Juuri siellä missä kuuluukin

Eilen oli viimeinen työpäivä ja tänään alkoi loma. Lomani kestää huimaavat kaksitoista päivää ja olin varannut koko pituudelta matkaa, jotten lyhentäisi lomaa millään keikoilla tai sijaistuksille, joihin opettelen edelleen sanomaan ei. (Tuntuu niin mukavalta auttaa ja opettaa mutta ymmärrän tarvitsevani myöskin lomaa jotta voin jatkossakin auttaa ja opettaa.) Kävi klassisesti: Jo perjantaina alkoi vähän viluttaa. Pukeuduin ylikorostuneen lämpimästi ja kävin lauantaina akupunktiossa ottamassa kaikki vastustuskykyä lisäävät neulat. Sunnuntai sujuikin hieman paremmin eikä töissä tullut samalla tavalla huono olo kuin lauantaina. Jaksoin pakata tiistaiaamun matkarepunkin täysin valmiiksi lompakkoa ja puhelinta lukuun ottamatta. Eilen ääni oli jo aamusta maassa ja puhuminen sattui. Kurluttelin, laminoin äänihuulia suolalla vesipiipun avulla ja join kuumaa. Tuntia ennen opetusputkea havahduin siihen, että on todella huono olo. Mittasin kuumeen, huokaisin ja rouskaisin parasetamolit naamaan - mistäpä sillä varoitusajalla taikoisi sijaisen? Etenkin kun toisessa paikassa opetin ensimmäistä iltaa ja se henkilö, jonka kanssa sovin tunneista, vaihtoi työpaikkaa eikä uutta vastuuhenkilöä vielä ole - ei ollut ketään, jolle olisin edes peruutukseni soittanut! Ja toisessa paikassa opetan asiaa, jota moni ei osaa opettaa - sen vuoksi lomanikin jäi näin lyhyeksi, koska en vain saanut pidemmäksi aikaa sijaista.

Opettaminen on hullunkurista siinä mielessä, että se varastaa kaiken huomion. Hieman tuntui huteralta uudessa paikassa käydä näyttämään ylösalaisinasentoja, kun oikein päin seisominenkin epämääräisesti arvelutti. Luotin kuitenkin siihen, että kehoni osaa vaikka mieli tarinoi - ja osasihan se. Ylösalaisinasennot eli inversiot ovat muutenkin olleet itselleni pelottavia, ja ovat edelleen - en kertaakaan käy inversiossa ilman että mieleen tulee murskaantunut kaularanka halvaantumisseuraamuksineen - mutta en anna sen häiritä sen enempää kuin annan sen häiritä pyöräilemistäkään (siinäkin mieleen tulee oikeastaan aina, miltä tuntuu lentää tangon yli tai kun pyörä kaatuu ja sattuu; tiedän niin käyvän lopulta aika harvoin ja pyöräily on muutoin aika kätevä tapa liikkua). Niin että jos ne tuntuvat pelottavalta jostain vähän oudommasta syystä ("olen sairas ja siksi koordinaationi on kuutamolla"), ei se oikeastaan kauheasti eroa normitilanteesta, jossa siinäkin tuijotan pelkoa silmiin ja menen yhtä kaikki. Kun opetin, en oikeastaan kauheasti muistanut himmailla, vaikka niin suunnittelinkin ja dynaamisimmalla tunnilla sanoin oppilaille, että voi olla, etten pysty tänään näyttämään kaikkea koska kesäflunssa. Samoin viimeisen opetuksen jälkeen olin jotenkin niin hötinöissä että vain siivosin ja siivosin. Ei minun olisi pakko jäädä auttamaan viimeisen tunnin opettajaa mutta tiedän, miten kurjaa on yksin keskellä yötä raahia märkiä pyyhkeitä pyykkiin, rullata mattoja ja sen sellaista - on paljon mukavampaa, jos joku auttaa ja tekee ainakin osan sulkemisruljanssista. Kahden pienyrittäjän lapsena (ja toisen puolen isovanhemmatkin olivat yrittäjiä) olen pienestä pitäen oppinut auttamaan tällaisissa tilanteissa.

Kotiin iltakymmenen jälkeen päästyäni totesin, että tulipas melkoinen pieti. Kun kämppikset alkoivat puhua, että kotoa on lähdettävä heti seitsemän jälkeen, huomasin kaiken kehossani ja mielessäni sanovan versaaleilla ei. Se tuntui oudolta, koska olen ollut matkakuumeessa useamman päivän ja puskenut läpi hankalista tuntemuksista sen voimalla, että kohta pääsen ja sitten teen sitä ja tätä ja tuota. Ja äkisti en halunnutkaan mitään siitä. Havaitsin, että haluan vain saada olla ja parantua.

Joten tänään kun muut lähtivät, vetäydyin rosmariinivadelmateeni kanssa huoneeseen ja köllähdin takaisin peiton alle.

Edellinen virke kuvaa ulkoisen asiaintilan. Se sinänsä ei ole mitenkään yllättävä ottaen huomioon eilisen puskemisen parasetamoleissa. (Joskus sellaista tulee tehtyä, kun saa tehdä työkseen juuri sitä, mitä haluaa. Ei ole ilmaisia lounaita, ja tämä puoli on tämän ammatin varjo.) Sen sijaan yllättävää on, miten suhtaudun tähän kaikkeen. Tunnen onnellisuutta ja olevani juuri siellä missä kuuluukin. (Laihan koiranpyllyn vieressä, painopeiton ja villaviltin alla. Villaviltti oli ennenkuulumattoman tärkeä toipuessani keuhkokuumeesta - se on juuri oikeanlainen peitto, hiostamaton ja silti lämmön säilyttävä. Siinä ja sen sinisyydessä on jotain äärettömän lohdullista.) Näen sen mielikuvana näin: Olen pieni sileäturkkinen pyöreä eläin, jolla on pienet suipeat korvat. Sujahtaessani peiton alle käperryn keräksi ja pienet räpelömäiset raajani aivan katoavat keskivartalorasvaan. Suipeat korvat luimistuvat keveästi vasten kallon lämpöä. Lämpö, rauha, kiireettömyys, pakottamattomuus luonnehtii tätä tilaa. Ei ole aikataulua. Ei ole suunnitelmaa. Ei ole lupausta kenellekään.

Muistan lukuisia lomasairastumisia, joiden tunnelmaa hallitsee aivan toisenlainen kuvasto. Olen lähtenyt kipeänä väkisin matkaan ja sitten raahustanut jossain sinänsä varmasti upeassa paikassa yskien, niistäen ja jatkuvan pahantuulisena siitä, että minun pitää jaksaa muutakin kuin maata vällyissä. Olen järkevästi suostunut jättämään matkan väliin mutta tuntenut siitä kiukkua ja kysellyt, mitä oikein tarkoittaa se, että muut saavat lähteä ja minä en. Olen pois jättäytyessäni kokenut elämän liukuvan ohitse ja kärissyt häviökammon halsterissa.

En osaa sanoa, mikä on muuttunut. Mutta häviökammo ja sen aiheuttama joko väkisin mukaan puskeminen tai itkeskely "kaikesta" sivuun jäämisen vuoksi on totisesti kaukana tästä tilasta. Ehkä viimein ne ohjeet, joita jakelen itselleni meditoidessa ja toisille heidän ollessaan joogatunnilla, alkavat tarttua tähänkin pässinlihhaan. Entäs jos kaikki olisikin hyvin? Entä jos joka ikinen havaituksi tuleva asia onkin juuri oikealla paikallaan? Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? Voisiko vain hyväksyä suunnitelmien kosahtamisen ja ennakkokäsitysten vääräksi osoittautumisen sen sijaan että heti purnaa vastaan?

Tai ehkä on kyse siitä, että alan jollain syvemmällä tasolla hahmottaa, ettei ihmisten tuki, rakkaus ja luottamus katoa, vaikka sairastuisinkin? Ehkä koska tiedän, että oma tukeni, rakkauteni ja luottamukseni katoa, vaikka sairastun? Niin - tällä kertaa en ole ollut rahtuakaan vihainen itselleni. En ole tuntenut kehoni pettävän suunnitelmiani. Sen sijaan olen kokenut, että minulla on mahdollisuus valita moni asioita: Ensiksikin, olen varsin etuoikeutettu siinä, miten olen saanut valita työni. Olen valinnut sen tietoisena siihen liittyvistä riskeistä sairastumisen suhtene. Toiseksi, sain eilenkin valita, mitä teen. Uskon, että jos olisin tosissani nähnyt tarpeelliseksi perua tunnit, olisin keksinyt jonkin keinon järjestää asia. (Esimerkiksi noroviruksessa keksin keinon.) En kuitenkaan pitänyt kauhean vaarallisena opettamaan menemistä. Ehdin harkita kymmenisen minuuttia ja päätin tehdä kuten tein. Kolmanneksi, sain valita, otanko tänään päiväohjelmaani rasittavan laivan, rasittavan kaupungilla rampomisen ja repun raahaamisen ja ehkä pari ravintolaa tilassa, jossa ruoka ei voisi vähempää kiinnosta, vai otanko päiväohjelmaan lepoa ihanan painopeiton ja villaviltin alla. Aina ei saa valita, nyt sain. Valitsin tyytyväisenä ja valinnanvarasta onnellisena tämän, että lepään. Ja olen vähän ylpeäkin siitä, että osasin valita näin. Se on kuin suora vastaus kysymykseen "Voisiko tämän tehdä keveämmin, ystävällisemmin, lempeämmin, vaivattomammin - tehdä sen, minkä voi, ja hyväksyä loput? "

Jotenkin mielikuva siitä, miltä näyttää tyytyväisyys ja onnellisuus, ei ole tyypillisimmillään itselläni näyttänyt tältä: kurkkuun sattuu, öllöttää, vuoteenomana, ulkona holotna, ensimmäinen lomapäivä eikä ole päässyt lähtemään pitkään suunnitellulle matkalle. Ei kai siihen voi kuin todeta, että monesti mieli on kapea ja kuvasto stereotyyppistä - tekee oikein hyvää, että se tulee ravistelluksi. Luultavasti myös unohdan pian, miten tyytyväinen olen tänään ollut siitä, että saan olla täällä eikä minun tarvitse tempoa mihinkään. Siksi kirjoitan tämän muistiiin.

Takaisin

Palata takaisin, vuosi vuodelta. Tämä on vuoden alkukohta. Se päivä, kun huomaa vatukoiden viikanneen auki tuskinvihreät vekkihameensa. Nokkoset pörhistelevät poltinkarvojaan ja särmikkäitä lehtiään puolittain maatuneiden, märänliiskaisten vaahteranlehtien lomasta. (Ei, nämä eivät voi olla samoja lehtiä, joita syksyllä ihailtiin vasten turkoositaivasta, tekisi mieli sanoa. Paitsi että viime syksynä oli vaikeaa ihailla mitään. Ja ovathan ne jossain mielessä niitä samoja lehtiä.) Lehtikuusten haarautumattomia oksia sulostuttavat keltaiset vihreät nännirummut ja pajun pitkäksi vanuneet kollit huiskivat siitepölypuuteria kulkijan kielelle.

Joissain silmuissa on punerva sävy ja kaikki tuoksuu. Sade tuoksuu, auringonpäike tuoksuu, rakennustyömaiden maansiirtokoneet tuoksuvat.

Vietin kevättalven toisaalla, uiden ihmeellisten koralliriuttojen yllä. Nokkakala tuli syliini, satajalkainen hiuksiini, kaksi tappavan myrkyllistä käärmettä uhitteli. Merihevoset keinuivat koralleilla rauhallisina. En pelännyt, en surrut. Paitsi joinain iltoina. Äkisti, akuutisti. Sitten vihlonta meni ohi ja oli taas vain pimeä puutarha, lentävät koirat ja lämmin, jossa tarkeni ohuella villapaidalla, ohuemmalla kuin täällä tarkenee sisätiloissa.

Tuntui hyvältä tulla takaisin vaikka hengittäminen Suomessa sattuukin edelleen. Olen lähetellyt työhakemuksia ja koettanut mainostaa osaamistani. Ehkä jotain on tapahtunut, koska ensi viikolla meneen kahteen työhaastatteluun. En osaa sanoa, tulisiko töistä mitään, oppisinko toimistotyöläiseksi, mutta aina voi kokeilla. Vaikka pelottaahan se keuhkokuumeen jälkeen. Toisaalta kaikki on niin paljon avoimempaa nyt. Joogaohjaajan papereilla voi lähteä vaikka ulkomaille, jos täällä asiat sakkaavat liian pahasti. Ei siitä ehkä vielä rahaa saa, mutta jos ylläpidon. Sekin riittäisi aluksi. Asunto taidetaan myydä kommuunimme alta joten jokin uusi paikka on keksittävä, vaikka Suomeen jäisikin. Onhan täällä paljon sellaista, mitä rakastan. Kuten kevät. Ja koira.

Pari päivää sittten kuljin ystävän ja koiran kanssa metsässä. Tunsin tyyneyttä. On onnea, että ystävänä on asiat pahki puhuva radikaalifeministi. Metsässä hengittäminenkään ei sattunut lainkaan. Ajatella, miten hidasta on oppiminen. Miten vaikeaa ja sekopäistä rakastaminen saattaa olla, miten mahdotonta olisi suunnata sitä kaikkea vain yhteen ihmiseen. Sain sanottua ystävälle, että itkettää valtavasti edelleen kaikki se, mitä ei ole saatu puhuttua, sanallistettua, ratkaistua. Itketti edelleen se, miten paha oli olla pari vuotta sitten ja miten se paha olo tuli takaisin kerran toisensa jälkeen. Itketti sanoa se. Ihan kuin ihminen ei saisi surra. Tai surra vuosia. Tai antaa siihen itselleen lupaa.

Itsekseen itkeminen harvoin puhdistaa tai muuttaa mitään, mutta itkeminen sellaisen ihmisen kanssa, joka sanoo, että ymmärtää hyvin, miksi minua itkettää, jollain tavalla järjestää asiat uudestaan. On myös ihanaa, että on ihmisiä, joille on täysin ookoo, että on sählä, fucked-up, sekopää, ulkona, sopimaton, outo. Se tuntuu hyvin helpottavalta. Kai se juuri on rakkautta - lupa erehtyä.

Nyt on ollut kevyempi kulkea ja tänään tosiaan hätkähdin ulkona kulkiessani siihen tosiseikkaan, että olen edelleen elossa, luonto heräilee kohti alkukesän hysteriaa, ihmiset riistäytyvät vapputansseihin, -juhliin ja -piknikeille mutta se ei väräytä minussa mitään - ei kaihoa, inhoa, hätää, intoa, kiinnostusta. Hämäännyin vähän tästä tyynestä hyväntuulisuudesta joka on kovin toista kuin se mielenmaisema, jossa olen kyntänyt muutaman vuoden ajan. (Paitsi tietysti gradua tehdessä - gradu viritti intoon, toivoon ja kiinnostukseen mutta ne lakkasivat saman tien kun sain sen palautettua.) Tuntui hauskalta myös olla neljänkymmenenkahden, heilautella uutta kevättukkaa, jonka saksin tylsillä keittiö-Fiskarseilla pari päivää sitten vessanpeilin ääressä, ja leikkiä ajatuksella omasta huoneesta. Olemme puhuneet siitä Vompsun kanssa. Haluaisimme molemmat oman huoneen, Vompsu seksiin muiden kanssa ja minä kai sitten aiemmin nukkumaan käymiseen. (Ainakin toistaiseksi ajatuskin suhteesta jonkun kanssa tuntuu pelottavalta ja jollain tavalla rasittavalta, vähän kuin päättäisi ahmia kymmenen kiloa vattuhillotäytteisiä munkkeja kertaistumalta.) Matkalla Vompsu alkoi puhua myös eroamisen mahdollisuudesta ja oloni keveni valtavasti. Kuten lähimmät ystävät ovat jo kauan tienneet, päätin alusta saakka olla nostamatta tätä tematiikkaa itse esiin, koska koin, että jaksan odottaa siihen saakka, että Vompsu sanallistaa asian itse. Toisin järjestettynä jälki olisi voinut olla rumaa. Odotin vuosia.

Mitään ei ole sovittu mutta mahdollisuus leijuu ilmassa, kehrää ympärilleen materiaa.

Se tuntuu hyvältä, kevyeltä. Sukulaiset, joiden reaktioita oudoksuin ilmoittaessani meneväni naimisiin, olivat varmaan ihan oikeassa sen suhteen, etten oikein ole sitä tyyppiä. Jotenkin se kaikki häähypetys tuntui vieraannuttavalta, vaikka siinä oli paljon hauskojakin puolia ja vaikka pidän Vompsusta kovin - pidin silloin ja pidän vastekin - ja hänelle se tuntui olevan hurjan tärkeää aikanaan. Jotkut ihmiset kukoistavat sellaisissa järjestelyissä ja toiset ehkä eivät. Tai ehkä sellainen olisi tehtävä nuorempana. Tai pitäisi olla toisenlainen käsitys ihmissuhteista, tai ihmissuhdekeskeisempi, tai seksuaalisempi, tai ehkä vain joku aivan toinen! Joka tapauksessa muistan sen kauhun, mihin putosin, kun häissä jotkut vanhat ystävät näyttivät tyystin unohtaneen, etten usko mihinkään ainoisiin oikeisiin tai liittojen hyvyyden mittaamiseen niiden pituutta tai yksiavioisuutta mittatikkuna käyttäen.

Jo se, että tästä asiasta voidaan nyt puhua, helpottaa olemista. Että voimme keskustella siitä, voisimmeko kuitenkin asua samassa kommuunissa, ehkä ostaa sille asunnonkin yhdessä. Vai miten asiat järjestämme. (Sitä on pähkittävä, koska emme kumpikaan ole erityisen varakkaita ja Helsingissä asuminen on hintavaa. Sitä paitsi pidämme toisistamme asuinkumppaneina.) On mukavampaa osallistua tällaiseen keskusteluun kuin istua tuppisuisena ja odottaa, keksisikö toinen kuunnella itseään ja tarpeitaan, jotka eivät tyydyty tässä suhteessa oikein mitenkään. Olen vuosien ajan välillä purrut suun sisäpuolta, etten olisi ruvennut hölisemään tästä liikaa. Odottaminen on hurjan vaikeaa. Nyt se on loppu ja tunnen ylpeyttä siitä, että sain vaiettua näin pitkään, otettua sen asenteen, että toisen on saatava kasvaa, tehdä itse tämä ratkaisu, että se on tärkeämpää hänelle. Minä osaan kyllä lähteä, odottaminen ja toisen mielivallalle antautuminen on ollut minulle paljon vaikeampaa kuin ovet paukkuen ja rinta rottingilla ulos käveleminen. Niinpä halusin kokeilla tuota vaikeaa, oppia. Välillä ajattelin, ettei tästä tule mitään ja halkean. Näemmä en kuitenkaan haljennut!

Ihana metsä, ihana vappuaatto, kohta vielä saunakin. Nyt menen tekemään päivän joogan ja meditaation. Ulkona näyttää satavan, sisällä tuntuu oikein kotoisalta hengittää riuskan päiväkävelyn jäljiltä.

Triviaalien todistusten hinku ja fyysinen taidekokemus

Olen jo pidempään leikitellyt ajatuksesta perustaa triviaalien todistusten blogi. Sen pitäisi olla yhteisyritelmä, totta kai. (Olen huono keksimään.) Tässä on ensimmäinen triviaali todistukseni, en nimittäin luota muistin kantavuuteen (enkä ala perustamaan uutta blogia keskiyöllä, vaikka sekä kukkuu että kehittyvä ovatkin luvanneet osallistua bloginpitoon): Kun Freudin teoriat saivat ensi kertaa kirjallisen muotonsa ja levisivät kriitikoiden käsiin, niistä sanottiin aluksi, että kenties moiset perversiot kuvaavat juutalaista psyykeä, mutta että meidän muiden alitajuisia prosesseja ne eivät kyllä kuvaa. (Antisemitismiä on ollut kauan ja monin tavoin.) Nyttemmin meillä on internet, jota kutsutaan joskus ehkä hieman leikkisästi kollektiiviseksi alitajunnaksi. Jonkin uutisen mukaan jopa reilu 40 prosenttia internetin sivuista liittyy jotenkin pornografiaan. Tuskin nämä kaikki ovat juutalaisten tuottamia.

Kävimme tänään taidenäyttelyssä Faunukaisen kanssa. Näyttelyssä pyöri paljon taideporukkaa, kuten toveri Timo, Swendolyne, Pau, Juhana Vähänen, taidemaalareita, kulttuurihörhöjä. Muiden kanssa en oikein osannut jutella (en ole hyvä taidepuheessa ja usein mietin, miten ihmeessä keksin erikoistua estetiikan filosofiaan näistä lähtökohdista käsin), mutta Faunin kanssa juttelin. Hän piti runosta, jota kuuntelimme. Minä en pitänyt siitä. Tai siis, pidin sitä kyllä voimakkaana ja paikoin hyvinkin vaikuttavana, mutta halusin työntää sen oksentaman tunteen ja kuvavyyhden kauemmas enkä kyennyt. Sulattelin vaikutelmiani hiljaisena yli tunnin vaipuen monimutkaisiin ja synkeisiin pohdintoihin elämäntehtävistä ja eri elämien perustarinoiden eroista. Lopulta tulin siihen tulokseen, että olisi parasta, jos voisin samantien ilmoittautua sellaiseen elintenluovutusohjelmaan, jonka kaltaista kuvataan Ishiguron romaanissa Ole luonani ain. Pragmaattisena, ja taannoisen brittialoitteen muistaen, ilmoitin asian alkajaisiksi ääneen haluavani luovuttaa munuaiseni. Fauni-parka järkyttyi. Hänen on vaikeaa ymmärtää sitä, miten vaikeaa on tuntea, että on ookoo olla elossa ja tällainen. Että siinä ei ole mitään lähtökohtaisesti epäillyttävää tai väärää. (Minulla on tuo tunne erehdyksestä läsnä lähes kaiken aikaa mutta enimmäkseen en tee siitä mitään numeroa. Sitten kun joskus puhun siitä, ihmiset tapaavat järkyttyä ja sanoa jotain sen tapaista kuin että ei niin pidä tai saa kokea; olen oppinut vaikenemaan.) Että voi tuntea tuskaa siitä, miten vähän osaa olla hyödyksi. En tiedä, mitä asiasta ajattelisin nyt kun sain taas ruokaa eikä kaikki enää itketä samalla tavalla. Joka tapauksessa koen kummallista iloa siitä, että vaikka maailmassa teurastetaan erään arvion mukaan vuosittain 60 miljardia tuotantoeläintä, en sentään enää tue tuota toimintaa rahallisesti lihan osalta ja nahkankin osalta vain silloin kun edelliset kävelykengät ovat menneet jo aivan tilsiintyneiksi.

Meinaan kirjoittaa, että tuntuu hieman hullunkuriselta samastua enemmän tuotantoeläimiin kuin taideinstituutioon, mutta eihän se oikeastaan ole lainkaan hullunkurista. Tai kummallista.

No kyllä minä sen ymmärrän, mikset sinä pidä siitä runosta, sanoo Fauni siinä vaiheessa kun olen saanut selvitettyä, miten munuaisenluovutusajatus liittyy kuultuun runoon. Hän ei koe sitä sillä lailla. Eivätkä kokeneet nekään naiset, jotka vessan edessä juttelivat, että niin niin, aihe oli toki raskas, mutta itse runo keveä ja taiturimainen, täydellinen.

Joskus minusta tuntuu, että minulta puuttuu jokin suomusto tai panssari tai yksinkertaisesti normaali happovaippa ihosta, kun jotkut asiat, joita näen tai kuulen tai tunnen, tällä tavalla voivat saada minut niin äärirajoille, että äkisti päätänkin olla sietämättä enää hetkeäkään kokemustani. Jotenkin se liittyy kokemusten läpitunkevuuteen ja voimakkuuteen. En osaa pitää niitä käsivarrenmitan päässä. (Niin kuin en oikein toisia ihmisiäkään osaa pitää kaukana, paitsi vahingossa, ujouttani tai tökeröyttäni.)

Ei se tietenkään ole mikään pitäisi.

Mutta olisi kätevää olla teflonimpi useissa tilanteissa. Tavoittaa niistä sama leikkisyys kuin triviaaleista todistuksista.

Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!

Selviytymisen sekatekniikkaa

Opinnäytetyön esittely sujuu mainiosti. Raahaamme opettajan kanssa yhdessä makoilupatjoja liikuntasalista pyörällisillä kärryillä ja opettaja höpöttää innostuneesti feldenkraisista ja miten hän ehkä kanssa haluaisi opetella sitä, edes vähäsen. Sitä on helppo ymmärtää. Feldenkrais on vain niin erilainen ja oudolla tavalla tehokas lähestymistapa. Uskon, että sen teho perustuu pitkälti siihen, että se on niin muuta kuin monet muut opit ja tekniikat, että se oikeasti tasapainottaa kulttuurimme perversioita aina ponnistelemisesta ja parhaansa yrittämisestä ja virheiden neuroottisesta korjaamisesta. Siinä hyödynnetään psykologisesta kuntoutuksesta tuttua ja siellä erinomaisen tehokkaaksi osoittautunutta paradoksaalista tekniikkaa: älä koeta muuttaa mitään, hyväksy tämä tila ja tämä keho juuri tämmöisinään, tällainen on vartalosi tässä ja nyt, siinä on nämä jännitykset, anna niiden olla. (Ja ne raukeavat, koska metaneuroosi katkaistaan hyväksymisellä.)

Opinnäytetyössä pistän kurssitoverit makaamaan selällään, skannaamaan vartalonsa tuntua lattian peiliä vasten. Sitten he saavat muutamia kertoja nostaa takaraivoa lattiasta, milloin jalat suorina, milloin koukussa, milloin käsi vatsanpeitteen päällä tunnistamassa vatsalihasten aktivoitumista. Kehotan olemaan pinnistelemättä ja vain kuulostelemaan ja koettamaan tehdä vieläkin keveämmin ja helpommin.

Oikeastaan puhun samalla itselleni.

Minäkin saan olla tässä ja näin, toisista kohdin kivuton ja toisista kohdin kivulloinen. Saan tuntea nämä levottomuudet, jännitykset, virittymiset ja pelot. Katselen niitä, sitten ne menevät ja on vain hämmennys siitä, miten ihmiset makaavat alustoillaan kukin omalla tavallaan, silmät kiinni ja oloaan tunnustellen. Ja pieni, liikuttavan hallittava kipu ristiluun tienovilla.

En tiedä, tulisinko onnellisemmaksi, jos kouluttautuisin feldenkraisiin, kouluttautuisin siihen ja antamaan sitä. Oletan niin. Oletan myös, että kouluttaudun ennemmin tai myöhemmin. Toivottavasti ennemmin. On niin paljon opittavaa, silti. Haluaisin opiskella myös lymfaterapian ja triggerpistehoitoa. Olen kokeillut molempia ja tiedän, miten hämmentävän tehokkaita ja teoreettisestikin helposti perusteltavia hoitomuotoja ne ovat. Mutta feldenkrais on vielä enemmän. Jos saisin sanoa ääneen vaikka parikin kertaa viikossa, että saan olla näin, ettei minun tarvitse yrittää koko ajan luovia, korjata, ponnistaa iloon ja niin edelleen, no, luulen, että kaikki sujuisi elämässäni aika lailla taidokkaammin. En tarvitsisi tahdonvoimaa, jos minulla olisi riittävästi taitoa.

Nyt vain luovin sekatekniikalla. Kipu äilehtii, miltei katoaa ja palaa sitten takaisin, syön edelleen metallinmakuista lääkettä, ylihuomenna menen magneettikuvaan. Peruutan ajan siltä fysiatrilta, joka puhelimessa väitti, ettei minulla voi olla niitä kipuja, jotka kuitenkin tunsin aivan selkeästi. Etukäteen jännitän, mitä osaan sanoa peruuttamisen syyksi, mutta päätän sitten, että kun kerran minua pelottaa niin kovasti, voin aivan mainiosti antaa itselleni luvan olla sanomatta mitään syytä. Ilmoitan vain, etten ole tulossa. Ja sehän järjestyy. Tiistaina kuulen magneetin tuloksista lääkäriltä, jolle ilmoitan lyhykäisesti nykytilan ja meneväni kuitenkin magneettiin kaiken emminnän jälkeen. Hän vastaa sähköpostiini kahdella kirjaimella, ok. Ennen tiistain lääkäriaikaa menen osteopaatille, jota hyvä ystävä suosittelee ja joka kuulemma on hyvin varovainen ja hellävarainen. En ole nyt uskaltanut käydä kirolla, kun lantio on ollut niin arka. Kiropraktiikka tuntuu miellyttävältä ja auttaa, mutta häpyliitoksen repeäminen on tehnyt minusta varovaisen. Ensi ja sitä seuraavalla viikolla on kuitenkin taas paiskittava näytössä töitä, enkä halua nyt mitään takapakkia.

Melkoinen silppusäkki. Etenkin tiistaiaamu tuntuu jotenkin postmodernilta. Ensin osteopaatille, joka kannattaa kokonaisvaltaista näkemystä, ja siitä lääkärille, jonka kanssa katsellaan millimetrintarkkuisia magneettikuvia eri kudoksista kipeilevällä ja turpoilevalla alueella. Lääkäri inhoaa naksauttajia eikä tunnu pahemmin uskovan aktiiviseen kuntoutusotteeseen, osteopaatti taas kuulemma ei juuri piittaa magneettikuvista vaan tekee diagnoosinsa palpoiden ja liikkumista tarkkaillen. Iloinen sekasotku, itse en pahemmin jaksa paheksua ketään enkä edes kenenkään rajoittuneisuutta. Kai heillä sille rajoittuneisuudelleenkin jokin syy on. Itse ajattelen vain pluralistisesti, että lähestyminen mahdollisimman monesta näkökulmasta tuo täysosuman todennäköisemmin kuin yhteen näkökulmaan ja hoitofilosofiaan dogmaattisesti pureutuminen. Etenkin kun kaikki kipuani tutkineet ammattilaiset ovat lausuneet tilastani erilaisen arvion... kukaan ei ole sentään epäillyt, että kipu juontaisi vain korvien välistä. (Se taitaa olla oma bravuurini, mutta vain omaan kipuuni liittyen, toisten kohdalla en muista ikinä ounastelleeni, josko he sittenkin olisivat vain tulleet hulluiksi. Tässäkin Feldenkraisin rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi -kehotus osoittautuu erinomaiseksi ohjenuoraksi!)

Ajatella, äkisti opinnäytetyötä on esitelty ja olen pyytänyt ihmiset seisomaan ja he harhailevat paikoilleen tunnistaen uuden, väljemmän olon lanne- ja kaularangassaan. Huomaan sanovani, etten enää tiedä, mistä heille vielä höpöttelisin, ja että olisi varmaan kysymysten aika. Kysymykset ja huomiot ovat hyviä ja oivaltavia, ja tunnen niistä painavaa, lämmintä kiitollisuutta. Yksi huomio saa jopa minut ajattelemaan, että voisin joskus katsoa yleisurheilua televisiosta. Ajatella! Melkoinen oivallus. Kuulemma hyppylajeissa jännittyneen, mutta onnistuneen ensiloikan jälkeen paineesta vapautunut urheilija saattaa loikata todella hienosti, kauniisti ja rennosti. Sellaista olisi ehkä mukava nähdä. Kykenisinköhän itse erottamaan tuollaisen laadun urheilusta? Ymmärrän urheilun tarkkailemisesta kovin vähän.

Huomenna koetan hieroa jo vähän, hyvin varovasti. Saapa nähdä, miten tässä käy. Häpyliitoksen jonkin kudoksen jonkinasteisesta repeytymisestä on näyttökokeen ensimmäiseen päivään tasan 20 päivää aikaa. 20 päivää on se aika, jolloin pehmytkudosvamman arpi muodostuu vetolujuudeltaan kestäväksi.

Kaikki on totaalisen auki, mitä koulun tällä erää suorittamiseen tulee. Mutta oloni on parempi jo, huomaan selviytyväni paremmin kouluympäristössä kuin yksin kotona kivun kanssa. Jotenkin se, että olen jaksanut polkea pyörän sinne saakka ja jaksan polkea sen takaisinkin, antaa toivoa.

Anatomian uudelleenkirjoittaminen

Koska iltapäivän tunnit on peruttu ja kaikki esseet tältä erin palautettu, ehdin viimeinkin tarttua omin päin anatomiaan. En ymmärrä luu- ja lihaskaavioista mitään. Niissä luut ja lihakset suikertelevat toistensa yli hermostuttavan kolmiulotteisina. Aamun tunnilla palpoimme toistemme käsistä lihaksia. En tiedä, selventyvätkö jollekulle asiat, kun niille löytyy nuljuvat vastineensa kyynär- ja olkavarsista, mutta itse tunnen meneväni vain entistä enemmän sekaisin kaikesta informaatiosta. Enhän edes oikein ymmärrä, miten luut niveltyvät toisiinsa.

Minun on edettävä karmivan hitaasti. Aloitan listaamalla hartiakaaren, käsivarren, kämmenen ja sormien luut ja niiden niveltymiskohdat, sen luisen tukikehikon, joka on liikeketjun takana. Nimiä kertyy häkellyttävä määrä ja joissakin kohdin anatomian kirjat ovat tuskastuttavan epäselviä. (Esimerkiksi värttinäluun mainitaan niveltyvän kolmeen ylimmistä ranneluista, vaikka kuvissa näyttää kuin se niveltyisi vain veneluuhun, eikä mistään löydy tietoa, mihin kolmeen neljästä proksimaalisesta ranneluusta se niveltyy.) Kirjoittaessani en kiinnitä huomiota käsialan siisteyteen, koska uskon, ettei tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun kirjoitan näitä asioita muistiin. Joka tapauksessa luinen rakenne vaikuttaa paljon loogisemmalta tekstinä kuin kuvina. (En ymmärrä kirjoissakaan mitään "selventävistä kaavioista", ne ovat omiaan lähinnä hajoittamaan informaation, jonka onnistuin järjestämään jollakin tavalla. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi laatikoiden välillä suihkii nuolia ja salamoita.)

Sulkeistan sen seikan, että joku päivä minun on osattava palpoida nämä kohdat oikeastikin. Kyllä se varmaan onnistuu sitten joskus. Olen edennyt näin kasvienkin kanssa: innostun asioista lukemalla niistä, mieluiten ilman kuvia, ja sitten tunnistamalla ja nimeämällä maailman yksityiskohdat, tuoksuvat ja kasvavat ja nuljuvat ja jonkintuntuiset ja jonkinkokoiset nimettävät. Mutta ensin on oltava nimet ja into.

Eikö esimerkiksi ole aika ihmeellistä, että yläraaja kiinnittyy keskivartaloon vain yhden nivelen (articulatio sternoclavicularis) välityksellä? (No, tietysti myös monin lihaksin, mutta ei niistä vielä mitään.)

Koska aikaa Faunin paluuseen (tänään on Fauni-ilta) on vielä jonkin verran, verryttelen myös kyynärniveltä (articulatio cubiti, joka on oikeastaan kolme eri niveltä yhteisen nivelpussin sisällä, helvetin hienomotoriikka!) ojentavien ja koukistavien lihasten sekä kyynärvartta kiertävien lihasten listalla. Listaan jokaisesta lihaksesta myös lähtö- ja kiinnityskohdan sekä muut kuin sen funktion, jonka osalta sen taulukoin. Musculus brachioradialis eli olka-värttinäluulihas pääsee kaikkiin taulukoihin paitsi ojentajiin. Alan vähitellen hahmottaa, mistä se lähtee ja mihin se kiinnittyy. Alustavasti. Osaan myös palpoa sen kyynärvarrestani, se tuntuu helpottavalta. Se ja hauis ja kolmipäinen olkalihas: jotakin sentään, mistä aloittaa.

Kuinka monta toistoa ja erilaista loogista jäsennystä vaaditaan, että nimistä tulee tuttuja, jotakin selkeää, samalla lailla kuin on selkeää, että auringonkukka on Helianthus annuus ja että lumpeen suku on Nymphaea ja että ne tunnistaa luonnossa erehtymättä? Ei, sitä on paras olla ajattelematta. Vähän kerrassaan. Joka kerta, kun taulukoin jotakin (ajattelin myös esimerkiksi tehdä taulukot luiden kyhmyistä ja lisäkkeistä ja syrjistä ja kirjata, mitkä lihakset lähtevät niistä ja kiinnittyvät niihin), katson papereista uudelleen lihaksen, joka on harmaa möntti paljaiden onttojen luiden päällä ja jonka origo on väritetty punaiseksi ja insertio siniseksi ja sitten päättelen radiuksen ja ulnan ja olecranonin avulla, onko kuva käsivarren etu- vai takapuolelta, ja yritän hahmottaa, että kyseessä on vipuvarsia yhdistävä voimalinja, joka supistuessaan vipuaa luita. Se kaikki tapahtuu niin ajattelematta arjessa. En ajattele erityisemmin koukistavani kyynärpäätä, vaan nostan kassin lattialta olalle.

Kolmiuloitteinen hahmottaminen on niin hankalaa, ettei ole lainkaan ihme, että sitä mieluummin on ajattelematta noita kaikkia vipusia oman kehon sisällä! Mutta nyt ne on ajateltava. Onneksi sentään eilisessä kuntopiirissä onnistuin kipeyttämään makeasti hauikseni. Sen pidempää päätä seuraamalla löydän palpoidessani omasta olkaluustani (humerus) olkakyhmyjen välivaon (sulcus intertubercularis). Tai siis en oikeastaan löydä koko hiivatan kyhmyjä enkä vakoa, mutta hauislihaksen jänteen kyllä löydän, melkoinen kultasuoni siis tällä hetkellä, koska se merkitsee kohteet ympärillään.

Olen tyytyväinen luiden järjestykseen, se on selkeä ja looginen, mutta lihakset tuntuvat jotenkin rasittavilta. Niitä on niin paljon ja monessa kerroksessa. Ja kun katson hetkeksi toisaalle, en enää muista suurimman osan lihasten nimiä enkä tehtäviä. Oikeastaan muistan vain ne, jotka tiesin jo kouluun tullessani. Muille on luotava alkeisaihiot, joita voidaan sitten myöhemmin lihavoittaa ja elävöittää, ja siihen menee aikaa. Onneksi meille on luvattu koko syyslomaksi etäpäiviä. Syyslomaan on enää kaksi ja puoli viikkoa. (Meinasin kirjoittaa vuotta, mitähän sekin kertoo.) Silloin on aikaa tutkia anatomiaa keskittyneesti ja suitsea siten osaamattomuuspaniikkia. Ja jos kirjoitan lihasten funktioita, origoja ja insertioita päivittäin (viikonloppuja lukuun ottamatta, viikonloput on tarkoitettu rentoutumiseen) edes vähäsen, varmasti ne alkavat alkeisaihioitua jo ennen syyslomaa.

Odotan sitä, että ne alkavat tuntua tutuilta, että ne havaitessaan ilahtuu, että kas, brachioradialishan se siinä. Sillä tavalla huomaan näet suhtautuvani jo luokkatovereihini koulun käytävillä. Vähitellen he ovat saaneet kasvot ja hahmon ja alkavat luontua. Se tekee heistä helpommin pidettäviä ja ymmärrettäviä.

Huikaisevuus, preferenssit, esikot

Luen lehteä. Siinä eräs ihminen kertoo menevänsä kahvilassa aina sisätiloihin, etenkin jos terassille paistaa aurinko. Koen saman vierauden kuin jonkun muistuttaessa, ettei kesä ole hänelle mieluisin vuodenaika vaan itse asiassa jotenkin tukala ja ahdistava. Mistä nämä preferenssit tulevat? Voisiko niitä kääntää tai lieventää? Millä lailla puhumamme kieli ylipäänsä on yhtäläinen, kun kerran sanoihin, joiden tunnelatausta tai kehotuntua pitää jotenkin - no, jos ei nyt sentään varmana tai itseästään selvänä, niin ainakin aika oletettavana?

Preferensseihin tuntuu hankalalta päästä käsiksi, koska ne vaikuttavat tarkasteluhetkellä niin annetuilta. Silti nekin ovat epäilemättä rakentuneet ajan kuluessa, kerrostuneet. Mutta ne ovat hyvin välittömiä. On suorastaan naurettavan helppoa luoda omalla kohdallaan noita pareja, jossa ensimmäinen ilmoittaa toivotun pään jatkumosta ja toinen tilan, jota mieluusti välttelee: huikaiseva - mitäänsanomaton,
auringonkilo silmissä - hämärä sisätila,
liikkuminen - istuminen,
räjähtävä värikylläisyys - ruskeanharmaus,
ilo - velvollisuus,
tasavertaisuus - alistuminen tai toisen alistumisen huomaaminen ja kykenemättömyys saada toista siitä irti,
läkähdyttävä - viluttava,
kosketus - puhuminen,
intiimi ja välitön - kaukainen ja varautunut,
sotkuinen kotoisuus - kulissimaisuus, valkeat pinnat, matot ja pöytäliinat,
yllätykset - suunnitelmat (JOS yllätys tuntuu positiiviselta, muuten toisin päin...),
vesiselvä - päihtynyt,
ajatusten ja tunteenpuuskien nopeus - verkkainen viipyily,
suorastaan paikoillaan pompahteleva vireys - unisuus,
anteliaisuus - resurssien kyttääminen,
ruoan kevyt tulisuus - kermamainen rasvaisuus ja mietous,
kirpeänhapean - äklömakea,
ja niin edelleen, listaa on älyttömän helppoa jatkaa. Mutta ei ehkä kovin mielenkiintoista. (Paitsi siltä osin, itselle, kun tajuaa jonkin itsestäänselvästi suosittavalta tuntuvan piirteen vaikuttavan tai ainakin liittyvän johonkin taipumukseen, josta on välillä huolissaan, kuten vaikkapa vaikeus nukahtaa tai unohduksen hupun vääjäämätön ja sangen nopea putoaminen silmille.)

Mistä nämä ovat tarttuneet mukaan? Se on kysymys, jota ei voi olla kysymättä uudestaan ja uudestaan. Niin hämmentävää on, miten eri lailla ihmiset elävät ja tahtovat elää. Minua jotenkin liikuttaa ihan älyttömästi, kun kuulen jonkun pitävän talvesta tai olevan tyytyväinen siihen, että hän saa tehdä sisätöitä toimistossa. En itse oikein osaa sellaista, ja tuntuu kauhean arvokkaalta, että jokin, jota olen pitänyt itse sietämättömänä kiusana, paljastuukin joksikin sellaiseksi, josta on toisille iloa ja josta he saavat voimaa. Heidän tyytyväisyytensä siihen, mitä itse inhoan tai ainakin koetan vältellä mahdollisuuksien rajoissa, saa minut jotenkin kiitolliseksi heidän olemassaolostaan ja suuntautumisestaan. Ja samalla se saa minut epäröimään, onko kommunikaatio mitenkään ihan niin yksinkertaista kuin mielellään kuvittelisi.

Käymme tänään kierrätystehtaalla ja otan vaihtotorilta muutaman paidan huovutusprojektiini. Huovutan paidat 90 asteen puuvillapesussa pesukoneessa, sitten leikkaan ne tilkuiksi, ja lopuksi, kun koossa on riittävästi tilkkuja, teen tilkkupeitteen talveksi. (Teen myös toista tilkkupeitettä isoäidin neliöistä, siitä tulee enemmän semmoinen torkkupeittomainen.) Käytän täkkiin tietysti vain sellaisia paitoja, jotka ovat niin leveän muotoisia, että ne tuskin löytävät kirppiksiltä ottajaansa. Toinen paidoista, jonka otin tänään, oli jo valmiiksi huopunut. Omistajalleen siitä oli tullut riippakivi, mutta täkkiprojektiin se on ihan täydellinen!

Takaisin pyöräillessämme poikkeamme ortodoksisella hautausmaalla, jossa olin viime keväänä töissä haravoijana. Muistan erään ihanan haudan, jonka päälle oli tuotu kevätesikkoa, joka oli siitä levinnyt nurmelle muutenkin. Olen aika varma, mistä hauta löytyy, mutta emme löydä sitä. Löydän kyllä haudan, johon mieleni yhdisti esikot, mutta esikoita ei näy. Ehkä on vielä aikaista, vuosi sitten kevätkukat olivat tätä vuotta edellä monta viikkoa? No, näemme kuitenkin yhdellä haudalla krookuksia, joissa leyhyttelee kesän ensimmäinen perhonen, suuri neitoperhonen.

Ensin petyn ja ajattelen, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tarkalleen muistiin, missä esikot sijaitsevat. Mutta kun olen ajatellut asiaa ehkä minuutin tai kaksi, olen polttanut aiemman oletuksen tuhkaksi ja olen sitä mieltä, että ei, ei sittenkään. Parhaita ovat ilot, joita ei pyritä varmistelemaan ja joista ei tule rutiinia. Muistanhan kaikista rakastamistani kivistäkin juuri sen, jonka työnsin erään aidan rakoon ja jota palasin monta kertaa etsimään sitä koskaan enää näkemättä. En tiedä, miksi, mutta en tahdo ilojen muuttuvan velvollisuudeksi, kaavaksi, laskelmoinniksi. Ja silti olen välillä syöksemässä itseäni sellaiseen maailmaan hakemalla itsepäisesti uudelleen samaa iloa. Ja kun huomaan tämän, olen äkisti täysin tyytyväinen, helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei haudalla ollutkaan esikon esikkoa.

Ja jos olisimme löytäneet esikot heti, emme olisi kävelleet toiselle puolen hautausmaata kirkkaassa, ihanassa keväässä - olin ihan varma, että esikot olisivat olleet ensimmäisessä paikassa, mutta muistin epämääräisesti, että toisellakin puolen oli jotakin näkemisen arvoista, ja ajattelin, että ehkä esikot sittenkin kaiken todennäköisyyden vastaisesti olisivatkin siellä - emmekä olisi nähneet sitä paikkaa, jota haravoidessani koin käsittämättömän onnentunteen. Paikassa sinänsä ei ole mitään erityisen näköistä tai kuuloista. Mutta jotenkin se on onnistunut kohta, siinä tuntuu nytkin helpolta saavuttaa onnellisuus.

Se kuulostaa niin lattealta sanottuna: "Tämä on jotenkin ihana kohta, tuo puuksi kasvanut rhodo ja sitten tuo ettei ole ristiä eikä mitään imeliä lintu- tai enkeliveistoksia, ei muistolauseita, pieni kivi vain maassa eikä mitään istutuksia, aitauksia tai rajauksia, pelkkä nurmikko vaan." Vompsu nyökkää enkä saa kai ikinä tietää, aistiiko hän sen paikan edellytykset tulla onnelliseksi, tehdä onnelliseksi.

Kotimatkalla ajattelen, että kunhan villapaitahuopatäkki tulee valmiiksi, tai jo oikeastaan ennen sitä, jo ennen seuraavien tilkkujen huovuttamista, voisin kirjailla niihin haravoita ja esikoita ja aurinkoja, tähtiä ja kottikärryjä ja talikoita, kaikkea tuollaista kosmologista ja hiljaista ja onnellisentyytyväistävää. Pidän kuitenkin kovasti sellaisesta taiteesta, joka kuhisee ja kiemurtelee ja juhlii arjen yksityiskohtia. Miksi ihmeessä en tekisi peitostakin sellaista? Haluan kirjailla siihen myös hautoja, senkin päätän siinä silmänräpäyksessä. Hautoja, uima-altaita, koko kevään ja kesän, jotta sitten talvella, jonne peitto on tarkoitettu, mieli kykenee kestämään lumen inhasti pelkistämän muotokielen, joka on minulle niin vaikea ja vastenmielinen.

Hörökorvat

Taidan kuulla hörökorvat vähän omalla tavallani: en prinssi Charlesin korvina tai vastaavina vaan hevosen höristävinä korvina. Tänä aamuna minulla on hörökorvat. Huomaan käsitelleeni kaikin puolin tuon Helsingin koulun asiat, mikä on vähän harmillista sikäli, että haluan kyllä vielä saada kuulla, mitkä valintaperusteet koskivat haastatteluihin kutsumista, ja se edellyttää yhtä puhelintiedustelua tänään. Mutta se on enemmän velvollisuudentuntua kuin todellista hinkua mihinkään. Höristelen jo korviani toiseen suuntaan.

Tapasimme eilen kollegattaren, kävimme syömässä jorubaruokaa. Kollegatar on hakemassa sosiaalityön ohjelmiin, ja aloin taas miettiä siinä keskustelun ja nauramisen taustalla, olisiko sittenkin tuo yliopistokoulutus parempi. Voisihan sitä varoilta hakea sosiaalityöhön sekä Helsingissä että Jyväskylässä, ja ehkä Jyväskylään myös terveyskasvatukseen. Yliopistoissa sentään kutsutaan kaikki hakijat pääsykokeeseen.

Myöhemmin illalla melkein suutuin itselleni näistä ajatuksista. Hittolainen, taasko minä olisin tunkemassa johonkin hemmetin koulutukseen, josta voisi valmistua "asiantuntijatehtäviin". Ei minua kiinnosta mikään hypoteettinen asiantuntijuus, vaan se, että voisin tehdä jotakin järjellistä ja hyödyllistä! En halua tylyttää ketään vaan olla ihmisten kanssa tasavertaisissa kohtaamistilanteissa. Ja ennen kaikkea, en halua hautautua paperivuorten ja kirjapinojen alle. (Jos sitten käytännön asioita kokeiltuani tulen toisiin mietteisiin, se jääköön sen ajan huoleksi.) Ei kai sitä voi vain hakea yliopistoon siksi, että jotakin olisi tehtävä ja että sillä lailla on ennenkin onnistunut tekemään nimenomaan jotakin. Kynnys toistaa aiemmat virheensä on huvittavan matala! Ja mitä sitten kävisi, jos hakisin noihin ja pääsisin niihin, mutta en hierojakoulutuksiin. Menisinkö kaupalliseen hierojakoulutukseen? - Tuskinpa! Enköhän vain tarraisi yliopisto-opintoihin taas kerran ja odottaisi asioiden selviävän itselleni. Mikä on ehkä vähän turha toive.

Mikäs kiire tässä on. Jos haluan kouluttautua hierojaksi, niin totta hitossa teen sen ensin. Voin myöhemmin alkaa opiskella vaikka sosiaalityötä, jos siltä tuntuu. En halua enää edetä minkään kälyisen varasuunnitelman kanssa ja tunkea itseäni epämääräisesti mihin hyvänsä määräiseltä kuulostavaan asiaan, koska eivät ne asiat, opiskelut ja sen sellaiset, muuta minua niin tahtovaksi ja määräiseksi ja tyytyväiseksi kuin se, että kuuntelen itseäni siinä, mitä oikeasti tahtoisin tehdä koko olemuksellani!

(Oikeastaan usein kun kirjoittaa hassu tai hassunkurinen tai huvittava, voisi kirjoittaa myös traaginen tai karmiva tai kauhea. Ajattelen mieluummin tapahtumia vähän kummallisina ja hassuina, se auttaa pysymään järjissään ja terävämpänä.)

Nyt aamulla tosiaan korvani ovat hörössä.

Ensimmäinen kerta pitkän, inhottavan talven jälkeen, kun saa herätä raikkaaseen ilmaan! Olemme näet nukkuneet ikkuna auki koko yön. Ihan luksusta. Ja on niin kirkasta ja valoisaa ja lämmintäkin, krookukset kaljujen pensasaitojen juurilla. Mietin, mahtaisiko siellä olla niin lämmintä, että voisi ottaa kirjan ja mennä ulos lukemaan. Ei tietenkään heti aamusta, mutta jo puolen päivän maissa.

Ristiriitaista viestintää ja uudelleen suuntautumista

Heh, tämähän muuttuu kohta tilitysblogiksi... ;)

Soitin juuri hierojakouluun ja kerroin, ettei kutsukirjettä tullut vielä tämänkään päivän postissa. Ystävällinen nainen vastasi, että kyllä hän mielestään oli jo laittanut viestin. Siihen vastasin, että kyllä vain, mutta kun viestissä luki vain postituspäivä ja kuitenkin tieto haastatteluihin valinnoista lähetettiin kaikille hakijoille eikä mitään kirjettä ollut tullut, olin alkanut huolestua siitä, liekö viesti mennyt väärään osoitteeseen. (Meillekin tulee kuukaudessa aina pari ihan toiseen osoitteeseen matkaavaa kirjettä. Pari viikoa sitten kiikutin takaisin postilaatikkoon mm. yhden perintätoimisto Lindorffin laskun - olisi aika ikävää, jos joku ei saisi perintälaskuaan postin mogan ja kirjeen todellisen saajan laiskuuden takia ja joutuisi sen takia maksuhäiriöisten luetteloon!)

Nainen väitti, ettei heidän sivuillaan mitään sellaista lue. No, sivu kuitenkin oli auki edessäni koneella, ja saatoin varmasti vakuuttaa, että kyllä vain siellä lukee näin ja näin. "No, tästä täytyy laittaa palautetta eteenpäin", hän sanoi. "Niin joo, ei teistäkään ole varmasti hauskaa, kun ihmiset soittelevat tuon takia, että heillä on väärää informaatiota", sanoin. Sitten hän sanoi, että kirje on lähetetty vain niille, jotka on kutsuttu haastatteluun, ja että jos kirjettä ei kerran ole tullut, se tarkoittaa, ettei minua ole valittu haastatteluun. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. No niin, suunnitelma yksi on siis pois pelistä. Menneisyyteni oli ilmeisesti heistä aivan väärän kuuloinen tulevaisuudensuunnitelmiini nähden.

Viikon päästä pidän esitelmän Turussa, mutta kunhan siitä selviän, taidan marssia työkkärin kortistoon, sillä jos kaikki syksysuunnitelmat kosahtavat, niin olisi sitten edes työttömyyskorvaus. Yrittäjällähän on neljän kuukauden karenssiaika, eli jos jätän hakemuksen toukokuun alussa, voisin alkaa saada päivärahaa syyskuun alussa. Sinne asti toki rahani riittävät jotenkin. Toistaiseksi kirjahommat näyttävät kuitenkin olevan ihan jäissä laman takia.

Tämän kuun loppuun saakka on vielä aikaa hakea yliopistoihin. Jyväskylässä olisi esimerkiksi aika kiinnostavia aineita, kuten esimerkiksi terveyden edistäminen ja terveyskasvatus. Ehkä sitäkin pitäisi nyt sittenkin yrittää, kun kerran näyttää siltä, ettei minua kutsuta keskiasteen koulutukseen hakiessani edes haastatteluun. Sääli, mutta minkäs teet. Minusta kyllä olisin hyvä hierojakoulutettava, ja ainakin motivoitunut kuin mikä! Onneksi on vielä se mahdollisuus, että Jyväskylän koulu kutsuisi minut haastatteluun tai jopa hyväksyisi opiskelijaksi. Toivon sitä tosissaan.

Tuntuu vähän surulliselta ja valjulta, kun tietää, ettei voi päästä siihen kouluun, johon eniten tahtoisi, mutta toisaalta, asiat ovat harvoin ihan sellaisia, millaisiksi ne kuvittelee. Ei auta kuin suuntautua uudestaan!

Hyvä mieli

Tulen hyvälle mielelle siitä, että vaikka toimeni ovat epätäydellisiä, pystyn kuitenkin toimimaan enkä vain myöhemmin sadattelemaan sitä, etten uskaltanut, kuten on monesti aiemmin käynyt, jos asiat ovatkin olleet pielessä ja olen vain koettanut vakuuttaa itselleni, etten osaa enkä uskalla ja ettei minulla voi olla roolia niiden selviämisessä ja "että kyllä kaikki kuitenkin varmasti menee ihan hyvin". Ja kun pyydän apua, toinen pystyy auttamaan minua. Saan keskustelusta myös uuden ajatuksen, kai se on jotenkin ollut muotoutumassa, mutta nyt pystyn sanallistamaan sen: sattuman ja suunnitelman välissä on harmaa alue, ja kun inhoan kohtalonomaisuutta (ja oikeastaan ehkä kohtalo on vielä kauempana suunnitelmasta kuin sattuma, tarkemmin ajatellen, se tulee mieleen vasta nyt), ehkä sitä kohtaa voisi kutsua tervetulleeksi toivottamiseksi.

Jatkumolla pisteet olisivat siis näin:
Kohtalo (näin oli tarkoitettu tapahtumaan) --- sattuma (niin nyt vaan kävi ja sen kanssa on kai vaan elettävä) --- tervetulleeksi toivottaminen (niin nyt vaan kävi mutta se on hyvä juttu ja aion järjestää tulevaisuuteni sen mukaisesti ja odotinkin vain jonkin tällaisen tapahtumista torhistautuakseni sen avulla) --- suunnitelma (minusta tämä on hyvä ratkaisu, olen tehnyt kaikkeni eliminoidakseni suunnitelmaan liittyvät riskit, suunnitelman vaiheista on jo selvät sävelet ja tiedän tahtovani järjestää elämäni tämän mukaan).

Käymääni keskusteluun (jonka taustatilanne valvotti minua pari yötä sitten) sisältyy oivallus, josta tulen pompahtelevan iloiseksi: aika monet merkityskiistat versovat siitä, että ihmiset mieltävät jonkin asian kuuluvan eri kohtaan tuota jatkumoa. Ja jos toinen asettaa ne toiselle kohdin, se herättää levottomuutta. Tuo levottomuus kuuluu kai kaikkeen ihmisten kommunikaatioon sinne saakka, että levottomuuden kohta saadaan paikannettua ja sanallistettua.

Minun tapauksessani käy tyypillisesti niin, että haluan suunnitella (tai vähintään toivottaa tervetulleeksi, jos kyse on jostakin joka koskee vain itseäni; toisaalta on vaikeaa keksiä asioita jotka koskisivat vain itseäni, sillä kyllähän mallioppimista tapahtuu kaiken aikaa ja jos osoitan käyttäytymiselläni, että minusta tietty jutska on okei, muutkin saattavat alkaa toimia niin, ja tämä tuottaa ainakin itselleni päänvaivaa rutkasti, koska en haluaisi, että muut joutuisivat painiskelemaan samojen pulmien ja sivuvaikutusten kanssa kuin itse painiskelen - kaikki ratkaisuni eivät ole olleet tervetulleiksi toivotettuja eivätkä etenkään suunniteltuja ja olen kauhean tietoinen siitä, miten olen hyvin keskeneräinen kaiken aikaa enkä tahtoisi kenenkään ainakaan ajattelevan, että sitä kannattaisi ainakaan matkia) ja hämmennyn ja jotenkin ahdistun, kun joku ei koe suunnittelemisen olevan aiheellista sellaisissa kysymyksissä, jotka minusta rajaavat tulevaisuutta todella suurieleisesti. Esimerkiksi kiistat äidin kanssa noudattavat tyypillisesti tätä kaavaa. Äidistä minun pitäisi vain toivottaa tervetulleeksi monet asiat, joita en tahdo ja joihin alistuminen saisi minusta esiin vain katkeraa narisemista. (En tahdo tuota on minussa usein voimakkaana ja selkeänä, se piirtää rajani varsin paksulla kajalilla. Siitä on paljon helpompaa olla varma kuin tahtomisesta.) Olen myös aika arka ryhtymään asioihin, joista en osaa muodostaa toimintasuunnitelmaa - haluan olla valmistautunut hyvin kaikkeen edessä olevaan, jotta reagoisin järkevällä tavalla, tavalla jonka voin hyväksyä myöhemminkin. Toisaalta äiti säätelee eri kohdin tunteitaan paljon raisummalla kädellä kuin itse teen; hän tahtoo paljon enemmän suunnitella sen, miten muut hänet kokevat, esimerkiksi, ja sen seurauksena hän on aika yksinäinen ja välillä pohjattoman surullinen. Minusta taas en voi kuin toivottaa tervetulleiksi toisten reaktiot itseeni. Ne ovat määräysvaltani ulkopuolella ja voin ottaa niistä kaiken irti, oppia niistä ja haluta kuulla ne. Se, miten noihin reaktioihin itse suhtaudun, on minun aluettani ja haluan siinä olla suunnitelmallinen. Oikeastaan ainoa seikka, minkä voin yksin siitä päättäen tehdä toiselle ihmiselle, on päättää jättää hänet taakseni, jos arvelen, että lähinnä vahingoitamme toisiamme. Kaikki muut toista ihmistä koskevat seikat sisältävät myös hänen (vähintään viestieni tulkintaan liittyviä) päätöksiään. (Tai sattumia tai tervetulleiksi toivottamista jos se on heidän tyylinsä... kohtaloa en laske mukaan, koska se näyttää saavan ihmisistä esiin lähinnä katkeruutta enkä toivo sitä itselleni enkä muille. Minua hämmästyttää kerta toisensa jälkeen se, miten kohtalonomaisesti monet suhtautuvat esimerkiksi omaan tunne-elämäänsä ja merkitysrakenteisiinsa. Minulla ei ole ollut siihen varaa, enkä luovuttaisi mistään hinnasta määräysvaltaani näistä seikoista enkä luopuisi myöskään niiden keskittyneestä ja uteliaasta tutkiskelusta.)

Kuljen ulkona iloisesti koiran kanssa, hihitän, heittelen lunta ilmaan, koira loikkaa ja nappaa lumen hampaisiinsa, naks. Tunnen itseni vapaammaksi kuin aikoihin, onnelliseksi kaiken ratkettua odottamattoman hyvällä tavalla. Ja: tämä on ennen kaikkea vapautta jostakin. Vapautta huolesta, että asiat menevät pieleen, jos ei itse uskalla toimia, kysyä ja ihmetellä ääneen jostakin ahdistuttuaan. Vapautta, koska toinen osoittaa rajansa selkeästi ja ilmoittaa huolehtivansa niistä itse. Jos asiat menevät pieleen, en joudu osoittamaan itseäni sormella ja sanomaan: ja sinä, sinä siinä, sinä et tehnyt mitään, senkin pelkuri. Olen tehnyt niin monta kertaa elämässäni. Minun surutyöni liittyvät lähinnä tähän väärään passiivisuuteen. Mutta ehkä minun ei enää tarvitse. Ei ainakaan tässä kohdin.

Tuntuu ihanalta päästää huolesta irti ihan kokonaan ja vielä näin oikeutetun oloisesti, ei vain tunkea sitä jonnekin lipastonlaatikkoon putkahtamaan uudestaan ulos.

Voisi sen tietysti toisinkin sanoa: kognitiivinen dissonanssi haihtuu huomatessani, että pystyn päättämään siitä, millaisen roolin haluan ottaa, ja pystyessäni kartoittamaan ja hyväksymään, että siihen liittyy oletettavasti tietynlaisia seuraamuksia, ja hyväksyessäni ne, tuli mitä tuli ja kävi miten kävi, koska minun on joka tapauksessa parasta toimia tietyllä tavalla voidakseni kokea toimineeni, kuten vastuullinen ja harkitseva ihminen toimisi, tai ehkä pikemminkin, kun yksilölliset tyylit muistetaan, siten että voin tuntea itseni vastuulliseksi ja harkitsevaksi ihmiseksi. Kunpa olisin aina näin päättäväinen ja suunnitelmallinen asioissani... No, ainakin tämä mielentila ja keskustelun eteneminen palkitsee yritykseni, joten voisin kuvitella päättäväisyyteni tästä vain kohentuvan.

Eh, tästä voisi ehkä todeta vain sen, että suunnitelmallisuus ja päättäväisyys vahvistavat itseään... niin kai onkin. Toivottavasti se ei tarkoita, että kävisin entistä enemmän solmulle sattumien ja tervetulleeksi toivottamisten kanssa. Uh, mikä ajatus. No, nyt aion antaa sille monoa, koska olen muuten niin hyvällä tuulella ja koska joka tapauksessa olen nuorempana nojannut ihan liikaa sattumiin ja tervetulleeksi toivottamisiin ja siten suistunut hetkellisesti aika karseisiin olosuhteisiin. Haluan kuitenkin päättää siitä, mitä tahdon. Ja tahdon olla päättäväisempi ja tahdon, että edetessäni suunnitelmissani minulla on sen verran selvät sävelet, että takaiskutkin tuntuvat ihan siedettäviltä ja pysyn niidenkin kanssa hyvällä tuulella. Minusta tuntuu, että tietyn elämänvaiheeni alakulo oli aika paljon seurausta siitä, että asiat vain tapahtuivat ja tunsin voimattomuutta niiden suhteen ja jälkeenpäin koin itseni varsinaiseksi latuskaksi. Ehkä suunnitelmallisuuteen ja päättäväisyyteen voisi jopa virittää itseään tietoisesti... ehkä pitäisi kuunnella enemmän Bachia, vaikka kyllä Ditty Bopskin pontevoittaa, MOT.