Tsinuskia ja tissejä

Kun olen kahdentoista, on muodissa samanmalliset farkut kuin nytkin, samanmalliset kuin pissisfarkkuni, tummat ja lahkeista rullatut. Hiuksissa on silloinkin kaksi poninhäntää, mutta myös otsatukka, otsis töröää joka aamu pystyssä, se on lannistettava spruuttaamalla käteen iso kasa vaaleanpunaista pahanhajuista geeliä, hierottava geeli otsikseen, vedettävä pipo päähän aamiaisen ja koulumatkan ajaksi, lämpimälläkin. Sitten hiukset ovat kunnolliset. Mutta pipossa on omat ongelmansa: se on aikuisten kokoa, ja pääni pystysuunnassa lituskainen, paimentolaiskansapää. Jos pipon vetää niin syvälle, ettei keskelle jää tissiä, ei näe eteensä lainkaan. Poskipäät estävät taas näkemästä alaspäin. Ihmisen anatomiaa ei ole tehty tissipipoille. Jos taas pipon jättää tissille, pipossa on tissi.

Tissien kuuluisi olla paidanetumuksessa, ei pipon huipulla. Minulla on tissi pipossa, muttei paidanetumuksissa. Sydämeni sykkii muualla kuin rinnoissa. Äiti sanoo, että leivänkannat kasvattavat isot tissit. Meidän perheessä kantapalasta tapellaan, ei halveksuta. Kantapala on herkullisen rapsakka, sitkeä. Lapsena haukun kaikki tissit pieniksi, sanon haluavani yhtä isot kuin rantapallot. Kirjavuudesta ei vissiin ole puhetta, eikä täytä-tyhjennä-toiminnosta. Syön leivänkannat, mutta aika sopiviksi jäävät. Rantapallojen kanssa voisi ollakin ongelmia valmisvaatteiden mitoituksen suhteen. Koulussa ihmettelen, kun muut hylkivät kantapaloja, myöhemmin myös yliopistolla. Heillä ei ole salatietoa asiasta.

Kun olen kahdentoista, rintani ovat mallia poika, eivät cee seitsemänkymmentä. Tissini on pipon huipulla, pipo päässä lannistamassa geelin kanssa otsatukkaa. Otsatukka ei saa kasvaa peittämään kulmakarvoja, tykkäisin semmoisesta pidemmästä, mutta äidillä on armoton saksikäsi, otsis syntyy munkkirajalle. Parhaalla ystävällä on pitempi otsis, permanentti, pillijalat ja pillikädet, pisamia, sen isollasiskolla on kuukautiset, se käyttää oobeetä, luemme tämän päiväkirjasta salaa, jäämme siitä kiinni, sisko antaa parhaalle ystävälle avokämmenestä ja itkee, mietin miksen saa avokämmenestä myös, mutta en vain saa. Paras ystävä käy toista koulua, omassani on orapihlaja-aita ja varpusia, kurtturuusua seinänvierillä, vessaan en uskalla mennä, on pidäteltävä kotiin saakka, vessassa on ällöhaju.

Omassa koulussa ei ole parhaita ystäviä, hyvä jos kavereita. Joku tyttö on tupakoinut jo vuoden, sen hiukset on valkoistu ja nypitty geelillä tikuiksi, paljon sähkönsinistä kajalia, valkoista huulipunaa, valkoisia housuja, valkoisia collegepaitoja, takki jossa lukee a, se on lyhenne Torstaista, jos erehtyy sanomaan, että se tarkoittaa Ananas, saa turpiin. En sano Ananakseksi kuin kerran, saan turpiin, opin nopeasti. Sen jälkeen sanon aina, kun joku kysyy, että tietääkö vamma, mikä tää on, sanon vain etten tiedä. Vaikka tiedän, Lacoste, Benetton, Ananas, Levis. Poikien paidoissa lukee Kiss ja Iron Maiden, ne ovat säveltäjiä, ajattelen.

Yksi tyttö on melkeinkaveri, sillä on villakankaiset housut, yksi päivä sen kuukautiset alkavat, se supattaa siitä, kertoo laittaneensa talouspaperia alushousuihin. Nyökytän tietäväisen näköisenä vaikken tiedä, mitä menkat ovat. Menkkoja alushousuissa, vau. Ovatko ne jonkinlaisia eläimiä kenties? Hämähäkit olisivat just parhaita. Alushousulemmikkihämähäkki, minäkin tahdon. "Nyt mä voin vihdoin saada lapsen", melkeinkaveri kuiskaa. Oppiiko puhumaan lintujen kieltä, jos saa menkat, voi soittaa haikaralle, tilata sen savupiippuun, entä jos talossa ei ole ollenkaan takkaa? Pojat tönivät toisiaan alas pukkiksessa. Me hypimme ruutua, avaimet puhelinjohdonnäköisessä mutta värikkäämmässä kiekurassa ovat pantti, panttiruutuun ei hypätä. Hop hiiop, olemme liian isoja hyppimään ruutua uskottavasti, melkeinkaveri synkistyy kun kuulee että on ollut bileet ja että on tulossa toiset.

"Tehdäänkö kinuskia perjantaina", se kysyy. Suostun, vaikka voisin olla parhaan ystävänkin kanssa. Tästä äiti tykkää. Äidin mielestä on tärkeää olla luokan tyttöjen kanssa, vaikka näen vaivaa selittääkseni, miksi ne eivät kiinnosta ystävinä.

Perjantaina teemme kinuskia, oikeasti se on tsinuski, tiedän, paras ystävä sanoo tsinuski, äiti sanoo tsinuski, mikään kinuski ole, mutta en viitsi korjata, melkeinkaveri ei muista nimittäin oikein edes alistuskonjuktioita, mitä sellaiselta voi odottaa, huokaus. Kuumennamme pannussa sokeria siimaksi, lorotamme sekaan kermaa, työntelemme puuhaarukalla eestaas, dippaamme tsinuskiin marenkeja, nostamme kuivumaan. "Syödäänkö nyt?" kysyn, kun kaikki on valmista.

Melkeinkaveria vaivaa jokin. "Kuule jos ei syötäis, vaan vietäiskin muille. Ne tarvis näitä enemmän", se selittää. Niillä toisilla on bileet, ne on vähän kuin synttärit, mutta erilaiset koska niissä on tyttöjä ja poikia. Selvähän se, että suostun, jos ne kerran tarvitsevat enemmän. En tiedä, mitä on solidaarisuus, mutta ymmärrän kyllä, että jos joku tarvitsee tsinuskiherkkuja enemmän kuin me, niiden pitää saada niitä. Nyökyttelen otsatukka heiluen. Joo joo viedään vaan. "Mutta sä et voi tulla mukaan", sanoo melkeinkaveri. Ahaa joo, menen sitten kotiin, lamps lamps, loikin vesilätäköstä toiseen sinisissä kumppareissa, on kevät, huhtikuu, paju kissoo.

Pettymys vähän kuikertaa, tsinuski tuoksui niin hyvältä, mutta toisaalta olen ylpeä, kun annan vähästäni kuten laupias samarialainen, isoäiti lukee tarinan usein kesäisin kun olen siellä maalla isoäidin seurana ja isoäidin sydämestä ottaa, isoäidistä on tärkeää että minusta tulee hyvä tyttö. On tärkeää jakaa se vähä mitä on, vähän kyllä tahtoisin ojentaa rasian, näkevätköhän ne nälkää, joillain tytöillä on aika pillit kädet ja jalat, mutta niin on parhaalla ystävälläkin vaikka me syömme samaa ruokaa melkein joka päivä, ostamme tilille lihapiirakoita, niitä oikein suuria, joiden etiketissä on lännensankari Iso Pat, bäng bäng.

"Mitäs teitte?" kysyy äiti. "Tsinuskia", vastaan. "Oliko hyvää?" jatkaa äiti kuulustelua.

Äiti suuttuu, kun sanon, ettei me sitä syöty, että se vietiin bileisiin jossa sitä tarvitaan enemmän. Äiti puhuu puolensa pitämisestä ja siitä, ettei mukaan pyydetä, pitää itse mennä jos haluaa ja ettei ihmisiin voi luottaa elleivät ne ole sukua. "Mutta äiti, laupias samarialainen", protestoin. Äiti ei jaksa minua, itkee. Menen nukkumaan iltapalatta, kieltäydyn syömästä, surettaa liikaa äidin pettymys, minusta ei ole tyttäreksi. "Mikset sinä voi olla kuin normaalit tytöt, kaikki tuo lukeminen ja ne kamalat hevoset, te olette yksiä hevosenpuolikkaita parhaan ystävän kanssa! Ja nyt vielä laupias samarialainenkin, mikset sinä voi laittaa nättejä vaatteita ja olla kuten muut tytöt?" Murjotan, pesin peitoissa, koetan lukea Laura-kirjoja, Laura voittaa ratsastuskilpailut, Lauralla on poni eikä sen äiti suutu tsinuskin lahjoittamisesta sitä enemmän tarvitseville, teksti on sameaa kyynelien takia, äiti ymmärtää aina väärin.

Maanantaina koulussa koetan lähestyä melkeinkaveria, kysyä tsinuskista. Mutta melkeinkaveri kävelee ohitseni, eikä sano takaisin heitä. Hän kävelee valkopään luokse, saa takaisin tutun rasian, sen jossa tsinuskit olivat, tuohon ne pakattiin, muistelen. En sano enää mitään. Mitähän tämä oikein on? Kun valkopää sanoo minua vammaiseksi hevoseksi, melkeinkaveri sanoo myös. "Tissipipo", ne huutavat myös. Luimistan korvat, käännyn toisaalle, puren posken sisäpuolta, nytteisaaitkeä, ajattele Lauraa, katsele varpusia orapihlaja-aidassa, katsele sateenraskaita pilviä ja puhkeavia nuppuaiheita puissa, pian on kesä, saa olla parhaan ystävän kanssa kaiket päivät, ratsastusleiri heti koulun päätyttyä, nukkumista vierekkäisissä yläsängyissä, armeijan kerrossängyt, kartanossa, ponien hakemista laitsalta aamulla kun merestä nousee vielä utua, varpaat palelevat puukengissä, hypätään esterataa, painajaista on vuosi takana, ajattele! Olen poni, minulle ei voi mitään, ravistelen harjaani, menen aidan luokse, tuijotan sen yli vapautta, levittelen sieraimiani, imen kevään maahajua.

Kotimatkalla melkeinkaveri juoksee minut kiinni kriittisen kohdan jälkeen, muiden kadottua. Bileet ovat olleet ihmeelliset, on leikitty avaimenpiilotusta, lakupötköä ja vaikka mitä, ymmärrän että on pussailtu, oksettaa. Melkeinkaveri kertoo, kuka on ketä ja niin edelleen. Tahtoisin tunkea sormet korviin ja kirkua mutta nyökyttelen vaan ja kiskon pipoa silmemmälle, ettei tissi pään päällä olisi niin suuri. Tuskin eteeni näen, kuratien ja kuraiset saappaat, kumpparisaappaat, niiden sisässä sukat saavat kummallisen haisun.

"Ei kai sua harmita, ettet päässyt? Kato kun sit mäkään en ois", sanoo melkeinkaveri. Ei harmita, vakuutan. Pussailua, hyi helvetti, ei taatusti harmita, ajattelen. Nyin pipoa syvemmälle. "Niin mä ajattelinkin", sanoo melkeinkaveri. "Tuutko meille leikkiin barbeil? Mut vaan jos et kerro kellekään, ei me enää saatais, me ollaan jo aikuisii." Kieltäydyn, koska melkeinkaverin barbieleikeissä on mukana Ken, ja ne Barbiet on ihan nymfoja, siellä ei ole edes yhtään hevosta, ja vaikka minulla on kotona 16 leikkihevosta, niitä ei saa ottaa mukaan, koska melkeinkaverista ne on yhtä ällöjä kuin minusta Ken, vaikka Kenillä ei ole edes letkua, mikä olisikin ällöä, kuten melkeinkaveri jaksaa aina tähdentää.

Menen kotiin, selailen Maailman linnut värikuvina -kirjaa. Goldrininamadriini, kasuaari, strutsi, avosetti, vesifasaani. Vesifasaanin munat näyttävät ihan suklaisilta. Saan loistoidean, teen itselleni tsinuskia. Syön koko satsin, tulee todella kamala olo, sokeri tyksyttää kaulavaltimossa. En jaksa tiskata, ja kun äiti tulee kahdeksan jälkeen töistä, hän mesoaa keittiössä, että jäljet pitää siivota.

Kun olen kahdentoista, farkut ovat samanmuotoisia kuin nykyään, ja on samanlaisia vöitä. Barbien levylautasilla pyörii Diggy Loo Diggy Ley ja Beethovenia. Ensimmäinen on parhaan ystävän, jälkimmäinen oma valintani. Pelkään, että kuuroudun minäkin, tai sokeudun, tai iskeydyn asfalttiin pyörän selästä ja saan neliraajahalvauksen ja sitten olen oikeasti vammainen, en vain sosiaalisesti. Ja pipossa on aina tissi, kunnes tulee kesäloma, kesälomalla otsis saa törötä suoraan eteenpäin, kukaan ei silti kiusaa, tai jos kiusaa, kävelemme parhaan ystävän kanssa toisaalle ja huudamme oobee se varma tamppooni. Tytöt se hiljentää tehokkaasti, pojat myös.

Kun opin kerran tekemään melkeinkaverin kanssa tsinuskia ominpäin, teemme sitä jo monta kertaa ennen kesälomaa parhaan ystävän kanssa. Lorutamme tsinuskia alemman kerroksen parvekkeellekin. Miksi, en muista. Jokin hauskuus siinä on olevinaan. Ja kesällä makaamme vierekkäin vihreällä nurmikolla, kietoutuneena valkoisiin lakanoihin, mutta lepakoita ei tule meihin takertumaan, kuten olemme toivoneet, haluaisimme silittää lepakoita jotka on ihkuja, ja menemme keskellä yötä Länsiväylälle, siellä on vain muutama taksi silloin tällöin, taksi soittaa torvea meille, mutta emme välitä, juoksemme moottoritietä kädet levällään, teemme kuperkeikkoja, sinä kesänä hyppään ensimmäisen kerran virheettömän suorituksen esteradalla, minulle sanotaan, etten ole liikunnallisesti lahjakas kuten paras ystävä, mutta että olen täsmällinen ja että pian meidän pitää siirtyä poneista hevosiin.

Myöhemmin siirrymme hevosista miehiin, mutta silloin emme ole enää parhaita ystäviä ja tsinuskia teen kai vain tuona keväänä ja kesänä, sillä tsinuski on ällöä, siitä jää hampaisiin tahmakka tunne, se on liian makeaa, marsipaani on parempaa, ja suklaa, ja halva, ja suklaakiisseli. Ja kun siirrymme poneista hevosiin, siirrymme pois pipoista. Koulussa saa noottia, että pipo olisi pakkasella hyvä, mutta en kuuntele. Alan kasvattaa otsistakin pois, se on niin lapsellinen ja tyhmä, haluan kapean ja kopean naaman, sellaista ei meikäläisen luustolla saa, mutta otsiksen saa pois, ja pipoa ei mikään mahti enää sen jälkeen ole päähäni saanut. Ja tissit kasvavat, niille ei voi mitään.

Mutta silloin housutkin ovat jo toisenmuotoisia, lahkeita ei saa enää rullata eikä vyö saa olla sellainen värikäs puuvillainen.