Löytyminen

Joskus itsensä löytää kummista toiminnoista. Näkee unta, jossa pistelee itseensä parantumista nuppineuloilla, jotka on poimaistu suoraan Ginger-mallinukkeparan pienestä päätä markkeeraavasta neulatyynystä. (Eikö olisikin surkeaa, jos olisi kaulan jatkona pelkkä neulatyyny? Kyllä saan olla tyytyväinen. Sekin olisi surkeaa, ettei olisi raajoja, joita rikkoa, eikä minkäänlaisia sukuelimiä, ainoastaan polyuretaanivaahdolla täytetty torsohahlo ja sen päälle kurottu joustosametti.) Kun unen näkee useita kertoja, osaa jo odottaa sitä hetkeä, että muistaa, ettei ole desinfioinut nuppineuloja juuri lainkaan ja että niistä voisi tulla tulehdus. Vai poistaisiko tervehdyttävä vaikutus senkin?

Kun kirjoitan julkiseksi nuppineulaunen, se katoaa. Olenko muka käsitellyt kaiken sen? En taatusti. Neulominen sattuu välillä ja välillä ei. Joinain päivinä vain pääni ottaa vastaan neulat kohtuullisen oloisesti. Ehkä se on sittenkin neulatyyny, jos mikä, kehossani. Kallossa neulat tuntuvat suorastaan mukavilta.

Nuppineulojen itseeni työntelyn sijaan näen unen lentoturmasta. Koneen keskusradiossa säkättää urheiluselostaja, joka kertoo koneen joutuneen vaaralliseen sivuliirtoon japanilaisessa asennossa. Siltä varalta, ettei joku tiedä: japanilainen asento näyttää tarkoittavan, että pudotaan perä edellä ja vahvasti oikealle kallellaan.

Kahdeksikon raitiovaunulle on tapahtunut jotakin. Raitiovaunupysäkin numero- ja reitti-infotaulun päälle on kiskaistu punainen huppu, jossa lukee, ettei pysäkki ole käytössä. Kävelen maauimalaan pohdiskellen sitä, miten arka pieni kissamme saattoi säikäyttää hongkongilaisen sosiologin, joka halusi yövieraaksi osittain juuri lemmikkieläinten takia. Ei kai hän tiennyt kissaeläimistä paljon mitään. Työnnät vaan ne sivuun päättäväisesti, jos ne tulee kuumottamaan yöllä, neuvoin häntä kissoihin liittyen. Eihän niistä ikinä tiedä. Joskus ne piinaavat liian kilttejä ihmisiä, ja tämä tyttö oli niin pieni, tekeytyi niin pieneksi äänellään ja rintakehällään ja ryhdillään ja eleillään, etten tiennyt, olisiko minun pitänyt ristiä hänet söpöimmäksi näkemäkseni eläimeksi vai tokaista, että kuule, kukaan ei tule sinulle antamaan sitä tilaa, jota et itse ota. Liika kiltteys ja sokerisuus saa epäilemään, ainakin minut, koska ei ole ihmisiä, jotka olisivat puhdistettuja sillä tavalla kuin teollinen sokeri saattaa olla. Vai onko? Huomaan toivovani, ettei ole. En ehkä osaisi kutsua heitä enää ihmisiksi. Minulle on tärkeää, että kaikki ovat hieman hulluja. Jostain syystä se saa toiveikkaaksi jatkon suhteen.

Jatko: Se, mitä tekee, kun huomaa, ettei suunniteltu reitti toimikaan.

Löydän itseni siis paitsi unesta työntelemästä nuppineuloja lihaani tai putoamassa lumimyräkässä rahtikoneen japanilaisen asennon sivuluisussa, myös muurin vierestä, silittämästä sammalta kädellä ja tunnustelemasta, miltä tuntuu kävellä varovasti uimalaan. Olen saanut keskiviikkona pohjallisen. Se väsyttää jalkaa ainakin vielä. (Oikealla jalallakin on tietysti uusi pohjallinen mutta se tuntuu mukautuvan ihan kaikkeen natisematta.) Mutta on mahdotonta sanoa mitään heti ja ainakin näytän pystyvän kävelemään uimalaan.

Ystävä on todistuksen mukaan neulomisen jälkeen siinä kunnossa, että yrittää kieltäytyä lihallisen lapsensa hoitamisesta hoitaakseen näkymätöntä lastaan. Ehkä minun ei siten kannata hämmentyä värikkäistä, estoitta valveeseen muistuvista unista. Haluaisin nähdä unta metsästä, haluaisin päästä metsään kävelemään. Ehkä voisin onnistua jo tänä kesänä, jos kuntoutan ahkerasti ja maltan antaa sähkövirtaa jalalle kahdesti päivässä. Ainakin voisin onnistua näkemään unta metsästä. Latvialaiset vieraat kertoivat Dharamsalasta meidän kauttamme kotiin palatessaan, että heillä on sama juhannustaian lähde kuin täälläkin, kukkiva sananjalka. Olen kunnostautunut ulkomaisten couchsurfing-vieraiden hyysäämisessä; se on osittain hauskaa ja osittain ihan vain kummallista, tyypeistä riippuen. Enimmäkseen kuitenkin hauskaa ja kiinnostavaa. Kun lähden myöhemmin Budapestiin, voi olla, että pääsen majoittumaan saman systeemin kautta erään paikallisen filosofian professorin kortteeriin. Hän kirjoitti ja ilmoitti haluavansa meidät sinne, tuosta noin vain. Jännittävää. Ensin on kuitenkin tarkistettava, ettei hän tupakoi sisätiloissa. Sellaiseen asuntoon en näet suostu majoittumaan.

Löydettyäni itseni sammalta silittelemästä löydän jalopähkinät ja päätän yrittää tänäkin kesänä. Jospa en nyt mädättäisi näitä vaan saisin glykoa.

Olen haudutellut pari päivää lukemaani tekstiä siitä, miten kuva per päivä - tai kuten ajattelin, sana tai pari per päivä - tekee onnellisemmaksi. Ja miettinyt, miksei silti aina halua, jaksa, kykene, tuottaa noita kuvia. Joskus ei tartu niihin, koska on jo mukavaa, ja joskus, koska tuntuu, ettei osaa sanoa mitään myönteistä. Tai rakentavaa. Tai kuultavaa.

Tai mitään mitä haluaisi myöhemmin lukea. Ikään kuin sitä osaisi hävetä niin paljon, lopulta. (En näytä osaavan.) (Toivoisin etteivät muutkaan osaisi. Itsensä ja yhteisön kannalta, mutta etupäässä itsensä kannalta.)

Sammal tuntuu käteen mukavalta. Jatkan kävelemistä eteenpäin uimalaan tuttua reittiä pitkin, pitkästä aikaa.

Happy landing

No nyt sitten tunnistan taas suomalaisen talven tai kehoni tunnistaa sen. Ylähengitysteiden tulehdus on tästä varma merkki.

Makaan sängyssä menoni peruuttaneena ja tutkin internetistä, millaista on tandemriippuliitäminen. Koetan arvioida, uskaltautuisinko kokeilemaan tuota avustettua lintumaisuutta muutamien viikkojen kuluttua. Minua ei huolestuta ponnistaminen eikä liitäminen vaan ainoastaan laskeutuminen. Haluaisin vieterikengät. Toisaalta jos pyörätuolissa normaalisti istuva ihminenkin selviää tuollaisesta keikasta, ja erään tandemohjaajan nuorin asiakas on ollut neljän ja vanhin kahdeksankymmenenkuuden, pidättelen ehkä vähän turhaan kivuliasta hengitystäni.

Ja alashan sieltä tullaan joka tapauksessa. Suurin riski on kai se, että lakkaa juoksemasta rampilla, jolta pitäisi loikata tyhjyyden ylle siipien varaan. En osaa kuvitella lakkaavani juoksemasta. Mutta ei se mitään todista.

Kun katselen toisten videoita heidän liidoistaan, mietin, olisiko tuo sellainen kohta, jonka muistaisi hetkenä ennen kuolemaa, jolloin elämän sanotaan vilistävän tajunnan halki. Entä jos muistaisikin silloin elämyksiään ja outouksiaan, ja kela kalkattaisi nurinnarin menemään liitämisen pilvenpiirtäjien ja sademetsien yli vuorenrinteelle, loikkaisi sieltä koiran yli ajamiseen riksalla, sieltä häkellyttävään hiljaisuuteen, jonka kapaloimana voi kävellä takaperin tungeksivan ja töröävän kadun ylitse pelkäämättä mitään, sujahtaisi siitä auringossa lekottelevaan poikasmahaiseen sisiliskoon erään saunalaiturin portailla, hypähtäisi arvaamatta ylemmäs rinteeseen yön yli tanssimiseen taivasalla, nytkähtäisi metsään, jossa juoksen nokkosten halki kohti ja pois, kohti ja pois, hymyyn, kytkeytyisi busseissa huutaviin laivoihin, jotka repeytyvät kellareistaan ja purjehtivat katuja pitkin talven polttavaan pätsiin, ja musta koira laukkaisi takaperin kalliota, punainen koira rusahtaisi kokoon jalkani alla ja nousisi nurmikuopastaan, unet kiertyisivät ja jättäisin kerta toisensa jälkeen miehen tietämättä oikein miksi niin teen, ja pelko vihloisi, ja äkisti seisoisin asemalaiturilla mustissa vaatteissa, krusifiksi kaulassa ja sigmund freudia laukussa ja irtoaisin noista kasvoista ja astuisin takaperin junaan unohtaen, että Madridin jeesus/james bond tuli minua asemalle vastaan, astuisin takaperin kanootista alas hyiseen jokeen ja löisin varpaani, kompastuisin jännitykseen ja mustaan viemäriliejuun ja talveen jossa kuume sahasi vierasta kaupunkia joen varressa, juoksisin takaperin lumista nurmea kohti lasta, joka lähenisi kourat kurkottaen ja löisi minua lopulta, ja välillä häivähtäisin unien kaupungin raitiovaunujen ja aukioiden kautta pianomusiikkiin ja pliehen, pölyn tanssiin kylmissä kivirappusissa, vehreään heinäseinään joka sulkeutuu takaperinkonttaajan edessä, joku haluaisi koskettaa minua hiuksiin, huutaisin kauhusta, ja sitten kaikki olisi ohi niin kuin ovat ohi ne tilanteet joista on valoheijastettu kuva kiiltävällä paperilla: Metallinen kahvikannu kolmekymmentäluvulta, pitsiä, päärynä. Sen täytyy olla elokuu.

Jokin minussa haluaisi loikata.

Vauhti-ilo, lentoilo

Keväällä vauhti-ilo aukeaa taas, harjoitti talvipyöräilyä tai ei. Maa on paljas, samoin puut, joinakin päivinä on tunnistettavasti vuodenaika ja toisina ei. Mutta pyörä kulkee, kallistelee mutkissa ja pyrähtää liikkeelle jalkojen virkkuuteen vastaten.

Voisiko olla miettimättä havaintomaailman muuttumista? Ehkä joku toinen voisi. Mutta itse mietin, etten nyt enää huomaa kaljujen alastonpuiden ja pöheikköjen linnunpesätihentymiä, en muuta kuin ne, joita tiedän jo etsiä silmilläni. Muuten on vahdittava, minne menee, ja ettei mene ketään tai mitään päin. Eikä sitä toista enää kohta muista kaivata, sitä hitaampaa liikkumistapaa, jossa verkkaisesti liukuu ja ehtii panna merkille yltäkylläisesti yksityiskohtia, jossa ympäristö on jotakin värittyneempää, uhkuvampaa, ympäröivämpää, elävämpää, toisenlainen kuin se harva objektien kudos, jonka lävitse on mahdollista paeta ilossa kohti vieläkin miellyttävämpää vuodenaikaa. Niin. Kohta linnunpesiä on mahdoton nähdä.

Ilo täyttää jalat, polttelevat reidetkin, takapyörä potkii soraa kosteaan ilmaan. Maisemaan on kiinnitetty narut, joku kiskoo niitä selän takana. Mäki kohoaa kulissina, on paineltava jalkoja vuoronperään alas alas alas, jotta pyörä nousisi ylös, ajateltava istuinluiden kontaktia, alavatsan pitoa, käsien rentoutta. Ja mäen päällä voi kiskaista ilmaa keuhkoihin ja tuntea, miten pulssi jyskyttää alahampaissa, polkaista päättäväisesti lisää vauhtia, liukua siihen korttelinväliin, josta tulee aina mieleen Vilna (tai ehkä muistikuva on jostakin toisesta kaupungista, mutta veikkaan Vilnaa; siinä korttelissa siellä jossakin on vietnamilainen ravintola, jossa keski-ikäinen pariskunta tanssi argentiinalaista tangoa, ravintolan vieressä lemmikkieläinkauppa joka oli silloin illalla kiinni jo). Kaikki vaihteet toimivat, se tuntuu ihmeelliseltä.

Miten eteneminen voi olla näin nopeaa, keveätä ja tasaista?

Jokin siitä tarttuu kehoon, niin että silloinkin kun palaamme sunnuntai-illan joogatunnilta kotia kohti jalan, hyppelehdin ja temmon eteenpäin kuin näkymättömän pyörän siirtelemänä, vedän perässäni väsyneen ankkurimaista aviomiestä. Hyppään pitkästä aikaa keho ojennettuna ja jalat aukaisten pitkiä, korkeita loikkia, olen täynnä keveyttä ja ilmaa, kevättä ja intoa, mutta tasaisuuteen minusta ei tietenkään ole, ainoastaan vauhti-iloon. Ja sillä hetkellä kun leijuu ilmassa ja räväyttää toista jalkaa eteen ja toista taakse ja silkalla tahdonvoimalla kohoaa toiseen suuntaan kuin painovoimalaki antaisi olettaa, sillä hetkellä muistaa, miltä tuntui juosta aikanaan, juoksun lomalla ottaa suuria loikkia, melkein kuin voisi ripustautua ilmaan hengityksen viiveen ajaksi, tai miten korkean esteen ylitse hypätessä ratsastaja hieman kohoaa vielä, kun hevonen jo jähmettyy lakipisteeseen ja sitten alkaa vajua auttamatta kohti mutaa tai hiekkaa, iskeytymistä.

Ja siinä hypätessä toteutuu mahdollisesti toive, jota olen pyöritellyt mielessäni - toive, että muistaisin jotakin ajasta, jolloin en vielä osannut lukea. Opin lukemaan niin varhain, ettei minulla ole tietoisia muistoja lukutaitoa edeltävästä ajasta. En siten tiedä, millaista on esimerkiksi kävellä kaupungissa osaamatta lukea liikkeiden nimiä. (Vaikken osaa kyyrillisiä kirjaimia, tiedän ne kuitenkin kirjaimiksi ja ymmärrän periaatteessa, miten merkit välittävät informaatiota - ja minua kiehtoisi sellainen kokemus, johon ei sisälly tuota ymmärrystä.) Mutta tiedän, että olen haaveillut lentäjän ammatista ja ollut hankala vahdittava korkealtahyppäämisfiksaationi takia, se on kerrottu asia, ja tuossa kesken hyppyä tunnistan äkkiä, että tämä kokemus, hurmio ilmassa leijumisesta, vaikka edes kuvitteellisesti ja hetken ajan, on ainakin ollut seuranani niin kauan kuin muistan, miksei siis kauemminkin? On kuvia, joissa isä heittää minua ilmaan, olen vasta vauva, leijun keskellä ilmaa pysähtyneenä, sormet levitettyinä, keskittyneet kasvot maata kohden, tukipisteettä. Ja myöhemmin, sen tiedän, päästin keinunkettingeistä irti lentääkseni ja isän peukalot menivät sijoiltaan hänen ottaessaan kopin.

Jokin kummallinen hurmio tässä kaikessa on, tässä ajatuksessa ilman halki liukumisesta ja toiveesta, ettei tarvitsisi ponnistaa maankamarasta enää ikinä.

Ilma piiskaa sormia ja kasvoja ajaessa pyörällä, autoissa ihmiset näyttävät liikkumattomuuteensa vangituilta, he surkastuttavat itseään siinä, missä minä vahvistan, he ovat ympäröineet kehonsa suurella hitaasti kääntyvällä massalla, he eivät voi puikahtaa eivätkä tuntea tervettä uupumuksen tyksettä kotipihaan kurvatessa. Ehkä hekin ovat sidottuja unelmiinsa, mutta en suoraan erota, mitkä heidän unelmiaan ovat.

En haluaisi päästää omiani näkyvistä, jotta jaksan kannatella ryhtiäni ja nauraa. Haluan ponnistusten tuntuvan ilolta. Minusta tuntuu, että olen saanut merkittävän osan iloani takaisin haettuani pyörän korjaajalta ja syöksyttyäni katukuiluja ja tienvieriä edes hieman.