Lassie palaa vesijuoksualtaaseen

Vasen olkapääni vihoittelee taas. Se on stressimittari, joka ilmoittaa jäkittämisellään, että hommia on tehty liikaa ja uni on jäänyt heikoille. Hoivaan olkapäätäni päiväunilla, vesijuosten ja tabletilla parasetamolia. Venyttely ja kipugeeli eivät tehoa. Tyypillistä kyllä, stressimittari herää vasta bileiden jo mentyä ja olon rauhoituttua. Nyt on aikaa krempata!

Käyn kahta intensiivistä sähköpostikeskustelua, jotka ovat jo ottamassa laantuakseen. Mutta olo on ajatusjuoksutettu, tarvitsen vesijuoksua. Mieluiten palaisin kotiin, mutta kun mitään kotia ei ole, pääskysenpesä vain, näen siellä unta, että joku nukkuu käsi olkapäälläni, mutta untahan se vain on, joudun palaamaan vesijuoksualtaaseen.

Enkä aivan minne hyvänsä. Rohkaisen mieleni ja kävelen Urheilutalolle, jossa on allas, jonka pohjasta minut on naarattu ylös rottinkisilmukalla painuttuani uintikokeessa pohjaan kuin kivi, keuhkot paniikkivedettyä kloorivettä täynnä, ostan älykorttiin kymmenen aikuisten uintia ja tarvon pukuhuoneeseen. Ei mitään mielikuvia koulun uinneista, muistan vain urheilutalon edustan, jossa seisoi bussi, bussissa oli kahdenistuttavat penkit, kukaan ei tahtonut istua vieressäni, koska haisen hevosilta ja olen muutenkin vammainen. (Puheet onnellisesta lapsuudesta kuulostavat vakavien traumojen kieltämiseltä.) Vasta suihkujen luona oleva vessa vaikuttaa tutulta. Käyn allastilaan. Muistan altaan valtavana, kimmeltävänpelottavanpäilyvänä helvettinä. Allas näyttää pieneltä ja harmittomalta.

Haen mieleiseni vesivyön, käyn altaaseen juoksemaan. Katselen seinälle ripustettua rottinkisilmukkaa. Onkohan se sama? Tuskin, eivät ne ikuisia ole, eivät edes yhden pelon voittamisen ajan yli säilyviä. Olen vähän pettynyt, kun en saa mitään karmivia tunnekokemuksia, ajattelen etukäteen, että se veisi huomioni särkevästä olkapäästä.

Altaassa ajattelen teorianmuodostusta, kuinka satunnaista se on kaikkein tärkeimmissä teorioissa, niissä jotka koskevat ihmisten välistä vuorovaikutusta. Kuinka olosuhteiden armoilla näkemykset syntyvät, riippuen siitä, mitä meille kerrotaan, kuinka meille kerrotaan, milloin meille kerrotaan, olemmeko silloin juuri tunteellisesti kuohuvia vai rauhallisia, stressaantuneita tai vireitä, kuka meille kertoo ja niin edelleen. Kuinka nuo käsitykset voidaan muodostaa joko menneisyyden perusteella tai koettaen luoda niiden avulla jotenkin paremmaksi arveltu tulevaisuus. Kauhon vettä, olkapäätä sattuu. Mietin myös sitä, kuinka ilmiöiden työntäminen teoriaan on aina väkivaltaista, esittää poimivansa yksityistapauksista olennaiset piirteet, synnyttää jostain anomalian. Muistelen erästä keskustelua tänä talvena. ("Naiset eivät pidä minusta." - "Minä pidän sinusta." - "Sinä oletkin poikkeus. Olet eksentrinen. Mutta naiset eivät pidä minusta." Ja kaihertavan ajautuksen, joka jää: en ole edes nainen, mieheksi minusta ei ole, lapseksi olen nähnyt liikaa ja niin edelleen.)

Mietin sitäkin, miksi minulla ei ole kiinteitä teorioita vuorovaikutuksesta tai minuudesta. Milloin olen orava, milloin äiti Amba, milloin Lassie. Lassie pelastaa koko maailman, hau, ainakin maailman onnettomat miehet, hau hau, Lassie pitää kaikista, häntäläp, Lassie on reipas ja iloinen ja vaikka se myytäisiin pois, se kävelee vaikka sata kilometriä takaisin, ja kun ovelta kuuluu raapimista, kas Lassiehan se siinä takkuja turkissaan, laihtuneena, aavistuksen verran maanisena jälleennäkemisestä, kynnet kuluneet, enää aavistuksen verran lakkajäänteitä niiden keskellä, anturat miltei puhki, hau hau, Lassie lääh lääh. Tänään olen Lassie, vesijuoksualtaassa. Minusta on kamalaa, jos joku näyttää epätoivoiselta, epätoivo tekee minusta Lassien, Lassiet taivaltavat nummien halki hauhau, Lassiet eivät menetä toivoaan, katsokaa Lassieta hau. Lassie kyllä tulee ja pelastaa silloinkin kun sitä ei edes pyydetä, kun joku haluaa vain uida, äkkiä Lassie on vedessä ja raahaa uimahousujen naru hampaissa kohti pengertä huolestunut välke silmissään.

Mietin, olenko tarpeeksi eettinen ja olenko tarpeeksi viisautta rakastava. Saan itseni kiinni mukavuuden rakastamisesta, on niin paljon helpompaa pitää kiinni vanhasta, aikanaan kelvollisen oloisesta teoriasta kuin pistellä sitä kuin voodoonukkea vain siksi, että joku toinen ei osaa ymmärtää sitä, eikä itse ymmärrä toisen teoriaa, vaikka kuinka pinnistää, hau hau älä huku tuohon teoriaan. On vaikeaa sanoa, mikä empiria tarkalleen riittää kumoamaan teorian. Teoriat ovat venyviä, tarkentuvia, väljentyviä, ne elävät samalla lailla kuin itse, muuttuvat jossain vaiheessa raivoavasta äiti Ambasta häntää heiluttavaksi Lassieksi. (Ajatellessani Lassieta mielessäni yhdistyy kolme kuvaa - ensinnäkin kirja, jonka saan onginnassa Kissan uuden tupaantulijaisissa aikanaan, Lassie palaa kotiin, en osaa lukea sitä itkemättä silloinkaan, vaikka silloin kaikki on vielä kaikkea, samalla tavalla kuin ennenkin, toisin kuin nyt, toiseksi se kun seison kylmässä kesäkuisessa joessa Pummi-Nusulassa keskellä uppopuita ja teräviä vedenalisia kiviä ja varpaani on murtunut, mutta silloin ihmettelen vain kipua, joka tuntuu tulelta, ja huudan bordercollieta nimeltä Fidel, Fidel, mutta Fidel on teljetty sisään, paimenkoira kyllä muuten tulisi ja pelastaisi, voisin tarttua turkkiin, se uisi minut töyräälle, kolmanneksi ajattelen äitiä, joka on kiinalaisessa horoskoopissa koira ja tekee siitä suuren numeron läähättäen ja häntää heiluttaen, lassievaihde on silkkaa äitiyttä ilman lapsikatrasta, minä kyllä olen kiinalaiselta horoskoopiltani tiikeri, mur-äiti Amba.)

Kun pääsen kotiin, sähköpostissa odottaa hassu kirje, siinä sanotaan, että sensuroin toisen ihmisen ajatuksia. En ymmärrä, millä vempeleellä saisin sellaista aikaiseksi, jos keskustelen jonkun kanssa mutten tarkalleen ymmärrä, miksi toinen on omaksunut juuri sellaisen kannan kuin on, kun kanta noin ulkoapäin vaikuttaa aika riskialttiilta mahdollisissa käytännön seurauksissaan. (En jaksa kysellä irrelevanteista kannoista mitään. Esimerkiksi jotain markkina-arvoteoriaa en jaksa keskustella ollenkaan, enkä ruumismia. Ei niissä ole mitään kiinnostavaa, niiden seuraukset ja etenkin niiden kannattamisen motiivit vaikuttavat ällöttävän epämelioristisilta. Minä haluan hyviä juhlia viisastua tulla onnelliseksi olla lauhkea ja niin edelleen, häntäläp. En halua paljon, mutta vähän on oltava laadukasta vähää.)

Puhelimessa taas odottaa hassu tekstiviesti, jossa lukee yksinomaan "jep", siinä kaikki. En ole kysynyt viesteitse mitään, mutta kun viesti on mieheltä, joka on ilmoittanut kommunikoivansa naisille lähinnä yksitavuisin urahduksin (mikä ei empiiristen testausteni mukaan pidä paikkaansa - itse asiassa tyyppi on seurassani aika vuolassanainen vaikkei kenties ehkä luokittelekaan minua naiseksi koska pidän hänestä ja naiset eivät hänen mukaansa pidä), en ihmeemmin viestistä järkytykään, mietinpä vain, pitäisiköhän tuosta nyt ymmärtää jotakin syvällisempääkin. Kyllä Lassie ymmärtää, vuh. Olkapää paskana tai ei, Lassie ymmärtää -

Tänään on vireillä uhkarohkea hanke. Pidän tyttöjen hedelmäsalaattikestit. Olen paljon huonompi tulemaan toimeen naisten kuin miesten kanssa, joten minun on harjoiteltava oikein tarkoituksella ja hammasta purren. Aion oppia, tästä ei tingitä. No, kutsutut ovat tietysti kaikki supermukavia naisia, en nyt sentään masokistiksi rupea.

Vesijuoksualtaan jäljiltä hengittäminen on laajempaa eikä mikään voisi minua järkyttää. En tiedä, vesijuoksiko Marcus Aurelius, mutta hänelle se olisi kyllä sopinut mainiosti. Vesijuoksemisen jälkeisessä tilassa on helppo olla stoalainen Lassie. En tiedä, onko sellainen Lassie paimenkoira ollenkaan. Ehkä se on taas jokin aivan muu olio.

En ymmärrä, miten minun pitäisi ajatella minuutta kiinteänä dispositioiden klönttinä. Ollako introvertti vai ekstrovertti, häh, tahdon molemmat, päätän olla molemmat, päätän onnistua mahdottomassa, usein se jopa onnistuu, rusinat pullista, taikinat roskiin. Olen muuttunut, muutun, mihin se muuttuisi äkisti, että äkkiä kiinteytyisin ja voisin sanoa olevani tuollainen ja tuollainen? Että eheytyisin Lassieksi tai tiikeriksi? Minä tarvitsen talutuspannan tai vedonestovaljaat tai häkin ja sahanpuruareenat ja ruoskan, jaa-a, että osaan päättää, ollako Lassie hauhau vai Amba murmur. Tai puun, kokonaisen puiston, olla orava, nähdä maailma pystysuorina, kavuta kuuhun ja keinua siellä närkästyneenä.

Puen mallinukelleni hopeisen juhlamekkoni. Sekin osallistuu hedelmäsalaattijuhliin ja huomiselle jep-lounaalle. (Jälkikäteen selviää näet, että "jep" viittaa siihen, että syön huomenna yksitavuista lounasta. Taidan ottaa "lou":n mieluummin kuin "nas":in.) Mallinukke, tai sovitusnukke se kai oikeasti on, on mukava kämppis. Se ei valita mitään. Mutta ei se kyllä vuokraakaan maksa. Mutta sitä on ilo katsella.