Jähmettymisestä ja klovneriasta

On vaikeita kysymyksiä. Niitä on opittava sietämään. Joko ne on kohdattava tai sitten on narrattava itsensä kohtaamaan ne. Olen harrastanut lähinnä jälkimmäistä. Niinpä kun kirjoitan gradua, hopotan päiväkerrallaanpäiväkerrallaata, ja teeskentelen, etten ymmärrä mistään mitään. Kun saan gradun valmiiksi, olen puolipökertynyt vuoden verran. Alan vähitellen virota tuosta.

Mutta kehissä on jo uusia murheita. Kirjoittaminen ylipäänsä. Tänään kysytään jälleen kerran, minne kirjalliset ambitioni suuntautuvat. Kahdesti. Reagoin samalla tavalla kuin lintu, jota alkaa tuijottaa ja lähestyä kamera laukaisuvalmiina. Jähmetyn. Sitä kestää pari sekuntia. Aivot lyövät tyhjää. Minussa ei ole kirjallista kunnianhimoa. Tämä on kaikki rutiinia, tottumusta, nauramista ja solkottamista, ei sen kummempaa kuin muukaan emergenssi, iik. Mutta ei vittu taidetta, eieiei. Eikä minussa ole kunnianhimoa, tippaakaan, mutta yhtä kaikki olen murheellinen siitä, ettei ole, ja että kunnianhimo minussa suuntautuu vain tarkkuutteen. Että kehitän havaintokieltä, hion sitä hiomistani, mutta kohta elämä on ohi enkä ole kirjoittanut lausettakaan.

(Tämä on pelottavinta mitä saatan kirjoittaa. Istun töissä, pyörryttää. Pysäyttäkää minut, pliis. Tahtoisin pyyhkiä kaiken kirjoittamani ruudulta pois mutten aio tehdä niin. Minun täytyy olla jonkin kamalan stressireaktion kourissa tai jotakin. Keskustelen konerunohaastateltavani kanssa taiteesta kahvilassa puolenpäivän aikaan ja havaitsen pystyväni keskustelemaan taiteesta ja kauhistun sitä. Minun mieleni on instrumentti, jolla voi saada aikaan, tämä on kammottavaa, ei helvetti, en halua sellaista mieltä, en kestä sen mukanaan tuomaa vastuuta.)

Luultavasti pystyn tunnustamaan, että kirjoittaminen on minulle tärkeää, vasta sitten, kun olen onnistunut todistamaan itselleni, että saan ajatella noin. Mikä riittää todisteeksi? Lukiossa toivoin, että minusta tulisi kirjailija. Kirjoitin tekotaiteellista pönöttävää proosaa ja nyyhkivää keskeislyriikkaa, jossa viemärit kurluttavat ja munkki sammuu kadunkulman kiveykselle ja sormilla on valkoiset kaviot niiden laukatessa vatsoilla ja sisäreisillä. Uuuaaaaah.

Olen kärkäs sensuroimaan tuon elämänvaiheeni. Kun kuvittelen saavuttaneeni pienen mestariteoksen lyijykynää ahkerasti konseptipaperiin niihkaten, äidinkielenopettaja, keinoemoista ihanin, sanoo: "Nyt sinuun iski hyvän kirjoittajan kriisi. Se iskee aina jossain vaiheessa sen jälkeen kun saa tietää osaavansa. Äänesi on kadoksissa." Olen sitä mieltä, että opettaja on väärässä, tietysti. Nythän vasta ääneni löysin, se voihkii. Kärvistelen, koska oma ääneni on kriisi.

Pahimman yli päästyäni uskottelen, etten osaa enää. Tavallaan se on tottakin. Tarvitsen hengähdystauon tiedosta, että osaan ja haluan kirjoittaa. Olen edelleen tuolla tauolla. Se on venynyt viisitoistavuotiseksi, vasta hellittämässä. Tauon aikana vetistelen joka ikisen lehtijutun, jopa ne palkattomat, järjestölehtiin. Mutta blogi, lupaan, blogi on pelkkää leikkiä.

Harkitsen hetken kesäyliopiston klovneriakurssia, koska ajattelen, että minun olisi hyvä oppia nauramaan itselleni. Mutta onneksi ystävä sanoo, että sehän on hitto vie ainut itsenhahmotusstrategia, mikä sinulla jo on. Siinä hän on ehkä oikeassa. Olen parisuhteen, eroangstin, kirjoittamisen, pelkopurijakoirien kesyttämisen, tanssin ja filosofian hupaisa aikuisharrastaja, joka järkyttyy syvänjuuriaan myöten (ulottuvatko ne synnytyskanavaan saakka?) aina jonkun ottaessa vakavasti sen, mitä teen. Ei minua saa ottaa vakavasti! En osaa! Teeskentelen kompastuvani kengännauhoihin tai jotakin. En minä edes tiedä, mistä kirjoittaisin. Ei minulla ole mitään sanottavaa.

On oireellista, että miesihanteeni on Jacques Tati tai Chaplin tai Maija Poppasen Bert. Ääh! Maailman kömpelöin sankaritar, kertokaahan, katson senkin sitten videolta ja komppaan käytösmallein.

Tänään olen aika ryhdikäs kyllä, saan sanottua, että olen luetuttanut runojani, koetan saada niihin tuntumaa. Ihmiset ovat pitäneet niistä, mutta olen epäuskoinen ja turta ja tunnen itseni viisivuotiaaksi, joka on saatu kiinni käsi keksipurkista. Pelkään, että kriisi iskee, jos uskaltaudun myöntämään, että haluaisin kirjoittaa hyshys tosissani. Mutta puren huulta, nyt väistely saa luvan loppua. Kesäksi en ole saanut työtä, ja se tarkoittaa, että minun on tehtävä jotakin, mistä pidän. Olen kerran kirjoittanutkin 120-sivuisen matkakertomuksen ystävälleni kaksikymmenyksivuotislahjaksi. Siitä on aikaa yksitoista vuotta.

Eilen juostessani pois amfiteatterilta mieleeni nousee jo toistamiseen kuva, joka alkaa piinata. Se on metafora, joka on kirjoitettava auki. Mutta en voi tehdä sitä tosissani, etten ala vyöryä paatoksena seinältä toiselle, vauhkota ja itkeä tihuuttaa ja ettei ääneni muutu kriisiksi.

Tunnen itseni hevoseksi, joka pelkää tiettyä estettä ja pyyhältää kentän toiseen päähän silmät villisti pyörien aina, kun se koetetaan tunkea esteen läheisyyteen. Hevoseksi, joka alkaa silminnähden epäröidä jo monen metrin päästä, luimuilla ja hidastella, kääntyillä ja venkoa. Tällaista hevosta, tiedän, ei mikään mahti saa pakotettua esteen yli. Hevonen on harhautettava, ohitettava este vierestä riittävän monta kertaa, kunnes hevonen ei enää jaksa suhtautua siihen niin kammoten, kun se huomaa, ettei vierestä ravatessa este hyppääkään lautasille ja läimäytä ambankynsiään kylkiin repivästi.

Ja sitten yhdellä kertaa, hevosen jo rentouduttua, se käännetään suoraan esteelle ja se ylittää esteen ja näyttää vähän pöllämystyneeltä. Hei, ei tässä näin pitänyt käydä!

Ei minun tätä kyllä tänne pitänyt kirjoittaa, mutta menköön. En jaksa enää pelätä ja säikkyä ja niin edelleen. Olen keskustellut julkaisseiden kirjoittajien kanssa eivätkä he väheksy minua ja tyyliäni. Olen kirjoittanut tänne joka päivä, enkä ole kuollut stressiin edelleenkään. Pöh. Olen jopa uskaltanut kirjoittaa runoja nettiin. Jotkut ovat pitäneet niistä. En ymmärrä, ei minun tarvitse ymmärtää, en jaksa pelätä enää.

Mutta sille en aio lakata nauramasta varmaan ikinä, että teen rumat ankanpoikaset joka ikisellä elämän osa-alueella kerta toisensa jälkeen. Koska se on huvittavaa. Etenkin, kun on ihmisiä, joille ei tulisi mieleenkään pillastua aina. Hyvä, että heitäkin on. Muuten elämä olisi silkkaa traagista slapstickia, ja todennäköisesti edelleen luolissa ja turkisbikineissä.