Mutta kas, kun on kulunut muutama päivä ja sääennustukset elävät kuten ne täällä tapaavat elää, huomaankin huolestuneeni siitä, että entäs jos sataa. Huomaan odottavani juhlaa aika tavalla. Vaikka kyse on vain puistossa istumisesta, idea on saanut odotusaikansa takia vankemman merkityksen kuin puolessa tunnissa improttu istuminen. Tuntuu hullulta, että parin päivän asian pyörittely saa aikaan tämmöisiä seuraamuksia! Nyt nimittäin pohdin jo, että jos sataakin, haluan juhlan silti jonnekin.

Se jonnekin taitaa tarkoittaa meille kotiin. Täällä on sottuista.

Ei kai auta kuin siivota, ihan varmuuden varalta. Ja onhan sillä myönteisiä vaikutuksia muutenkin: voi taas ensi viikolla kutsua ihmisiä kylään, ainakin jos lauantai onkin poutainen ilta ja juhlat eivät tuki asuntoa taas sotkuun.

Mitenkä tässä nyt näin kävi?

Palaaminen tekstiin ja ystävyysodotusten puntarointia

Joudun läpikäymään käännöstäni. Osittain se on aika ahdistavaa, koska hahmotan monien lauseiden kaipaavan timantiksi hiomista, mutta on jo liian myöhäistä siihen. Kustannustoimittaja on ollut paljon, paljon keveäkätisempi kuin minä olen koskaan ollut siinä roolissa. Himohinkkaaja. Hah. Perfektionisti. Piikittelen itseäni hyväntahtoisesti. Joskus noista piirteistä on hyötyä ja joskus ei - nyt ei erityisemmin, kun isoja korjauksia ei voi enää tehdä, ettei taitto ala juosta ihan toivottomasti. Ja sitten osittain on hauskaa palata tekstiin. Osa lauseista on ihan mukavia. Koetan olla ylpeä niistä ja jättää häpeäkiemurtelemisen vähemmälle, koska siitä ei nyt oikeastaan ole mitään hyötyä ja tiedän, että aika loppui kesken.

Ja ennen kaikkea: tekstissä on niin paljon ajatuksia, jotka kolahtavat nyt ihan uudella tavalla taas. Tuntuu tosiaan siltä, ettei samaa tekstiä voi lukea kahdesti. Ei, koska merkitykset syntyvät tekstin ja lukijan välille ja lukeminen pingottuu tuohon välitilaan samalla lailla kuin värikkäät nauhat pingottuvat sormien välille tai hyppynaru läiskyttää maata vatkaavien käsien välillä tai käden ja autotallin oven kahvan välillä.

Luen terapiasuhdetta käsittelevää osuutta ja sitä, kuinka terapiasuhteen tulisi kohdentua muutokseen. Äkkiä sanat tarkentuvat, tuntuvat käyvät hieman suuremmiksi, kirjaimet tuntuvat hyvin konkreettisilta ja erottuvat selkeästi valkealta taustaltaan. Luen uudelleen kohdan. Vedän syvään henkeä ja puhallan ilmaa sieraimista. No niin, tässähän tämä. Mitähän tämä tarkoittaa... että terapiasuhteessa on vaarallista antaa asiakkaan lipsahtaa toivomaan ja yrittämään esimerkiksi kaupankäyntiä, sosiaalisia tapaamisia ja ystävyyttä, kun painopisteen pitäisi olla muutoksen tukemisessa. Mitä se ystävyys on, jos ei muutoksen tukemista? Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan?

Äkkiä luulen ymmärtäväni selvästi, mikä joissain ystävyyssuhteiksi kutsumissani suhteissa on kinnannut pahasti. Luulen ymmärtäväni - en oikein osaa uskoa, että voisin olla varma tämmöisestä. Mutta jokin tuntuu loksahtavan kohdalleen. Nyt tuntuu siltä, huomenna ehkä ei.

Olen monesti törmännyt ystävyyssuhteissa kummallisiin tuntemuksiin, ikään kuin olisi joutunut kuolleeseen kohtaan, jonkinlaiseen pyörteeseen, josta on vaikeaa ponnistella mihinkään suuntaan.

On esimerkiksi lähestynyt toista kertomalla jotakin hyvin henkilökohtaista ja itselle vaikeaa, ja toinen onkin äkisti kiskaissut oven nenän edestä kiinni (noin kuvaannollisesti siis) ja peräytynyt silminnähden loukkaantuneena, sulkeutunut. Olen ymmärtänyt silloin ylittäneeni jonkin rajan, jota minulle ei ole eksplikoitu. Toinen ei halua tällaista informaatiota tai tällaista ahdistusta. Ehkä hänestä on tuntunut, että asia vetää hänet uppeluksiin tai että hän on neuvoton. Ehkä hänestä on tuntunut, että odotan hänen ratkaisevan asian tai säätelevän tunnetilaani rajusti. (Se on kohdallani melko turha pelko, en oikeastaan odota sellaista niin usein - ja sitä tarjotaan pyytämättä ja odottamatta ja on varmaan ihan hyväksikin minulle, mutta en ehkä sillä lailla osaa odottaa sitä itsestäänselvyytenä, vaikken siitä tietysti pahastukaan, miksi ihmeessä, eihän avun saaminen ole mitenkään hävettävää. Pennejä taivaasta, paras avata sateenvarjo tai levittää helma ja kerätä kaikki mahdollinen talteen!) Olen saattanut jäädä tuohon kohtaan jumiin odottamaan turhaan, että toinen tulisi kuorestaan esiin. Tuntuisi loukkaavalta loitota toisen mentyä lukkoon, mutta lähestymäänkään ei pääse. Ja tuntuu kauhealta, kauhealta, vain olla ja odottaa, että toinen avautuisi. Lopulta kai olen vain pötkinyt pakoon. Mutta näin ei ole käynyt montaa kertaa, koska olen aika varovainen lähentyjä, jos olen havaitsevinani merkkejä pidättyväisyydestä.

Tai on loitontunut toisesta, halunnut etäisyyttä, ja toinen on reagoinut siihen voimakkasti, kokenut itsensä hylätyksi tai ounastellut, ettei kelpaa tai riitä. Tämä on kohdallani paljon tyypillisempi reaktio. Miten harmillista, etten ole oikein ikinä oivaltanut, mitä se kelpaaminen tai riittäminen voisi tarkoittaa. Jos en pidä jostakusta, en yleensä koeta nähdä häntä uudelleen. Jos taas pidän jostakusta tai arvelen ainakin, että voisin oppia pitämään hänestä, olen yleensä ihan halukas näkemään hänet uudelleen. Olen hirviömäisen utelias, mutta en sillä lailla odota ihmisiltä ystävinä mitään extraspecial-ominaisuuksia. Tietysti olen joidenkin piirteiden (kuten marttyyrius tai krooninen aloitekyvyttömyys) suhteen helposti ärtyvä, mutta ei se tarkoita, etteikö minusta se ihminen silti olisi ystäväkseni riittävän hyvä tai kehittynyt tai inhimillinen tai läsnä tai mitä-nyt-sitten-se-riittäminen-tai-kelpaaminen-tarkoittaakaan. (Ja minulle voi sanoa niistä murisemisista.) Mutta joidenkin ihmisten kanssa vain tarvitsen enemmän tilaa ja aikaa: en voi nähdä heitä päivittäin tai edes viikoittain, vaikka silloin tällöin tapaaminen tuntuu oikein hauskalta. Huomaan, että tällaiset hieman etäännytetyt välit solmiutuvat herkimmin niihin ihmisiin, jotka eivät siedä sitä, että kerran lähennyttyäni saatan kaivata hieman enemmän etäisyyttä toisinaan. Koska he tuntuvat loukkaantuvan jokaisesta yrityksestäni saada enemmän etäisyyttä, en halua heidän pääsevän hellimään virheellistä illuusiota kaikkivoivasta ja ikuisestijatkuvasta läheisyydestämme. Parempi, että he saman tien mieltävät meidät enemmän tuttaviksi tai satunnaisesti vakavista asioista puhuviksi kuin minkään tietyn ystäväpiirin kiinteiksi jäseniksi.

Huh, kiinteä jäsenyys kuulostaa minusta jotenkin karmivalta. Ikään kuin ihmissuhteet kovettuisivat joksikin kaavoiksi ja naamioiksi. Risteiksi, joita on raahattava, vaikka niiden painon luovuttaminen hetkeksi jonkun toisen käsiin voisi olla etenemistä nopeuttava ratkaisu...

Jos suhde vaikuttaa minusta siltä, että se lähinnä vahingoittaa toista tai minua eikä pulmia onnistuta ratkaisemaan, suksin aika livakasti tieheni tai ainakin haluan tehdä selväksi, ettei minusta näitä pulmia onnistuta ratkaisemaan. Tämäkin on loukannut joitakuita. Heillä on tuntunut olevan erilainen ystävyysodotus, joka tuntuu liittyvän enemmän johonkin jatkuvuuden tai vahingoittamisen sietämisen tematiikkaan kuin siihen, että lähentymisten ja loitontumisten tanssi sujuu ilman kuolleita kohtia, joissa molemmat jähmettyvät kauhusta, tai johonkin epämääräiseen kuvaan aika vapaasti virtailevasta informaatiosta, joka saattaa tuntua kipeältäkin mutta joka sitten toisaalta tönii muutosta eteenpäin synnyttäessään oivalluksia siitä, ettei kaiken tarvitse sujua juuri sillä lailla kuin olisi itse sen kuvitellut sujuvan.

Tietysti voi olla, että näiden ihmisten usko suhteen korjaamiseen on vain suunnattoman paljon suurempi kuin omani ja heitä kauhistuttaa se päättäväisyys, jolla asetan sen rajan, että nyt minusta tämä suhde on edennyt mahdollisten korjaamistaitojemme ulkopuolelle ja se on paras katkaista tai ainakin muuttaa sen luonnetta merkittävästi, esimerkiksi rakkaudesta ystävyyteen (joka näyttää käytännössä tarkoittavan rakkaudesta tuttavuuteen, jos rakkaudessa on ollut hitusenkaan pariskuntamaisia piirteitä, tai ainakin minulle on käynyt näin - vapaammat suhteet tuntuvat tämän suhteen toimivan paremmin, koska niissä mitkään jatkuvuus- ja omistautumisodotukset eivät nyt muutenkaan ole niin keskiössä, on vain viehätys ja työstö suhteen pitämiseksi keveänä, mikä on todellista työtä, ainakin minulle, mutta sen hedelmiä on toisaalta mukavaa poimia sitten jälkeenpäin, joten työllä on vissi mielekkyytensä myös) tai ystävyydestä tuttavuuteen. (En ole tehnyt tällaista ratkaisua kai silti koskaan lopullisesti, jokin ovi näyttää olevan aina avoinna, mutta onhan minulla ollut väliaikaiset katkoni. Esimerkiksi on ollut puolivuotisia, joina en ole kommunikoinut lapsuudenperheen kanssa mitenkään. Ja on kulunut monia vuosia, joina en ole viestinyt juuri kuinkaan jonkun ihmisen kanssa, mutta sitten kun olemme vuosien päästä tavanneet sattumalta tai toisen aloitteesta, osa ongelmista on selvästi jo saanut aika hyvän ratkaisun toisissa ihmissuhteissamme, ja olemme kyenneet ystävystymään uudelleen. Tosin eivät nämä uudelleenystävystymiset näytä kestävän kovinkaan hyvin. Se on kiinnostavaa. Ehkä vanha kommunikaatiomalli väijyy nurkan takana ja ujuttautuu vaivihkaa kaiken hienon uuden opin sekaan ja ahdistus alkaa taas pantoa päätä.)

On tiettyjä asioita, joiden korjaaminen on hurjan vaikeaa. On hyvin vaikeaa, jos toiselle ominainen ystävyysmalli odotuksineen esimerkiksi loukkaa syvästi toisen käsitystä siitä, mitä ystävyyden tulisi olla, ja asiasta on mahdotonta keskustella. (Ylipäänsä, "asiasta on mahdotonta keskustella" tuottaa aika surkean ennusteen ystävyyssuhteelle ylipäänsä, oli keskusteltava kriisi kuinka vähäpätöinen hyvänsä. Toivoisin kyllä, että jos jonkun mielestä minun kanssani on mahdotonta keskustella jostakin kriisistä, se sitten vaikka ilmaistaan kirjeitse tai jotain, jotenkin se on saatava tungettua päähäni, en haluaisi olla huomaamatta näin suurta - ja epäilemättä toistumistaan toistuvaa - hirviömäisyyttä itsessäni, vaikka aluksi saatankin tietysti sähistä ja murista poteroituneena silkkaa yllätetyksi tulemistani. Hih, kuvittelen nyt edesmenneen Arttu-kissan reaktiota siihen, kun siirtelin huonekaluja. Se oli hänestä aivan sopimatonta! Mutta kyllä huonekalujen uusi järjestys silti tuli nopeasti hyväksytyksi - sille kun ei ollut enää vaihtoehtoa kun ne oli kerran niille sijoilleen siirretty, ei seuraavaan siirto-operaatioon saakka, joka tietysti oli Artun mielestä aivan yhtä sopimaton.)

Tuntuu hurjalta, että kirjassa sillä lailla vain kirjoitetaan ystävyydestä ikään kuin sivuhuomiona, että terapiassa sen ei saisi antaa muodostua asiakkaan tarpeeksi. Ja sitten huomaan, että oikeastaan en tiedä, mitä se ystävyys edes on. Onko siitä muka olemassa jokin yhteisesti hyväksytty koodi? Mitä tarkoittaa, että haluaa jostakusta ystävän? Että haluaa ystävystyä? Riittääkö uteliaisuus ja hyväntahtoisuus? Riittääkö se, että toisen kanssa asioita tekemällä oivaltaa, miten erilaisia ihmiset ovat? Onko se sitä, että jaetaan joitakin hetkiä, jotka jäävät kuultamaan muistoihin hyvinä ja toiveikkuutta virittävinä? Tarvitaanko siinä mitään arkojen asioiden jakamisia sanallisesti? Kelpaako jokin esitietoinen tuntu siitä, että toisen kanssa on helppoa olla ja että huomaa, ettei varo koko ajan sanojaan tai asentojaan? Vai odotetaanko jotakin enemmänkin, kuten sitoumusta siihen, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta, vaikka tuntisi mätänevänsä tai tukehtuvansa, on vain purtava hammasta? Ei, en halua uskoa semmoiseen.

Mutta tajuan kyllä, että onhan oma ystävyyskäsityksenikin vaativa, omat ystävyysodotukseni varmasti monesta loukkaavia. Jos joku haluaa esimerkiksi hahmottaa tarkasti, mikä on läheisyysvälimatka ja haluaa tuon välimatkan pysyvän samanlaisena, häntä ahdistaa todennäköisesti aivan kamalasti oma heiluntani hyvin intiimin ja hyvin keveän yhteyden välillä. Samoin, jos joku haluaa ystäviensä säilyvän tietyllä tavalla läheisinä vaikka vähintään kymmenen vuoden ajan, taidan olla aika sopimaton ystävystymisen kohde. Tai odotukseni siitä, ettei sanojaan tarvitse ihan kauheasti varoa. (Se on minulle luontevaa, koska en sillä lailla jaksa olla pitkävihainen ja uskon siihen, että kipeätkin asiat, joita voi parkua vaikka pari viikkoa, lopulta kuitenkin ovat hedelmällisempiä tiedettyinä kuin tunnistamattomina kinnauksina - kun ne tietää, niille voi sentään koettaa tehdä jotakin sen sijaan, että tuntisi vain jähmettävää epämääräistä kauhua. Jos ei muuta, niin vaikka sitten nostaa kädet ja päästää irti suhteesta, joka tuottaa mielipahaa molemmille. Ja koettaa seuraavissa suhteissa ratkaista pulmaa jo ennen kuin se äityy tulehtuneeksi.)

Aika jännittävää, oikeastaan. Huomaan, että tavallaan odotan ystävyydeltä aika rajujakin asioita. Kuten että saan uutta informaatiota, joka muuttaa tapaani nähdä maailmaa ja siten myös maailman. Ja minut. (Kai uteliaisuus on tuon odotuksen subjektiivinen puoli, tunne- tai asenneheijastuma.) Tavallaan kai odotan, että tapaamani ihmiset suhtautuisivat minuun hieman kuin terapeutit. Että he hyväksyisivät, että minusta meillä on tietyntyyppinen informaationvaihtojakso, jonka kuluessa molemmat oivaltavat asioita ja kehittyvät, ja sitten loitonnumme, ja jos se loitontuminen ei ole riidan kautta vaan ihan arjen takia, eihän täällä ole suklaasoijavanukassammoita, joissa voisi vain lojua päivästä toiseen ja keskustella ja ehkä vähän rapsuttaa toisen päätä eikä mitään muita toimitettavia asioita vain olisi, niin lähentymisiä tulee ehkä uudelleen, ja solahdan niihin halukkaasti, yhtä uteliaasti, ja on toisen asia, miten hän siihen tulee, kunhan hän ei halua vahingoittaa, ja että lopulta kuitenkin on niin, ettei kumpikaan voi olla toisensa sydänystävä, sillä itse tai sydän, tai mikä sitten ihmisen ydin onkaan, kuuntelee monia rytmejä ympärillään ja virittyy vuoroin siihen, vuoroin tähän, etsii omaa tahtiaan tinkimättömästi ja valitsee sen taustaksi aina juuri sen äänen tai ne äänet, jota se kulloinkin eniten tarvitsee, ne ovat yllättäviä käänteitä, eikä kukaan toinen ihminen tai eläin voi olla lopullinen ratkaisu, ei ainoa yksi lopullinen ratkaisu.

Luulen, että ne kuolleet kohdat, joista aluksi mainitsin, ovat kohtia, joissa tajuaa jotenkin pahasti loukanneensa toisen ystävyysodotuksia, ja joissa tuon tajuttuaan koettaa selvittää asiaa, ja kun se vain pahentaa soppaa, jähmettyy tuskin uskaltaen hengittää.

Ja vaikka onkin niin, että minun on ilmeisesti ihan mahdotonta mainita, ketkä olisivat lähimpiä ystäviäni - se vaihtelee ja olen saanut eri ihmisiltä niin erilaisia oivalluksia ja eri tavalla läheisyyttä ja hyväksyntää ja myös tärkeää kritiikkiä - niin sen ainakin osaan sanoa, että ne ihmiset, joiden kanssa juutun tuon tuosta kuolleeseen kohtaan, pelottavat minua ja minun on enää vaikeaa päästää heitä lähelleni emotionaalisessa mielessä. Voin keskustella heidän kanssaan tuttavallisesti ja olla heistä huolissani, toivoa heille parasta ja tuntea itseni kamalaksi kulmikkaaksi ääliöksi sanoessani jotakin, minkä he voivat käsittää loukkaavana, mutta en halua päästää heitä sillä lailla lähelleni, että he saisivat kiskaistua minut uudelleen kuolleeseen kohtaan. Inhoan sitä, että joku koettaa kietoutua minuun, laiskastikin.

Mikä saa minut pohtimaan, haluanko oikeastaan heidän näkökulmastaan ystävyyttä lainkaan. Voi olla, että en. Sen täytyy tuntua aika loukkaavalta ja karmealta, kun kuitenkin niin paljon puhun ja kirjoitan ystävyyden tärkeydestä.

No mutta, nyt on palattava takaisin tekstiin, jotta työ edistyisi.