Surujen sammakkona

Olipa kerran kasvatustieteitä opiskelevien vaatteenvaihtajaiset, ja aikuisopiskelija, joka löysi vaihtopöydältä kai pesukintaaksi tarkoitetun sammakon, froteeta, täytettä ja vatsa karheaa kangasta, hankauspintaa. Sammakko näytti niin surulliselta ja yksinäiseltä, ettei sitä voinut mitenkään jättää siihen pöydälle. Kotona tanssiva koira rakastui sammakkoon.

Koiran kuolemasta on jo vuosia, eikä muita eläimiä ole kiinnostanut, mutta yhä surujen sammakko on tungettuna eläintarvikkeiden pärekoriin. Sen kyljessä on reikä, josta tursuaa täytettä. Kuka tahansa muu varmaan viskaisi sen pois, mutta en voi, en surujen sammakkoa. Jokin sen myrtyneessä ilmeessä vetoaa.

Vuodet vierivät erilaisina. Tämä vuosi on vaikeaa mallia.

Ensin tuli huimaus, joka oli niin voimakasta, etten meinannut pysyä pystyssä, ja kyykistyminen oli täysin poissa laskuista. Terveyskeskuksessa käskettiin huuhtelemaan korvista vaikut, ja se auttoi vähän, mutta vain vähän. Huimaus oli seuranani toukokuulta syyskuun alkuun ja katosi sitten yhtäkkiä sen kummemmin selittelemättä tai minkään muun muuttumatta. 

Vompsun äiti mursi sen toisenkin lonkkansa, Vompsu lähti häntä lohduttamaan sairaalaan ja sai reissultaan koronan. Se oli pitkä, monipolvinen ja huolestuttavan oloinen sairaus katsella, pelkkää kuumehorkkaa ja yleisvoinnin huonoutta ilman spesifimpiä oireita. Koetin varjella eläimiä ja itseäni tartunnalta, eläinten suhteen ehkä onnistuinkin, mutten itseni. Olin kuumeessa vain päivän, mutta millaisen päivän! Luuhasin ympäriinsä itkien, yrittäen löytää isomummoni juuri tuomaa piispankukkaa, kunnes sitten äkkiä tajusin Selman kuolleen jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, mittasin kuumeen ja passitin itseni petiin. (Ihailin sitä piispankukkaa valtavasti, ehkä alitajuntani lahjoitti sen takaisin näin oudolla tavallla, muutenkin kuin muistikuvana ja pienenä mutta kalvavana syyllisyytenä siitä, etten Selman kuollessa rientänyt pelastamaan tuota kasvia kaatopaikalta.) Kun kuume houreineen väistyi, jäi jäljelle vain autio väsymys, jotenkin oudompi ja upottavampi kuin aiemmat mitkään väsymykset. 

Kausi alkoi, ja ensimmäistä kertaa en kokenut siitä ilon pisaraakaan, en olisi vain jaksanut. Jo ensimmäisenä opetuspäivänä vatsani alkoi sattua niin, etten meinannut päästä kotiin. Ja sitten kipu herätti särkylääkkeiden läpikin, ja itkien menin opettamaan seuraavan päivän tunnit, ja sitten vatsan alueeseen erikoistuneelle fysioterapeutille, koska tiesin jo, ettei terveyskeskuksessa tehdä muuta kuin kirjoitetaan viestien perusteella sairauslomaa. Tämä oli jo ties mones kerta kuin vatsakipu tuolla kohdin uusi, mutta nyt pahempana kuin ennen. Oli melkoinen helpotus kuulla ongelman olevan vain toiminnallinen ja saada iso kasa toimivia liikkeitä mukaan, sellaisia, joissa vatsalihaksia voi kuormittaa laukaisematta kipukramppia. Kipukrampitkin kävivät vähemmän pelottaviksi, kun tiesi, että kyse oli vain kramppaavasta, vahvasta lihaksesta. Sellaista voi hieroa ja hautoa lämpötyynyllä, jotain tyrää tai erkaumaa oikein ei.  

Kauden toisella täydellä viikolla toinen kissoista, punainen iso kolli mourusi yöllä hädissään, ja aamulla soitin lääkärille. Koska tässä vaiheessa kissa oli jo reipas ja söi ja kaikkea, eikä sen kummempia oireita ollut havaittavissa kuin yön mouruaminen, kuolaaminen ja pinnallinen hengitys, lääkäri arvioi, ettei ollut niin kiire etteikö voisi odottaa seuraavalle päivälle, johon löytyi vapaa aika. Kun lähdin lääkäriin, Vompsu sanoi, että taitaa nyt kyllä olla turha reissu, tuohan on ihan ok. Vaan matkalla taksissa kissa alkoi pitää outoa ääntä, ja lääkäri totesi keuhkokuumeen. Röntgenissä tulehdus näytti pieneltä ja meidät passitettiin kotiin antibioottien kanssa, korostaen, että jos käänne huonompaan tapahtuu, pitää hakeutua heti päivystykseen. Käänne huonompaan tapahtui antaessamme ensimmäistä annosta antibioottia. Kissa yksinkertaisesti lakkasi hengittämästä kesken antibioottia vasten tappelemisen. Ensiksi emme olleet uskoa, mitä tapahtui, mutta sitten se loksahti kohdalleen: kuollut kuin kivi. Eipä sitä auttanut enää mikään päivystykseen meneminen siinä kohdin. 

Menin opettamaan sen illan tunnit, mutta tuntien jälkeen lysähdin kasaan enkä yhtään ymmärtänyt, miten olisi mahdollista polkea pyörä kotiin. Yöllä itkin, huusin ja tärisin, tai pikemminkin, jokin itki, huusi ja tärisi kauttani, ja siihen johonkin ei oikein pystynyt identifioitumaan, se oli niin erillinen kaikesta logoksesta ja luonnehdinnoista. Kuoleman raja on niin konkreettinen ja virittynyt, että kaikki siinä tilanteessa vapautunut voima, kai se vain oli täristävä ja huudettava pois. 

Siitä pitäen jo ennestään vaikea vuosi on käynyt vaikeammaksi edetä. Minuutit ja päivät kyllä kuluvat enkä lopulta ollut töistä poissa kuin päivän, opetus siltä päivältä vain siirrettiin kauden loppuun joulukuulle, mutta kaikki tapahtui ikään kuin jonkun paljon ilmaa raskaamman väliaineen kannattelemana. Hengitin tuota outoa hyytelöä, kaikki elävät näyttivät haurailta ja pelkäsin koko ajan vuorovaikutuksissa, että toiset yksinkertaisesti lakkaavat hengittämästä yllättäen ja minun pitää vain jaksaa jatkaa ja jatkaa ja jatkaa, osata toimia, haudata ruumiita puutarhaan lisää ja lisää. Öisin heräsin korvatulppienkin läpi miehen ja koiran kuorsaukseen ja säikähdin heidän olevan tukehtumassa. Sain kuitenkin pidäteltyäni itseäni sen kolmen hengityskierroksen ajan syöksymästä toimintaan, ravistelemaan, elvyttämään. (Sitähän se harjoittamiseni on: tauon kuromista ärsykkeen ja reaktion väliin.) Ja niin saatoin antaa toisten nukkua, mutta istuin loppuyön sängynpäätyyn nojaten, itkien ja hihaan niistäen, kaikki ihokarvat pystyssä sojottaen. Vaikka tiesin jo, etteivät he kuolisi tänä yönä, olin jo ehtinyt säikähtää puolikuoliaaksi itse. Koira huusi ja huutaa edelleen öisin hädissään, eloon jäänyt kissa nuoli vatsansa ja puolet tassuista kaljuiksi, vein sen taksilla eläinlääkäriin peläten, että se kuolee sillä reissulla tai ensimmäisen lääkkeen antoon, mutta toistaiseksi kissa on elossa ja karvaakin on alkanut kasvaa takaisin, kiitos lääkehoidon. Mies meni niin itkuisaksi ja hänen pakko-oireensa paisuivat siihen mittaan, että patistin hänet soittamaan työterveyteen, mielialalääkkeen määrä tuplattiin ja hän sai vapautuksen heitä muuten koskevasta läsnätyösuosituksesta, jotta hetkellisesti aika rajallista työkykyä saadaan suojattua.

Viime viikonloppuna näin ensimmäistä kertaa viikkoihin asioita, jotka kiinnittivät huomiota kauneudellaan, saivat vähän hymyilemäänkin. (Opettaessa olen hymyillyt ja nauranut, mutta se on jokin ammattiminä, jonka maailmassa on vain selviydyttävä, laitettava suru hetkeksi syrjään, pois. Sen osaan. En pitkiksi toveiksi, mutta tunti, pari kerrallaan; ilman tuota taitoa olisin tuskin selvinnyt hengissä kaikista taloudellisesti vaikeista kohdista elämässä. Puhun ihan sulavasti hengittämisestä ja siitä, miten se seuraa meitä elämän jokainen hetki. Ja sitten kotona itken, koska muistan, miltä näyttää se, kun rakas olento lakkaa hengittämästä: hampaiden välistä pilkistää sinistyvä kieli ja päivää myöhemmin, haudattaessa, mudasta sojottavat ylös jäntevät auringonkultaiset rusakonjalat, samat jotka niin usein roikkuivat rennosti kissapedin reunan yli, mutta äkkiä kylminä, jäykkinä, kuolonkankeina, joinakin millä ei ole mitään tekemistä sen eläimen kanssa, jonka kanssa nukuimme monet päiväunet.) Laitoin vireille hakemuksen uuteen kissaan, koska jäljelle jäänyt kissa tarvitsee kaverin ja olen vähitellen saanut kerrottua itselleni, että jos eläinlääkäri ei ymmärtänyt, että punainen kissa kuolisi sillä tavalla, miten minäkään olisin sen voinut ymmärtää. Että ei, en tapa kaikkea mihin kosken, että tämä oli itse asiassa ensimmäinen eläimistäni, joka ei kuollut vanhuuden sairauksiin tai niihin liittyvään eutanasiaan, joskus näinkin voi käydä, ja että autan kuitenkin lopulta parhaiten sitä meille tulevaa kissaa niin, että se saa kodin, jossa sitä rakastetaan. Vaikka olenkin vajavainen ja osaamaton ja tapahtuu kamalia asioita, enimmäkseen kaikki on sujunut hyvin eläinten kanssa eikä siis ole ihan kamalaa ottaa uutta eläintä, koska se ajatus, että vahingoitan kaikkea, mitä kosken, ei kestä kriittistä tarkastelua, vaikka kuinka tuntuisikin todelta järkyttyneenä. Ajattelin: no nyt päästään eteenpäin. Ruokakin maistui ensimmäistä kertaa kuukauteen muulta kuin pakkopullalta, jota pitää niellä, koska syömistä ei saa unohtaa. 

Seuraavana aamuna molemmat jalkani olivat aivan kuumat, kipeät ja tulehtuneet. Onhan noita tulehduksia ollut ennenkin, ja jalkani ovat antaneet paljon kipua vuosien mittaan. Sellaiset Lapin-reissut, vaellukset ja eräoppaan koulutukset, joita muut tekevät, kuulostavat hienoilta ja houkuttelevilta, mutta olen joutunut rajaamaan ne pois toiveistani, koska minulla on jalkani eikä niillä voi tehdä samanlaisia asioita kuin muiden jaloilla. Mutta eivät ne ole ikinä tulehtuneet molemmat samalla kertaa. Nyt on syysloma, ja olin suunnitellut tekeväni remppaa, remppakamat ovat valmiina, mutta remppaaja vuoteenoma. Olin myös uhonnut saavani viimein levätä - univelka on melkoinen, koska olen nukkunut punaisen kollin kuoleman jälkeen kokonaisen yön peräti kaksi kertaa, mikä on aika vähän kuukauden aikana - mutta en tietenkään tarkoittanut tätä, että joudun vuodelepoon. Hemmetti sentään!

Kirsikaksi kakun päällä olin jalkojen tulehtumisesta niin levoton, että sain hillittömän hyödyllisyysvimman ja makaamiseenpitkästymisen ja päätin parsia kaikki reikäiset sukat ja paidat. Vompsu toi niitä sängylle ja aloin kursia vuosikausien reikiä, jotka olivat ilmeisesti vain odotelleet tällaista tarpeeksi syvän epätoivon hetkeä. Mietin siinä parsiessani kaikkea, joudunko taas vaihtamaan ammattia, että haluan pystyä vielä joskus kävelemään, ja miten nopeasti jokin ihan rutiiniasia voi muuttua joksikin täysin saavuttamattomaksi. Ja miten puuduttavan pitkästyttävää on vain odottaa, että tulehdus laantuisi. Jossain vaiheessa pitkän maanantain päätteeksi mies kapusi aivan väsyksissä lasikuistilta yläkertaan luokseni ja totesimme molemmat, että ihan perse päivä tämä. Miehen mukana sängylle oli kiivennyt myös pieni hiekanvärinen kissa. Se läimi villalangan pätkää kädellään ja imaisi sen äkkiä suuhunsa kuin spagetin. Yritin haroa lankaa sen suupielestä, mutta se käänsi päätään sivuun ja nielaisi saaliinsa. Tuijotin kissaa typertyneenä ja sitten aloin itkeä. Olisin antanut mitä vaan pitkästymisestä, mutta pitkästyminen oli tiessään. Soitin eläinlääkärille. Kyllä, kissa pitäisi yrittää oksennuttaa, lanka voi tukkia suoliston. Eläinlääkäriasema oli sulkeutumassa yöksi, mutta he antoivat eläinsairaalan yhteystiedot, jo toiseen kertaan kuukauden sisään. Vompsu ei ollut uskoa korviaan, kun sanoin, että hänen pitää viedä kissa taksilla eläinsairaalaan NYT, keskellä yötä. Kyllä hän toki ymmärsi sen, etten voinut niillä jaloilla lähteä mihinkään ja että jos toinenkin kissoista kuolee, siitä ei ehkä noin vain tokeennutakaan. Joten he lähtivät taksilla, ja jäin parsimaan parsimistani, parsimaan ja itkemään. Onhan minulla ennenkin ollut kissoja mutta eivät ne ole olleet kiinnostuneita langoista. Täällä en taas ole lankojen kanssa tehnyt mitään ennen tuota iltaa. Tunsin itseni niin typeräksi ja toimillani vain kuolemaa kylväväksi. Oliko parsiminen oikeasti muka tärkeää? Ei tietenkään. Miksen malttanut olla tekemättä mitään, hengitellä vain, sietää hyödyttömyyttäni ja pitkäveteisyyttä? Ja niin edelleen. (Sain parsittua kaiken ja siivottua langat pois ennen kuin kissa palautui kotiin.) No, kissaa ei tietenkään saatu sairaalassa oksentamaan. Ei auttanut kuin tuoda se kopassaan takaisin kotiin ja toivoa sen oksentavan taksiin tai kotiin päästyään. Mutta vielä mitä. Se vain halusi syödä (luultavasti kiitos kortisonikuurin). Niinpä maanantai-illasta saakka olen yrittänyt tuijottaa kissaa ja arvioida, vaikuttaako se kivuliaalta vai ei. Mutta koska toisen kissan kuolemasta on vasta kuukausi, tuoreessa muistissani on, miten tarkasti kissat halutessaan salaavat kuolemanvaarallisetkin tilat ja että ei, minulla ei ole hajuakaan kissan todellisesta tilasta, todellakaan. (Ymmärrän kissoja, enhän minäkään ole suruani ilmaissut opettaessani. Asiat on mahdollista laittaa sivuun odottamaan ja palata niihin, uudestaan ja uudestaan. Yksi oppilaistani sanoi männäviikolla, että ihana kun olen aina niin ilahtunut kaikesta - niin vähän me toisistamme tiedämme. Mutta muutama oppilas on itkenyt kuin vesiputous, ei se ole kovin tavallista, he ehkä poimivat jonkin signaalin.) Lankaa ei ole vielä tullut kakassa ulos, mutta eipä ole tullut eläinlääkärin mainitsemia tukkeumaoireitakaan. Vielä saamme jännittää, onko edessä päivystykseen hakeutuen pikainen leikkaus vai hoituuko asia itsestään luonnollista tietä. Ainakaan pienen kissan ruokahalua ei lannista mikään, se söi maanantaiyönäkin valtavan vuorellisen ruokaa heti lääkäristä kotiuduttuaan, vaikka lääkäri oli sanonut, ettei se varmaan suostu vielä aamullakaan syömään pahoinvointia aiheuttavan lääkkeen takia. Se syö ja syö ja syö ja syö. Ja jokaisen aterian myötä huokaan hivenen helpotuksesta. 

On torstain illansuu, ja olen viimeksi käynyt ulkona sunnuntaina päivällä. Matka keittiöön tai vessaankin on ponnistus, nyt sentään kivuttomampi kuin maanantaina, jolloin olin hajota jo viiden askeleen matkasta vessaan. Hyvä puoli asiassa on se, että yksi työnantajistani antaa minulle työterveyden palvelut. Niinpä soitin tiistaina, kissasairaalayön jäljiltä itkuisena työterveyshoitajalle syötyäni jo maanantaina itseohjautuvasti sitä vahvaa tulehdusta sammuttavaa lääkettä, jota olen saanut nivelrikkoa varten. Työterveyshoitaja kuunteli hetken ja kysyi, milloin tuki- ja liikuntaelimistöäni on viimeksi tarkasteltu kokonaisuutena ja onko koskaan poissuljettu autoimmuunisairauksia. Kerroin, että vuonna 2013, samassa kohdassa, jossa jouduin vaihtamaan ammattia näistä syistä. Mutta että silloin fysiatrian poliklinikalla oltiin sitä mieltä, ettei kyse ollut muusta kuin herkästi tulehtuvasta kudostyypistä. Työterveyshoitaja huomautti, että onhan vuodesta 2013 jo melkoinen aikakin. Sain huomiselle tunnin ajan työterveyslääkärille. Tunnin ajan! Käsittämätöntä. Ja pääsen fysioterapiaankin. Olin niin helpottunut puhelun jälkeen, että itkin koiran ihan märäksi ja niistin hihaan monta monituista kertaa. (Vaikka tietysti lääkärille meno pelottaakin.) Saas nähdä, milloin pääsen palaamaan työhön, mutta ainakin asia etenee jollain tavalla ja joku yrittää auttaa minua ymmärtämään kokonaiskuvaa tästä kehosta, joka tulehtuu niin usein, rajusti ja varoittelematta. Ehkä sille kaikelle on jopa nimi.

Tuntui typerältä ja väärältä olla huolissaan omasta työkyvystään kun samalla piti pitää silmällä, onko kissa hengenvaarassa. Jokin työkykyasia on kuitenkin niin pientä ja epäpyhää elämän ja kuoleman isoon rajaan verrattuna. Mutta yhtäkaikkisesti tuntui kurjalta, ettei voinut mennä metsään kävelemään ja itkemään, se kun on se säätelykeino, jota olen tottunut käyttämään. Ei ainoa, mutta helpoin ja luontevin. Nyt jotenkin huoli työkyvystä tuntuu käsitellyltä. Kaipa itsekin totesin, että jos niin käy, etten voi jatkaa tässä ammatissa, opettelen jonkun toisen. Olen tehnyt sen jo useamman kerran, miksi se ei siis nytkin onnistuisi.

Tänään on torstai ja olen varovasti tehnyt vähän joogaa, koska tulehdusreaktio on sammunut jaloista levon ja vahvan lääkkeen myötä. Sellaista, siis, missä ei tarvitse olla jalkojen päällä, lattialla pyörimistä ja hengittämistä, nesteitä liikkeelle laittavaa, hengitystilaa vapauttavaa.  Käveleminen antaa kyllä aika voimakasta kipua edelleen, mutta uskon selviytyväni huomenna lääkäriin taksilla. Tuntuu kummalliselta, että kaiken tämän jälkeen, tämän kamalan kesän ja syksynpuolikkaan jälkeen, miten sydän yhä jaksaa lyödä ja hengityslihakset liikuttaa keuhkoja. Olen hajalla kuin surujen sammakko. 

Sellaista on elämä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Ja välillä, kaikkea muutakin. Mutta kerta toisensa jälkeen elämä työntää polvilleen ja pakottaa kumartumaan, tärisemään, huutamaan, luopumaan, aloittamaan uudelleen alusta. En tiedä mitään, ymmärrä mitään, osaa mitään oleellista. Vaan eivätpä tiedä, ymmärrä ja osaa muutkaan. Me vain niitämme sekunteja minuutteja tunteja päiviä viikkoja kuukausia vuosia, haparoimme pimeässä askel kerrallaan. Ja tämän ajan keskellä tuntuu siltä, että ainoa oikea vaste tähän kaikkeen olisi liikuttua kyyneliin ihan kaikesta, ihan kaikesta elävästä. 

Kirjoitan "keskellä", vaikka se, että kirjoitan, saa minut epäilemään, että olen jo reunalla, siirtymässä jonnekin toisaalle. 

Tuomiopäivän tuhonäätä ei piittaa puolukoista eikä äiti räikeästä huivista

Hoivabuddha Laguunalla on toinenkin nimi. Se on tuomiopäivän tuhonäätä. Tämä nimi vastaa koiran näkemystä kissasta, joka ensin stalkkasi, sitten löi perseelle ja nykyään istuu noin millimetrin päässä koiran ruokakupista tämän syödessä uhkaavasti muristen. Mitäpä tässä, ihan sattumalta se tuhonäätä siinä istuu. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että jos koiran naama hiemankin irtoaa ruoasta, kissan naama puikahtaa tilalle ahmimaan.

Kun täällä tuhotaan jotain, on syyllinen yleensä selvillä: näätä Laguuna. Se rakastaa romputtaa vessapaperirullan auki, pudottaa tavaroita pöydiltä, kaataa kukkaruukkuja, vaania Zenonia ja koiraa, pihistää kaikkea suussa kannettavan kokoista (kuten villasukkahousut) ja raahata saaliinsa vaivihkaa yläkertaan, jonne kinostuu näädän kätkökasoja. Sen toimijuus taitaa olla vahvempaa kuin meidän kenenkään muun. 

Edes ulkona möyrivät työkoneet eivät sitä jaksaneet masentaa kuin päivän, pari. Nyt se ammentaa voimia siitä, että kaikki me muut olemme metelistä jotenkin lanassa. Sen suhteellinen asema on vahvistunut. 

Tänään aamulla Vompsu yritti asemoida puuronsa vessakäynnin ajaksi turvaan niin, ettei tuhonäätä pääsisi sitä lärpättämään. (Sanonta kuumaa puuroa kiertävästä kissasta ei selvästikään pidä paikkaansa - tämä eläin ei ainakaan vaivaudu mitään kiertelemään vaan iskee kiinni heti kun siihen avautuu mahdollisuus.) Nauroin kuullessani esteistä - ikään kuin Laguunaa pitelisivät. Eivätkä pidelleetkään. Niin että kun Vompsu palasi vessasta, istui kissa postimerkin kokoisella vapaalla tasolla puurokulhon vieressä ja veti puuroa kaksin tassuin. Puolukat oli ensin heitetty helvettiin puuron päältä. Tai siis lattialle mutta näinä päivinä se muistuttaa helvettiä. Salaojaremontti tarkoittaa, että sisään vaelletaan aina hiekka- ja muta-aavikon ylitse. Kaikkalla on hiekkaa ja mutaa. Ajattelin siivota vasta kun urakka on ohi, koska toistaiseksi ilo siitä jäisi aika lyhyeksi. 

Eilen juttelin toisen näädän kanssa puhelimessa, nimittäin äitini. (Hänen habituksensa on kovin samanlainen kuin Laguunan ja välillä ajattelen, että alitajuisesti valikoin kissoja, jotka muistuttavat äitiäni: pyöreä naama, piskuinen maatiaismallinen vartalo, valtavasti energiaa ja toisaalta lämmintä hoivaa sen takaamana.) Äidin kaihi leikattiin molemmista silmistä toissapäivänä. Ajattelin tietysti toistuvasti leikkauspäivänä äitiä sairaalassa ja kurkkua kuristi, vaikka kuinka stoalaisesti koetinkin muistuttaa, ettei se äidin sairaalassaolo itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni millään tavalla. Soitin vasta eilen, koska leikkauksissa annettaan voimakkaita rauhoittavia ja kipulääkkeitä ja nehän väsyttävät. Uni on kuitenkin paras toipumisen tae, en halunnut sitä häiritä. Äiti näkee objektit vasta epämääräisinä hahmoina. Silmät vuotavat ja vetistävät. Mutt värit hän näkee taas ja oli saanut pienehkön sokin mennessään ottamaan takkiaan. Sen hihasta oli löytynyt todella ruman räikeän värinen huivi, joka ei tuntunut ollenkaan hänelle itselleen kuuluvalta. Myöhemmin illalla hän oli peilistä nähnyt sumeasti hahmonsa koettaessaan tiputtaa silmiin kipu-, kortisoni- ja kosteutustippoja. Hahmolla oli järkyttävän räikeän punainen tukka, ihan eri värinen kuin ennen leikkausta. Ylipäänsä, sanoi äiti, maailman värit muuttuivat. Kaikki ei enää ollut rusehtavaa! Koetin sanoa mahdollisimman pehmeästi, että niin no, toki minä huomasin jo joitain vuosia sitten äidin alkavan rakastaa semmoisia väriyhdistelmiä ja kuvioita, joita mummot ja pikkulapset rakastavat: suunnattoman räikeitä värejä, isoja selviä kuvioita. Ja olin ihmetellyt sisimmässäni, mikä ihme on se voima, joka saa mummoikäiset rakastamaan näitä räiksyleitä kuoseja. No, nyt minulla on vastaus: vanhuusiän kaikin vaikutus värien havaitsemiseen. Sanoin äidille, että hänen huulipunakokoelmansa saattaa kokea muutoksen, sen verran räikeitä värejä hän on niissä viime aikoina harrastanut. Ai kauhea, huokaa äiti. Hän oli vain halunnut edes jonkin pienen raikkaan kirkkaan pilkahduksen tylsään ruskeaan maailmaan! (Äitiä patistettiin kaihileikkaukseen jo kolme vuotta sitten mutta hän sinnitteli tänne saakka uskotellen kai pysyvänsä nuorempana, jos tuommoisia vanhuuden merkkejä ei joutuisi suorittamaan.)

Selittämättä jäävät enää ne nuoremmat naiset, jotka rakastavat noita ärjäkän räikeitä värejä huulipunissaan ja tunikoissaan. Mutta ehkä heidänkin näkönsä on heikompi? Työkkärissä töissä ollessani hämmästyin tajutessani, miten moni ei näe tietokoneelta juuri mitään, jos kirkkaus on matalin mahdollinen. Minulle taas suurempi kirkkaus tuntuu siltä kuin pään läpi iskettäisiin vaarnoja. Huvittavin tilanne oli, kun siellä avokonttorissa olin säätänyt lempipaikkani (mahdollisimman kaukana loisteputkista) monitorin asetukset niin että kirkkaudet ja kontrastit olivat pienimmät mahdolliset, ja sitten yksi aamu minulla oli aamulla esitys ja saavuin avokonttorin puolelle vasta myöhemmin ja paikka olikin juuri varattu - kollega siellä oli saada kohtauksen, kun hänen näköaistillaan vaikutti siltä, että monitori oli rikki. Minä tietysti näin siinä ihan tavanomaisesti avausruudun maiseman sisäänkirjautumisriveineen, mutta hän näki vain pimeyden. Säädin kirkkaudet hänelle sopiviksi ja sitten siirryin toiseen koneeseen säätämään - työtoverin sanoin sabotoimaan - sen näytön asetuksia semmoisiksi, että työnteko voisi olla siedettävää. (Mukavaahan se ei avokonttorissa voi olla. Liikaa valoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääniä, aivan kuin koulussa aikanaan.) Kollega oli minua nuorempi. Hänen puhuttuaan asiasta toisille useampikin ihminen tuli ihmettelemään, miten muka näen mitään niin pimeältä näytöltä. Koska tein työttömyysturvalausuntoja heitä nopeammin, he joutuivat uskomaan, että taidan kuitenkin siltä nähdä ihan hyvin kaiken tarpeellisen. 

(Sama äänien kanssa - kun minulta mitattiin kuulo kymmenisen vuotta sitten, kuulin semmoisia ääniä joita ei pitäisi enää kouluiässäkään kuulla. Kuulen junassa matkustaessani monien korvanappimelodioiden kakofonian useamman penkinkin päästä ja ihmettelen, miten kovalla ihmiset musiikkejaan kuuntelevat. Mutta varmaan se on heille sopiva, ei kova. Varmasti heistä ei tunnu siltä, että vaarnoja hakataan korvista sisään. Meneväthän ihmiset vapaaehtoisesti konsertteihinkin ja näin, kääntävät itse sen volanappulan sellaiselle tasolle, joka minulle olisi kidutusta, ja huutavia ihmisiä pidetään jotenkin reippaina. Yleisin äänipalautteeni toisille on, että ei tarvitse huutaa, en ole kuuro. Olen oppinut puhumaan kovaa nyt opettaessani, ei siinä mitään, eli osaan itsekin huutaa. Mutta en käyttäisi sitä kahdenkesken tilanteessa. Liikuntasali ja kaksinkeskustelu ovat erilaiset tilanteet. Ihmiset, jotka eivät tee eroa näiden välille, jaksavat hämmentää. Ehkä sellaiseksi kasvaa, jos pitää aina kahdenkeskisessäkin huutaa taustaradion tai taustateeveen päälle? Tai jos oma tärkeä ihminen ei kuule hyvin?)

Vanheneminen tapahtuu kaikille. Niinpä sanoin eilen illalla Vompsulle ennalta, että siinä vaiheessa kun alan raahata kotiin räikeitä vaatteita, pöytäliinoja ja niin edelleen, voisiko hän ystävällisesti ja sinnikkäästi paimentaa minut silmälääkäriin, koska todennäköisesti minulla on silloin kaihimuutokset päällä. Etenkin jos tuon jotain kirkkaanpunaista ja fuksiaa ja tummanlilaa ja sähkönsinistä, on aihetta epäillä havaintoavaruuteni muuttuneen radikaalisti. Korostin Vompsulle, että operaatiopelkoisena todennäköisesti itse vähättelen ja selittelen asiaa pois aivan viimeiseen saakka (aivan kuten äitikin, joka kovasti korostaa, ettei operaatio lainkaan jännittänyt, olkoonkin että hän halusi puhua siitä aika paljon; ihminen voi huijata itseään todella hyvin ja mikäs siinä, kunhan asiat kuitenkin lopulta hoidetaan). (Minun on helppoa tunnistaa äidin huijaus koska huijasin itseäni samalla tavalla vuosikaudet. Enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, kumpi on autuaampi tila, huijattu vai pelkonsa tunnistava. Jälkimmäinen on toki mukavampi lähipiirin kannalta. Paitsi niiden, jotka ovat allergisoituneet toisten peloille. Ja heitä, kuten olemme pandemiassa saaneet huomata, on todella paljon!)

Saa kyllä olla onnellinen, jos elää kaihileikkausikään saakka. Lahjahan se olisi. En tiedä, uskonko sellaiseen mahdollisuuteen. Yksi tuttava kuoli tässä juuri istualleen nojatuoliinsa. En osaa kuvitella, miltä hänen vaimostaan tuntuu. 

Sukulaisista vaikeina aikoina

Viime päivinä olen ajatellut paljon politiikkaa ja sitä, mitä Twitterissä on alkanut puskea läpi joidenkin poliitikkojen kertomana - että toiset ihan oikeasti nauroivat makeasti ja päin naamaa, kun he ehdottivat varotoimenpiteitä silloin kun epidemia ei ollut vielä jalkautunut Suomeen. Sitä, miten vähän lopulta tietää maasta, jossa elää, sen käytännöistä. Paitsi ehkä ryhmäpaineesta, jota olen inhonnut lapsesta saakka ja jota inhoan vuosi vuodelta yhä tylpemmin ja kuvottuneemmin. 

Ja sitten makaan saunassa ja mieleen tulee isoisoisäni Inkerinmaalta. Miten vähän sitä lopulta siitäkään tietää, mitä kulissien takana tapahtui. Ajattelen, että onhan siinä jotakin erikoista, että he ensin säästyivät Stalinin vainoilta kun lähes kaikki ympäriltä kyydittiin Siperiaan. Isoisoisäkin vietiin mutta hän palasi samoin tein takaisin kuin jojo. Edes heidän maatilaansa ei otettu pois, sosialisoitu. Miten? Miksi? Ja mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun tämä viittä kieltä sujuvasti puhunut maalaisherra saapui jatkosodan aikana Suomeen siinä inkeriläislastissa, joka tuotiin maatalouteen sodan ajan apukäsiksi ilman aikomustakaan antaa heidän oikeasti asettua tänne asumaan suomalaisiksi? Miksi hän sai äkisti talon ja rahaa paikalliselta teollisuuspohatalta, jota ei entisestään tuntenut? Sukulaiset tietävät kertoa, että isoisoisä meni yksin ja tyhjin käsin teollisuuspohatan kanssa suljettujen ovien taakse ja palasi sieltä mukanaan riittävästi rahaa talon ostamiseen. En tiedä, mitä isoisoisäni myi, mutta epäilisin, että informaatiota. (Aika monta lastaankin hän sai tänne jäämään turvallisesti, kun suurin osa inkeriläisistä savustettiin pois.) Mutta mikä informaatio on ollut noin kovaa valuuttaa siellä ja täällä?

Näin isoisoisästä unta. Hänellä oli ketunpunainen tukka ja suuri nahkainen kapsäkki, jonka sisällä avautui huikaiseva tähtitaivas. Kun kysyin unessa, miten tämä on mahdollista, hän vastasi, että hän on kuollut, ja kuolleille kaikki semmoinen on sallittua. Keskustelimme luonnollisesti unikaupungissani, jossa käydään sotaa, on käyty koko elämäni ajan. Unessa mietin kaukaisten pommien ääniä kuullessani, oliko isoisoisällä jotain tekemistä niiden kanssa. Onko pommi, joka laukussani on, isoisoisän taivaslaukusta?

On niin vähän, mistä tietää. Luin inkeriläisistä kertovasta kirjasta, vai kuulinko sen luennosta, miten 20-luvulla inkeriläispojat suunnittelivat terroristi-iskuja Pietariin, ja miten sen seurauksena kyliä poltettiin. Kun luin tästä, silmissä sumeni ja tajusin, minkälaisessa kaikessa isoisovanhempani ovat saattaneet olla mukana. Jos ei tekemässä, ainakin näkemässä, kuulemassa huhuja, piilottamassa, rahoittamassa. En tiedä, kukaan ei tiedä. Siitä on aikaakin jo sata vuotta. Se on ollut aivan toinen maailma. (Ja silti kovin samanlainen aika. Pandemia, esimerkiksi. Sota. Vallankumous.) 

Mutta se on sanottava, että saan voimaa useissa tilanteissa isoisoisästäni, jota en tietenkään ole oikeasti tavannut. Ajattelen, miten hän keplotteli menemään, ja samassa tunnen itsenikin ketuksi, joka jolkottaa tilanteiden halki kenenkään raapaisematta. Ei suurena, ei tunnettuna, ei mitään semmoista, mutta koskemattomana, naarmuuntumattomana, vapaana ja valppaana.

Saunassa ajattelen myös tätä: onneksi sairastuin viruskeuhkokuumeeseen kuusi vuotta sitten. Onneksi, koska se sai minut ymmärtämään, miten infektio voi kääntää elämän jonkun muun elämäksi. En halua menettää rippeitäni, joiden avulla roikun työelämän liepeessä kiinni. Enkä halua, että moni muu joutuu tähän tilaan, jossa ei ole oikein selvää, onko sairas vai terve, tai mitä nuo käsitteet edes pitävät sisällään. Ei kulu viikkoa, jona en ajattelisi isoäitiä, isoisoisän vanhinta tytärtä, ja tämän sairauksia. Ne olivat selviä jo silloin kun synnyin. Nuorempana ajattelin, että olemme jotenkin heikkoa geneettistä materiaalia, koska eivät muiden mummot olleet niin sairaita. Nykyään, korona-aikana, ajattelen, että nuorena sairastettu paha infektio altisti hänet niille sairauksille. Hän sentään meinasi kuolla parikymppisenä, hiukset tippuivat kaikki päästä ja kuin ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä. Mutta muuttuneena, ajattelen nyt. Ei ollut sattumaa, että juuri hänelle kasautui sairaus toistensa päälle. Kun katselen äitiä, en voi sanoa, että geneettinen materiaali olisi heikkoa. Äiti on seitsemänkymmentäkuusi ja tekee edelleen usein kuusipäiväistä työviikkoa. Äiti ei ole saanut nuorena pahaa infektiota, kunhan on joutunut anoreksian takia sairaalaan. Silloin sitä ei tietenkään vielä kutsuttu sillä nimellä. Ja menettänyt kolarissa ylähampaansa teininä. Sillä ei ole mitään tekemistä geenien kanssa, tai minkään muun. Minulla on edelleen ylähampaat. Ikänäkökään ei ole vielä iskenyt, tai huonokuuloisuus, tai vaihdevuosioireet. Mitäs sitä pienistä, vaikkei enää kestä valvomista eikä musiikkia. Jaksan raahata multasäkkejä ja viljellä osan ruostamme. 

Joskus mietin toista isoisääni, sitä, jota isäkään ei tavannut. Sitä, miten hän oli palannut takaisin pohjoisesta hevosseikkailustaan ja ollut tulossa takaisin. Ja miten hän oli mennyt heinäpellolla mummun äidille puhumaan, että tulisi takaisin jos vain mummu hänet huolii, ja mummun äiti sanoi, että parempi häipyä niiltä seuduilta ja olla enää ikinä näyttämättä naamaansa sielläpäin. Mummu kuuli tämän vasta äitinsä kuolinvuoteella. Mitä se isoisä on ajatellut, miksi hän on totellut mummun äitiä? (Kaiken kuulemani perusteella mummun äiti on ollut aivan järkyttävä ihminen, todella ilkeä ja ankara, ehkä siksi?) Miten mummun äiti on voinut sanoa niin? Liittyykö se siihen, että mummun äiti oli vienyt isäni tämän isänäitiä katsomaan, ja tämä nainen oli sanonut, että ei tuo äpärä ole hänelle sukua, viekää pois? Siihen aikaan oman pojan avioero on ollut niin kipeä juttu. Ja mitä mummu ajatteli kuullessaan entisen miehensä halunneen palata kauan aikaa sitten ja äitinsä tyrannoineen senkin jutun? Mutkikasta on ollut sielläkin sielunelämä. Mikään tässä maailmassa ei saa minua uskomaan suomalaisia tasaisiksi. Ei tällä sukutaustalla. Ja tämän mummoutensa kieltäneen naisen äiti oli puolestaan vaatinut, että isän isän piti muistaa testamentissaan näitä ensimmäisen avioliittonsa lapsia, koska hän oli aina arvostanut mummuani ja säälinyt sitä asemaa, johon tämä oli yksinhuoltajana joutunut, ja oli ollut pahoillaan, että hänen tyttärenpoikansa oli semmoista mennyt tekemään. Kun testamentti aikanaan luettiin, tuli isänisän uudelle perheelle yllätyksenä, että heidän isällään oli ollut jokin ensimmäinen avioliitto ja että heillä oli puolisisko ja puoliveli. He olivat kuvitelleet olleensa ainoita ja pitäneet isäänsä vakaana perheenisänä. (Mitä hän varmasti oli ollutkin, kai sitä moni ihminen tarpeeksi kipeät läksynsä oppii kerrasta.) Tai puolisisko oli kyllä juuri kuollut, oli enää puoliveli, isäni. Isä oli mennyt tapaamaan näitä ihmisiä, heihin oli ollut vaikeaa suhtautua. He olivat kyllä ystävällisiä mutta kovin eri sosiaaliluokasta, vauraita, koulutettuja, tasapainoisen oloisia. Ja tietysti täysin vieraita, keskenään sisaruksia ja sitten isä ainoana ei-ulkopuolisena ulkopuolisena siinä joukossa. On varmasti outoa saada eläkeiässä äkisti uusia puolisisaruksia! Isä sanoi, ettei hän oikein osannut puhua näiden puolisisartensa kanssa. Ymmärrän sen hyvin. Minullakin on semmoinen olo useimpien ihmisten kanssa. Tai siis, osaan kyllä puhua ja kuunnella, mutta tuntuu, että mitään todellista kohtaamista ja myötätunnon vaihtoa ei tapahdu kuin harvoin. Ja joskus silloinkin tajuaa kaiken siitä kiitollisuuden keskellä, että on silti valtavasti, mitä ei voi oikein käsittää. Niin erilainen elämismaailma. 

Se isotäti, äidin täti, joka kuvitteli isänsä olleen Mannerheim, on jo kuollut. Isotäti, jonka olohuoneen seinällä koreili koko seinän mittainen Botticellin Venuksen syntymä ja kaappien päällä kiinalaisia vanhoja maljakoita. Saunassa ajattelen: nämä uudet dna-tutkimukset eivät olisi miellyttäneet isotädin romanttista mielenlaatua. Mutta miksei hän ajatellut sitä, miten jännittävä hänen oman inkeriläisen isänsä, sen oletetun oikean isän, tarina oli? Minusta se tarina on ainakin yhtä kiinnostava kuin Mannerheimin tarina.

Tarinat liukuvat yksi kerrallaan hautaan. 

Maksoin poliisille käsittelymaksun. Olemme muutaman muun tilanteesta järkyttyneen kanssa järjestämässä kynttilätilaisuutta, jossa voi muistaa yhdessä koronaan kuolleita. Kuolemia tulee kymmenisen päivässä. Jokainen heistä vie hautaan mukaansa palasen historiaa, ymmärrystä, myötätuntoa. Jäljelle jää ihmisiä, jotka jäävät miettimään, mitenhän se ja sekin asia oikeastaan meni. 

Historia ja kulu ovat niin kummallisia, unettavia ja taivaansyviä. Suuria tapahtumia, outoja sattumuksia ja kaiken keskellä nestettä täynnä olevat nahkasäkit eli ihmiskehot ajatuksineen ja tunteineen. Pidän tästä itäisestä kehon luonnehdinnasta, nesteellä täytetty nahkasäkki. Ja silti jokaisella nahkasäkillä ainutkertainen näkökulmansa asioihin. 

On vaikeaa ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka olisi osannut arvata viisi vuotta sitten, että nuoriso liikkuu jollain sähköpotkulaudoilla? Tai että niitä oikeasti saa jättää kaduille lojumaan siten että ihmiset satuttavat niihin itsensä pahasti? Tai että on suunniteltu semmoisia roskiksia, jotka ovat vinossa, jotta ne palvelisivat paremmin ohi kiitäviä pyöräilijöitä? Tai että tyypit roikkuvat ruuduillaan tunteja päivässä?

Six memos for the next millennium, muistan edelleen sen, ostin sen kirjan ja luin juuri yliopiston aloitettuani. Yksi päivä metsässä kävellessäni muistin sen, aivan äkisti, katsellessani metsän syvyyttä, hitautta, syklisyyttä. Ajattelin: Kävelin ulos siitä maisemasta, siitä maailmasta. Nesteellä täytetyn säkin maailmaan, sammalmaailmaan, tikkojen koputuksiin ja kirjanpainajien tuhoihin. Maailmaan, jossa iho puhkeaa täyteen korvia ja salaperäistä sopotusta, unia ja muistikuvia. 

Parempi tietää

Aivan absurdi päivä. Ukostaa, jyrisee, salamoi, välillä sade piiskaa. Vompsu saa kuulla isänsä olevan kuolemassa toisessa kaupungissa. Hänen on äkkiä pakattava matkatavarat mukaan. Ei tiedetä, kauanko kaikki kestää. Se voi tapahtua ennen hänen perille ehtimistään, tai ensi viikolla tai sen jälkeen. 

Voi olla, ettei mitään tapahdukaan. Että jälkeenpäin asialle hymähdetään: väärä hälytys.

Kaikki on haurasta. Eilinen ilta kului migreenin ruuvipuristimessa. Tänäänkin kaikki on vielä epävakaata vaikka kipu onkin lientynyt niin että voi taas haluta olla olemassa. (Tämä kirjoittaminen ei ehkä ole viisain tikki tässä vaiheessa mutta haluan prosessoida.)

Ja tänään, juuri ennen Vompsun isän uutisia, tulivat tulokset verikokeesta, johon varasin ajan itselleni pari päivää sitten tajuttuani, että niin, olen kohta viidenkymmenen, eikä minulta ole ikinä mitattu kolesteroleja, vaikka molemman puolen suvuissani on saatu sydänkohtauksia urakalla. Ihmiset, jotka ovat olleet hyvässä kunnossa ja syöneet terveellisesti. No, tuloksista näkyy, että kolesterolit ovat hyvällä mallilla, samoin kalsiumit ja raudat, joista jälkimmäinen on itselläni perinteisesti paukkunut lähinnä ylärajojen tuntumassa. Mutta vitamiinit ovat poskellaan, nekin otettiin kasvissyöjän pakettitutkimuksessa. Pelkäsin, että B12 on edelleen vähän alamaissa, koska olen ennenkin saanut megaloblastisen anemian, vaikka tuolloin popsin tuota vitamiinia purkista. 2005 lääkäri neuvoi syömään oikein reilua valmistetta, ei mitään 100 % päivän tarpeesta -pihistelyä. Sen seurauksena B12-tasoni ovat Homo sapiensin mittausarvotaulukon ulkopuolelta. Laboratorio tulkitsee, että lienen saanut juuri pistoksen suoraan lihakseen. Hyvänen aika. Taitaa olla aika vähän pienentää annosta, vaikka kuinka lääkäri suurempaa annosta suosittikin. (Tietenkään näitä ei jälkikontrolloida, mitäpä sitä turhia.) D-vitamiinista taas olen pelännyt, syönkö sitä liikaa, kun olen syönyt korkeinta turvalliseksi Suomessa mainittua annosta päivässä (100 mikrogrammaa) kesät talvet jo vuosia. Ja paskan marjat. Olen reippaasti viitearvon alapuolella, vaikka olen kuinka ottanut vitamiinini öljyyn uutettuna ja runsaimmin pähkinöitä sisältävän aamiaisen kyytipojaksi. Se ei vain näytä imeytyvän. Nyt on elokuu, arvojen pitäisi sikäli olla korkeimmillaan vuodenkierrossa. On ollut kuuma kesä ja olen riekkunut kaikki päivät ulkona shortseissa ja topissa ja silti arvot ovat aivan paskat. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun minulta mitattiin D-vitamiinit. Ei ihme, että olen ollut vuosikausia altis sairastumaan ja olen kerännyt kaikki flunssat, eikä ihan keveinä versioina. Millainenhan taso on ollut vuosina ennen kuin aloin popsia tuota korkeampaa annosta ja menin suositusannoksella 10 mikrogrammaa? En oikeastaan edes haluaisi ajatella tätä. Mitenhän lienee koronarokotussuojankaan laita, kun D-vitamiinia on seerumissa ollut pistohetkillä aivan liian vähän?  No, ei auta kuin ottaa uusi yritys D-vitamiinin kanssa, vaikka rokotteen kanssa sitä ei tietenkään saa. Tilasin suun limakalvolta imeytyvää D-vitamiinia, koska selvästi suolistostani se ei imeydy yhtään mihinkään vaan tulee suoraan läpi. Ja verikokeeseen on selvästi mentävä uudestaan muutaman kuukauden kuluttua tarkistamaan, alkaako uusi lähestymistapa purra. 

Jospa vaikka minusta tulisi ihminen, joka ei ole koko ajan sairaana! Ties miten tämä vaikuttaa nivelkipuihinkin. Tai jopa tähän tiikeriin kallon sisällä.

On levottomuutta herättävää tietää. Ja silti, on parempi tietää. Voi edes yrittää tehdä asioille jotain. Mutta ei minua lainkaan hämmästytä, että sain migreenin sen jälkeen kun kävin verikokeessa; liikaa kiihdyttäviä asioita.

Ihmettelin laboratoriossa hoitajaa, joka ihmetteli, miten tulin tutkimukseen ilman lähetettä. Tähän pääsee ilman lähetettä, sanottiin teidän netissä, takeltelin. Niin mutta - jos mikään ei ole vialla, hän sanoi. Ei sitä tiedä, sanoin. Kai sitä voi kerran elämässään kolestorolit ottaa. Niin joo, hän sanoi. Niin varmaan. Hyvä kun pidät huolta. Mutta jännä kun sulla ei ole siihen lähetettä, yleensä ihmisillä on. En jaksanut alkaa valistaa siitä, miten freelancerilla ei ole työterveyttä ja miten julkiselta ei saa lähetteitä yhtään mihinkään ellei ole pää kainalossa. (Sitä paitsi luettuani erinäisten tahojen parahduksia julkiselta puolelta ei minulla olisi sydäntäkään sitä puolta kuormittaa, kun kerran on rahaa mennä yksityisellekin testiin.)

Tunnen itseni aika hauraaksi taas kun on mitattu ja analysoitu ja asioita on pielessä. On helppoa kuvitella, että asiat ovat kunnossa ja sitä vaan varmuuden varalle tsekkaa. Ja sitten ei se olekaan niin. On hankalaa, kun tavallaan on ainakin kuvitelmissaan ihan vahva ja jaksava ja perusterve mutta sitten on kaikenlaista outoa pikkukremppaa, imeytymättömiä vitamiineja ja flunssaharavuutta ja migreenien inhottavia aaltoja ja välillä nivelrikon täysstoppi. Olisi myös jotenkin loogisempaa, että huomaisi jonkin asian puutteen, jos ei olisi yrittänyt siitä asiasta pitää huolta. Mutta eihän elämä niin mene. Sitä voi vaikka kuinka yrittää pitää huolta ja silti menee pieleen. On tavallaan aika ironista, että vanhan koiran terveydestä tiedetään niin paljon enemmän kuin meidän ihmisten terveydestä. Se käy sentään laajassa verenkuvassa joka ikinen vuosi. 

Ajattelen Vompsua, joka istuu veljensä autossa ja matkaa kohti isäänsä. Voi olla, että matkaan ylihuomenna perässä. Lennän, koska se on koronan kannalta järkevintä, samoin migreenialttiuden. En ole erityisen innokas lähtemään mihinkään, haluaisin vain olla täällä turvapesässä, antaa migreenin mennä kunnolla ohi, mutta voi olla, että minua tarvitaan. (Niin vaikeaa kuin sitä tarvetta onkin ymmärtää. Kuka tahansa muukin voisi sanoa ne samat asiat mielenterveysturvaihmisenä, mutta tietysti kuka tahansa ei ala siihen souviin. Eikä Vompsu ehkä kelpuuta ketä tahansa. Mutta suoraan sanottuna en pidä itseäni henkilönä, jota kannattaisi tuoda kuolinvuoteille, synnytyssairaaloihin tai häihin - niihin olen aivan liian affect alien. Tuntuu surulliselta ajatella, että no niin, sitten taas loukkaan jotain tuntemalla väärin. Vaikka kuinka pitäisinkin turpani kiinni, siitäkin voidaan loukkaantua.) Jos vointi tästä kohenee ja maailma lakkaa heilumasta ja valo ärsyttämästä silmiä (nakutan tätä paitsi minimikirkkaudella, myös aurinkolasit päässä), menen sinne, missä tarvitaan. Lähtöpäätöksessä olisi parempi tietää, onko migreeni kunnolla taputeltu vai ottamassa uudelleen vallan. Muistan viimeisen Turun-matkani: olin lievässä migreenissä koko viikon. Se oli hajottavaa. Sain hoidettua hommat, mutta kaiken muun ajan taisin maata lainakämpän lattialla märkä pyyhe kasvoilla. Mietin silloin, se oli keuhkokuumeen jälkeinen syksy (jolloin oli vähintään migreeni kuussa, ja enimmillään migreeni viikossa), tunnenko itseäni enää ikinä terveeksi ja pystyväksi. Olisin silloin ilahtunut, jos olisi tiennyt, miten monia hyviä päiviä esimerkiksi pandemian aikana on ollut. 

Ajattelen myös vanhaa koiraa. Sille jokainen ero on niin sydäntäriipivä, että tuntuu vaikealta tuottaa sille pettymys. Olen koiraan paljon kiintyneempi nyt kuin silloin kun se oli nuorempi ja itsellisempi.    

Sitten kun ukkonen loppuu, ihmettelen epäilemättä hiljaisuutta. 

Isosta linjasta ja kuolemien piilottelemisesta

Hetemäen raportin luettuani mietin, mitä yksittäinen kansalainen voi tehdä, jos pitää raportin skenaarioita ja tavoitteita todella Ruotsin mallin mukaisina eikä ole halukas olemaan osa ketjua, jossa ruumiita tulee. (Vaikea ajatella, ettei se olisi sisäänkirjoitettuna mallissa, jossa puhutaan taudin levittämisestä.)

Helpot: Vapaa-aika - ei tungeksi etenkään sisätiloissa, tähän kukaan muu ei voi itseä pakottaa. Itse en aio tavata ketään myöskään ulkotiloissa. Se, että se ois ihan kivaa, ei ole mitenkään olennaista uhrien kuolemisen ja vammautumisen rinnalla. En halua olla osa kuoleman ketjua. Samasta syystä en käy kaupassa, apteekissa jne. livenä. Mitä vähemmät kontaktit, etenkin sisätiloissa, sen vähemmän mahdollista tartuttamista.

Vaikeat: Työ. Jos lähityöhön vaaditaan palattavan, mikä on epidemiatilanne silloin? Kuinka työnantaja suhtautuu siihen, jos haluaa katkaista kuoleman ketjun ja on eri mieltä koko valtion linjauksen kanssa?

Mikäs tässä olisi viruksen kanssa elellessä, jos olisi yhtenäinen linja, ettei sitä haluta levittää. Silloin voisi ajatella, että tulee, jos on tullakseen, olemme tehneet parhaamme. Nyt meillä ei semmoista linjausta ole, joten on alettava miettiä, mitä itse haluaa ajaa ja mitä ei. Toisia ei voi määrätä mutta omaa toimintaansa voi sentään suunnata. Silläkin on toki seurauksensa mutta ainakin itse koen, että jos en elä moraalini mukaisesti, silloin vasta voinkin pahoin.

Epäreilun tilanteesta tietysti tekee sen, että ihmisillä on jälleen kerran hyvin erilaiset resurssit järjestellä työtään ja toimeentuloaan. Toisilla on säästöjä joiden turvin voi irtisanoutua ja ottaa kolmen kuukauden karenssit, jos moraali niin vaatii. Toisilla tosiaankaan ei. Toisilla on oikeus ansiosidonnaiseen, toisilla ei. Ja ylipäänsä, osan on oikein helppoa järjestää työnsä etänä, toisille sitä vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Osa uskaltaa pyytää toisenlaista työjärjestelyä ja kinata vastaan, jos tuntuu, että työnantajalta jää jotain huomaamatta, osa todellakaan ei. Toisilla tikittävät isot vuokrakulut, toisilla ei. Toisilla on lapsia ruokittavana, toisilla ei, ja niin edelleen. Toisilla on aikaa lukea vaikka yötä myöten tilanteesta ulkomailla, samoilla läpi tieteellisiä julkaisuja ja niin edelleen. Toisilla ei ole sisälukutaitoa tai aikaa tai kiinnostusta vaan luotetaan sokeasti siihen, mitä viranomainen sanoo. Eikä siinä mitään, jos viranomainen on osoittautunut luotettavaksi. Nyt ei ole se kohta.

Ehkä juuri tämän takia olisin toivonut, että hallitus olisi löytänyt paljon viisaamman linjan. Nyt tässä saattaa käydä niin, että hyväosaiset voivat säilyttää kirkkaan moraalinsa ja köyhät eivät. (Ruumiiden lisäksi minua kiinnostaa myös se, miten eloonjääneet voivat: kuinka voimakkaasti tilanne traumoittaa meistä jokaista.) Ei ole hyvä tilanne, jos valittu toimintapolitiikka tuottaa tilanteen, jossa monen on taloudellisista syistä pakko toimia itsen mielestä moraalisesti väärin olevalla tavalla. Raportissa mainitaan lähinnä huoli siitä, miten levottomuus lisääntyy, jos rajoituksia pidetään voimassa. Myös tällä rajoitusten purulla on kyllä levottomuutta herättävä vaikutus, kun rajoitusten purku ei liity siihen, että tauti olisi saatu nitistettyä tai "hallintaan" vaan siihen, että on päätetty, että sitä ei voida saada hallintaan, koska se ei olisi "realistista" ja ainoa, mitä voidaan välttää, on ylikuolleisuus. (Ei siis kuolleisuus, jonka tauti aiheuttaa tallustaessaan väestön halki juuri sopivaksi säädetyllä vauhdilla, vaan se osa kuolleisuudesta, joka aiheutuisi siitä, ettei tehohoitoa saada järkättyä sitä tarvitseville, jos epidemia kiihtyykin oletetusta vauhdista.) Laiha lohtu toki on, ettei hallitus ole sanonut lukittautuvansa raporttiin. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan nähty vielä mitään lukuja tai mittareita siitä, mikä toimintapolitiikkaa oikeasti ohjaa. 

Tutut ihmiset ovat somessa aika hiljaa näistä ratkaisuista. Yllättävän hiljaa, itse asiassa. En tiedä, eikö monikaan ole lukenut Hetemäen raporttia samoin tein. Vai hämääkö se, että tunnen lähinnä kaupunkilaisia hyvin toimeentulevia vihervassareita - joita ehkä vaimentaa tietty puolueuskollisuus. Tietysti ikävää on sekin, että Marinin hallitus, joka vaikutti niin mainiolta nuorine naisineen, on osoittautunut aivan järisyttävän huonoksi sanomaan mitään ikävää suoraan.

Tietysti tilanne on tukala, mutta kai he nyt voisivat pyytää THL:ta tekemään uudet laskelmat tieteellisen tutkimuksen kanssa yhtenevämmillä kuolleisuusluvuilla? Ja pyytää skenaariota myös tukahduttamisvaihtoehdosta? Vaihtoehdosta, jossa rokote tai ainakin jokin tepsivä hoito monen asiantuntijan arvion mukaisesti saadaankin jo vuoden sisään, ei joskus vuosien päästä, jos silloinkaan? Johtaako hallitus THL:ta vai THL hallitusta? Selvitys maskeista on tulossa kesäkuun lopulle, tartunta-appi jonnekin elokuulle, vaikka rajoituksia puretaan jo ennen näitä.

On kuvaavaa, että minäkin, joka sentään inhoan Niinistöä ja aluksi fanitin hallitustamme ajatellen sen tuovan tasa-arvolle jalansijaa, mietin ohimennen useamman kerran päivässä, ehdottiko Niinistö nyrkkiä sen takia, että pitkään valtiohommissa pyörineenä tiesi, millainen on tilanne sektoritutkimuslaitoksissa, ministeriöissä, kunnissa. Ehdottiko hän sitä siksi, että arveli kokemuksensa pohjalta, ettei tuosta porukasta ole hallitsemaan poikkeustilatoimia? Kun nyrkkiä ehdotettiin, olin siitä tuohtunut. Nyt alan nähdä ehdotuksessa tämän puolen - ehkä nyrkki lopulta olisi pelastanut demokratiaa ja ihmisten terveyttä ja elävänä pysymistä paremmin kuin tämä hidas koneisto, joka tuottaa aktiivisesti väärää infomaatiota, outoja hiljaisuuksia ja uuskieltä.

Tuntuu surulliselta olla tilanteessa, jossa mietin tuollaista edes ohimennen.

Sekin hämmentää, miten kesyjä HS ja Yle ovat. Etenkin HS näyttää kantansa valinneen. Jos lukee vain sen uutisia, voi aivan helposti tuudittautua ajatukseen, ettei mikään ole kummallisella tolalla. Mutta jos rikkoo kuplan ja lukee uutisia ja suosituksia muista maista, tietää keskustelusta, jota siellä käydään, osaa lukea tieteellistä tekstiä - -

Kummallisinta koko asiassa on se, että aika monelle suomalaiselle tämä olisi täysin mahdollista. Ja nyt moni pikemminkin on ilmaissut, että koska aihe ahdistaa, he haluavat ajatella jotain ihan muuta.

Minäkin haluaisin todellakin ajatella jotain ihan muuta. Kyllä tämä kriisi synnyttää semmoisen tunnun, että toimijuuteni on liki nollassa ja itkeskelen, kun en tiedä, mitä kohta tapahtuu. Mutta sitä sitkeämmin juuri tässä on pysyteltävä. Tämä painajainen ei lopu sillä, että suljen silmäni ja hopotan, että mitään pahaa ei oikeasti ole tapahtumassa. Tai teeskentelen, että mitään pahaa ei ole oikeasti tapahtumassa ja sen takia altistan riskiryhmät kuolemanvaaraan. En ole mikään suuri itsekurin kannattaja mutta tässä kohdin huomaan olevani.

Niin me kai kaikki opimme kriisin joka ikinen päivä itsestämme asioita, joita emme aiemmin voineet havaita.

Aluksi kun pandemia julistettiin, ajattelin tämän kaiken tekevän kuoleman paljon näkyvämmäksi (mitä pidän myönteisenä). Mutta kuinka paljon raportissa puhutaan kuolevista/kuolleista? Kuinka paljon mediassa puhutaan kuolleista? Kuinka paljon raportin fantastisesta taudin kuolleisuusluvusta on tivattu? Kuoleminen on jopa konkreettisesti siivottu tilaan, jossa kuolevia ei pääse edes tervehtimään viimeistä kertaa. Vaikuttaa siltä, että kuoleminen on niin pelottava ajatus ja fakta, että se on eristetty entistäkin kauemmas. Luulisi, että me kaikki puhuisimme ja kirjoittaisimme siitä kaiken aikaa, kohtaisimme sitä nyt vähän enemmän omalla iholla, prosessoisimme sen merkitystä elämälle, moraalille, omille valinnoille. Mutta mitä vielä. Me leivomme, toivomme, ettei täällä kuten muualla, virkistymme luonnossa, pidämme kunnosta huolta liikkuen ja niin edelleen. Ehkä uuteen normaaliin kuuluu sitten se, että kaikki tietävät rajoitusten purun tuottavan vääjäämättä (useiden mielestä turhaa, merkityksessä: liian aikaista) kuolemaa, mutta siitä ei ole tarvetta eikä halua puhua. Tai ehkä kaikki miettivät sitä tykönään mutta koetaan, että on jengipetturuutta puhua siitä ääneen? Tapani mukaan olen vähän sokea sosiaalisille normeille tässä.

Helpottaa kirjoittaa asiasta. 

Arvaamaton, ainutkertainen

Äkisti joku on puhaltanut Helsingin kadut melkein tyhjiksi. Rautatieaseman läpi kulkee aivan muutama ihminen. Talot näyttävät edelleen olevan valmiit nostamaan ankkurinsa mutta huohottavat paikoillaan. Olen myöhästynyt junasta, johon minun piti ehtiä. Seuraavastakin. Mutta tajuan, että ehdin silti juuri ja juuri pitämään tuntini, jos juoksen.

Juoksen. Uimatarvikkeita täyteen sullottu reppu pomppii selässä, kumisaappaat hölskyvät kaksista villasukista huolimatta. (Sain ne puoleen hintaan Myyrmäen Tokmannin loppuunmyynnistä joten päätin olla välittämättä niiden hieman suuresta koosta.) Rei pa has ti, as kel ker ral laan ja sisäänhengitys ja sit ten taas sään nös tel len u los, jottai pallea ala krampata. Pipo luisuu kohti silmiä, kädet viuhtovat kyljissä.

Ehdin ja avaan studion. Koska kaikki pinnat on pesty järeämmillä aineilla, on normaalikattaus tekemättä. Ongin hyllyköstä maton ja toivon edellisen käyttäjän desinfioineen sen ohjeiden mukaan. Ei auta kuin luottaa.

Opetuksen aikana en ajattele kuin opetusta. Niin on kai aina ollut ja tulee aina olemaan, paitsi sen kerran kun olin juuri oksentanut bussiin ja kovassa kuumeessa - tosin kuumeesta tietysti tiesin vasta jälkikäteen, kotiin päästyäni. Luulin vain että paleli, ja sitten oksensin. Koska oksensin vartin ennen tunnin alkua, en saanut hälytettyä sijaista. Kuurasin itseni puhtaaksi ja pidin tunnin tuijottaen peilistä valkeaa kiekkoa, joka kai oli kasvot. Siitä on kauan. Ja nyt olen kunnossa. Ei ole mitään minua, ei kysymyksiä, ei ärtymystä hallituksen saamattomuudesta, joka palkitsee jahkailusta ja rankaisee suoraselkäisyydestä pandemiatilanteessa. On hengitys, kehon asennot. Saan melkein purra käteni poikki etten mene koskettaen avustamaan: tämä kohta, tuo tajunta tähän. Sävähdän ja katson kättäni kuin se olisi helvetin lonkero. Selviän stiplaamatta. Nauramme, kun desinfoimme matot. Nähdään, nähdään.

Tuntien välissä on hyppy, hyppytunneiksi niitä sanottiin koulussa, lomaksi hevosen suussa. Ei niin paljon, että kannattaisi mennä kotiin eikä niin vähän että kannattaisi vain nukkua tai muuta vastaavaa. Sidon hiukset pipon sisään, menen ulkosalle juoksemaan turkoosia. Aurinko siristyttää silmiä ja huomaan toivovani, ettei altaasta tarvitsisi koskaan nousta. En osaa ottaa kantaa, paheksua ketään. Tuntuu, että kaikkia ymmärtäessä kadottaa hahmonsa - taas kerran. Mutta kun minusta kaikkien kannat ovat tavallaan ymmärrettäviä. Jopa niiden kannat, jotka eivät välitä. En osaa olla välittämättä, mutta ymmärrän, järjellä, että ihmisiä on maailmassa liikaa. Ettei muutama Homo sapiens ole kovinkaan korvaamaton. Ja myös, että kuolema on aina lähellä, vaikka ihmiset eivät sitä mielellään ajattelisikaan.  Tiedän olevani itsekin artefakti, joka ei olisi tässä ilman antibiootteja. En ole edelleenkään saanut tehtyä hoitotestamenttia. Onko siihen aikaa, mietin. Tiedän toiveideni järkyttävän lähipiiriä mutta osa minusta ajattelee, että olen nähnyt maailmaa jo riittävän pitkään.

Turkoosissa on vaikeaa tuntea kuin onnea ja iloa. Tai ehkä olen onnellinen ja iloinen vaikka selkä kipeytyi viikonlopun koulutuksessa niin että eilen ähkin tuskaisena ja hoidin sitä jäillä ja sähköllä. Ehkä tämä jatkuu. Ehkä tämä paikka saa olla auki. Voi, toivon sitä niin kovasti. Haluan juosta joka päivä turkoosia.

Ja sitten kello tulee neljän, on edettävä saunaan ja pesulle, kuivattava hiukset ja pukeuduttava, opetettava vielä illan tunnit. Kaikki tunneille tulijat puhuvat samaa: he eivät ala mitään, jos nämä loppuvat, he tarvitsevat juuri tätä. Koetan ehdottaa varovasti, että psyyke on muovautuvampi kuin uskommekaan, että se on vahvempi kuin saattaisi aavistaa. (Minulle tietysti tämä siirtymä on helppo: olen elänyt vain työtä -karanteenissa jo elokuun alusta saakka.) (Eikä työ lopu vaikka palkkatyö loppuisi. Ajattelen tekeväni nytkin työtä lyönti lyönniltä: kirjoita, muista.) (Ja unohdan että minäkin ajattelin turkoosissa että haluan sitä, joka päivä. - En sentään ajattele tarvitsevani. Olen menettänyt elämässä niin paljon niin tärkeitä asioita että ennakko-oletukseni on, että lopulta tarpeita on kovin vähän vaikka haluja riittää täältä kuuntakaiseen.) En henno sanoa, että olisin itse mieluiten kotona, että minua vaivaa se, että tällaista ei-välttämätöntä toimintaa edelleen järjestetään. Ounastelen, että sille laitetaan kohta piste, ja pidän sitä hyvänä asiana. En halua olla osa ketjua, jonka päätepisteessä on tilanne, jossa päätetään, kuka jätetään tehohoitamatta kuolemaan. Ja sitten toisaalta: se on juuri asia, jonka olen ajatellut kirjata hoitotestamenttiin: Minulle ei tehohoitoa, kiitos. Olen valmis lähtemään. Useimmat eivät ole. Minä olen. Siksi muut pitää minusta priorisoida edelleni.

Kummallinen maailma. Opetan taas siinä junassa, johon astun aina muiden tuijottaessa, kun avaan suuni. Se on karmivaa. Itsetietoisuus enimmäkseen vain pilkahtelee, vetäisee välillä happea kadotakseen jälleen pinnan alle. Itsetietoisuuden hetkenä tajuan, miten kummallista on, että puhun. Mihin unohtui halu jäädä näkymättömäksi, halu vaieta, vetäytyä piiloon? Ehkä en vieläkään ymmärrä, etten enää tee niin kaiken aikaa. Välillä kyllä, mutta työssä en. Ehkä työminä on valeminä, ajattelen, ja kadotan taas langan, katoan tuntisuunnitelmaan.

Viimeisten tuntilaisten hävittyä siivoan studiota, ruiskin desinfiointisuihketta ja hyvästelen tilaa mielessäni. Kuka tietää, olenko täällä perjantaina vai ei? Arvelen, että ei, mutta en odottanut tämänkään päivän opetusten toteutuvan, joten arvioni voi olla ihan typerä.

Kävelen liki aution kaupungin halki kotiin. Tajuan unohtaneeni laturin taas studioon. Käyn ostamasta Tigeristä uuden - kukaties huomenna kaikki on jo toisin, ja puhelinpiuhan takana on netti. Ei silti, että internet olisi mikään tarve. Olen elänyt valtaosan elämästäni aivan onnellisena ja tyytyväisenä ilman internetiä. Nyt osaisin vielä paremmin - koska tiedän jo niin paljon enemmän kuin silloin.

Aleksanterinkadulla kuljen puhelinliikkeen ohi, tai onko se nykyään tv-kanavaliike, en enää pysy perässä. Samassa kiinteistössä taisi olla aikanaan vakuutusyhtiö, jossa kävimme jakamassa vakuutuksemme Kissan kanssa erotessamme. Muistan vieläkin, miten vakuutusvirkailija kommentoi, ettei kuulosta oikein reilulta teidän ero. Vaikka olihan se: me vain molemmat palasimme sille tasolle, jolla olimme ennen liittoa. Ei minulla ole kalliita asioita, asuntoja, sen sellaisia, en ole ollut sellaisista kiinnostunut. Olen ollut kiinnostuneempi kasveista. Ihan yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että ero ei ollut reilu, koska päätin omavaltaisesti, mitkä kasvit vein mukanani. Ja myöhemmin, Lohen. Liikehuoneisto on nykyään tosiaan puhelinliikkeen, jolla olin töissä kauppakeskus Jumbossa, ja jonka työasua - valtavat asentajanhaalarit - puoliksi häpesin ja puoliksi rakastin, koska olihan se aika suloista kompastua omiin lahkeisiinsa ja miltei kadota haalarin sisään. Liikehuoneiston valossa seisoskelee seitsemän myyjää, kaikilla suipeakärkiset kengät, sellaisen ei-jalanmuotoiset. Kaksi heistä pelaa isolta näytöltä jotain peliä. Asiakkaita ei ole.

Pidän tästä tilasta, tilanteesta. Pidän siitä, että kaikki tuntuu oudolta. Että liikun taas maailmassa, joka muuttuu niin nopeasti, että tavallinen opetuspaikalta junalle käveleminen tuntuu kuin kiipeäisi Vekkulan portaita: pienestä askelmasta tulee jättiharppaus, kun ajoittaa oikein. Pidän siitä, etten tiedä, menenkö töihin ylihuomenna. Tai milloin töitä edes on. Tai nostavatko talot ankkurinsa ja lähteväkö liikkeelle niin että katujen sijaan on vain asfalttimeri. Pidän siitä, että kaikki on auki. Koska olen aina auki, olen kerrankin synkassa maailman kanssa. Ja olen koko ikäni oikeastaan odottanut, että jotain tällaista tapahtuu. Olen lukenut paljon vanhoja kirjoja: niissä tapahtuu tällaisia asioita. Ja olen lukenut skenaarioita: niissäkin tapahtuu tällaisia asioita. Oikeastaan tämä tuntuu paljon todellisemmalta kuin se maailma, jossa ihmiset nillittävät siitä, ettei heitä vakinaisteta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä maailmaa, sen merkitystä, enkä ole osannut varmaankaan olla riittävän myötätuntoinen ystäviä kohtaan näissä kysymyksissä, joiden merkitystä en ole tajunnut. (Viiden kuukauden työsopimus valtionhallinnossa tuntui liki elinkautiselta tuomiolta vaikka tietysti olin sielläkin, lusimassa, onnellinen - sellainen tajuntani kai vain on: liikutun ihmisistä, rakastun paikkoihin, kudon omat verkkoni, minne menen.) Tuntuu, että koko kasvatukseni, etiikkani, kaikki, on luotu tällaista tilaa varten: kala vedessä, lintu pilvien välissä, töistä kotiin kulkeva keski-ikäinen Aleksanterinkadulla.

Junassa kotiin onnistun lisäämään viimein bittitulvaan oman päivemmällä kuvatun videoni, jossa heilutetaan varpaita ja kävellään silmät kiinni eessuntaas samalla miinuslaskien. Kotona huomaan, että jotain on tapahtunut. Valmiuslaki ollaan laittamassa voimaan.

Tästä eteenpäin arvaamattomuus hälvenee. Ainutkertaisuutta ei sentään olla riistämässä.

Soitan Vompsulle ulkomaille. Tule kotiin, sanon. Kyllä sinä tänne pääset, kotimaahan. Tulet vaan, tiedän miten yksin olet ja voi mennä pitkäänkin ennenkuin nähdään. Mutta Vompsu on toisenlainen - hän ajattelee työsopimustaan, vaikka sielläkin kaikki on kiinni ja valmiustilassa ja hän haluaisi olla täällä, sitähän hän on kaiken aikaa hokenut, että pitäisi keksiä keino, miten päästä tänne. Ei ole suositeltu matkustamista, hän sanoo. Mutta kiitos tarjouksesta. Se tuntuu jännittävän neutraalilta - en pety, en hämmästy, en mitään muuta kuin otan tämän eron vastaan, totean. Minua ei haittaisi jos Vompsu olisi täällä mutta ei sekään haittaa, jos hän ei ole.

Huomenna on tehtävä se hiivatan hoitotestamentti. Ja joku - heitän universumille pallon - voisi tehdä nettiversion loistavasta Pandemia-pelistä. Ainoa peli, josta ole pitänyt: relevantti teema, yhteistyö jossa joko kaikki voittavat tai kukaan ei voita (minusta se on parempi mallinnus maailmasta kuin se, että joku voittaa ja muut häviävät), ja, kuten ystävä sanoi, "kylläpä sun silmät tuikkivat ilosta kun sait saastuttaa kaupunkeja" - minusta oli aina pelatessa yhtä jännittävää, miten arvaamattomasti virus lähti loikkimaan maailmaa pitkin ja teki mieli hyppiä ja iloita, kun epidemiat räjähtivät käsiin. Samoin toki tosin, kun saimme nitistettyä jonkun taudin. Iloitsin, kun nitistimme pandemian, ja iloitsin ihmiskunnan tuhosta ajatellen sammakoita ja sademetsiä. Koronaviruskarttoja katsellessani olen ajatellut mitäpä muuta kuin niitä kaupunkeja pelilaudalla. Helsinkiä siinä pelissä ei ole. Ei turkoosia, ei puhelinliikkeen ilman asiakkaita pelaavia myyjiä, ei junaa kohti kotia. 

Paradoksista

En varmaan ikinä lakkaa hämmästymästä sitä, miten erilaisia elämismaailmamme ovat. Ja miten eri asiat vetoavat eri ihmisiin. Enimmäkseen sitä toki taivaltaa päiviensä halki sen verran ajatuksissaan ja suunnitelmissaan, ettei ehdi huomata eroa, mutta välillä siihen törmää.

Näin: Minulle suositeltiin kirjaa junassa, tuntematon ihminen, mukava pieni keskustelu kirjoista, joita pidimme käsissämme. Toinen kehui lukemaansa kirjaa sellaiseksi, että vaikka olisi tarkka kielen suhteen ja nirso lukija, tätä ei voinut laskea käsistään. Ja niin kutkuttavia ajatuskulkuja! Unentarvettani uhmaten tilasin opuksen lähikirjastoon. Kun se saapui, riensin noutamaan sitä. Olin juuri lukenut Senecan Elämän lyhyydestä ja aloitin tältä tyytyväisen seesteisesti karehtivalta pohjalta. En saanut suositellusta kirjasta yhtään otetta - tuntui kuin olisi lukenut jonkun lukiolaisen - sukkelasti kirjoittavan lukiolaisen, mutta lukiolaisen yhtä kaikki - eloisaa kirjallista selostusta Tarantinon elokuvasta. Kyllä, tämä on tarkka mielikuva. Juuri siltä se vaikutti: ei mitään kiinnostavaa, vaikka sinänsä teksti soljuikin. Luin viitisen sivua alusta. Kääntelin epäuskoisena kirjan keskikohtaa esiin ja luin koepalan parista kohdasta. Samaa tyyliä yli seitsemänsadan sivun verran, mikäli koepalat eivät nyt sattuneet juuri niihin kohtiin. Suljin kirjan tyrmistyneenä. Ja sitten viehätyin.

Tämä, mitä en jaksa ollenkaan, on jollekulle toiselle se, mikä koukuttaa ja mitä pitäisi saada vain lisää ja lisää ja lisää. Vai olinko vain näiveällä päällä luettuani juuri Senecan mietteitä elämän turhuuksiin tuhlaamisesta? Avasin koemielessä toisen kirjastokappaleen, De Lillon Nolla kelviniä. Ei, siihenhän jäin heti kiikkiin. (Jos pitäisi valita pelkän tekstin perusteella henkilö, jonka kanssa viettäisi loppuelämänsä, ottaisin varmaan De Lillon. Häntä ainakin jaksaisin kuunnella loputtomiin, joskaan tuskin minulla olisi mitään takaisin annettavaa.) Oli vaikeaa lopettaa lukeminen ja palata ajatukseen, millaista olisi elää sitä todellisuutta, jossa tuo toinen kirja on koukuttava. Ja: junassa työmatkaa istuessani pohdin sitäkin, millaista lopulta on elää tätä todellisuutta, tätä elämismaailmaa, joka jää näkymättömäksi aina kun ei törmää eroavaisuuteen jonkun toisen todistuksessa. Epäilemättä De Lillo on monelle ihan liikaa, liian vähän, ei kolahda, resonoi, soi. Ja minä olen vaan ajatellut hänen osaavan kirjoittaa oleellisen näkyviin.

Tätä liippaavasta aiheesta puhuin myös läheisensä menettäneen Vompatin kanssa yksi päivä - junassa työmatkaa taittaen, kuinka muutenkaan. Miten koko elämänsä voi kuluttaa helposti kuvitellen, että on jutellut ihmisten kanssa, tutustunut heihin, tutustunut itseensä, selvillä vaikka mistä, kommunikoinut vaikka minkä, ja lopulta, kun toinen kuolee, saa tajuta, ettei oikeastaan tiennyt tästä yhtään mitään, saanut varmaan sanottua mitään oleellista tälle tai ymmärtänyt höläsen pöläystäkään hänen sanomisistaan. Ja - luultavasti koko ajatus kielellä kommunikoinnista on haihatusta, luultavasti De Lillokin luulee kirjoittavansa ihan muuta kuin mitä kuvittelen kirjasta lukevani, Ehkä vain ajatus yhteydestä, häivähdys jostain samasta suunnasta on se, mikä lämmittää tekstin? Miksi se tapahtuu joidenkin tekstien kanssa ja toisten tekstien kanssa ei? Miksi se tapahtuu toisten ihmisten kanssa kanssa ja toisten kanssa ei sitten mitenkään? Ja miksi aavistukset siitä, mitä tarvitsee, tulevat niin hitaasti tietoisuuteen, ja miksi niitä asioita on niin vaikeaa uskaltaa haluta tai etenkään uskaltaa pyytää?

Jotenkin kylmäävä ajatus, ettei tiedä omasta elämästään juuri mitään, eikä kenenkään muunkaan elämästä, että sanat pakenevat nauraen ja ilman niitä on vaikeaa siirtää mitään yli ajan ja paikan. Nyt, kun olen neljänkymmenenneljän ikäinen, olen elänyt todellisuutta, jota tämä ajatus taustoittaa, kai noin kahdenkymmennenneljän vuoden ajan, siitä lähtien kun isoäiti kuoli. Ja mitä teen työkseni? Puhun, välillä kirjoitan. Koetan välittää asioita kielen kautta. Enkä usko sen mahdollisuuteen tisman vertaa.

Ja kaikesta tästä huolimatta lainaan iloisesti kirjoja ja luen niitä. Ja joskus jopa kirjoitan tänne. Jokainen kirjoitettu lause, siltä tuntuu, on tekemisen tasolla jollain erityisellä tavalla vastaväite tuolle huokaukselle, ettei kieli siirrä asioita, kuten sen toivoisi siirtävän.

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Pois pussista

Tiistaina tapahtui se, mitä olen odottanut elokuusta lähtien sekavin tuntein. Lohen saattohoito päättyi. Olin parikymmentä minuuttia aiemmin soittanut eläinlääkärille ja tilannut pullollisen kipulääkettä puhelinreseptillä lähiapteekkiin, kun äkkiä kissa hidastui silminnähden kesken sängyllä tarpomisensa. Samalla se lakkasi kommunikoimasta. Sen selkä köyristyi lievälle kaarelle, silmät alkoivat harittaa eri suuntiin ja nieleksi ja työnsi kieltään ulos suusta ja takaisin sisään. Se hakeutui tuolin alle, naama seinää vasten ja kyhötti siinä välittämättä silityksistä tai tarjotusta tonnikalasta. 

Ystävä oli tulosa roudaamaan autolla vaatteenvaihtotapahtumasta yli jääneitä vaatteita hyväntekeväisyyteen parikymmentä minuuttia siitä, kun kouristus alkoi. Niinpä kävin kadulle kevätaurinkoon seisomaan mieli tyhjää lyöden ja peläten, etten ehkä pysty olemaan itkemättä. Ja itkinkin, kun avasin oven ja sanoin, ettei me viedä nyt vaatteita vaan kissa. Kissa laatikkoon vaan ja autolla suoraan tutulle eläinlääkärille. Vastaanottovirkailija lupasi järjestää nopean piikille pääsyn. Ja niin kärsimys ja kipushokki saatiin katkaistua puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta. Kun kissa punnittiin, pelot siitä, etten olisi tunnistanut aiempia epämukavuuksia, nollaantuivat: sitten joulunajan kontrollikäynnin punnituksen kissa oli lihonut melkein kilon. Osa saattoi olla vatsan nesteturvotusta, mutta osa oli taatusti myös lihasta. Kyllä se paksusti tosiaan voi viime puolituntiseen saakka.

Kaikki sujui niin uskomattoman hyvin, että päällimmäiseksi tunteeksi jäi valtava helpotus. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen. Kipushokki olisi voinut tulla, kun olisin ollut poissa kotoa, töissä tai yliopistolla. Niin monena iltana väsyneenä töistä palatessa mietinkin, mitä teen, jos kissa on aivan reporankana. Tai sitten se olisi voinut mennä tuolla tavalla jumittamaan vaikkapa komeroon tai tuolin alle enkä olisi vain heti tajunnut, että jotain on vialla. Nyt näin, kuinka kesken tarvonnan asento muuttui ja liike hidastui. Tunnistin sen kipukäyttäytymiseksi. Pystyin toimimaan sen mukaisesti.

Niin että kyynelehdimme ystävän kanssa vain pikkuisen ja sitten lähdimme eläinlääkäristä tyhjän kopan kanssa kevätaurinkoon ja pian jo pudotimme vaatteet hyväntekeväisyyskirppikselle, menimme syömään thailounasta ja heitimme läppää pääsiäisen munarallista.

On kuin olisin päässyt pussista. Sellaisen tajuaa usein vasta jälkikäteen, kaiken sen voiman ja ajan, minkä jonkin vastuun kantaminen nielee. Äkisti olin 4,9 kiloa kevyempi, yhden saattohoitokissan verran. Ehkä olin kuluttanut kaiken haikeuden jo syksyn ja talven aikana, kuka tietää? Ainakin pelkäsin hurjasti, tunnistanko tarpeeksi hyvin kissan voinnin. On hirvittävä vastuu ottaa päättääkseen toisen eliön elämästä ja kuolemasta. Selvisin. Ja miten pelkäsin, mitä tapahtuu, kun Lohi kuolee - onhan se aina ollut eläimistä todella tärkeä, aiemmin kuolleeseen isoäitiin assosioituva. Mutta nyt kun se kuoli, tunsin yllättäen sormillani viimeistä kertaa sen pehmeää, hopeista karvaa sipaistessani, että minulle oli enemmän tilaa, että se jokin, kaikki sen antama voima ja lämpö ja läsnäolo, oli vuosien varrella siirtynyt itseeni. En tarvinnut sitä pitämään seuraa, olihan minulla tietoisuus siitä, että olennot voivat liittyä merkityksellisesti yhteen ja päästää irti sen jälkeen (useistakin syistä, joista kuolema on vain yksi, ja tavallaan paljon armollisempi kuin muut - sen jälkeen kuva ja muistot toisesta ovat vakaat eikä niitä voi häiritä mikään uusi informaatio). Ehkä tulisi toisia eläimiä tai sitten ei. 

Miltei kaikki, joille mainitsen kissan kuolleen, pahoittelevat ja vaikuttavat huolestuneilta. Se tuntuu kummalliselta, kun on itse lähinnä keveä ja helpottunut ja äärettömän kiitollis-liikuttuneessa tilassa. No, kaipa he vain seuraavat konventioita. Otan sen välittämisen osoituksena, vaikka sitä onkin hyvin vaikeaa ymmärtää. On kuin kuoleminen jotenkin kuviteltaisiin pahemmaksi kuin se onkaan. 

Huomaan tämän kyllä välillä muutenkin. Meinasin esimerkiksi kävellä raitiovaunun alle erään kerran yliopiston liepeillä, ja opiskelutovereiden sanottua, että olipa hurjan näköistä ja kamalaa jos jotain olisi tapahtunut, totesin, että liekö tuo nyt olisi ollut niin suuri menetys. He melkein suuttuivat. Kuulemma niin ei saisi ajatella. Luultavasti hahmoten tämän asian jotenkin keveämpänä ja moraalittomampana kuin he. Että on sattumaa, että on elossa, melkoinen  ihme kertakaikkisesti, ja että sekin on aika sattumanvaraista, milloin ja miten kuolee ja että kuoleminen on toisaalta myös ainoa yhteinen varmuus, joka meillä on. Mutta en osaa lopulta sanoa, miten paljon se sittenkään on yhteinen, koska kuolevaisuuteen suhtautuminen ei ole mitenkään kovin vakio.

Jännittävä kuitenkin tuo tuntu, että itselle on enemmän tilaa jonkun rakkaan kuoltua. En nyt tarkoita, että haluaisin erityisesti edistää kenenkään kuolemista, ei niin. Mutta että kun se tapahtuu, kaikki pelot ja kaipaus katoavat ja onkin voimakkaampi. Etukäteen on helppoa pelätä ja kaivata, elävien kaipaaminen on pirullista puuhaa. Kuolleita ei mitenkään menetä, joten ei heitä kaipaakaan. Voihan sitä tietysti olla eksyksissä ja yksin siinä mielessä, että tarvitsisi jotakuta vielä eikä häntä enää ole. Hmm. Mutta tarvitseeko näin aikuinen ihminen enää? Vaikeaa sanoa. Ehkä reagoisi eri lailla, jos kaikki tapahtuisi jotenkin nopeammin ja dramaattisemmin. Mutta saattohoidon jälkeen - ja oikeastaan kaikki läheiseni ovat kuolleet siten - päällimmäinen tuntu on helpotus ja voimaantuminen.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että voi taas suunnitella esimerkiksi matkustavansa kohtaamatta sitä kysymystä, miten reagoi, jos onkin toisaalla, kun muutos tapahtuu. (Sen olen huomannut vaikeaksi: itselle on vaikeaa antaa anteeksi ettei ollut paikalla loppuun saakka tukemassa toista.) Ettei tarvitse tuntea epämääräistä huonoa oloa siitä, että haluaa edelleen elää myös omaa elämäänsä saattohoidon rinnalla, panostaa opintoihin ja liikuntaan ja työhön, tehdä rakukeramiikkaa, tehdä muutakin kuin olla vierellä ja kuulostella. Vaikka kuinka tietää, että omaishoitajan jaksamisen kannalta omasta elämästä kiinni pitäminen on tärkeää, se ei tunnu oikealta. Välillä sitä sitten vain itkee sen vuoksi, että pitää kiinni omasta elämästään myös, ettei halua täysin pimentyä päästään, ja että se tarkoittaa sitä, ettei ole ollut toiselle läsnä niin paljon kuin olisi periaatteessa voinut olla. Se tuntuu vain niin itsekkäältä, että on vaikeaa myöntää moista itsekkyyttä omaksi toimintamallikseen. Samalla kun kuitenkin perustelee itselleen, että ei, se ei ole itsekästä, että itsestäkin pitää pitää huolta, että jaksaa, pitää olla läsnä ja avoinna myös omille tarpeilleen. Koska jos syö omat voimavaransa loppuun, kuinka olisi enää antaa toiselle lämpöä ja tukea?

Näissä pohdinnoissa ja järkevän suhtautumisen ottamisessa on kyllä auttanut vissisti hierojana työskenteleminen. Hierominen on fyysisesti kuormittavaa puuhaa ja kaikki tapaamani hierojat ovat itse enemmän tai vähemmän juntturassa tietyistä työssä rasittuvista kohdista. Moni lykkää omia tarpeitaan hyvin pitkälle. Itse olen opetellut pitämään kiinni siitä, että minäkin tarvitsen hoitoa. Todella tarvitsen. Koska jos olen aivan juntturassa, en jaksa suhtautua kovinkaan myönteisesti asiakkaaseen, jonka vaivat vaikuttavat pienemmiltä mutta joka on psyykkisesti aivan uuvuksissa niiden kanssa ja haluaa minun tekevän niille jotakin. (Ei, rahalla ei voi ostaa myötätuntoa, vaikka hieronnan voikin ostaa - ja minusta hieronta ilman myötätuntoa on jotenkin kauhistuttava asia, joka lähestyy kummalla tavalla prostituutiota.)  En voi tehdä työtä sillä tavalla, että mieleni tekisi kuittailla, että ai tää on susta jumi ja kuule tietäisitpä millainen jumi mulla on, et sanoin yhtään mitään omastas, jos tietäisit. Ei: jos alan hahmottaa tällaisten ajatusten tulvehtivan mieleeni, tiedän, että olen hoitanut itseäni liian huonosti. Useammin hoitoon, enemmän itsen rentoutusta: oman tontin pitää olla kunnossa, että voin tehdä työni sillä lailla kuin haluan sen tehdä. 

Haluan tehdä sen kestävästi. Tuntuisi väärältä, jos joku asiakas joutuisi aistimaan kummallista kaunailua tai epistunteita rivien välistä.

Niinpä hoidatan itseäni, ja tätä olen koettanut tolkuttaa itselleni myös viime talvena. Että pitää mennä ja tehdä. Ei saa halvaantua vierihoitajaksi. Asiat voi hoitaa ilman möykkyilyä siitä, ettei repeää tuhanteen paikkaan yhtä aikaa. Mutta ei se helppoa ole...

Niinpä tunnen helpotusta kun kaikki päättyy näinkin sopuisasti. Ja olen käynyt liikkumassa ja kursseilla, opiskellut ja tehnyt töitä. Koettanut elää normaalisti. Olen nauranut ja kutsunut ystäviä kylään. Taustalla on ollut imuisa surun ja kauhun aukko, kiinni juuttumisen ansa, mutta olen sinnitellyt sen reunalla, pingottanut olemisen mahdollisen kauas sen nielusta. Ja nyt, äkkiä, olen vapaa. Ei tarvitse ponnistella pois päin mistään. 

Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisi väärin toimia saattohoitajana. Tai etten tekisi uudestaan niin. Tai että toivoisin, etten olisi nyt suostunut siihen. Mutta kyllä tämä tuntuu etupäässä helpottavalta.

Omituista, tuntuu että toivo viriää taas ja kaikki on vasta alussa. 

Aloitin nestepaaston kaksi päivää tapahtuman jälkeen. Ehkä on hieman hassua koetella itseään henkisesti tämän kaiken jälkeen, mutta on jo muutaman viikon ajan ollut paasto-olo, ja pääsiäinen taitaa olla kevään ainoa kohta, jossa hieronnoista on niin pitkä tauko, että sen ehtii tehdä. Mitään pahaa oloa ei ole tullut, eilen illalla tuntui nälkä, nyt sekin alkaa rauhoittua. 

Uskomattoman voimakas kiitollisuus siitä, ettei elämä tunnu tasaiselta, vaan että on ahtaampia ja väljempiä kohtia, ponnistelua ja luovuttamista, heikkoutta ja äkillisesti tulvahtavaa voimaa.

Harmaan kanssa

Kissan silmät katselevat mitään näkemättä siihen, mistä hengitykseni ääni kuuluu. Mitä se on aiemminkaan nähnyt, kysyn mielessäni, ja korjaan heti: paljonkin. Se on reagoinut siihen, siristänkö silmiäni, tuijotanko. Nyt voin katsella sen kasvoja vielä vapaammin kuin ennen. Sen silmiä. Kuperat peilit tai kuut, huone heijastuu niistä, häämötän niissä katseineni ja käsineni. Niissä ei ole sisäistä valoa tai liikettä tänne, niin kuin kauan sitten silmien ajateltiin toimivan: niiden ajateltiin erittävän pieniä hiukkasia, jotka leijailivat nähdyn luo. Ne vain kääntyvät, kohdistuvat hengitykseeni.

Miettiiköhän kissa, miksi nykyään elämme pimennetyissä huoneissa? Vai ihmetteleekö se ainoastaan, miten aiemmin pimeässä niin kömpelöt ihmiset ovat käyneet suvereeneiksi tässäkin olosuhteessa? Vai eikö sitä kiinnosta?

Toinen kissa etsii auringonläikät, kielikylpee niissä takajalka nautinnollisesti kohti kattoa sojottaen. Kylpeekö se valossa vai lämmössä? Vai onko niin, että se löytää lämmön valon vihjeen perusteella? Sokeutunut harmaa ei mene läikkiin. Se makaa kyljellään sängyssä ja kehrää itsekseen.

Sormeni harhailevat sen turkkiin. Sellaisia mattoja ei ole kellään. Jokaisen kissan turkki tuntuu erilaiselta. Mitä sitten, pian, kun en voi silittää tätä turkkia enää? Sanonko joskus jossain nälkäistä kulkukissaa silittäessäni, että sen turkki tuntuu kumman tutulta? Vai petynkö salaa ja hiljaa aina lupaavan oloista turkkia silittäessäni ja huomatessani, ettei mikään tunnu juuri siltä? Lakkaanko jossain vaiheessa odottamasta?

Millaista olisi luottaa ihmiseen kuin kissaan? Luottaa siihen, että vaikka se poistuisi pitkiksi ajoiksi eikä sitä tunnistaisi sen palatessa, se tunnistaisi kyllä ja naukaisisi käheästi eikä sitten enää voisi epäillä? Mutta eiväthän ihmiset palaa, hupsu, muistutan itseäni, ihmisiä ei voi noin vain loukuttaa lumeen jääneiden painaumien perusteella.

Kissaa saattohoitaessa muistan monia asioita, joita en muistanut aiemmin, en pitkiin aikoihin. Muistan sekopäisen matkan Kaarinaan, katsomaan piispanlinnaa, josta olin lukenut jostain historiallisesta teoksesta. Olin oikeassa sen suhteen, että vanhemmat suostuivat lähtemään linnapaikkakunnalle. Vahinko vain, että erään rähjäisen kiertävän sirkuksen eläinleiri oli pystytetty pellolle hotellin eteen eikä siellä ollut samanlaista tunkua hoitamaan hevosia kuin kaupungissa. Sain harjata joka päivä kaikki hevoset, sellaisesta en ollut tohtinut koskaan edes fantasioida. Hädin tuskin jaksoin raahautua piispanlinnaa katsomaan. Toki oli selvää, että olisin muutenkin mieluummin tehnyt kotimaan matkan sirkusta seuraten, mutta siihen vanhemmat eivät olisi ikinä suostuneet. Heillä taisi olla kurjaa sillä välin kun harjasin hevosia. Turun linnassa puolestaan ihastuin oppaan keskiaikaiseen vaatetukseen ja yritin vaatia samanlaista vaatepartta itselleni. Se ei osoittautunut menestyksekkääksi hankkeeksi.

Muistan äkisti ukkosen tuoksun, joka sekoittuu yleisen saunan kiukaan tuoksuun, perunamaan tuoksuun, sateeseen vaahteroiden ja haapojen lehdillä, polun puoliksi maahan hautautuneilla punatiilen kappaleilla. Kahvikuppien kilahduksen niiden laskeutuessa lautasilleen. Isoäiti ja tämän ystävätär näkevät metsän seinässä kuolleiden kasvoja. Jos tuulee väärästä suunnasta, tehtaan paskanhaju täyttää kaiken ja särkee päätä. Onneksi väärästä suunnasta tuulee harvoin.

Isoäidin hautajaisissa ystävätär ei naura, hän on vakavoitunut. Olen tottunut toisenlaiseen. Hän on kutistunut, muuttunut jotenkin parkkiintuneeksi ja ehkä vähän vanuneeksikin, hiusten sävy on räikeämpi, missä ovat kirjavat kukikkaat nutut, hän kättelee ikään kuin emme tuntisi. Seison kolkkona lihatornina, yliopiston äkisti kaikesta tästä vieroittamana, yliopiston vai seksielämän, tiedä tuota, äkisti aikuiset muuttuvat hauraiksi ja vanhoiksi ja vähän melkein kuin pelkäävät puhua, koska minusta tulee herra eivätkä he ole tottuneet puhumaan semmoisille. Heidän kannaltaan asioita helpottaisi, jos ryyppäisin ja asuisin veneen alla. Hehän uskovat alkoholisteilla olevan sielun ja että siksi on oikein antaa näiden kylpeä vaikkei näillä olisi aina rahaa maksaa. Alkoholistien kanssa he eivät jää tuppisuiksi. Tai ehkä riittäisi, jos ryhtyisin ainakin johonkin kansanomaisempaan puuhaan kuin opiskelemaan filosofiaa. Ieva, meinaan sanoa, muistatko kun käytiin Sallilta ostamassa käytettyjä kuppeja ja povaus? Miksi ihmeessä sinä minua haluat kätellä ja sanoa, että otat osaa ja että minusta on nyt sitten tullut aikuinen? Etkö sinä herramunjee näe, että tässä seisoo se sama tyttö? Mutta jähmetyn jotenkin siitä vieraudesta niin kovasti, että siihen se vaan jää, kättelyyn.

Vasta vuosia myöhemmin puhun Ievasta jollekulle, näytän miten tämä nauruun purskahtaessaan kiekaisi ja heitti koko rintakehän, kaulan ja pään takakenoon. Niiden jutut olivat aina härskejä tai pyhiä ja äärimmäisen varovaisia ja kunnioittavia. Mitään siltä väliltä ei puhuttu. Omaksun sen mukavuusalueen tuosta noin vain niinä kesinä, oloudun siihen, sävytyn siten.

Joskus tekee mieli puhua isoäidille, vaikkei tätä enää ole. Sanoa: No, sinä olit silloin sitä mieltä, että minulla on kutsumus ja minun pitää seurata sitä, olisitko voinut olla mukavampi ja kertoa minullekin, mistä siinä on oikein kyse, koska minusta näyttää että olen kiinnostunut vähän kaikesta mutten osaa erikoistua oikein mihinkään. Tai ehkä se kutsumus onkin säilyttää tietty epäilys, tietty etäisyys, niihin asioihin, joista suotaisiin oltavan yhtä mieltä. Tiedä tuosta.

Kun silitän harmaata, silitän samalla isoäitiä. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, kun sanon, että kissa on isoäitini, että tunnistin hänet heti ja hän minut, se oli selvää kuin mikä. Uskotko sinä sielunvaellukseen, tosissaan, voi joku kysyä. No en, sanon. Mutta tuo kissa on isoäiti. Ei minun tarvitse uskoa mihinkään sen kummallisempaan, eikä sekään tunnu uskomukselta. En osaa sanoa, miltä se tuntuu, paitsi ehkä tunnistamiselta: tunnistaa kissa isoäidiksi kuten tunnistetaan tietty puuro liian kuumaksi.

Nyt kissa totisesti tekee samaa kuin isoäiti: ennusteiden mukaan sen pitäisi alkaa voida huonosti, mutta tuolla se vain sokeana rymyää kirjahyllyyn syömään ja järskii ruokaa menemään äänekkäästi. Tuntuu väärältä, ettei haise ukkoselta. Paitsi että onhan isoäitikin elänyt talvia. Niistä en vain tiedä juuri mitään: molemmat vanhempani ovat aina inhonneet sisämaan pakkasia ja päästyään niiltä turviin rannikolle heitä ei ole saanut pakotettua niihin mikään. Kerran kävin siellä pääsiäislomalla. Silloin pihalla oli vielä lumikinoksia, katselin niitä porraskäytävästä sen laatan alta, johon on valettu talon valmistumisvuosi, 1916.

Äiti ja äidin sisko kahnaavat siitä talosta.

Jos se olisi muualla, sinne voisi muuttaa. Mutta mitä ihmettä tekisin siinä kaupungissa?

Ei siellä edes ole kysyntää yleiselle saunalle, joka on rakennettu melkein sata vuotta sitten.

En ymmärrä mitään puutaloista koska ne eivät kuulu lapsuuteeni. Lähimpänä puutaloa on ollut kalamajasauna sekä kirkon sisäremontista otetuilla akustiikkalevyillä vuorattu erämaja, jossa kyyn nahkoja säilytettiin suuressa lasipurkissa. (Ja majan alla lymysi suuri laatikollinen dynamiittia, joka löydettiin vasta ukin kuoltua.) Vanhan tiilitalon haju sen sijaan, sen tunnen. Viihdyn siinä. Porraskäytävä, kaappi jossa säilytetään tupakkatarpeita, tohveleita, päällystakkeja. Kahden ylemmän kerroksen asunnon ovet.

Kädet kissassa aprikoin, liekö tuo kaikki katoaa kissan mukana.

Kurri, kotletit, sutermullukat, pyörin varustettu potkukelkka, kirjavat kukalliset huivit ja nutut, tietynlainen villasilkki sormien alla, merinokissa, hiljainen hyrinä, varmuus siitä, että aina kun palaa, ovensuuta kohti hiipii kulmaton hahmo tervehtimään, kyöhnäämään läheisyydessä. Kovaa jollotettu kakkalaulu keskellä yötä, seinästä irti revityt palaset, kissan hämmentynyt hiljaisuus eläinlääkäriaseman lintujen täyttämässä äänimaisemassa. Kun sulkee siellä silmänsä, voi kuvitella päätyneensä jollain kummalla konstilla keväiseen metsään, joka näyttää kauempaa rosoharjaiselta suurelta ovelta ja sisältäkäsin valon läikittämältä uhmalta. Kissan ei edes tarvitse sulkea silmiä, koska se ei joka tapauksessa enää näe.

Sen keho tikittää samanlaisena aikapommina kuin meidän kaikkien kehot. Kysyn itseltäni jo ties monetta kuukautta, mitä tapahtuu sitten kun se on vietävä häkissä raitiovaunulla viimeiselle visiitilleen. Jos kaiken tämän odottaminen tuntuu näin raskaalta, mitä sitten käy? Kuinka moneksi päiväksi sukellan jonnekin jähmeään maailmaan, jolla ei oikein ole nimeäkään? Onko taas ostettava kilokaupalla punasavea ja muovattava kissoja? (Koiraveistoksia en koskaan vienyt poltettavaksi mihinkään. Lopulta kannoin ne biojätteeseen, vaikka veistoksista olisi voinut aivan hyvin liettää uudet savet.) Vai tunnenko pelkkää helpotusta, tai ennenkaikkea helpotusta, koska ainakin jokin asia on saanut lopullisen silauksensa?

En osaa lainkaan arvata.

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta.