Just tolstoy it!

Saunassa Vompsu mainitsee seikkailuistaan dynamiikka-termin juurille ja päätymisestään Aristoteleeseen. Alan muistella kaukaista esseetäni Arska-sedän Metafysiikasta. Ja kas, siinä asiasta vaahdotessamme tajuan äkisti jotain oleellista nykyisen esseeni tiimoilta: siitä, miten yritys ylittää kahtiajako mielen tosiasioiden ja fysikaalisen maailman tosiasioiden välillä tapahtuu itse asiassa aika vanhoin keinoin sekä pragmatismissa että sosiokulttuurisessa teoriassa. Missähän esseeni lienee... Aristoteleen ei tietenkään tarvinnut vaivata päällään kartesiolaisella dualismilla. Ainakaan sillä tavalla nimettynä. Tietysti on vaikeaa sanoa, näemmekö me vain sen kaikkialla, ja kaiken vastausyrityksinä siihen. Ketkä me? No, minä ja jotkut muut. Tai no minä ainakin. Hiton me-muoto! Mutta kai minullakin saa joku, edes kuviteltu, sisäryhmä olla?

Haluan tietysti laittaa asiasta alaviitteen. Se tuntuu ongelmalliselta, koska essee tai oppimisraportti, tai mikä sen nimi nyt sitten onkaan, on tätänykyä seitsemäntoistasivuinen, kun sen pitäisi pitäytyä kymmenessä sivussa. No, huomenna on aikaa vielä editoida ja olen jo editoinut sieltä onnistuneesti pois pohdinnot muun muassa yksityisen kielen argumentista ja solipsismista sekä pitkän kuvauksen kielen intentionaalisuudesta. Ja tunkenut pienempipränttisiin alaviitteisiin pointsit, joita en halua poistaa, koska minusta ne ovat relevantteja, vaikka eivät suoraan vastaakaan opettajan (välillä mielestäni irrelevanttia kohti johdatteleviin) kysymyksiin.

Kohtalotoveri, joka myös harrastaa tolstoijaamista, on saanut esseensä supistettua yhteentoista sivuun.

Tämä on vähän ongelmallista. Esseessä kuin esseessä pääni mammutit käynnistyvät tanssimaan saksanpolkkaa, ja usein vielä pidän monia askelsarjoja jotenkin tärkeinä asian käsittämisen kannalta. Se johtuu kai siitä, että monesti käsittelemämme teoriat ovat sellaisten ihmisten tekemiä, jotka ovat perehtyneet myös (tai jopa ennenkaikkea) filosofiseen aikalaiskeskusteluun. Ja lukeneet klassikkonsa.

Tunnen itseni takkuiseksi mammutiksi pian itsekin, mutta jotain hauskaa tässä kyllä on. En tiedä, miten tulen tämän tolstoijaamisen probleemin ratkaisemaan. Toistaiseksi olen ihan öissä sen kanssa.

Yhtenä kappaleena, hieman täristen

Pääsykoe: ihmiset parveilevat aulassa. Miten heitä voikin olla näin paljon. Katselen heitä. Meitä. Kolme tyttöä istuu penkillä. Yhdellä on kalpeiksi meikatut kasvot ja rankasti nypityt kulmakarvat ja samanmuotoinen otsatukka kuin minulla nykyään, sellainen joka äidin mielestä on esittelemättömissä eduskunnassa tai ministeriöissä työskenteleville. Hänen sylissään on nahkainen salkku. Viereisen tytön hiukset ovat likaiset ja vinosti ponnarilla. Kasvot ovat turvonneet, samoin kaula. Rintalihas kiristää, sen näkee metrien päähän. Kohtalotoveri, ajattelen. Kolmannella tytöllä on melkein vihaisen umpimielinen ilme ja luonnontaipuisaa hiusta on tungettu pinneihin. Punaiset kengät. He eivät puhu kellekään eivätkä yritä enää lukea. Eivät he myöskään kuikuile toisia, kuten itse teen aika avoimesti. Penkkityttöjen vasemmalla puolen riekkuu viiden tytön ryhmä. Heillä on kestorusketusta tai aurinkopuuteria, siistit hiukset ja vaatteet ja ymmärrän heidän tavanneen ilmisesti jollain valmennuskurssilla. (Voi luoja, ajattelen, onko tännekin valmennuskursseja. Eihän minulla ole sitten mitään mahdollisuuksia. Ja samantien rähisen itselleni siitä, että pidän parin viikon valmennuskurssia jotenkin tehokkaampana kuin yhdentoista vuoden hitaita, mutta perusteellisia yliopisto-opintojani.) He kikattavat ja tsemppaavat toisiaan. Ei voi olla niin, ettei pääse nyt sisään tämän lukemisen jälkeen, he hehkuttavat.

Äkkiä epävarmuus iskee. Tunnen itseni vanhaksi ja ryvettyneeksi, epäsopivia kyseleväksi ja kertakaikkisen hitaaksi ja murheelliseksi. Havaitsen motivaationi keveyden. Haluaisin sisään mutten ole erityisen nälkäinen tai kilpaileva tai hinkuva. Jos pääsen, olkoon niin. Jos en pääse, olkoon niin. Olen siinä aulassa vain helpottunut siitä, ettei minun enää kertaakaan tarvitse palata artikkeleiden luo. Osa niistä on kyllä hyviä ja olen oppinut paljon. Mutta silti. Liika on liikaa.

Käymme sisään. Saamme ohjeet. Saamme aloittaa. Luen ohjeet muutaman kerran mutta palan niin halusta päästä vastaamaan etten ota kaikkea vastaan. Aloitan monivalintatehtävästä. Suunnilleen puoleen kysymyksistä tiedän helposti ja varmasti vastauksen. Lopuista suunnilleen puolet on edes jotenkin laskelmoitavissa. Ja sitten alkavat ongelmat. On kysymyksiä, joiden neljästä vaihtoehdosta yksikään ei mielestäni lukemani perusteella pidä paikkaansa. Ja on kysymyksiä, joiden vaihtoehdoista kaksi pitää mielestäni ihan yhtä suuressa määrin paikkansa, mutta on valittava vain toinen vaihtoehdoista. Ja sitten on kysymyksiä, joiden käsittelemiä asioita en ole edes huomannut käsitellyn aineistossa, vaikka olen kahlannut sen ajatuksen kanssa läpi kolmesti, piirrellyt mindmappeja ja ties mitä tähtikarttoja. Näiden epäselviksi jäävien monivalintakysymysten kohdalla tunnen itseni loputtoman tyhmäksi. Koetan arvailla vastauksia nojaten kaikkeen muuhun elämän varrella oppimaani. Mutta tiedän arvailevani.

Sitten siirryn esseen pariin. Aineisto on pitkä ja polveileva ja käsittelee uusliberalismia ja koulutuspolitiikkaa. Siitä pitäisi tehdä essee, joka säilyttää kirjoittajan intentioita ja päättelyketjuja ja korostaa olennaisia asioita. Mutta teksti on aika polveileva ja monitahoinen ja ainakin minulle jää epäselväksi, mikä siinä nyt tarkalleen on oleellista. Toki äkkään kirjoittajan vastustavan uusliberalismia ja esittävän, että sen maailmankuvan mukaan toimivan yhteiskunnan jäsenten pahoinvointi osoittaa ihan riittävän vakuuttavasti, ettei uusliberalismi ole mikään järkevä ohjenuora koulutus- tai muuhunkaan politiikkaan. Että tämän me voimme tietää, vaikka valistuksen kriitikot olisivatkin oikeassa siinä, ettei mitään absoluuttista yksimöhkäleistä arvomaailmaa enää voitaisikaan löytää ja vaikka arvot olisivatkin sirpaloituneet eri elämäntyylien mukaisesti. Mieleeni häivähtää se vähä keskustelu, jota olen kuullut humanismista ja antihumanismista mutta karjun sille päänsisäisesti käskyjä häipyä, sillä essee pitäisi tehdä täysin tämän tekstin pohjalta. Mutta mikä on tämä teksti, huomaan miettiväni. Mikä siinä on minun tulkintaani, minun korostustani, sellaista, johon reagoin sillä kiihkeydellä, etten osaa sanoa, onko tärkeän leima minun vai kirjoittajan.

Mindmappailen ja piirtelen nuolia ja sitten alan kirjoittaa. Ja kaiken aikaa pelkään, että olen ymmärtänyt jotain ihan väärin. Tai tulkitsen liian roimalla otteella. (Se on helppoa, ajattelen: jotenkinhan ne monivalintojen kysymykset aiheista, joista minusta aineistossa ei edes puhuttu, on tehty, joku on ne siitä erottanut vaikken minä niitä koskaan onnistunutkaan erottamaan. Ja ties mitä sellaista minä hahmotan tästä tekstistä, jota kokeen tarkastaja ei onnistu siitä lukemaan.) Olen pistävän tietoinen siitä, että kaikkeen ymmärtämiseen liittyy vääjäämättä tulkintaa. Luen tekstin lauseita uudestaan ja uudestaan ja sitten kirjoitan taas konseptipaperiin. Kun olen kääntämässä sivua, tarkistan, pitikö yläreunaan jättää marginaali. Tässä vaiheessa paljastuu, etten ole kiihkoissani onnistunut sisäistämään koko ohjeistusta. Paperiin ei saisi jättää tyhjiä rivejä. Pahus! Olen tietysti jättänyt tyhjät rivit alaotsikoiden molemmin puolin. Alan tiivistää ensimmäistä sivua. Kumitan ja siirtelen tekstiä ylemmäs. Sivu näyttää aika suttuiselta. Kun olen siirtänyt sivun kokonaisuudessaan rivittömäksi, vilkaisen kelloa ja tajuan äkkiä, ettei aikaa ole paljon. Onneksi suttupaperille on jäsennetty aika hyvin rakennetta ja onneksi kirjoitan nopeasti perusmuotoiltua tekstiä. (Olen harjoitellut.)

Äkkiä tajuan, että olisin voinut pyytää lisäkonseptinkin ja laittaa rivivälillisen paperin suttupaperiksi. No, se on jo myöhäistä, mutta tyhmyyden kuuma aalto pyyhkii kokemuksen sileäksi ja joudun hengittelemään hetken ja painamaan pois mielestä koko joukon kielteisiä ja vähätteleviä palautteita aikojen saatosta saadakseni itseni taas toimintakuntoon. Ja sitten kirjoitan, pääsen vauhtiin taas, silloin en pelkää mitään tai ketään. Mikä on ehkä vähän huono asia, koska konseptipaperi uhkaa loppua kesken. (Esseelle on pituusrajoitus, miten raivostuttavaa. Varmasti se kumpuaa käytännön tarpeista, mutta eikö hemmetti vie maailmassa olekin liikaa pituusrajoitteita? Haluaisin loppumattomia kirjoja ja elokuvia. Siksi ehkä rakastan elämää: niin kauan kuin sitä aistii, se ei lopu.) Joudun taas kummaamaan ja uudelleenkirjoittamaan, tiivistämään oikein ahtamalla. (Jos konseptin määrämitta ylittyy, sen ylittävää osuutta ei lasketa mukaan arvosteluun. Ja tämä on johtopäätösosuus!) Saan kuin saankin tekstin sullottua suhteellisen luettavana arkille ja hukkatilaa jää vimeisen pisteen jälkeenkin melkein sentti. Tunnen suurta tyytyväisyyttä lukiessani esseen läpi - ei ole aikaa korjata, pitää vain koettaa iloita näistä lauseista.

Ja sitten äkkiä kaikki on ohi, tartun olkalaukkuun seinän vierellä ja astun aulaan ja kuulen toisiaan kikatellen tsempanneiden tyttöjen purkavan siinä kokemustaan. Monivalinnat ovat olleet tosi helpot ja aineisto oli käsitelty just niinku oli harjoiteltu. Voimakas suru pyyhkäisee ylitseni: Miksei koskaan voi olla niin, että kaikki sujuisi helposti, ongelmitta? Miksi minun pitää joka ikisessä sinänsä nautittavassa tentissä jäädä nautamaisesti märehtimään, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan ja kenen näkökulmasta tämä relevanssi nyt konstruoidaan ja miksi epävarmuuden pitää tuntua niin kovasti, että äkkiä tärisen ja palelee älyttömästi. Hampaat kalkattavat enkä osaa pysäyttää niitä. Ei muita näytä paleltavan. Ehkä kaikki veri on päässäni tai jotain. Työnnän pyörää kohti Hakaniemeä niin väsyneenä, että saan taistella itkua vastaan. Äkkiä syyttävät ilkeät äänet alkavat kalkattaa: luuletko pääseväsi, mikä luulet oikein olevasi, eikö tämä akateeminen juttu tullut jo nähtyä, ei sinusta siihen ole, mieti nyt, olet kolmekymmentäkuusi ja mitä edellinenkään tutkinto on sinulle antanut, et osaa vastata edes monivalintoihin, yliopistossa pitäisi osata käsitellä tietoa formaalisen tason operaatioin, tarvitset liikaa aikaa, sinun olisi pitänyt lukea kymmenen kertaa enemmän, ja niin edelleen ja niin edelleen. Puren hammasta ja tunnen kuumaa häpeää siitä, että olen ylipäänsä kertonut kellekään uskaltavani haaveilla opinnoista ja uskaltavani pyrkiä sisään. Äkkiä olen varma, että kaikki on mennyt mönkään. Muut ovat näyttäneet niin tyyniltä ulos salista seilatessaan. Minusta on tuntunut siltä, että kaikki ihokarvat sojottavat pystyssä ja silmät seisovat päässä ja tyhmät hampaat rytmikalkkaavat omia aikojaan. Tietysti voi olla, että olen näyttänyt ihan tavanomaisessa mielentilassa ulos kävelevältä muista. En ollut siinä tilassa, että voisin arvioida sitä luotettavasti.

Mutta olen nauttinut kirjoittamisesta, oivaltamisesta, niistä olen nauttinut nytkin, kuten aiemmissakin tenteissä. Mikään huolestuttava ei voi eksyttää minua siitä. Pidän siitä kiinni vaikka mieleni toistaa kuvaa, jossa istun ymmärtämättömänä pöydän ääressä ja liikuttelen lasikuulia sormella pohtien, mihin ne kenties liittyvät. Saan olla tällainen, vakuutan itselleni. Saan tuntea näitä tuntoja, saan romahtaa epävarmuuteen ja kauhuun ja häpeään ja hampaatkin saavat kalista. Se ei nollaa iloa, jota tunnen, kun oivallan. Saan hakea sitä iloa. Pääsin sisään tai en, sitä ei voida kieltää. Sen voisin kieltää vain itse, jos uskoisin enemmän noita epäonnistumisen tunteita ja niiden kernasta heijastumista tulevaisuuden kuviin. Onneksi tunnen äänet hyvin ja vaikka kuulenkin ne, en erityisemmin arvosta niiden viestiä.

Ehkä muut ovat taitavampia, ajattelen silti. Kun olin alle kahdenkymmenen ja hain edellistä kertaa yliopistoon, se tuntuikin kyllä helpommalta. Ensinnäkään en erityisesti halunnut päästä sisään vaan koetin lähinnä pitää äidin tyytyväisenä hakemalla. Ja toiseksi silloin vielä uskoin, että selviän vaikka mistä nokkeluudella. Nykyään minusta tuntuu todella kummalliselta, että olen pitänyt itseäni älyllisesti niinkin pystyvänä. En tiennyt silloin oikein mistään mitään. Mutta odotushorisontti siinsi valtavan laajana. Nyt tajuan varmasti realistisemmin, missä kohden rajani kulkevat. Ja haluttomuuteni ylipäänsä painua päätä pahkaa rajoja päin. Että vähempikin saattaa riittää, ei tarvitse aina tarttua hurjimpaan haasteeseen. Ja että tahdon tehdä paljon muutakin, sellaista mikä vaatii aikaa eikä vahvista mitään älyllisiä kykyjä. Ja että sitä, minkä tahtoo kasvavan, olisi ruokittava. Se muu on pois älyllistymisestä. Ei, sillä alueella en pysty pätemään sitten millään meriiteillä.

Ehkä on osa aikuistumista tajuta, ettei lopultakaan tahdo niin kovasti mitään älyllistä täsmällisyyttä tai teorioiden perinjuurin tuntemista, että olisi valmis muovaamaan elämänsä sitä silmälläpitäen. Tajuta, ettei enimmäkseen oikein tiedä edes, mitä tahtoo. Että usein tahtominen jää sille tasolle, että ostaa puoli kiloa kofeiinitonta espressoa hallista, seisoo kukkaro kourassa odottaen sen jauhaantumista mutteripannulle sopivaksi ja sitten kotona keittää kofeiinittomat soijalattet, nostaa chilit ulkoilemaan parvekkeen pöydälle. Että tahtoo että voi tuntea asuvansa kodissa. Jotain niin pientä ja vaatimatonta. Eikä se koti tarkoita tiettyä sisustusta tai mitään semmoista. Ihan vain sitä, että osaa nukkua siellä vaivatta ja että sinne on kiva palata.

Kotona minusta alkaa tuntua siltä, että oikeastaan olisi parasta, että sinne sisään pääsisikin joku muu. Koska alkaa vaikuttaa siltä, etten osaa ehkä kuitenkaan paikoittua tähän yhteiskuntaan, sen arvostuksiin ja työmarkkinoille. En tahdo oppia tervettä oman hännän nostamista, ei, tahdon vain hyväksyä kaiken inhimillisyyteni ja häilyvyyteni, päättämättömyyteni ja eksyneisyyteni, mutta joudun yhä enemmän hämmennyksiin huomatessani, miten moni ei tahdo hyväksyä niitä itsessään. No, se hämmennyskin on tietysti ookoo. Enkä tiedä, onko tämä lopulta vain uusi juopa itsetuhoisuutta, tämä kummallinen tahdottomuus. (Hitostakos sitä voi tietää?) Mutta no, se on nyt jonkun toisen käsissä. Inshallah, ajattelen kierosti, koska enhän minä osaa jumaliinkaan uskoa. Päättäköön joku toinen. Jos saan paikan, käytän sen hyvin tai ainakin yritän kovasti. Ja jos en saa paikkaa, käytän senkin maailman hyvin tai ainakin yritän kovasti.

On vielä vaikeaa tajuta, että voi vaikkapa levätä tai lukea romaania, paistattaa päivää tai kitkeä tai vesijuosta, eikä kaikkiin rakoihin tarvitse änkeä asiatekstejä, joista yrittää etukäteen arvailla, mitä kaikkea niistä voisi keksiä kysyä.

Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.