Oppiminen, luonnollinen ja aito

Eilen tanssikurssilla edettiin asioihin, jotka tuntuivat teknisesti täysin ylivoimaisilta. Katsoin tarkasti, kun liike näytettiin useita kertoja. Silti huomasin heti, kun asia olisi pitänyt itse osata toistaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten voin tehdä tuollaisen liikkeen. Koetin rauhoittaa pariani kertomalla, etten ole erityisen visuaalinen oppija. Jonkin tyyliltään aivan vieraan liikkeen katsominen ja jäsentäminen mielessä paloiksi on liian monimutkainen tehtävä. Minun ei auta kuin harjoitella liikettä uudestaan ja uudestaan, saada siitä lisää avaavia metaforia, ohjeita suunnista, kurkottumisista ja irti päästämisistä, jotta liike, jota lähden pala palalta rakentamaan, muistuttaisi edes marginaalisesti näytettyä liikettä.

Pari osoittautui kärsimättömäksi ja kiisti, ettei se, mitä sanon, pidä paikkaansa. (Hassua, kun juuri annoin hänelle käyttöohjeen.) Hän väitti, ettei liikettä juuri pidäkään pilkkoa paloiksi, että sitä ei saa käsitteellistää, sitä pitää vain kunnella ja antaa mennä, liike kyllä vie. Tässä vaiheessa sanoin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minne liike minut vie, tuskin ainakaan näytetyn tekniikan mukaisesti. Pari sanoi, että minun pitää olla avoimempi liikkeelle. Hyvä on, sanoin, kokeillaan sitten. Päädyin aivan kummaan asentoon ja pari sanoi, ettei ymmärrä, miksi minä niin menin. Selitin uudelleen kärsivällisyyteen pakottautuen, että koetan kyllä löytää tässä kuunnellen ja avoimesti sitä suuntaa, mutta että ehkä jonkun pitäisi ensin antaa se minulle.

Lopulta muutaman epäonnistuneen pyllähdyksen jälkeen parin ei auttanut kuin suostua tekemään se, mitä olin pyytänyt jo aluksi, eli käymään liikettä pala palalta läpi. Mutta jatkuvasti hän marmatti vähäsen, että miksi en vain kuuntele ja ole avoin ja ettei hän voi ymmärtää, miksen ymmärrä tätä ja tätä ja tätä periaatetta. Hän ei oikein tainnut ymmärtää, kun sanoin selvästi, että olen täysi aloittelija ja lajin liikekieli on itselleni vieras. Ehkä hänellä oli oletus siitä, että juuri tässä lajissa liikkeet ovat luontevia, luonnollisia tai autenttisia ja että vieraantuneisuus niistä on tosiaan vieraantuneisuutta (jotakin moraalisesti kauhistuttavaa) eikä yksinkertaisesti vierautta.

Harjoitteesta olisi jäänyt varsin ikävä maku suuhun, ellen olisi lopulta tajunnut vaikeaa liikettä, ellen olisi käynyt niin monilla tanssikursseilla ja jo huomannut, miten osaan oppia uusia liikekieliä ja miten en (mikä kai tarkoittaa: minulla on oma tapani olla avoin ja kuunnella ja osaan antaa ohjeistamisestani käyttöohjeen), ja ellen kaiken aikaa olisi ollut kauhean kiinnostunut siitä, miten hullunkurinen kuvio on väittää toiselle vierasta ja vaikeaa asiaa joksikin, jolle pitää vain "olla avoin" ja jonka pitää vain "antaa mennä". (Ja niin, en toki väitä, ettenkö itse tekisi välillä niin - siitä saa ja pitää huomauttaa, jos en tajua, että toinen odottaa yksityiskohtaisia neuvoja ja asian helpommiksi palasiksi pilkkomista.)

Se modernin tanssin tunti, jolla kerran kävin kokeilemassa, sisälsi vähän samanlaista mielenmaisemaa, oletuksen siitä, että juuri tämä on kaikille tuttu ja luonteva tapa liikkua ja että nyt sitä sitten vain vähäsen syvennetään. Ja kuitenkin lajissa kuin lajissa on oma tekniikkansa, joka minimissään sisältää informaatiota siitä, millä lailla tehtynä liikkeet eivät vahingoita elimistön tukikudoksia ja lihasmassaa. Silloinkin, kun tekniikan väitetään sisältävän vain tällaisia yleisiä terveyteen ja turvallisuuteen liittyviä näkökohtia, piiloagendoille tuntuu jäävän tilaa. Tietynlainen liike on aitoa ja oikeaa. Ei siinä mitään, mutta jos tietynlaista liikettä tahdotaan, se on syytä ohjeistaa kunnolla. Ja minusta vaikuttaa siltä, että mytologia liikkeen aitoudesta ja suoraan eksistenssistä kumpuamisesta tms. synnyttää helposti guruttamissysteemin, jossa hidas tai ei-niin-liikunnallinen oppija jää hahmottamisvaikeuksineen todennäköisemmin yksin kuin teknisen vaikeutensa tunnistavissa ja tunnustavissa lajeissa.

Kurssin opettajat ohjeistivat kyllä hyvin, ja uskon, että useimmille heidän metaforansa riittivät mainiosti - tiedän olevani hidas oppija vieraissa liikekielissä. Silti jo yksi epäsuotuisa ja guruttava pari laimensi hieman intoa. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä on uskomatonta, etten onnistu omaksumaan parissa tunnissa tietynlaista liikekieltä. Minulta meni ehkä viisi vuotta omaksua stepin liikekieli sen verran, että aloin solista ja pulista kengillä vapautuneesti, tanssia pelkän läpiköpöttelyn asemesta, sekä hahmottaa, millä tavalla steppiä on hyödynnetty esimerkiksi joidenkin musiikkivideoiden koreografioiden pohjana.



(Tässä videossa Jacksonin lapset steppaavat Nicholas Brothersin kanssa.)

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin ottanut vastaan parin ajatuksen, etten kuuntele enkä halua oppia, kun en kerran ensiyrittämällä onnistu eikä minua auteta pyynnöstäni huolimatta?

Ei, en pidä puheesta, joka saattaisi lannistaa jonkun. Se on vain huonoa toisen ohjaamista. Olen törmännyt siihen niin koulussa, yliopistolla kuin tanssitunneillakin. Onneksi vain silloin tällöin. Joka kerran se kuitenkin synnyttää aika voimakkaan vastareaktion. Olen jo oppinut olemaan attribuoimatta puhetyyliä lajiin tai oppiaineeseen, mutta minusta vaikuttaa silti siltä, että toisissa ajattelutyyleissä jätetään sen sortin puheelle enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi sen sortin leimasanojen dikotomioiden kuin aito/epäaito tai luonnollinen/vieraantunut runsas viljeleminen soittelee hälytyskelloja päässäni. Niin, ja miksi muuten tuntuu aina siltä, että jos näitä dikotomioita käytellään, oma systeemi on aito ja luonnollinen, ja muu vieraantunutta ja epäaitoa? Hullunkurista. Ja että pitäisi vain "kuunnella sisintään". Sisintä, joka on täynnä erikoisissa tilanteissa kiteytyneitä luontumuksia ja toimintamalleja, läpikaupallisen yhteiskunnan syöttämiä "tarpeita" ja "oikeuksia", pelkoa ja miellyttämisenhalua. Jo pieni vauva oppii torjuvassa perheessä olemaan pyytämättä tukea tunnetiloilleen. Ajatella, alle vuoden ikäinen pikkuinen. Haluttaisiinko häntä kenties kutsua epäaidoksi tai vieraantuneeksi tai sairaaksi?

Mitä koetan kirjoittaa auki? Sitä kai, että vaikka anything goesia (tai ainakaan kaikkien tyylien yhtä suurta hedelmällisyyttä ja hyödyllisyyttä) ei haluaisikaan ostaa, en minäkään halua, ihmiset eivät opi uusia asioita simsalabim vain avoimesti kuuntelemalla. He tarvitsevat tukea ja käyttöohjeita, valtavan kasan metaforia, joista ehkä muutama auttaa heitä vähän siihen suuntaan, jonka he ovat ilmaisseet haluavansa oppia. Ei ole mitään luonnollisuuden ja aitouden tuntua, joka ilmoittaisi heti, että kas, nyt tämä menee oikeaan suuntaan. (Myös psykoterapian opuksissa vedotaan usein tällaiseen "naksahdukseen" - kun ilmiölle tai ydinuskomukselle löytyy oikea selitys, sen vain tunnistaa oikeaksi. Olettaisin, että jos naksahdus tapahtuu, asiaa on jo työstetty aika tavalla ja esitietoisuus on kohdallaan - tarvitaan enää sanallistus. Tai sitten henkilö etsii naksahdusta päästäkseen ajattelemasta - synkeä ajatus, mutta ei sitä tarvitse kovin kaukaa hakea, oman pääni tonkiminenkin riittää keksimään tällaisesta esimerkkejä.) Tarvitaan kokeilemista ja toistoja, tai ainakin minä tarvitsen.

Kun harjoittelin puoleni pitämistä tai jämäkkyyttä muutaman opuksen avulla ja sitten myöhemmin empatiataitoja toisen kirjan avulla, se, mitä tein suositusten mukaan, tuntui aluksi kauhean omituiselta ja jotenkin kierolla tavalla väärältä, vaikka ymmärsinkin perustelut älyllisellä tasolla. Tunnun muuttuminen vie aikaa ja vaatii toistoja, koska jollakin tavalla tekemisen ja sen seuraamusten yhteyden on vahvistuttava kuten kokemustotuuden on vahvistuttava: toistumalla, alkamalla vähitellen hahmottua. Esimerkiksi omien rajojen asettamisen idea tuntui minusta vastenmieliseltä ja jotenkin luovuttamiselta, mutta kun ryhdyin asettamaan rajat jämäkästi, sainkin huomata vähitellen, että minun on helpompi suhtautua toiseen empaattisesti, ei synny hämäriä kiistoja sanallistamattomista oletuksista ja toinen on itse asiassa tyytyväinen siihen, että osoitan selkeästi rajat, joiden puitteissa pysyn hyväntuulisena ja ystävällisenä. Etenkin aluksi rajojen asettaminen tuntui todella epäempaattiselta, röyhkeältä ja pompöösiltä. (Entä jos olisin tässä kohdin "kuunnellut sisäistä ääntäni"?) Kun varovasti koetin pehmentää asiaa kertomalla, että koetan nyt opetella tämmöistä asiaa ja että toivottavasti en tee ihan kauheita ylilyöntejä silkkaa aloittelijuuttani, sain hämmentävältä tuntuvaa palautetta: toinen ilmoitti iloisesti, että hyvä vain, että pidät rajoistasi kiinni. Ainoa, joka on suuttunut rajojeni asettamisesta, on äiti. Jätän hänen reaktionsa omaan arvoonsa, koska vanhempi-lapsi -dynamiikka on aika poikkeuksellinen ja asioin enimmäkseen ihan toisella lailla itseeni suhtautuvien ihmisten kanssa. Pyyteettömämpien. (Niin hullunkurista kuin se onkin, pyyteet jonkun lehden tilaamisen suhteen tai jossain proggiksessa auttamisessa ovat paljon pienemmät ja viattomammat kuin ne pyyteet, joita äidillä on hänen tarkkaillessaan haukansilmin, että jälkeläinen tulisi kunnon kansalaiseksi ja onnelliseksi luonnollisella ja oikealla tavalla.)

Workshopin lopuksi meillä oli palauterinki. Aika monet antoivat vain myönteistä ja hyvin subjektiivista palautetta ja muutaman palautteessa korostui fiilistelevä ote, puhe avautumisesta uusille asioille. Minäkin kerroin, että pidin kauheasti kokeilustani ja että kurssilla oli hauskaa. Mutta lisäsin, että ainakin minulle jotkin tekniset hienoudet olivat ylivoimaisia ja että niiden omaksuminen jäi vielä hataraksi. Lisäsin, että tiedän olevani tuskastuttavan hidas oppimaan täysin uudenlaista ja vierasta liikekieltä ja uskovani kyllä, että opin ajan kanssa, kun motivaatiota kuitenkin on. Jos en olisi antanut sitä palautetta, olisin mielestäni ollut ruokkimassa systeemin luisumista kohti tilaa, jossa hämärtyy taju siitä, että tuokin liikekieli on tosiaan kieli, tietty oikean ja virheellisen keinotekoinen koodisto, jota voidaan opettaa ja oppia. Ja joka voi olla vieras, niin vieras, että tarvitaan ohjausta kädestä pitäen. Ehkä palaute oli turha - eihän kukaan mene kai kurssille, jos voisi aivan itsekseenkin ja ilmaiseksi oivaltaa kaiken, minkä maksullisella kurssillakin?

Mutta toisaalta, oli mainittu sanat luonnollinen ja aito. Ja halusin, ettei niitä samasteta helppoon. Helppo tai helpoin tapa tehdä asiat on usein valtavien harjoitusten takana. Helpoin tapa on harvoin se, jota tulee kokeilleeksi ensimmäiseksi. Kun ajattelen helppoutta, mieleeni nousee kuva seitsemänkymppisestä naisesta, joka tanssii hyvin eleettömästi mutta kenkien äänet ovat ihan uskomattomat ja kasvoilla on tyyni, melkein etruskimainen hymy. Helppous on kokonaisen ihmisiän harjoittelemisen, etsimisen, toistamisen, informaation pilkkomisen takana. Vaikeuttavista luontumuksista irtipyristelyn takana. Ei, ei ole useinkaan helpointa tehdä kuten sisäinen ääni sanoo tässä ja nyt. Eikä ole helppoa jakaa toisille oivalluksia siitä, miten helppouden harjoittelemisen alkuun pääsee kiinni. (Ja jokin kujeellinen ääni vatsanpohjassa: "HELPOINTA OLISI JÄTTÄÄ KOKO KIRJOITTAMINEN SIKSEEN JA KAIKKI SIKSEEN." Mutta en usko, että se olisi helpointa, ei varmastikaan! On vaikea noin vain katkaista jokin pyrkimys, luopua. Siinä pyrkimykset eroavat esineistä kuten kirjoista.)

Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Aion tänäänkin harjoitella teknisesti vaikeaa liikettä miehen kanssa muutaman kerran. Saan sen kyllä lihasmuistiini. Sitten osaan sen lopun ikääni. Mutta jumalat suojelkoot minua siltä, että alkaisin jossakin vaiheessa ajatella tuon liikkeen olevan jotenkin luonnollinen tai aito, kaiken tämän ponnistelun jälkeen.

Aion mennä ulos, pyöräillä ja kävellä ja kitkeä kyykyssä ja vesijuosta. Nekin kaikki ovat vaivalla opeteltuja taitoja. Ihmeellistä, mitä kaikkea voi oppia, kunhan motivaatio on kohdallaan. Olen opetellut kävelemään ontumatta. Kävelen kuin minulla ei olisi nilkan luona ja vasemmassa jalkapöydässä liikaniveliä, polvivammoja ja kuin en olisi pitkään kärvistellyt murtuneen lonkan kanssa. Siinä tavassa kävellä ei ole juuri mitään aitoa eikä luonnollista, mutta se on hyvä tapa nivelteni mielestä, niiden kannalta helppo. Olen kohtalaisen tyytyväinen epäaitouteni tilaan, tekniikkaani, tässä kohdin.

Vaarallinen idea

Niin paljon kuin olenkin kirjoittanut tunteista ja niiden tunnistamisen ja hyväksymisen olennaisuudesta - tai kenties en ole viime aikoina tehnytkään niin, en muista, mutta ainakin olen pohtinut sitä - olen pitänyt samalla aivan ehdottomana säilyttää tarkan erottelun tunteen ja asenteen välillä. Tunnetta en voi estää, mutta asenteen voin. Esimerkiksi jossakin keskustelussa suru voi häivähtää, tai ilo, tai katkeruus. On minun asiani ja etenkin minun tahtoni asia, tartunko tuohon tunteeseen ja pidänkö sitä sellaisenaan riittävänä suuntaamaan toimintaani. Se kertoo jostakin, toki, mutta mitä tuo jokin on? Joskus se kertoo esimerkiksi niistä ydinuskomuksista, jotka tiedän vahingollisiksi ja joita en tahdo tukea itsessäni enkä muissa. (Kuten ettei ärtymykseen kannata kiinnittää huomiota - ikään kuin se sitten suurena möykkynä enää olisi yhtä helppo setviä - tai ettei kehenkään ihmiseen voi luottaa; yleensä näiden sanallistaminen ei käy aivan heti vaan saa kaivella kummallisia reaktioitaan aika kauan ennen kuin kuva tällaisesta karmivuudesta alkaa hitaasti hahmottua ja tarkentua.)

Tänään luin hyvän tekstinkappaleen, jonka tunnistin käsittelevän jotakin, mikä liippaa tätä asiaa. Ei näillä käsitteillä, joita olen käyttänyt, mutta pohjimmiltaan ajattelussa on vastaavuuksia. (Tosin kappaleessa puhutaan rakkaudesta, jota en pidä enää tunteena, vaan asenteena. Mutta minulla on syyni olettaa, että kirjoittajat ajattelevat rakkautta jonakin välittömänä lämmön tunteena tai haluna lähestyä eivätkä sellaisena metakognitiivisesti valvottuna ja harkittuna eleenä, jollaisena itse tahdon rakkautta ajatella; minusta rakkaus sisältää myös olennaisesti tahdon etääntyä toisesta, jos on syytä olettaa, ettei läheisyyttä saada enää niillä eväillä viritettyä tilaan, joka tukisi molempia.) Näin kirjoittavat Anna Kaver ja Åsa Nilsonne kirjassaan Toimiva yhteys. Myötätunto ja hyväksyntä ihmissuhteissa:

Ihmettelet ehkä, pitääkö ihmissuhteiden tosiaan olla niin mutkikkaita. Eikö hyvään yhteiseloon riitä, että ihmiset pitävät toisistaan tai suorastaan rakastavat toisiaan?

Vastauksemme on painokas ei. Niillä keinoin päästään pitkälle, mutta yhteenkuuluvuuden, "yhteiselon", luomiseen eivät rakkaus ja hyvä tahto riitä. Eihän taitoluistelijakaan voi korvata harjoittelua siten, että hän rakastaa vaikeaa piruettia ja haluaa oikein kovasti oppia pyörimään kierros toisensa jälkeen raajansa täydellisesti halliten.

Taitoluistelijan täytyy tietenkin haluta osata tehdä piruetti. Tahto on avaintekijä. Tahtonsa ansiosta taitoluistelija jaksaa epäonnistua harjoituksissa kerta toisensa jälkeen.

Käsitys rakkauden riittävyydestä on mielestämme suorastaan vaarallinen. Miksi? Ensinnäkin siksi, että rakkaus saattaa saada tukahduttavia muotoja. Toiseksi sen vuoksi, että jos katsoo toisesta pitämisen tai toisen rakastamisen automaattisesti johtavan yhteenkuuluvuuteen, joutuu tekemään päätelmän, että vika on tunteissa tai tahdossa, jos on tyytymätön suhteeseen. Silloin ratkaisu voi olla vain se, että yrittää rakastaa enemmän, tahtoa enemmän, tai ehkä että lakkaa rakastamasta ja etsii jonkun toisen, paremman henkilön kiinnostuksensa kohteeksi.

(Lähde, s. 12)

Viisaita sanoja!

Tosin minua huvittaa, miten tässä kirjassa rakkaus on selvästi jotakin muuta kuin myötätunto ja hyväksyntä. (Mutta niinhän se on monille ihmisille, tosiaan. Tästä pitää koettaa muistuttaa itseään.) Se kuvittuu paljon enemmän huolen ja sen ikävien seuralaisten assosiaatioin. (Olen oppinut viime aikoina hahmottamaan, että toisista kannettu huoli on useimmiten melkoista ajan ja ruudin tuhlaamista, mutta siltä huolimatta huomaan edelleen välillä huolestuvani milloin mistäkin, mikä ei ihmisiä itseään hetkauta pätkääkään. Miten turha ja huvittava reaktio, milloin se ei heijasta huolehditun omia ääneenlausumattomia epäilyksiä ja möykkyjä! Tai kiinnosta häntä näkökulman avarruksena - mutta harvemmin kiinnostaa.) Onneksi olen tottunut opintojeni kulussa kysymään itseltäni melko pian jotakin kirjaa lukemaan alettuani: Tarkoittaako tämä sana tässä samaa kuin tuossa tai tuossa tai tuossa kirjassa? (Mutta miksi ihmeessä en muista sitä yhtä helposti kuunnellessani ihmisten puhetta?) Mihin ilmiöihin tämä käsite viittaa tässä tekstissä?

Ei, taatusti se ei riitä, että rakastaa ihmisiä siten kuin sattuu rakastamaan, jollakin kodista opitulla tai suhteista poimitulla kummallisella tavalla. Olen ihan samaa mieltä, että tuollainen idea on hyvin vaarallinen. Ja samalla tunnistan, miten valtavia voimavaroja vaadin ihmisiltä ylipäänsä ajatellessani näin. Että heidän olisi haluttava muuttua. Että heidän olisi haluttava nähdä, milloin he aiheuttavat vahinkoa hyvää tarkoittaessaan ja "oikein toimiessaan". Että heidän olisi haluttava identifioitua enemmän tahtoonsa muuttua kuin tekemiinsä virheisiin, että heidän olisi nähtävä virheet korvaamattomina oppimiskokemuksina ja niin edelleen.

Minun on kuitenkin välillä muistutettava itseänikin siitä, että tahdon tahtoa niin. Ei ankarasti, vaan nauraen: kuinka monesti voikaan unohtaa saman asian ja tehdä pönttöjä erehdyksiä! Takaisin harjoituksiin, mars! Luulen, että jos ottaisin tämän tavoitteeni liian kohtalokkaasti ja vakavasti, olisin pian yksi suuri möykky.

Hassua kyllä, mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tulen ajatelleeksi Diotiman puhetta Platonin Pidoissa. Jokin siinä vetosi minuun jo kauan sitten, mutta nykyään suhtaudun hieman epäillen siihen, ymmärsinkö siitä silloin oikeastaan mitään oleellista käytännön tasolla. Silti puheen lukemisesta jo kauan sitten on ollut hyötyä - onpahan jokin kirkas kuva, joka käsittämättömyydessäänkin suuntaa olemista ja tahtomista. Etenkin tahtomista. Olemista on hitaampaa suunnata kuin tahtomista. Käytäntö vaatii harjoittelua ja loputtomasti toistoja, ja voi itku, jos onnistuu kehittämään hyvässä uskossa virheellisen tavan, siitääpä vasta onkin hankalaa päästä eroon.

Minusta tuntuu, että olen epäröinyt rakkauden käsitteen kanssa siitä lähtien kun luin Diotiman puheen. Voinko tosiaan sanoa, että rakastan jotakuta? Tuntuu kummalliselta elää maailmassa, jossa suuri osa ihmisistä käyttää tuota käsitettä niin eri lailla.