Aamuisin tiedän, kuka ja missä olen

Tajusin eilen aamulla, että siitä on kuukausia, kun heräsin tietämättä kuka, missä ja miten olen, kenen kanssa asun, mitä teen työkseni ja niin edelleen. 

Lähes koko aikuisikäni olen elänyt siinä maailmassa, joka liikkuu, vipattaa ja täristää niin nopeasti ja armotta, tauotta, että aamuisin herätessä menee useampi hetki ennen kuin onnistuu muistamaan tai päättelemään ympäristön vihjeistä, millä vuosikymmenellä on, kenen kanssa jakaa arkensa jne. Lapsena tiesin, kuka ja missä olen, mutta puberteetin ottaessa ylivallan kadotin tuon juurtuneisuuden. Pääsin siihen takaisin muutamaksi vuodeksi millenniumin jälkeen, mutta sitten asiat alkoivat taas siirtyillä, aloin kiinnostua lukoistani ja peloistani ja niitä kohti meneminen sekoitti pakan taas täysin, ilmeisesti aina tänne saakka. 

Jossain vaiheessa lakkasin odottamasta että koskaan enää tulisi vaihetta, jossa tunnistan elämäni samoin tein herätessäni. Ehkä - ehkä joskus viitisentoista vuotta sitten kadotin viimeisenkin toivon siitä, että voisin ihan oikeasti tietää, kuka ja missä olen. Se on kuitenkin niin harvinainen kokemus ollut tässä voimakasvirikkeisessä ja alituiseen muuttuvassa elämässä, jossa en ole osannut pysyä oikeasti ajan tasalla myös alitajuisesti, ei vain täysin hereillä ja vihjeistä päätellen.

Tuntuu kyllä hyvältä tämä, ettei aamu ala sillä, että koettaa ymmärtää, kenen kanssa elää ja miksi, mitä oikein tekikään työkseen, millaiseen sosiaaliseen kaapun tänään pukeutuikaan. Että voi vain herätä ja ajatella päärynäpuita ja sisiliskoja, kiviä ja sammalia, matalapaineen tuntua nivelissä, että tajuaa vaistomaisesti, että olemme 2020-luvulla ja olen kohta viidenkymmenen. 

Outoa, kun katsoo elämäänsä taaksepäin ja näkee siellä selkeän lapsuuden, joka haihtuu vipinään joskus 80-90 -lukujen taitteessa, sitten taas muutaman selkeän vuoden millenniumin jälkeen, ja sitten pari kuukautta vanhan selkeän jakson. 

Toki muistan tuon vipinänkin, särinän, kuumeisen elämän. Ja siis, selvyyden vuoksi, kyse ei ole mistään lääkityksistä tai ulkoisista kemikaaleista - luultavasti reagoin selkeydellä ihan vain siihen, miten rauhallinen ja vähäihmiskontaktinen ympäristöni on näissä kohdin ollut, ja särinällä ja itseni kadottamisella siihen, mitä useimmat muut taitavat pitää hyvänä elämänä - runsaita kontakteja ja kohtaamisia, paljon uusia virikkeitä, jatkuvia muutosten ryöppyjä.

Pidän kovasti tästä, että tiedän, missä herään, kenen kanssa herään ja mitä teen työkseni, missä asun, minkäväriset seinät makuusopessani on, mistä kulmasta valo hiipii sisään. 

En tiedä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia. Olen koko elämäni liikkunut Homo sapiensien seurassa mutta en tiedä heistä - meistä - perusasioitakaan. 

P niin kuin perjantai - puolisoudesta, positioinneista ja painajaisista; ehkä on myös hieman nerjantai, koska myös normaaliudesta

Painajaiset palasivat lähien myötä. Vaikka valveella olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että leijun tilojen halki hengityssuojaimessani muiden paahtaessa limakalvot paljaina eessuntaas, muutamaa jo päältäpäin hyvin haurasta vanhusta lukuunottamatta, uniin tulee kauhu siitä, miten ihmisille käy. Vaikka kuinka käyrä nyt painuukin alaspäin. Lähissä yksi nainen kysyi, edellytetäänkö heiltäkin maskeja. Vastasin, että kuten hyvin tiedätte, nyt meitä on itseämme kehotettu harkitsemaan, miten haluamme suojautua ja suojata toisia, ja tämä (viiton maskiin) on minun vastaukseni - ei teiltä kukaan mitään edellytä, paitsi että perehdytte asiaan ja mietitte läpi, miten haluatte tehdä. Hyvä, nainen hihkaisi, sitten en käytä. Vaikka tällaiset spontaanit reaktiot vähän huvittavat minua valveilla, unessa saatan sovitella niitä ylleni. Viime yönä olin juhlissa. Siis unessa. Erään ammoisen ympäristöaktivistituttavan luona. Kaikki tuntuivat olevan humalassa ja maskeja ei tietysti kellään. Sitten tapailin kasvojani ja tajusin, että minäkin olen sellainen - toivottoman humalassa ja maskitta. Näin myös Vompsun siellä seurueen toisella laidalla, hänelläkään ei ollut maskia, ja kädet huitoivat sitä tahtia, että tuskin hänkään oli selvin päin. Heei, me ei enää jakseta välittää, ajattelin. Vai sittenkin - olimmeko alkaneetkin välittää liikaa siitä, miltä vaikutimme toisista? Pähkäilin unessa näitä ja päädyin jälkimmäiseen. Petyin unessa itseeni niin raskaasti, ja Vompsuun myös, että astelin samoin tein pihalle kellekään mitään virkkamatta. Avasin pyörän lukon, lähdin tankojuoppoilemaan kohti kotia järkyttyneenä, miettien, miten saatoin laistaa tuolla tavalla ihan perus ihmisyydestä. Heräsin tähän katkeraan tuntemukseen. 

Oli helpotus herätä, tajuta, etten ole sittenkään käyttäytynyt aivan noin järjenvastaisesti, välittämättä kaikesta lukemastani ja omista arvoistani. 

Vompsu tuli ehkä maskitta uneeni, koska puhuimme eilen keskenämme. Kerroin, miten tajusin, että hakemani paikan sai ihminen, jolla oli vähemmän kokemusta siitä työstä, ja aprikoin ääneen, kuinka paljon tällaisiin saattaa vaikuttaa se, että meniin haastatteluun FFP tiiviisti kasvoilla ja asiaa mitenkään selittelemään vaivautumatta. (Minusta selityksen taakka on periaatteessa niillä, jotka eivät suojaa toisia eivätkä itseään.) Minulle tarjottiin myös etähaastattelun mahdollisuutta mutta valitsin lähin, koska minulle oli tärkeää, että he tajuavat, että aion käydä töissäkin lähit hengityssuojain kasvoilla. Kun tiimi on pieni ja tiivis, on tärkeää, ettei sinne muodostu mitään outoja kyräilyjä - sellainen olisi raskasta kaikkien kannalta, joten ajattelin, että heidän on parasta samoin tein nähdä, miten siirrän arvoja käytäntöön pyytelemättä erityisesti anteeksi toimiani tai tietyllä tasolla piittaamatta siitä, miten muut toimivat näissä asioissa. (Tietyllä tasolla olen tietysti edelleen shokissa siitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät aiempiin kuvitelmiini nähden.) Tässä kohdin se vaan näkyy niin paljon selvemmin kuin monessa muussa kohdassa. Vaatteista ei näe, että ne on ostettu ekologiasyistä käytettyinä, samalla tavalla ei näe, että autosta on kieltäydytty samasta syystä, että on samasta syystä pitäydytty kasvisravintoon jo ties kuinka pitkään, ettei ole taaskaan lomamatkailtu mihinkään ja niin edelleen. Ihan saman erilailla tekemisen ja erilailla asioiden hahmottamisen kanssa olen itse elänyt jo vuosikymmenet. Kuunnellut ihmisten naureskelua aromipesille ja työntänyt itse kypsennettävät siihen haudutuslaatikkoon, koska minusta sähkön säästäminen oli hyvä juttu jo ennen kuin hinnat nousivat. Sitä ei vaan ole nähnyt samalla tavalla yhdellä vilkaisulla kuin hengityssuojainta. Ja enimmäkseen olen katunut niitä kertoja, kun olen avannut suuni, ja paljastanut, että ajattelen ja toimin toisin. 

Toki peruskouluni käyneenä tiedän, että erilaisuus ei saisi liikaa näkyä. En ikinä täysin nielaissut sitä ajatusta, koska tosiasiassa olemme erilaisia - taustoiltamme, ihonväriltämme, äidinkieleltämme, iältämme ja niin edelleen. Iso osa niistä erilaisuuksista on sellaisia, joita ei voi noin vain valita tai valita pois. Osa on valittavissa, mutta mikä on normaaliusvalitsemisen motivaatio? Tähän kysymykseen uni kai pureutui. En osaa keksiä juuri surullisempaa asiaintilaa kuin sen, että joku tulee valinneeksi pitkittyneet terveysongelmat, joista ei ehkä noin vain valitakaan pois, tullakseen tässä ja nyt käsitetyksi "normaalina". Ja ei, en ajattele tätä tunnillani käyvien mummujen ongelmana tai niiden ihmisten ongelmana, jotka matkustavat lähijunassa, vaikka seuraukset tietysti lankeavat etupäässä heidän kannettavikseen. Ajattelen, että tiedotus on sakannut pahan kerran. Minulla on koulutukseni, minulla on kiinnostukseni ja elämäntapa, jossa jää aikaa seurata tällaista asiaa. Dystopiakurppana (tämän nimen opin yhdeltä joogakollegalta, hän kuvasi ilmiön ja totesin iloisesti, että just tuo olen; olen rakastanut dystopiakirjallisuutta koko sydämestäni) olen tietysti äärimmäisen kiinnostunut tästä live-dystopiasta ja perehdyn asioihin. En voi olettaa, että kaikki tekisivät niin. (Jälleen, peruskoulu: kukaan ei voi käsi sydämellä sanoa, että kyllähän kaikki ihmiset tonkivat tietoa villisikalauman intensiteetillä. Ollen vieläpä niin röyhkeitä, että eivät ihan siltä istumalta usko, mitä joku ylilääkäri kotomaan lehdessä lausahtaa, jos sen lausahtama sattuu olemaan ristiriidassa alan kansainvälisten asiantuntijoiden käsitysten kanssa.) Olen ollut tyytyväisempi, näin jälkiviisautena, niihin elämäni ajanjaksoihin, jolloin olen antanut tarmokkaammin huutia yleisesti jaettujen sukupolvikokemusten läpikäymiselle ja tehnyt omia asioitani. Ja vähän näreissäni niistä jaksoista, jolloin olen kääntänyt päättelyn kuutamolle ja antanut virran viedä. Koska lopulta se tuntuu vähemmän tempautumiselta, ylipäänsä: se tuntuu vähemmän. Vähemmän kirkasta iloa, vähemmän epätoivoa. Mitäpä muita mittareita minulla olisi? Ehkä, että ymmärrän (edes valheellisesti), miksi teen jotain, ja että tunnen iloa velvollisuuksistani. Mutta ennen kaikkea tuo tuntuma kertoo, olenko linjannut toimintani syvempien arvojeni mukaisesti. Miksi siis en hyödyntäisi tätä tietoa linjatessani toimintaani nyt?

Vompsu piti ihan mahdollisena, että hengityssuojain kasvoillaan ihminen ei ole sopiva. Ehkä mihinkään. Hänen käydessään konferenssissa hän herätti huomiota hengityssuojaimella sisätiloissa ja yöpymällä teltassa muiden yöpyessä hotellissa. Muut eivät olleet uskoa näkemäänsä ja päivittelivät sitä ääneen. Vompsu oli tapansa mukaan vaan sanonut, että hänelle on tärkeää, ettei hän tartuta tautia kenellekään. Ne, jotka läsnäolijoista tiesivät hänen pakko-oireisesta häiriöstään, ehkä laittoivat koko jutun sen piikkiin. Hänen entinen esimiehensä oli tullut osoittelemaan sormella kahden kesken ja arvuuttelemaan, että varmaan Vompsu oli jättänyt rokotteet ottamatta. Kun Vompsu oli kertonut meidän hakeneen neljännet rokotteet Tallinnasta, tämä hahmo oli hämmästynyt, ja ehkä sitten taas ajatellut pakko-oireista häiriötä. Siihen on niin helppoa turvata, jos pitää sen sortin oikoteistä. Minä en pidä. Kuuntelen tarkasti Vompsua, mitä tulee lausuntoihin sopivuudesta, koska hän on totisesti saanut oman osansa siitä, ettei ole ollut sopiva. Kun tutustuin Vompsuun, hän kertoi avoimesti mutta vähän kauhuissaan tästä pakko-oireisesta häiriöstä ja pelkäsi, etten voi suhtautua häneen sen takia ihmisenä vakavasti tai tasaveroisesti. Hirvittävä asia pelätä. Koska en tiennyt asiasta juuri jotain sosiaalipsykologiaan tentittyä oireistoa enempää, kyselin, miten hän toimii ja miltä se tuntuu tämmöisissä ja tämmöisissä tilanteissa. Kuuntelin vastaukset ja koetin kuvitella, millaista on elää siinä maailmassa, ja totesin, että enimmäkseen se oli maailma, jossa haluaisin elää oikeastaan enemmän kuin omassa hutiloivassa arjessani. En kaikissa kohdin - siihen on syynsä, että siihen saa lääkkeitä ja terapiaa. Mutta enimmäkseen kyse on Vompsun kohdalla siitä, että hän pysähtyy ajattelemaan paljon meitä muita useammin, miten hänen toimensa voivat vahingossa, tahattomina sivuvaikutuksinaan, vahingoittaa toisia tuntoisia olentoja. Ja osin, koettaa ennaltaehkäistä nuo vahingot. (Tämä on se järkevä osuus, jota halusin itselleni.) Ja osin, koettaa kulkea etsimässä vanaveteensä jääneitä kärsiviä, joille voisi soittaa ambulanssin. (Tätä en toivoisi kenellekään: se tuottaa paljon kirveltävää tuskaa.) Sitoutuessani seurustelemaan sitouduin siihen, että autan häiriön hankalammissa puolissa mutta kieltäydyn tarkastelemasta sitä keskivertotallaajan näkökulmasta jonakin epänormaalina ja korjattavana. Etenkään korjattavana-ASAP. Päinvastoin: haluan tarkastella, mitä voin oppia tästä. Miltä yhteiskunta ja "normaali" näyttävät tästä maailmasta katsottuna. Suunnata muutospaineen mieluummin niitä kohti. 

Keskustellessamme illalla ajattelin, että totisesti, vaikka meillä on aika huonosti mitään romanttista kautta koskaan ollut, puolisous on meissä vahvana, ja oli silloinkin, kun erosimme. (Emme ole edelleenkään saaneet aikaiseksi mennä maistraattiin. Kai tässä ehtii vielä.) Tietty avoin solidaarisuus, tasavertaisuus. 

Ne eivät vaan osanneet positioida sinua, sanoo Vompsu. Kaikki ne merkinnät sinun CV:ssäsi, ja hengityssuojain, eivät ne tajunneet, kuka sinä olet. Sopivat on helpompi positioida. 

Nyökkäsin Vompsulle, niin ehkä. Ehkä ihmiset haluavat helppoutta. Helppoutta määritellä, tyypitellä. Ongelma tietysti on se, ettei meistä kukaan ole "kuka sinä olet". Kaikissa on jatkuvasti mahdollisuuksia singahtaa tänne tai tuonne, käännähtää, kiepsahtaa, muuttaa suuntaa ja lähestymistapaa. Mennä virran mukana tai harata vastaan kuin jokin ammoinen ranka, joka hädin tuskin pilkistää mudasta mutta voi yhtäkaikkisesti iskeä kahlaajan varpaaseen kipeästi, ehkä jopa luun pituussuunnassa halkaisten. Vaikka se ranka ei taatusti ketään halua vahingoittaa eikä ole ensimmäisessä mieleen tulevassa merkityksessä edes elossa. (Ja silti osa elämän kiertoa, muuttumassa muuksi.) 

Positiointipuhe on kummallista. Haluaako joku oikeasti positioida toiset? Onko se vain joku lohdutusheijastus itselle ja omalle sisäryhmälle? Haluaako joku olla helposti positioitava? Onko normaaliuspaine osapuilleen juuri sitä? Jos on, kai sitä positiointia oikeasti sitten tapahtuu tai se koetaan jotenkin tarpeelliseksi näkökulmaksi ajatella vuorovaikutusta? Liittyykö tämä jotenkin brändäämiseen ja henkilöbrändäämiseen? Viestintään: pieni lusikka kerrallaan, luurangot kaappiin? Jos ihminen pystyy ottamaan vastaan puolen tunnin asiainvaihdossa kunnolla kaksi tai kolme uutta asiaa, onko järkevää pitää asiat tosiaan vaan niissä kahdessa tai kolmessa ja varmistaa, että ne menevät läpi, ja olla leikittelemättä millään sivuajatuksilla. (Huomaan nostaneeni jo otsikkoonkin neljä asiaa. Paha ihminen, huono viestijä, jos oletetaan, että oletan, että kaikki sanomani on uutta. En oleta sellaista: ajattelen ihan samoja kuin kaikki muutkin. Pikemminkin niin. Ja trallallaaa, tässä sitä virkkaan tyhjyyden reunaan nirkkoa. Sanoja, joiden merkitykset olen unohtanut, mutta joita käyttelen sulavasti. Jotenkin liittyvät käsityöhön. Nirkko taitaa olla jonkinlainen virkattu uloke, jolla ei ole mitään muuta virkaa kuin roikkua mukana ja läpsyä koristeellisesti.)

Yhtäkaikkisesti, tajusin taas illalla, ja aamulla, unesta herättyäni, että olin aivan naulan kannassa pandemian alkaessani ja soittaessani Vompsulle, että tule sieltä ulkomailta pois tänne. Eihän tämä enää kenenkään terveydelle turva ole samalla tavalla kuin alkumetreillä, kaukana siitä. Koronakuolemissa per satatuhatta kiritimme kiinni ykköstä Kreikkaa, kun viimeksi vilkaisin. (Tietysti kehittyvissä maissa kirjaamiset tehtäneen eri tavalla kuin siellä missä systeemi työllistää isomman osan väestöä.) Mutta ainakin me täällä voimme tukea toisiamme, pohtia yhdessä ja sanoa ääneen, että arvostamme toisiamme juuri sen takia, että edes yritämme toimia siten, kuin ajattelemme, että kaikkien olisi parasta toimia, jos heillä olisi aikaa, rahaa, informaatiota, motivaatiota, toisinaan jopa röyhkeyttä. (On helppoa tuntea itsensä röyhkeäksi, kun toimii eri tavalla ja pitää vielä toimiaan perusteltuina.) Yksin voisi olla aika musertavaa uida vastavirtaan näine ajatuksineen, että ihmisen terveyttä tulee suojata. Että sillä on väliä, tuleeko pitkäaikaisoireita. Ajattelin aluksi, että tämä yksinäisyys voisi musertaa etenkin Vompsun, mutta päivä päivältä tajuan tarkemmin, että kyllä se saattaisi minutkin mankeloida. Etenkin nyt, kun absurdi tihentyy: kun sekä Kiina että Intia ovat saaneet julkistettua sen, mistä länsimaidenkin etevimmät ovat puhuneet heti pandemian alusta lähtien: nenärokotteet, joilla on edes periaatteessa mahdollista estää myös tartuntoja. Nähtäväksi vielä jää, lunastavatko nenärokotteet niihin kohdistuvat odotukset taudin ehkäisyssä ja saammeko niitä joskus tännekin. Yhdysvalloissa on puolestaan löydetty neutraloiva vasta-aine, joka tehoaa kaikkiin nykyisiin variantteihin. Vasta-aine löydettiin etsittäessä vasta-ainetta HIVille. Uusia hoitoja tulee kaiken aikaa ja sitä vasten tuntuu oudon pessimistiseltä, miten moni ajattelee, ettei tämä tilanne tästä mihinkään muutu ja ettei siksi kannata enää suojata ja suojautua.

Mutta tilanteet muuttuvat. Myös tämä tilanne. 

(Suoraan sanottuna, Kiinan julkaistessa rokotteensa ajattelin, että tämä selittää sen koronapolitiikkaa, ja että tämä oli todellakin odotettavissa. Tiesin, että siellä kehitetään yhtä nenärokotteista. Suomessakin olisi voitu kehittää. Mutta tukia syydettiin mieluummin turkisteollisuuteen ja ties mihin muuhun.)

Tavallaan on hurjaa, että on hieman samanlaisessa pyörteessä kuin talvena 2005/6, tai toisaalta, myös talvena 2009/10, tai 2016, kun sairastuin ja muutuin siksi, joka olen nykyään, mutta nyt sen pyörteen silmä on jossain muualla, kauempana. Että taas ajatukset, näkemykset hiertyvät pakotteissa uusiksi. Että on vaikeaa tunnistaa noita aiempia ihmisiä, toisia, itseään. Koska kukaan ei ole kukaan: kaikki muuttuvat niin nopeasti ja perinpohjin, putosi komeetta hiuksiin, keuhkoihin tai hypnopoliksen eläintorille. 

Koronapäiväkirjat, osa än plus yksi

Ei tarvitse olla kummoisempi ennustajaeukko sanoessaan, että talvesta tullee vaikea ellei sitten jostain taivaista ala yllättäen ja liki järjenvastaisesti sataa steriloivia nenäsumuterokotteita.

Covidia ei juuri kauheasti testata, ainoaa luotettavaa epidemian mittaria jätevesiseurantaa vähennetään vaikka todetaan tasojen olevan korkealla, hengityssuojaimia käyttää tuskin kukaan, omikronit eivät näytä suojaavan seuraavalta omikronilta, sairastuneen eristysohje päättyy päivään viisi, jolloin tutkimusten mukaan edelleen 94 prosenttia sairastuneista on tartuttavia, liki kaikki tapaamiset tahdotaan nyt pitää lähinä ja kun kysyy etämahdollisuutta ollaan lähinnä kiusaantuneita, jokaisen sairastumisen tiedetään lisäävän pidentyneiden oireiden jättipotin mahdollisuutta, ilmahygieniatoimiin ei näytetä ryhtyneen paitsi eduskunnassa (jonka suojaamista varten ilmeisesti Valtioneuvoston tiederaporttikin sitten teetettiin vaikka aikuisten päättäjien kuvittelisi osaavan suojata itseään paremmin kuin vaikkapa päiväkotilasten), ja jo valmiiksi koko meidän sairaanhoito huojuu ylikuormituksessa.

Päälle vielä apinarokko.

En ole enää pystynyt katsomaan suomalaista mediaa liittyen koronan torjuntaan ensi talvena, se on vaan liian hapokasta huttua, se tiedevihamielinen pestään käsiä, muuta ei voida (vastoin WHO:n ohjeistusta) mutta muiden kommenteista olen ymmärtänyt, että ilmahygieniatoimien sijaan ollaan tiukan paikan edessä taas valmiita pistämään paikkoja (paitsi väestöleviämisen kannalta olennaisia kouluja) kiinni/etään sitten kun tarpeeksi moni sairaala on kaatumisen uhan alla, kun käsien ja pintojen mahdollisesti uudelleen käyttöön otettava dessaus ei maagisesti autakaan, vaikka rituaali suoritettaisiin kuinka taiteen sääntöjen mukaisesti. Terveydenhoitokaan ei saa neljänsiä rokotteitaan, vaikka tiedetään niiden ehkäisevän myös tartuntoja vaikkei toki täysin. (Ellei terveydenhoito hae itse rokotteitaan Tallinnasta - sieltä buusterin saa kyllä ilmaiseksi pop upista jonottamatta 10 min satamasta.) Työikäiset eivät saa buustereitaan myöskään (elleivät hae Tallinnasta; me haimme). Hengityssuojainten tehosta ei uskalleta sanoa kansalle mitään. Saati suositella. Paras kiemurtelija oli vissiin Etelä-Savon joku viranhaltija, joka loihe sanomaan, että nyt kun tilanne siellä on tosi kiperä sairaalakapan kannalta, ei se hengityssuojaimen käyttö ylireagointiakaan ole.

Musta myöskään kalliin hiilidioksidipitoisuusmittarin ostaminen omaan piikkiin ei ollut ylireagointia, koska sen avulla pystyn syksyllä tietopohjaisemmin päättämään, missä laittaa päähän FFP2 ja missä FFP3. (FFP3 on raskaampi, en mieluiten liikuntaa ohjatessani käyttäisi sitä, mutta näillä tautiluvuilla ja tällä toimintapolitiikalla sen lisärasituksen lusiminen saattaa olla lopulta viisainta, kun haluaa pelata suht varman päälle pitkän koronan uhkankanssa.) Ja jos alkaa liikaa ahdistaa kesken kaiken monien suojattomuus, ehkä alan raahata hepasuodattamia rinkalla joogatiloihin, jos mittalaitteen PPM vihjaa, että niille ois tarve. Nehän tutkitusti tehoavat kaikkeen ilmavälitteisesti tarttuvaan. Ja kun olen ennenkin raahannut vilttejä, silmätyynyjä, blokkeja jne. julkisilla ja polkupyörällä tehdäkseni oppilaideni harjoituksesta turvallisempaa, miksen siis raahaisi nyt hepoja, joita niin ikään ei yksikään instituutio tarjoa, koska tutkimustieto ei siirry toimintapolitiikkaan vaan tuntuu, että tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja toteuttaa samaa meemiä kuin ne naapurit, jotka on jostain syystä valittu relevanteiksi vertaisiksi. (Voi olla, että hahmotan väärin. Olen tätä asennetta inhonnut niin pitkään ja hartaasti, että pahoin pelkään, että näen sitä sielläkin, missä ei edes ole siihen aihetta.)

Pari päivää sitten kuulin ensimmäisen kerran tämän laulun ja siitä tuli heti korvamato. Pompo katsoi sen elokuvan, jossa tämä on. Minä vain kuulin laulun ja osasin toistaa melodian yhden kuuleman perusteella. Tältä kuulostaa pyhä. 

Ihmiset kuulee tän laulun niin eri tavalla. Mä kuulen tän niin, että kun kerran pystyn perehtymään, osaan lukea tieteellisiä julkaisuja ja seuraamaan suojautumiskeskustelua, niin toimin sitten niin hyvin kuin osaan, annan itseni ja elämäni prosessille, koetan suojata ihan jokaista sairastumiselta, vammautumiselta ja ennenaikaiselta kuolemalta. Että se on ilo, velvollisuus on ilomme, ja epätäydellisyys johon ei saa jähmettyä vaan tehdä niin hyvin kuin voimavaroineen voi ja näillä mennään, koska elämä on pyhää ja ihanaa silloinkin kun instituutioiden sitkas polkuriippuvuus ottaa pattiin. Joku muu kuulee tällaisen rallin niin, että tulkoon tauti jos on tullakseen, tulkoon krooniset vaivat, tulkoon kuolema niille joita emme katsoneet tarpeelliseksi suojata nimetessämme suojauskeinot rajoituksiksi ja juhliessamme sitä, että meidän perheessä oli lievä ja kyllä meidän asiantuntijat on miettineet tän meidän puolesta joten meidän ei tarvi ottaa kantaa, seurataan vaan suosituksia tai jos niitä ei hetkenä x ole, eletään kuin ellun kanat.

Fatalismeja on monenlaisia, jokainen sidottu omaan näkökulmaansa kai aika pitkälti arvojen kautta.

(Pitää varmaan katsoa taas syksyllä Passage to India, kai se jostain löytyy, siinä tämä kiteytyy kaikista parhaiten - ei kirjassa, vaan vain elokuvassa, kirja oli sen jälkeen pettymys, koska etsin siitä sitä mitä löysin elokuvasta, ja kirjan Godbole on eri hahmo ja eri funktiossa kuin leffan Godbole: leffan Godbole toteaa jotain valinnanvapaudesta enkä enää muista tarkalleen, millä sanoin täsmälleen, mutta sen muistan, että tajutessani, mitä siinä sanotaan, tuntui viimeksi, että putosin jonnekin aivan uuteen, tähän, mitä koetin äsken tuohon kirjoittaa - että näkökulma määrää niin pitkälti, ja että ehkä jokainen meistä on monadimaisesti tietyssä heijastuspisteessä, ja että se näkymä koetaan arvoina, ja - ehkä - että jos niitä arvoja vastaan joutuu rikkomaan, se voi tuntua vaarallisemmalta kuin kuolema tai toisten täysin hylkäämäksi joutuminen, se voi suistaa erilaisiin lamaannuksen tiloihin, joissa emootiot lakkaavat ohjaamasta, jossa äkisti ilo katoaa. Mutta tämä on vain hypoteesi, olen ollut elämässäni vain kerran tuollaisessa naamaa halaavassa kuralätäkössä, ja tiedän vain sen, että olen valmis aikamoisiin tekoihin, etten joudu sinne uudestaan.)

Reikäjuuston viipale falskaa

Syyslomalla on taas hetkeksi aikaa pysähtyä ja ihmetellä. Ja kuin kello, maailma ajastaa ihmettelyn hetkiin isoja pasauksia, joista keho järkkyy vielä tunteja jälkeenkinpäin. 

Iso johtaja kertoo, ettei maskeista saanut edes oikein viestiä Suomessa keväällä, ministeriö ei halunnut, ja tärisen sitä edelleen, yli vuorokauden jälkeenkinpäin. Kuinka monta tuntia olemme keskustelleet Vompsun kanssa metsäpoluilla, miten tällainen on mahdollista, kuka on vastuussa, ja onko tosiaan niin, että ihan kaikki on myytävänä. Olemme epäilleet silppuisen lehtitiedon varassa juuri sitä tahoa, jota vastaan nyt lausutaan todiste. Mutta miltä siinä kohden tuntuu? Sen sijaan, että hihkuisin, että katsos, olimme oikeassa, koko valehtelun voima iskee kehoon täysillä vasta nyt. Itken, tärisen, hihitän ja mieli toistaa ei voi olla totta, ei voi olla totta, ei voi olla totta. Jää vain jäljelle kysymys, miksi. Se valvottaa yli yön. 

Jäljelle jää myös kysymys, eivätkö vasemmistolaiset todellakaan koe tätä kaikkea ahdistavana. Olen kai ollut aiemmin vihreä mutta nyt en tiedä, äänestänkö. Ymmärrän järjellä, että varmasti vihreät ajavat eniten sitä politiikkaa, jota haluan ajettavan, mutta olen pohjamutiani myöten hämmennetty tällä, että he voivat pysyä hallituksessa, joka on allekirjoittanut hybridistrategian, purkanut rajoitteita tällä innolla ja sallinut valehtelun keinoista, joilla taudin leviämisen estoa olisi voitu alkaa harjoitella jo aiemmin. Edelleenkin tuntuu olevan tabu puhua lasten ja nuorten tartuttavuudesta. Koululaisilla ei ole edelleenkään maskeja WHO:n suosituksesta huolimatta. Sitä, että peruskouluissa tapahtuu eniten altistumisia, ei juurikaan uutisoida. Ja se, että keväällä peruskoulujen avaamista perusteltiin silläkin, että saadaan tauti leviämään nopeammin, tuntuu olevan ainoastaan asiasta rummuttavien kansalaisaktivistien muistissa ja kuvan- ja videonkaappauksissa. 

Hybridistrategia muistuttaa piirteiltään ikävän paljon Hollannin fiksua hybridiä, jonka tuloksena siellä on nyt ollut maailman korkein esiintyvyys kahden viikon aikana. Koska Vompsun työpaikka on juuri siellä - vaikka hän tekeekin kaiken etänä täältä - olemme seuranneet tilannetta. Eivät hänen työkaverinsa ymmärrä, miksi hän ei halua lähiopettaa ilman maskia. Epidemia on heistä ihan hyvin hoidossa. Vompsun sopimusta ei uusita, koska hän ei pomon mielestä sitoudu tiimiin, kun ei halua tulla paikan päälle (paikkaan, joka pyytää Saksalta apua sairaalapaikkoihin, kun omat loppuvat kesken taas kerran). "Tasapaino taudin hoidon ja talouden välillä" ei siten ainakaan itseäni rauhoita meemivalintana. Se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. Samaan aikaan kun IMF julkaisee laskelmia siitä, etteivät lockdownit itse asiassa olleetkaan taloudellisesti niin vahingollisia kuin kuviteltiin, jakavat Helsingin ja Vantaan isot kihot Twitterissä lehtijuttua, jossa haastatellaan yhtä pandemiatoimijaa, joka viittaa puheissaan Great Barrington Declarationiin, laumasuojaa ajavaan julistukseen. Mutta mitä järkeä on puhua laumasuojasta taudissa, jossa oman immuniteetin suoja näyttäisi kestävän tyypillisen hengitystietulehdusviruksen tapaan joitain kuukausia, ehkä vuoden, jossa iso osa (olen nähnyt lukuja joka kolmannen ja joka kymmenennen väliltä) saa kenties pysyviä vaurioita useisiin eri elimistön osiin ja jossa oireet saattavat jatkua kuukausikaupalla vieden työkyvyn ainakin siksi ajaksi? WHO:n Tedros puolestaan korostaa painavissa puheenvuoroissaan, ettei laumasuojan hakeminen ole koskaan ollut strategiana vastattaessa vaaralliseen kulkutautiin. Kysyn mielessäni, miksi se on nyt ok? Olisiko se ennenkin ollut ok? Ovatko arvot todella koventuneet niin paljon, että ihmisoikeudet, vaikkapa oikeus elää turvassa tai edes turvaa tavoitellen, koskevat todella vain ihmisiä, jotka eivät ole rasitteita - siis täysin terveitä (mitä se fantasia sitten tarkoittaakaan), ei-riskiryhmäläisiä? 

Jostain syystä sitä, että GBD julkaistaan tunnettujen ilmastoskeptikkojen kustantamalla sivustolla, ei herätä kauheasti kiinnostusta. Samoin siitä uutisoidaan aika vähän, että GBD:n ovat allekirjoittaneet mm. lääkärit T Rump, Tooth Fairy ja Easter Bunny. Eli allekirjoittaneiden tunnistautumisen kanssa on vähän niin ja näin.

Lehdistö jatkaa valitsemallaan linjalla: sen sijaan, että haastateltaisiin niiden maiden epidemologeja, joissa on onnistuttu oikeasti palaamaan lähelle normaalia (WHO:n ohjeiden mukaan tai tiukemminkin toimineet Taiwan, Vietnam, Thaimaa, Uusi-Seelanti jne.), tai vaikkapa briljanttia Devi Sridharia, tuutataan ihan toisenlaista tavaraa ulos. Suosikkihaastateltava suomalaisista lääkäreistä on se, joka on eniten vähätellyt taudin vakavuutta ja puhunut keväällä, että koulut on hyvä avata, koska lapsista tulee tautimoottoreita levittämään tautia nopeammin. Aina välillä saamme lukea Tegnellistä. Toki hänen ajatuksistaan on hyvä tietää siinä mielessä, että hänen diskurssinsa soi suomalaistenkin viranomaisten sananvalinnoissa välillä turhan paljon. (Minusta pohjoismainen diskurssi on alkanut kalskahtaa todella pelottavalta - tutkimus, joka löytyy tuon linkin takaa, kannattaa todella lukea.) Jokainen suomalainen osaa todeta maskeista puhuttaessa, että maskit eivät yksin riitä, mutta silti emme jostain syystä näe juurikaan puuttumisia niihin muihin asioihin - paitsi käsien pesuun ja pintojen desinfiointiin, joiden merkitys lähinnä ilmavälitteisessä sairaudessa tunnutaan arvioitavan kuukausi kuukaudelta pienemmäksi. (Mikä on helpotus: avokadojen saippuapeseminen alkoi tuntua rasittavalta. Jääkaappi- ja etenkin pakasteostokset tosi desinfioin edelleen.) Missä viipyy suunniteltu lockdown? Kontaktien oikeasti rajaaminen? (On jotenkin perverssiä tajuta, että moni kyllä käy etätöissä, mutta menee sitten tapaamaan ystäviä kaupungille. Monesti nämä iltaliikkujat ovat ilman maskia.) Tuuletus ja ilmanvaihtoon panostaminen? (Ostin kotiin kaksi ilmanpuhdistinta. Jos altistun, laitamme ne päälle jotta edes Vompsu ja koira säästyisivät.) Kokoontumisrajoitukset? Matkustajien karanteenit? Edelleen suurimmalla osalla joukkoliikenteessä ei ole maskia - niillä vuoroilla, joilla kuljen lähityöhön kahtena päivänä viikossa. Mitä illampi ja mitä kauempana keskustasta, se vähemmän maskeja. Mistähän sekin johtuu? Liikennevälineet ovat usein kuitenkin ihan yhtä täynnä kuin aamummassa ja keskustammassa. Liikkuivatko ihmiset keväällä näin paljon? En osaa sanoa, koska keväällä sain tehdä työni täysin etänä, joten en käynyt missään. Nyt menen lähityöhön kolmasti viikossa, mutta yhtenä päivänä selviän fillarilla matkoista. Mietin, edelleen, olisiko eettisintä ihan vaan yksinkertaisesti irtisanoutua kaikista lähitöistä. 

Nähdäkseni koetamme ehkäistä pandemiaa vain yhdellä oikein käytettynä varsin tehokkaalla viipaleella reikäjuustoa, kun viipaleita pitäisi olla paljon useampi, jottei reikä ammota tyhjyyteen. Sitten on muutama irtofläpäre, mutta niiden reiät ovat pelottavan suuret. 

Lehdistö ei ole edelleenkään julkaissut järkeviä maskinkäyttöohjeita, joissa painotettaisiin olennaisinta: hengitys pitäisi saada virtaamaan suodatusmateriaalin läpi, ei tuuttaamaan sivusta tai nenänvieristä ulos ja sisään. Suurin osa näkemistäni maskeista on puettu niin, etteivät ne liiku hengityksen tahtiin - siitä näkee aika hyvin, etteivät ne suojaa ainakaan käyttäjäänsä aerosoleilta, vaikka ne olisi tehty mistä materiaalista. Ehkä pintakontaminaation vaarojen sijaan viestinnän kannattaisi ottaa suuntaa mieluummin maskin funktiosta: miten blokata hengitysteitä kohti virtaavia taudinaiheuttajia ja hengitysteistä ulos virtaavia taudinaiheuttajia? Niksejä riittää: kuminauhakonsti, alumiiniset nenäraudat teippitaustalla, solmumalli, ihoteipillä reunojen ihoon tiivistäminen - mutta ilmeisesti tauti ei vielä täällä pelota. (Pandemiaan reagointi jollain muulla kuin pelolla tuntuu edelleen hassulta ajatukselta. Eihän pelko tarkoita, että sitten lamaantuisi tai vain itkeskelisi pitkin seiniä. Minä, joka pelkään kaikkea aasta ööhön, ja siitä huolimatta muutenkin teen noita asioita vain havaiten ja tunnustaen että joo, kyllä tämä on turhan jännittävää, voin vakuuttaa, että pelkoa voi säädellä monin eri tavoin. Ei siihen kuole eikä sairastu. Siitä oppii jopa jollain tavalla pitämään - ikävöin esimerkiksi tenttijännitystä nyt kun en ole saanut niitä kicksejä pitkiin aikoihin.)

Yhdelle tunnilleni tuli nainen, jolla oli kyllä maski mutta nenä sen ulkopuolella. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin tällaista käytännössä. Nenä näytti niin penismäiseltä, etten yksinkertaisesti saanut koottua itseäni sisäisestä hihityksestä kommentoimaan, että nenä maskiin ja. Aina kun yritin mielensisäisesti ottaa aihetta esiin, sain ponnistella, etten vain alkanut nauraa. Muut mulkoilivat naista äkäisenä ja tajusin, että minulta odotetaan nyt johtajuutta. Sitä ei ilmaantunut yhdenkään jumalansormen tuomana. Näin koko tunnin miehen, joka roikuttaa elintään housujen ulkopuolella eikä näe siinä mitään hassua - näin luotettava on aistieni todistus. Nyt minulla on yli viikko aikaa valmistautua siihen, miten puutun tähän seuraavalla kerralla. 

Ehkä asetun jo muutaman päivän kuluttua, tai sitten jatkan itkemistä, nauramista ja tärisemistä. (Ei se koskaan kauan jatku. Nyt kyllä naurattaa, koska meinasin kirjoittaa patoutuneesta energiasta, ja tuli mieleen se käännös, jota siivosin kauan sitten ja pyysin Vompsun apua - kääntäjä oli kirjoittanut auringon valon energian patoutuvan kasveihin. Mietin, millainen olisi maailma, jossa kaikkea varastointia ajateltaisiin patoutumisena!) 

Tänä aamuna tajusin, miksi ehkä reagoin niinkin voimakkaasti tuohon maskiasiaan. Se muistuttaa tapaa, jolla minua ja monia muita lapsia on kohdeltu. On ollut kaikenlaisia agendoja, joista on ajateltu, että on parasta, ettei lapsi tiedä niistä. Ja kun lapsi kuitenkin jotain kautta onnistuu ymmärtämään kuvion siinä takana ja sanoo sen ääneen, seuraavaksi häntä vähätellään ja nöyryytetään, yritetään hiljentää tällä, ja vääristellään ja valehdellaan - siinä mittakaavassa, että lopulta lapsi arpoo pääparassaan, onko hänen järkensä pettämässä. Koska eihän minulle valehdeltaisi päin naamaa, eihän? Että jospa minä nyt olenkin väärässä vaan? (Tosin tässä maskicasessa tuota ajatusta, että koko muu maailma on väärässä, ei tullut. Mutta sama hämmennys valehtelemisesta: Mikä ihme tässä nyt on? Miksi näin? Tavoitteena mikä?)

Se, että aikuisia kohdellaan kuin lapsia, on kertakaikkisen inhottavaa. Se, että lapsia kohdellaan kuin lapsia, on sekin kertakaikkisen inhottavaa ja osoittaa, miten vähän moni aikuinen tajuaa siitä, miten valppaita lapset ovat. Lapsethan tuppaavat olemaan paljon aikuisempia valppaampia, koska heillä on vähemmän teoria- ja ennakko-oletus -somaa tajunnassaan. (Toki lapsuuteen kuuluu muutakin kuin tämä, mutta oma mielikuvani lapsuudesta on tämän moodin aika tavalla varjostama. En juurikaan usko siihen, että ihmisille valehdellaan heidän omaksi parhaakseen tai koska jos ei valehdeltaisi, tulisi lisää hankalia kysymyksiä.) 

Omassa elämässni on ollut ehkä ihaninta, että ei tarvitse olla lapsi. Todellakin. (Vaikka lapsena, ja olin sitä edelleen kun olin 14-15, en halunnutkaan ikinä ikinä ikinä aikuiseksi, joiden habituksessa korostui niin voimakkaasti seksuaalinen keimailu ja kaikki siihen liittyvät hullun taivaan oireet.) (Näin sitä on väärässä, näin graavisti. Mistähän olen nytkin väärässä?) (Onko elämänvaihetta, jona en ajattelisi hihitellen olevani juuri nyt hyvässä kohdassa? Kyllä - silloin kun minuun sattuu. Mutta muuten? Kaksi- ja kolmikymppisyydessäkin oli vissit puolensa, vaikka se hedelmällisyysikäiseksi naiseksi luokitelluksi tuleminen tuntuikin jotenkin täysin kajahtaneelta, etenkin silloin kun gynegologi puhui jostain vauvojen haistelemisesta oman lisääntymisvietin herättämiseksi.) Ei siis ihme, että suutun, itken, tärisen, hihitän, menetän uneni ja niin edelleen, kun minua kohdellaan kuten lasta. Mutta asetun. 

Viime yönä sain sentään jo nukuttua. 

En osaa kuvitella, mitä ajattelen viikon päästä. Varmaan haavanlehtiä. edelleen, edelleen sanallistuksia tunneille, hämmästellen sitä, että jotenkin tässä kävi niin, että päätettyämme erota tulikin pandemia ja kutsuin Vompsun tänne. Tällaisia ovat pandemiat: soittaa ex-miehelleen ja asuu tämän kanssa, miettii töistä irtisanoutumista ettei levittäisi tartuntoja, ihailee luontoa entiseen malliin, vieraantuu ihmiskunnasta entistä enemmän koska niin moni haluaa jonkin normaalinsa takaisin ja sitten ihmettelee, miksi piittaa näiden ihmisten sairastumisesta niin paljon, kun ei kuitenkaan jaksa piitata heidän seurastaan ihmeemmin. Outo maailma.

Violetti kani

Jos en olisi niin solmussa valkoisen värin kanssa, tituleeraisin itseäni tätä nykyä valkoiseksi kaniksi. Juoksen eestaas kalenteripäivät silmissä viuhuen saamatta mitään järjellistä aikaan. Tai ehkä saan aikaan, mutta kaikkea sävyttää ikävä reaktiivisuuden maku. Tästä tulee mieleen taannoinen Linnanmäen 3D plus liike -elokuvateatterin filmi, jossa vaunu syöksyi rinnettä alas, ja tuntui siltä, ettei voi kuin pitää kiinni, kirkua ja ottaa tumpsaukset vastaan.

Tietysti tämä on liioiteltua, jos katsoo vaikkapa sitä vauhtia, jolla pyöräilen. Ei minulla ole kiire mihinkään. Mutta sisältäkäsin tämä tuntuu kiireiseltä. Ajan esimerkiksi pyörällä ainoalle tuntemalleni ilmaistulostimelle, mutta se on kaatunut. Totean tehneeni turhan reissun. (Ei sentään, ehdinhän nyt kirjoittaa blogia sillä ajalla, jonka olin päässäni tauluttanut yrityskirjanpidon, kelan paperien ja yhden lahjakortin tulostamiselle.) Vähältä pitää, etten kaadu printterisysteemien näyttävyydellä. Ei. Tapan vain hetken aikaa ennen vesijuoksua. On liikuttava, jotta jaksaa työn.

Haluaisin taas teipata suuni kiinni, koska minusta tuntuu, että aina kun pääsen syvemmän pohdinnan makuun, läheiset alkavat voida pahoin epidemianomaisesti. Tarkoitan: Onko eettisiä töitä juurikaan? Voiko tässä yhteiskunnassa elää niin ettei tukisi aivan karmeita käytäntöjä? Miten esimerkiksi sanoutua irti rahavallasta? Mikä määrä siinä on järkevää? Ja, onko eettistä koettaa maksimoida omia vapauksiaan ja omaa hyvinvointiaan pyytämällä korkeita palkkioita, kun on monia, joiden työkokemus ja koulutus ja muu elämäntilanne on sellainen, ettei se ole heille mahdollista, ja saattaa olla heiltä pois? Ei, en oikeasti tiedä, miten täällä pitäisi elää. Tai haluanko aina elää, edelleenkään. Aika usein törmään ilkeisiin seiniin. Ja on vaikeaa keksiä toivoa mistään simsalabim.

Ja sitten kun alan ajatella oikein kunnolla, olen vihainen itselleni. Esimerkiksi, entä sitten vaikka opiskelu antaakin minulle toivoa siitä, että keksin joitain ratkaisuja ikuisuuskysymyksiin. On niin monia, joilla ei ole rahkeita opiskella sillä tavalla, jotka tekevät raskasta työtä ja joutuvat pakosti sietämään siinä epävarmuutta, koska alalla ei ole muita kuin karmeita sopimusyrittäjyyskuvioita, ei heillä ole aikaa eikä resursseja muuttaa koko instituutiota hurlumhei, mutta tuntuu kauhean epäreilulta sillä tavalla itse marssia taas lappamaan toivokaivo yliopiston vettä suuhun hetkeksi. Etenkin kun en ole lainkaan varma siitä, onnistunko mieltämään sitten uusia opittuja asioitakaan eettisiksi töiksi.

Hieromisen kanssakin elän kriisiä, tietysti. Okei, se tekee hyvää. Mutta se tekee hyvää vain niille joilla on varaa maksaa, kuten kaikki yksityinen terveydenhuolto. (Niin, yritykseni antaa yksityistä terveydenhuoltoa, huhhuh.) Hinnat ovat aika korkeita. Toisaalta, oma terveyteni on jatkuvasti uhattuna sen takia, että on psyykkinen stressi: eihän noista mielestäni korkeista hinnoistakaan jää paljon käteen sen jälkeen kun olen maksanut tilavuokran, eläkemaksut ja verot. Ja fyysisesti työ on raskasta ja usein sen jäljiltä virun kotona voimattomana ja paikoitellen särkevänä. Nyt, elokuussa, yrityksen liikevaihto alkaa hitaasti kallistua plussan puolelle. En tiedä, pitäisikö kirkua vai hihittää. Kas niin, ehkä saan plusmerkkistä palkkaa miinusmerkkisen sijaan tänä vuonna. Ja silti koen riistäneeni toisia korkein hinnoin. Huooh. Jotenkin minusta olisi tasapuolisempaa, että palvelun maksaisi valtio tai muu yhteisö, edes vaikka työnantaja, ja sitten taas se jakaisi palvelua harkinnanvaraisesti. Paitsi ettenhän minä luota nyt valtion, kuntien tai yritystenkään päätöksentekoon. Onhan se nähty, esimerkiksi, miten ei välttämättä tueta eläkeläisen psykoterapiaa, koska häntä ei voida enää kuntouttaa työvoimaksi kuitenkaan.

Ei taida olla instanssia, jota pitäisin erityisen luotettavana ellei toisin todisteta.

Joskus mietin, millaista olisi elää silmät enemmän suljettuna tai edes toisenlaisessa kuplassa. Millaista olisi ajatella olevansa oikeutettu etuoikeutettuun asemaan, esimerkiksi.

Tänä yönä, sen jälkeen kun huomasin illalla Faunin alkavan voida pahoin raha ja oikeudenmukaisuus -keloistani, näin taas unia unikaupungista. Pitkästä aikaa. Kaupunkia pommitetaan, ajan raitiovaunulla. Laukussani on jotain, mitä ei saisi olla. En puhu samaa kieltä kuin toiset joten koetan selvitä mimiikalla. Aamulla ajattelin sitä maailmaa, jossa mummu elää nyt kun dementia on syönyt hänen aikuisminänsä kuoret. Hän elää unikaupunkia, jossa kaikki uhkaa jollakin tavalla. Poljin tulostimen luokse vihaisena: Millainen on yhteiskunta, jossa mummun kaltainen ihminen pistetään huolehtimaan peräkkäin neljästä lapsenlapsestaan, ja joihin kaikkiin hän näyttää istuttaneen kauhun? Muistammeko mekin sitten vanhana enää kauhun?

Tulostin ei tosiaan toimi. On lähdettävä. Aikataulut.

On keksittävä jostain toinen tulostin. Kirjastossa tulostaminen ei muistaakseni maksa paljon. Vanhemmillakin voisi tulostaa ilmaiseksi. Ehkä on toivioretkeiltävä sinne jokin ilta nyt kun koirakin on oppinut juoksemaan pyörän vierellä. Ja olisi päästävä kunnolla editoinnin kimppuun, leikattava mintut, silputtava, pakastettava, poimittava herneitä ja mandoldia, kesäkurpitsoita, spagettikurpitsoita, olisi ostettava kasvikuivuri ja kuivattava chiliä. Ja haluaisin kirjoittaa enemmän, kirjoittaa ja kuvata ja tanssia. Ja jossain välissä olisi ehdittävä nukkua. Tänään sentään ehdin vaihtaa perusteellisesti kissanvessanpurut ja lykätä violetin värjäyskoneen jauhamaan uutta elämää kulahtaneille kirppisvaatteille.

Olkoonkin, että retkeilen taas yötä raitiovaunulla pommikaupungissa ja odotan vain milloin koko kulkuneuvo posahtaa taivaan tuuliin. Saan sentään nukutuksi vielä.

Viimeinen lomaviikko

Viimeinen lomaviikko: kuva olennosta, joka juoksee kohti jyrkännettä, etenee hetkessä, ei suostu katsomaan taakseen muttei eteensäkään. Ensi viikon alussa alkaa koulu, kymmenen kuukauden säädelty päivärytmi. Mitä se tarkoittaa? Muutenkin kaikki tuntuu olevan liikkeessä, muutoksessa, sillä tahdilla, että reagoin aina aavistuksen verran liian myöhässä ja juoksen edestakaisin kädet sivuilla repsottaen ja suu hämmästyksestä ja ehkä vähän kauhustakin avoinna, ja kaikki sekin, mikä tuntuu tässä ja nyt siunaukselta, paljastuu hirvittäviksi loukuiksi, joihin tungen pääni iloisesti hyräillen. Naps.

Kuuntelen Bob Marleyn ja Wailersin biisiä kolmesta linnusta, jotka laulavat "don't worry about a thing 'cause every little thing is gonna be alright". Siihen on vaikeaa identifioitua nyt, mutta koetan sentään. Todemmalta tuntuu Supertrampin logical songin pyyntö "please please tell me what we've learned" - lieneekö se: ei yhtään mitään?

Todennäköisesti.

Sentään yksi asia saa hyväntuulisen naurun kuplat esiin, kun pyöräilen vesijuoksemaan kipeä varvas vihloen. Laulu, jonka väännellyt sanat menevät näin: "Ei ole helppoa kellään, ei ole helppoa vaikkei se helpolta näytä..."

Ei auta kuin edetä korvat herkkinä. Viimeinen lomaviikko näyttää silkalta hypnopolitiikalta, ja jo yöllä unissani matkaan taas raitiovaunulla kaupungissa, joka on pommitettu puolitohjoksi, ja ajan ohi monien talojen, joissa olen käynyt ja viihtynyt, mutta jotka ovat nyt enää epämääräisiä tiilikasoja ikään kuin tuhansien vuosien takaa. Unessa muistan niiden keittiöt, muistan miten niissä istutaan ja kitataan teetä tai leivotaan ja miten noissa hetkissä tulee ajatelleeksi, että elämä on turvallista ja kotoisaa ja järjestettävissä ja suunniteltavissa. Niin se toki välillä onkin.

Kun puhelin soi, pelkään vastata. En muista, olenko lähettänyt kirjanpitäjälle kuitit. En muista, olenko soittanut oikeuteen ja kertonut koulustani. Ehkä teen kaiken tämän ehkä uudestaan varmuuden vuoksi. Kun viimein vastaan puhelimeen, en osaa olla itkemättä.

Ahdistus kasvaa nopeammin kuin eukalyptukset ja on metsänpohjalle aivan yhtä haitallista ja muun poissulkevaa. Tolkutan hajanaisia fraaseja ahdistuksen ymmärrettävyydestä tilanteessa, mutta en onnistu uskomaan niihin. Ja äkkiä tahtoisin, että tässä kädessäni olisi Wallace Stevensin runokokoelma, ne, runot, täytyy hakea tänään zurnakellarista. Haluaisin lukea suomeksi, miten äkisti runon minä huomaa, että maa on kivenselkiä ja terästelkiä. Mutta runot ovat kellarissa ja minä tässä ja on jo kiire vesijuoksemaan. Hengittämään.