Muusakokelas Kengurupallo

Ihmiset havahtuvat aikuisuuteen erilaisten asioiden kautta. Itse taisin havahtua siinä vaiheessa kun tajusin halunneeni jollain oudolla esitietoisella tasolla olla jonkun taideteoksen innoittajana, muusana. Niin kovasti kuin olin kirjoittanut ainejärjestölehteen ja esseisiin siitä, miten elämää ei voi pysäyttää ja että koko yrityskin on typeryydessään ällistyttävä, niin enkö vaan jossain salaa halunnutkin pysäyttää sen. Olisin halunnut nähdä itseni siinä pysäytyskuvassa. Rakastavassa pysäytyskuvassa. Haluavassa pysäytyskuvassa.

Kaikki alkoi purkautua, kun aloin kirjoittaa jonkin ulkoisenkin tulosvastuullisuuden painamana. Muusakokeluus, jota olin siihen saakka piilotellut itseltäni, tunki näkyviin, enkä oikein pitänyt näkemästäni.

Silti ihmettelin, että miten on mahdollista, ettei kukaan ole rustannut edes huonoa pikku värssyä, vaikka olin niin kovasti ponnistellut.

Vai olinko? Oli pakko tarkastella asiaa kunnolla. Kyllä vain, liehuvat hiukset, mutta kovin ohuet ja ruokkoamattomat ja alituiseen takussa. Oletteko kuulleet muusista, joilla on liki rastoittunut toinen korvantaus? Pitkiä, satumaisia, liehuvia vaatekappaleita, sen pystyin ja olin pystynyt järjestämään. Mutta sitten olin pilannut vaikutelman puhua papattamalla, nauramalla liikaa ja väärille asioille ja ennen kaikkea niistämällä välillä hihaan itkettyäni. Edes traagista muusaa halajavat eivät oletettavasti halua muusaa, joka menneitä muistellessaan vollottaa vuolaasti hiemankin alkoholia saatuaan, puhuu raiskatuksi tulleista läheisistä ja niistää sitten hihaan. Ei siinä paljon auta, vaikka kuinka baletissa sanottiin, että on lyyriset kädet. Niin käsifetisististä ihmistä ei olekaan, että pelkillä lyyrisesti liikehtivillä käsillä, joissa on vielä aika paksut ranteet ja sormet ja lapiomainen kämmen, pötkittäisiin pitkälle.

Ja senkin sain huomata harharetkilläni, että vaikka kuinka pystyin kuvittelemaan, että joku tarpeeksi sekaisin oleva voisi palvoa minneäni, niin hitto vie, en itse jaksanut yhtään sitä tunnetta, että jonkun seurassa kävin kesyksi, vienoksi ja vaitonaiseksi kuin jonkin kuvakudoksen kauhtunut neito, joka silmäilee ujosti maan tomua ristipistosilmin. Niin kovasti kuin osittain halusinkin muusaksi ja niin kovasti kuin rakastankin kasveja ja heidän tapaansa olla ja asuttaa maailmaa, oli aika selvää, että taipumukseni eivät osoittaneet vegetoinnin suuntaan vaan että olin varsin tyypillinen nisäkäs, ja vieläpä tällaisessa kaikkiruokaisessa, petomaisessa ja juonivassa lajissa. Ounastelin kainostelumoodiin osuessani, että näinköhän se onnistuisi kuitenkaan rauhoittamaan minua pidemmän päälle. Arvelin, että jossain vaiheessa purkautuisin joka tapauksessa kuin tulivuori ja siinä vaiheessa en enää vaikuttaisi tarpeeksi säyseältä ja hyväksynnästä elävältä.

Ja koska olin jo alkanut tarkastella asiaa, muusa-asiaa siis, huomasin äkkiä käyväni hyvin äkäiseksi siitä, että minun pitäisi pystyä miellyttämään jotakuta toista siinä mittakaavassa - täyttämään jonkun muun tarpeita, omiani talloen. (Niitäkin kun on.)

Ei siten auttanut kuin ryhtyä muusimaan itseään, koska tajusin, että hitto vie, kukaan muu ei kyllä ikinä pysty kyhäämään tästä kaikesta sotkusta mitään inspiraatiota ja että en mitenkään pystyisi pitämään sisälläni sitä kaikkea, joka sai yhden hyvin pidättyvän ihmisen joskus toteamaan, ettei hän pidä tavastani keskustella. (Olin varmaan taas nauranut väärässä kohdassa enkä yhtään tajunnut, että hänellä oli ollut jo pidempään epämukava olo.)

Jos siis nuorena olisikin ulkoisesti edes etäisesti vastannut muusan muottia hupsuine vaatteineni, joissa jäädyin joka talvi, toiminnallisuus oli siihen täysin soveltumatonta. Ja nyt, kun vaihdevuodet lanaavat ylitseni (pitää mennä gynekologille, aiempi hormoniannos ei selvästi riitä alkuunkaan, koska valvon taas ja nyt koen luultavasti myös niitä kuumia aaltoja, ensimmäistä kertaa; aiemmin koin vain jääkausia, mutta ne häätyivät hormonikorvaushoidolla puoleksitoista vuodeksi), saatan toisinaan olla niin väsynyt, keskusteluun ja ajatuksiin tympiintynyt ja rauhaa etsivä, että toiminnallisuuteni puolesta saattaisinkin sopia muusaksi, ellen satu olemaan äkäisellä tuulella, mutta se muu - muusamainen olemus - on puolestaan kadonnut ties minne vuosien varrella. Havaitsin tämän selkeimmin lääkärissä käydessäni. Aiemmin, hedelmällisyysaikana, olisin mieluummin kuollut kuin mennyt lääkäriin lököttävissä verkkareissa. Ja olisin luultavasti joka tapauksessa tuntenut itseni paksuksi ja epämuusamaiseksi ja häiriintynyt siitä, mutta nytpä vain onnuin lääkäriin enkä yhtään miettinyt verkkareita tai sitä, että näytän vuosi vuodelta enemmän peltomyyrältä.

Jos minun pitäisi antaa muusakokeluudelleni jokin arvosana, olisi se ehkä 5/10. Ei ihan hylätty mutta hyvin lähellä sitä. Syy, miksen saa hylsyä, on tämä: onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan itseni näkyviin itselleni. Opin rakastamaan tuota hahmoa ja haluamaan sille hyvää. Mutta se on kyllä sanottava, että tämä on melkoinen työsarka, koska itsensä muusiminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin ihailla kengurupallon minneä. 

Keskiviikkona katselin opetustilassani (päiväkodin liikuntasali) ihaillen pilatespallojen päälle verkkohäkkiin nostettuja muutamaa lasten kengurupalloa. Ne ovat kuin fyysikon approksimaatiomallinnuksia kaksinisäisistä utareista; pääni ei ole koskaan lakannut ihailemasta kirjan nimeä Oleta pyöreä lehmä. Vaaleanpunaisia, vinyylisiä, pinkeitä, ja kaksi sojottavaa utaretta. Kuinka hauskaa lapsena olikaan pomppia kengurupallolla ympäriinsä. Hetkessäkös siitä kirjoittaisi pienen itsekritiikin saastuttamattoman värssyn!

Oi kengurupallo kimmoisa 

kestät ja joustat vuosia

kenellekään kuulu et

verkkohäkissä asustelet

Älä välitä pilatespalloista

niillä ei saa pomppia

niiden juttu on hallinta

sitä et tahtoisi valita

Tuntosarvetko vai utareet

otsaasi kasvavat ulokkeet?

Anatomias arvoitukseksi jää

silti osaat villiinnyttää

Ja ei, en pomppinut kengurupallolla, vaikka muistinkin pomppimisen kengurupallot nähdessäni, ja mietin, mikä hiivatti siinä on, että aikuiset ovat monesti niin arkoja leikkimään. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kipeällä koivella pompituta, mutta että ajatuksilla, mielikuvilla, sitä on hankalampaa tajuta. 

Maalari maalasi taloa...

Parasta tämänhetkisessä elämässäni on sen yllätyksellisyys. Kuten tämä työkeikka, työhuoneen maalaaminen. Luulin maalin olevan vaaleansinistä, sellaisesta oli etukäteen puhe, mutta se olikin vaalean possupinkkiä. Luulin, että minulle menee yöhön asti, mutta pääsinkin kotiin jo yhdeksän aikoihin ja sain työn paljon edemmäs kuin olisin kuvitellut. Minulla oli näet apulainen, vaikken ollut sitä arvannutkaan. Apulaisen työtyyli oli toinen kuin omani: nopeasti vaan! Ja niin syntyi jälkeä!

Minä olisin varmasti kasvanut kiinni seinään maalitelan välityksellä, olen sen verran haaveellisessa tilassa, vaikka koetankin antaa sille kenkää ja leimata sen räikeänpunaisin kissakirjaimin: KUVITTELUA, LUULOA, SPEKULAATIOITA. Ääh, tunnen itseni pöljäksi, olen nähnyt eroottista unta toisesta miehestä kuin Vompsusta ja ahdistuin siitä älyttömissä määrin. Vompsusta se on vain helpottavaa, koska hän tuntee nyt itsensä vähemmän roistoksi omien unelmiensa takia. (En tietenkään kerro yksityiskohtia enkä kenestä on kyse, koska en halua Vompsun kiduttavan itseään niillä.) Olen kyllä sanonut Vompsulle jo aiemminkin, että turha niistä mielteistä on pillastua ja tuntea itseänsä roistoksi, mutta yhtäkaikkisesti Vompsu on tuntenut niin, koska olen itse onnistunut tähän saakka kanavoimaan seksuaalisuuteni täysillä kohti häntä ja tuo vastavuoroisuuden puute on kiusannut häntä. No, nyt en selvästi onnistu enää tässä ainakaan mielikuvituksen suhteen. Normaaliahan se kai onkin pidemmän päälle seukatessa.

Erityisen hullunkurista on, että juuri kun tein Facebookissa kyselyn, jossa kysyttiin, olenko ihastunut, ja vastasin, että ei, ja että onneksi en, koska en vielä silloin tuntenut näin, maailma kiskaisee maton helpotukseni alta ja päng, enkö vain olekin täysin kyvytön työntämään yhtä ilmettä pois mielestäni. Hullunkurisinta on, että kuten kai aina tällaisten ilmeiden ja eleiden kanssa, en nytkään osaa tarkalleen sanoa, miltä toinen näyttää tai kuulostaa. Pystyn palauttamaan mieleeni vain sen ilmeen ja sen laukaiseman tunteen itsessäni, sen käsittämättömän levottomuuden ja riemun ja seinätkaatavan vapauden kuohunnan, jota mikään järkevyys ja turvallisuuden arvostaminen ei tunnu liikuttavan pätkääkään. Se kuohunta on jotenkin ihanaa mutta samalla vaarallista. Ja tuntuu kuin itse todella jakautuisi kahteen puoleen: toisaalta on hyvä, kiltti ja järkevä nainen, joka osaa sitoutua ja ajatella asiat empaattisesti toisten kannalta ja tuhahtaa ihastumisille, ja sitten toisaalta on se nainen, joka on ketunvalpas ja täysin hereillä ja vailla kunnioitusta sovinnaista moraalia kohtaan, koska tämä tässä on tämä ja tässä ja nyt, ja tämä ja tässä ja nyt on tärkeämpi kuin muut asiat jossain muualla tai muiden mielissä.

Niin, en ihan turhaan mieltynyt juuri niihin esteetikkoihin, jotka haluavat tuoda seksuaalisen tai eroottisen mielikuvituksen estetiikan keskiöön sen sijaan että se kiellettäisiin "moraalittomana" tai "liian pyyteellisenä olemaan esteettistä". Jokin minussa ei vain asetu eikä kesyynny, ja minusta sen pitääkin pysyä tällaisena. En ole suostunut pitämään sormustakaan kädessäni, en halua olla mitään polttomerkittyä karjaa, en ole säyseä enkä vaistojani menettänyt, se on aivan liian arvokasta ainesta, aivan liian intensiivistä havahtuneisuutta tullakseen hukatuksi sovinnaisuuden tai ristiriidattoman kiintymyksen tai minkä hyvänsä takia. Mutta on kyllä hauskaa seurata, miten tavattoman intensiivinen hetki ikään kuin valuu ympärilleen ja aiheuttaa siellä, toisaalla, hajamielisyyttä ja haaveellisuutta. Ihan totta, voisin melkein liimautua seinään tela kädessä. Siinä kohdin en ole kovinkaan hyvin valveilla enkä läsnä.

Tunnen itseni vähän hassuksi niin haaveillessani jostakin, minkä toteutumisesta tuskin ilahtuisin lainkaan. Ja toisaalta pysyn toiveikkaana: olen tavannut monta äärettömän viehättävää ihmistä, ihastunut heihin ja sitten ystävystynyt heihin mutkattomasti ja milloinkaan asioita millään konkreettisella hankaloimatta. Heidän kanssaan vain olen ystävänäkin enemmän läsnä, ei siitä mihinkään pääse, he ovat opettaneet jotakin hyvin tärkeää ihmisistä ja ihmissuhteista sillä lailla hätkähdyttäessään hereille. Ja sitten on niitäkin, joiden kanssa olen antautunut johonkin konkreettiseenkin (no, kylläkin silloin kun minulla ei ole ollut itselläni suhdetta) eikä sekään ole ollut mikään katastrofi vaan ystävyys on pysynyt, ehkä jopa syventynyt, tullut hyväksyvämmäksi ja hyvin intensiiviseksi luottamukseksi. Kummallista, miten oikeastaan vain ne suhteet, joihin molemmat ovat koettaneet sitoutua ainoana suhteena, ovat päättyneet niin kirvelevään pettymykseen, että toisen näkeminen saattaa tuntua vaikealta. Tuntuu vähän hurjalta ajatella näin, kun on mennyt kuitenkin naimisiin. Huh. En haluaisi satuttaa ketään, en haluaisi itselleni tuumaakaan valtaa satuttaa ketään.

Haluaisin kulkea maailmassa kuin sammalilla, ilman kenkiä ja äänettömästi, vahingoittamatta. Miten se sovitetaan yhteen sen tanssin kanssa, jonka suhteen kukaan ei kysy minulta, haluanko osallistua, joka vain tapahtuu? No, toisaalta, niin kauan kuin se tapahtuu vain ilmeiden ja eleiden tasolla ilman fyysistä kosketusta, se ei toivottavasti saa kauheaa vahinkoa aikaan. Mutta en voi olla miettimättä, että enkö nyt suuntaudukin maailmaan toisella tavalla? Ja joudun vastaamaan: kyllä vain, totisesti suuntaudun toisella tavalla...

Todennäköisesti mitään ei tapahdu, ihastus laantuu. Ehkä olen turhaan huolissani ja mietin, voinko luottaa riittävästi siihen, että osaan ottaa etäisyyttä, jos tarve vaatii. Olen todistettavasti ollut siinä aika kehno aiemmin, mutta ehkä olisin jo oppinut jotakin itsehillinnästä? Ah, ja tietysti tunnen itseni viheliäiseksi roistoksi epäillessäni omaa itsehillintääni. Mutta parempi kai kuitenkin, että olen tietoinen mahdollisista vaaroista kuin että vain syöksyn suinpäin ja itseäni luotettavaksi vakuutellen vaikeuksiin?

Tänään maalausurakka jatkuu ja nyt onkin urakan suhteen enää kevyt päivä: kattomaalin ja seinämaalin rajan teippaaminen ja seinän yläreunan telaaminen.

Varvasräjähdykseni on myös saanut nimen: kynsivallin tulehdus. Siihen kuulemma määrätään yleensä antibiootti, mutta kun oma tulehdukseni tuntuu olevan laantumaan päin ja olen monet kerrat saanut pahat ihottumat antibioottikuurin jälkeen, koetan nyt ainakin jonkin hetken katsoa ja vartoa, josko tuo varvasräjähdys menisi ohi ihan itsekseenkin. Jotenkinhan ne ovat parantuneet ennen antibioottejakin, eikö vain? Eikä antibiootteja ole ollut käytettävissä kovinkaan kauan.

Nyt pitää mennä, työmaa odottaa.