Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.

Mietteitä yöstä, jota nukuin liian vähän

Suru ja harmistus siitä, ettei tiedä, mitä tahtoo. Mistä tulee tämä ajatus, että ihmisen - korjaan: aikuisen ihmisen, niinhän fraasi kai kuuluu - pitäisi, pitää, tietää, mitä tahtoo?

Samaa ahdistusta parisuhteissa, ammattiasioissa, ties missä muussakin.

Eikä voi keksiä, mitä tahtoo, muuten kuin poissulkemalla: tätä en ainakaan tahdo. Ja mitä apua siitäkään on? Tiedän, etten ainakaan tahdo tällaista yksinäisyyttä, en sitä yksinäisyyttä, kun tuntee äkisti itsensä alavireiseksi ja huonoksi seuraksi, sillä ei ole tekemistä ymmärtämättömyyden kanssa, enemmänkin se on kummallinen pudotus. Pudotus missä? Hetkellinen herpaantuminen, kun tajuaa, ettei jaksa kannattaa kaikkien haluamistensa punosta? Pudotus uskomuksesta, että on osannut aika hyvin haarukoida, mitä ei ainakaan tahtoisi? Ei, en muista ajatelleeni, että olisin osannut tehdä niin.

On helppo keksiä monia tahtomisen arvoisia asioita, mutta siitä ei olekaan kyse. On kyse niiden koherenssista. Sen ennustamisesta, tarkoittaako iloinen polveileva kotiintulo myöhempää kauhua ja yksinäisyyttä, valveilla makaamista ja epätoivoisia analyysiyritelmiä siitä, mikä tarkalleen tilanteessa synnyttää harmistuksen ja paniikin. Huomaa odottaneensa asioita. Päästää niistä irti, itkee. Kieltäytyy järjestämästä elämäänsä odotustensa mukaisesti. Tarkastelee sitä suorassa, säälimättömässä valossa. Ja samalla muistuttaa: Niin, ensi viikolla alkaa uusi elämä. Uudet rutiinit ja uudet ihmiset. Ei ihme, että tuntuu siltä kuin aivoissa katkeilisi pieniä elastaanisäikeitä.

Olisiko helpompaa luopua odotuksista, jos luopuisi samalla ihmisistä? Jotakin voidaan sanoa varmasti: tiedän tahtovani, että lakkaisin odottamasta yhtään mitään perusystävällistä käytöstä kummempaa keneltäkään. (Ja vierailta ihmisiltä en ehkä odota edes sitä, en ainakaan kaikissa moodeissa.) Tämä tahto ei ole saanut aikaan suuriakaan muutoksia siinä, että yhtäkaikkisesti odotan asioita. Se naksahtaa päälle automaattivaihteella. Ehkä on mahdotontakin olla odottamatta asioita. Suhtautuminen odotusten toteutumattomuuteen on kyllä muuttunut tahdon myötä. Edelleen tuntuu määrättömän pahalta, tahtoisi minkä tahansa muun kivun siinä hetkessä, mutta on kuitenkin helpompi pysähtyä ja tuijottaa omaa tuskaa suoraan, koska sekin on jotakin, mitä tahtoo. Näyttää sitä itselleen, kallisarvoista lahjaa, esimerkkiä ilmiöiden maailmasta: kas niin, tätä minä en ainakaan tahdo.

En oikein osaa uskoa ihmisistä luopumisen toimivan ratkaisuna, koska sitten löytäisin vain uusia ihmisiä. Mutta on hetkiä, joina pahoinvointi peittää kaiken ja joina jonkun seurassa ei oikein vain kykene tasaantumaan, rauhoittumaan, kohtuullistumaan. Niinä hetkinä on helppoa vihata itseään, ja on todella vaikeaa suostutella itseään siihen, ettei tuo viha vaadi minkään itseen suuntautuvien rankaisutoimenpiteiden käyttämistä. Tässä kohdin on hyvä, että on tullut luettua oppimispsykologiaa. Voi muistuttaa itseään siitä, miten paljon tehokkaampaa on ehdollistaa palkiten. Se ei tunnu siltä, jokin janoaisi hyödytöntä rangaistusta, mutta eikö se osoita vain, että silloin kun istuu vain muutaman tunnin nukkuneena kallioilla ja katselee junia, omat tunteet ovat huomattavasti epäluotettavampia eteenpäin luovimisen apuvälineitä kuin tiedeyhteisön paremmassa valveessa hiomat teoriat?

(Tiedeyhteisön ajatus saa tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi, eikä se erityisemmin piristä mieltä, mutta jostain syystä argumentti jollain tasolla kuitenkin toimii; en osaa olla ajattelematta, etteikö tiedeyhteisö helpostikin päihittäisi toimenpide-ehdotuksissaan pää pienen, joka liiraa ja ulisee itsekseen eikä osaa käydä tekemään sitä, mitä sen varmaasti pitäisi tehdä, eli nukkua.)

Ei, en tiedä, mitä tahdon. Tai jotain tiedän, mutta niistä on vaikeaa muotoilla käytännöllisiä ohjenuoria elämälleen. Tahdon tuntea iloa toisten elämänriemusta näinäkin hetkinä kun omani luuraa jossain kauempana. Tahdon jonkin paikan, jossa voin nukkua rauhassa aamuun saakka. Tahdon etteivät pahat oloni vuotaisi toisiin. (Hah, tahdon ehkä mahdottomia.) Tahdon että olisi joku, jolle tuntuisi turvalliselta soittaa silloin kun on liian paha olo. (Joskus oli sellaisia ihmisiä, mutta nyt olen taas edennyt jonnekin toisaalle, ja kun yöllä mietin asiaa, en keksi ketään, jota viitsisin vaivata moisella. Etenkin kun en tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin lohtua. Jos vaikka kävisin siitä riippuvaiseksi ja sitä myöten maanvaivaksi? En haluaisi virittää enää yhtään karmistuttavaa odotusta lisää.) Tahdon siis, että voisin itse ratkaista tämän solmun. Mutta joskus tarvitsen apua.

Yöllä seison jonkin tovin kadulla juttelemassa ja koetan kuvata, miten joskus talot tuntuvat liikkuvan. En varmaan saa ilmaistua sitä mitenkään elävästi, mutta kun pinnistelen löytääkseni muutaman sanan, heilautan kättäni ja on kuin talot liikahtaisivat sen takana. Valpastun ja katson taloja tarkemmin. Kadun päässä häämöttävät julkisivut eivät enää vaikuta yhtä pysähtyneiltä.

Tahtoisin pystyä valitsemaan, milloin talot alkavat liikkua ja milloin ne juurtuvat sijoilleen. Tahtoisin valita hetket vaikeille ajatuksille. Valitsisin jonkin muun hetken kuin liian vähän nukutun yön. Mutta maailma harvoin toimii näin. Sen, minkä kestää hyvin nukkuneena, muuttuu painajaiseksi vähällä unella.

Kun kuuntelee toisten elämiä, näkee äkisti omansa toisessa valotuksessa. Itselleen on vaikeaa antaa samanlaista vapautta odottaa ja katsoa, kuulostella. Se on liian lähellä. Se painaa, hankaa, nirhaa, kuristaa. Haluaisin nukkua kunnolla edes yhtenä viikonloppuna ettei minun tarvitsisi kokea väsymystä joka ikiselle torstaille saakka. Enkä osaa nukahtaa yksin, toistaiseksi. Alan uudestaan ikävöidä yksin asumista - yksin tottuu nukkumaan, mutta se tarkoittaa, että on tosiaan nukuttava yksin kaiken aikaa. Se taitaa olla ainoa järjestely, jossa on mahdollista taata riittävä uni.

En tiedä, tahdonko riittävän unen vai jotakin muuta. Piru vie, eikä tämä ole oikea hetki koettaa ratkaista näitä kysymyksiä, mutta en tiedä, kuinka nukahtaakaan ilman alustavia linjauksia.

Epookkien vaihtuessa

Nopeasti ne nousevat ja painuvat, pääskystävät taivaalla. Mielet, moodit, mielialat. Tuli mieleen yksi päivä, että tämä on sama taivas, sen saman kaupunginosan taivas, josta olen muuttanut ja josta toiset muuttavat pois ja jonne vyöryin takaisin ja josta muutin pois uudestaan vain muuttaakseni takaisin ensi tilassa. Varmasti pääskysiä on muuallakin. Varmasti. Mutta muistan muualta kesistä lähinnä lampun paperivarjostimen sisään eksyvät osakarvaiset yökköset, hömpät ruskeaharmaasiipiset ohuet ötit ja kiurunkannushurman keväässä.

Ehkä se liittyy auditiivisen piiriin, kiviseinien akustisiin tapahtumiin. (Meinasin kirjoittaa ominaisuus mutta se tuntui kokonaiseen metafysiikkaan sitoutumiselta ja peräännyin.) Pääskyset sopivat kivitaloihin, kivikaupunkiin, vaikka muistan niitä muualtakin.

Keskiviikkoillan keikalla hämmästelemme sisäpihan akustiikkaa. Pyydän ystävää heijaamaan hetken eestaas kappaleen tahdissa sillä tavalla kuin me ennenkin heijasimme. Ennenkin: sinä vuonna kun kaikkien elämä kääntelehti jyrkästi ja kaikki tuntui olevan liikkeessä ja kutsuin ystävän juoksemaan jäätä ja hän melkein huusi kiihtymyksestä, että mitä ihmettä te oikein teette, miksi sinä nyt sillä tavalla olet menetellyt, ja sitten vain nauroimme sille kaikelle vaikka ympärillä oli vain lunta ja jäätä ja teoreettinen jäänalisen merivirran mahdollisuus. Muistan hyvin tuon vuoden kevään: olimme keikalla, tekisi mieli sanoa samalla keikalla, ja heijasimme ja hymyilimme surumielisesti ja toiveikkaasti musiikin yli ja hetken musiikki kantoi meitä ja se, että kukin palaa sen loputtua yksin eriöönsä, tuntui kaukaiselta ennusteelta. (Sillä keikalla lauloimme mukana kappaletta Kevät, ja en usko, että sen kappaleen tulkinta enää siitä hetkahtaa mihinkään. Sinä tarjosit salmiakkia, minä olin hölmö, panin peliin koko elämän. Eikö jokainen lausuttu sana ole tätä? Ja kupla: se, ettei näe, miten toisetkin tekevät niin, kaiken aikaa. On helppoa sulkea silmänsä haavoittuvuudelta. Sinne asti, että sen tiedostaa. Sen jälkeen silmien sulkeminen käy yhä vaikeammaksi. Eikä sitä edes tahdo tehdä.)

Sama ja eri. Samanlainen, erilainen. Eikö tämä ole sama kysymys, johon päädyin gradun lopuksi: Miten voidaan sanoa, että kahden eri ajattelijan (mutta entä jos minuuksia ei ole...) systeemin malli on peruspiirteiltään sama, vaikka eroaakin tietyissä sanallistuksissa, ehkä johtuen epookin vaihtumisesta toisenlaiseksi? Mitä vaaditaan samuuteen? Kuinka paljon saman ilmiön kaksi eri sanallistusta voi muistuttaa toisiaan? Kuohahtavatko he, sanallistajat, samalla tavalla seksuaalisessa nautinnossa tai veistosta kiertäessään? (Kuohahtavatko he vain kun eivät juuri ole sanallistamassa?) Niin ja ymmärtävätkö he ilmiön samaksi ja kuvaavatko he sitä samoin? Mistä me saamme varmuuden näihin? Tarvitsemmeko varmuutta näistä? Haluan ajatella, että tämä on sama keikka. Mutta epookki on vaihtumassa joten vaikka heilumme siinä, ei se voi siltikään olla sama.

Mistä se tuntu tulee? Siitäkö, että äkkiä avautuu kokemusten labyrintti, jonne olisi helppo harhautua siitä hetkestä, musiikista sisäpihalla? Muistan juhlat, joissa makasimme lattialla ja selitimme selittämistämme. Hiljaisia iltoja kirjastossa. Ja toisia ihmisiä, koko joukon toisia ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin. Tavan kutsua ihmisiä pulkkamäkeen ja kaakaolle. Koko sen joukon, joka auttoi minua väsäämään kirjahyllyjä kiinni kiviseiniin muutettuani takaisin hevoskastanjakukkulalle. Eikä suuttunut, vaikka työneuvottelussa halasin. Miten kylmä oli pyöräillä töihin. Miten pimeää ja jäistä, kaksi tai kolme kertaa viikossa, editointipaperit laukussa.

Silloin epookki oli vaihtunut yhden vuorokauden aikana. Nyt se on hitaasti vaihtumassa (venytetty nykyhetki, eikös tätä ole jatkunut ainakin, mitä kolme vuotta tai jotain). Eikä se kai ole yhteismitallinen kenenkään muun epookkien kanssa. Satun vain palaamaan yliopistolle juuri samaan aikaan kuin ystävä muuttaa ulkomaille. Emme ole edes nähneet niin tiuhaan, mutta mahdollisuus tiiviimmästä näkemisestä on kuitenkin häilynyt kokemuksen rajalla.

("Häilyä kokemuksen rajoilla": Minua vaivaa jokin kuva, joka on pilkahtanut mieleeni kolmesti. Kerran vesijuostessa, kerran pyöräillessä ja nyt toissaedellistä kappaletta kirjoittaessani. Jokin, joka vaatisi sanallistamista. Mutta kuva on liukas ja karttelee saalistajaansa. Ensi kerralla sen tullessa täytyy keskeyttää kaikki ja tarttua muistiinpanovälineisiin. Lausettakaan ei saa jatkaa loppuunsa. Tai sitten - tai sitten olen vain väsynyt ja mieleni temppuilee ja kuvittelen kuvan puskevan läpi vaikkei se teekään niin. Tai sitten se on kolkutellut jo monta kertaa ja käpristyy sanattomuuteen, koteloituu. - Ja äkisti, kun kirjoitan tätä, kuva aukeaa, satunnaiselta tuntuneen sanan koteloitua kautta. Kuva elämästä ja perhosesta, elämävaiheista, sukupuolitetun ajan teoriasta ja siitä, miten perhonen olisi miestäkin miehisemmän ajan edustaja. Keskeytän blogin kirjoittamisen täksi hetkeksi. Jokin eläinten kuvissa ja niiden usein ylenkatsottujen yksityiskohtien tutkimisessa kiehtoo.)

Niin, tuntuu kuin epookin vaihtuminen konkretisoituisi tässä kohdin. Ensimmäinen keikka ja viimeinen keikka. (Paitsi ettei se toinen, sama ja eri, ollut ensimmäinen keikka, mutta kuitenkin.) Irtautuminen oppimisesta ajatukseen aikuiselämästä. Palaaminen opintoihin, jotta hahmottaisi tarkemmin tilanteita, pystyisi ehkä vaikuttamaan jotenkin maailmankulkuun. On hyvä, että joku systematisoi lukuohjelmaani kaikkea ei heti niin mieltä ylentävää, koska muuten uppoan syvemmälle omaan kuplaani enkä osaa puhkoa sitä tarpeeksi taitavasti itse. (Ja minulla harvemmin keskustelut puhkaisevat mitään: repliikit jäävät aina liian lyhyiksi, tarvitsen paljon perusteluita ja liikaa aikaa, jotta kukaan jaksaisi puhkoa kuplaani keskusteluissa. Etenkin kun ei minulla ole niissä oikein mitään annettavaa toisille, ei sillä tavalla vahvoja mielipiteitä tai briljantteja kiteytyksiä.)

Sinua tulee ikävä, sanon ystävälle. Käymme syömässä ennen keikkaa. Keikalla on koko joukko ystäviä. Niin paljon, äkisti, niin paljon. Valtavia kiitollisuudenpuuskia. Yksi brasilialaisista kysyy, mistä tunnemme laulajan. Blogin kautta, vastaan. Millaista on tuntea niin monia ihmisiä kirjoittamansa kautta, hän kysyy uteliaana. Tosiaan, havahdun. Miten kummallista. En muista sellaista yleensä. Se on kummallista ystävyyttä, syvää ja luottamuksellista. Sitä arvostaa helposti enemmän, huomaamatta ja ajattelematta, kuin sellaista toista (yhtä uutta) toveruutta, joka syntyy siitä, että jaetaan tilaa uudestaan ja uudestaan ja vähitellen aletaan vakuuttua siitä, että tuo toinen aikoo sietää minua ja käyttäytyä mukavasti jatkossakin. Että ehkä saan tuntea ja kokea näin ja jopa joskus yltyä ilmaisemaan sitä jollakin tavalla. (Tosin on edelleen vaikeaa olla säikähtämättä tuon tuosta, että jos joku nyt loukkaantuu, kun vain ajattelen ääneen, päteekö siihenkin rikkoontumisen ja korjaamisen laki, koska ei se mikään ihmeliima sentään ole.) (Ihmeliima! Mistähän tuokin tuli?) Minulle on edelleen uusi asia, ettei ajatusrikoksia ole. Mitä tarkoitan uudella? No, ehkä jotain kuuden-seitsemän vuoden vanhaa. Niin uutta, että joudun muistuttelemaan itseäni asiasta tuon tuosta.

Vai sekö virittää epookkitunnelman, että kotona on taas parveke? Hellesäällä kasvustot imevät kuusikymmentä litraa vettä päivässä. Parvekkeettomasta kaudesta parvekkeelliseen.

Loppukesä, melkein syksy. Tämä on jostain syystä se kohta vuodenkierrossa, jolloin äkisti kaiken menettämisen edessä aistii kaiken keskittyneemmin, terävämmin. Tahtoisi vielä kerran sukeltaa polkujen pilkkuvarjostoon ja liukua mutaista suonhajuista lampea naudan tyyneydellä. Huomata tahdin höllentyneen, ihmisten kadonneen. Nähdä laput lasioven nurjalla puolen.

Millainen määrä lämpöä voikaan hohkata ihmisistä ja musiikista. Ja ehkä kaikki kaudet ovat pohjimmiltaan samoja - ei, huomaan, ettei tähän pysty tarttumaan. Eivät ne ole. On hädän kausia, kauhun kausia, kieltämisen ja imagonluonnin kausia, epätoivon ja abstraktioihin pakenemisen kausia, rauhoittumisen ja asettumisen ja varovaiseen rakkauteen ja konkretiaan kasvamisen kausia, pettymyksen ja turhautumisen ja siltä päättäväisen silmien sulkemisen kausia, kaiken ahdistuksen ja haavoittuvuuden ja samalla ilon ja ystävyyden kipeyden roppakaupalla kohtaamisen kausia ja - - nähtäväksi jää, mitä sitten. Kaikki ne ovat poikenneet toisistaan laadultaan niin paljon, että sanoisin, että olen enemmän näiden kausien läpikäynyt ihminen kuin että ne olisivat minun kausiani, jonkin minun, joka on säilynyt niiden läpi noita kausia määräävämpänä.

Joskus kauan sitten kävin toisella keikalla. Olin alle kahdenkymmenen ja sen ikäisethän hehkuttavat usein elävänsä elämän mahtavinta aikaa, tai ainakin sen aikaisessa ystäväpiirissäni niin tehtiin. Mistähän syystä? Vaikeaa kuvitella. Tuolla keikalla laulaja hihkaisi lopuksi mikrofoniin: "Kiitos teille, mahtava yleisö! Ootte ihania, rakastan teitä kaikkia!" Pidin sitä silloin teennäisyyden huippuna, koska en osannut kuvitella, että joku voisi tuntea niin. Jokin kuitenkin hihkaisun sävyssä jäi kaihertamaan, jokin joka ei oikein istunut tulkintaani. Laulaja nimittäin näytti siltä kuin olisi ihan tosissaan tarkoittanut tuota. Mutta miten ihmeessä, ajattelin, eihän semmoista voi tapahtua. Eiväthän ihmiset rakasta toisiaan. Ja vielä ventovieraita. Jotka ovat todennäköisesti aivan yhtä karmeita paskiaisia kuin itsekin, ja ansaitsevat aivan yhtä vähän elää. (Tosin olen aina ajatellut, että kunkin elämä on hänen oma murheensa enkä ole suhtautunut muihin kuin itseeni murhanhimoisesti. Itsessäni on ollut ihan tarpeeksi kiinnihirttävää ainesta jotta olisin kauheasti ehtinyt vihata muita.)

On hyvin vaikeaa ymmärtää, että tuo ihminen olisi sama kuin se, joka nyt kirjoittaa.

Muistan senkin kerran, kun kysyin lääkäriltä, pitäisiköhän minun ehkä hakea apua johonkin epämääräiseen ahdistushäiriöön, kun tunnen näin ja näin ja näin, ja huomaan stressin välillä jumauttavan kehoni täysin ja itkettää ja niin edelleen. Lääkäri kuunteli huolellisesti ja sanoi sitten, että hänestä tuo kuulostaa ihan normaalilta stressiin reagoinnilta ja että se, että pystyn puhumaan asiasta ja käsittelemään sitä noin, saa hänet ajattelemaan, että selviän asian kanssa oikein mainiosti. Ajattelin hetken, että käsken häntä tänne katsomaan, mitä kirjoitan diipatessani, mutta sitten tajusin, että ihan totta: onhan minulla tämmöinenkin selviytymiskeino. (Vaikka välillä tunnen karmeutta siitä että saatan levittää pahaa oloa.) Ja: olin tietysti lääkärin pakeilla aivan väärän kauden aikana, ahdistuksen roppakaupalla kohtaamisen kaudessa ja vieläpä siinä vaiheessa, kun aloin olla jo aika sinut sen kanssa, että pelkoja ja fiksaatioitahan riittää eikä niiden tiedostaminen nyt niin karmeaa ole. Epätoivon kautena minun olisi pitänyt hakea apua. Mutta eihän ihminen, joka ei osaa aavistaakaan, että joku voisi välittää ja tarjota apua, osaa tietenkään hakea apua. Sellainen käsite ja ilmiö vain puuttuvat siitä maailmankaikkeuskuplasta, joka kuuluu epätoivon kauteen. Kupla. Ehkä nyt keksin, miten voin puhua siitä. Elämismaailmana.

Tietysti voi olla, että epookit ovat vain tämän illan ja aamun kupla, viitekehys joka nielee havainnot hetkeksi unohtuakseen sitten. Eikä varmasti ainoa oikea tapa jäsennellä tapahtunutta.

Keikalla oli ystävätär, joka oli niinikään leikannut hiuksensa. Hänellä oli samoja pukeutumisen vaikeuksia kuin minullakin. Mutta kyse on enemmästä kuin siitä, mikä paita sopii puolipitkiin hiuksiin. Muistan keskustellessamme äkisti piirrokset ja maalaukset, joiden pohjana on itselläni useimmiten toistuva uni. Sinipukuinen kasvien nainen, punainen nainen, koiratar, komeettahiuksinen... heillä kaikilla on leikkaamattomat hiukset. Nyt unet ovat palanneet. Mutta viime yön unessa tapahtuu jotakin kummallista. Komeetta putoaa eikä sitä pysty kiinnittämään hiuksiin. Se pyörii sähisten unikaupungin katua ja juoksen sen perässä ja laukut ja vaatteet kuoriutuvat yltäni vauhdissa, ja kesken juoksun nostan toista kättäni ja haron hiuksiani ja tajuan, ettei kertakaikkisesti löydy mitään kärheä, jonka komeetta pystyisi tunkemaan tuohon sänkeen - unessa se on paljon lyhyempi kuin valveessa - ja ohi ajavien raitiovaunujen sisältä tuijottavat säikähtäneet naiset, kukin laukkuaan puristaen ja mykkänä. Ja pimeässä näen hissien koppien huojahtelevan epäluotettavissa vaijereissaan matkalla taloista toisiin, ja sitten keskellä sitä kiirehdintää komeetan perään alan nauraa, kaoottisesti ja riemukkaasti, ja tunnen kuinka jalkani versovat koirankäpäliä, jotka nelistävät nelistävät

ja istun kalliolla ja punainen koira ja musta koira tulevat luokseni nelistäen

ja sitten säpsähdän hereille, sillä taivaan, tämän kaupunginosan taivaan pääskyset suvaitsevat kirkua asfalttimiesten koneiden ylitsekin ja on vielä kesä ja parveke kaipaa vettä, komeettaa tai ei, ja lämpö konsertista ja siitä, että epookkia on vielä muutaman viikon ajan virallisen tiedotteen mukaisesti, se tuntuu kaikkialla kehossa. On mahdotonta nukkua, on kirjoitettava. Herättävä.

Aika itselle

Nyt kun kouluvuotta on jäljellä enää viikko (huomenna on vapaapäivä), on mahdollista pysähtyä ja vilkaista taaksepäin, ja melkein jähmettyä suolapatsaaksi. Tuntuu hurjalta, miten erilaisia me ihmiset voimme olla. Toiset solahtavat kouluun kuin kala akvaarioon, oppivat pian seinien paikat ja asettuvat taloksi. Ja sitten toiset, ehkä jopa kaikki, jossakin pinnan alla, kokevat pientä klaustrofobiaa ja itkuisuutta ja hämmennystä siitä mielenhäiriöstä, joka on saanut tarttumaan tällaiseen haasteeseen, joka syö kaiken ajan, jonka normaalisti pystyisi pyhittämään itselleen, omalle palautumiselleen.

Sanovat muut mitä sanovat, minusta yliopisto oli helpompi ja keveämpi kuin hierojakoulu. Ihan jo siitä syystä, että siellä saattoi opiskella juuri siihen tahtiin, että ehti omaksua asiat haluamallaan syvällisyyden asteella, ehti nähdä ystäviä, ehti palautua. Hierojakoulu taas on niin tiivis, että leuka loksahtaa edelleen rinnuksille, kun astun ovesta ulos ja huomaan, että pirkule, on melkein kesä, praktisesti kesä, jossain vaiheessa vuodenajat ovat vaihtuneet.

Tänään teemme harjoitteita, joissa kuunnella itseä ja toista. Ensimmäiset tällaiset harjoitteet tänä vuonna. Ja silti, juuri tämä on ainakin minusta kaiken hieronnan perusta: toisen kehon kuunteleminen. Millainen rytmi sillä on? Haluaako se hellää vai päättäväistä kosketusta? Haluaako se karata oikealle vai vasemmalle? Mikä sen osista tuntuu painavalta ja tukkoiselta ja mikä osa jää kokonaan hahmottumatta tuntemusten kartastoon? Kun sulkee silmät istuen rennossa asennossa hoitopöydän pääpäässä, toisen kallo kämmenten kupissa, sormien herkät tuntopisteet toisen takaraivokyhmyyn paikantuen, on helppoa aistia toisen hengityksen keinunta koko kehossa. Sydämen rytminkin aistii. Toiset aistivat myös erilaisia kuvioita. Itse en aisti ympyröitä enkä ellipsejä, mutta kylläkin suunnan, alas-oikealle, jonne keho viettää. Tuntuu turvalliselta istua näin, toisen kallo omien kämmenien varassa, täysin toiseen ja tämän vankkaan, materiaaliseen läsnäoloon keskittyen. Aistia äkisti, miten jossakin alakehossa jokin suuri lihas päästää jännityksestä ja hervahdus tuntuu kallonpohjaan saakka liikeketjua pitkin.

On kovin toisenlaista maata itse plintillä pää toisen käsissä ja keskittyä kuuntelemaan itseään. Hengittäminen alkaa takuta, syke nousee huomion siirtyessä itseen. Ahdistus puristaa rintakehää vanteena. Tarkastelen tätä haluttomuutta kiinnittää huomiota itseeni siinä maatessani ja puhun itselleni rauhoittavasti mielessäni. Sanon: entäs sitten, olet kirjoittanut blogiinkin vuosikaudet tätä epämukavuutta, ja oletko kuollut? Ja: onhan se kamalaa ja hermostuttavaa äkisti ymmärtää olevansa olemassa ja säikähtää, osaako sitä hengittää, rentoutua, kuunnella itseään. Ja: mutta ei se mitään, se saa olla vaikeaa. Pulssi kiihdyttelee. Muistan äkisti osteopaatin, joka piti merkillepantavana sitä, että kylmä hiki tulvahti kehooni hänen liikutellessaan ja kuunnellessaan minua. Tajuan siinä, surullisesti ja konkreettisesti, ettei se kylmä hiki ole vain kipuaistimuksen tuottamaa. Se on se tapa, jolla vastaan siihen, että jonkun toisen huomio kääntyy minuun ja tajuan tulevani tarkkailluksi.

Ne tuntemukset, joita kiitää kehoni lävitse, eivät tunnu mukavilta, mutta eivät erityisen epämukaviltakaan. Osaan sanallistaa joitakin niistä. Epämääräisen tunteen, ettei minun kuuluisi elää ja hengittää tässä, vaan minun olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten tai ehkä jäädä syntymättä. Siihen liittyvän syvän, mutta ohimenevän surun, joka vihlaisee ja katoaa. Tajun siitä, miten sattumanvaraista kaikki on. Sen hyväksymisen, etteivät vanhempani koskaan ehkä opi suhtautumaan minuun tai siskoon täysin myönteisesti, enkä tarkoita nyt meidän tekemisiämme, vaan ylipäänsä meidän olemassaoloamme, heillä tuntuu olevan sen kanssa jatkuvasti ristiriitaisia tuntemuksia ja se heijastuu kaikkeen vuorovaikutukseen. He ovat jotenkin katkeria siitä, miten paljon aikaa meihin on mennyt, aikaa ja rahaa. Ja tavallaan, siinä maatessa, ymmärrän senkin tuntemuksen. Olenhan itsekin ollut katkera koululle tänä vuonna siitä, etten ole jaksanut tehdä niitä asioita, joita tarvitsisin. Ja silti olen halunnut käydä koulua, olen maksanut nurisematta lukukausimaksut ja raahautunut aamuisin kouluun ja jopa enimmäkseen jaksanut innostua kuulemastani. En tiedä, osaanko itsekään suhtautua mihinkään asiaan täysin myönteisesti. Koko epävarmuuteni vyöryy ylitseni kuin valtava hyökyaalto, enkä yritä yhtään pyristellä vastaan tai pidättää hengitystä, ettei keuhkoihin menisi vettä. Olen halunnut tätä niin kauan, tätä aikaa vain olla ja kuunnella näitä kuiskauksia. Niitä on kuunneltava usein, ei en halua sanoa niin, haluan sanoa: MINUN on kuunneltava niitä usein, jotta en hukuta itseäni tekemiseen ja suorittamiseen ja toisiin keskittymiseen.

Kummallista, miten vaikeaa on heittäytyä toisen hoidettavaksi, toisen kiltteyden varaan. Miksi ja mistä syystä ja miten ja milloin minusta tuli varovainen? Mikäli äitiin on uskomista, se on tapahtunut jo hyvin varhain. Olen pelännyt lääkäreitä, hoitajia, lastentarhanopettajia, vieraita aikuisia, vieraita lapsia ja oikeastaan vähän kai kaikkea niin kauan kuin lapsen voi varmasti sanoa pelkäävän jotakin. Kummisetäänikin olen pelännyt koko lapsuuteni niin, ettei hän voinut koskaan saada minua syliinsä istumaan. Lakkasin pelkäämästä kummisetääni vasta päälle kaksikymppisenä. Sitä ennen pidin vanhempieni harmistumista ja selityksiä sedän kiltteydestä ja mukavuudesta jotensakin kummallisina - eivätkö he nyt tosiaankaan tajunneet, miten karmeaa oli, että joku niinkin vieras ihminen, jonka näki vain joitakin kertoja vuodessa, halusi ottaa syliin ja jutella?

Harjoitteen purkamisessa sanon vain kehoni halusta kierähtää oikealle, oikealle, oikealle, oikealle. En sano mitään siitä, miten putosin hevosen selästä oikealle alas, enkä myöskään näistä muista ajatuksista. Siihen ei ole aikaa ja koetamme nyt kuunnella vain kehoa. Mutta mitä tarkoittaa vain keho? Toisen rentoutuessa kallo omien käsien kupissa toisen vain-keho on helppoa hahmottaa, abstrahoida läsnäolosta, aistia. (Ja silti en osaa unohtaa, että hänellä on oma maailmansa, josta saan vain pieniä vihjeitä yhden täältä, toisen sieltä.) Mutta tuntuu kuin minulla ei olisi tuollaista kehoa lainkaan. Se johtuu epäilemättä siitä, etten voi nähdä itseäni ulkopuolelta, koskettaa itseäni tuntematta sitä. Kuten G. H. Mead kirjoittaa, oma keho ei suinkaan ole meille maailman ensimmäinen vaan viimeinen objekti. Itse en ole vielä päässyt oikein siihen siihen saakka. Tapailen kehoa, tunnustelen sen rajoja, mutta ne ovat kauhean epäselvät ja siirtyilevät.

Jälkeenpäin, kun koulu päättyy tältä viikolta, pyöräilen sateisen kielontuoksuisen metsän läpi kohti turkoosia allasta ja panen merkille kahteen kiveen pudonneet vaaleankeltaiset maalitahrat niiden ohi liukuessani. Allas nielaisee minut, nyt tunnistan taas kehoni. Antaudun hitauden, näennäisen tapahtumattomuuden ja pysähtymättömän, pehmeän liikkeen rituaaliin. Tämä aika on minulle ja minun, sitä ei riko kenenkään muun katse eivätkä tavoitteet. Annan aiemmin hoitopöydällä tunnustelemieni tuntemusten palata, kutsun niitä ja ne tulevat, ja hämmästyn sitä, miten monesti olen juossut niitä, miten monia tunteja olen seisahtunut jääräpäisesti niiden ääreen. Pieni, ponnistamaton, yksitoikkoinen liike, jota kehoni jauhaa artikuloidusti, tekee kaikesta koetusta paljon helpommin hahmottuvaa. Ei ilmesty äkillistä pelkoa siitä, ettei ehkä osaakaan hengittää, ja sitten ärtymistä siitä, miten tyhmä ajatus, ei ihminen elä näin pitkään hengittämättä. Jalat liikkuvat, hengitys virtaa, syke tuntuu vaimeampana ja hitaampana kuin itseä makuulla tarkkaillessa.

Tarvitsen tätä aikaa. Tarvitsen paikan ja tilan, johon voin pysähtyä ymmärtämään hiljaisuutta kaiken puheen ja naurun alla, hämmennystä siitä, miten elää ja tapahtuu, miten ystävyyksiä solmiintuu ja purkautuu, miten välillä velvollisuudet tuntuvat painavan ja välillä huomaa jättävänsä jotakin tekemättä, koska pelkää saavansa siitä jonkun vihat niskoilleen, miten raskasta on luopua ja miten raskasta on olla luopumatta. Tekee hyvää havaita, etten edelleenkään onnistu hahmottamaan, että minulla olisi oikeutta elää. Tai velvollisuutta. Niin vain tapahtuu, ja toivon, ettei kukaan puuttuisi tähän asiaan. On kummallista, miten kipeästi tarvitsen tätä allashiljaisuutta. Miten monta vuotta olen sitä jo tarvinnut ja käyttänyt. Ja miten kummallista, että jotkut toiset eivät koe tarvitsevansa sellaista tai tarvitsevat jotakin ihan toisenlaista ja muuta. Joku tarvitsee nopeatempoisia asioita, joissa voi unohtaa kaiken rasittavan, joku tarvitsee jyskyttävän taustamusiikin, joku tarvitsee liikkumattomuuden tai jähmettymisen puolikivuliaisiin asentoihin. Joku tarvitsee paljon unta, tai jatkuvasti ihmis- tai eläinseuraa. Metsän. Meren. Tuntureita. Yökerhoja. Kuka mitäkin. (Ja tuntuu, että usein se vielä vaihtuu elämäntehtävien vaihtuessa.)

Minusta tuntuu jotenkin siltä, että jotta voisin kohdata toiset ottamatta heidän tarpeitaan itseeni, tarvitsen ajan itselleni. Jos muistan, miten haavoittuvainen, epävarma, hitaasti luottamukseni antava, surullinen, neuvoton ja muutenkin tähään ujoon ja päättämättömään tyyliin hankala saatan olla, minun on paljon helpompi suhtautua levollisesti samoihin tai toisiin omituisiin piirteisiin muissa. Tiettyjä asioita en kai hukkaa mitenkään, vaikkei kauheasti aikaa itselle olisikaan tiettynä jaksona. Esimerkiksi jännittäminen vieraan koskettamaksi tai puhuttelemaksi tultaessa on asia, jota en taida hämmästyä yhtään missään tilassa. En osaa nauraa sille huolettomasti kuten jotkut luokkatoverit, koska ei se minusta ole huvittavaa muissa kuin itsessäni joissain tietyissä tilanteissa, ja silloinkin huvittavuutta pohjustaa tietty suru siitä, miten kauaksi jää kuulostelemaan, voiko toisiin luottaa. Hyvin harva antaa esimerkiksi kätensä levätä rennosti hierojan otteessa. Kyllä se kertoo jotakin siitä, miten ihmisiä on käsitelty aiemmin, millainen kuva heillä on sisimmässään, esitietoisesti, toisten kannattelun luotettavuudesta ja pysyvyydestä. Moni pystyy rentouttamaan käsivartensa tietoisesti, kun ravistelen sitä lempeästi tai kysyn aiheesta sanallisesti, mutta jo yksi asennonvaihdos, ja käsi tököttää taas jäykkänä, ja saan ravistella sitä ehkä koko hoitosuhteen ajan. Omat käteni ja jalkani ovat juuri tällaiset. Osaan rentouttaa ne käsittelyssä, mutta minun pitää tehdä se erikseen. Se ei vain tapahdu itsestään. Toisaalta, kun tavoitan kerran rentouden, se usein pysyy käsittelyn ajan, ja käsittely käsittelyn jälkeen rentous tulee luontevammin.

Joskus oma jäykistyminen käsittelyssä tuntuu kiusalliselta, kuten kävi kiropraktikon luona. Pyytelin anteeksi hermostuneisuuttani, pukkasin hikeä ja hihittelin. Oli todella vaikeaa saada jäsenet löysiksi. Toisella käyntikerralla se onnistui jo helpommin, mutta edelleen jouduin keskittymään rentouteen todella, ja halusin puhua asiasta. Kiropraktikosta puheenaihe tuntui selvästi jotenkin kummalliselta, ja hän totesi, etten ole asiakkaana tosiaankaan jäykimmästä päästä, joten turha huolehtia moisesta. Mutta minun piti saada puhua asia ääneen hänen kanssaan, koska siinä on jotakin askarruttavaa, ja arvelin, että pystyn rentoutumaan hyvin seuraavalla kerralla, jos saan puhua asian, ja niin kävikin. Joskus vuorovaikutus on uskomattoman monimutkaista. On itse vaivaantunut jostakin, ja miettii, miten toinen tuohon asiaan reagoi, ja sitten haluaa kertoa vaivaantuneisuudestaan, jotta asia voisi laueta. Joskus kyllä mietityttää, miten helposti itse hoidettavaksi mennessäänkin alkaa hoitajaa hoitajaa, kantaa huolta hänen tuntemuksistaan, sen sijaan, että sen kuin jäkittelisi ja ajattelisi, että miettiköön toinen, mitä lystää, minä maksan ja siksi myös määrään marssijärjestyksen. Olen tuntenut ihmisiä, jotka osaavat ajatella näin. Se tuntuu hämmentävältä, enkä tiedä, miten he osaavat sen. Kai olen niin tottunut kannattelemaan itseni lisäksi myös kokonaistilanteen tunnelmaa, etten hahmota oikein, miten siitä voisi olla vaivaantumatta. Hmm. Tai ehkä: koska se, miksi hahmotan itseni, on osa tuota kokonaistilanteen tunnelmaa, järjestän itseäni tuon tunnelman järjestämisen kautta.

Kun nousen turkoosista, pesen ja väännän kuidut kuiviksi, saunon ja huuhtelen hien, läpsytän pukuhuoneeseen ja kuivaudun ja rasvaudun, ystävä purjehtii äkisti näkökenttääni. Hän työntää rahan kaapinoveen. Tervehdin, puhumme, halaamme. Kuinkahan kauan siitä on, kun olemme nähneet? Kuukausia, mutta montako kuukautta? Tajuan äkkiä, että paitsi on kevät, en ole nähnyt oikein ketään pitkiin aikoihin. Ja silti he kaikki ovat lähellä.

Sekin on aikaa itselle, ystävien näkeminen.

Ihmeteltävää riittää

Tänään olen kohdannut monta hämmentävää, hämmästyttävää ja kiinnostavaa asiaa. Ensiksi kouluun kävellessä huomaan, että kaikki on valkoisenharmaata, kumma huurrekuura on silannut maisemasta täysin värit. En osaa sanoa, näyttääkö se kauniilta vai ikävystyttävältä, ainakin nyt ensiksi erilaiselta. Kaikki on tuota samaa sävyä. Se olisi viheliäinen sisätilan maalina tai kalusteen pinnassa tai vaatteessa, mutta ulkona se käy luonnostaan, eikä sille käy vastaansanominen. Huurrekuura silaa myös junien sähkölangat. Tai mikä niiden nimi nyt onkaan. No, ne pitkät lankalenkuraiset, jotka on ripustettu kiskojen yläpuolelle ja joihin junat osoittavat tuntosarvillaan tai sähkösarvillaan tai mikä niiden töröjen nimi nyt sitten lieneekään. (Hittolainen, huomaan tekniikan alan sanastoni aika keveäksi.) Joka tapauksessa JUNAT saavat SARVILLAAN sähköä LANGOISTA, terminologiasta viis (vaikka jos joku tietää oikeat termit, opin tietysti mielellään, kommenttilaatikossa saa sivistää!), ja tänään junat kuulee jo pitkältä, jo ennen kiskojumpsketta, terävästä, varoittavasta rätinästä. Ja kun juna ajaa tien yli siltaa pitkin, kaukana ylempänä, voi nähdä, miten rätinä syntyy sähkökaaresta tai kestokipinästä tai jostakin sellaisesta, hehkuvasta, sähisevästä valosta sarven ja langan kohdatessa. En ole ennen nähnyt moista, mutta nyt seison sillan luona ja töllistelen ylöspäin, ja kyllä vain, kaikilla yli ajavilla junilla on kaikissa sarvissaan sähinävalot. Johtuukohan se ehkä harmaanvalkoisesta huurrekuurasta?

(Sinänsä Sukliksen ajatus siitä, etteivät kalliolaiset töllistele, menee vikaan. Minä olen kova töllistelemään... pysähtelemään, hämmästelemään.)

Ja: mikähän ero on huurteella ja kuuralla? Huomaan, etten tiedä, kummalla nimellä kutsuisin tätä, mikä silaa puiden lisäksi myös liikennevalojen puolielliptiset lipat. Varmuuden vuoksi kursin kokoon yhdyssanan.

Koulussakin riittää ihmeteltävää. Kuten se, miten oikeastaan sydäntaudeissa psyykkinen puoli saattaa osoittautua vaikeimmaksi. Jos on koko ikänsä ollut nopea ja nostanut omaa häntäänsä sillä perusteella, että toiset sen kun kuppaavat, kun meikäläinen on jo menossa, sydänsairauksien tuoma hitaus ja hidas liikkeellelähtö saattavat muodostua suuremmaksi mieliharmiksi kuin oikean lääkityksen löytyminen, puristava tunne rinnassa ja muut elimellisemmin sairauteen jonakin fyysisenä ja ulkoa päin todettavana liittyvät seikat. Ei sen kai pitäisi minua hämmästyttää enää. Tiedän, miten omalle kehonkuvalleni ja identiteetilleni kävi, kun toinen jalkani petti rasitusvamman myötä. Kuinka kaikista vaikeinta oli hyväksyä se tosiseikka, että oma keho ei kestä ihan mitä tahansa. Että en olekaan se vahva, terve, korkealle ponnistava, ylväästi liikkuva olento, joksi olin itseni kuvitellut. En ainakaan, jos liikaa korostan tuota hyppimistä, liikkumista ja tanssia, teen sitä yli kehon sietorajan. Ehkä tuntuu kummalta ajatella sydänsairauksia ja niiden vaatimaa hidastamista ja rauhallisuutta, lämmittelyä ja jäähdyttelyä vaikeina jollekin seitsemänkymppiselle, kun on itse joutunut oppimaan noita asioita kantapään kautta jo nyt, tässä iässä? Kuuntelen hämmentyneenä, kun luokkatoveri kuvaa, kuinka hän ei voisi enää pelata mailapelejä, jos hänellä todettaisiin sydänvaiva, koska kun hän saa mailan käteen ja pallon ilmaan, ei ole muuta ajatusta kuin piestä vastapuolesta mehut irti ja voitto kotiin. Sitä on niin kovin vaikeaa kuvitella, vaikka huomaan omissa läheisissänikin näitä piirteitä. Sekä Vompsun että Faunin on vaikeaa löytää esimerkiksi vesijuoksuun tulokulmaa, koska vesijuoksu on tasaista, rauhallista, pehmeää, kilpailutonta. Heistä se tuntuu tylsältä. Minustakin se tuntui aluksi tappavan tylsältä, mutta sitten mieleni asettui tuohon harjoitteeseen ja opin sen myötä paljon muutakin. Kuten pyöräilemään rauhassa ja hermostumatta siitä, että joku toinen kaahaa ohi veren maku suussa. (Aiemmin tunsin siinä tilanteessa itseni jotenkin liian huonokuntoiseksi, huonoksi ja löysäksi.) Hyväksymään sen, että hiljaisuudessa ja pienissä sävyeroissa piilee rikas maailma, johon ei pääse käsiksi kuin malttamalla keskittyä. (No jaa, tuskin se on tullut vesijuoksun myötä, itse asiassa, mutta vesijuoksu on auttanut syventymään siihen, mistä esimerkiksi pitkästymisessä ja tylsistymisessä on kyse. Joskus vähän hämmästyn sitäkin, miten koulussa puhutaan liikunnan ohjauksen ja liikuntaneuvonnan tunneilla liikunnan motivoivuudesta ja otetaan itsestäänselvyytenä, että jos ei joudu ponnistelemaan äärirajoilla tai ainakin jonkin verran, motivoivuus katoaa. Mutta voihan olla myös toisenlainen motiivi: oppia sietämään näennäisesti tylsää, löytää siitä mielekkyys, sen nautinto sen omin ehdoin, kiinnostua tuosta tuntemuksesta ja tutkia sitä toistamalla toistamistaan samaa yksitoikkoista harjoitetta. Palaan tähän eri kulmasta vielä vähän myöhemmin tässä kirjoituksessa, sellaisessa vieraammassa muodossa, joka on vielä toistaiseksi minulle avautumaton.)

Harjoittelemme koulussa myös kyynärsauvoilla kulkemista. Tajuan siinä sauvoessani, että siitä on jumankauta viisi vuotta, kun sain sauvat ihan syystä. Meille neuvotaan nyt, miten portaita mennään ylös ja alas ja miten painavasta ovesta pääsee sauvojen kanssa. Silloin viisi vuotta sitten kukaan ei kerinnyt neuvoa, ja meno oli sen mukaista. Juurruin kotiin siksi toviksi, kun sauvoja oli pakko käyttää.

Aika kuluu niin nopeasti. Tilanteet muuttuvat. Silloin asuin suuresti, eri miehen kanssa, oli kolme kissaa ja kaksi koiraa. Jätin gradun samana päivänä kuin sain kyynärsauvat.

On vaikeaa uskoa, että siitä on jo viisi vuotta. Viisi vuotta kuulostaa pitkältä ajalta. Olen aivan eri ihminen jo. En olisi silloin osannut kuvitella monikkosuhteita enää itseni kohdalle. En olisi uskaltanut kirjoittaa raitiovaunusta, kun on myös sana spora. Ja niin edelleen. En olisi uskonut, että jokin päivä, eräs päivä vain tajuan, etten enää kykene asumaan siellä, en kuvitellut, että minusta olisi lähtemään, että voisin olla niin onneton, etten pysty enää syömään enkä nukkumaan, että on vain lähdettävä. Että voin ystävystyä naisten kanssa, vaikkemme tekisikään vapaaehtoistyötä samassa järjestössä. Kaikkea tuollaista kummallista. On vaikeaa muistaa niin kauas aikaa, joka ei tunnu toisaalta olevan kaukana. Ehkä jokainen välimatka ajassa (väliaika?) on hetki ja ikuisuus.

Pääsemme kotiin aiemmin ja kävelen Mäntymäen ylitse. Puussa koputtelee komea palokärki, ja jään taas töllistelemään sen touhuja. Palokärki on veikeä lintu, ja jostakin syystä tunnun näkevän sen aina juuri Mäntymäellä.

Lentoliskon näkemisen jälkeen ehdin pitkästä aikaa Talvipuutarhaan, joka on normaalisti kiinni aina kun taivallan siitä ohitse kohti kotia. Rahapuut ja laakeri kukkivat. Myös lumikuningattaret ovat vauhdissa. Laakerin kukat huomaan ensimmäistä kertaa. Niissä on hauska aromi. Talvipuutarhassa on paljon ihmisiä. Naisseurue pälpättää kovaan ääneen, nuori mies istuu villapaidassa karppilammen luona ja näyttää meditoivan silmät kiinni. En jaksa hälinää, joten kierrettyäni tervehtimässä hiljaisesti tutut kasvit pujahdan takaisin ulkoilmaan. Loppumatkan kotiin kuljen kymmenen askelta silmät kiinni, kolmekymmentä silmät auki niin kauan kuin tietä reunustaa turvallinen jättiläislumivalli, joka estää harhautumisen ajoväylälle. Silmät kiinni käveleminen herkistää jalkapohjan tuntoa ja tietoisuutta käyntiasennosta. Samalla se toimii luottamusharjoituksena ja liikuttaa tietoisuuden valokeilaa näkymästä ja ennakoitavasta tuntuvaan ja hetkessä ilmentyvään, ennakoimattomaan. Meinaan törmätä yhteen keski-ikäiseen tätiin, joka silmäilee minua hurjistuneesti ja kysyy, onko minulla ihan kaikki kotona. Alan hihittää ja vastaan, etten oikeastaan tiedä. Täti porhaltaa tuhahtaen eteenpäin. Kai sitä on itse vähän jäävi arvioimaan tuommoista. Minusta käveleminen silmät kiinni tuntuu hyvältä harjoitteelta nyt kun lumivalli estää putoamasta ajokaistoille ja talvipyöriäkään ei juuri ole liikenteessä, ja toisaalta maa on lumesta kiinnostavan epätasainen eikä keli ole lainkaan liukas. Hämmentävää, miten varmalta tuntuu kävellä silmät kiinni kymmenen askelta. Tasapainon säilyttäminen ei tunnu lainkaan vaikealta, vaikka seisten silmät kiinni usein tuntuu. Koetan kuvitella ristikkäiset paksut kalvorakenteet selässä, paksut pinkeät kalvot reisien sivuissa, niiden jouston ja tuen. Koetan tunnustella, miten kävelyssä lihastyö siirtyy lihakselta toiselle ja yhdessä lihaksessa konsentrisesta eksentriseen työhön ja staattiseen työhön. Niin eriytetty liikkeen tunteminen taitaa kyllä olla mahdotonta, mutta aina voi koettaa kuvitella. (Tässä muuten kiintoisa gradu kävelemisestä ja MBT-kengistä.)

Kotona tunnelma kääntyy yllättäen lomamaisesta hyväntuulisuudesta kireäksi, kun sätin ääneen Rainbow-sarjan uutta luomusoijamaitoa. Se maistuu nimittäin kamalalle. Vompsu vastaa, että entäs sitten, se on kuitenkin luomua ja elämähän nyt on joka tapauksessa kärsimystä. Jostakin syystä toteamus pimauttaa minut ihan rajoille. Ei, en halua hyväksyä sitä, että elämä on joka tapauksessa kärsimystä! Minusta elämä on monella tavalla mielenkiintoista. Mutta en pääse sisään siihen Vompsun moodiin, joka on hänelle kauhean tuttu ja rakas, ja jossa nautinnoille sanotaan kiitos ei, jos on tarjolla kurjempi, mutta terveellisempi vaihtoehto. Esimerkiksi Vompsu ei pidä puurosta, mutta lappaa sitä sisäänsä ämpärikaupalla vain siksi, että se on terveellistä. En oikein ymmärrä sitä. En, vaikka noin ulkokohtaisesti arvioiden se näyttää kovasti samalta kuin oma pitkästymisestä kiinnostumisen harjoitteeni, yhtä kummalliselta. Mutta sisäpuolisesti vesijuoksun pitkäveteisyyden tutkiminen onkin minun harjoitteeni ja puuron pahuuden sietäminen ei... sisältäkäsin näiden välille piirtyy selvä ero: ensimmäinen tuntuu motivoivalta, toinen yksinomaan tyrmistyttävältä ideatasolla. Kaiken lisäksi onnistun kuulemaan Vompsun toteamuksen jotenkin piilokehotuksena hyväksyä elämän kärsimyksellisyys, tyytyä luomusoijamaitoon tavanomaisen hyvänmakuisen soijamaidon sijaan. Vaikka ei kai hän mitään sellaista sano. Hän vain esittää, että se, että luomusoijamaito, jonka valikoimiin tulemista tervehdimme ilolla, jotenkin todistaa elämän kärsimyksellisyydestä. Ja minusta se taas todistaa vain sen, ettei moista purkkia enää uudestaan rahdata kotiin, kun kerran parempaakin soijamaitoa on tarjolla. Kummallinen kiihtymys! Emme onneksi riitele samalla tavalla kuin aviopari Bergmanissa, jota olemme viime aikoina katsoneet kirjaston laina-dvd:ltä pari jaksoa illassa, mutta jokin sävyero meidänkin välillämme on ja siihen törmätään kerta toisensa jälkeen. Pinnalta katsoen sanailu saattaa kuulostaa rauhalliselta merkitysten vuoroin vaivaamiselta, mutta siihen liittyy ainakin minussa yhä syventyvä ahdistus sen suhteen, miksi toinen haluaa ajatella maailmaa niin selkeästi nimenomaan kärsimyksenä ja suorittamisena. Siinä on jotakin hyvin ahdistavaa, etenkin kun puhutaan pienistä valinnoista ja päivärytmin rakentamisesta, seikoista, joissa voisi aika vähällä vaivalla päättää tehdä niitä asioita, jotka tuottavat iloa ja jaksamista, jotka saavat huomaamaan maailman kauniita ja liikuttavia puolia, jotka saavat rakastamaan elämää. Minusta kun tuntuu siltä, että kärsimyksellä on terävät kyynärpäät ja että se tulee joka tapauksessa kylään ennemmin tai myöhemmin, kutsui sen tai ei. (Tuntuuko se ehkä helpommalta, jos sen kutsuu? Siitäkö on kyse? Minä olen joskus kutsunut kärsimystä enkä ole pitänyt olostani sen tultua. Ehkä Vompsun kohdalla on toisin.)

Mikä on tämä ahdistus? Miksi se iskee? Kyllähän minä tiedän, että Vompsun elämä on hänen elämänsä ja etten voi vaikuttaa siihen, miten hän sen kokee. Että on hänen asiansa, jos hän haluaa päättää, että elämän kärsimyksen voi kutsua ja ettei iloisista tekemisistä ja nautinnoista tarvitse erikseen pitää huolta. Mutta on vaikeaa olla itse ahdistumatta, kun toinen on ahdistunut ja surullinen ja valittaa. On vaikeaa kohottautua siitä ja muistaa, että on itse erillinen. Vai onko? En oikein kai osaa olla niin erillinen. Aluksi jaksoin suhtautua uteliaammin Vompsun surullisuuteen ja ahdistukseen. Vähitellen, kuukausi kuukauden jälkeen, minun on yhä vaikeampi jaksaa uteloitua siitä, niin tasaiselta sellumassalta se näyttää ja haisee. Vähitellen suru lujuu kuvitellun tai todellisen välimatkan ylitse minuun, ahdistus liukuu tuolta sängyltä tähän satulatuolin päälle. Koetan tutkia ahdistusta ja surua, jotka ovat solahtaneet minuun, suhtautua edes niihin uteliaasti, kiinnostua tavasta, jolla ne leviävät kuin pigmenttipisara kirkkaaseen veteen.

Se ei tunnu erityisen helpolta. Tai ei oikeastaan lainkaan helpolta. Tunnen itseni julmaksi, tein mitä hyvänsä: jos puhun lempeästi ja yritän ymmärtää, jos nauran ja koetan töykkäistä Vompsun irti mureksimisestaan, jos masennun. Tai jos en tee mitään, jos vain istun ja koetan antaa aikaa hänen tuntemuksilleen. (Nyt ne ovat hävinneet toisaalle, hän nauraa jo korjaten luokkiensa kokeita. Hänestä on tullut opettaja. Tuntuu omituiselta, että uskallan nukkua opettajan vieressä. Että minulla voisi olla jotakin annettavaa, ehkä, jollekulle, joka osaa opettaa.)

Koetan ihmetellä tätä julmuuden tuntua. Ehkä se on vain osaamattomuuden tuntua kummassa naamiossa.

Joskus toivon, että olisin yksinkertaisempi enkä tunnistaisi pieniä liikahduksia tilassa ja ajassa, ja sitten toisaalta, sehän tarkoittaisi kai kuolemista, en sitäkään halua, haluan tuntea nämä kaikki tuntemukset ja tunnustella niitä, hämmennellä niitä käsien rasitusvammojen uhalla, tunnistaa ja nimetä niitä, jäsennellä niitä, purkaa niihin kasaamiani merkityksiä ja julistaa olleeni väärässä, ikään kuin olisin nyt oikeassa, haluan kuvitella ymmärtäväni hetken aikaa rauetakseni sitten taas ymmärtämättömyyteen, kärsimättömyyteen ja toinenkulmakarvakoholluuteen,silmät kiinni ja silmät auki kävelemiseen, hengittämiseen, nukahtamiseen, heräämiseen.

Entäs sitten

Vielä muutama päivä sitten nauraminen on helppoa. Ja hengittäminen. Kun joku kommentoi monikkosuhteista, että ehkä ihmiset mieltävät ne sitoutumiskammon ja kypsymättömättömyyden kautta, mieli muodostaa nopeasti hassuja kuvia: sehän se vasta on taitavaa ja vuorovaikutteista leimata toinen kypsymättömäksi, ja sehän se toki ilmaisee sitoutumiskammoa puhtaimmillaan, että sitoutuukin yhden sijaan useampaan. Sehän on kuin hämähäkkikammoinen, joka yhden sijaan ottaisi useamman karvajalan huusholliinsa. Hihitys on pinnassa.

Eilen oleminen alkaa käydä toisenlaiseksi. Ensin iskee apea välinpitämättömyys, kyvyttömyys selvitä nopeasti liikkeelle. Kummallinen itkuisuus. Se, ettei huomaa tarkasti, miten ihmiset ympärillä ilmehtivät ja elehtivät. Jokin imee voimat tyhjiin. Iltaa kohden tuo jokin tarkentuu, alkaa saada koulumaisia piirteitä. Illallisella ystävän luona koulu on jo kasvanut lonkerohirviökasvaimeksi, joka työntää etäpesäkkeitään kaikkeen tulkintaan. En oikein jaksa nauraa muiden kanssa, en ainakaan kaikelle, mille tiedän nauravani jossakin toisessa tilassa. En oikein saa itseäni siihen huoneeseen, vaikka istunkin siellä.

Jäljellä on kolmekymmentäkaksi viikkoa neljästäkymmenestä.

Kotimatkalla on vaikeaa pitää itkua sisällään, mutta tuntuu kauhean typerältä itkeä, kun tiedän, että toiset ihmiset jaksavat vuosikausia käydä kokopäivätöissä ja että olen itse hakeutunut kouluun, vieläpä maksankin siitä. Mutta kyllä näitä kohtia tulee, näitä joissa tekisi mieli pudota asfaltille sotkuisena kasana ja kieltäytyä enää liikahtamasta senttiäkään kouluun päin. Tietysti kävelen eteenpäin ja kotiin ja jopa saan nukuttuakin hiukan, ja aamulla syön mysliä ja herään ajallani, sentään juon valeriaanateetä siinä missä luokkatoverit arvattavasti kahvia, valeriaanaa, etteivät kädet tärisisi ja etten alkaisi itkeä kesken kaiken, on vähän semmoinen olo. Tietenkään en aio jättää kesken. Ja ehkä jo parin viikon päästä sopeudun taas. Ja mistä tämä kauhu edes tulee? Ei minun ollut ennen syyslomaa niin vaikeaa mennä kouluun. Se meni ikään kuin omalla painollaan, kuin unena siitä, ettei muunlaista elämää voisi olla.

Ei auta kuin käännellä ahdistusta uteliaasti näpeissään, sietää sitä ja toivoa, että muutkin, ne jotka sen huomaavat, jaksavat sietää sen. Ajatella koulua harjoitteena.

Koulushokki

Uuden koulun alkaminen on aikamoinen shokki. Vaikka olen varma siitä, että ammatti, jota olen alkanut opiskella, on juuri sellainen, jossa minulla on jotakin annettavaa ihmisenä, ja vaikka koulutus on käsittämättömän lyhyt ammatti-identiteetin muodostamista ja taitojen kartuttamista varten - vaivaiset kymmenen kuukautta! - ei koulun alkaminen silti tunnu helpolta. En usko, että kyse on siitäkään, että opiskelutoverit ovat mukavuudestaan huolimatta kovin erilaisia pohdintatavoiltaan, tai siitä, että koen välillä kauhua keskeyttäessäni opettajia ja konfrontoidessani joitakin heidän näkemyksiään - tuntuu, että auon päätä liikaa, vaikka pidän nytkin itseäni aika lyhyessä hihnassa - tai siitä, että koulussa kaikissa luokissa on ilmastointi ja nenäni on tukossa ja kurkku kipeä tai että päivän rytmitys ruoka- ja vessataukoihin on suoritettu ylhäältäpäin väkivalloin. Ei, luultavasti olen koulusta niin väsynyt ja itkuinen ihan siitä syystä, etten ole tottunut tunkeutumaan seitsemänsadan muun ihmisen kanssa samaan rakennukseen halaamatta heistä yhtään.

Pysyn koossa niin kauan kuin olen koulussa, mutta jo kotimatkalla huomaan väsymyksen laskeutuvan lyijynä elimistööni. Keho on istumisesta uupunut. Tuolit ovat epäergonomisia, pitäisi jaksaa jokin päivä mennä ostamaan sellainen silikonilevy, jonka päällä voisi istua. En ole tottunut istumaan epäergonomisesti kahdeksaa tuntia päivässä. Alan eläytyä istumatyöläisten vaivoihin, joita pääsen setvimään sitten kun olen hävittänyt ensin omani. Anatomian luokassa riisun vaivihkaa kengät ja nostan jalat tuolille risti-istuntaan, että edes jotakin asennossa vaihtuisi. Koetan hengittää selkärankaan samalla kun päähäni kaatuu uutta tietoa. Pidän anatomiasta. En pidä siitä, että teemme ryhmätyötä, koska muu ryhmä on raskas laahus, joka kiroilee yhteen ääneen latinan inhottavuutta, sen saman latinan, joka pelastaa minun päiväni ja synnyttää tunteen, että kuulun koulutuksen kielipelit omaksuttuani hyvin laajaan ja kansainväliseen yhteisöön ajan ja paikan ylitse. Os frontalis, os pubis, os sacrum, ossa metacarpi. Pyhiä paikkoja, joiden läpi sormenpäät kulkevat hipaisten nautinnon esiin ihosta. Nonsensehopotan päässäni käytävillä bukkaaliset posket, fakiaaliset kasvot, akromiaaliset olkapäät, brakiaaliset olkavarret, antebrakiaaliset kyynärvarret, palmaariset kämmenet - mutta miksi leuka on mentaalinen?

Tänään en enää jaksa mennä vesijuoksemaan koulupäivän jälkeen kuten edellisinä päivinä. Olo on liian voipunut, kurkku liian kipeä.

Uskon selviytyväni kyllä, shokin laukeavan jossakin vaiheessa. Tällaisesta kaikesta on vain niin kauan, eikä täällä ole ketään, joka halaisi minua ja sanoisi, että sinä kestät, tyttö sinä kestät kyllä. (Ja pidän anatomiasta tosi paljon, mainitsinkohan sen jo? Olen niin väsynyt, että pää hajattaa kaikkiin suuntiin.) Ihmiset ovat asiallisia ja siistejä, mutta en tiedä, pysynkö pystyssä vain sillä. Olen tottunut halaamaan työneuvotteluissa ja työpaikalla ja koulun viileät tavat hämmentävät. Seitsemänsataa muukalaista muukalaisenkasvoineen, koetan muistuttaa itseäni, että hymy on halaus kaukaa, hymyilen ja minulle vastataan, mutta olen niin väsynyt, että meinaan luhistua kesken kävelemisen, ja ainoa, mikä minut pitää pystyssä, on tieto siitä, että tällaiset luhistumisen tunteet ovat ihan normaaleja ja odotettavia, että muillakin on niitä, että minä vain päästän ne estoitta itseeni, olen kaiken aikaa epävarma omasta jaksamisestani ja motivaationi riittävyydestä ja empaattisuudestani ja turkasen tietoinen siitä, miten paljon tukea tarvitsisin juuri tässä ja juuri nyt. En voi tietää, onko minusta kouluun ja sitä seuraavaan työhön. Sitä ei kukaan voi tietää. Täydet pisteet valintakokeessa ovat pelkkä villi valintakomitean arvaus.

Paineensietokyvyn täydet pisteet naurattavat nyt aika tavalla, hyvin mustasti.

On painetta, on ahdistusta, siedän sen. Tiedän ruuvin helpottavan, kun totun kaikkeen tähän, kun alan nähdä anatomisia unia, jossa gluteaalinen alue liukuu hitaasti toisen abdomenin yli ja trunkus taipuu taakse. Istun ja silitän omia käsivarsiani. Oleokraaninen, karpaalinen... pohje on suura, pohkeeseen liittyvä suraalinen. Ajattelen lehmän suuraa. Ja kun puhutaan kainalonseudusta, aksillaarinen, miten Petunia axillaris liittyy muka kainaloihin, tuoksuuhan se toki hyvältä öisin kai ainoana kunnolla tuoksuvana petuniana, mutta silti... axilla on latinaa ja tarkoittaa kainaloa.

Katselen kurssitovereita ja mietin, järiseekö heidänkin sisällään. Tuntevatko hekin itsensä pieniksi, hylätyiksi lapsiksi? Koetan tehdä heidän olostaan helpon, hymyilen ja lainaan kyniä ja sovittelen ylleni klovnin roolia. Jotenkin meidän olisi hitsauduttava ryhmäksi. Ehkä se on heille helpompaa. Kaikkien ihmisten ei ole näin vaikeaa toisten seurassa, sen tiedän. Haluaisin heidät jonnekin yksi kerrallaan, todellisen kohtaamisen, ehkä vähän halata, sitten en ahdistuisi enää näin. Tai tanssia villisti. Ensi viikolla meillä on liikuntatunti, ehkä sitten lasiseinät särkyvät. Ehkä minun pitäisi vain pudottautua lattialle ja itkeä koulussa eikä vasta kotiin pyöräillessä, mutta olen liian pelokas vielä. Jotenkin säppiinnyn automaattisesti koulussa, ryhtipanssari punoutuu kun lukitsen pyörän, ja aamulla olen toiveikas ja ajattelen, että tämä päivä on jo helpompi kuin eilinen, ja niin se onkin, se pitää paikkansa, päivä päivältä on helpompaa paitsi että on vaikea suhtautua kurssitoveriin, joka ei vastaa hymyyn ja ottaa valittavan asenteen kaikkeen. Ehkei hän vain jaksa. Hymyilen hänelle silti, on ponnistettava ponnistamistaan iloon, potkittava jaloilla, päätä pintaan, päätä pintaan, jos sinä et vedä kohti aurinkoa iloa, minun on vedettävä meitä molempia. Kurssitoveri murjottaa takaisin.

Luulen, että kun myöhemmin luen tämän kuvauksen, pyörittelen silmiä hämmästyneenä.

Osaan odottaa shokkia ja osaan odottaa motivaatiovaikeuksia sopeutua ilmastoituihin ja rumiin tiloihin ja ulkopuolisen laatimaan aikatauluun (tehokkaasti etenevät tunnit ovat oma lukunsa, niillä olen tyytyväinen, mutta jaarittelu saa minut vihaiseksi) mutta en ole muistanut, miten pahalta tällainen shokki tuntuu. Selviän eteenpäin hymy ja luun nimi kerrallaan. Tahtoisin haluta, että joku kurssiltamme pitäisi minusta kauheasti, se auttaisi jaksamaan ja olen tottunut toimimaan ja säkenöimään sellaisessa tilassa, mutta kauhukseni havaitsen, ettei minussa ole sellaista miellyttämisen tarvetta lainkaan. Kuuntelemisen tarve ja ymmärtämisen tarve kylläkin, eettisen toimimisen tarve kyllä, mutta ei sellaista voimaa antavaa tykytystä, että tahtoisin ehdottomasti ja välittömästi, että jostakusta tulisi osa laumaani. Ehkä olen liian hätäinen halutessani tällaisen tuntemuksen heti, mutta toisaalta - tiedän ne asiat yleensä heti. En tunnereagoi kehenkään voimallisesti. En jotenkin ymmärrä enkä osaa tätä pidättyvyyttä, laimeutta, virallisuutta.

Tämän on purkauduttava jollakin tavalla. Pian.

Totta kai tämä purkautuu jollakin tavalla, omaa aikaansa. En saa olla kärsimätön, ahdistus ottaa aikansa, lukot aukeavat. Kouluun piipataan sisään magneettiavaimella, joka on mustan tiukan nahkakotelon sisässä. Nahkaan on painettu turvafirman logo.

Koetan ajatella tätä tilaisuutena tutustua ihmisiin, oppia heistä, oppia itsestäni. Koetan ajatella vankilamaisia piirteitä haasteina pakkojen sijaan. Haaste suhtautua myönteisesti siihen, että joku toinen päättää päivieni kulun ja sisällön. Haaste ottaa tarjottu sisältö vastaan lahjana. Haaste kuunnella tarkasti jokaista kommenttia, ymmärtää merkitysrakenteita sen takana, päätellä, mitä tarkoittaa elää sellaisten rakenteiden rajaamassa maailmassa... Haaste säilyttää mielekkyyden tuntu keinovalossa, huonolla tuolilla, ilmastoinnin huristessa ja puhaltaessa. Haaste säilyttää toiveikkuus keväästä ja uudesta kesästä, ja seuraavasta talvesta, jonka tullessa haluan jonnekin valoisaan ja lämpimään ja aion myös pystyä toteuttamaan tämän haaveen. Jotakin kautta. Päättäväisesti.

Haaste olla vittuuntumatta, turtumatta, apatisoitumatta, professionalisoitumatta kuoliaaksi. Säilyttää nauru ja epävarmuus ja halausten kaipaus, lapsenomaisuus, eläimyys. Pysyä kiitollisena niistä kaikista vuosista, joina olen onnistunut järjestämään itselleni toisenlaisen elämän ihanissa huoneissa ja oman aikatauluni mukaan. Ja säilyä toiveikkaana sen suhteen, että tämäkin kouluelämä vielä avautuu ja että sen jälkeen elämä vasta avautuukin aivan uudella tavalla. Että ehkä saan jopa kohtuullisen korvauksen työstäni ja saan työssäni koskettaa ihmisiä ja sillä lailla viestittää heille, että heidän kehonsa ansaitsee armoa ja lempeyttä ja hoivaa ja hyväksyntää, että heidän kehonsa on kaunis ja viisas ja vahva ja kommunikatiivinen, että sitä pitää vain kuunnella ja suostutella ja antaa sen suostutella vastavuoroisesti mieltä, että kaikki on ihan kunnossa jo.

On pelottavaa uskaltautua itselleen vieraaseen tilaan, johon sisältyy niin paljon vaativia elementtejä. Aikuisena tällaiseen uskaltautumiseen liittyy vielä sekin, että toisin kuin teininä, jolloin koulu oli yhtä helvettiä, nyt tietää tarkasti, ettei tämä ole ainoa vaihtoehto. On paljon muitakin vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tosin näytä kauhean haluttavalta, ei yhtä haluttavalta kuin se, joka siintää koulun päättämisen yhteydessä, ensi kesäkuun alussa. Kuinka pitkä matka sinne onkaan. Monta päivää. Sormet eivät ollenkaan riitä! Selviän aamulla kouluun, aamulla olen toiveikas ja tunnen oloni reippaaksi, mutta päivän kuluessa toiveikkuus alkaa murentua ja kotiin pyöräillessäni alan olla melkoista nuhjua. Tämä on vasta ensimmäinen viikko, tolkutan. Totun ja opin ja sovittaudun vaivihkaisesti kaiken aikaa. Tämä on se, mitä olen halunnut.

Koulussa puhutaan itsestäänselvyytenä MM-kisojen seuraamisesta. En jaksa sanoa, ettei minulla ole televisiota eikä tule. En jaksa sanoa sitäkään, etten halua sellaisia asiakkaita, jotka haluavat keskustella kanssani päivänpolttavista asioista, niistä joista päivän lehdet kirkuvat. Että uskon, että on toisenkinlaisen asiakaskunnan luomisen mahdollisuus. (Etenkin kun ei ole mitään hinkua rikastua ja minulla on näitä muitakin avuja kuten kyky keskustella ideologioista, ja ihan varmasti löytyy asiakkaita, joiden kanssa voin keskustella kehollisuudesta ja yhteiskunnan absurdiudesta ja sen sellaisesta.)

Äkkiä huomaan, miten ihanaa elämäni on ollut tähän saakka. Millaisia yltiöboheemeja hyvyyden taskuja olenkaan onnistunut löytämään ja miten luontevasti olen niihin pujahtanut. Mutta sanonpa yhden jutun: Jos en onnistu kehittämään tähän kouluun itselleni hyvyyden taskua, en ole tyytyväinen. Ja piru vie, sellaisen aion kehittää. Taatusti. Nyt se kaikki vaikuttaa vielä kaukaiselta, mutta eiköhän tilanne jo pian ala liikahdella. Kaikki ovat vain niin jännittyneitä ja shokissa, minäkin puoliksi toimintakyvytön. Se ei voi jatkua ikuisuuksia.

Huomenna meidät hierotaan aamun aluksi. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia sillä on ryhmädynamiikkaamme.

Vähän huolestuttaa, kun en ole ehtinyt nyt nähdä keitään ystäviä enkä käydä palstalla. Enkä ole oikein saanut kirjoitettuakaan. Annan huolen olla, ja kirjoitan tämän pienen huolirimssun, ja äkisti olo jotenkin helpottuu, alan luottaa siihen, että kaikki korjaantuu, tai ainakin suurin osa, elämästä tulee taas siedettävämpää, alan ymmärtää sen piirteitä tai totun niihin, hyväksyn suulauteni ja miellyttämishaluttomuuteni ja opin latinaksi anatomian ja asiat alkavat sujua, alan jaksaa enemmän muutakin, jaksan myös puhua eikä Vompsun ja Faunin tarvitse koko ajan sanoa: "Haluatko puhua siitä?", kun itken voimattomana sängyllä kommuunin ala- tai yläkerrassa, jaksan vastata ystäville taas muutakin kuin kiire, kiire, nytkin jaksan jo tilata itselleni sen silikoni-istuintyynyn, niin ettei minun tarvitse sietää niitä epäergonomisia koulunpenkkejä sellaisenaan, että saan liikahdella ja niskani norjistuu taas.

Vähitellen toiveikkuus palaa, ei vielä, mutta epäilemättä jo pian.

Ahdistuksen loppu ja grillikausi

Oikeastaan on aika huvittavaa, miten jossakin pisteessä ahdistus jostakin asiasta loppuu. Muistan hyvin tarkasti esimerkiksi sen pisteen, jossa ahdistukseni yksinelämisestä ja eronneisuudesta loppui toukokuussa 2006, hieman ennen kuin aloin hupsistella Vompsun kanssa ja tajusin olevani ajautumassa uudestaan jotakuta kohti. Yksinkertaisesti se koko kehrä oli selvitetty loppuun asti siltä erää. Nyt tuntuu tapahtuneen jotakin samantapaista, koska olen kahtena viime päivänä vieraillut lapsiperheissä, mutta en ole tuntenut tukehtuvani. Ehkä se on sitä, että olen antanut itselleni luvan olla tosissani haluamatta mitään semmoista. Olen antanut itselleni luvan olla muiden mielestä vaikka kuinka rajoittunut ja hölmö ja traumoittunut ja epäreilu miestäni kohtaan ja ekofasismiin kallellani ja sitten itselläni on lupa tuntea tuota tukehtumista. No, nyt kun se lupa on, ei tunnu ollenkaan vaikealta vierailla tuollaisissa paikoissa.

Vuosi sitten olisin ollut ainakin osittain paskana, miettinyt, voinko olla oikeasti ihan varma kuitenkaan ja pitäisikö minun ehkä kuitenkin hakea apua asiaan ja mitä kaikkea nyt tuollaisissa tukehtumiskohtauksissa tuleekaan mieleen.

Kyllä kai sitä voi olla sittenkin varma jostakin tuollaisesta isostakin asiasta. En ainakaan keksi yhtään toista asiaa, josta olisin varmempi tällä erää. Epäilen useammin sitäkin, näenkö unta vai koenko valvetta.

Talot, joissa vierailemme, ovat hyvin erilaisia. Toisessa on aavikkolohikäärme terraariossa, lasten mukaan se ei kuitenkaan sylje tulta, ja orvokkiruukussa punarinnan pesä. Talo on arkkitehdin piirtämä uniikkiluomus ja seiniä on päässyt telaamaan valitsemallaan värillä viisivuotias poika, joka on hyvin ymmärrettävä, kenties ymmärrettävämpi kuin yksikään aiemmin tapaamani lapsi. Toisessa talossa taas talo on samanlainen pikkusievä pakettiratkaisutalo kuin kaikki ympäröivät talot. Kukaan ei liiku ulkosalla, vaikka on kaunis ilma. Ja ihmiset talossa, ystävämme, ovat paossa putkiremonttia ja onnettomia ja odottavat vain pääsevänsä pois monen kompromissiunelmasta. Talo on tukittu matkamuistoin, viirein ja kunniakirjoin. Pihalla on pomppupatja, joka kuulemma kestää monsteriautonkin painon. On tavallaan aika hullunkurista, että nämä molemmat talot ovat omakotitaloja, niin erilaisia kuin ne ovat. Samaa hommaa silti niissä tehdään: grillataan terassilla ja saunotaan yhdessä. Mukavat ihmiset molemmissa, toisessa uudemmat ja toisessa ikivanhat ystävät. (Ajatella, olen tuntenut nämä ihmiset neljätoista vuotta, se on aika pitkään.)

(Hitto että olla-verbi tuntuu vaikealta. Ei tarvitse kirjoittaa kuin "ovat", ja heti alkavat epäilykset, että voiko se nyt noin lyhyesti taipua, olisiko se kuitenkin "olevat". Aargh.)

Minun puolestani grillikausi voisi nyt jäädä tähän. Grilliruoasta tulee turpea olo ja grillatessa ei voi huidella ympäri maita ja mantuja. Onneksi mielenkiintoinen tekeminen näyttää kanavoituvan nyt erilaisiin muotoihin: huomenna on taas jalkapalloa, sitten päähieron ystävän, torstaina tapaan ehkä ihmisen, jota en ole ennen tavannut, perjantaina vesijuoksen aamulla ystävän kanssa, ja lauantai, niin, lauantaina on luvassa kotibileet, jossa soittaa dj! Semmoisissa en ole ennen kai ollutkaan.

Ihmeellinen, kimmeltävä kesä! Kuvittelin, että haluaisin ottaa rauhallisesti ja istua kitkemässä yksin, mutta näynkin käyneen varsin sosiaaliseksi. Illat venyvät myöhään ja aamulla herään niin täpärästi, etten ehdi kirjoittaa. Ehkä sekin on hyvä, vaikka tahtoisin muistaa. Tarkasti, dokumentoidusti.

Lehmukset kukkivat.

Ahdistuksen tervetulleeksi toivottaminen

Odelma toteaa jotakin tärkeää:

Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.

Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.

Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).

Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)

Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)

(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)

Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.

Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.

Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.

Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.

(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)

Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.