Lähtötilanteesta ja korjausliikkeistä

Tästä blogista on kovaa vauhtia tulossa lukupäiväkirjamainen, mutta olkoon. Nyt luen Ari Turusen Rohtojen atlasta. Huomaan, että aika moni mainituista rohtokasveista kasvaa puutarhassani. Tajuan myös, että se, mitä isoäitini teki unikoistaan, oli käytännössä kotitekoista laudanumia. (Jos riittäviä kipulääkkeitä ei saa terveydenhuollosta, ne etsitään muualta.) 

Kunhan kesä ottaa tulta alleen, tuolla ne sitten heijaavat, pieninäkin annoksina tappavat, reseptoreihin sitoutuvat, rauhoittavat. Linnuilla on ollut tänä vuonna syötävänä hampunsiementä, joten hamppujakin saattaa pihaan pälähtää. Turusen kirjassa hamppu on luokiteltu stimuloiviin, vaikka tekstistä käy ilmi, että se ehkä ennemminkin euforisoi, samaan tapaan kuin rankka liikuntatuokio. Jotenkin ajattelen tuollaisen vaikutuksen varsin erilaiseksi kuin vaikkapa kahvin tai guaranan vaikutuksen. 

Kirjasta käy ilmi, että ihmisten välillä on melkoista geneettistä eroavaisuutta siinä, miten reagoimme rohtoihin ja lääkkeisiin. No, tämän toki lähes kaikki ovat joutuneet toteamaan itsensä tai läheistensä kanssa jo, ei sinänsä mitään uutta siinä. Mutta syitäkin avataan vähän, ja ainakin kirjan selityksissä ne palautuvat maksaan ja siihen, miten se käsittelee lääkeaineita - voimistaako niiden vaikutusta, laimentaako sitä, vai käyttäytyykö niin sanotusti normaalisti, mitä kai olisi hyvä puhutella mieluummin keskiverroksi, koska kaikki erilaiset mahdollisuudet ovat oikeastaan normaaleita, on vain kyse eri populaatioista. 

Olen perinyt isältäni kahvigeenin, sen tiedän. Kumpikaan meistä ei oikein voi käyttää kofeiiniasioita ilman että tulee melko selkeitä myrkytysoireita: sydän hakkaa viimeistä päivää, ei pysty keskittymään, kuvottaa, tärisyttää, lihakset nytkivät. Äidilläni ja siskollani ei ole tällaista lainkaan. Äiti voisi luultavasti juoda sammiollisen kahvia siitä ihmeemmin hetkahtamatta, minulle puoli kuppiakin on aivan liikaa. Kun aikanaan kyselin asiasta lääkäriltä, joka oli määräämässä minulle lääkettä, joka "saattaisi myös piristää" sivuvaikutuksena, hän perui ensimmäisen ehdotuksensa ja määräsikin jotain muuta, ja sanoi, että kuulostaa vähän siltä, ettei kehoni oikein osaa käsitellä kofeiinia. Totisesti ei.

Kahvin lisäksi myös suklaa aiheuttaa hyvin nopeasti samanlaista tärinää ja pahoinvointia. Pala tai kaksi vielä menee, joskin samalla menevät helposti yöunet, mutta en mitenkään pystyisi syömään sellaisia määriä kuin Vompsu, ainakaan voimatta pahoin, tärisemättä ja pelkäämättä, että olen saamassa sydänkohtauksen. 

Lapsena sain kerran yskänlääkettä, jossa oli pseudoefedriiniä. Sen pitäisi tuon opuksen mukaan olla sivuvaikutuksiltaan efedriiniä miedompaa, mutta yhtäkaikkisesti menetin kuumetaudista huolimatta kaikki kykyni nukkua tai rauhoittua aloilleni hetkeksikään. Kirjaimellisesti kiipeilin pitkin seiniä, mikä ei tietenkään yhtään auttanut taudin nitistämiseen, vaikka yskärefleksiä sinänsä olisikin saatu aavistuksen verran lamaannutettua. En haluaisi joutua kokemaan efedriiniä, kun pseudoefedriinikin sai minut aivan piripääksi. Toista annosta eivät vanhempani enää minulle antaneet, ja hyvä niin. Yskin kuukausia, mutta entäs sitten. 

Isälläni, jonka kanssa tosiaan olemme kofeiiniasioissa samikset, on poikkeamia aika monen muunkin lääkkeen kanssa. Nykyään, kun hän joutuu syömään yhtä sun toista lääkettä, melkein kaikissa annos on aivan minimalistisen pieni, tyyliin kymmenesosa tavanomaisesta. Toisaalta isä on kyllä sähköankeriaampi kuin itse olen, mikä ilmeni hyvin yhteisellä matkallamme hänen kaaduttuaan, lyötyään päänsä kivilattiaan ja jouduttuaan sairaalatutkimuksiin. Vompsulla meinasi käpy palaa, kun isästä jouduttiin ottamaan kuvat uudestaan ja uudestaan, kun ei hän osannut pysyä paikallaan kuvausputkessa. Vompsu oli mukana tulkkina ja sanoi, että isä vannoi pysyneensä paikallaan - mutta eihän hän pysy hetkeäkään paikallaan yhtään missään, aina heijaa pää tai jalka naputtaa rytmiä, ja yleensä isä myös hyräilee ja naksuttelee sormiaan eikä tiedä siitä yhtään mitään. Minulla olisi sama taipumus, mutta joko lievempänä tai sitten olen vain kesyttänyt itseni paremmin. Osaan olla paikallani, mutta kyllä se kysyy sataprosenttista keskittymistä!

Kaikki fysioterapeutit, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin, tai päässyt, ehkä se on enemmän pääsemistä, sanovat samaa: kudosrakenteeni on käsittämättömän tiivistä. Luultavasti se johtuu siitä, että tosiaan, olen sähköankeriaiden sukua. Toisin kuin äiti, joka osaa löllähtää tuosta noin vain. Minulle rentoutuminen ja pysähtyminen ovat vaikeita, siksi harjoittelen niitä. Ja arvostan päiviä, jolloin en jaksaisi evääni liikauttaa, ne kun ovat hyvin harvinaisia. 

Kun sain kerran elämässäni lihasrelaksanttia, se ei vaikuttanut tuki- ja liikuntaelimistön lihasjännitykseen juuri mitenkään, mutta huomasin, että hengitykseni tuntui jotenkin kivan keveältä ja rennolta. Tämä on jotain aivan muuta kuin mitä moni kuvaa: että lihasrelaksanttia otettuaan ei meinaa päästä enää ylös sängystä lainkaan.

Pohdin Turusen kirjaa lukiessani, että paitsi maksan pilkkomistaipumukset, erojen taustalla saattavat olla muutkin taipumukset. On jokseenkin selvää, että ihmiset ovat keskenään aivan hurjan erilaisia ihan joka kohdissa. Kasvojen yksilöllisyys on sellainen, jonka kaikki tunnistavat, mutta katsopa mitä kohtaa hyvänsä: sormia, jalkaterää, lonkkaa... taas löytyy valtavasti variaatiota. Ja sama ominaisuuksissa, jotka ovat vähemmän yksiselitteisen kolmiulotteisia, keskikokoisia, materiaalisia, objektivoitavissa. 

En tiedä, olisiko jotain rohtoa, jolla minusta voisi tulla samanlainen kuin monesta tuntemastani ihmisestä: Että herää jotenkin verkkaisesti, siis muuten kuin myrkytystilan tai kuumeen vallitessa, että haluaa jäädä lojumaan, että osaa lojua rennosti ja vääntelehtimättä, ettei kikatuta aamuriemusta, ettei halua kiivetä saman tien vuorille tai jotain muuta kaistapäistä. Että etenee päivää keskittymisestä eksyen ja illalla ei kaadu sänkyyn väsyneenä kuin kivi ja nukahda saman tien. Että haluaa paljon virikkeitä ja stimulantteja, jotta tuntee virtaavansa ja heräävänsä kunnolla eloon. Varmasti sellaisiakin rohtoja olisi. Mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen elämä olisi. Olen toki kuullut sitä kuvailtavan. Mutta ei, en ole ikinä elänyt sitä elämää. En edes teininä, jolloin olin aika tavalla vetämättömämpi kuin muina kausinani. 

Itsehän haluan kaikkea rauhoittavaa. Rauhoittavia yrttiteitä, jotta vipinä hieman hidastuu ja on helpompaa rentoutuakin. Rauhoittavia, hitaita ja hyvin lempeitä kehotekniikoita, jotka auttavat pysähtymään, hengittämään ja vain olemaan. Tärkeimmät muistoni ovat muistoja tilanteista, joissa olen itsekseni tai jonkin muun eläimen tai enintään yhden ihmisläheisen kanssa ja äkisti osun siihen suloiseen pisteeseen, jossa en temmo mihinkään vaan asetun, käyn painavaksi, pehmeäksi ja havahdun siihen, että elän ja olen olemassa, nämä puut ovat, vesistöt, taivas, pilvet, linnut. Ja vaikka välillä olen nauraen sanonutkin, että haluan rauhoittavia, niin en oikeastaan ole kovinkaan kiinnostunut mahdollisuudesta rauhoittua lääkkein. Arvostan enemmän tekniikoita ja yrttiteitä. (Pidän karvaista mauista, mutta on toki vaikeaa arvioida, pidänkö niistä, koska olen oppinut rauhoittuvani niiden ääreen.) 

Jossain ammoin kustannustoimittamassani terapiakirjassa tietysti törmäsin tähän: jotta tietäisi, mihin suuntaan korjausliike on tehtävä, pitää ensin hahmottaa lähtötilanne ja tavoitetilanne. Siinä, mitä teen työkseni, törmään tähän kaiken aikaa: edessäni on salillinen liikkuvia ihmisiä, joista osa yrittää liikaa ja osa ei tarpeeksi, osa on holtittoman liikkuvia ja tarvitsisivat enemmän tukea ja tajua kehonsa ulottuvuuksista, osa puolestaan hyötyisi liikkeiden korostamisesta mobilisoivaan suuntaan, on liikepelkoa (josta tiedän kaiken, vaikka olenkin sähköankerias; se on minussakin vahvana, pelko repeämisestä, katkeamisesta, hajoamisesta, aina vieraan liikkeen ääressä, aina, kunnes totun), näyttämisen halua, kehonkuvan häiriöitä, omituisia motivaatioita. Ja joudun puhuttelemaan kaikkia ryhmänä, enimmäkseen, vaikka tietysti yritän ehtiä kertomaan kaikille, mitä havaitsen. 

Minusta on tullut varovainen sanallistaja silloin kun opetan. Ei täällä, täällä en varo, täällä minulla ei ole auktoriteetin painolastia. Ja joudun pysähtymään usein opetusten päätyttyä maistelemaan sananvalintoja ja miettimään, voisiko tämän ja tämän sanoa vieläkin neutraalimmin. Aika usein puhun siitä, että liike tai asento tuntuu mielekkäältä ja hyvää tekevältä. Aika monesti sanon ääneen senkin, että huomaatko, etten ota kantaa siihen, etsitkö nyt liikkuvuutta vai voimaa vai rauhaa vai piristystä, että en voi ottaa siihen kantaa, koska en elä elämääsi. 

Silti luin viime viikolla ainoassa lähi-ilta-yinissäni karvalakki-instantkäännöstä Tao Te Chingistä, Ursula le Guinin englanninnoksen pohjalta. Koska tulen kodista, jossa englantia ei oikeastaan ymmärretä, en erehdy lukemaan mitään ääneen englanniksi, vaan käännän lennosta suomeen, vaikka tietysti muoto jääkin ontumaan, näitähän olisi hyvä hioa viikkokausia eikä edetä sekunti sekunnilta. Enemmän kuin yinstereille olisin kyllä halunnut lukea ääneen tuon tekstin pilatekoille. Kehomielilaji se sekin on, vaikkei aina uskoisi. (Minulle kuntosalikin on kehomielilaji, ja fysioterapia; en osaa mielekkyyttä, joka virtaisi vain kehosta, ja siksi varmasti menikin niin pitkään, että käsitin, että voisin toimia tämmöisessä ammatissa.) Yinstereille sanoin vain, että minusta on ihan hyvä, että he saavat vähän maistaa, mimmoinen filosofia siellä harjoituksen takana oikein on, vaikka toki yini onkin moderni laji eikä mitenkään suoraan taolaisuudesta syntynyt kuten vaikka chi kung. (Sen opettajani on jyrkästi sitä mieltä, ettei yinjooga ole mitenkään taolainen ja on käsittänyt yinin käsitteenkin ihan pyllylleen. Sitä kuunnellessani ajattelin vain, että no jaa, se ei sitten ollut sinun korjausliikkeesi, minulle ja tämmöisestä lähtötilanteesta se on toiminut hyvin. Sinänsä en ole ihan hirveän kiinnostunut kiinalaisesta kosmologiasta, sen kausaalisuhteet ovat raivostuttavan hämärät, joten suhtaudun siihen samalla kiinnostuksella ja varauksella kuin johonkin humoraalioppiin. Aina välillä näihin jokin-ei-ole-oikeaa-sitäjatätä -puheenvuoroihin törmää. Ehkä niiden esittäjillä on perinteistä hyvin erilainen käsitys, ounastelen.)

Joskus - aika usein, itse asiassa - en ole ihan varma tuosta terapiakirjasta poimitusta ajatuksestakaan, ajatuksesta lähtötilanteen tietämisestä, jotta voisi suunnata korjausliikkeen. Minusta kun vaikuttaa siltä, että olen oppinut pikemminkin tuntemaan lähtötilanteen tarkastelemalla niitä käytäntöjä, joihin olen kiintynyt siksi, että ne tuntuvat toimivan kohdallani. Ei ole mitään jumalallista tietoa, joka kertoisi suit sait, että tietyt välittäjäaineet ovat ehkä vähän vinkurallaan tai maksa tietynlainen taipumuksiltaan. Sen sijaan voi huomata, että kamomillatee tai lehmuksenkukkatee tuottaa paremman flown kuin mikään piristävä, jonka vallassa maailmasta tulee säröytyvä ja suhruinen. Tietysti nykyään on kaikenlaisia geenitutkimuksia, jotka voisivat valottaa, miten genetiikan valossa oma keho suhtautuu tiettyihin lääkeaineisiin, treeniin ja niin edelleen. En ole edelleenkään selviytynyt tekemään sellaista testiä, koska tässä iässä olen oppinut kantapään kautta, että ei, vaikka toisilla kofeiini parantaa suoriutumista, itselle se on kuin vetäisisi kaiken (ja etenkin sosiaalisen) älynsä vessanpöntöstä alas, ja ei, vaikka toiset voivat hyötyä siitä, että eivät siivoa, kun koettavat tehdä opinnäytettään, minulle totisesti teki hyvää siivota edes se kerran puolessa vuodessa, ja obsessoida välillä muustakin kuin käsitteiden suhteista eri malliperheiden välillä.

Turusen kirjassa myös chili on lueteltu stimuloiviin, vaikka vaikutusta kuvataan näin: 

Chilin kipusignaali saa kehon vapauttamaan endorfiineja, kehon omia "hyvän olon hormoneja" eli luonnollisia opioideja. ... Endorfiinit voivat aiheuttaa euforisen tai rentouttavan tunteen. Tämän takia kapsaisiini voi tuntua "virkistävältä" tai "stimuloivalta" vaikka sen vaikutus on peräisin kivun tuottamasta luonnollisesta vastareaktiosta.

Jäljelle jää vain kysymys, että miksi chili on luokiteltu stimuloiviin, vaikka se vain "voi tuntua siltä", ei ole sitä. Omalle keholleni ero on aivan selvä: toki kofeiinin tai suklaapalan ensivaikutus on samantapainen huimaava kuohahdus ja noste (helou, sympaattinen hermosto), joskin eri osassa kehoa, suklaassa ja kahvissa tyypillisesti niskassa ja rintakehässä (jälleen, sympaattinen hermosto), chilissä taas kitalaessa, mutta seuraavien minuuttien aikana repeää niin iso ero, että aineet eivät mitenkään voi kuulua samaan luokkaan: siinä missä toinen laskee verenpainetta ja sykettä ja saa aikaan lämpimänonnellisen tilan, ikään kuin olisi kietoutunut johonkin suloiseen huopaan ja vain leijuisi maailmassa täydellisessä rauhassa, toinen nostaa sykettä ja verenpainetta ja täristää, levottomoistaa, saa kiemurtelemaan nahoistaan ulos, näkemään toiset paljon kulmikkaampina ja pelottavampina, ja niin edelleen. (Joo, ymmärrän, kaikki eivät koe stimulantteja tällä jälkimmäisellä tavalla! Mutta minä koen, hyvin systemaattisesti.) 

Kerrassaan hurmaava kirja, kaikesta luokittelumietinnästäni huolimatta. Kirjaa lukiessani ymmärrän myös, miksen pidä mentolista mutta pidän chilistä. Mentoli aktivoi kylmäreseptoreita, chili lämpöreseptoreita. Sitä tilannetta ei ole vielä nähtykään, jossa haluaisin viileämpään, paitsi ehkä hyvän tovin saunottuani. Mutta silloinkin viileäksi riittää hyvin huoneenlämpö. Sairaanakin haluan kuuman kääreen, en kylmää. Tiedän kyllä, milloin kylmää suositellaan, mutta kehoni sanoo siihen pontevan ein. Silloinkin, kun "kylmä" on vain kylmäreseptoreita kutkutteleva aine, kuten mentoli. 

Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Lukuihmisenä

Olen aina lukenut paljon eikä sitä kai voi ihmisestä kitkeäkään, kun siihen hommaan kerran hurahtaa. Ei niin salaa olen ollut lukuihminen näinäkin vuosina, kun olen opettanut liikettä, hengitystä, elävänä kehona selviytymistä, ja lähiopetuksissa kirjastonkirjat ovat vyöryneet ulos repusta, kun olen kaivellut lisäsukkia tai juomapulloa (koska pyöräilijänä tietysti ketjutan menot, ja melkein aina läheillessä kirjastosta on lainattavaa tai palautettavaa, jotain odottamassa varaushyllyssä), etäopetuksissa puolestaan olen käyttänyt kirjapinoa korvaamaan joogablokkia, ja välillä suositellutkin jotain kirjaa siinä sivussa, jos siinä on mielestäni kuvattu hienosti jotain ihmiskehossa elämiseen liittyvää ilmiötä. Koulutukseni takia minun on vaikeaa sanoa, että asiat ovat näin ja näin; filosofiaa opiskellessani kuvittelin vielä naiivisti, että tulkinnallisuus ja näkökulmaisuus olisi ollut jotenkin erityisesti ihmiskokemusta ja ihmistieteitä leimaava piirre, mutta viimeistään anatomian pieni opiskelukin osoitti, että ei, niistäkin konkreettisista rakenteista, prosesseista ja funktioista on kasapäin tulkintoja, kaikkea ei suinkaan ole vielä selvitetty, koko ajan löytyy uutta, joka kumoaa vanhat dogmit. Tunsin itseni typeräksi tajutessani tämän, vaikka totta puhuen olisin ollut vielä typerämpi, jos en sitä olisi lopulta tajunnut. Mutta sitähän oppiminen on: oman typeryyden sietämistä. Onneksi opittavat asiat ovat kiinnostavia ja vetoisia, ei tarvitse keskittyä itsearviointeihin, paitsi silloin kun ne hetkellisesti ja spontaanisti kohoavat tajuntaan ähkäisyinä, että mitenkä en nyt tätä.

Nyt kun jalkani ovat sen verran äkäiset, että liikkumishommat ja puutarhahommat ovat hetken jäissä, olen tietysti lukenut aiempaakin intensiivisemmin. (Luen aina alusta loppuun jopa sen typerän paikallisaviisin, joka välillä jaetaan ilmaiseksi postilaatikkoon ja jota en ikinä maksusta tilaisi.) Ja miettinyt. Huvittunutkin.

Esimerkiksi tänä aamuna huvitti ihan hirvittävästi tuoreessa, alumneille jaetussa Yliopisto-lehdessä olleen kirja-arvostelun loppukaneetti. Kirja, jota arvosteltiin, käsittelee tekoälyä, konemieltä ja ajattelua. Arvostelun lopuksi arvostelija toteaa kirjoittajan nostavan "tuntemisen ihmismielen ydintoiminnoksi". Niin, no, ei siinä sinänsä mitään huvittavaa tietysti ole, ja minunkin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten joku voisi oikeasti kuvitellakaan erottavansa kognitiot affektiivisista elementeistä, tunteista ja mielialasta, tai motivaatiosta, toiminnan suuntaamisesta - jotka ovat niin vahvasti elollis-kehollista ainesta ja kaukana mistään logoksesta, puhtaan tiedollisesta prosessoinnista ja niin edelleen, että tietenkin, tuo muistaen, on ihan pöhköä mallintaa ajattelua jonakin elämästä ja kehosta irrallisena, tai siis, eihän se pöhköä ole mallintaa, mutta tuntuisi pöhköltä kohdella tuota mallia jotenkin kattavana tai tarkkana kuvauksena asiasta. (Vähän kuin lähtisi tuntemattomaan erämaahan suunnistamaan semmoisen kartan kanssa, johon on merkattu ruksein pelkät malmiesiintymät, mutta ei maastonmuotoja, vesistöjä, teitä ja niin edelleen: pelkät ruksit valkoisella paperilla, kas tässä, hyvää eksymäviikkoa!)

Mutta se huvitus. Minua huvitti ihan valtavasti. Kuinka paljon olenkaan lukenut kirjoitusta, jossa viitataan kaikenlaisiin erontekoihin - välillä kriittisesti, välillä näinhän tämä menee -tyyppisinä itsestäänselvyyksinä - nimenomaan tunteen ja tuntemisen keskeisyyden perusteella. Milloin on moraalisen huolen ja tasaveroisen kohtelun ulkopuolelle tönitty naiset, lapset, alkuperäiskansat, muut eläimet, ja vedottu siihen että näillä tunne on liian keskeinen, jotta näitä voisi ajatella oikein ihmisinä tai ajattelevina, rationaalisina, vertaisina. Tunne ja tunteminen ovat olleet monenlaisen toiseuttamisen keskiössä niin pitkään ja vankasti, että se on heijastunut vaikkapa episteemisten tunteidenkin tutkimiseen - niitä oli pitkään mahdotonta tutkia, koska rahoitusta ei tutkijoiden mukaan herunut, koska nämä tunteet (uteliaisuus ja kiinnostus esimerkiksi) olivat vallitsevien opinkappaleiden mukaan jotenkin outoja, eivät tunnetauhkasta puhdistettua kognitiota mutteivät rääkyvää, reaktiivista kehoakaan. Niillä ei ollut kotia, koska tunne oli erotettu vallitsevissa ajattelujärjestelmissä järjestä niin tarkasti, että puhe episteemisistä eli tietämiseen liittyvistä tunteista kuulosti vain superomituiselta. (Ja on omituista, miten vähän aikaa tuosta jaksosta on. Se on minusta superomituista, koska kun tarkastelen omaa valvetilaani, episteemiset tunteet ovat varsin vankasti läsnä. Ne houkuttavat toimimaan monin monituisin tavoin. Minun olisi mahdotonta, siltä tuntuu, selittää toimintaani ja ajatteluani ilman niitä. No, toki isossa osassa käyttäytymistieteen kirjallisuutta puhutaan motivaatiosta, ja syystä tai toisesta sillä on erilainen maine kuin kiinnostuksella. Mutta ainakin jos tarkastellaan oppimista, sisäinen motivaatio ja kiinnostus vaikuttavat samalta ilmiöltä eri sanoin kuvattuna. Varmasti motivaatiotutkimus on hyvin perustelua, tuo erottelu sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon on pintapuolisella ajattelulla varsin ymmärrettävä, en siis ole mollaamassa ketään, vain nuuskimassa uteliaasti, ja olen lukenut todella vähän motivaatiotutkimusta. Se kun ei ole onnistunut kiinnostamaan itseäni. Eikä ulkoista motivaatiotakaan ole ilmestynyt mistään. No mutta, ehkä vielä joskus onnistun kiinnostumaan tästä.) 

No, nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa ollaan tekemässä eroa ajattelun ja konemielen välille, ja kuka kutsutaankaan apuun? Kukapa, ellei tunteminen. Se jaksaa huvittaa. Nauroin ääneen lehteä selatessani ja olen lukenut kohdan monta kertaa ja nyökytellyt iloisena. Kuulkaa, antiikin miehet, tätä! Kun alkaa huolestuttaa, ettei ihmismieli ehkä olekaan aivan yhtä itsestäänselvästi (sic) luomakunnan kruunun loistavin jalokivi, apuun raahataan tunne, jonka avulla on aiemmin kätevästi kerrottu, miksi kruunun loistavin jalokivi ei voi olla joku muu kuin valkoinen oppinut vapaa mies. Saas nähdä, saako tällainen vallituslinja enemmänkin kannatusta tulevaisuudessa! (Ja mitä seuraamuksia sillä voisi olla ja on suhtautumisessa elävään.)

Ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon kuuluvan tilan kanssa (tai ehkä pikemminkin sen sisällä) elävä ja ajatteleva puolisoni on fantasioinut osan elämästään, miten kätevää olisi, jos voisi vain suorittaa asioita koneena. Hänen tilaansa tästä viereltä seuratessa ymmärrän ihan kohtuullisesti tuota fantasiaa. Olisi huikean kätevää tuntea hieman vähemmän kärkevästi kuin hän tuntee. Minullakin oli koululaisena sama konefantasia, arvatenkin koska koulussa sen alkuvuosina arvostettiin virheettömiä päätesuorituksia ilman mitään mielenliikutuksia. Vapaa-ajalla fantasia ei vaivannut mieltäni, nautin, kiinnostuin, hengästyin, itkin ja nauroin. Mutta annas kun istuin niissä sisäilmavaurion hajuisissa luokissa, joissa muiden ihmisten hajut tekivät vaikeaksi keskittymisen, eikä ollut edes sallittua tuijottaa ikkunasta ulos puiden latvusten liikettä opettajan puhuessa (piti "keskittyä opetukseen"; ei silloin vielä taidettu tajuta, että on monen näköistä keskittymistä, ja että yritys pitää silmät opettajan paikallaan lysöttävässä hahmossa vääntelehtimättä ja vipisemättä teki itse asiassa opittavaan asiaan keskittymisestä huomattavasti haastavampaa). Kyllä siinä nousi aivan spontaanisti mieleen, että entäpä jos olisi kone. Kone joka kuuntelee istuen ryhdikkäästi ja joka ei emmi viitata. (Meillä oli opettajan kanssa taistelu viittaamisesta. En viitannut, vaikka tiesin, ja jouduin siksi toistuvasti opettajan ivan kohteeksi ja rangaistuksi. En murtunut koko niiden neljän vuoden aikana, en, enkä ole unohtanut, miltä valta voi tuntua sen kohteiksi joutuneista. Ala-asteen luokat 3-6 olivat elämäni synkin jakso, siihen on vaikeaa minkään muun koettelemuksen yltää. Se, millainen paine vaikka tänä syksynä on ollut, on vain pientä tuohon jaksoon verrattuna; olen aikuinen, tiedän muustakin, tiedän asioiden muuttuvan, tiedän saavani tarvittaessa apua. Lapselle neljä vuotta on ikuisuus eikä hän pysty samalla tavalla, samalla hienosyisyydellä säätelemään vireystilaansa. Hänen avunpyyntönsä on helppo vaientaa. Edelleenkään en ymmärrä, miten opettaja ei tajunnut, että jos jotakuta kiusataan aina hänen avattuaan suunsa, ja kiusaamiseen ei haluta puuttua vaan siitä kertomisesta rankaistaan jälki-istunnolla, puhumatta jättäminen on tilanteeseen nähden oikein hyvä strategia. Viittaamattomuuden takia käytösnumeroani laskettiin ja vaikka yritin olla välittämättä siitä, kyllä se tuntui pahalta, kuten varmasti oli tarkoituskin tuntua. Sattuneesta syystä en ikinä voisi opettaessani pakottaa ihmisiä osallistumaan, avaamaan suunsa, jakamaan kokemuksia. Vaikenemisella on yleensä syynsä, ja ihminen, joka kokee olonsa turvalliseksi, jakaa kyllä oivalluksiaan toisten kanssa.) Kone, joka kirjoittaa tasaisesti kirjaimet mallikirjainten mukaan, joka vain kirjoittaa. Tai ompelee säännönmukaisia pieniä sieviä pistoja ja siinä koko sen universumi. Kone, jota ei yskitä, kiemurruta, pissata ja niin edelleen. Kone, joka ei häiriinny hälinästä, hajuista, mielivallan kohteeksi joutumisesta.

(Ja edelleen valkokankaan ainoat seksuaalisella karismallaan vetoavat hahmot ovat - robotteja. Joo, en osaa positioida tätä reaktiotani muuten kuin että olen nähnyt itseni ja toisten läheissuhteissa elämässäni sen verran mielivaltaa ja sen verran synkkiä reaktioita, että ajatus loogisesti operoimaan kykenevästä kumppanista tuntuu vaistomaisesti vetoavalta. Ja toki, suhdehistoriaani miettiessäni, on ihan selvää, että kun robotteja ei ole ollut tarjolla, olen valikoitunut seuraan, joka kuitenkin arvostaa itsessään juuri loogis-rationaalisuutta, mihin on hyvä vedota silloin, jos intressit ajautuvat ristiriitaan ja toinen on käyttäytymässä oikeasti vahingoittavalla tavalla. - En usko, että on mahdollista käyttäytyä vain toista vahingoittavasti, kaikki vahingoittuvat aina vahingoittavissa tilanteissa. - Se, että molemmat sitoutuvat neuvottelemiseen ja perustelemiseen, on kai läheissuhteen minimivaatimuskin. Ei se kaikille sitä tietenkään ole, mutta itse en uskaltautuisi suhteeseen, jossa epäilisin, että toiselle esitetty vetoomus ajatella vielä kerran asia kunnolla läpi ennen toimintaan hyökkäämistä kuitattaisiin hälläväliäasenteella. Mikä ei tarkoita, etten olisi ollut suhteissa, joissa on toimittu kuuman kognition vallassa tai etten olisi itse reagoinut äkkiväärästi ehtimättä miettiä, mitä olen tekemässä. Mutta ne asiat on voitu purkaa, niistä on voitu keskustella ja miettiä yhdessä, miten sellaiseen tilanteeseen ei tarvitsisi joutua uudestaan. Ei se helppoa ole, tietenkään. Ja siinä taatusti tuntee itsensä typeräksi ja osaamattomaksi. Mutta onko vaihtoehtoa?)

Samassa lehdessä on raflaava juttu vankien kielellisistä vaikeuksista. Ymmärsin varsin sukkelaan nuorempana ihmisenä käräjäoikeuden lautamiehenä istuessani, että moni syytetty eli aivan toisella tavalla hahmotetussa maailmassa, mutta sitä en osannut kuvitellakaan, miten suuria ne vaikeudet ovat saattaneet olla. Silti koko lautamiesaika oli jotenkin hirvittävä, koska en toiveikkaammallakaan analyysillä syytettyjen käsityskyvystä koskaan onnistunut perustelemaan itselleni ylipäänsä koko rangaistuskäytäntöä ja onnistuin lähinnä kiskomaan itseni umpisolmuun olemalla mukana toiminnassa, jonka perusteita en osannut hyväksyä, jossa en voinut auttaa ketään ja joka jätti sikäli taatusti jälkensä myös toimijuuden tuntuuni. (Sinänsä aika hupaisaa sekin, että siinä kohdin, mitä moni pitäisi toimijuutta uhkaavana, abortin kohdalla, nimenomaan löysin toimijuuteni ja sen, että haluan pitää kiinni itsestäni, huolehtia itsestäni hyvin ja kunnioittavasti, vaikka läheiset olisivat olleet asiasta toistakin mieltä, ja sitten taas tuommoisessa luottamustoimessa, jota moni varmasti pitäisi hyvästä toimijuudesta kielivänä, koin toimijuuteni horjuvan pahemman kerran, lannistuvani, alistuvani. Toisaalta, ehkä käsitykseni toimijuudesta on turhan yksiulotteinen, toimintakeskeinen? En osaa sanoa, siitä on niin kauan kun olen lukenut tuota käsitettä käytteleviä tekstejä. Muistikuvat ovat kovin hataria ja itselleni tuo ei ole ikinä ollut mitenkään kovin keskeinen käsite, vaikka siihen törmätessäni tajusinkin, että se, mitä koin abortin yhteydessä, olisi kuvattavissa tuon käsitteen kautta: ettei ole vain kohtalon vietävissä, että voi myös sanoa vastaan, suunnata, ei rajattomasti, mutta edes jonkin verran. Olinhan toki onnistunut ennenkin muodostamaan vastareaktioita, luojan kiitos, mutta tuossa kohden, nuorena aikuisena, tajusin ensimmäistä kertaa, että ihan oikeasti pystyin luovimaan ja suuntaamaan elämääni ja halusin tehdä niin, olin aivan selvillä suunnasta, ja oli vain onnistuttava vakuuttamaan muut siitä, että suunta oli se, jonne halusin edetä. Tätä kirjoittaessani en voi olla tulematta ajatelleeksi Meadin kirjoituksia vastuksesta, vastaamisesta, vastustuksesta, siitä, miten kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa: jos maa ei vastustaisi jalkaa kävellessä, jalka vain vajoaisi maan läpi eikä pääsisi askeltakaan eteenpäin, omat eleet muodostuvat vastauksena toisen eleisiin ja oman eleen tajuaa usein vasta toisen siihenvastauseleen havaitessaan, ja viimeiseksi naailmassa tajuaa itsensä, mielensä, ajattelunsa, mutta sekin spontaanisti luoviva itse on jo karannut toisaalle. Jotta saatoin huomata toimijuuteni, tarvitsin vastustusta; ei niin suurta, että olisin lannistunut ja alistunut, mutta ei niin pientäkään, etten olisi voinut huomata, miten lähellä olin suuttua siihen, etteivät lupaa myöntäneet lääkärit meinanneet uskoa, kun kerroin, etten ole niitä ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Joidenkin ihmisten on vain hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että meidänkaltaisiamme on, ja miten selvää se voi olla aika nuoresta iästä saakka. Tuossa prosessissa opin ymmärtämään enemmän siitä, kuka olin ja mitä arvostin. Opin myös sen, että tärkeissä asioissa en pidä kovinkaan tärkeänä miellyttää muita tai välttämättä edes kysyä heidän mielipiteitään, jos asia koskee kuitenkin lähinnä itseäni. Ja jos joku nyt sanoisi, että koskeehan se abortin suorittavaa lääkäriä, vanhempiani ja silloista puolisoani, kehottaisin katsomaan, miten maailma makaa ja kuka on viime kädessä vastuussa pikkulapsista perheissä. Ei, siihen rooliin en ole kaihonnut ja mistä vetoa se olisi kuitenkin koskenut lähinnä itseäni.)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa ei juuri ole tunnekäsitteitä? (Paitsi vankien ok ja vituttaa.) (Yksi pulmistani sosiaalisessa sfäärissä on ollut se, etten ole ymmärtänyt, mitä se vituttaminen tarkoittaa. Nyt vankiartikkelia luettuani mietin, johtuuko se siitä, että kyseessä on samanlainen hankala yleiskäsite kuin "hedelmä", kun joskus vitutus voi tarkoittaa turhautumista, tai joskus raivostumista, tai ehkä jopa surua tai kaihoa, kateutta, häpeää, syyllisyyttä - nämä tilat ovat hirvittävän erilaisia keskenään! Vähän kuten chili ja aprikoosi. Kyllä chileistäkin voi hillon keitellä, mutten lähtisi korvaamaan sillä sacherkakun aprikoosihilloa, enkä kuivatulla aprikoosilla maustaisi jotain, mihin haluan tulisen potkun.) Siitä on hyvin vaikeaa saada kiinni. 

Mutta vangit ja chilit, huomaan miten hassusti mieleni silloittaa. Luen nimittäin Rachel Kushnerin Mars Roomia. Siinä on vankeja ja siinä on chilejä, tosin pippurisuihkeen muodossa. Ja kirjassa se on suomennettu paprikasumutteeksi, ja joku saa kasvoilleen paprikaa. Se kuulostaa hassulta, koska mieleen tulee jokin ihon kosteuttamiseen kehitetty paprikamehu ja se, että jonkun naamalle heitetään leikkuulaudalla sieväksi palotut paprikan seinämien palaset, ja siemenet on siivottu tietysti veitsenlappeella kompostiämpäriin. Kun googlaan - tietysti googlaan - huomaan, että tosiaan, pippurisumutteena ennen puhutusta asiasta puhutaan nyt myös paprikasumutteena. Pippurisumutekin oli vähän hassu nimi, ja jään miettimään, miksei yksinkertaisesti chilisumute tai kapsaisiinisumute, mutta ei maailma selvästikään toimi aivan niin loogisesti. (Muistan lukeneeni sellaisenkin käännöskirjan, jossa puhuttiin kellopippureista.) (Käännöskukkasista tulee mieleen sekin, miten Kissa kauan sitten matkasi jossain aktivismijutussa Koreaan, ja olin etsinyt hänelle silloin uudesta ja ihmeellisestä internetsistä tietoa erilaisista korealaisista chileistä ja kopioinut koreankieliset merkit paperille tuliaistoiveiksi. Erityisesti mieltäni kutkutti jokin musta ja harvinaisen mausteisen makuinen chili. No, kun Kissa meni merkkipaperieni kanssa kauppaan ja näytti merkit kauppialle, hänelle koetettiin myydä mustapippuria, jonka hän hyvin tunnisti, ja ajatteli, että turistia koetetaan pissiä silmään. Vasta ties monennen yrityksen jälkeen hän soitti ja kysyi, olisiko mahdollista, että pyytämäni merkkijono voisi tarkoittaa mustapippuria. Black pepper, niinpä tietysti. Black pepper, jonka makuprofiili on erilainen kuin muilla hot peppereillä. Nauratti vimmatusti, että Koreasta saakka mentiin ostamaan mustapippuria.) 

Ulkona on kaunista, aurinko paistaa sisäänkin. Ehkä tänään Vompsu saa istutettua valkosipulit, jos raahaamme pihaan tuolin, josta käsin voin neuvoa toimitusta. (Olen varma, että hän osaisi sen kyllä ilman neuvojakin mutta hän ei ole.) 

Kissa voi paksusti mutta lankaa en ole löytänyt, vaikka olen palonut kakat läpi lapiolla huolellisesti. On muutama vaihtoehto: 1) se kietaisikin langan jonnekin poskeen tai kielenaluseen ja sylki sen pois, eli se ei koskaan joutunut sen vatsaan ja suolistoon saakka, ja tässä tiedän kissojen taidot, koska aikanaan kun yhdelle vanhemman kohortin kissoista piti syöttää lääkettä, kävi useammin kuin kerran niin, että olin tyytyväisenä todennut kissan nielaisseen & suuontelon tyhjäksi, mutta jotenkin vain se limainen tabletti löytyi myöhemmin mattoon liimautuneena tai kissanvessaan sylkäistynä, tai 2) kissa on kakannut langan ulos yöllä, jolloin olemme nukkuneet, ja hyvällä hajuaistilla ja todennetulla kissanpaskamieltymyksellä varustettu koira on ehtinyt syödä pökäleen ennen kuin olen ratsannut vessat herättyäni, tai 3) lanka on edelleen kissassa. Kolmonen vaikuttaa päivä päivältä epätodennäköisemmältä selitykseltä ja ainakaan kissa ei ole tukossa vaan tosiaan, kakkaa tulee sen läpi ihan tavanomaisen oloisena virtana. 

Tiistaina pääsen fysioterapeutille. Oletan saavani siitä tapaamisesta paljon enemmän irti kuin lääkärin tapaamisesta tai röntgenkuvista, jossa näkyvät viisikymmenvuotiaan naisen nilkan ja jalkaterän luut pienine alkavine varpaan tyvinivelten nivelrikkoineen, niinä samoine, jotka näkyvät vuoden kaksituhattaviisi röntgenkuvassakin. Eivätpä ne ole ainakaan edenneet, ne nivelrikot, sen tiedän nyt. Ne ovat syntyneet vaiheessa, jossa ihmiset eivät normaasti saa nivelrikkoja, eivätkä ole uurtuneet pahemmiksi tässä vaiheessa, jossa ihmisten nivelrikot tyypillisesti pahenevat. Sanotaan nyt vaikka niin, etten hämmästyisi vaikka jotain kautta saisin tietää noiden nivelrikkojen syntyneen niinä helvetillisinä alakoulun vuosina, jolloin myös ihoni oli kaiken aikaa haavaumilla ja märki, ja jolloin keräsin kulkutaudit yksi toisensa perään ja söin antiobiootteja ison osan vuodesta ja ripuloin kaiken aikaa, mikä selvisi vasta paljon myöhemmin, kun eliminaatiodieetin kautta minulle selvisi, että uloste voi olla koostumukseltaan toisenkinlaista. (Ja olinkin ihmetellyt, miksi ihmiset puhuivat pökäleistä ihmisen ulosteeseen viitatessaan, velliähän se oli; minulta kysyttiin lääkärissä vain häveliäästi, ovatko ulosteet normaalit, ja vastasin, että ovat, koska sellaisia ulosteeni olivat aina olleet niin pitkälti kuin muistin, ja kuvittelin ne aivan normaaleiksi. Mista seurauksena myöhemmin, tapauksesta viisastuneena, kun kysyttiin, ovatko kuukautiset normaalit, parahdin kauhuissani, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä on normaalia, mitä verimäärään tulee: tunnen vain omani. Yhden normaali voi olla toisen WTF ja usein onkin. Näin jälkikäteen ymmärrän antaneeni lääkäreille kokemusasiantuntijan koulutusta viestinnästä näine parahduksineni.)

Elämä hymyilee, kun on kirjoja, tekstejä. Ikävöin blogeja, sellaisina kuin ne silloin joskus olivat, muun kuin tuotesijoittelun ja somebrändäyslaskelmoinnin aikoina. Nykyinen some ei vastaa siihen kaipuuseen juuri mitenkään. Zenonin kuoltua huomasin, että etenkin ajatuskin naamastosta tuntui jotenkin hirvittävän rasittavalta, ja luotin tuohon tuntemukseen: nyt ei tarvita lisää rasittavia asioita. 

Sairauslomaa on kirjoitettu ensi viikoksi, ja jos lisää tarvitaan, etenen työterveyslääkäriltä ortopedin konsultoitavaksi. Mutta ensin katsotaan, riittääkö konservatiivinen lepo ja vahva tulehduskipulääke yhdistettynä fysioterapeutin kanssa tehtyyn kuntoutusneuvontaan selättämään oireet. Olisin saanut ajan työterveyspsykologillekin halutessani, mutta koin, että ei tällä kesän ja syksyn rankkuudella ole oikeastaan mitään tekemistä työni kanssa. Työ on ollut suojaava, kohottava, merkitystä luova tekijä, mielialan katkaisija, ei rasite. Ja kissasurusta voin puhua ystävien kanssa tarpeen mukaan, ja esihenkilönikin on tarjoutunut kuuntelevaksi korvaksi, mutta sekin tuntuisi vähän hassulta, se hänelle siitä puhuminen, kun asia ei liity työhön yhtään mitenkään. 

Vompsu on hakenut kirjastosta muutaman varaamani kirjan, ja äkkiä huomaan haluavani myös kirjoittaa, pitkästä aikaa. Mutta ennen kaikkea lukea. 

Nykykeskusteluiden käsikirja

Luen junalukemisena Stoalaisuuden käsikirjaa. Se on sen verran hyvä, että vuotaa junamatkojen tällekin puolen. Stoalaisuudessahan ei sinänsä ole mitään uutta - se on minulle se vanha tuttu hyvä nyökyteltävä osuus. Mutta olen tässä joutunut toteamaan, että ehkä kirja toimii minulle jonkinlaisena kurkistusakkunana joihinkin nykydiskursseihin. 

Tarkoitan tätä: jo aluksi hätkähdän kirjoittajan kaupitellessa stoalaisuutta ja esittäessä jotenkin räväkkänä ja säväyttävänä seikkana ajatusta, että hyvä elämä voi olla muutenkin kuin vauraana eläessä. Luen virkkeet siinä kohdassa muutamaan kertaan ja huomaan otsani kurtistuneen. Siis ihan oikeasti, onko tämmöisiä ihmisiä? Tai siis, on, kyllähän minä sen nyt sentään tiedän. Minulla on yksi tuttu, joka on käynyt kaikensorttisia uskalla vaurastua ja vauras nainen -tyylisiä koulutuksia (joista tyypillisesti niitataan hyvä hinta) ja joka on tunnustanut keskustelussa mittaavansa oman elämänsä onnistuneisuutta sillä, tienaako tarpeeksi (tarpeeksi mihin, en osannut edes kysyä, kun niin häkellyin moisesta) ja tarvitseeko myydä omaa osaamistaan liian halvalla. Huomasin siinä keskustelussa kelluvani itse jossain hupakuplassa, koska minulla on enimmäkseen varaa antaa vaikka ilmaiseksi aikaani ja huomiotani, jos vain pidän jotain asiaa tärkeänä ja näen, että ilman olen tässä, käyttäkää -lahjaani asia ei etene. Varmasti ei ole kovin stoalaista sekään, että olen heittänyt rahaa ikkunasta pihalle suututtuani, mutta toisaalta: se toimi, sai nauramaan.

Pigliucci kirjoittaa amerikkalaisille, joudun muistuttamaan itseäni. Sitten tuotan seuraavan ajatuksen: heillä asiat ovat eri lailla, esimerkiksi ihan terveydenhuollon saamiseksi on oltava tietyllä tavalla varakas, tai lasten koulutuksen saamiseksi, useimmille se on siellä tarpeen. Ja sitten huomaan, että kun minulla on ollut jokin isompi terveyshuoli, en ole yleensä - nivelrikkodiagnoosia ja siitä saatua B-lausuntoa lukuun ottamatta - saanut siihen apua julkiselta puolelta vaan yksityiseltä, rahalla, sekä sen, että nämä julkisesti rahoitetut käymäni tutkintokoulutukset korkeakoulussa eivät ole näyttäneet poikivan töitä mutta sen sijaan nämä rahalla ostetut koulutukset poikivat töitä enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Ja pysähdyn miettimään, lieneekö Suomi sittenkään niin erilainen kuin USA. Ja saahan sielläkin lahjakas opiskelija stipendin monesti. Minun koulutodistuksillani stipendi olisi varmasti irronnut. Eli siis, amerikkalaisuusargumentti torjuttu. 

Muistelen tässä kohdin ohikiitävästi myös taannoista tuttavaani, jota kuvittelin ystäväkseni. Hän turvautui minuun uupuessaan ja pudotessaan työelämän ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut enää ketään muuta, koska kaikki aiemmat tuttavat tekivät vain asioita, joissa kulutetaan paljon rahaa: söivät hienoissa ravintoloissa, purjehtivat ja niin edelleen. Olin hämmästynyt ja sanoin, että eikö hän voi selittää tilannettaan ystävilleen - emme olleet läheisiä ennen kuin hän lähentyi ja haki minusta turvaa ja minusta tuntui kauhean oudolta ja traagiselta, ettei hän uskaltanut puhua oikeille ystävilleen. Koska mitä ne semmoiset ystävät oikein edes ovat? Hän vaan sanoi, ettei niille ihmisille voi puhua semmoisesta. Olin luuytimiäni myöten kauhistunut, että semmoisia ihmisiä on olemassa ja kiitollinen siitä, etten ollut itse kohdannut moisia asenteita polullani. Teimme muutaman vuoden paljon asioita yhdessä. Köyhien ihmisten asioita: ilmaiseksi saatu risteilylahjakortti, kirppiksillä ravaaminen, vesijuoksemassa käyminen halvimmassa hallissa, kesäretki omien eväiden kanssa, kokkaaminen ystävien kanssa ei-mistään-kalliista-aineksista. Erotin nämä asiat ensimmäistä kertaa köyhien ihmisten asioina, kiitos tämän tuttavan. Hän oli hyvin kiitollinen sinne saakka että uupumus hieman väistyi ja hän työllistyi taas. Silloin hän yhtäkkisesti jätti tulematta tapaamiseemme ja kun olin joitain viikkoja odottanut, että varmaan hän toipuu ja pyytää kohta anteeksi (koska niin oli käynyt jo monta kertaa), huolestuin ja mietin, onkohan kaikki sittenkään kunnossa. Siinä vaiheessa huomasin hänen sanoneen tuttavuuden irti kaikilla mahdollisilla somealustoilla. Mietin aluksi, olinko jotenkin loukannut, mutten keksinyt, missä ja miten. Myöhemmin törmäsin jossain hänen äitiinsä, ja äidin kysyessä minulta, tiedänkö, mitä hänen tyttärelleen kuuluu, totesin, etten olekaan tainnut loukata vaan kyseessä on jokin vielä synkeämpi käänne. Äidiltään sitten kuulin hänen katkaisseen välit äitiinkin, koska äiti kulki köyhien rääsyissä ja häntä se hävetti. 

Ehkä Pigliuccin sanat ovat tällaiselle ihmiselle? Mutta olen tavannut vain yhden tällaisen ihmisen näin, että olen kohtalaisen varma siitä, että hänelle ei-vauras elämä näyttäytyy jonakin, mikä ei voi olla hyvää elämää. On jotain ihmisiä, toki, joiden kohdalla pohdin, ovatko he nielaisseet meritokratian ajatukset. Ja ihmisiä, joiden elämässä kallis kuluttaminen näyttää näyttelevän aika suurta osaa ja vievän sen verran paljon voimavaroja, että sitä väistämättä pohtii, pitävätkö he sitä jotenkin hyvin oleellisenakin asiana. Mutta siihen on vain niin vaikeaa uskoa! Vompsu ei ymmärrä, miksi minun on niin vaikeaa uskoa siihen. En oikein itsekään tiedä, miksi. 

Mutta hätkähdin taas Pigliuccia lukiessani ja tähän törmätessäni: ajatella, noinkin voi jäsentää. Ja sitten: ajatella, näitä ihmisiä ajatellaan olevan niin paljon, että tätä heidän uskomusta pitää ihan erikseen puhutella tässä kirjassa! Ja vielä: että kirjoittaja arvelee, että on jotenkin helpompaa käsittää, että terveyden mentyä voi olla hyvää elämää kuin että köyhänä voi olla hyvää elämää. Taidan olla taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme on sen verran ableistinen, että selvästi toimintakyvyltään vaurioituneena voi olla aika vaikeaa tuntea itseään hyvää elämää eläväksi. Sitä joutuu sinnittelemään, selittelemään ja tappelemaan aika monen asian eteen. Suht köyhänä ei samalla tavalla. Tietysti tietoni köyhyydestä ovat vaillinaiset:Minulla on vauraat vanhemmat. Ja enimmäkseen olen elättänyt itseni, vaikka olenkin tuloiltani jäänyt köyhyysloukkuun ihan viime aikoja lukuun ottamatta. (Nyt kuulun tukevasti keskiluokkaan vaikka useimpia palkkakeskusteluja seuraankin hämmentyneenä - minusta kaksituhatta euroa kuussa palkkaa on iso raha, vaikka kuinka olisin tehnyt kaksi maisterintutkintoa, yhden sotealan tutkinnon ja muutaman liikunnanohjaustutkinnon.)

Ja tajuan ajattelevani vaurautta vähän samalla tavalla kuin kai Soininvaara - en ole sitä kirjaa lukenut - että vauraus on nykyään enemmän aikaa, ei rahaa. Aikaa minulla on aina ollut ja olen pitänyt siitä varsin tarmokkaasti kiinni. Niin kuin minua jurppiikin iltaopettaa tämmöisenä vuodenaikana kun aurinko laskee ennen tuntien alkua ja keho sanoo, että nyt nukkumaan juuri kun pitäisi ponnistella ja kannatella kaikkien kokemusta koko huoneessa, olen tyytyväinen valintaani jokaisena valoisana hetkenä, kun minulla on aikaa ajatella ja kuljeksia sammalmetsissä tai kaivella puutarhassa.

Tämä oli vasta ensimmäinen nykydiskurssijärkytys stoalaisuuden käsikirjassa. Jo pian seurasi nimittäin toinen. Pigliucci kirjoittaa hyveistä ja luonteesta seuraavasti:

... luonteen ja siihen liittyvän hyveellisyyden käsitteen merkityksestä. Nykyisin molemmat sanat liittyvät erityisesti Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä ilmenevään terävään kahtiajakoon. Konservatiivit tapaavat puhua paljon sekä luonteesta ja hyveellisyydestä, vaikkeivät he oikeastaan edes harjoita viimeksi mainittua, kun taas liberaalit vastaavasti näkevät niiden arvostamisen palvelevan sortoa. Lisäksi kahdentuhannen kristinuskon vuoden jälkeen on vaikeaa olla sekoittamatta kristillistä käsitystä "hyveellisyydestä" sitä edeltäneeseen ja innoittaneeseen kreikkalaisroomalaiseen käsitykseen. Tuon eron tekeminen on kuitenkin tärkeää ja antaa meille mahdollisuuden palata takaisin niihin ajatuksiin luonteesta ja hyveellisyydestä, jotka luullakseni ylittävät poliittiset erot ja joiden kanssa sekä konservatiivit että liberaalit voivat elää - ja joiden kanssa heidän tulisi elää, jos he aidosti välittävät arvoista, joista välittävät välittävänsä. - - -

Mainitsin aiemmin, että nykypäivänä henkilön tavasta reagoida sanaan "luonne" on tullut pikatesti sille, näyttääkö hän poliittisesti konservatiivilta vai liberaalilta. Konservatiivit vaativat, että meidän pitää ryhtyä uudelleen korostamaan luonnetta kouluissa, perheissä ja ylipäätään kaikkialla, ja liberaalit torjuvat moisen puheen karkeana yrityksenä ylläpitää esimerkiksi valkoista miehistä etuasemaa ja patriarkaattia. Minusta tämä on sangen valitettavaa. Kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuureissa arvostetaan luonnetta, ei ole mitään syytä yhdistää tuota käsitystä vain yhteen länsimaiseen poliittiseen näkökantaan. - - kunkin ihmisen todellinen arvo on syvällä heidän sisimmässään, ja tuo sisin - luonteemme - on riippumaton siitä, millaista roolia me satumme näyttelemään yhteiskunnassa joko omasta valinnastamme, sattumasta tai välttämättömyyden pakosta. (Suom. Antti Immonen)

Melkoinen tömäytys! Olen elänyt täällä kohta viisikymmentä vuotta ja käyttänyt siitä viimeiset kolmekymmentä vuotta iloisesti käsitteitä, joista en ole lainkaan tiennyt, että joku voisi käyttää niitä työkaluina sen päättelemiseen, kuinka oikeistolainen tai vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi olen kannoiltani. 

Tämän selittänee se seikka, että nuo keskustelut hyveestä ja luonteesta, antiikin klassikoiden lukeminen, ajoittuu nuoreen aikuisuuteeni. Se on se aikuisten keskustelu, kansalaiskeskustelu, joka on kaikkien muiden keskustelujeni pohjavireenä. Se on tullut ennen sen tajuamista, että ahaa, ihmisillä on poliittisesti hurjan erilaisia kantoja. Ja kun luen Pigliuccia, mieleeni tulee taannoinen kirjoitukseni, jossa olin tyrmistynyt siitä, miten yhdysvaltalainen ja heidän vanavedessään kai monen muunkin maan sopivaisto kiirehti identifioimaan kantansa vastakkaiseksi Trumpin kannalle - tämä ajatus, että tietyn ihmisen käyttämänä tietty käsite tai ajatus kontaminoituisi niin, että katsotaan varmimmaksi pysytellä siitä kaukana. Aika moni meikäläinenkin korkeakoulun oppikirja tulee Yhdysvaltain kulttuuripiiristä. Tämänkö vuoksi niissä puhutaan niin vähän hyveistä ja luonteesta? Koska ne ovat kontaminoituneet? Tulee epäuskoinen olo, etenkin kun satuin miettimään ja muovaamaan kontaminaatiohypoteesia vasta muutama päivä sitten, ja nyt se kävelee tekstissä vastaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että tuskinpa olen vieläkään oikein ymmärtänyt, miten syvä politiikan kahtiajako saattaa jostakusta olla! 

Ja tämä selittänee myös sen, miten vaikeaa minun on tajuta kaikenlaisia nykyaikaisia ajatussuuntauksia, kuten vaikkapa feminismiä. Mitä se tarkalleen tuo lisää hyveisiin ja hyvään elämään? Eivätkö oikeudenmukaisuuden fokus ja hyvät perustelut riitä keskusteluissa? Saan kuitenkin sen kuvan siitä keskustelusta, että tärkeää ei ole vain arvioida argumentteja vaan ottaa tietty identiteetti: minä olen feministi, vegaani, aktivisti ja niin edelleen. Ja jottei syntyisi väärinkäsitystä, kirjoitan tämän: useimmat näin sanovat ihmiset ovat niitä, joita arvostan. Mutta en siksi, että he sanovat olevansa sitä tai tätä tai tuota (sanat ovat ne, millä voidaan valehdella, kerran toisensa jälkeen) vaan koska näen heidän tekevän töitä sellaisten asioiden eteen, joiden edistämistä pidän useimmiten hyvän elämän edistämisenä. (Useimmiten: Ylilyöntejäkin tietysti tapahtuu kuten siinä kasvatustieteiden seminaarissa, jossa ilmoitettiin jo heti kättelyssä että osallistujien pitää sitoutua tietynlaiseen feministiseen teoriaan. Se oli ainoa graduseminaari, jossa olisi ollut mahdollista käsitellä koulutuksen tasa-arvoa gradussa. En mennyt siihen seminaariin, koska minun olisi pitänyt joko valehdella olevani tieteenfilosofisesti eri kannalla tai riskeerata tulla heitetyksi seminaarista ulos kesken kaiken, ja joka tapauksessa tapella joka askeleella saadakseni tehdä gradun aiheesta, joka kiinnosti, vaikka olinkin heistä ehkä jonkinlainen kamala positivisti ja ties mitä muuta, ehkä patriarkaatin kätyrikin. Menin sitten toiseen seminaariin, jossa oli sallivampi suhtautuminen metodologiaan, tieteenfilosofiaan ja epistemologiaan, ja tein gradun tunteiden säätelystä. Sellaista se on: maailma tarjosi etenemispolun siinä kohdin vain taas aika stoalaiseen suuntaan ja aiheeseen.) Mutta tähän päivään saakka (ja tästä eteenkinpäin, ounastelen) minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tietyillä identifikaatioilla lopulta ajatellaan saavutettavan (paitsi vastareaktioita, se nyt on selvää, mutta tuskin niitä on lähdetty hakemaan). Ehkä taustalla on jonkinlainen marxilainen ajatus voimista ja niiden vastavoimista? Ajatus siitä, että sitä on heitetty tiettyyn asemaan ja se määrää jossain määrin näkymän ja siten myös kannan?

Entäs kun joku asemoituu siinä ihan hassusti? Törmään tähän jatkuvasti. Pidän esimerkiksi Jari Ehrnrootista, vaikka olen varmasti käytännön kysymyksissä aika monesti hänen kanssaan eri mieltä, uskoakseni. Mutta hän puhuu hyveistä ja luonteesta, ja se on kieltä, jota minäkin käytän, joskin ajaakseni vastakkaisia asioita tapahtumaan. Ja sitten olen ihan eksyksissä niiden ihmisten kanssa, joiden tiedän tavallaan kannattavan monia samoja kehityskulkuja joita itsekin kannatan. Mutta he puhuvat joistain hiivatin rakenteista! (No, käytin äsken itsekin termiä ableismi. Mitä se on ellei rakennepuhetta?) Jotkut komiikkaan saakka - Vompsu oli jossain vaiheessa tinderissä ja deitillä vasemmistolaisen naisen kanssa, ja deitti päättyi melkein sotaisesti Vompsun erehdyttyä kysymään naiselta tämän unelmista. Vompsu parka varmaan ajatteli, että naisten kanssa puhutaan näin. Minähän puhun kaikenlaisista unelmista, vaikka toisaalta inhoankin pistävästi unelmakarttatyötä - se jotenkin banalisoi suuntien väljyyden ja epämääräisyyden. En tietenkään huomauttele unelmakartta-asiasta kellekään, kunhan täällä yksityisesti tunnustan, että minulle se touhu näyttäytyy jotenkin vähän vajaana. Tämä kanta epäilemättä kertoo enemmän minusta kuin unelmakarttojen fanittajista: en vain löydä polkua siihen(kään) käytäntöön enkä ole pitänyt sitä itselleni tarpeellisena (ja ajattelen myös, että aikakauslehdistä voisi olla vaikeaa löytää kuvamateriaalia omaan unelmakarttaani: maailmanrauha, nälänhätien ratkeaminen kasvisruokavalioon siirtymällä, siirtyminen poliittisten vastakkainasettelujen tuolle puolen yhteistä hyvää edistämään ja niin edelleen, kuitenkin mieluiten ilman Jehovien sokerihuurrosta, jossa leijona ja lammas ovat piknikillä ihmisperheen kanssa - tai henkilökohtaisella tasolla, että saan jatkossakin kävellä metsässä valoisan aikaan ja Vompsu muistaa sanoa minulle, jos alan ostaa vanhuusiän kaihia indikoivia räikeitä huiveja). No, tämä ihminen oli purkautunut kuin tulivuori sanan unelma provosoimana. Hän oli luennoinut Vompsu paralle, ettei vasemmistolaisilla ole unelmia. Että on rakenteet ja niissä selviäminen sekä niiden muuttaminen. 

En tiedä, mitä olisin itse tehnyt noin hyytävällä deitillä. Ehkä nauranut. Nauroinhan minä silläkin hyytävällä deitillä, jossa valaistumista etsivä mies tuomitsi yksi kerrallaan ihan kaiken sanomani ja tekemäni, koska se ei tähdännyt valaistumiseen, joka hänelle näytti olevan ainoa sallittu unelma tai rakenne. (Hyvä puoli siinä deitissä oli, että koska hän tuomitsi tuomani ihanat korvapuustit kauheiksi sokerivehnäjauhopommeiksi, sain syödä molemmat puustit itse hänen roksutellessaan pakkasessa ankeita porkkanatikkuja, joita en vaivautunut edes maistamaan. Miksi olisin, olihan minulla puustit. Henkisellä tasolla kohtasimme ihan yhtä paljon kuin tällä materiaalisella.) 

Enkä tiedä, miten selviäisin järjissäni vasemmistolaisena, jos se tarkoittaa, että saa olla vain kamppailua kamppailun perään. Toisaalta, olen taatusti jäävi arvioimaan sitäkin, miten järjissäni olen tällaisena mitä-tämä-nyt-onkaan sutermullukkana. Onhan siinä jotakin hupaisaa, että luen opusta antiikin ajattelusta ja opin siitä asioita nykyajasta, koska kirja puhuttelee kuviteltua nykylukijaa ja hänen arvostuksiaan ja ennakko-oletuksiaan, jotka tiedostan oikein kunnolla vasta tästä lukiessa. Suoraan nykyajasta nykyajan asioin puhuvasta tekstistä en selvästi osaa poimia riittävästi tolkullisia asioita, ihmettelen vaan että mitä ihmettä nyt tämä rallattelee, miksei mennä asiaan vaan pyöritään joissain rakenteissa ja positioinneissa.

Perjantai: kohta on taas viikko takanapäin. Huomenna on kynttilämielenilmaus, jota olen järjestämässä - tervetuloa. 

Surua ja iloa

Voiko nimetä yhdenkään päivän elämästä, jossa suru ja ilo eivät sekottuisi? Huomaa, että sekoittuminen ei tapahdu kuten vesiväreissä, joissa kirkkaista sävyistä sekoittuu ruskea tuhna, vaan kuten marmoroidessa paperia, tai kuten öljyväreillä maalatessa, missä kirkas kulta ja turkoosi voivat olla vierekkäinlimittäinpäällekkäin muuttumatta ruskeaksi tuhnaksi. Suru ja ilo, erilliset prosessit, toisiaan tukevat prosessit, eivät vastakohdat. (Molempien vastakohta olisi kai taustatunteen hiljainen hyrinä. Tai toisessa mielessä: tunnemykkyys, turtuus, onttous, vieraantuneisuus omasta tilastaan.)

Kuulen satunnaisessa kohtaamisessa lapsesta, joka on hyvin sairas, ja kun tapaamisen lopuksi kosketan tämän äitiä käteen ja toivon ääneen, että tilanne helpottaisi, äiti sanoo ei älä, nyt alkaa itkettää, ja pakenen ovesta kirkkauteen, kadulle, pyöräparkkiin, hypermarketin korkeille käytäville. Olisin jäänyt halaamaan, jos se olisi sopinut kuvaan, mutta ei se sopinut. Seuraava maksava asiakas oli jo jonossa. 

Teinkö väärin vai oikein koskettaessani? Onko se mikään kysymys? Onko kysymys väärästä ja oikeasta koskaan mielekäs? On, sanoo mieli, siinä kohdin se on, kun suomalaiset johtavat maailman koronakuolleisuustilastoja ja täällä vaan toitotetaan, ettei tauti ole enää vaarallinen. Siinä kohdin, huomaan, olen vihainen. Viha, arvostelma, oikea ja väärä: hälytyskellot. Mutta tietysti arvostelma, tuomio, liittyy juuri tällaisiin tilanteisiin, jossa joku on huolissaan jostakusta toisesta, koska tämän terveys. On asioita, joihin en soisi kajottavan. 

En sano äidille mitään, mutta totta kai ajattelen. Kaikki me ajattelemme, ajatukset voivat olla täynnä vääriä hypoteeseja, ei siitä tarvitse muistuttaa itseään. Mutta entä jos. 

Entä jos ei. 

Mikä tie satuttaa pahiten?

Kosketan äitiä käteen, koska hänen kertoessaan asiasta sisuskalujani kouraisee taas halla. Eikö meillä kaikilla ole heitä, joiden puolesta pelkäämme? Joille soisimme vain kaikkea hyvää, koska elämä on kohdellut kyynärpäin suojaavien kapaloiden sijaan. Ei minulla ole oikein sanoja, tai siis, on nekin, mutta se on eri asia. Juttu on se, että olen myös kädellinen. Ojennan käteni ja kosken. Kai se on yritys osoittaa, että olemme tässä yhdessä, että sanottu kosketti, siispä kosken takaisin. Jokin toinen päivä voisin koskea sanoilla, kertoa joistain niistä suruista, jotka kuristavat kurkkua toisinaan vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta - ei silloin kun toisella on oma kuorma liki luhistavassa korkeudessa. Siinä kohtaa kosken fyysisesti. 

Onko se viisautta, tyhmyyttä vai mitä, mutta minusta tuntuu, että se auttaisi. Auttaako se? Kuka sen tietää. Ainakin molempien silmät ovat kosteat, kun astun ulos ja hän jatkaa työpäiväänsä.

Ja sitten, kotona, kun kerron tästä Vompsulle, en kosketuksesta vaan mikä ajatusten hyöky sulki minut sisäänsä ja miten kuplivan vihainen olin äkisti siinä paikallani ollessani, kaikesta kuultuani, ensin vihainen, hetken, ja sitten pohjattoman surullinen, koska ihmisten elämällä ei tunnu olevan postimerkin verran arvoa, näen miten emootio kulkee Vompsun läpi, kouraisee tämän alavatsaa, puristaa kättä nyrkkiin ja sitten menee ohi. Vompsulla on suuri huoli erään läheisen terveydestä, ehkä tämä nostaa taas sen esiin. (Ja minullakin, omani, kaikki muut lapsuudenperheeni perheenjäsenet ovat menossa sairaalaan operaatioon syksyn aikana. Sairaaloista on tullut kulkutaudin mukana vaarallisia paikkoja aivan uudella tavalla. Hoitajat palaavat sairauslomiltaan liian tiukalla aikataululla, yhä tartuttavina, ilman negatiivista antigeenitestiä, koska - no, en tiedä, miksi, eihän tässä kaikessa enää ole järkeä ollut aikoihin. Ja juuri leikkauksen läpikäynyt monisairas ihminen ei ehkä kestä tartuntaa.)

Nyt ajattelen sitä lastakin. En osaa olla rukoilematta hänelle terveyttä pyöräillessäni kotiin. Naama kastuu itkusta märäksi vaikka aurinko paistaa ja ruska hohkaa puissa. 

Rukoileminen on kummallista. Olen tehnyt nyt sitä pandemian ajan. Ei se ole kristillistä rukoilemista, varmaankaan, koska en usko persoonallisiin jumaliin. Ennemmin se on jonkinlainen parahdus kohti kaikkeutta, jotakin, mitä kukaan tuskin kuulee, voimapulssi, joka etenee ja ehkä kohtaa jotain. Todennäköisesti ei, mutta mistä sitä tietää. Olen luiskahtanut tähän tapaan samalla kuin luiskahdan koskettamiseenkin - kun ei ole oikein muutakaan. 

Ehkä se on myötätuntoa, ehkä voimaa, ehkä välittämistä, ja kauhua siitä, miten niitä ei saisi äkisti ollakaan. En tiedä. Ajattelen sitä, miten Gary Snyder kirjoittaa, että laulu todistus voimasta / voimasta sisällä. Tai jotain sinne päin. Siis sanat, en ole sanantarkka. Sisältö on osapuilleen tuo. Mutta siltä rukouskin tuntuu, voimasta joka purskahtaa laulun tavalla kohti hälläväliä.

Ajattelen, miten väärässä olin nuorempana kun suhtauduin jotenkin silmiä pyöritellen jonkun sanoessa rukoilevansa puolestani. Tai jonkun muun puolesta, jonkin asiaintilan toteutumisen puolesta. Nykyään, täysin järjenvastaisesti, taidan uskoa, että rukous on monesti vaikkapa mielenosoitukseen tai johonkin kokoukseen tai järjestötoimintaan osallistumista voimakkaampi ele. Se tuo keskiöön, se vakauttaa, auttaa pysymään fokuksessa. (Niin tärkeitä kuin sosiaaliset toiminnot ja pyrinnöt ovatkin, en luoja paratkoon voi väittää niiden vakavalla naamalla auttavan pysymään fokuksessa. Pikemminkin koen, että niissä helposti hukkaa kaiken, myös päänsä. Ja ainakin mielenrauhansa jokseenkin ennalta-arvattavasti.)

Kotona Vompsu tekee työasioita ruokahuoneen pöydällä ryöppyävien kasvien ääressä. Aurinko, ruska, Laguuna. Laguuna kylpee auringossa, ja kun Vompsu erehtyy jättämään sen hetkeksi valvomatta, se käy muuttamassa kalenterista juuri sitä kalenterikutsua, joka on erään eduskunnan valiokunnan lähettämä. Järjestelmä ilmoittaa, että kalenterin muutosta ei ole voitu toimittaa kutsun lähettäjälle ja muille osallistujille tiedoksi. Ehkä ihan hyvä niin, ettei valiokunnan kokousta koko loppuvuodeksi ole ajankohdaltaan muutettu vain sen takia, että toimistokissa on katsonut taas asiakseen kävellä näppäimistön päältä. Toisena päivänä Laguuna käveli näppäimistölle Vompsun toisessa tärkeässä kokouksessa ja onnistui sekä laittamaan laitteen lentotilaan että sulkemaan kokousohjelman. Näissä kohdin on vaikeaa olla ajattelematta, etteikö kissa jollain tasolla tietäisi, mitä nappia kannattaa painaltaa pienin pehmein tassuin. 

Tietenkään se ei tiedä. Kun sitä torutaan lempeästi, se siristelee silmiään ollen selvästi hyvillään huomiosta. Miten pehmeä turkki! Miten pörheä häntä! Miten vihreät silmät!

Onko mitään asiaa, josta voi sanoa, että sen tekee oikein tai väärin - palaan tähän. Tai ainakaan että sen tekee ainoalla tavalla oikein, ehkä, ehkä se on mielekkäämpi kysymys. Ehkä, ehkä joitain sellaisia on. Mutta tämä on vahva ehkä. Mutta ajattelen sitä, miten me olimme kissatalossa, ja Laguuna istui laatikossa ja tuijotti silmiin herkeämättä. A cat may look at a king, sanoi pääni. Tämä kissa katsoo, ei kuninkaallisia, mutta jotakuta joka voi tarjota sille loppuelämän kodin. Ja eläintenhoitaja kertoo, että kissa on palautunut jo yhdestä kodista ja saattaa olla kesyyntymisen kannalta vaikea tapaus. En tiedä, onko siinä tilanteessa muita kuin yksi ainoa tapa toimia oikein. Ehkä ei. 

Uskoani demokratian järkiperäisyyteen nakertaa tällä erää se, että Vompsu on tosiaan menossa kertomaan tutkijoiden näkökulmasta poliitikoille. Asia on monimutkainen, aikaa viisi minuuttia. Aivan naurettavaa. Tuollaisten iskulauseiden pohjalta sitten päätetään yhtä sun toista ja muodostetaan niitä kuuluisia kokonaiskuvia. Tietysti, ei vaihtoehtokaan kovin houkuttelevalta vaikuta. Mutta jotenkin surullista. Tuskin olisi sittenkään niin vakavaa, jos kissa siirtäisi näitä kokouksia joitain tunteja eteenpäin. Vaikuttaisiko sekään mihinkään, lopulta?

Kaikki on satunnaista ja silti se, mikä tapahtuu, jää iäksi siksi, mikä tapahtui. Ei ole takaisinkelausnappia. Ei ole kausaalisuhteidenperuutusnappia. On anteeksikonsti, tietysti, on yllättyneisyyskonsti, meemmevoineettietääkonsti, typeryydenmontakertaatoistamiskonsti, se itsepäisyys jolla ajatellaan, että jos asiantilain kimpusta x on seurannut ennen y, vaikka on toivottu z, ehkä tämä kerta kuitenkin on jollain tavalla erilainen, ja että ainakaan ei kannata tietoisesti ponnistella muutoksen eteen tai kohti asiaa z, koska ponnistelu on aina vaivalloista, tai jotain. 

Jos olisin Laguuna, en miettisi, oliko oikein koskettaa. En miettisi takaisinkelausnappeja silloinkaan kun mietin, miten varaudun johonkin asiaan, kun suunnittelen toimintaani ja päätän, etten halua enää asiantilaa y. Tulisin ja koskettaisin. 

Joskus teen niin nytkin. 

Ja sitten jälkikäteen jään ihmettelemään sitä samaa mitä Elizabeth Strout pistää henkilöhahmonsa pohtimaan Oh Williamissa: missä määrin päätämme joistain teoistamme. 

"...Mutta minä olen ajatellut, Lucy, olen ajatellut kovasti ja haluaisin kovasti tietää - haluaisin palavasti - milloin joku todella päättää tekemisistään? Kerro sinä minulle."

Ajattelin asiaa. 

Hän jatkoi: "Aina silloin tällöin - harvoin - ajattelen että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vain seuraamme jotain - en tiedä mitä mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."

Hetken kuluttua kysyin: "Tarkoitatko sinä ettet usko ihmisen vapaaseen tahtoon?"

William nosti molemmat kätensä päänsä päälle. "Lakkaisit jauhamasta tuosta vapaasta tahdosta, se on moskaa", hän sanoi. Hän asteli edestakaisin lattialla puhuessaan ja haroi valkeaa hiuspehkoaan. "Ihan niin kuin - en osaa selittää, ihan niin kuin nostaisit eteesi valtavan painavan rautakehyksen puhuaksesi vapaasta tahdosta. Minä puhun päättämisestä. Tunnen erään tyypin joka työskenteli Obaman hallinnossa ja hänen tehtävänsä oli auttaa päätösten tekemisessä. Ja hän kertoi minulle, että hyvin harvoin siellä päätettiin mitään. Minusta se oli hyvin kiinnostavaa. Koska se on totta. me vain teemme asioita - me vain teemme."  (Elizabeth Strout, Voi William, käännös Kristiina Rikman.)

Me vain teemme, ja tunnemme. 

Surua, iloa, tyytyväisyyttä, epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä, ahdistusta, helpotusta, vihaa, pelkoa, huvitusta. 

Missä määrin meitä nekään ovat, emootiot jotka puikkelehtivat ihmiskudoksessa kehosta toiseen vikkelästi, näennäisen estoitta. Kuin meemit, jotka eivät liki koskaan sulje suutaan vaan pajattavat taustalla lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, kun on niin väsynyt, että tunnistaa vain kehonsa ääret muita objekteja vasten, vaipuu, vain tunnistaa että tämä tässä - ja nukahtaa tai leijuu hetken korviahuumaavassa hiljaisuudessa. 

Sateesta

Pitkästä aikaa sade tuli kylään. Katto ropajaa, chilit on saattanut nostaa taas ruukkuineen pihalle. Vesisäiliöt täyttyvät nyt kun kasvukausi on varsinaisesti jo ohi. Ehkä tämä silti helpottaa syyskylvöjä ja kevätsipulien istutuksia. 

Kaikki muuttuu. Pyörämatkasta junalle tulee märkä ja kylmettävä. Illalla tilaan jonkun maan armeijan ylijäämäkumirukkaset. Semmoiset, minkä alta eivät tumput tai sormikkaat kastu pyöräillessä, ja jonkun toisen maan armeijan ylijäämäsadehousut, jotka eivät ehkä vuoda samalla tavalla kuin ne kalliit sadehousut, jotka ostin 2017 mutta jotka eivät ikinä ole oikeasti pitäneet vettä kovinkaan hyvin - epäilemättä koska ne yrittävät samalla olla "hengittävät". 

Ulkoa sateen tauolla sisään samotessani ajattelin eri aikakausia. Ajattelin vaatteita, joita joskus käytin sateella pyöräillessä. Joskus oli kirjavia kiliseviä vaatteita, nyt armeijan ylijäämäkamaa. Ajat muuttuvat. En voi tietää, millaista olisi elää pandemiaa nuorena ja uskoen, että ei se voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. (En voi tietää, millaista olisi elää pandemiatta nuorena ja uskoa, ettei mikään vuorovaikutuksissa voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. Enää. Ja entinenkin on vain nuljuva muisto.)

On niin vähän, mitä oikeasti voi tietää.

Luen Will Storrin kirjaa Selfie, ja mietin, millaista olisi ollut elämä, jossa ei olisi opiskellut filosofiaa heti parikymppisenä. Sosiaalipsykologiaa. Jossa uskoisi, että ihminen on itselleen läpinäkyvä ja osaa selittää oikein, miten ja miksi. Jossa uskoisi, että kehon viesteihin voi aina luottaa, tai intuitioon, tai auktoriteetteihin. Jossa ei olisi lukenut Umberto Econ sanoja ja pysähtynyt ja ajatellut että niin tosiaan, sanat ovat ne joilla voi valehdella. 

Selfiessä Storr jakaa itsen virrat seuraavasti: läsnäaistimusten virta, hallusinaatioiden (mennyt, tuleva, toisaalla) virta, emootioiden kirnuava virta ja tarinan virta, joka koettaa nämä kaikki koota joksikin yhtenäiseksi ("and never shuts up"). 

En tiedä, onko se vain tarinaa, että korostan niitä läsnäaistimuksia ehkä hivenen enemmän kuin ympäröivä kulttuuri. Mutta sen tiedän, että sataa, kirkastuu, että pilvet. Ja linnut. 

Toivottavasti sade ei katoa näin pitkäksi aikaa toiste. Sitä tarvitaan. Kun teen harjoitusta, on aina kuin sataisi. Pysähdyn, kuuntelen, ihohuokoset kukkivat korvia. 

Somelakko

En ole aiemmin kokenut somea ahdistavana, mutta viime päivien kiukkuinen tulikivenheittely sai aikaan sen, että jonkin aikaa asiaa aamukahdelta vatvottuani päätin pistää somen säppiin toistaiseksi. Blogia en miellä someksi ja pidän tätä tärkeämpänä asioiden jäsentämisen kannalta. Sikäli on todella omituista, että some nieli niinkin moneksi vuodeksi tältä voimavaroja. 

Luen Tonu Onnepalun kirjaa. Ymmärrän sitä paremmin kuin somea. Vähän kuin laajennettu ja nykyaikaistettu Saarnaajan kirja, tuo vanha lemmikki. 

Jostain luin joskus, että Saarnaajasta saisi pitää vasta vanhetessaan, mutta itse pidin siitä jo kaksikymppisenä, samoin kuin Tyhmyyden ylistyksestä. Silti en ole katsonut tarpeelliseksi pohtia, olenko masentunut, kuten Onnepalu tekee. Ehkä se on ironiaa? Varmaa ainakin omalla kohdallani on, että tämän tilan sisältä mikään ei näyttäydy yhtä kammottavana kuin menemiselämä ja romanttinen rakkaus, jota Kalifornian-nainen kutsuu hullun taivaaksi. 

Huomaan jääneeni levottomaksi eilisen työhaastattelun jäljiltä. Oppisinko valehtelemaan riittävän hyvin? Haluaisinko oppia? Haluaisinko sanoa "koronanjälkeinen aika" tietäessäni, että ollaan kaikessa muussa, en taatusti. Eilen oli toisen työpaikan kokous Teamsissa (tätä nykyä teen töitä neljälle taholle edellisvuosien kolmen asemesta). Siellä puhuttiin huolestuneesti heistä, jotka eivät suostu ymmärtämään, ettei koronasta enää tarvitse välittää. 

Olisin tietysti voinut kysyä, kenen mielestä ei, ja miksi ei, mutta muserruin sen yksimielisyyden alle. Vaihdoin kallonsisäisen suotimen siihen, jossa näin luurangot keskustelemassa tästä asiasta Teamsissa. Helpotti hieman. Mutta huomaan herääväni synkeänä ja yksinäisenä ja jotenkin lannistuneena. 

Ajattelen haastattelua, jonka luin männäpäivänä, ja josta olen keskustellut muutaman luottoihmiseni kanssa. Se on kysymyksissään täysin järkeenkäypä mutta tässä asenneilmastossa siitä ei oikein kai ole viisasta puhua. Meidän yhteiskuntaamme on äkisti versonut monia asioita, joista ei ole oikein viisasta puhua. Jotenkin liki kaikki muut näyttävät nollavan kognitiivisen dissonanssin, ehkä auktoriteetin menetelmällä. Itse en pääse yli siitäkään, että jotain vauva.fi-saittia sensuroidaan aivan mielivaltaisesti juuri kun siellä on jotain ei-pelleilymielessä tuotettua asiaakin. 

Seison puutarhassa, korjaan omenia ja talouspäärynöitä suoraan puusta kestokasseihin ystävälle vietäväksi. Saamme kassit toiselle puolelle Suomea kolmannen ystävän avulla. Molemmat ystävät ovat tulleet tutuiksi blogin kautta silloin joskus. (Onpa siitä kauan.) Naapurin mies huutelee kasvimaaltaan ja yskii välillä pahan kuuloisesti. Huutelen takaisin. Ei ihmeemmin liikenteen ääniä, ei kivitaloja, ei asfalttia. Helpotus tästä kaikesta. Lintu lentää koivusta toiseen. Illalla näimme Vompsun kanssa kurkia. Tosin kurjethan kuullaan ensin, ikiaikaiset töräykset, ja vasta sitten älytään tutkia taivaankantta tarvittavalla paneutumisella. Nytkö ne jo lähtevät? No, onhan iltaisin toki jo aika pimeä. Galapagoksentomaatti, joka ei siis ole tomaatti lainkaan vaan villi lähisukulainen Galapagos-saarilta, on kellastanut kaikki lehtensä, samoin Joseph Lofthousen tomaatit, joihin on risteytetty luonnonlajisukulaisia, S. habrochaitesia ja S. pennelliitä. Ne puhuvat vielä luontoa ja säätä, toisin kuin tomaattitomaatit, jotka vaan jatkavat hommiaan sinne saakka että lyhistyvät pakkasiin tai sienitauteihin. 

Tuntuu oudolta kun on äkisti niin kylmä. Pakko pistää kasmirtakki päälle, ja pipo. 

On siellä kuitenkin parikymmentä astetta vaikkei siltä tunnu.

Valmistaudumme talventuloon. Viime talvena kalleimpien kuukausien sähkölasku oli yli 600 euroa kuulta. Meillä on siis pörssisähkö. Kovaa menoa on tulossa tällekin talvelle. Vompsu soitti sähköyhtiöllemme ja kyseli, millainen sopimussakko tulisi, jos irtisanoisimme määräaikaisen sopparimme. Ei heillä ole sopimussakkokäytäntöä, se tarkoittaisi retkeä oikeusistuimiin. Antaa olla, totesimme. Se on vain rahaa. 

Tämä liki kaataa taloutemme mutta aiomme selvitä irvistellen. Olemmehan me aina ennenkin selvinneet. (Tuntuu ihan hullulta, millaisilla palkkioilla elin vuosikaudet. Ihan oikeasti. Nykyään olen mielestäni melkoinen kroisos mutta tietysti melkein kenen muun mielestä tahansa aivan auttamattoman köyhä.) 

Ensi kuussa katolle tulee melko laaja paneelisto mutta se helpottanee laskua enemmän kesällä kuin talvisin, jolloin aurinko ei säteile samaan malliin. Tänään sähkömies kävi asentamassa vesivaraajan sulakkeen sisääntuloon aikakytkimen. Nyt sen sijaan, että varaaja alkaa lämmitellä aina kun jokin laite vähänkin imaisee lämmintä vettä, se saakin lämmittää vain öisin ja silloinkin vain kolmen halvimman tunnin aikana. Sähkömies sanoi, että ei hän kyllä lämmitä vesisäiliötä itse kuin pari kertaa viikossa ja vielä kerrankin viikossa lämmittäen sen pitäisi olla legionellaturvallinen, kunhan lämmittää kerralla vähän korkeammalle. (Ja luultavasti pahin legionellavaarani on ihan muualla.) Varaaja on kuitenkin hyvin eristetty ja veden lämpötilaa pystyy tarkkailemaan aistinvaraisesti - kun se alkaa tuntua viileältä, kytkin päälle. Luulisi sopivan lämmitysrytmin löytyvän aika nopeasti. Lämmintä vettä olemmekin säästäneet aina, myös kerrostaloasukkeina aikanaan. Sellaista kaikkea jää hihansuihin ympäristöjärjestöaktiivivuosista. Vedenkulutuksemme kokonaisuudessaan on ollut suunnilleen puolet sitä mitä edellisillä asukkailla (joita oli myös kaksi, plus kaksi koiraa). Ja roskis tyhjennetään vain neljänneksellä niistä ajoista joina heidän roskiksensa tyhjennettiin. Tiedän tämän niistä esitiedoista, joiden kanssa jätehuolto ja vesihuolto lähestyivät meitä tänne muuttaessamme - olettaen aluksi, että asiat sujuisivat suunnilleen samalla tavalla, kun on yhtä monta ihmistäkin, mutta ei se ihan niin mene. Ihmisillä on hyvin erilaisia kulutustottumuksia. 

Ihmeellinen elokuu. Hedelmiä ja kasviksia ei tarvitse nyt ostaa. Syömme sitä, mikä pihassa kasvaa. Ensi vuonna enemmän penkkejä, enemmän valinnanvaraa.

Tuntuu jotenkin mukavalta työntää kauemmas etenkin naamasto, josta on viime aikoina tullut lähinnä semmoinen kysyvä olo, että haluanko oikeasti olla yhteyksissä kaikkien näiden ihmisten kanssa, ainakaan tällä tavalla. 

Brene Brownia lukiessa

Ystävät ovat jo niin pitkään hehkuttaneet Brene Brownia, että saan viimein joulutauon aikana tilattua muutaman kirjan lähikirjastoon. Vaikka en pidä itseäni kovinkaan häpeäalttiina (syyllisyysaltis sen sijaan olen huvittavuuteen saakka: tarvitsee vain katsoa vaikkapa koulutus- ja urapolkuani, suhdehistoriaani ja niin edelleen: kyllä, sovitus- tai taidonhankintatalkoot meneillään), olen selvillä siitä, että muutamien asioiden tiimoilla koen häpeää. Ja että etenkin nuorena olen kokenut sitä enemmän - en ikinä niin paljon kuin olisin voinut, koska minut on sosiaalistettu enemmän syyllisyyteen; en edelleenkään tajua, miten kaikkea aasta ööhön häpeävä äitini onnistui tässä mutta ehkä tosiaan riittää, että lapsella on yksikin aikuinen järjen ääni ulottuvillaan, jolloin jo varhain voi päättää, että ei, en halua tuota, ja kun vaihtoehtoinen malli on tarjolla, ripustautua sen reunaan - joskin nuo kuopat ovat aika pian tasaantuneet. Lapsena soitin useamman kerran lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen ja tosiaan, se auttoi. Ystävä, jonka äiti oli psykologi, tiesi puhelimesta ja vinkkasi siitä kerran, kun olin ihan umpisolmussa ja siitä pitäen soittelin sinne aina välillä.

Brownin kirja En olekaan yksin on oikeasti hyvä. Ei ihme, että moni haluaa kuulla Brownin livenä. Ehkä keskeisin Brownin uralla on ollut teesi, jonka hän kuuli ennen akateemista uraansa ja jonka ympärille hänen tuotantonsa on rakentunut: "Ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa häpäisemällä ja väheksymällä heitä." Tässä muuttaminen viittaa tiettyyn, toivottuun muutokseen. Totta kai traumoittuminen muuttaa käyttäytymistä, mutta harvemmin sillä tavalla kuin toivottiin. (Tietysti haluan heti lisätä, että sama pätee muidenkin eläinten käyttäytymiseen vaikka ne eivät koe syyllisyyttä eivätkä häpeää: rangaistus toimii palkkiota huonommin.)

Kirjassa on myös harjoituksia, jotka ajattelin kirjoitella itselleni tänne muistiin. Brown suosittelee harjoitusten tekemistä sosiaalisesti, ei yksin, ja tämä on taatusti matalin mahdollinen kynnys tehdä sosiaalisesti.

Häpeän laukaisijoiden tunnistamisen harjoituksessa täydennetään lauseita, jotka alkavat fraasilla "Haluan tulla mielletyksi..." ja "En halua tulla mielletyksi..." Ylipäänsä koko lause tekee minut ensin surulliseksi: jos jostakin olen selvillä, niin siitä, että sosiaalisia heijastumiaan ei voi hallita eikä siihen kannata ehkä ihan kauheasti tuhlata ruutia. Mutta on myös selvää, että tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen satuttaa ja tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen on tukenut vaikoissa paikoissa, joten yllytän itseäni: tee harjoitus! Ja mietin tätä läpi koko eilisen päivän palautellen mieleeni niitä kohtia, joissa tunsin tulleeni jotenkin niin epämiellyttävällä tavalla nähdyksi, että sulkeuduin kuoreeni ulvomaan. Tai joissa äkisti sain toivoa lainaksi. Oli paljon helpompaa kartoittaa, miten ei halua tulla mielletyksi.

Tässä se on:

Haluan tulla mielletyksi (5 asiaa): kehityskelpoiseksi, arvokkaaksi oppimiskumppaniksi, hitaaksi oppijaksi, anteeksiantavaksi, eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäseneksi.

En halua tulla mielletyksi (5 asiaa): valmiiksi, toivottomaksi, hedelmällisyysikäiseksi naiseksi, pahantahtoiseksi hirviöksi, kohtuuttomaksi.

(Brenen Brownin kirjassa näitä naisten listoja on useampi. Useimmat niistä tuntuivat minusta hyvin hämmentäviltä - mutta jotkut kohdat niissä lapsuudenkodista kovin tutuilta!)

Avaan tätä listaa:

Huomaan, että yksi tärkeimmistä teemoista elämässäni on ollut ainakin blogia kirjoittamaan alkamisestani lähtien kehityskelpoisuuden teema: oikeus kasvaa. Yhteen haastatteluun sanallistin sen muotoon: "Kukaan ei ole valmis ja kukaan ei ole toivoton." Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua johonkuhun toiseen, yritän muistaa tämän. (Joskus se jää tietysti vain yritykseksi.) Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua itseeni, yritän etenkin muistaa tämän kohdan. Katkeransuloinen totuus tästä kohdasta on, että kasvatustoivottomuuttaan hävennyt äitini on ollut tässä suhteessa varsin onnistunut kasvattaja: minulla on kaiken aikaa toisteltu, että minua rakastetaan, vaikka tekojani tai käyttäytymistäni ei todellakaan rakasteta. Kapinoin lausetta vastaan pitkälle pitkälle aikuisikään, koska kysyin vastakysymyksen: Mitä on ihminen, ellei tekonsa? Oikeastaan vasta joogassa olen oppinut luottamaan siihen, että me kaikki olemme niin paljon enemmän kuin tekomme. ("We are more human beings than human doings.")  Me kaikki olemme osa pyhää suurta tanssia. Ei sekään näkökulma ikinä ole ollut niin vieras, mutta on tarvittu aika tavalla systemaattista meditointia, jotta vähitellen on pystynyt laskeutumaan siihen varmuuteen, että ainakaan ihminen ei ole menneiden tekojensa summe. Ja kirjoittaahan Jorge Luis Borgeskin otteissaan apokryfisista evankeliumeista, että puu voi olla parempi tai huonompi kuin hedelmänsä. Tähän varmaan liittyy myös deweylainen etiikka: olennaista on liike ja sen suunta. Tuntuu kutakuinkin yhtä hävettävältä tulla arvioiduksi toivottomaksi kuin valmiiksi. Toivottomaksi arvioinnilla tarkoitan ulossulkemista, ystävyyden katkaisemista: toinen arvioi, ettei minuun kannata tuhlata ponnisteluita, koska tuskin kuitenkaan muutun tarpeeksi nopeasti tai tiettyyn suuntaan. (Ajattelen tietysti, että toisella on oikeus tällaiseen arvioon. Minäkään en ole jaksanut kaikkia ihmisiä. Joskus voimavarat voivat olla aika vähissä. Mutta ainakin itse tunnun aika usein pikemminkin ali- kuin yliarvioivan oman voimani ja vaikutukseni toisten elämiin. Sekin lienee jokin suojamekanismi.) Valmiiksi arvioinnilla tarkoitan tilannetta, jossa toinen kokee minut jotenkin - pelottavana, yläpuolellaan olevana, paremmin tietävänä ja jällleen kerran jähmeän muuttumattomana, ja sen takia katkaisee keskusteluyhteyden. Hemmetti, en oikeasti tiedä paremmin. Todellakaan. Teen nytkin jotain hassua kirjan harjoitusta saadakseni selville, miksi joissain kohdin tuntuu niin kurjalta kuin tuntuu. Muistan yhden yliopistokurssin, jossa yksi ryhmän jäsenistä jotenkin taisi musertua meidän muiden hyvästä meiningistä ja alkoi huutaa, että me olimme hemmoteltuja paskoja, ällöttävän täydellisiä ja kalliine muotivaatteinemme tosi ärsyttäviä. Se tuli ihan puskista ja tuntui älyttömän pahalta. Ei kauheasti auttanut, että koetimme sanoa, ettemme olleet todellakaan täydellisiä - ja halusimme hänen jatkavan ryhmässämme. Se ihminen lähti ovet paukkuen menemään. En edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä siinä kohdin tapahtui. Mutta se tuntui pahalta ja kaikki olivat jotenkin häpeissään ja surullisia purkaessamme tapahtunutta. Tapahtuneesta tuntui myös pelottavalta kirjoittaa kurssin oppimispäiväkirjaan.

Arvokas oppimiskumppanuus ja hidas oppijuus liittyvät tähän tematiikkaan, koska nekin ovat tekemisissä muutoksen ja oppimisen kanssa. Voi kuulostaa oudolta, että haluaa tulla jäsennetyksi hitaaksi oppijaksi, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Esimerkiksi parisuhteissa olen huomannut, miten toinen saattaa kiihtyä ja ärtyä, kun asia, josta hän on sanonut, ei mene heti perille. Poisoppiminen on valtavan hidasta. Ei yhtään auta, jos siitä suututaan tai naljaillaan. Kun oppimsen älytön hitaus tajutaan, syntyy kärsivällisyyden tila, jossa on aikaa oppia. Tarvitaan monia toistoja, joiden kuluessa tulee epäilemättä myös takapakkeja ja erehdyksiä. Arvokas oppimiskumppanuus viittaa suunnilleen siihen, että suhde on tasavertainen ja keskusteleva: molemmilla on oikeus mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa (ainakin tästä muistuttamisen jälkeen) ja molemmat tietävät, että molemmat ovat oppimassa, ja ovat siksi valmiita jakamaan prosessin, jonka arvelevat tekevän molemmille hyvää.

Anteeksiantavuus haluttuna määreenä liittyy tähän, samoin kohtuuttomuus ei-haluttuna määreenä. Teen kovasti töitä sen eteen, että sitoutuessani johonkuhun olen käytettävissä, jaksan antaa anteeksi ja pysyn vaatimuksissani kohtuullisena. Ajattelen kohtuuttomuuden vastakohdaksi tyytyväisyyttä: miten tunnetaan tyytyväisyyttä epävarmuudessa ja epämukavuudessa? Olen kokenut itse varmimmaksi perustaa tyytyväisyyden omaan toimintaani: tiedän, että yritän tosissani ja haluan hyvää sekä toiselle että itselleni. (Ja välillä epäonnistun kohtuuttomuudessa niin että paukkuu - esimerkiksi vaatiessani toiselta ihan liian äkkiä ihan liian isoa oppimisloikkaa. Hemmetin kärsimättömyys. Minun, jos kenen, luulisi muistavan, miten karmivan hidasta oppiminen on.)

Sitten on joukko erillisiä asioita - todellakin.

Pahantahtoinen hirviöys liittyy syyllisyydentuntoon ja siihen, että koettaessani sovitella tapahtunutta saankin lisää lokaa niskaan, olletenkin koska yhteydenhakuyritykseni ovat kosmisen huonoja. Syyllisyysalttius tarkoittaa, että koetan hyvittää asioita, jotka koen tehneeni väärin - joko ihmiselle itselleen, jos hän tuntuu riittävän turvalliselta keskustelukumppanilta, kuten useimmiten on, mutta joskus käy myös niin (ja menneisyydessä kävi enimmäkseen niin) että sisäinen kriitikkoni suuttuu tekemisistäni niin valtavasti ja arvelee minun satuttaneen tuota toista niin pahasti, etten uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkään pilaavani toisen elämän. Tämä on selvästi irrallinen moodi, joka on äärimmäisen tuskainen. Nuorempana siihen liittyi aimo annos itsetuhoisuutta ja rankaisevuutta. Nykyään tunnistan ne kuviot eikä minun tarvitse yleensä koetttaa rankaista itseäni: enhän edes usko siihen, että rangaistus on hyvä oppimisen ajuri. Tiedän hyvin, mitkä kuulemani lausahdukset liittyvät tähän moodiin. Moodi kuulostaa korviini lähinnä mummun ja joskus myös isän ääneltä. Luultavasti tämän moodin takia minun on tuskallista katsoa peiliin ja vaikeaa hyväksyä ulkonäköäni: vaikka tekisin mitä, näytän juuri niiltä ihmisiltä, jotka ovat riittävän monta kertaa nähneet minut pahantahtoisena hirviönä. Äiti koetti koko lapsuuteni sanoa, etteivät he oikeasti tarkoita sitä, heillä on vain tapana sanoa kielteisiä asioita ja siitä ei pidä välittää. Varmasti hän on siinä oikeassa. Enimmäkseen en välitäkään siitä, mutta on tapauksia, joissa romahdan syyllisyydestä häpeään ja sisäinen ääneni kertoo, että kaltaiseni hirviö ansaitsisi lähinnä tapetuksi tulemisen. Onneksi moodi ei kestä kauan ja tunnistan sen nykyään samoin tein kehontuntemusten perusteella: syke kohisee korvissa, rintakehässä ja vatsassa on jääkylmä möhkäle, päässä vähintään rekan mentävä aukko, kurkkua kuristaa. Jälkikäteen pää tuntuu päiväkausia siltä, että joku on rikkonut sen sisässä lasin. Tiedän jo, että se menee ohitse. Kaikki tässä elämässä menee ohitse. Joskus joku toinen tuo ilmi, että hänen mielestään olen pahantahtoinen. Se työntää minut välittömästi tähän moodiin: no niin, siinäs näit ja siitäs sait, se on totuus ja ansaitset kuolla. Nykyään tiedän senkin, että toinen tuskin on tarkoittanut tätä. Ei hän voi tietää, mitä sisässäni tapahtuu, ja vaikka hän tietäisi sen, on hänellä silti oikeus kantaansa ja sen sanomiseen. Minä en vain itse halua uskoa siihen. Se on niin sen kokemuksen vastainen, jota kuitenkin tunnen ihmisiä ajatellessani. Näen ihmiset aika hauraina vaikkakin pelottavina. En ajattele, että meillä kellään on lopulta rajoja: synnymme, emergoidumme vuorovaikutuksessa.

Toinen kummajaisista: halu tulla hahmotetuksi eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäsenenä. Tarkoitan tällä kai sitä, että hyväksytään, että olen laumaeläin, oppimisen lainalaisuudet pätevät minuunkin, minua motivoi lauman hyväksyntä, läheisyys ja yhteys - ja että olen ihminen, siis erehtyvä, epäröivä, aprikoiva, syvästi tunteva ja ennen kaikkea jatkuvasti muuttuva. En ole mikään yksittäinen ajatukseni, tunteeni tai tuntemukseni, tekoni, moodini tai ikäkauteni. Tai edes niiden summa. Olen osa tanssivaa maailmanhistoriaa, aikakautta kotkotuksineen ja ylilyönteineen, yhtä sokko kuin me kaikki erilaisille tavoille kärsiä. Ja tuo suvun jäsenyys: niin kovasti kuin kamppailenkin sitä vastaan, mitä en halua ottaa vastaan sosiaalistuksestani, on ihan selvää, että kuulun sukuuni. Minussa on sama levottomuus, metsiin pakenevuus ja karkea huumori kuin äidin puolen suvussa. Siedän joitain asioita aika hyvin, koska olen oloutunut niihin lapsena enkä koe niitä samalla tavalla tuskallisiksi kuin moni muu. Ja sitten on asioita, jotka koen hyvin tuskallisina ja joita muiden on vaikeaa ymmärtää. (No, tämä taitaa olla ihmisyyden määritelmäkin, ehkä.) Sukuni jäsenenä minulla on aistiyliherkkyyksiä vaikka muille jakaa. Niistä puhuminen voi tuntua joskus musertavalta, koska tajuan, miten oudolta, hankalalta ja huomiohakuiselta se vaikuttaa. Ja olisi kauhean mieluusti jeeshenkilö, joka ei huomaa muutoksia ympäristössään vaan pystyy pitämään mielensä niistä huolimatta työssä. Oikeastaan vielä Suomen erityisherkkien keskusteluryhmää enemmän minua auttoi Thaimaassa eräässä buddhalaisluostarissa näkemäni taulu, jossa luki, ettei kotkien pesässä vartu kyyhkysiä. On olemassa tietty perheyhtäläisyys, ja aistiherkkyyden on arveltu periytyvän, sen geneettisestä pohjastakin on kirjoitettu. Olen onnekseni saanut kasvaa perheessä, jossa on ymmärretty aistiherkkyyttä. Toisissa perheissä ja suvuissa on epäilemättä toiset asiat - ja niitä on usein tosi vaikeaa edes havaita, kun ei ole sillä lailla herkistynyt etsimään merkkejä sellaisesta. (Mietin niitä Brownin kirjan naisten häpeälaukaisinlistoja ja sitä, miten oikeasti erilaisiin rooleihin meitä oloutetaan jo sillä, että satumme syntymään eri sukuihin.)

Kolmas kummajaisista - ja ehkä kummallisin: Kun muistelin, mitkä tapahtumat ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, tajusin, että hemmetti vie, minulla on koko joukko kauheita haluan-vajota-maan-alle -tapahtumia, joissa on yhteinen nimittäjä. Tämä on vähän hämmentävä juttu mutta ehkä se tästä selkenee. Laukaisin on tämä: Minua kohdellaan hedelmällisyysikäisenä naisena ja arvellaan sen nojalla, että käyttäydyn tietyllä tavalla ja haluan tiettyjä asioita. Olen kokenut sen sellaisena, että matto totisesti kiskaistaan jalkojen alta ja haluaisin korjata toisen virheen - mutta kun olen biologisesti ottaen de facto hedelmällisyysikäinen nainen, mitä ihmettä voisin sanoa? "En ole se, joksi minua kuvittelet", ehkä? Nyt tämä vaihe alkaa olla ohitse, onneksi.

Kun kuulin erään transihmisen kuvaavan prosessinsa sitä osuutta, jossa otettiin sukupuolineutraali nimi, ymmärsin tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni häntä täysin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia nousi itsessäni ottaessani sukupuolineutraalin nimen. Jos olisi syntynyt vuosikymmeniä aiemmin, olisi elämäni ehkä mennyt kuin ystävälläni, joka teki lapset ja tunsi aina olevansa ulkona ja outo, ja vasta eläkeiässä on uusien keskustelujen myötä tajunnut, ettei ole koskaan kokenut itseään naiseksi. Ja jos olisin syntynyt viisitoista vuotta myöhemmin - ehkä se keskustelu, jota nykyään käydään, olisi tarjonnut kanavoitumistien outouden ja joukkoon sopimattomuuden tuntemuksille vahvemmin. Kuka ties vaikka olisin mennyt sukupuolen korjausleikkaukseen? Mahdotonta arvioida. Asiat ovat menneet, kuten ovat menneet.

Mutta vaikka pidän kehostani monella tavalla eikä minulla ole yksityisessä sfäärissäni mitään sitä vastaan (paitsi ehkä kasvojani, joissa näkyy isän suvun leima), en ole ikinä onnistunut jäsentämään itseäni naiseksi. Ja siis nimenomaan hedelmällisyysikäiseksi naiseksi. Ei minua haittaa olla tyttö tai mummo ja sellaiseksi itseni jäsennänkin, jonkinlaiseksi mummolapseksi. Enkä taatusti osaisi mieltää itseäni mieheksikään, ainakaan näin yhtäkkiä keski-iässä! Ei minua ole sosiaalistettu sellaiseen, enkä ole siitäkään kategoriasta ollut kovinkaan kiinnostunut. Eikä minua hävetä, ainakaan tällä erää, se, että olen jossain muualla kuin näissä kategorioissa, vaan se, että minut tunkaistaan sen kokemuksen vastaisesti toiseen näistä kategorioista. En tiedä, onko kyse hormoneista, kasvatuksesta vai mistä - eikä sen ole oikeastaan väliäkään.

Mutta tiedän, miten reagoin, kun sain esimerkiksi joulutauon aikana kirjeen vanhalla naisen nimelläni. Lysähdin lattialle haukkomaan henkeä ja sitten itkin tuntikausia jankuttaen, eikö tämä paska IKINÄ lopu. (Mietin parhaillaan, vaihtaisinko etunimen uudelleen - eli ottaisinko uuden nimeni perästä pois vanhat ristimänimeni, jotka jätin nimeen pelätessäni, että vanhempani hylkäävät minut, jos heitän ne täysin mäkeen, ja joita jotkut tahot nyt sitten aina välillä haluavat käyttää puhutteluissaan. Yksi sukulaiseni ei arvatenkaan edelleenkään lopeta tuon nimen käyttöä: hän on ilmoittanut, että tulen aina olemaan hänelle sen niminen.) Enkö ole koettanut kaikkea: tosiaan, vaihtanut nimeni, etten joudu tulemaan kutsutuksi nimellä, johon en vain pysty kasvamaan, ja enkö ole koettanut asemoida itseni puoliväkisin hedelmällisyysikäiseksi naiseksi kokien olevani jossain hemmetin naamiaisissa? Useimmat miehet ovat olleet tästä hyvin selvillä: ei minua ole kovinkaan montaa kertaa lähestytty seksuaalisesti. Jos pukeudun ja käyttäydyn ei-naamiaisesti, kukaan ei lähesty minua. Jos pukeudun ja käyttäydyn naamiaisesti, joku saattaa lähestyä. Hyvin harvoin, ja yleensä varovaisesti.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei jalkafyssari, joka kysyi, olenko ollut raskaana, koettanut solvata minua. Tai ettei gynegologi koettanut mitenkään häpäistä minua kysyessäni lasten hankkimisen mahdollisuudesta. Tai ettei opettaja minua ristimänimelläni puhutellessani samalla halunnut työntää minua mihinkään porsimishäkkiin. Tai ettei ikätoverien ystävälliseksi bondaukseksi tarkoitettu kysymys mahdollisista lapsista tai että mitä olen ajatellut lasten hankkimisesta ollut yritys sanoa, että olen inhottava ja ällöttävä. Pitkään olin ihan kylmänä näiden avausten liepeillä, koska en osannut kuvitella mitään yhtä ällöttävää ja inhottavaa kuin naisen hedelmällisyys omassa rakkaassa kehossani. Olisin ja olenkin ottanut huorittelut paljon keveämmin, se ei samalla tavalla mene ihon alle: niissä minusta ei ainakaan olla tekemässä synnytyskonetta. Vaikka niistäkin jää likainen olo - niissä halutaan loukata tahallaan ja se tuntuu pahalta: miksi halutaan? Silti se on tuntunut jotenkin helpommalta: toisen halua loukata voi ymmärtää, se on vähän ylilyövää rajan pitämistä ja perhetaustasta johtuen olen tottunut siihen, että sellaisia puheenvuoroja nyt aina välillä tulee. Mutta se, että minut nähdään hedelmällisyysikäisenä naisena, myös hoitotilanteissa ja instituutioissa, joissa olisi valikoiduttava kohti jotakin uraa, on vain ollut liikaa. Oikein tulehtuneessa vaiheessa tosiaan jo se, että minun piti esitellä itseni ristimänimellä, sai haluamaan vajota maan alle ja sitten häpesinkin jossain seminaarissa koko kauden saamatta pihahdettuakaan. (Ikään kuin nuo muut eivät olisi muutenkin kategorisoineet minua "naiseksi" - mutta jostain syystä nimen lausuminen ikään kuin vahvisti ja oikeutti sen.) Se, että muutin nimen, oli hämmentävän toimivaa. Äkkiä rentouduin ja pystyin ottamaan puheenvuoron.

Ei ihan yksinkertaisin liipaisin tämä naiseus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan tietysti tajunnut, millaisena tämän koen, enkä ole osannut sitä itse sanoakaan. Se on vain tuntunut epämääräisellä tavalla hyvin väärältä ja loukkaavalta ja olen pelännyt tilaisuuksia, joissa haluaisin valua kasaan, kun vääränlainen puhuttelu on nitistänyt minut tuosta noin vain. Eikä ole aina ollut yksinkertaista suhtautua lajitovereihin, jotka haluavat, ihannoivat ja kaipaavat jotakin, joka on itsestä ollut vain ällöttävyyden huipentuma, liki täydellinen häväistys. En koe heitä häväistyiksi, ymmärrän heidän halunneen sitä, mutta en ymmärrä, millaista olisi haluta sellainen elämä. Se ovi ei ole edes raottunut minulle - ja kun se ei ole tähään ikään mennessä raottunut, tuskin raottuukaan. Luulen, että tätä täytyy tutkia lähitulevaisuudessa tarkemmin: millianen kuva tuo tarkalleen on. Mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että kokeilen tätä hypoteesia - oikeassa olemistahan ei voi mitenkään taata - ja uskallan nyt kirjoittaa siitä, miten vaikealta kaikki tämä on tuntunut.

Tämä saattaa olla ihan biologistakin - yksi narttukoirani ja yksi uroskoirani ovat olleet ihan sekaisin sukupuolirooleistaan eivätkä selvästi ole osanneet asemoitua sukupuoleen koirienvälisessä kommunikaatiossa. Itsehän en lapsenakaan osannut nukke- tai kotileikkejä: en vain yhtään ymmärtänyt, miksi. Jos kotileikki oli ainoa vaihtoehto, halusin olla koira. Merkillepantavaa lienee sekin, että muutama parhaimmista ystävistäni jakaa tämän kokemuksen: miten epämiellyttävää on tulla mielletyksi naiseksi ja miten huonosti naiseus vastaa omaa kokemusta maailmassa olemisesta. Mutta oikeastaan vasta kuulemani transihmisen tarina nimenvaihdoksesta sekä Järvisen kirjasta lukemani sukupuolenvaihtajan kokemus nais- ja miesrooleista saivat minut tajuamaan, että tämä voi olla melkoisen iso osa ulkopuolisuuden tuntemuksiani.

Ja tiedän, miten hullulta tämä kuulostaa: hävetä nyt biologista tosiasiaa. Mutta tosiaan, koen naisen roolin tässä yhteiskunnassa sellaiseksi, johon en osaa yhtään mitenkään identifioitua enkä halua tulla identifioiduksi siihen. En etenkään sen perhemuodossa. Yksi elävistä muistoista tästä oli se, kun Vompsu halusi väitöskirjassaan kiittää minua vaimonaan. Olin ensin niin häpeissäni ja sitten kohta kauhuissani ja vihainen, että oli todella vaikeaa koettaa esittää rauhanomaisesti, että tämä kiitollisuus on sanallistettava jotenkin muuten tai en kehtaa tulla koko karonkkaan. Lopulta minua puhuteltiin lohikäärmeenä. Se tuntui todenmukaisemmalta eikä hävettänyt.

Eilinen oli jotenkin omalaatuinen päivä, kun pyörittelin tätä asiaa mielessä opetusten välillä. Istuin silmät kiinni metrossa ja junassa ja muistoja voimakkaista häväistyksi tulemisen kokemuksista pulpahteli mieleen. Jossain vaiheessa, sen tajusin, lakkasin oireilemasta voimakkaasti siitä, että minut nähtiin naisena ja saatoin antaa useammille naisille luvan luovia lähemmäs itseäni. Se liittyi siihen kohtaan, jossa aloin purkaa itseäni kirjoittamalla näkyville. Purkaa itseä: purkaa häpeöitä, jotka ovat nyt jotenkin pienempiä, kaukaisempia. Tajusin siinä prosessissa, etteivät toiset yksinkertaisesti osanneet bondata sen paremminkaan ja halusin punoa jotain yhteyttä heihin. He olivat monella tapaa hyviä olentoja vaikkakin pelottavia. Me elimme eri maailmoissa, ja vaikka tajusin sen jollakin tavalla, en osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse. Enkä tiedä nytkään, olenko oikeassa - yleensä ensimmäiset arviot ovat aika karkeita. Mutta sen voin kertoa, että näitä tämän lajin häpäisyjä nousi mieleen runsaasti ja että ne tuntuivat oikeastaan ainakin muistiin luottaen jotenkin pahemmilta kuin monet muut. Mutta eihän muisti ole luotettava.

Olen onnellinen tässä iässä, kun olemuksestani mieleen tulevat useimmille vaihdevuodet eikä hedelmällisyys ja perheen perustaminen. Oli rasittavaa olla sen ikäinen, että oletettiin jonkin tuollaisen, jonka koki lähinnä solvauksena, kiinnostavan itseä pohdinnan aiheena. Toki koetin muutaman kerran kuuliaisesti pohtia (yleensä ystävän aloitteesta), haluanko lapsia, koska tiedän biologiset faktat siinä missä toisetkin. En vain päässyt siinä puuta pidemmälle - jos minulla on jokin varmuus ollut elämässäni oman ja muiden kuolevaisuuden lisäksi, niin tämä: EI ainakaan sitä, kiitos. Mutta on aika vaikeaa luottaa mahatuntemukseensa kulttuurissa, jossa esitetään, että tietynikäiset naiset käyttäytyvät näin ja näin ja että jos ei kykene johonkin, on jollain tavalla rikki, ja se rikkinäisyys voidaan korjata, jos vain yrittää tarpeeksi. Niin että yritin kyllä tunnollisesti pohtia, miksen halua samaa kuin niin moni muu, ja törmäsin kerran toisensa jälkeen siihen, että en osaa haluta ja että itse asiassa en edes halua osata haluta. Että minun on riitettävä tällaisenaan. Silloin jotenkin ajattelin, että kyse oli vain perheellisyydestä, mutta eilen asiaa pohtiessa jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin vähän laajempi haukkaus koko hedelmällisyysikäiseen naiseuteen. Sitäkin roolia tosiaan yritin sovitella, mutta tunsin olevani jotenkin hyvin - esittävä. Ja esitys meni päin seiniä kerran toisensa jälkeen.

Tällä erää mietin, muuttaisinko etunimeni siis uudestaan, nyhtäisten sieltä pois nuo entiset ristimänimet. On hyvin vaikeaa ajatella, ettei olisi jotenkin aivan yliherkkä ja naurettava tehdessään niin. Mutta: entäs sitten, ihmiset ovat herkistyneitä tietyille laukaisimille, miksen tekisi elämää itselleni helpommaksi ja onhan minulla siihen lakisääteinenkin oikeus. Ja lisäksi: olen ja saan olla enimmäkseen aika naurettava tai traaginen olento. Kuten muutkin, katsantokannasta riippuen. Odottanen silti elokuulle - sitä ennen on matka, jolla tarvitsen passia.

Noissa toisten naisten häpeäkertomuksissa oli hurjaa tajuta, että apua, joku voi oikeasti kokea vaikeana tämän, tuon ja sen. Usein ne ovat kohtia, joita ei ole tullut kauheasti ajatelleeksi, koska ne eivät silla tavalla tunnu itselle kipeiltä. Olisi helppoa sanoa niitä yksinomaan naurettaviksi, ellei tiedostaisi omankin häpeänsä omalaatuisuutta: tuskin minunkaan kanssani asioivat ihmiset ovat kauheasti tulleet ajatelleeksi, että heidän bondausyrityksensä voitiin etenkin nuoressa aikuisuudessa kuulla suorana solvauksena ja että sen takia en lähtenyt yhdessä uimahalliin, keikalle tai tanssimaan vaan vetäydyin mutisten jotain epämääräistä kiireistä ja vatkutin monta viikkoa, kehtaanko mennä tiloihin, joissa voin osua nokakkain näiden ihmisten kanssa.

Häpeämöykyt ovat todella kummallisia.