Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Keskeyttäminen, isäkuviot ja epäonnistuminen

Nyt kun kesällä liikkuu taas paikoissa, joissa lapsiperheetkin liikkuvat, on vaikeaa olla ahdistumatta. Se kaikki palaa mieleen kuin jojo, aika jolloin oli itse lapsi, miltä se tuntui, maistui, tuoksui, ne unelmat ja pelot, rysähtää kylkeen, on vaikeaa säilyttää tasapaino. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, etten erityisesti nauttinut lapsuudestani. Minulle aikuiseksi kasvaminen oli helpotus. Kotoa lähteminen ja suhteiden solmiminen toisiin ihmisiin vieläkin suurempi helpotus.

Ehkä olen liian herkkä tälle tai jotakin, mutta huomaan aika helposti, miten ahdistuneita monet lapset ovat. Eivät kaikki, tietenkään. On huolettomia, pelottomia, kirkuvia ja kikattavia lapsia, lapsia jotka juoksevat paljaat jalat läpsyen tai ruohikolla juopottelevien seurueiden välistä, lapsia jotka haluavat oppia tekemään mymmelinutturan tai pystyvät puhumaan vieraille aikuisillekin. Mutta sitten on myös paljon ahdistuneita lapsia. Esimerkiksi uimalassa näen yksi päivä pienen lihavan tytön, jolla on samanlainen selkä kuin yhdellä ystävälläni. Samanmuotoinen, läskirutut samassa kohden, samanlainen lantion malja. Mutta myös samanryhtinen: epävarma, ylhäältä vähän kyyristynyt, pälyilevä. (Kyllä selkä voi pälyillä, ajattele siihen silmät.) Tyttö vain kävelee ja katselen häntä vesialtaasta ja juoksen ja ajattelen omaa ryhtiäni, venytän sitä päiviä pidemmäksi. Haluaisin oikeastaan nousta altaasta ja kertoa tytölle, että maailma on rakkaus eikä siinä ole niin paljon pelättävää kuin hän luulee, mutta miltä sekin nyt kuulostaisi. Tyttö todennäköisesti säikähtäisi entistä enemmän, jos tällainen huskynsilmäinen rantarosvokulmakarvainen otus kipuaisi biksoissaan siihen poolsidekiveykselle horisemaan mystisiä asioita. Ja on asioita, jotka on opittava itse.

Tuo halu keskeyttää, puuttua, ei ole yhtä suuri kuin ne halut, joihin törmään kuullessani perheen sisäistä puhetta. Olen nyt parina peräkkäisenä päivänä törmännyt isään, joka ojentaa poikaansa. Ei sillä lailla kuin ojennan omaa selkärankaani, mielikuvin ja hitaasti suostutellen, vaan sillä toisella tavalla, motkottaen, simputtaen, rähisten. Olen kuullut viiltävät sanat "pölkkypää" ja "idiootti"; minullekin on lapsena puhuttu juuri noin, vaikka olen ollut pikkutyttö, joka on viettänyt lauantait isän kanssa. (Mutta halusin olla poika, koetin olla poika niin kovasti, isän mieliksi.) Ehkä nämä lapset eivät ole olleet yhtä hädissään kuin minä olin, mutta toisaalta: en minäkään sitä hätää niin kovasti näyttänyt, en ainakaan isälle enkä vieraille ihmisille, koska silloinhan olisi ollut itkupilli. Suomenlinnan valleilla isä huutaa pojalleen niin että se kuuluu kauas: "Siis sinä haluat että putoat tuosta alas ja kuolet, niinkö? Sitäkö sinä haluat?" Mikä absurdi kysymys! Lapsi tuhertaa melkein itkua mutta kokoaa sitten itsensä ja karjuu naama häpeästä punaisena takaisin: "Minä VIHAANVIHAANVIHAAN sua! Karkaan!"

(Jos lapsesta tulee samanlainen kuin minusta tuli, hän vastaa parin vuoden kuluttua, kouluikäisenä, jo aika rauhallisesti: "Totta kai minä haluan kuolla!" Ja se voi jopa pitää paikkansa. Minun kohdallani se ajatus alkoi hitaasti ottaa tilaa ja vahvistui ja kasvoi. Kaikki kolme naisenmalliani halusivat niinikään kuolla aina toisinaan, kukin eri syystä, joten tuntui aika luontevalta haluta kuolla, ja isä kysyi tuon tuosta, että halusinko kuolla, kun käyttäydyin sillä lailla. Kai minä sitten halusin. Niin, paitsi että myöhemmin tajusin, ettei minun erityisesti tarvitse haluta kuolla ja koettaa kuolla, koska se on yksi niistä harvoista prosesseista, jotka varmasti pitävät huolta itsestään ponnistelemattakin - mitä voimien tuhlausta kuoleskella!)

Suomenlinnassa en tee vielä mitään. Haaveilen supersoakerista, jolla voisi ruiskauttaa isän litslätsmäräksi, niin että tilanne katkeaisi. Parempi vielä, jos olisin lokki, joka voisi paskantaa isän päähän, lokkia ei mielletä intentionaaliseksi ihmistenvälisessä sosiaalisessa kentässä. Miten tuollaiseen voi puuttua, kun toinen on vihasta jo ihan valkoinen? Jos isälle huomauttaa, ettei tuo ole oikein asiallinen kysymys ja että lapsi on oikeasti tosi hädissään, isä luultavasti vain kiihtyy lisää ja lapsihan sen sitten tietysti nahoissaan tuntee. Niinpä kuljemme järkyttyneinä ohitse. Myöhemmin panen merkille, että isä ja lapsi kävelevät vallia pitkin käsi kädessä. Mutta lapsen ryhti ei ole iloinen eikä pompahteleva, ei liioin isän. Molemmissa on jotakin lannistunutta, kyräilevää. Muistan äkkiä sen maun suussa, jonka voi tuntea riidan jälkeen. Kauhun maun. Miltä tuntuu kävellä niin, hävetä ja nieleksiä kyyneleitä ja samalla tuntea viiltävää vihaa ja olla saamatta mitään lohdutusta niille tunteilleen, mitään ratkaisua, ja tuntea toisen otteen kovuus omassa kämmenessään ja kämmenselässään, tuntea siitä otteesta, että toisen rakkaus on kovaa ja vaativaa ja vihaista ja kyllästynyttä ja väsynyttä, että se on sillä hetkellä enemmän velvollisuutta raahata tuota tottelematonta, vastustelevaa kehoa, joka ei osaa käyttäytyä ihmisiksi ja joka niputetaan sanaan minä. Ja koska oma rakkaus ei vielä ole kehittynyt - miten se voisikaan kehittyä siinä ilmastossa - solisevaksi ja hyriseväksi, se tapahtuu vasta myöhemmin, se jatkuu edelleen, se kehitys, maailma siinä pisteessä on vielä vailla omaa toivoa, vailla omaa rakkautta... rakkaus tulee vasta myöhemmin kohdentuneena. Sitä ennen se on hajonnut yksittäisiksi kuviksi ja hetkiksi, riemuksi konttaamisesta pitkässä ruohossa, kierimiseksi rinnettä alas kyljeltä toiselle pamppaillen, nopeamminnopeammin, vasta myöhemmin sen voi suunnata eläimenkehoon ja todentaa lopulta sanoihin: "Jos kerran mitään ei ole tehtävissä, tietenkin lopetamme sen kärsimykset heti." (Silloin näen ensimmäisen kerran, koiran lopetuspäätöksen päivänä, miten isä itkee muuten kuin vihan takia. Meidän välillemme muodostuu uudenlainen tunneside, tunnen ehkä ensimmäistä kertaa todella myötätuntoa, en vain pelkoa siitä, etten kelpaa hänelle mitenkään. Ehkä hän piilossa välittää minustakin, vaikka olen niin vääränlainen ja raivostuttava.)

Vesijuoksualtaassa isä niinikään läksyttää poikaansa. Haukkuu, rähisee. Haluaisin mennä väliin, keskeyttää. Ainoa keino, jonka keksin, on sama, jolla saan oman isäni lakkaamaan kurmottamasta äitiä tai siskoa, ja jolla joskus joku siunattu ulkopuolinen on saanut isän lopettamaan minun kurmottamiseni. (Muistan edelleen näiden ihmisten kasvot, kiitollisuuteni ei tunnu haalistuneen minnekään, vaikka niistä tapahtumista on liki kolmekymmentä vuotta aikaa jo.) Keino on vähän ongelmallinen: Koska isä selvästi tarvitsee tunnesäätelyä, se suodaan hänelle. Lapsi tarvitsisi tunnesäätelyä tietysti vielä enemmän, mutta isän ollessa vihainen se on mahdotonta, koska lietsonee vihan vain pahemmaksi. (Ainakin oma isäni reagoi juuri niin; se on liian iso riski.) Ongelma on, että isää palkitaan siitä, että hän rähisee lapselleen. Jos isä keskeyttäisi hetkeksi nalkutuksensa ja sanoisi jotakin kilttiä ja myönteistä, olisi ihanteellista ajoittaa puuttuminen juuri siihen kohtaan, palkita vihaisen otteen hellittämisestä. Mutta tietenkään isä ei sano mitään myönteistä, koska on tietyn vihaisen minätilan valloissa, kokee vihan valkoisina valokaarina rätisevää oikeutusta ja ehkä vähän marttyyriuttakin sillä lailla rähistessään. (Häpeä ja syyllisyys solahtavat vasta myöhemmin, minätilan jo hellitettyä otettaan, epäilys siitä, oliko ote kuitenkin liian kova "vaikka suunta olikin oikea".) Niinpä on mentävä väliin ja pelastettava lapsen se hetki silläkin uhalla, että isä saa palkinnon rähisemisestään. En tiedä, uskaltaisinko tehdä niin, ellen olisi lukenut erään kuuluisan koirien naksutinkouluttajan vinkkiä aikoja sitten: Joskus voi naksauttaa silloinkin kun koira tekee väärin, jos sillä lailla tekeminen katkeaa. Tärkeintä on saada yhteys, pyytää sitten jotakin muuta. Kun muuta kuin rähinää ja aggressiota alkaa saada, voi palkita niitä sitäkin runsaammin. Vaikka selvää onkin, että minä en ole se, joka näitä palkitsee jostakin muustakin, en tämän uima-altaan jälkeen.

Näin ollen menen väliin isän rähinään pojalleen, ajattelen puhuvani omalle isälleni hänen ollessaan hädissään ja purkaessaan sen rähisten - se virittää myötätuntoa, se taju, että hän on kuitenkin vain pieni poika, joka ei tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän ei ole vielä oivaltanut, ettei ole mitään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hän voisi päästää irti kauhustaan ja katsoa, miten asiat kehittyvät, että on monta käypää suuntaa ja että ne ovat kaikki helpompia ja väkivallattomampia kuin pitäisi - ja sanon isälle: "Voi, nämä vesijuoksuvyöt ovat ihan toivottoman vaikeita säätää hyvin!" Eivät sanat rauhoita, enemmänkin sävy ja tiivis katsekontakti. Isä leppyy, virittyy, hymyilee takaisin. (Luoja ties, miten hän sen jäsentää, tuon puuttumisen, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä.) Sanat on suunnattu lapselle: eivät aikuisetkaan osaa näitä säätää hyvin, ei siis ihme, että sinulla on vaikeuksia... Mutta lapsi ei kuule sanoja, hän on liian hädissään. Jään vielä hetkeksi polkemaan vettä paikalleni ja juttelemaan isän kanssa, vilkaisen vaivihkaa välillä lasta, ja kun alkaa vaikuttaa siltä, että isän mieliala on kuplahtanut pintaan, aurinkoon, ja rähinämoodi on mennyttä kauraa, nyökkään ja juoksen tieheni.

Siitä kaikesta jää hyvin kummallinen tuntu tai kaiku. Tavallaan olen tyytyväinen saatuani keskeytettyä rähinän nyt. Mutta toisaalta, en haluaisi, että isä ehdollistuu siihen, että lapselleen rähisemällä hän saa tunnesäätelyä - ei sekään kovin harvinaista ole. Hänen olisi hyvä oppia pyytämään tunnesäätelyä jollakin rakentavammalla tavalla. Ja jos genrekartoitukseni osuu yhtään kohdalleen, tämä ei ole niitä isiä, jotka kävisivät terapiassa tai voisivat jonkun luottokaverin kanssa puhua siitä, miten kauhealta tuntuu, kun välillä pinna palaa. On helppoa tuntea itsensä todella riittämättömäksi, todella huonoksi, kun ei keksi mitään parempaa puuttumisen tapaa. En edes tiedä, olisiko isän ja lapsen kannalta lopulta parempi olla puuttumatta. Mutta toisaalta, tiedän kyllä sen, että jos jätän puuttumatta, asia vaivaa minua vielä huomattavasti pidempään. Pulmallista. Voisiko kuitenkin olla niin, että joskus on parempi olla kokonaan yrittämättä kuin yrittää tehdä jotakin itselle ihan liian vaikeaa? En tiedä!

Tiedän vain sen, että joku on joskus tullut väliin, kun isä on huutanut minulle, ja että vaikka jälkeenpäin kauhu on maistunut suussa pitkään ja tehnyt askelista varovaisia, olen muistanut nuo kasvot tänne saakka. Se on tuntunut helpotukselta, vaikka nyt ajattelenkin, että tavallaan nuo kiitollisuuden saaneet kasvot (mihin heidän vartalonsa ovat kadonneet?) ovat pitäneet yllä jotakin tiedostamatonta kuviota, jossa apua pyydetään ja saadaan heikompaa uhkailemalla ja itkettämällä. En siedä tuota kuviota hyvin. Säpsähdän sen läsnäolosta levottomaksi, havaitsen sen vaikka missä.

Ja pohjimmiltaan meinaan jähmettyä kauhusta nytkin, kun ajattelen, miten lähellä tämä oikean lähestymistavan miettiminen on sitä tilannetta, jossa äiti on elänyt pitkään. Myötäillä toisen raivonpuuskia, koettaa puuttua niihin tyynnyttävästi, koska muutakaan vaihtoehtoa ei oikein keksi... hänet on oloutettu sellaiseen malliin lapsesta lähtien, kuten minutkin. Hän on ottanut sen mallin omaan aikuisuuden perheeseensä, päättänyt rakentaa elämänsä sen varaan. Minä en tahdo tehdä niin, mutta huomaan toistavani kuviota vieraiden perheiden kanssa, läähättäväni pelastava lassie -tyyliin. Enkä pidä siitä. Mutta kuinka voisin ohittaa jonkun lapsen ryhdin, kun tajuan, että kauhun maku on nyt lapsen suussa ja sekuntit venyvät ja porisevat ja kesäpäivä vääristyy ja itku on liian lähellä?

En oikein ymmärrä yhtä asiaa: Joskus kuulen sanottavan, että joku pitää itseään kovinkin hyvänä ihmisenä. Onko sellainen mahdollista? Ja jos on, miltä se tuntuu? Itse koen lähinnä viiltävää epäonnistumista kerta toisensa jälkeen. Osaan puuttua harvoin järkevällä, rakentavalla ja kauaskantoisella tavalla vaikeisiin asioihin. Ja kohtaan epäonnistumisen hetkellä hurjan halun vetäytyä, jähmettyä, lakata tuntemasta mitään, porskuttaa vain eteenpäin. (Mutta en halua antaa sille periksi, en taatusti: se olisi pahempaa kuin haluta kuolla - se olisi halua olla elävä kuollut.) Halun osata olla välittämättä. Halun osata sulkea toisen paha olo ulkopuoliseksi.

Ja raivon, raivon siitä, että minussa on noin inhottavia haluja. Ja sitten äkisti väsähdyksen, mitä hyödyttää raivostua itselleen, ja sitten äkisti huokaisevan armollisuuden: epätyydyttävät ratkaisut taitavat olla osani, niillä mennään eteenpäin, niistä on ponnisteltava ylös, ei maailma niihin kaadu.

Mutta on kyllä todella kummallista, jos joku oikeasti kokee olevansa hyvä ihminen, joka tekee oikeita ratkaisuja. Omat ratkaisuni ovat parhaimmillaankin siedettäviä ja armahdettavia, epätäydellisiä ja hetken terällä improvisoituja hyvin vaillinaisista aineksista, ajattelemattomia tai jostain malliopitusta matkittuja, lyhyeen helpotukseen assosioituja. Ja silloinkin kun teen mielestäni hyvän ratkaisun jonkun oman elämäni yksityiskohdan suhteen, ratkaisun, joka painaa lyhyen aikavälin tuntemukset sulkumerkkien sisään jonkin pidemmän aikavälin suunnan vakauttamiseksi, minusta tuntuu, että olen kulmikas ja kauhea ihminen, joka rikkoo kaiken ympäriltään vaaliessaan omien rajojensa ja mielteidensä koskemattomuutta. Mutta se ei ole vain kauheaa, siinä on hullunkurinenkin puolensa. Tarkoitan: ei se tee elämästä synkkää.

Pitäisi kai olla vinhempi perfektionisti, jotta jaksaisi masentua toistuvista epäonnistumisistaan.