Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.

Iltapäivä

Aurinko putoaa parvekkeelle. Ultravioletti vioittaa chilien talven aikana sisällä esiin puskeneita ohuita lehtiä. On kesä, se mitä odotetaan talvisin, kuvitellaan pyöräilyä ja kävelyä, naurua ja piknikkejä ja pelleilyä, ukkosmyrskyjä ja lämpöä. Tämä on kesä on alkanut toisella tavalla. Olen mitannut maailmaa kahdella jalalla, joista toinen raksuttaa laskurin tavalla saamaansa rasitusta ja säkenöi jumalien koston tulta. Ei, tuo on sentään liian dramaattista. Mutta joka tapauksessa, toinen jalkaterä muistuttaa pientä, pikkumaista laskuria, joka naksahtaa jokaisella askeleella pahaenteisesti piirun eteenpäin kohti jotakin.

Kohti parantumista, sanon itselleni päivä toisensa jälkeen. Se ottaa aikansa. Viimeksi olin onneton, nyt jo tiedän. Tai miten sen nyt ottaa. Töissä asiakas on lykännyt aikansa alkua puolella tunnilla, joten istun satulatuolilla ja heilutan laskurijalkaa käännellen nilkkaa varovasti. Joka liikkeestä kuuluu iso pamaus. Kävin eilen itse hierojalla, sanon kynsiteknikolle. Hieroja sanoi, että sinullahan on kaksi eriparin jalkaa. No älä, hän sanoo. Et varmaan ollut itse huomannut. En en. Katsotaan nyt, mitä viikonlopusta tulee... tällaista tämä on, viimeksi meni puoli vuotta ennen kuin sen tunnisti jalaksi, sanon. Mutta se puoli onkin pysynyt hyvänä sen jälkeen, mitä nyt varvas murtunut pari kertaa. Eri ihmisillä on eri heikot kohtansa, ajattelen. Isoäidillä ja äidilläkin heikko kohta ovat jalkaterät. Ja ihotulehdukset. Sokeriaineenvaihdunta. Temperamentti. Pää. Sitten lakkaan ajattelemasta heikkoja kohtia, koska en halua ajatella isoäidin kauneusleikkauksia enkä äidin sairaalaan itseään laihduttamista. Me vaan niin haluaisimme, että meitä rakastettaisiin. Turpa kiiinni, pää, sanon päänsisäisesti ja hymyilen kynsiteknikolle ja siirrän puheenaiheen koiriin. Se toimii aina. Yhden kampaajan tukasta on irrotettu lisäkkeet. Nyt hän näyttää vähemmän Barbarellalta.

Talvella, kun jalat tuntuivat ihan normaalin ihmisen jaloilta, istuin takahuoneessa ja luin tenttiin tai referoin esseeseen ja koetin olla muistamatta varauskirjan tyhjiä sarakkeita ja yhtäkaikkisesti toisten pyykkejä viikatessani mietin, miten rahat riittävät. Eiväthän en riitä ilman asiakkaita. Ja nyt kun jalka ei kestäisi mitään, varauskirjan sarakkeet täyttyvät. Vaihdan asiakkaiden välillä kenkiä. Se alkaa tuntua yhtä rutiinilta kuin käsien desinfioiminen, lakanoiden kierittäminen rullaksi ja rullan kiinnittäminen nimikoiduilla teipinsuikaleella odottamaan seuraavaa kertaa.

Asiakas rynnii sisään ovesta ja huohottaa: vain kaksi minuuttia myöhässä! Ponkaisen koivilleni ja viittilöin häntä takahuonetta kohti.

Tänäänkin minun piti mennä töihin, mutta makaan kotona jalan kanssa. Ota rennosti, viestittää takaisin ystävä peruuttaessani aikaa. Se on hyvin sanottu. Otan parvekkeelle soijajäätelön loput ja kaadan seuraksi hieman limoncelloa ja luen vielä kerran Gretkowskan Metafyysisen kabareen (miten voisi olla lainaamatta kirjaa, jonka nimessä yhdistyvät metafysiikka ja kabaree?) ja mietin, että jos oikeasti uskoisi sen allegoriaa, olisi pitänyt pysyä neitsyenä, mutta perse, siinäkin olisi pää hajonnut. Eikä ehkä muulla ole niin väliä. Tai siis on, mutta kuitenkin. Onko silläkään väliä, miten pää hajoaa, jos se joka tapauksessa hajoaa? Mutta ei sitä voi etukäteen tietää, hajoaako se vai ei, vastustelen. Ainahan voi toivoa...

Sitten siirryn toiseen opukseen vilkuillen aina välillä ympäristöäni. Suurin osa kasveista on muuttanut parveke-eläjiksi kesän ajaksi. Olen kaupungilla liikkuessani - se tapahtuu nykyään julkisilla, koska jalka ei kestä pyöräilyä eikä kävelyä ja kestää hädintuskin työtkään; milloin kestää, milloin ei, eikä se juuri ennakkovaroittele - vilkuillut uteliaasti toisten parvekkeita ikkunan läpi ja hämmästellyt sitä, miten harva haluaa oman ulokeviidakon. (Joskus toki myös sisennysviidakon tai nauhaviidakon, mutta enimmäkseen parvekkeet on ulokkeistettu.) Ja muistellut junassa Roomasta Fiumicinoon salakuultua keskustelua, kaksikymppisiä tyttöjä, jotka ovat hämmästelleet Italian parvekkeita, kun niille on laitettu kukkia. Heidän kotonaan parvekkeilla säilytetään kaikkea kamaa. He eivät tarkenna, mutta olen nähnyt lasilaitaisista parvekkeista, kuinka niihin voidaan ahtaa mattoja, pyöriä, jätesäkillisiä talvivaatteita, kulutusoksennusta. (Paitsi että onhan kasvienkin ostaminen kulutusvalinta. Sillä on vain toisenlaiset perustelut.)

En ole vielä ollut niin sairas, etten olisi hammasta purren ja kivun päälle pängertäen raahannut multasäkkejä ja tomaatintaimia, taputellut juurakkoja maan suojiin ja kangennut kastelukannulla vettä janoisille juurille, varsille ja lehdille. Nytkin parvekkeella on viidakko. Sekö on tärkeää, kysyn itseltäni välillä kun suljen kirjan hetkeksi. Onnun sisältä hakemaan pari tyynyä, kellahdan parvekkeen lattialle, nostan pohkeet taittotuolin päälle. Se on tärkeää, vastaan itselleni. Se on tärkeää. Jos se tuntuu tärkeältä, eikö sen silloin tiedä olevan tärkeää? Nyt se tuntuu erityisen tärkeältä, kun en ole juuri päässyt metsiin. Jos minulla ei ole parvekeviidakkoa, joutuisin katselemaan kaiket päivät kivikaupungin kuumia seiniä. Ei niissä mitään vikaa tietysti ole ja pidän niistä enemmän kuin vaikkapa lähiön metsästä. Mutta pidän niistä enemmän, kun on myös viidakko.

Olen illalla pakannut laukun, pakannut lääkkeet ja kipugeelit ja sampoopalan, mekkoja ja muuta roinaa. Olen koettanut pysyä tyynenä sen kanssa, että matkustan pyöräilykaupunkiin kykenemättä polkemaan. Aamulla olen herännyt siihen, että polttava hiekkakäärme on kiertynyt kerälle päkiän sisään, se kehrää omia aikojaan, sen sydän sykkii. Olen istunut sängyssä ja itkenyt ja kysynyt, mitä minun pitäisi tehdä, koska koko päivä on kaavailtu jalan päälle, ja illaksi lento, ja sitten neljä päivää kaupunkilomaa. Olen niistänyt liian monta kertaa pyjamapaidan helmaan osaamatta päättää, mitä tehdä. Huumata itsensä kipulääkkeillä ja vain painaa kivun päälle ja sitten ehkä havahtua vieraassa kaupungissa siihen, ettei mistään tule mitään? Vai jäädä ja huomata jalan jo pian arvostavan lepoa ja rauhoittuvan ja sitten miettiä, olisiko sittenkin pitänyt mennä? Käärme päkiän sisällä on kuitenkin sen verran polttavaa sorttia, että lopulta päädyin inhoamaani järkevään ratkaisuun.

Olen kyllästynyt järkevyyteen ja jalan pikkumaiseen kirjanpitoon.

Olen kyllästynyt siihen jo kauan sitten mutten oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida hiekkakäärmeen pyörteilyyn. Käärmeen, päärmeen, pyörteen. Se tuntuu tosiaan hiekalta, joka on kuumunut auringossa ja kiertyy alas näkymättömästä suppilosta. Hiekasta tulee mieleen tiimalasi, aika, aavikot, kamelien varjot ja tuulenpuhaltamat käärmekuviot. Aallot.

Odotan kesää, parvekkeella on kuuma. Sisällä parvekkeenovesta puhaltava ilmavirta tuntuu liian viileältä ja viiltää hermopäätteitä ärsyyntyneessä jalkaterässä. Kylmää vasten tyksyttää kuuma pyörre. Siityäkö takaisin ulos ultraviolettivaurioittamaan ihon elastaanisäikeitä? En oikein tiedä, muista, ymmärrä, mitä ihmisille sanotaan, miten heidän kansaan oletetaan oltavan.

Alan kadottaa toivon. Gretkowska kirjoittaa siitä aika viiltävästi:

Itse asiassa toivokin on hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia kreikkalais-roomalainen ja kristillinen maailma olivat. Pandoran lippaasta putkahtaneesta toivosta tuli ihmiskuntaa kiusaava rutto. Kristinuskolle taas, kenties siksi että sillon niin vahva taipumus marttyriuteen, ihmisiä kiusaava toivo on hyve. (Manuela Gretkowska, Metafyysinen kabaree, suom. Tapani Kärkkäinen, s. 31.)

Enpä tiedä. Mutta huomaan, miten vaikeaksi toivon menettäminen tekee kommunikaation silloin jos pitäisi käsitellä muutakin kuin aivan arkisia asioita. Ne käsittelen ja kestän varsin hyvin. (Jos liikkumisasioita ei lasketa.) Mutta kaikki suunnitelmat ja päämäärien asettamiset tuntuvat jotenkin illuusioilta verrattuna parvekkeeseen, huvipuistosta kuuluviin kiljaisuihin, ultraviolettivioituksiin Short Yellow Tabascon lehdissä. Käärmepyörteeseen päkiässä. Hiljaisuuteen, alistumiseen sille, mikä on.

Koetan nimetä tätä kesäksi enkä onnistu. Mutta onnistun sentään nimeämään tämän iltapäiväksi.

Vasen jalkaterä

Sattuneesta syystä vasen jalkaterä on ottanut ohjat elämässäni. Sitä ei saisi edes koskettaa. Etenkin jalkapohjan koskettaminen synnyttää halun kirkua. Tai siis, synnyttäisi kiruntaa, ellen aktiivisesti haluaisi olla huutamatta tuon tuosta. Etenen hiljaisesti ja painoa vasemmalle jalalle laskematta. Se sattuu silti, mutta ei ylivoimaisesti.

Pahinta on kertoa tapahtuneesta toisille ihmisille. Pelottavaa ei ole itse kipu, se on kipua, ei sen kummempaa, ja vielä toistaiseksi en ole suuttunut sille, eikä se, että matka Italiaan alkaa näyttää yhä enemmän perusteettomalta kuvitelmalta - senkin suhteen olen kumman rauhallinen. Olen koko ajan vähän jännitellyt, mitä jos jalat eivät kestäkään Positanoa enää. No, nyt ei tarvitse jännittää sitä. Ne eivät kestäneet edes sinne saakka. Pienet vihlaisut, jotka olen ajatellut kulumista tuleviksi - minulle sanottiin, että totta kai kulumat sattuvat, joten olen ajatellut kulumat kulumat kulumat sen sijaan että olisin kysellyt enempien syiden perään; virhe - johtuivatkin siis jostain muusta, hitaasti etenevästä väsymyksestä. Luen kirjaa pehmytkudosten kivusta ja vammoista ja tiedän, mihin kategoriaan vasen jalkateräni kuuluu sijoittaa. Silloin kun oikea petti, lääkäri ihmetteli ääneen, miksei vasen.

No, nyt se sitten petti jollakin tavalla. Kivuttoman viikon jälkeen. En voi sanoa olevani erityisen yllättynyt. Tyrmistyskään ei kestänyt kauan. Tavallaan olen miltei helpottunut - nyt jalat tutkitaan kunnolla. Ehkä ymmärrän jo pian lisää kivuista, joiden kanssa olen vain koettanut elää. Ehkä niille voidaan jopa tehdä jotain. Tuskin tämä räjähtävä kipu on kulumaperäistä. Eivät kulumat oirehdi näin. Rasitusvamma oirehtii.

Kertominen tuntuu pahimmalta. Se, että tuottaa sellaisen pettymyksen vanhemmille ja matkaseuralle. Kun soitan äidille, en osaa olla itkemättä ja purematta huulta ja on vaikeaa saada mitään sanoja luuriin, mutta on pakko: on pummattava kyyti lääkäriasemalle. En tiedä, miten selviän sinne isän autolla, mutta vielä vähemmän tiedän, miten selviäisin raitiovaunulla. Itkuni itkettyäni rauhoitun kummasti. Aiemmin aamulla olen kirjoittanut lyhyen viestin matkaseuraan kuuluville ystäville (meitä oli lähdössä yhteensä seitsemän) ja koiran ja kissojen hoitajille. Ehkä jalka vielä parantuukin matkalle lähtöä ennen, joku ehdottaa. Niin no, eihän sitä ikinä tiedä. Mutta kun on lepuuttanut jalkaa kaksi vuorokautta ja enimmäkseen jalka koholla ja rouskuttanut kipulääkettä ja pistänyt kipukohtaan kylmää kahden tunnin välein, ja jalka silti huutaa kaikesta tästä huolimatta koko ajan viestiään tietoisuuteen, alan suhtautua epäillen siihen, olenko viikon päästä lähdössä yhtään mihinkään. Sitä kaikki sanovat ensin (paitsi äiti ja lääketieteestä väitellyt ystävä - hekin ymmärtävät, mitä tietty oireisto kaiken järjen mukaan tarkoittaa). Että peukku pystyyn, toivotaan, että parantuu. Pohdin, onko viestinnässä tapahtunut jokin katkos vai onko tämä jokin kohtelias tapa kuitata viesti vastaanotetuksi. Olen kuitenkin kirjoittanut, että pidän hyvin matalana sen todennäköisyyttä, että pääsisin nyt muiden mukaan. (Jos pitäisin tätä ohimenevänä oirehtimisena, en olisi kirjoittanut viestiä vaan odottanut lääkärin näkemystä.)

On jotenkin todella kummallista, että pelottavinta on taas kerran kommunikointi. Näyttää vähän siltä, että se on minulle melkein asiassa kuin asiassa hankalin kohta. Koko pelko on hieman hämärä, kuten pelot tapaavat olla. Mitä tarkalleen pelkään? Kehollisesti pelko tuottaa kuristavan tunteen rintakehän ja kaulan alueelle, kyvyttömyyden asettua lepoon ennen kuin asia on hoidettu, vatsan tyhjentymisen. Mitä ihmettä keho tarkalleen pelkää tapahtuvaksi?

Tiedän kyllä, mitä pelkään mielen tasolla. Pelkään, että jotenkin alan pitää tapahtunutta epäoikeudenmukaisena. Pelkään, että minulle tulee toisten iloisesta matkasta niin vaikea olo, että alan vältellä heidän tapaamistaan. (Mikä voi olla hieman hankalaa, jos asuu joidenkin kanssa.) Pelkään, että alan rankaista itseäni tapahtuneesta jollain tavalla ja selittää, että niin kuuluikin käydä ja ettei minunkaltaisiani ole tarkoitettu vaeltamaan keväisillä vuorilla. Tai että alan syyllistää itseäni siitä, että kuvittelin etukäteen matkan ihanuuksia ja pidin itseäni koossa noilla kuvitelmilla esseiden pusertamisen putkissa. Pelkään, etten halua kuulla sanaakaan koko matkasta toisten palattua. Pelkään menettäväni ystävät jonkin näin tyhmän ja vähäpätöisen takia. (Minun on vaikeaa hahmottaa, missä määrin edellinen pitkä suhteeni purkautui kaiken sen takia, mitä koin jalan hajottua. Jotain se hämmensi liikkeelle. Se, ja valmistuminen, ja ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen. Kuinka paljon mikin, jää arvoitukseksi.) Pelkään, etten enää uskalla suunnitella yhtään matkaa, koska koskaan ei voi mennä täyteen varmuuteen, ja jos ei odota, ei petykään. Pelkään, etten hallitse mieltäni, ettei minulla ole keinoja eikä viisautta, ei riittävästi huumoria omille pöljyyksilleni nauramiseen, ei riittävästi rohkeutta katsoa vaikeita tuntemuksia silmiin ja argumentoida niille vastaan kohta kohdalta. Pelkään vajoavani itsesääliin ja sairastamisrooliin. Pelkään laiminlyöväni terveellisesti syömisen ja kuntoilemisen ja ihmisten näkemisen. Pelkään muuttuvani joksikuksi toiseksi, joksikin sellaiseksi ihmiseksi, josta en enää osaa pitää sitten mitenkään. (Nytkin on välillä vähän vaikeaa pitää itsestään, ja jos alan möykytä kunnolla, luvassa lienee ongelmia.) Pelkään kajahtavani, tuosta noin vain.

Onpa pitkä lista. Mutta en luota itseeni näissä asioissa himpun vertaa. Olen halunnut Italiaan kovasti ja vaikka nyt suhtaudunkin jotenkin oudon rauhallisesti kaikkeen tapahtuneeseen, saattaa hyvinkin olla, että jossain vaiheessa alkaa jurppia pahasti.

Eipä silti, että aika täälläkään hullummin kuluisi. Jos etenen suunnitelmien mukaan, ja miksen etenisi, nyt kun vappumenotkin on pyyhitty pois allakasta, kasvatusfilosofian essee on valmis perjantaina. Lauantaina oikoluen vielä kvantitatiivisen aineiston keruun ja analyysin harjoitustyön (kotoisemmin kvantturan) ja sitten alkaa loma. Olen joka tapauksessa siinä paikassa, missä olen. Vaikka jäisin kotiin, on parveke, kasvit, kissat ja uimahalli, jossa voi vesijuosta. Voin pyytää jotakuta ystävää tuomaan ruokaa kaupasta ja kirjoja kirjastosta. Eikä minun tarvitse liikkua mihinkään ennen kuin oikeasti pystyn siihen. Voin vaikka ostaa maksullisen spotify-palvelun ja kuunnella musiikkia matolla maaten ja jumpaten. Ei se tietysti ole niin ihmeellistä kuin matkustaminen, mutta luultavasti kuitenkin paljon mukavampaa kuin koettaa raahautua maailmalla turpoilevan  ja repivästi kipuilevan koiven kanssa. Tärkeintä on, että jalka parantuu. Ettei satu tähän malliin. Voinhan minä matkustaa Positanoon toiste. Tuskin nämä ihmiset sinne enää tahtovat lähteä uudestaan, mutta varmasti joku muu voisi lähteä sinne kanssani vaeltamaan ja jakamaan taloa - olen haaveillut siitä pitkään, joten epäilemättä tulen tekemään sen ennemmin tai myöhemmin, kunhan löydän uudestaan tarpeeksi montaa soveltuvaa matkakumppania talon vuokraamiseen enkä sitten, sillä kertaa, mene rikki.

Tietysti toivon eniten, että kipu katoaisi simsalabim. Eikä enää koskaan palaisi. Mutta olen perehtynyt siinä määrin tuki- ja liikuntaelinten häiriöihin, sairauksiin ja kiputiloihin hierojakoulussa (TULES oli yksi aineemme), etten usko kivun noin vain häviävän, kun ei se kerran lepoonkaan näytä reagoivan mitenkään. Jotain jalassa on rikki, siellä jyllää selkeä ja ärhäkkä inflammaatio.

Tällä kertaa toimin toisin kuin viimeksi jalkaterän hajotessa. En leiki urheaa enkä onnu. Napsin kuuliaisesti särkylääkettä. Onhan menossa tulehdusvaihe, jonka lyhentäminen helpottaa kuntoutusta. Käytän kylmää ja pidän jalkaa koholla. En koeta ajatella, että juttu paranee jotenkin maagisesti tai ettei se olisi jotain aika pitkällistä. En kauhistu sitä, miten kehoni pettää minut. En ajattele nuoruuden olevan nyt tässä enkä mieti, millaista on, jos onnun loppuikäni. Kipu tulee ja menee. Kudokset parantuvat, muuntuvat, sopeutuvat. Kehostani on tullut vähemmän maaginen, vähemmän kokonainen, kykenen jakamaan sen analyyttisesti osiin ja tarkastelemaan sen kudosten mekaniikkaa kohta kohdalta. En tunne siitä erityistä ylpeyttä tai häpeää. Se on vain keho toisten joukossa. Joissain suhteissa omanlaisensa, mutta monissa muissa suhteissa - ja ehdottomasti enimmäkseen - perin arvattava ja mekaaninen elimistöjen kimppu.

Ja tulen ajatelleeksi, mitä Mead kirjoittaa omasta kehosta ja itsestä, ja maailman tuntemisesta kämmenin, ja mietin, miten Mead on voinut tietää, että oman kehon voi objektina saavuttaa vasta kun on saavuttanut ensin toisten kehot objektina, miten hän on sen voinut tietää, eihän hän ole opiskellut hierojaksi. Sitten sanon itselleni: roskaa, tyttö, roskaa, Meadilla ei varmasti ollut aavistustakaan siitä, miten sinä kehon tunnet, hän ei ajatellut vipuvarsia eikä saranoita eikä tulehdusta, ei kivun ja kärsimyksen erottelua (mitä hyödyllisin), ei hän ajatellut SI-niveltä eikä ligamentteja, ei luukalvon tulehdusta. Mutta minä ajattelen niitä, koska ajattelen niitä asiakkaideni kanssa ja vähitellen niistä on tullut asioita omassa kehossanikin. Käyköhän jossain vaiheessa niin, että keho ja sen prosessit on objektivoitu niin puhki monelta suunnelta että lakkaa muistamasta, miltä tuntui nuoren ihmisen eheä, mystinen keho, pelkkää piiloa sileän ihon alla?

On vielä päätettävä, koetanko vaatia, ei kun siis vaadinko, hoitavalta lääkäriltä huomenna vaivoihini Arcoxiaa. (Nyt tiedän, että pääsen lääkäriin. Tämä katsotaan akuuttitarpeeksi, ettei jalalle voi astua.) En pidä sen mausta, mutta jos kyseessä on ärtynyt luukalvo, muilla tulehduskipulääkkeillä ei välttämättä tee mitään.

Mietteitä yöstä, jota nukuin liian vähän

Suru ja harmistus siitä, ettei tiedä, mitä tahtoo. Mistä tulee tämä ajatus, että ihmisen - korjaan: aikuisen ihmisen, niinhän fraasi kai kuuluu - pitäisi, pitää, tietää, mitä tahtoo?

Samaa ahdistusta parisuhteissa, ammattiasioissa, ties missä muussakin.

Eikä voi keksiä, mitä tahtoo, muuten kuin poissulkemalla: tätä en ainakaan tahdo. Ja mitä apua siitäkään on? Tiedän, etten ainakaan tahdo tällaista yksinäisyyttä, en sitä yksinäisyyttä, kun tuntee äkisti itsensä alavireiseksi ja huonoksi seuraksi, sillä ei ole tekemistä ymmärtämättömyyden kanssa, enemmänkin se on kummallinen pudotus. Pudotus missä? Hetkellinen herpaantuminen, kun tajuaa, ettei jaksa kannattaa kaikkien haluamistensa punosta? Pudotus uskomuksesta, että on osannut aika hyvin haarukoida, mitä ei ainakaan tahtoisi? Ei, en muista ajatelleeni, että olisin osannut tehdä niin.

On helppo keksiä monia tahtomisen arvoisia asioita, mutta siitä ei olekaan kyse. On kyse niiden koherenssista. Sen ennustamisesta, tarkoittaako iloinen polveileva kotiintulo myöhempää kauhua ja yksinäisyyttä, valveilla makaamista ja epätoivoisia analyysiyritelmiä siitä, mikä tarkalleen tilanteessa synnyttää harmistuksen ja paniikin. Huomaa odottaneensa asioita. Päästää niistä irti, itkee. Kieltäytyy järjestämästä elämäänsä odotustensa mukaisesti. Tarkastelee sitä suorassa, säälimättömässä valossa. Ja samalla muistuttaa: Niin, ensi viikolla alkaa uusi elämä. Uudet rutiinit ja uudet ihmiset. Ei ihme, että tuntuu siltä kuin aivoissa katkeilisi pieniä elastaanisäikeitä.

Olisiko helpompaa luopua odotuksista, jos luopuisi samalla ihmisistä? Jotakin voidaan sanoa varmasti: tiedän tahtovani, että lakkaisin odottamasta yhtään mitään perusystävällistä käytöstä kummempaa keneltäkään. (Ja vierailta ihmisiltä en ehkä odota edes sitä, en ainakaan kaikissa moodeissa.) Tämä tahto ei ole saanut aikaan suuriakaan muutoksia siinä, että yhtäkaikkisesti odotan asioita. Se naksahtaa päälle automaattivaihteella. Ehkä on mahdotontakin olla odottamatta asioita. Suhtautuminen odotusten toteutumattomuuteen on kyllä muuttunut tahdon myötä. Edelleen tuntuu määrättömän pahalta, tahtoisi minkä tahansa muun kivun siinä hetkessä, mutta on kuitenkin helpompi pysähtyä ja tuijottaa omaa tuskaa suoraan, koska sekin on jotakin, mitä tahtoo. Näyttää sitä itselleen, kallisarvoista lahjaa, esimerkkiä ilmiöiden maailmasta: kas niin, tätä minä en ainakaan tahdo.

En oikein osaa uskoa ihmisistä luopumisen toimivan ratkaisuna, koska sitten löytäisin vain uusia ihmisiä. Mutta on hetkiä, joina pahoinvointi peittää kaiken ja joina jonkun seurassa ei oikein vain kykene tasaantumaan, rauhoittumaan, kohtuullistumaan. Niinä hetkinä on helppoa vihata itseään, ja on todella vaikeaa suostutella itseään siihen, ettei tuo viha vaadi minkään itseen suuntautuvien rankaisutoimenpiteiden käyttämistä. Tässä kohdin on hyvä, että on tullut luettua oppimispsykologiaa. Voi muistuttaa itseään siitä, miten paljon tehokkaampaa on ehdollistaa palkiten. Se ei tunnu siltä, jokin janoaisi hyödytöntä rangaistusta, mutta eikö se osoita vain, että silloin kun istuu vain muutaman tunnin nukkuneena kallioilla ja katselee junia, omat tunteet ovat huomattavasti epäluotettavampia eteenpäin luovimisen apuvälineitä kuin tiedeyhteisön paremmassa valveessa hiomat teoriat?

(Tiedeyhteisön ajatus saa tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi, eikä se erityisemmin piristä mieltä, mutta jostain syystä argumentti jollain tasolla kuitenkin toimii; en osaa olla ajattelematta, etteikö tiedeyhteisö helpostikin päihittäisi toimenpide-ehdotuksissaan pää pienen, joka liiraa ja ulisee itsekseen eikä osaa käydä tekemään sitä, mitä sen varmaasti pitäisi tehdä, eli nukkua.)

Ei, en tiedä, mitä tahdon. Tai jotain tiedän, mutta niistä on vaikeaa muotoilla käytännöllisiä ohjenuoria elämälleen. Tahdon tuntea iloa toisten elämänriemusta näinäkin hetkinä kun omani luuraa jossain kauempana. Tahdon jonkin paikan, jossa voin nukkua rauhassa aamuun saakka. Tahdon etteivät pahat oloni vuotaisi toisiin. (Hah, tahdon ehkä mahdottomia.) Tahdon että olisi joku, jolle tuntuisi turvalliselta soittaa silloin kun on liian paha olo. (Joskus oli sellaisia ihmisiä, mutta nyt olen taas edennyt jonnekin toisaalle, ja kun yöllä mietin asiaa, en keksi ketään, jota viitsisin vaivata moisella. Etenkin kun en tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin lohtua. Jos vaikka kävisin siitä riippuvaiseksi ja sitä myöten maanvaivaksi? En haluaisi virittää enää yhtään karmistuttavaa odotusta lisää.) Tahdon siis, että voisin itse ratkaista tämän solmun. Mutta joskus tarvitsen apua.

Yöllä seison jonkin tovin kadulla juttelemassa ja koetan kuvata, miten joskus talot tuntuvat liikkuvan. En varmaan saa ilmaistua sitä mitenkään elävästi, mutta kun pinnistelen löytääkseni muutaman sanan, heilautan kättäni ja on kuin talot liikahtaisivat sen takana. Valpastun ja katson taloja tarkemmin. Kadun päässä häämöttävät julkisivut eivät enää vaikuta yhtä pysähtyneiltä.

Tahtoisin pystyä valitsemaan, milloin talot alkavat liikkua ja milloin ne juurtuvat sijoilleen. Tahtoisin valita hetket vaikeille ajatuksille. Valitsisin jonkin muun hetken kuin liian vähän nukutun yön. Mutta maailma harvoin toimii näin. Sen, minkä kestää hyvin nukkuneena, muuttuu painajaiseksi vähällä unella.

Kun kuuntelee toisten elämiä, näkee äkisti omansa toisessa valotuksessa. Itselleen on vaikeaa antaa samanlaista vapautta odottaa ja katsoa, kuulostella. Se on liian lähellä. Se painaa, hankaa, nirhaa, kuristaa. Haluaisin nukkua kunnolla edes yhtenä viikonloppuna ettei minun tarvitsisi kokea väsymystä joka ikiselle torstaille saakka. Enkä osaa nukahtaa yksin, toistaiseksi. Alan uudestaan ikävöidä yksin asumista - yksin tottuu nukkumaan, mutta se tarkoittaa, että on tosiaan nukuttava yksin kaiken aikaa. Se taitaa olla ainoa järjestely, jossa on mahdollista taata riittävä uni.

En tiedä, tahdonko riittävän unen vai jotakin muuta. Piru vie, eikä tämä ole oikea hetki koettaa ratkaista näitä kysymyksiä, mutta en tiedä, kuinka nukahtaakaan ilman alustavia linjauksia.

Absurdi palaveri ja tulehtunut hermokudos

Työssäoppimiskeskustelu käydään juuri sen jälkeen, kun olen ontunut lääkäristä kotiin. Minulla on sairaslomaa viikon loppuun, mutta en peruuta keskustelua, sillä yhteiset aikataulut on vaikeaa saada kohdalleen. Kinkkaan työssäoppimispaikalle, jota kutsun mielessäni toimistoksi. Ei siellä tehdä toimistotöitä, mutta siellä on sentään varauskalenteri. Eikö se riitäkin jo tekemään toimistomaisen vaikutelman?

Opettaja soittaa ovikelloa, kun makaan alushoususillani hoitopöydällä ja pakaraani laseroidaan. Kiskon housut jalkaan, koetan hakeutua normaalin oloisena ovensuuhun, vaikka kipulääke tuntuu masentavan heikkotehoiselta eikä lihasrelaksantti vielä tunnu oikein millään tavalla. Opettaja on tullut katsomaan työtäni, mutta minulla onkin työkielto. Kerron tapahtumista: siitä, miten minut hierottiin voimakkaasti, miten jalat alkoivat heti siinä krampata, miten kramppaus syveni polttavaksi hermosäryksi ja miten sitten nyt menin lääkäriin, kun huomasin kivun ja univaikeuksien vähä vähältä syövän elämästäni kaiken ilon. Miten todettiin, että iskiashermoni oli tulehtunut liian kovasta hierontakäsittelystä rasituksen lomassa ja miten sain sairaslomaa ja relaksantteja. Opettaja sanoo voi ja hoitovirhe ja että vielä nykyäänkin, työnohjaaja on pahoillaan ja sanoo, ettei voinut arvata, että minut hierottaisiin niin. Ei kukaan kai voinut arvata, että hermostoni reagoi näin. Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni tulehtunut iskiashermo, se on kuin jalkaan olisi kaadettu pakaran keskeltä alkaen alas valuvaa palavaa elohopeaa ja kun kävelee, hitaasti ja syvään kipua hengittäen, pakottautuen yrittämään normaalia askellusta, on kuin joku nipistelisi sähköpihdeillä reiden sivusta ja pohkeesta. Niin, tässä me olemme palaverissa työssäoppimisestani, olen juuri kerennyt nielaista lihasrelaksantin ja kirjoittaa ystävällisen sähköpostin ihmiselle, joka hieroi iskiashermoni kipeäksi. En tingi ystävällisyydestä, tiedän, etteivät ihmiset turhaan halua toisten kärsivän. Virheitä tapahtuu. Silti kirjoitan, etten enää uskalla antautua saman ihmisen käsittelyyn. Hänellä on kudosteni kannalta väärä ideologia, suoraviivaisen tehokkuuden ideologia. Kudokseni vastaavat paremmin lempeyteen ja suostutteluun kuin pakottamiseen.

Koetan istua tuolilla, mutta se on aika kivuliasta, ja kun mainitsen, että oikeastaan minun on käsketty maata sinne saakka, että lihasrelaksantti alkaa purra, minulle sijataan peti. Tyynyt jalkojen alle ja kaikki. Opettaja asettelee jalat. Makaan kansio sylissä, sairaslomatodistus leijailee hoitopöydän ja seinän väliin. Käymme läpi tavoitteita, puhumme vuorovaikutuksesta. Kerron, miten minua nyt pelottaa hieroa ketään, kun tunnen koivissani, mitä kaikkea kamalaa väärällä käsittelyllä voi saada aikaan. Ei, taatusti en ole erehtymätön. Haluan edetä hyvin varovaisesti, en haluaisi erehtyä sillä lailla, että toiset joutuvat kärsimään sen takia. Enkä halua nähdä unia, jossa hieromani nainen syttyy tuleen. (En kerro unesta, mutta näen sen mielessäni, kun kerron pelosta.)

Pakaralihakset polttelevat edelleen vasemmalla puolella, niiden lähtö- ja kiinnityskohdat huutavat lihaksen koettaessa puristua yhä tiukempaan supistukseen tahdostani välittämättä. Relaksantti porautuu enemmän mieleen, joka las keu t u u u u a l u s t a l l e

(Ehkä se joskus yltää lihaksiin saakka, ja kun pakaralihakset hellittävät, hermo saa lisää tilaa, ja sitten se ei käskytä enää pakaraparkoja supistelemaan yhtä raivokkaasti; käytännössä tilanne farkkujen takamuksen sisässä muistuttaa kovasti piriformissyndroomaa, vaikka se alkoikin toisella tapaa.)

Äkisti kaikki on ohitse. Tuntuu unenomaiselta, miten surullinen olin edellisinä päivinä ja yöllä ja aamusta, miten mieleen tulvivat muistikuvat niistä pahoinpitelyistä, joiden rajapinnalla olen elänyt, miltä pää tuntuu, kun siihen on lyöty, miten vaikeaa on tulla vanhempien eteen molemmat silmät mustana, miten jotenkin nöyryyttävää on joutua toteamaan, ettei pysty kävelemään ontumatta, miten helppoa on pelätä, että yksi sairaus tai vamma kaataa kaiken, sekoittaa iloon liian mustaa sameaa niin että tuntuu jotenkin kummalliselta ja ulkomaailmaiselta, että joku kirjoittaa ihanasta auringonpaisteesta ja keväästä, keväästä, kun kivun tylppä taltta puskee reiden läpi kohti menosuuntaa ja leveä peitinkalvo kipinöi. Ulkona selkeä sää, lumi sulamassa, raahustan korttelin kotiinpäin, kahvilaan menijät mönkivät jäljessäni, eivät ohita, vaikka koetan sulaa mahdollisimman ohueksi seinän viereen hitaudessani.

Kotona laitan kupillisen pyhäbasilikateetä. Sen lipukkeessa lukee, että onnellisuus on sitä, että ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat.

Joskus se tarkoittanee, että ottaa surullisuuden, pettymyksen ja toiveikkuuden horjumisen sellaisinaan, pelot sellaisinaan. Omituinen onnellisuus, loppuviikon sairasloma, vuoteeseen laskostuminen, kylmäpakkauksen kaveeraaminen, varovaiset liikelaajuuksien ylläpitotoimet ja piikkimatolla makaaminen kivun porttikontrolliteoriaa ajattellen.