Mistä iloitsin lapsena

Iloitsin lapsena asioista, jotka osasin ja sain tehdä itse, laadusta viis. Iloitsin sadepäivistä, jolloin lausuin lempirunoani, pyöritin sateenvarjoa ja marssin saappaineni lammikoiden läpi. Iloitsin auringosta, jonka lämpö kutittaa kasvoja ja tartuttaa niihin kellervän. Iloitsin muurahaispesistä, joille saattoi viedä arbuusin kuoret. Iloitsin isoäidistä, joka osasi vetää nenän kautta ilmaa sisään niin pontevasti, että sieraimet jäivät säppiin, ja koskettaa kielellään nenänpäätä. Iloitsin ystävästäni, jonka kanssa en olisi saanut olla ystävä, koska meillä oli virallisesti eri äidinkieli ja ei ollut kuul hengata hurrien kanssa mutta mitä kellekään kuului, mitä tein koulun ulkopuolella. Iloitsin kaikista nelijalkaisista olennoista - tunnistin niissä laumani enemmän kuin kaksijalkaisissa.

Iloitsin lapsena esiintymisestä. Iloitsin korkokengistä ja rintaliiveistä, jotka oli tungettu täyteen sukkiksia. Iloitsin naismaneerien parodioinnista, strippaamisesta ja keikuttelemisesta. Iloitsin Benny Goodmanin musiikista ja siitä, miten muutuin sen tahdissa poniksi nelinkontin kiinalaisen villamaton päällä ja nelistin nyrkkikavioin ja polvikavioin olohuoneen sirkuksessa tehden uskaliaita temppuja. Iloitsin iltapäivistä harrastusten jälkeen ja harrastuksesta silloin kun se tarkoitti kirkon iltapäiväkerhon kengurupalloa tai myöhrmmin ratsastusta. Iloitsin kirkon iltapäiväkerhon ystävästä, joka ei ollut ystäväni koulussa mutta kerhossa oli, sinne saakka, että hän alkoi heitellä luokassa saksia ja puri opettajaa ja vahtimestaria ja joutui huhujen mukaan hullujenhuoneelle. (Olen löytänyt hänet naamastosta eli ainakaan häntä ei tapettu sen takia mutta ei nyt mennä pelkoihin.)

Lapsena iloitsin siitä, että luokissa oli ikkunat ja ikkunoiden takana jalavia. Iloitsin koulunpihan kurtturuusuista ja orapihlajista, mustarastaista ja varpusista. Iloitsin siitä, etteivät ne koskaan torjuneet minua vaan sain tulla niiden luokse ja puhua niille ja ihmetellä ja rakastaa niitä. Iloitsin pilvistä ja siitä, miten kirkon pihalla selällään maaten näytti aivan siltä kuin kirkontorni kaatuisi päälle, kun pilvet liukuivat toiseen suuntaan. Iloitsin siitä, miten tornin kaatumisen illuusiolta saattoi kerta toisensa jälkeen pelastua paeten hurjasti huutaen talojen välistä metsäisille kallioille. Iloitsin lumesta koska siitä saattoi muovata hevosia ja lehmiä. Iloitsin lumen sulamisesta koska joka puolella oli pieniä puroja, joita saattoi auttaa pulppuilemaan kohti kesää kiivaammin ja kiivaammin.

Lapsena iloitsin äidin ja isän viisaudesta: Kuinka paljon he tunnistivatkaan tähtikuvioita ja kasveja. Pidin sopivana ja hyvänä, että he olivat molemmat harrastaneet tähtiä enkä vaivautunut koskaan opettelemaan tähtikuvioita itse - olihan minulla heidät, saatoin aina kysyä. Iloitsin siitä, miten helposti kasvitieteen latina tarttui päähäni ja miten paljon luonnossa oli syötäviä kasveja. Iloitsin siitä, että saatoin syödä isomaksaruohon lehtiä muiden kiljuessa että kuolisin, että ne ovat myrkyllisiä, eihän niitä myydä kaupassa. Iloitsin omenalajikkeista ja hämmästyin tajutessani monien syövän vain geneerisiä omenoita, ei red delejä tai granny smitheja. Iloitsin siemenistä, joita löytyi monien hedelmien sisältä, ja halusin pelastaa jokaisen siemenen elinvoiman ja kasvattaa valtavan lehdollisen hedelmäpuita. Yksikään siemen ei menisi hukkaan! Kun vain olisi maata, mutta ei ollut - mutta en antanut sen häiritä iloani.

Iloitsin lapsena parvekkeen kasveista, joissa oli punkea haju. Väreistä, pörriäisistä, perhosista. Iloitsin siitä, miten sain olla valitsemassa kasveja ja verhoja ja sohvia, koska minulla oli hyvä maku ja vanhemmat pysähtyivät hämmästelemään, miten onnistuneita valinnat olivat - he eivät olisi osanneet ajatella niitä. Iloitsin tarpeellisuudestani vanhemmille: ymmärsin, että heidän elämänsä olisi ollut paljon huonompaa ja mauttomamapaa ilman näkemyksiäni. Iloitsin isän valokuvaharrastuksesta ja pimiökamppeista ja pidin jotenkin hienona, että hän osasi puhua valokuvista teknisin termein. Iloitsin siitä, että saatoin ehdottaa valokuvien aiheita ja joskus isä suostui. Iloitsin niistä kuvista erityisen paljon: kimalainen nauhuksen kukalla, minä keikkumassa runopuussa. Iloitsin runopuusta, joka sijaitsi kallioisellla kohdalla meren rannassa ja josta minulla oli teoria, että kun istun siinä riittävän kauan, runot tulevat luokseni, kaikki ne sanat, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Iloitsin muutenkin puista, etenkin käyristä ja monilatvaisista puista, joissa aistin sukulaissieluisuutta. Iloitsin siitä, miten vanhempani eivät käyttäneet alkoholia ja tiesivät muita paremmin, ettei ihmisen ole välttämätöntä tappaa toisia eläimiä pysyäkseen terveenä. Iloitsin pirtelöistä joista myöhemmin tuli smoothieita - olen kasvanut etupäässä raasteilla ja pirtelöillä. Maallisten vanhempieni lisäksi iloitsin siitä, että olin Äiti Maan ja Taivaan Isän lapsi - alkujaan olin varma siitä, että olin uusi vapahtaja, mutta keksin uusia ilonaiheita jouduttuani kouluiässä välirikkoon Jumalan kanssa.

Iloitsin lapsena lehtikuusista, joista ei ottanut selvää, olivatko ne havu- vai lehtipuita. Iloitsin niiden pyhyydestä, pyhästä pienestä metsiköstä koulumatkan varrella keskellä puistoa, niin kovasti, että monena aamuna halattuani puut läpi tanssin niiden kanssa, välillä vein puille lahjojakin, ja sain vähän oudon maineen sen takia, koska toiset eivät aina tajunneet, että puut olivat eläviä ja pyhiä ja osasivat vuorovaikuttaa kanssani paremmin kuin moni ihminen.

Lapsena iloitsin kirjoista, jotka opin aika nopeasti ulkoa ja joiden kohtauksia halusin näytellä loputtomiin. Iloitsin kuvitellessani ystävää, joka osaisi hänkin ulkoa oikeat repliikit, niin ettei minun tarvitsisi näytellä jokaista eläintä, mutta koska näytellessäni muutuin eläimiksi ja lakkasin olemasta lapsi, ei oikeastaan kauheasti haitannut vaikkei sellaista ystävälihaa ollutkaan. Iloitsin eläimistäni, erityisesti kengurusta ja sen poikasesta, jotka isä oli hakenut minulle kuin satujen sankarit ollessani valtavan sairas. Paranin varmasti juuri sen takia, että hän löysi minulle kengurun poikasineen. Nalle Puhia oli ollut hankalaa esittää ilman niitä. Iloitsin siitä, miten taitavaksi tulin järjestämään eläimet sänkyyni niin, että jokainen mahtui sinne unipuulle käydessä - totisesti, asuin melkoisessa Nooan arkissa!

Lapsena iloitsin isän vanhoista poikakirjoista ja scifikirjoista ja siitä, että osasin lukea niin sujuvasti ettei minun tarvinnut olla kenestäkään toisesta riippuvainen lukemisen suhteen. Ja kuinka iloitsinkaan kirjastosta! Koulurakennus oli minulle jo valmiiksi tuttu koska kirjasto sijaitsi sen sivusiivessä ja kävin siellä säännöllisesti vaihtamassa maksimikirjamäärän (10 kirjaa) uuteen heti vanhat luettuani. Iloitsin siitä, ettei ketään oikeasti kiinnostanut, luinko lasten vai aikuisten kirjoja. Aikuisten kirjojen kohdalla iloitsin usein siitä, että kirja loppui, koska monesti kirjat olivat täynnä asioita, joita en oikein ymmärtänyt, mutta en kauheasti antanut sen haitata vaan juntata menin eteenpäin. Jotenkin kirjan keskeyttämisen ajatus ei olisi tullut mieleenkään. Iloitsin siitä, miten täsmällisesti suoritin vanhempien kirjahyllyä läpi siivuuttamatta eläintieteellisiä tutkimuksia, Desmond Morrisia, Kama Sutraa tai von Dänikenin ufoteorioita. Koulussa iloitsin siitä, että opettajan kertoessa jostain asiasta tiesin paremmin - esimerkiksi että pyramidit olivat ufojen tekosia. Iloitsin myös siitä, miten nopeasti opin, ettei tietyistä asioista kannattanut kysyä opettajalta, jota kysymykseni hermostuttivat silminnähden. Oli mukavampaa pysytellä vaikeuksien ulkopuolella eikä tehtäväni ollut sivistää opettajaa. Iloitsin siitä, että saatoin toistaa mielessäni: niinhän sinä luulet, silloin kun opettaja esitti jotain aivan omituista ja kerettiläistä kuten että lehmänmaito olisi ihmiselle terveellistä ja juoma ruoan sijaan.

Lapsena iloitsin poppelinlumesta ja viherlevästä ja rakkolevästä ja suunnittelin rikastuvani keksimällä kahdelle ensimmäiselle menetelmän, miten näistä ihanan pehmeistä kasvikuiduista saataisiin valmistettua kangasta. Kun meistä tulisi rikkaita, muuttaisimme Italiaan eikä vanhempien tarvitsisi enää käydä töissä. Iloitsin siitä, että kotonamme syötiin terveellisesti - ei valkoisia vehnäjauhoja, kastikkeita, voita ja sokeria vaan kasviöljyjä, täysjyvätuotteita ja paljon tuoreita vihanneksia, mahdollisuuksien mukaan biodynaamisina, ja höyrytettyjä vihanneksia. Ja siitä, että vanhemmat tiesivät, ettei ruoan kanssa saanut juoda, vaikka koulussa pakotettiinkin aina juomaan juuri ruoalla. Vanhemmat muistuttivat minua siitä, millainen etu oli saada täysipainoista ravintoa, siitä kannatti olla kiitollinen, ja totisesti olinkin. Iloitsin myös vitamiinipillereistä ja adaptogeeneistä, joita söin päivittäin - ginsengiä ainakin koko kouluajan. Tiesin, että minua rakastettiin ja arvostettiin ja kehoni oli temppeli. Iloitsin myös siitä, miten istuimme kiinalaisella villamatolla tehden aamulla joogaa ennen äidin töitä. Äidin guru taisi olla Marilyn Monroe ja sehän oli vain sopivaa: isä valitti, miten harva nainen onnistui kävelemään ja olemaan kuten Marilyn, mutta äiti sentään osasi sen. Olin iloinen siitä, että isällä oli äiti ja minulla äiti, joka piti itsestään huolta eikä antanut turvotuksen kerääntyä. Olin iloinen siitä, että tiesin, miten vaarallista sokeri ja turvotus olivat. Lehmänmaito. Liha. Voi. Valkoinen vehnä. Lisäravinteeton ruokavalio. Kahviloissa istuminen ja kahvi - olin iloinen siitä, että minulle kerrottiin kahvin olevan myrkky ja että äiti silti joi sitä useita kuppeja päivässä: äiti oli hyvä prosessoimaan myrkkyä eikä enimmäkseen näyttänyt lainkaan kuolevan siihen.

Lapsena iloitsin kouluaineista ja niistä sirpaleista, joita saimme tiedosta, vaikka en koskaan oikein oppinut ymmärtämään, miksi kysyä ei saanut, ja miksi välitunnilla ei saanut jäädä lukemaan kirjoja vaikka koulun väitettiin olevan oppimista varten. Iloitsin siitä, että koulupäivät päättyivät ja että pääsin harrastuksiin, jossa kukaan ei lällättänyt päin naamaa. Iloitsin vaaleanvihreästä balettipuvusta, jossa oli tönkeä tutu. Iloitsin balettitunnilla poikki lattian liikkeistä, jotka eivät sattuneet ja poltelleet vaan joissa sai loikkia vasikkamaisesti ja hymyillä tuhatpäiselle yleisölle ruusujen sataessa jalkoihin ja pölyn leijuessa valonheittimien ympyröissä. Jossain vaiheessa tuli noottia: vaaleanvihreä puku ei käynyt, puvun piti olla valkoinen ja ilman tylliä. Iloitsin balettitossujen nauhoista, niihin ei sentään kajottu. Ja iloitsin musiikista tunnilla vaikka sen tahtiin ei saanutkaan karehtia koska opettaja jäkätti ja piti jäpittää kättä ilmassa niin kauan että lopulta halusi itkeä kivusta. Iloitsin siitä, että sain purtua huulta ja pidettyä itkun sisällä.

Lapsena iloitsin siitä, miten helposti äidin sai iloiseksi suostumalla pukeutumaan mekkoon ja sieviin letteihin - harvoin, mutta silti. Kesällä kuului olla aurinkohattu jonka lierin läpi putosi pilkkuja nenälle - vaikka kuinka katsoi niitä silmät killissä, niistä ei tullut kaipaamiani pisamia. Myöhemmin iloitsin siitä, miten kieltäydyin leteistä ja mekoista ja aurinkohatusta ja pyysin kampaajaa leikkaamaan poikatukan ja sain ihan itse päättää, että halusin niin. Iloitsin poikatukasta ja sen tunnusta päässä sinne saakka että koulussa jotkut opettajat luulivat minua pojaksi ja luulivat, että koetan petkuttaa, kun sanoin olevani tyttö. Oikeasti olin poni mutta olin jo oppinut, että aikuiset eivät iloinneet, jos heille kertoi sen. Kasvatin vähin äänin sen verran pitkän harjan, ettei minua enää tungettu ryhmätöissä poikien ryhmään.

Lapsena iloitsin aamuista, aamujen ihanasta valosta ja siitä, miten maailma oli vielä sees. Joskus menin hyppimään vanhempien sänkyyn. Usein he olisivat kai halunneet vielä nukkua, mutta olin niin täynnä iloa, ettei se pysynyt sisälläni. Joskus he lähtivät kanssani ulos, joskus jopa kauemmas ihka oikeaan aarnimetsään, jos oikein kovasti kinusin. Metsään matkattiin autolla. Metsässä iloitsin naavasta, polkuvalosta, sammalista, jäkälistä ja pihkan mausta suussa.

Lapsena iloitsin siitä, miten hetket venyttyivät. Makasin kalliolla rannassa ja sulin osaksi maailmaa tai juoksin hiekkaista tietä - kun ponnistaa juuri tietyllä tavalla, voi ilmassa viipyillä tovin kauemmin kuin uskoisi, ja se on melkein kuin osaisi lentää. Iloitsin tuosta lakipisteestä, syöksystä läpi iltapäivien. Iloitsin tavallaan siitäkin, että kun koetin puhua kokemuksistani ystäville, he eivät saaneet kiinni, mitä tarkoitin, ja kuvittelivat minun pelleilevän - se tarkoitti, että kokemukset olivat jotain aivan omaa ja erityistä. Iloitsin rannan simpukankuorista ja ajopuunkappaleista ja mädäntyneen levän hajusta, ulapasta. Syksyllä kun ruovikko oli muuttunut kullankeltaiseksi, juoksin mutapolkua sen halki ja ruo'ot vihmoivat kasvoja, käsiä, jalkoja ja täytyin kuplivasta kultaisesta ilosta varmana siitä, että elämääni oli katattu jotain aivan erityistä, kuten juuri se hetki siinä. Iloitsin tuntoaististani ja vahvoista jaloistani ja karaisin ihoani kulkemalla milloin pienissä sortseissa nokkosten läpi, milloin kahlaamalla mereen huhtikuussa kylmän pureksiessa ja haluten huutaa kivusta.

Lapsena iloitsin siitä, miten pystyin painamaan mieleeni tärkeät kohdat: sisiliskon kivellä - kädet ponin harjantyvessä voikukkaisella niityllä, vain riimu naruineen, ei kiirettä mihinkään - ihmeellisen soikean gneissikiven tunnun kämmenellä - hetken ennen esiintymislavalle astumista, kun rintakehä kihisi odotusta - sen miten maailman pyörimäliikkeen saattoi aistia kun makasi tarpeeksi kauan hiljaa selällään ja hukkasi suunnat ja kehon rajat syyskesän päivään - koiran nauravat silmät sen tajutessa että halusin sen loikkaavan esteen yli kanssani - hauraan posliinihyasintikon jonkun pienen mökin pihalla keskellä ulkoilualuetta - sairaan siilin joka kuoli pelastusyrityksistämme huolimatta - mummun mökiltä löytämämme myrkkyyn kuolleen hiiren juuri hiirenkorvien aikaan, miten kaivoimme haudan ja teippasimme pahvista arkun ja lauloimme karjalan kunnaita aikuisten kieltäytyessä ymmärtämästä, että kyseessä oli pyhä toimitus - isoäidin talon ihmeellisen alakerran numeroituine naulakoineen sillä hetkellä kun isoäiti kertoi, että hän tietää, mihin minulla on kutsumus mutta että minun pitää löytää se itse jotta siitä tulee oikeasti omani.

Iloitsin lapsena siitä, että isoäitini osasi nikkaroida lipastoja ja vaellussauvoja, että hän istutti kehäkukkansa ja oopiumunikkonsa traktorinrenkaisiin - se tuntui nerokkuuden huipentumalta -, että hänen käsialansa oli sillä tavalla koukeroista kuin Venäjältä tulleiden käsialat usein ovat. Että meillä oli yhteinen salaisuus isoäidin todellisesta kodista ja siitä ei saanut kertoa. Joskus se tuntui synkeältäkin mutta enimmäkseen tunsin iloa siitä, että minulla oli iso salaisuus ja osasin pitää sen. Iloitsimme yhdessä jokaisesta vuodesta, jonka hän eili. Hänen olisi pitänyt kuolla jo ennen kuin synnyin mutta hän eli kauas yli lapsuuteni, joten ehdimme jakaa monta juttua. Iloitsin siitäkin, että joku päivä Jumala päästäisi hänet tuskista ja että kuolema olisi hyvä ja odotettu, ei mikään pelätty kalman kouraisu. Iloitsin sinne kylään mennessäni siitä, miten sain heittää kaupunkivaatteet pois matkakassin pohjalle ja kävimme ostamassa lähetyskirpputorilta vaatteet, jotka saivat kerrankin rapaantua mielin määrin. Iloitsin talosta metsän keskellä, pääskysistä, kasvimaasta ja sen kitkemisestä, villivihannesten ja luonnonparannuksen opettelemisesta, siitä miten kumihanskoihin saattoi leikata saksilla pienet reiät ja pingottaa ne rännien päihin niin että sateella saattoi kuvitella lypsävänsä ihka oikeaa lehmää. Iloitsin siitäkin, että isoäiti ja ukki veivät minut tapaamaan lehmiä. Lehmät tuoksuivat älyttömän hyviltä ja antoivat paijata. Rakastuin ja aloin houria vanhemmille, että halusin muuttaa maalle, eivätkö he voisi ryhtyä viljelijöiksi. Juuri kun he olivat päässeet pikkukaupunkeja ja niiden ahdasmielisyyttä pakoon isompaan kaupunkiin!

Iloitsin lapsena sienistä ja sienestämisen ajatuksesta ja puoliksi pakotin vanhemmat sieniretkelle metsään kanssani monet kerrat vaikka ajatuskin sienen syömisestä oli liikaa sekä isälle että minulle. Äiti söi osan sienistä ja heitti osan roskiin. Mutta olivat ne komeita sieniä ja mikä ilo olikaan kantaa niitä korissa.

Iloitsin lapsena pitkästä heinikosta kotimme lähellä, kotkavuoren juurella. Siellä oli mahtavaa kontata eestaas leikkien kissaa - kissa ei nähnyt kuin heinää heinää heinää. Iloitsin niistä päivistä, kun kissaleikissä en osunut koirankakkaan, josta vaatteissa tuli aina sanomista, etenkin jos oli tullut kontattua koulu- tai juhlavaatteissa, kuten tuppasi käymään tuon tuosta. Iloitsin huoneeseeni vetäytymisestä ja kirjan avaamisesta vanhempien tehdessä aikuisten juttuja kuten kirjanpitoa tai televisiota. Lukulampun valossa, isoäidin tekemän tilkkupeitteen alla kasvoin valaaksi, lohikäärmeeksi, tanssivaksi auringoksi, puiseksi käeksi joka keväällä muuttuu oikeaksi linnuksi. Niin, ja iloitsin käkikellosta, joka oli isoäidillä ja ukilla, sitä piti laittaa kukkumaan jatkuvasti, ja joka kerran sinne mennessä tarkistin, olisiko käki ehkä päässyt karkuun kellosta, mutta ei ollut, ja minua kiukutti, etten tiennyt loitsua, jolla vapauttaisin puisen linnun kellottamisesta. Miksei se saanut olla kuten pääskyset?

Iloitsin lapsena siitä, että elin elämänvaihetta, jossa kaikki ympärilläni olisivat halunneet olla. Olla lapsi, siinäpä vasta jotakin! Sain leikkiä ja kysellä, juoksennella ja levätä, nauraa ja itkeä. Sain hautoa itsemurhaa näkemättä siinä mitään outoa tai huolestuttavaa - kunhan piti suunsa kiinni, kukaan ei arvannut mitään! Ja sain suuttua ja olla jalo villi ja sitä ihailtiin. He luulivat ihailevansa salaa mutta kyllä minä huomasin jollain tasolla, että vanhempani suhtautuivat eri tavalla kuin monen muun vanhemmat. Muita koetettiin valmentaa aikuisuuteen ja hyvätapaisuuteen, minua ei. Kävimme kyllä pitkiä keskusteluita ja neuvotteluita siitä, miten asiat olisi hyvä tehdä, mutta neuvotteluissa olin vertainen, jonka sanoila oli paino, ja opin säätelemään itseäni ja asettamaan oman ihanteeni sen sijaan että olisin antanut jollekin toiselle vallan tehdä niin. Iloitsin tästä montessorilaisuudesta ja säälin ystävää, joka mokattuaan sai aina selkäsaunan eikä koskaan keskustelua, jossa olisi saanut miettiä, minkä tekee ensi kerralla eri tavalla ja miksi.

Iloitsin lapsena tuoksuista, joita hiipi sisään kesän ikkunoista, yleisen saunan savun tuoksusta, apilikosta. Iloitsin kahisevista lehdistä ja kuusta kylmän taivaan keskellä. Jääriitteestä meren kivien ryntäillä. Sa no jen ryt mis tä. Lauluista, jotka karauttivat punan kasvoille ja kaulalle ja tuntui, että pyörtyy nautinnosta, ihan vain koska melodia ja sanat huikaisevat koko olemisen, ja joskus oli pakko vähän itkeäkin, mutta koulussa oppii aika pian, ettei se ole muista ilahduttava asia, että liikuttuu tuolla tavalla. Iloitsin juhlista ja arjesta, molempien logiikasta, äidin suvun kokoontumisista, jossa lohikäärmenaiset syöksivät tulta ja miehenpuolikkaiden kokoelma hyöri pitkin nurkkia outoine raameineen - ukki yritti vaikuttaa joltain muulta mutta alkoholisti ei muutu vähemmän sairaaksi sen takia että onnistuu hakkaamaan jonkun henkihieveriin ja sairaalaan. Ja iloitsin siitä, miten nöyräksi ja pieneksi sain ukin huudettuani tälle suoraan ja raivosta valkeana, että otan lapsenlapsuuteni pois, jos hän vielä kerrankin juo alkoholia nähteni. Se oli vihaista, kuohuvaa iloa enkä ole väärinkäyttänyt iloa sillä tavalla sen jälkeen. Mutta lapsena iloitsin tuosta voimasta, joka puhaltui lävitseni ja sai muiden pelkäämän vanhan miehen tottelemaan minua niin ettei kenenkään tarvinnut pelätä ukkia jos satuin olemaan paikalla. (Ja sen jälkeen satuin olemaan siellä aika usein.) Sellaista on olla ensimmäisen ensimmäinen - olin siitä iloinen ja ylpeä, kasvoin siihen iloon, muut serkukset saivat olla eri tavalla lapsia.

Lapsena iloitsin siitä, miten helppoa oli laskea kassan kolikot ja kirjoittaa summa vihkoon. Miten helppoa oli auttaa äitiä inventaariossa ja kirjanpidossa, miten helppoa oli ostaa rakkautta tekemällä asioita, jotka jostain syystä luonnistuivat minulta helpommin kuin aikuisilta. Iloitsin matematiikasta, näin siitä unia ja tunsin sen ympärilläni ja sisälläni niin voimallisena, etten osannut selittää sitä oikein kenellekään. Musiikkina. Ja iloitsin ajatuksesta, että olin osa pitkää ketjua ja kiertokulkua, suurta tanssia, vettä ja maata ja mineraaleja, tähtiä ja lauluja. Että useimmat sävelmät jäivät soimaan sisälleni ja muuttuivat muodoiksi ja tunnuiksi ja räväyttivät olemiseen aukkoja, joiden läpi saatoin tunnustella tieni kohti uudenlaisia kysymyksiä. Tuntui kuin jokainen sävelmä, runo ja taulu olisi tehty siksi, että saisin käydä sen ääreen - rukoilin iltarukouksessani kiitollisena siunausta vanhojen mestarien sieluille. Ufficin galleriassa taulusta tuijotti kasvoja satojen vuosien takaa. Ilahduin niiden ilmeikkyydestä: ihan varmasti hekin ilahtuivat minusta.

Lapsena iloitsin vanhempien lomaviikoista kesällä, koska silloin ehdimme kaikki kerrankin olla yhdessä ja otimme valokuvia, joissa näytimme onnellisilta ja hymyileviltä. Iloitsin siitä, miten kaunis äiti oli ja miten taitava isä. Iloitsin heidän valppaudestaan ja yllättävästä vapautuneisuudestaan nyt kun työ ei tehnyt heistä kalpeita ja väsyneitä. Rahahuolet katosivat niin että menimme Italiaan yhdeksi tai kahdeksi viikoksi ja matkasimme paikallisjunalla katsomaan vaikka mitä juttuja - emme vain maanneet rannalla tai pyörineet muiden suomalaisten kanssa. Iloitsin pienistä vuoristokaupungeista, pyhäinjäännöksistä ja siitä, miten lähellä taivas ja Jumala olivat Italiaa. Iloitsin myös siitä, miten vanhempani veivät minut oopperajuhlille vanhaan amfiteatteriin ja erilaisiin klassisen musiikin tapahtumiin. Heitä ei ollut lapsena viety sellaisiin ja ymmärsin heidän yrittävän antaa minulle jotain erityistä. Iloitsin pastasta, suppleista ja polentasta. Pizzaa en muista koskaan syöneeni Italiassa lapsena - vanhemmistani se ei ollut mikään ruoka. Iloitsin vehnän ja ohran tähkistä, en tiennyt, että vilja kasvaa Suomessakin. Tai ehkä jollain tavalla tiesin - olin nähnyt auton ikkunasta viljapeltoja - mutta Suomessa ei koskaan pysähdytty viljan äärelle eikä se kasvanut villinä kaupungissa tai isoäidin luona kaupungin liepeillä vanhassa esikaupungissa telakan ja tiilitehtaan asuntoineen, ei etenkään unikoihin sekottuneena.

Lapsena iloitsin piirtämisestä ja siitä, miten taitavasti osasin piirtää etenkin eri eläimiä. Hämmennyin siitä, miten toiset eivät hahmottaneet, miltä varvasastujan takajalka näyttää tai millaiset ovat hirven pään mittasuhteet. Iloitsin siitä, että käteni suostuivat toistamaan mittasuhteet, jotka tunsin kehossani todenmukaisiksi. Silloinkin kun tekniikka petti, iloitsin siitä, että mieleni täytti auliisti kaikki aukot ja saatoin tuntea hevosten ravaavan ulos arkilta ja niiden äänten ja tuoksujen täyttävän huoneen.

Lapsena iloitsin sunnuntaista, koska sunnuntaina äiti oli yksin minun. Niin yksinkertaista!

Lapsena iloitsin juolukoista, joista tiesin, etteivät ikätoverini ymmärtäneet niistä mitään ja että iso osa aikuisistakin oli niistä pihalla - oli melkein kuin olisin ollut vertainen, koska tiesin enemmän kuin jotkut ihmiset, jotka teeskentelivät tietävänsä paremmin pelkän ikänsä takia. Iloitsin kanervikoista ja hunajasta vaikka en pitänytkään hunajan mausta - sen väri ja koostumus riitti ihailun aiheeksi, samoin se, että eläimet olivat keränneet sen kukkien nieluista.

Lapsena iloitsin terveydestäni. Rakkain ihmiseni - oikeasti äiti oli rakkain mutta en olisi ikinä myöntänyt sitä kellekään, koska äiti teki niin pitkiä päiviä, että olin ajat päivät sitten todennut hänen rakastavan minua vähemmän kuin kavereiden äidit rakastivat kavereita; tällä tavalla lapset voivat olla väärässä - teki kuolemaa koko ikäni, hyvällä ystävälläni oli nivelreuma ja toinen kaveri sairastui aivosyöpään, joten ymmärsin sen edut, että saatoin rillua metsissä ja rannoilla kivuitta ja käymättä läpi jatkuvia leikkauksia, hoitoja ja sairaalajaksoja. Isällä ja parhaan ystävän siskolla taas oli eläinallergia ja sen vuoksi meillä kummallakaan ei voinut olla eläintä, vaikka se oli hartain toiveemme. Iloitsin siitä, että vielä joskus voisin elää eläinten kanssa, jakaa kotini todellisen perheeni, karvaisten nelijalkaisten, kanssa. Iloitsin ihottumastakin - tajusin, että olisi paljon hankalampaa, jos niveleni syöpyisivät olemattomiin ihoni sijaan. Ihottuma oli kiusallista, mutta nivelreuma kamalaa, ja äiti sanoi, että jokaisen kehossa on heikko kohta. Olin iloinen heikon kohtani kohdentumisesta.

Iloitsin lapsena kapeasta hopeasormuksesta, jonka hukkasin uimarannalle heti toisena päivänä eikä sitä enää löytynyt. Itkun jälkeen iloitsin siitä, että olin antanut järvelle niin kauniin uhrin - harmitti vain vähän, etten antanut uhria merelle, jolle se olisi oikeasti kuulunut. Järvet olivat kuolleita mereen verrattuna. Iloitsin joulusta ja siitä, että vanhemmilla oli jouluna pari vapaapäivää. Sain ostaa kuusen isän kanssa ja valitsin aina monilatvaisen känkkyrän joka ei kelvannut muille - kuinka iloitsinkaan siitä, että sain antaa juuri tuolle kuuselle kodin, pelastaa sen. Iloitsin lahjoista ja jännityksestä, joka sai minut ripuloimaan jo ainakin viikko ennen joulua. Iloitsin myös vapusta, jolloin sain vappukojusta jotain - valitsin muovisen leikkihevosen tai kumisen krokotiilin. Vapun jälkeen kuolleen miehen kanjoniksi kutsumastamme moottoritien ojasta löytyi myös koko joukko ilahduttavia pieniä esineitä, jotka tunnistin miniatyyreiksi kuumailmapallon koreista. Jo melankolisiin vappupalloihin yhdistettyinä niiden avulla saattoi tehdä oikean kuumailmapallon. Ystävä tiesi, että ne olivat skumppapullojen korkinsuojuksia - hänen vanhempansa olivat viinaanmeneviä. Iloitsin siitä, että ystävä tiesi kaikkea mitä minä en, ja päinvastoin, ja että saatoimme jakaa tietomme ilman mitään vihamielisyyksiä.

Iloitsin lapsena tästä ystävästä, jonka kanssa kävimme yhdessä baletissa ja ratsastamassa mutta ennen kaikkea luuttasimme lähimetsissä tarvitsematta sekaantua toisten lasten puuhiin ja nokitteluihin. Me vain väistimme kaiken sellaisen ja teimme, mitä huvitti. Jotenkin meitä huvittivat samat asiat. Soittelimme aivan käsittämättömiä pilapuheluita ja söimme salaa ziljoonamiljoonaa Fanny-vanukasta talomme ullakolla, jossa ihmiset kuivasivat lakanapyykit. Koetimme pyydystää lepakoita ja teimme nuotioita lähiömetsiin.

Iloitsin lapsena ystävän perheen tilistä lähikauppaan. Tilin avulla saatoimme ostaa fannyja ja iso-pateja, kaikkea sellaista, mikä ei vanhemmistani ollut ruokaa. Iloitsin myös näistä salaisista poikkeamista terveellisistä ruokatavoista. Ja iloitsin hänen vanhempiensa sekoillessa jossain koska silloin ystävä sai tulla meille syömään ja nukkumaan ja oli melkein kuin minulla olisi ollut maailman paras sisko.

Iloitsin lapsena kun äiti tuli raskaaksi ja ilmoitti, että saan siskon. Olin jotenkin ymmärtänyt, että lapsia pitäisi olla useampi, melkein kaikissa muissa perheissä oli useampi sisarus eikä tuntunut mukavalta joutua toisten lasten säälin kohteeksi, kun minulla ei ollut siskoa tai veljeä. Kaikki oli kuitenkin aika erilaista kuin olisi voinut kuvitella enkä sitten käytännössä osannut iloita paljon mistään vauvan synnyttyä. Paitsi hevosista ja siitä, miten vapausasteita oli entistä enemmän silloin kun en ollut kotona - kotona olisi pitänyt olla esimerkillinen siskon takia, joten vietin mahdollisimman paljon aikaa toisaalla. Siskon ja minun ikäero - yhdeksän vuotta - oli sen verran iso, ettei meistä tullut ystäviä lapsena.

Iloitsin lapsena siitä, miten kasvoin ja tulin taitavammaksi käymättä silti aikuiseksi tai menettämättä halua leikkiä ja pöljäillä. Iloitsin siitä, miten sain isältä joululahjaksi vihkon, jossa oli kannessa paholaisen kuva, sorkat ja kolmipiikki ja kaikki. Ei mitään hempeilyä, ei! Iloitsin siitä, miten kuulin vanhempien selittävän selän takana, ettemme ystävän kanssa olleet oikein ihmisiäkään vaan puoliksi hevosia, ja luin kaiken kentaureista ja pakenimme yhdessä metsiin ja talleille ystävän vanhempien alkoholisekoilua ja meidän perheen vauvaa. Iloitsin tässä vaiheessa siitä, ettei ketään kiinnostanut tarkistaa, olinko varmasti pureksinut ruokani riittävän monta kertaa ennen nielaisemista - mitä se kellekään kuului. Iloitsin siitä, ettei minun hevosena tarvinnut välittää monista ihmisten asioista. Iloitsin ystävän puolesta, kun kaikissa harrastuksissa hänen vanhemmilleen kerrottin hänen olevan lahjakas ja että tähän kannattaisi panostaa. Mietin, millaista olisi olla lahjakas jossain itselleen tärkeässä ja iloitsin siitä, että ystäväni oli niin ihmeellinen ja kelpasin omasta lahjattomuudestani huolimatta hänen ystäväkseen.

Lapsena iloitsin uuden vuoden äänistä ja vuoristoradasta, Uuno Turhapuro -elokuvista ja jäähedelmäkarkeista Bio Rexin punaisilla plyysi-istuimilla muikistellen. Iloitsin siitä, ettei meistä ystävän kanssa koskaan tulisi jäkättäviä naisia kuten Uunon vaimosta. Me emme vain kasvaisi ihmisaikuisiksi, olin siitä varma. Taivas tekisi poikkeuksen kohdallamme. Miksi muuten olisimme löytäneet aarteita ja nähneet varisten tanssin? Iloitsin tästä salaisesta tiedosta, joka ei ollut suodattunut vanhempiin ja isovanhempiin saakka, koulun opettajista nyt puhumattakaan. He kaikki kuvittelivat meidän kasvavan ja haluavan kasvaa aikuisiksi. Iloitsin siitä, miten väärässä he olivatkaan.

Lapsena iloitsin kuravellistä ja soutamisesta isoäidin luona ja kuvittelin Varkauden kaupungin maaseuduksi koska siellä oli niin paljon tyhjää tilaa ja niin vähän ihmisiä ja ihmiset puhuivat omituisesti. Iloitsin siitä että myös maaseudulla oli kirjasto. Iloitsin omasta varautuneisuudestani ja yksityisyydestäni ja siitä, etten luottanut aikuisten tietoon tai antautunut aikuisten määräiltäväksi siinä missä maalaislapset. Iloitsin siitä, miten kuvissa näytin viekkaalta ketulta muiden hymyillessä avoimemmin kameralle. Iloitsin unista. Iloitsin ajasta, jota ei ollut kalenterimerkitty, sitä oli vähän mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Iloitsin leikkien venymisestä yöhön läksyjen ja harrastusten päälle, ja siitä, että kotona sängyn alla odotti kirja, jota saattoi lukea sinne saakka että nukutti, ja siitä, miten kirjojen tapahtumat siirsivät unta. Iloitsin kaikista jännittävistä mutta enimmäkseen ei-pelottavista asioista joita on aina ollut maailmassa niin paljon että on vaikeaa nukahtaa tai vain olla.

Iloitsin lapsena päivistä, jolloin heräsin terveenä ja kivuttomana, koska silloin ei tarvinnut teeskennellä. Iloitsin siitä, että olin koulun juhlapäivänä valtavan sairas, koska silloin ei tarvinnut istua juhlasalissa polvi-istunnassa tai risti-istunnassa lattialla ahtaasti niin pitkään ettei sitten enää päässytkään omin voimin ylös jalkojen puuduttua ja tultua voimattomiksi. Iloitsin sokerittomista mehuista, joita isoäiti keitti meille. Keittiön verhoista. Seinälleni ripustamastani presidentti Koiviston kuvasta, joka toi huoneeseeni ripauksen juuri oikeanlaista oppinutta arvokkuutta, vaikka vanhempia korpesikin vasemmistolainen presidentti seinällä akvaarion yllä. Iloitsin siitä, miten paljon arvokkaampi makuni oli kuin vanhemmilla - heillä ei ollut makuuhuoneessa akvaariota ja seinillä oli eroottisehkoja hiilipiirroksia alastomista ihmisvartaloista.

Lapsena iloitsin eläimistä kasveista maan tuoksusta ja tunnusta, itseni tahrimisesta milloin mihinkin, kiisseliviiksistä, pilailupuodin silmälaseista, naamiaisasuista arkena, hevosenjaloistani, joka ikisestä pienestä jättömaan lämpäreestä sulamisvesilampineen, sammakoineen, variksineen. Iloitsin siitä, että maailma oli ja minä olin maailmaa. Iloitsin tanssiesityksistä ja ratsastusleireistä ja siitä, että osasin yksin matkustaa lentokoneella toiselle puolen Suomea tuosta noin vain. Että vanhemmat olivat elossa, isoäiti ja ukki elossa, mummu ja mummun juoppo mies elossa, ja mummun juppo mies vielä työkokeilussa tai sen ajan vastaavassa suojatyössä kaupungin puutarhalla, niin että saimme aina keväisin onnenpensaan oksia, joita saattoi laittaa maljakkoon. Totisesti, tästä laajemmasta perheestä kannatti tuntea ylpeyttä ja iloa! Yleinen sauna ja onnenpensaan oksat! Iloitsin kasveistani, joita hoisin pieteetillä, ja akvaariokaloista, etenkin Herra Lehtikalasta, jolla oli aristokraattinen luonne. Iloitsin madoista, joita pelastin sateella. Iloitsin siitä, että jonakin päivänä minäkin saisin tulla matojen ruoaksi koska ihana on sielujen toiviotie, joka tarkoitti sielunvaellusta ja ruumiin luovuttamista madoille ja puille.

Lapsena iloitsin siitä, miten samaan aikaan olin maailmani keskus ja ääri, miten hukuin luontoon ympärilläni, detaljeihin, ajatuksiin, tarinoihin. Miten saatoin samaan aikaan olla ihmiskunnan vapahtaja ja päättää, etten kasva lainkaan ihmiseksi vaan jään enimmäkseen kavioeläimeksi. Haluta ainaisesti asua kotona ja matkata kauas sademetsiin ja kadota siimeksiin: sukeltaa. laskuvarjohypätä, muuttua gaselliksi kaivautuen peiton alle.

Jotkut ilot ovat muuntuneet mutta useimmat iloista pysyneet. Joihinkin iloihin suhtaudun haikeasti niiden singahtaessa tajuntani lävitse: niin, joskus tämä oli viattomampaa, en ymmärtänyt, minkä koneiston osanen tämä on niin monen elämässä. Maailma on ensisijaisesti hyvä ja kaunis, ihmeellinen. En usko, että voisin mitenkään menettää tätä näkymää niinä hetkinä, kun jokin pelko ei kurista minua taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään kauhuun - tai pienentämään itseäni, jotta minut voitaisiin hyväksyä osaksi ihmiskuntaa tai ystävällisesti kohdeltavaa joukkiota, sisäryhmää. Koska pelkoja on niin paljon vähemmän kuin lapsena, ilo on levittyneempää. Tutumpaa.

Jos jotain haluaisin pystyä antamaan ihmisille, niin ilon. 

Mitä pelkäsin lapsena

Seurasin enimmäkseen sivusta keskustelua, mitä ihmiset ovat pelänneet lapsena, ja aihe tuntui jotenkin hyvin kiinnostavalta. Muistin ensiksi ilmeisimmän kerroksen:

Pelkäsin toisia lapsia. Pelkäsin kaikkia miehiä isää lukuunottamatta. Pelkäsin naisia, jotka lirkuttelivat tai lässyttivät, koska heistä tuli mieleen Hannun ja Kertun noita: ole mielin kielin, ja sinulla on ketunhäntä kainalossa. Pelkäsin opettajia, jotka tiesivät mikä on Oikein ja mikä Väärin ja joita vanhemmat ja isovanhemmatkin pelkäsivät - vanhemmille oli iso kriisi, kun väritin kansalaistaidon kirjaan oikeana tapana pestä kädet sen, jossa ei käytetty saippuaa, koska ihotautilääkäri oli kieltänyt minulta saippuan. Opin, että pitää teeskennellä käyttävänsä saippuaa, vaikka lääkäri olikin kieltänyt käyttämästä sitä. Pelkäsin, että paljastun vääränlaiseksi. (Ikään kuin kaikkialle kuroutuva ihottumani, jota kutsuttiin rutoksi, ei olisi sitä jo tehnyt.) Pelkäsin myös lääkäreitä, jotka lupaa kysymättä koskettivat kehoa kylmillä käsillään ja stetoskoopeillaan, väänsivät kipeästä kohdasta ja puhuivat pääni yli vanhemmille ikään kuin en olisi ollut kuulemassa. Pelkäsin talonmiestä, joka poltti tupakkaa ja tiesi jostain, että me olimme ystävän kanssa tuhonneet nurmikon, istutuksen tai portaiden siisteyden leikeissämme. Pelkäsin ambulansseja - pelkäsin niiden tulevan ja vievän minut hullujenhuoneelle, jossa minua iskettäisiin päähän sähköllä ja unohtaisin kokonaan kaikki hyvät jutut. Pelkäsin romaneita, joiden tiesin ostavan tottelemattomia lapsia. Pelkäsin poikien äitejä joiden pelkäsin näpit ojossa olevan kiskomassa minua poikiensa vaimoksi. Sinulla on niin nätti nenä sinä pääset hyviin naimisiin. Sinä näytät ihan ruhtinatar Gracelta. Pelkäsin että minut pakkonaitetaan ja pistetään synnytyskoneeksi. Pelkäsin kolmos-kutosluokan opettajaa, joka pakotti juomaan maitoa (joka sai minut pelkäämään, että kasvan vasikaksi ja lehmäksi, kotona näet puhuttiin siitä, ettei maito ollut ihmistä vaan lehmää varten) ja syömään kauheita koulunruokia, ja joka vaani meitä kaikkia haluten halata. Neljä vuotta pakenin halaamista, minua ei onnistuttu halaamaan. Luokkakokouksessa opettaja ei muistanut minua, olin ainoa, jota hän ei meinannut saada palautettua mieleensä - ajatella, hänen mielensä oli täydellisesti sulkenut pois lapsen, joka oli torjunut hänen läheisyytensä. Ja niin kuin minä pelkäsin opettajaa.

Mietin muiden pelkoja - ydinsotaa, ydintuhoa, tulipaloa. En ole pelännyt niitä. Enkä mitään villieläintä. Vanhemmat pelkäsivät käärmeitä, minä koetin pelastaa käärmeet. En pelännyt sotaakaan valveilla - valmistauduin siihen. Opettelin syötävät luonnonkasvit jo hyvin nuorena - mistä sitä tietää, milloin on tärkeää osata selvitä niillä. Opettelin rakentamaan majan ja tekemään pressusta ja havuista veneen, jolla voi tarpeen tullen paeta vesistöä pitkin. Pelkäsin sotaa unissa, sotaa ja vainoa. Pelkäsin, että jotenkin paljastuu, että olen osin inkeriläinen, ja siksi musta auto tulee. Mutta valveilla en pelännyt näitä - ne olivat perittyjä pelkoja, eivät omia ajatuksiani.

Ja sitten muistin lisää pelkoja:

Pelkäsin pimeää. Pelkäsin kuolleita, joille ei ollut annettu anteeksi ja jotka siksi olivat jääneet tähän maailmaan häälymään. Pelkäsin vampyyreita. Katsoin kaikki vampyyrielokuvat pienestä pitäen eikä se tehnyt hyvää. Pelkäsin, että juostessa liukastun ja puraisen kieleni poikki kuten serkulle kävi. Pelkäsin, että kaadun pyörällä tai pyörä hajoaa allani. Pelkäsin, että hevonen tallaa varpailleni tai puree tai pudottaa minut selästään. Pelkäsin, että luu kädessä tai jalassa katkeaa vain koska olen ollut huolimaton ja varomaton ja tyhmä. Pelkäsin, että kaadun, joka ikisellä askeleella, kun oli liukasta. Pelkäsin hukkuvani joka ikisellä uimatunnilla. Pelkäsin kaatuvani ja tuntevani veren maun suussa joka ikisellä luistelutunnilla - ja sentään harrastin taitoluistelua jonkin aikaa. Pelkäsin koiria koska ukin husky Heni kaatoi minut aina innoissaan maahan ollessani pieni. Pelkäsin koiria niin kovasti että kiipesin äitiä kuin puuta kaulatasolle saakka, kun isotädin perhoskoirat halusivat tervehtiä minua. Pelkäsin koiria mutta vein niitä ulos, vieraiden ihmisten aika hankalia koiria, koska olin jostain saanut päähäni, että se vasta oli jotakin. Pelkäsin kissoja koska minulle oli kerrottu että kissat ovat ihan hulluja ja kynsivät tahallaan. Pelkäsin että epäonnistun akvaariokalojeni kanssa ja jokin aamu ne kelluvat vatsa pystyssä. Pelkäsin että minut myydään koska tuotan lähinnä pettymyksiä. Pelkäsin myöhästymistä. Pelkäsin, etten kelpaa Jumalalle, enkä sitten kelvannutkaan, mutta kostin sen julistamalla kelpaamattomuuden vastavuoroiseksi. Pelkäsin, etten ikinä pääsisi baletin kärkitossuryhmään enkä päässytkään. Pelkäsin kasvavani aikuiseksi. Pelkäsin joutuvani muuttamaan pois lapsuudenkodista. Pelkäsin sekoavani kuten sekosivat ne tytöt, jotka äkkiä alkoivat eronteon lapsuuden ja itsensä välillä. Pelkäsin hylkääväni leikin ja lumon.

Pelkäsin mennä kouluun ja pelkäsin koulumatkoja. Pelkäsin unohtuvani pyhään metsääni lehtikuusten keskelle tanssimaan liian pitkäksi aikaa. Pelkäsin ukonsieniä, joiden kuvittelin jotenkin haittaavan pyhiä lehtikuusiani. Pelkäsin partiota jossa muut tuntuivat reippailta. Pelkäsin telinevoimistelua, jossa romahdin päälleni kerran toisensa jälkeen. Pelkäsin pelkäämistä, happamaa makua suussa, mustaa tykyttävää väsymystä pelon syötyä unet ja rikki syöpyvää ihoa.

Pelkäsin kättelemistä. Pelkäsin nousta bussiin ja tulla nähdyksi - räntäsateessakin oli mukavampi kävellä puolituntinen. Pelkäsin ääneen puhumista. Pelkäsin jonkun kuulevan kun kuljin ulkona ja puhuin kerrankin turvallisesti yksin ääneen. Pelkäsin hissiä, jolla ajoin luvatta alle yksitoistavuotiaana yksin. Pelkäsin sairastavani jotain salakavalaa tautia, koska usein olin niin väsynyt ja särkyisä, etten meinannut jaksaa kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen. Pelkäsin pianonopettajan huomaavan etten koskaan jaksanut harjoitella läksyjä. Pelkäsin, mitä sitten tapahtuisi. Pelkäsin jonkun huomaavan miten vihasin pianoa. Potkaisin sitä usein salaa ja kun kuumemittari rikkoontui, lakaisin elohopeapallot pianon alle ja toivoin pianolta menevän äänen. Pelkäsin lauantaita heti sen mentyä ohitse, isän motivointiyrityksiä, jotta siivoaisin hänen kanssaan, yritystä keksiä jutunjuurta äidin töistä pääsemiseen saakka. Pelkäsin imuria ja pelkään sitä jollain tavalla edelleen, se on helvetinkone. Pelkäsin sipulia ruoassa, sen makua ja tuntua suussa. Pelkäsin juustoa, jo sen pöydälle nostaminen väänsi maailman mutkalle, iho seisoi kananlihalla, pelkäsin tukehtuvani siihen karmivaan hajuun. Pelkäsin suolakurkkua ja silakoiden ruumiinhajua. Pelkäsin alkoholia juoneita aikuisia.

Pelkäsin kauppojen hajua, valoja ja myyjiä pullapuotia lukuunottamatta. Siellä tuoksui hyvältä. Pelkäsin leipiä, joissa oli päällinen. Etenkin yritys hivuttaa leipään sekä ravintorasvaa, juusto/makkara ja jotain kasvista oli hirvittävä teko. Pelkäsin tulevani hulluksi jo tuollaisen leivän näkemisestäkin ja suuhuni en sitä olisi voinut pistää. Pelkäsin että minua ei kutsuttaisi syntymäpäiville ja kun joskus harvoin kutsuttiin, pelkäsin jo etukäteen, olisiko siellä jokin tuollainen hirviöleipä, tai kuten yksillä synttäreillä, hampurilainen, jossa oli ketsuppia, juusto, suolakurkku, sipulia ja majoneesia - en ymmärtänyt yhtään, miten joku voisi syödä mokoman sekamelskan. Pelkäsin myös kermakakkuja ja limonadin kuplien tuntua suussa. Pelkäsin populaarimusiikin tuhoavan aivoni, kuten isä oli väittänyt uudemman populaarimusiikin tekevän. En halunnut tyhmistyä, koska maailma tuntui aika pelottavalta ja monimutkaiselta ja tuntui tärkeältä pysyä valppaana ja terävänä selviytyäkseen.

Pelkäsin naapurintätiä, joka työskenteli sairaanhoitajana ja tökkäsi paljaaseen pakaraani jotain tököttiä ampiaisen piston turvotettua koko raajan kauheaksi makkaraksi. Pelkäsin hänen kertoneen kaikille, että itkin kivusta, etten kyennyt piilottamaan kipua. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, kun vanhemmat saisivat selville, että olin taas mennyt sairastumaan, ja salasin viimeiseen saakka olevani sairas kolisten kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa naama edellä esteeseen ratsastustunnilla ja miltei oksentaen yskänkohtauksen aikana koulun uimatunnilla, jolla en olisi edes halunnut olla (mutta en ollut vielä oppinut lintsaamaan - pari vuotta myöhemmin en sitten uinut enää ollenkaan; milloin minulla oli isän kiisselinkeittoa vastaan kirjoittama lupalappu, että olin muka pudonnut puusta ja tarvitsin lepoa, milloin olin itse tehtaillut virustulehduslupalapun ja milloin minulla oli aina tarpeen tullen kuukautiset - joita minulla ei oikeasti edes vielä ollut mutta mitäpä pienistä). Pelkäsin koulun käsitöitä - onnistuin pistämään sukkapuikon syvälle kämmeneeni ja koulun halvat paskalangat aukaisivat ihottumat verille. Pelkäsin unohtuvani taas haaveilemaan ja että siitä huomautettaisiin.

Pelkäsin kesäloman loppuvan joskus. Pelkäsin joululoman loppuvan joskus. Hiihtoloman. Pääsiäisloman.

Pelkäsin ettei elämä koskaan muutu ja pelkäsin sen muuttuvan.

Pelkäsin etten keksisi hyvää keinoa saattaa itseäni pois päiviltä. (En keksinyt mutta se ei haittaa: aikuisuus on niin paljon lapsuutta helpompaa, valoisampaa ja ihanampaa.) Pelkäsin että menisi monta vuotta ennen kuin keksisin tavan kuolla ketään satuttamatta, myöskään itseäni satuttamatta. Pelkäsin etten jaksaisi sinne asti vaan minut vietäisiin sitä ennen piipaa-autolla ja se tuhoaisi vanhempani henkisesti. Pelkäsin jokaista päivää paitsi lomilla. Pelkäsin vanhempien ystävien lasta, jota vanhemmat väittivät ystäväkseni ja joka julmisteli heti aikuisten silmien välttäessä. Pelkäsin pelata seurapelejä: pelkäsin hävitä, koska se tuntui kurjalta, ja pelkäsin voittaa, koska sain mummun vihat niskoilleni niin tehdessäni. (Lakkasin pelkäämästä tajutessani, että voin antaa tahallani mummun voittaa: hänellä oli hyvä mieli voittaessaan ja minulla oli hyvä mieli, koska tiesin, että oikeasti olisin voinut voittaa jos olisin halunnut.) Pelkäsin kadottavani sieluni asioihin joihin kiinnyin ja siksi annoin ne nopeasti eteenpäin.

Pelkäsin sitä aikuisuutta, jota varten laitettiin leluja ja kirjoja vintille. Aikaa, jolloin minulla olisi omia lapsia. Siihen ei koskaan liittynyt aikuisten puheessa sanaa ehkä. Sittenkun. Pelkäsin, että lasteni isä olisi kaamea juicyfruitin hajuinen poika koulusta, se jonka äiti aina halusi sipaista ja kehua nenääni mainiten hyvistä naimakaupoista. Pelkäsin, etten ehtisi päättää päiviäni ennen tuota alennustilaa koska en keksisi tarpeeksi hyvää metodia.

Pelkäsin umpisuolentulehdusta koska silloin ei voisi välttää lääkäriä eikä sairaalaa. Pelkäsin tilanteita, joissa puhuttiin harrastuksista koska en purjehtinut lasketellut mökkeillyt ja soittaminenkin oli silkkaa silmänlumetta. Pelkäsin, ettei ikinä olisi aikaa tehdä sitä, mitä halusin: halata ponia jossain niityllä, ilman mitään satulaa suitsia aikataulua tavoitteita.

Pelkäsin purukumin tukkivan suolistoni kun olin kielloista huolimatta päättänyt niellä sen isona klönttinä itsetuhoisuuden puuskassa. Pelkäsin ettei ystävä enää lähtisi kanssani ulos leikkimään hänen tehtyään parit oharit peräkkäin. Pelkäsin joutuvani ilman ystävää siihen lapsilaumaan, jonka täytyi tehdä kaikkea karmivan tylsän näköistä - pelata pallopelejä, kirkkistä tai muuta ryhmäkauheutta. Pelkäsin vanhempieni kuolevan auto-onnettomuudessa ja pelkäsin joutuvani jommallekummalle tädilleni josta minut epäilemättä naitettaisiin mahdollisimman pian johonkin karmivaan juicyfruittalouteen tai muuhun amerikkalaiseen hapatukseen (jossa epäilemättä kuunneltaisiin populaarimusiikkia jonkinlaisena lobotomiakorvikkeena) lapsentekokoneeksi. Pelkäsin kutisevani hautaan saakka.

Pelkäsin vanhempien olevan oikeassa siinä ettei ihmisiin voi luottaa paitsi ehkä sukulaisiin. (No ei tietenkään miespuoleisiin sukulaisiin, selvähän se. Paitsi isään. Mutta muuten.) Pelkäsin tulevani niin vanhaksi että minun pitäisi osata sanoa, mitä haluan tehdä ja pelkäsin, että siitä seuraa vaikeuksia, kun ilmoitan haluavani mieluummin kuolla kuin mennä naimisiin.

Pelkäsin unohtavani leikin ja lumon ja lintujen kielen, lehtikuusimetsikön pyhyyden, oman kehoni pyhyyden. (Pelkäsin turhaan: on asioita, joita ei voi unohtaa.) Pelkäsin käyväni samanlaiseksi kuin aikuiset, joiden elämä tuntui olevan käsisärkyä, selkäsärkyä, noidannuolta, hammasleikkauksia, iskiasvaivoja, jalkateräkipua, päänsärkyä, rahahuolia, lasten epäonnistuneesta kasvatuksesta syyllisyyden tuntemista, työkiirettä, ainaista väsymystä ja läskiällötystä.

Kun sisko syntyi, pelkäsin, että minun luullaan synnyttäneen siskon. Työnsin vaunuja ulkona synkkänä ja pelkäsin, että jos kieltäydyn vaunurallista, vanhemmat hylkäävät minut. Pelkäsin satuttavani siskoa koska oli öitä joina olisin halunnut yksinkertaisesti tukkia siskon suun tyynyllä lopullisesti - en kestänyt jatkuvaa itkua ja jatkuvaa valvomista, kukaan meistä ei oikein kestänyt sitä. Pelkäsin, että pahat ajatukseni jotenkin välittyisivät ja sisko joutuisi niiden takia vaikeuksiin. Pelkäsin, että ilot kuihtuisivat niin himmeiksi, etten enää tunnistaisi niitä. Että pyhyys katoaisi silkkaan väsymykseen.

Pelkäsin, että vanhempien vihaisina minusta huutamat asiat pitivät paikkansa paremmin kuin mikään tai kenenkään kehu tai ihastelu. Pelkäsin pilanneeni paitsi heidän elämänsä, myös jotenkin koko maailman tai ainakin kaiken, mihin koskin. Pelkäsin, etten keksisi ikinä tapaa hyvittää kaikkea aiheuttamaani kärsimystä. Nukkumaan mennessä pelkäsin kuolemista enemmän sitä, että heräisin seuraavanakin aamuna.

Tämä on lista pelkistä peloista. Voisin kirjoittaa myös listan iloista. Minulla on ollut mielestäni hyvä, iloinen lapsuus. En uskalla sanoa sitä tavanomaiseksi - en tiedä lapsista riittävästi väittääkseni niin. Mutta muistan kutakuinkin yhtä paljon iloja kuin pelkojakin. Kummatkohan määrittävät meitä enemmän, ilot vai pelot? Ehkä on kirjoitettava lista iloista aivan vain hahmotellakseen vastausta siihen kysymykseen. 

Oppilasalakulttuurit ja ulkopuolisuus

Olen edennyt tenttikirjan toisella kierroksella koulun käytännöistä kertovaan lukuun. Siinä esitellään kaiken muun mielenkiintoisen ohella (lue ihmeessä joskus koulun tilan ja ajan säätelystä - ainakin minulle se palautti kaikista elävimmin mieleen sen, miltä tuntui olla ala-asteen ekalla ja tokalla luokalla: mystiset piirit, musertava rajanläheisyys yrityksessä kävellä niin hitaasti ettei siitä saa sapiskaa vetelehdintänä ja että silti matka pakkaseen tai halpoihin kenkiin tunkevaan sohjoon kestäisi mahdollisimman pitkään sisätilan suojissa, ajan murtuminen kellon kontrolliin) oppilaskulttuureita ja niihin liittyviä koulutodellisuuksia. Nelikenttä on koottu yhteenvetona monista tutkimuksista ja ottaa sisäänsä sopeutuvat normaalioppilaat, menestyvät ja koulua hyväkseen käyttävät oppilaat, vetäytyvät ja passiivisesti poikkeavat oppilaat sekä vastustavat ja aktiivisesti poikkeavat oppilaat. Kaksi ensimmäistä ryhmää kuvataan koulumyönteisiksi tai -neutraaleiksi, kaksi jälkimmäistä koulukielteisiksi.

Sopeutujat myötäilevät koulun virallisia käytäntöjä ja satsaavat edustuskelpoiseen ilmiasuun, mutta saattavat tuijottaa passiivisesti tyhjyyteen tunnilla. Tulevaisuus ja todellinen elämä on heillä kuitenkin kiinnittynyt koulun ulkopuolelle, mutta koulussaoloajan he esittävät ahkeruutta ja kuuliaisuutta. Koulumenestyjät taas käyttävät koulua aktiivisesti hyväkseen. He tavoittelevat hyviä numeroita ja laskelmoivat tulevaisuutta kauaskin ja ymmärtävät koulun hyövylliseksi ponnahduslaudaksi tuohon tulevaisuuteensa. Menestyjien alakulttuurille kuvataan tyypilliseksi yksilöllisen kilpailun ja suorittamisen vimmaa. Vetäytyjät unohtuvat luokkahuoneen nurkkaan muun luokan puuhastelun muurin taa. Hei eivät passiivisuudestaan ja huonosta menestyksestään huolimatta ole kurinpidollinen ongelma. Tätä ryhmää on diagnosoitu ja luokiteltu kymmenin erilaisin nimikkein, joiden psykologiset ja lääketieteelliset juuret juontavat 1900-luvun alkuun saakka. Näihin oppilaisiin viitataan ahdistuneina nuorina, jotka ovat vetäytyvitä, pelokkaita ja alttiita kiusanteolle. Heidän strategiansa on muuttua näkymättömiksi. Vastustajat tahtoisivat muuttaa koulun pelisääntöjä eivätkä tunnusta instituution asemaa. He eivät näe tulevaisuuttaan koulun viitoittamalla reitillä eivätkä tahdo kulkea sitä, vaan rettelöivät luokassa. Kapinahenki näkyy tunneilla häiritsemisenä, sääntöjen rikkomisena, opettajan vastustamisena, lintsaamisena, koulun omaisuuden tuhoamisena, opettajalle ja hikareille nauramisena.

Luen yhä uudelleen määritelmät ja niiden kuvaukset. Minua häiritsee muutama seikka. Osaan kyllä sijoittaa ihmisiä, omia vanhoja luokkatovereitani, hypoteettisesti ja ulkoapäin tarkkailijan kriteerein menestyjiin, sopeutujiin ja vastustajiin. Mutta vetäytyjät: en ole aivan varma sittenkään, olenko nähnyt tällaisia vetäytyjiä. Vai onko niin, että monet vetäytyjät ovat onnistuneet muuttumaan minultakin näkymättömiksi? (En hämmästyisi - olen sokea niin monille ihmiskommunikaation hienouksille, että voin aivan hyvin epäonnistua pahasti tällaisessa teorian juurrutusharjoitteessa.) Useimmat tuntemani ihmiset, jotka kuuluisivat kaiken järjen mukaan vetäytyvien kategoriaan, ovat menestyneet ihan hyvin koulussa ja sen jälkeen. (Enkä koskaan koulussakaan ajatellut, että heissä olisi jotain epäillyttävää tai koulukielteistä; minusta se on neutraali positio.) Luokittelussa, jonka referoin ylle, pistää silmään toinenkin asia. Vain vetäytyjien kohdalla ei puhuta tulevaisuudesta ja elämän kiinnittymisestä. Kaikkien muiden kohdalla asia mainitaan ja sitä käytetään valottamaan oppilaskulttuuria Ja sitten isompi mutta. Se, minkä tiedän sisältäkäsin: en minä sopinut lapsena yhteenkään näistä kategorioista. Enimmäkseen vetäydyin eikä minulla ollut tulevaisuutta (suunnittelin itsemurhaa suuren osan valveillaoloajasta ja ajattelin onnistuvani siinä sitten kun olen vähän vanhempi ja osaavampi), sikäli kyllä sovin vetäytyjiin. Ja koetin olla niin näkymätön kuin mahdollista. Mutta en menestynyt huonosti koulussa, ja joissain kohdin vastustin aktiivisesti koulua. Harvoin, silti - eihän minulla ollut mitään vaihtoehtoista tulevaisuutta, jonka edessä jököttäessään koulu olisi tuntunut esteeltä.

Ei - oli se hetki, ne tilalliset ja ajalliset säännöt. Tein tehtävät mahdollisimman vähäeleisesti ja nopeasti, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Sitten kun oli tehnyt tehtävät, sai katsella ikkunasta vapautta kunnes opettaja äkkäsi tilanteen ja passitti koulun kirjastoon päällystämään kirjoja lopputunniksi. En ymmärtänyt puheterapian funktiota, ja kun puheterapeutti vastasi miksi-kysymykseeni, että seiskalla alkaa ruotsi ja siinä pitää osata sanoa r paljon ponnekkaammin kuin saksassa - ikään kuin olisin puhunut kaiken aikaa a-saksaa enkä suomea, jossa r on keskeinen äänne ja ikään kuin yläasteella olisi puhuttu vain ruotsia - ajattelin pilkallisesti mielessäni, että vähänpä sinä tiedät ja että toivon mukaan olen jo sitten pois tästä vankilasta jo. Kaikesta huolimatta sain kiitettäviä numeroita, vaikkei sillä ollut niin väliä. (Enkä ymmärtänyt ollenkaan sitä, miten jotkut jaksoivat puhua numeroista ja pitää niitä tärkeinä. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että heillä oli tavoitteita. Heillä oli tulevaisuus. Sellaista ei osaa kuvitella, jos on lapsi, jolla ei ole tulevaisuutta.) Tehtävissä oli sekin hyvä puoli, että sen ajan kun niitä teki, ei tarvinnut tuntea itseään onnettomaksi ja vääränlaiseksi. Tehtävissä oli aina ratkaisu ja se löytyi usein helposti. Tehtävien tekemisen ajan ei tarvinnut myöskään pelätä seuraamuksia. Koetin kuitenkin enimmäkseen välttää konfliktit. Vaikka kotona ei arvostettu koulua juuri mitenkään, arvostettiin siellä sentään konflikteista pidättäytymistä, helppoutta ja hyvää käytöstä ja huolellisuutta. (Aika kiinnostavaa kyllä, että itse asetuin vastustamaan juuri käytöstä ja huolellisuutta pukeutumalla tarkoituksellisen homssuisesti, suttaamalla väärän vastauksen syljellä kummaamisen sijaan, viskomalla kotona koulukirjat minne sattuu minkä seurauksena niitä ei aina saanut mukaan tunneille kun niitä ei löytynyt - aloin tietysti etsiskellä niitä vasta muutama minuutti ennen lähtöä ja koska pelkäsin myöhästymisen seuraaamuksia, jätin etsinnät kesken ja vain menin kouluun ja toivoin, ettei kirjan puuttumista huomattaisi. Ja kieltäydyin viittaamasta ja kehitin taiteenlajiksi luvattomissa koulun tiloissa oleskelun sen näköisenä kuin siellä olisi jotain asiaa luvanvaraisesti toimitettavana. Tietosisällöt sen sijaan - ne olivat koulussa eniten okei.)

Oikeastaan nyt kun ajattelen huolellisesti tätä asiaa, ymmärrän paremmin, miksi minusta lapsena aikuiset olivat dillejä kysyessään, onko koulussa kivaa. Ja ymmärrän myös opettajien hämmästyksen, joka välillä läheni ärtymystä. Sen, miten kävi useammin kuin kerran niin, että parin ensimmäisen kokeen jälkeen opettaja kysyy, kuka oikein on tämä - nimeni - ja onko hän käynyt tunneilla. Missä vaiheessa viittaan tai (ala-asteella) nousen seisomaan. Lukiossa kukaan ei reagoi, mutta etenkin ala- ja vähän vielä yläasteellakin kohti lentää syljessä mällisteltyjä talouspaperipalloja, joku huutaa vammainen ja heeeevooooneeen (yläasteella hevosennussija) niin edelleen. Ai sinä, sanoo opettaja hämmästyneenä. Mikset sinä viittaa tunnilla, kun kerran osaat, on kysytty useamminkin kuin kerran. Tuijotan lattiaa, kohautan harteita. Vastaa, sanoo opettaja. Nostan katseeni ja katson opettajaa silmiin jostain jääkasan toiselta puolelta ja maailma pysähtyy siihen paikkaan, kysyvään, huolestuneeseen ja usein ärtyneeseen katseeseen, enkä osaa, tiedä, onko kyse siitä, etten halua vai etten pysty vai mistä. Painan katseen alas vaitonaisena (ja saan luvan istua) ja opetus jatkuu eteenpäin.

Muutama opettaja jutteli kanssani kahdenkin kesken ja sanoi, ettei ymmärtänyt, miksen osallistu, kun kerran osaan. En osannut vastata heille mitään. Eihän minulle ollut heitä vastaan mitään. Minusta vain piti riittää, että teen tehtävät ja sillä siisti. Jos siihen tyydyttiin eikä asiasta tehty numeroa, saatoin jopa alkaa menetellä muutamien aineiden tunneilla kuten koulumenestyjästrategiaan on kirjattu. (Ei tosin minkään tulevaisuuden eteen; sain vain päähäni kirjoittaa näytelmän ja ajattelin, että sitä olisi hauskaa esittää luokan kesken ja se toisi henkireiän tylsään tuntipuurtamiseen.)

Lukiossa aloin voida huonommin. Se liittyi tuolla nelikentällä nelistäen siihen, että vastustukseni kävi aktiivisemmaksi (lintsasin paljon ja jätin tehtävät selkeästi tekemättä) mutta etten tullut mitenkään toimeen kurinpitotoimien kanssa ja sitten olinkin aivan lukossa uuden määritykseni kanssa, koska oli mahdotonta pysytellä samaan aikaan näkymättömänä ja poissaolevana (vaikka sen luulisi olevan helpompaa kuin näkymättömyyden ja läsnäolon, ja niinhän se muualla yhteiskunnassa usein onkin). Jotta saatoin säilyttää näkymättömyyden ja lintsaamisen yhdistelmän, oli lintsattava kaikki opotunnit, joilla käsiteltiin tulevaisuuden (jota en ajatellut itselläni olevan) valintojen lisäksi kurinpidollisia asioita, kuten poissaolot. Lisäksi oli vaihdettava pitkä matematiikka lyhyeen, koska luokanvalvojamme ja opomme oli pitkän matematiikan opettaja. Joskus kun mainitsen tästä vaihdoksesta ja sen avaamista näköaloista opetukseen (pitkässä opetettiin oikeasti ja suhtauduttiin meihin mahdollisina oppijoina, mutta lyhyessä opettaja latoi kiusaantuneena taululle yhtälöitä ja asennoitui niin että ne tulevat olemaan vaikeita ja voi voi ja kukas nyt tarvitseekaan apua ja monet eivät edes yrittäneet ajatella itse asioita läpi - ja koska asioita ei selitetty eikä opetettu, oli mentävä etsimään niille selitykset pitkän matikan kirjoista, jotta oppi; minusta pitkä matikka oli helpompaa kuin lyhyt ihan tuosta opettajan asenteesta johtuen), ja satun mainitsemaan vaihdoksen syyn, keskustelukumppani järkyttyy ja hämmentyy. Ehkä yliopistokoulutetuilla ei oleteta olevan tällaisia menneisyyden hairahduksia. Mutta asia on kyllä niin, ettei minua itse asiassa kiinnosta nytkään niin oikean eetoksen tavoittelu kuin asiat, joita opiskelen. Pyrin antamaan toisille tilaa, mutta minun on annettava myös itselleni tila, jonka tarvitsen. Toisessa kirjan luvussa siteerataan jonkun koulutussosiologin lausahdusta, että koulun piilo-opetussuunnitelman kuri kinnaa olemista kuin liian pieni takki päällä. Allekirjoitan sen täysin.

Enkä pidä liian pienistä takeista.

Kuulin kouluaikana turhan monta kertaa määritelmän: Sinä se olet semmoinen erilainen lapsi/nuori. Se ainakin tehtiin selväksi. Okei, saavathan opettajat ajatella niin. Mutta onko se sanottava oppilaille ääneen? Vielä toisten kuullenkin?

Vasta aikuisena olen oppinut ymmärtämään, että kaikki ovat erilaisia. Ihan kaikki. Ettei kyse ole jostain viallisuudesta.

Kattava tuo nelikenttä ei ainakaan ole. Vai lieneekö vain käynyt niin, että koska vietin ala- ja yläasteen tunnetusti vaikealla luokalla, kaikki lievästikin koulukielteiset mobilisoitiin mukaan kapinoitsijoiden ja aktiivisen vastustamisen ryhmään? Ja siinä paineissa monet meistä muista, neutraaleista, valitsivat näkymättömyyden strategian? Mistä tulee ajatus, että jos ei sitoudu koulun tavoitteisiin ja/tai piilotavoitteisiin, ei voisi menestyä ja oppia ja kvalifioitua? Että ilman motivaatiota ei synny tuloksia? Että ilman pitkäjänteisempää tulevaisuutta nykyisyys ja mahdollisuus toimia siinä rakentavasti katoaa? Minusta ne tuntuvat epäillyttäviltä piilopremisseiltä enkä osaa uskoa niihin.

Kysymyksiä, kysymyksiä. Epäilyä.

Varoittamatta

Kehopullon paine laskee äkisti. Olemme kirjoittaneet liitutaululle shokin syitä, oireita ja hoito-ohjeita, ja varoittamatta muistan jotakin, mistä en tiennyt vielä äsken mitään.

Muistikupla alkaa silmäkulmasta. Silmäkulma on pisamainen, iho on aivan valkoinen, hikikarpalot ovat kihonneet kulmakarvojen yläpuolelle pisararivinä, samanlaisina kuin vesileiman lootuksen heteet niissä papereissa, joita isä kerran ostaa minulle koko laatikollisen. Etteivät piirustuslehtiöt alinomaa loppuisi kesken. Sitten muistan äänen, koskoo koskoo koskoo, valo putoaa virkatun verhon takaa huoneeseen kauan sitten, päästän isoäidin käden, joka kuopii ilmaa täristen, yhtä kalpeana ja hikisenä.

Näissä kohdin - jostakin tiedän, muistan, että näin on käynyt ennenkin - en koskaan osaa vastata mitä nyt -kysymykseen, johon osaan muuten luetella sujuvan litanian naapurin Hessusta, isoisän humalatilasta, ambulanssista, nitroista käsilaukussa ja niin edelleen. Ettei ole syytä huoleen. Että isoäiti ei pelkää kuolemista, että häntä pelottaa vain kipu, ja että kipu ei ulotu minuun saakka, että minä voin juosta sen ulkopuolella, se ei yllä, voin juosta käsilaukulle, penkoa sitä, käsisaippua vielä pakkauksessaan, nuhjuuntuneita paperinenäliinoja, nahkainen osuuspankin kukkaro, seesamhunajapatukoita sokin varalta, passi, valo lattialla, valovalo käsilaukulla, käsillä, lapsenkäsillä, jotka roplaavat laukun sisällystä, penkovat nitroja. Pillerirasia. Pillerirasian taustaväri on turkoosi. Turkoosilla kukoistavat vanhat ruusut, sellaiset, jotka kasvavat kunnon pensaina, eivät ryhmissä, sellaiset, jotka nuokkuvat ja tuoksuvat ja mädäntyvät sateisina kesinä.

Se on totta, kipu ei ulotu minuun. Tuon pillerirasian, avaan, ojennan pillerin. Isoäiti makaa valkoisena ja hengittää sahaavasti, valittaa vaimeasti. En koskaan saa selville, pitääkö patjan vieressä istua risti-istunnassa vai polvien päällä. Järjestän itseni siihen mitenkuten, asiantuntemattomasti, leikin päässäni reipas lapsi -leikkiä, siitä tulee totta. Katselen isoäidin kasvoja ja silitän tämän kättä. Pahin on ohi. Koskoo vielä pitkään, mutta kouristava naamio kasvoilta liudentuu vähitellen, siitä tulee tunnistettavammin isoäiti, vaikkei hän jaksakaan suuttua aivan heti entiseen malliin. En kysy, kuoleeko isoäiti. Istun ja katselen verhoja ja taulua, johon on ommeltu Tuhkimo ja kyyhkysiä.

Kesällä on kukkien nimiä, unikko pioni. Perunakin kukkii. Mietin, kiipeänkö yläkertaan betonisia portaita, joissa ei ole suojakaidetta. En halua, koska isoisä haisee. Hän laulaa ja haisee ja on epäluotettava, tulistuu äkisti. Joskus hän oksentaa tai ulostaa housuunsa kuin pikkuvauvat. En halua mennä mihinkään, en edes naapuriin, joten vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Tilanne hallinnassa, odotellaan hetki. Isoäidin pitää vain huilata. Ja pillerit. Ei saa mekastaa eikä tehdä mitään omin päin. Siinä vieressä vaan, mutta missä asennossa, miksi kukaan ei ole puhunut mitään, missä asennossa pitää odottaa?

Se kaikki rävähtää tietoisuuteen yhtenä klönttinä, varoittamatta muistan jotakin, mitä en tiennyt muistavani. Itkettää, ei se oikein sovi luokkahuoneessa. Puren alahuulen sisäpintaa ja tajuan pelänneeni siinä tilanteessa. Silloin minulla ei ollut sille tunteelle nimeä. Pelko. On olosuhteita, joissa ei ole varaa pelätä, jolloin vastuu lyhöttää itsen päällä, liian suuren ihmisen takki, liian painava ja väärä vuodenaika ja kaikki. Ja ainoa, mitä voi miettiä, on että jos toinen kuolee tähän ja nyt, odotetusti ja toivotusti, pelkäämättä, sillä lailla siitä puhutaan, että jos hän tähän nyt kuolee, onko sopivampaa olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Kuuluuko kättä silittää loppuun saakka? Pitäisikö hikeä kuivata? Entä sitten jos hengittäminen lakkaa? Pitää juosta naapuriin, mutta entä jos kipu silloin yltääkin, tai kärsimys, tai hätä, tai huoli, ja sätkii itse kovakuoriaisena lattialla, jalat kieltäytyvät toimimasta, huutaa vain koskoo koskoo ja rusketus jää verettömän ihon pinnalle kellanvihreänä kalvona eikä ole ketään, joka avaisi käsilaukun, ei ole edes käsilaukkua, ei pillerirasiaa, isoäidin pillereitä ei saa pistää suuhun, ei ikinä. Ja mitä naapurissa tapahtùu? Miten asia pitää ilmaista? Riittääkö jos ei pysty puhumaan tai vain huutaa suoraa huutoa?

Ensimmäinen kohta sokkipotilaan hoidossa on pysy rauhallisena, jututa potilasta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pelottavia joidenkin tilanteiden on täytynyt olla. Olen kätkenyt pelkoa isoissa kimpaleissa. Ehkä se on samanlaista kuin alaselän vasemman puolen kireys - ei se tunnu miltään, ei ennen kuin venyttää ja kipu tekee hengittämisestä vaikeaa. Ja silloin on vain pidettävä tehtävästä kiinni, hengitettävä, ponnistettava jotakin suuntaa kohden, sillä lailla pysyy asennossa, kunnes lihas äkisti päästää krampista irti ja suostuu venymään, kun sidekudos saa taas pituutta ja sitten vaivihkaisesti antaa sekin periksi, kun äkisti lihakseen ja sidekudokseen tulvii lämpöä ja hätä katoaa ja kun nousee ylös, tuntuu siltä, että on halvaantumassa, mutta hivuttautuu kuitenkin normaalimpaan asentoon ja tajuaa, miten jumissa on ollut ja miten vapaata liikkuminen on taas hetken. Kun muistan tuollaisen kohdan, itkettää, mutta suuntaan päättäväisesti silmäni liitutaululle, ne kostuvat vähän, mutta luultavasti sen verran hillitysti, ettei kukaan huomaa, ja sitten näen käteni kirjoittavan punaiselle paperille sokkiasioita tutulla käsialalla. Koetta varten. Tai mistä sitä ikinä tietää.

Kun tunti loppuu, menen vessaan ja itken ihan hetken. En oikein tiedä, miksi. Ehkä siksi, etten tiedä vieläkään, kuuluisiko siinä patjan vieressä olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Tai koska siitä on niin kauan ja en sittenkään ollut unohtanut. Tai jotain. On kai sen tavallaan täytynyt olla jollakin lailla raskasta, että itselle läheisin sukulainen, läheisin ihminen, tekee kuolemaa kaiken aikaa ja se pitää vain hyväksyä. Muistan purnanneeni, että isoäidin pitää elää kauemmin kuin mummun, ja tuohon purnaukseen kimpoutuneen vihaisen puuskahduksen, ettei eläminen ole mikään velvollisuus tai suoritus. Muistan äkkiä senkin, miten vihainen olin isoäidille siitä, että hän pirulainen teki kuolemaa. Olin vihainen myös itselleni, koska en voinut tilanteelle mitään. Ja äidille, isälle, isoisälle, mummullekin siitä, että hän sai olla terve, kun isoäiti oli koko ajan vierähtämässä nurjalle puolelle. Mutta onko sekään syy itkeä nyt? Ei, ei minulla ole oikeastaan hyvää hypoteesia tuosta itkemisestä. Tiedän vain sen, että täällä koulussa kaikki tämä puhe sydänsairauksista ja diabeteksesta ja kivusta ja kärsimyksestä ja sepsiksestä ja siitä, miten ohuen rihman varassa kaikki riippuu, jotenkin aktivoi tuota muistikerrostumaa ja kuoleskelemista, vaarojen havaitsemista sielläkin, missä olisin ennen vain hihitellyt huvittuneena. Tai ehkä olen vain uupunut tai jotain. Ehkä tätä kaikkea ei tarvitse osata selittää eikä nimetä, riittää että osaa kotona kömpiä peiton alle nukkumaan hetkeksi, jos olo on liian itkuinen.

Lauh

Aamulla olin vihainen, koska heräsin kuuden maissa keuhkoräkään tukehtumaisillani. Olen kyllästynyt sairastamaan! Vihaisena ajattelin monia pönttöjä ajatuksia, kuten että on ihan epistä, että monet epäterveellisesti syövät ja vähemmän liikkuvat ihmiset pysyvät terveempinä. Maailma ei ole reilu, höp, sitä ei ole hyvä unohtaa. (Se ettei se ole reilu asettaa sitä paitsi miellyttävästi painoa omalle yritykselle vinkauttaa sitä reilumpaan suuntaan.) Mietin myös äidiltä kuulemaani järkkyä paljastusta lapsuuden ajoilta: minulle syötettiin lasten vaaleanpunaista ja muka hyvänmakuista penisilliiniliuosta ennaltaehkäisevästi koko talvikaudet sinne saakka, että vetäisin kouluikäisenä liinat kiinni ja kieltäydyin ehdottomasti nielemästä tuota litkua. Äiti kertoi tämän kun kerroin lääkärin kuvanneen korvieni tärykalvoja arvista aivan viirullisiksi. Äidistä olin itse syyllinen korvatulehduksiin - minun olisi vaan pitänyt syödä kaiken aikaa antibiootteja. Ei ihme, että keinotekoinen hedelmäaromi nostaa edelleen niskakarvani pystyyn. Minusta pääsiäisrakeet ja muut oikein keinomakuiset karkit maistuvat lääkkeeltä. Kas, nyt tiedän sitten syynkin siihen, miksi ne maistuvat lääkkeeltä! Koska niiden makuaine on sama kuin tuossa hirvittävässä vaaleanpunaisessa litkussa.

Isä puhui usein ollessani lapsi siitä, miten ilman nykyaikaista lääketiedettä moni kuolisi jo lapsena. Sitten hän aina säälitteli ääneen pitkästi ja jaarittelevasti sitä, miten kauheat ihottumat minulla oli ja miten kauhean helposti sain korvatulehduksia, poskiontelontulehduksia, keuhkoputkentulehduksia. Miten sääli, miten kauheaa. Tein aika nopeasti sen johtopäätöksen, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut ja elossa pysymiseni oli jonkinlainen väärän armollisuuden aiheuttama virhe.

Olin myös ihan varma, että kuuroudun mikä hetki hyvänsä. Ja että ainakin kuolen ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tai että ainakin minun pitäisi kuolla.

Olin tuosta kaikesta aika vihainen aamulla. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Sillä kun makasin vihaisena patjallani ja jurnutin kiepeysasioita, silmäni lepäsivät kuitenkin tuossa ihanan keväisessä taivaanlaessa. Ja äkisti, varoittamatta, ikkunaseinän oikeasta ylänurkasta leijaili näkökenttään untuvainen höyhen. Se liukui ilmaa alaspäin viistosti, pyörähdellen, kuten höyhenet tekevät. Niin kevyt ja täydellinen, niin varoittamaton, laskelmoimaton, ohikiitävä, hyödytön.

Se lauhdutti minut täysin, äkisti kaikki vihaisuus katosi. Höyhen leijaili ikkunan ohitse, mutta hyvä mieli jäi, se kaikki on ohi jo, käsitykset asioista ja parhaista lähestymistavoista muuttuvat ja eroavat samana hetkenäkin eri ihmisten välillä. En ole terve vielä, mutta ainakin tyytymättömyys siitä on poissa.

Kuinkahan kauan hengittäminen voi sattua näin paljon? Vaaditaan ehkä pieniä ponnistuksia, jotta pysyn tämän suhteen uteliaana, mutta tuntuu yrittämisen arvoiselta koettaa asennoitua näin.