Ainakin kilo pähkinöitä

Vieraat ovat lähteneet. Salakapakan sisustus näyttää tällaiselta: Lattialla n. 30 x 50 cm läikkä punaviiniä, ei tunnu lähtevän kuluneesta lautalattiasta hankaamalla, vessanlavuaarissa kyljellään tyhjä punaviinilasi, keittiönlavuaarissa 3 pahvilautasta, 7 muovihaarukkaa, 2 lautasliinaa, tyhjä siideritölkki, hunajameloni, 2 vettynyttä kuivattua aprikoosia. Sängyssä kangaskassillinen appelsiineja ja omenoita, kasoihin järjestettynä 8 avaamatonta keksipakettia, avaamaton kaupasta ostettu kakku, ainakin kilo pähkinöitä avaamattomissa pakkauksissaan, puoli kiloa jugurttikuorrutettuja banaanilastuja, ainakin kilo tavallisia banaanilastuja, puoli kiloa rusina-pähkinäsekoitusta, hedelmäkorillinen kiivejä, appelsiineja, omenoita ja banaaneita, ainakin kilo paahdettuja suolattuja manteleita, 2/3 suklaa-kahvi-ananas-makuista vegaanista täytekakkua, 2 luomujälkiuunileipää, 3 purkkia oliiveja, 3 purkkia viininlehtikääryleitä, pullo valkkaria, pullo kuusenkerkkäkuohujuomaa, ruukullinen sitruunamelissaa, 6 isoa vichypulloa, 6 pulloa sitruunajääteetiivistettä, kukkaruukkuihin törkittyjä tyhjiä mukeja, jotakin muutakinko vielä.

Tupaantuliais-salakapakointiin osallistui näet eilen varsin sopivankokoinen joukko ystäviäni joista osa on keksinyt itselleen myös bloginkin. Osa ei tiedä etukäteen, että meikäläinen bloggaa; en millään onnistu muistamaan, kenelle kaikille olen blogista maininnut ja kenelle en, ja joskus tuntuu siltä, että kaikki irl-tutut kyllä ovat tienneet jo ainakin vuoden, ja yleensä tietysti puhun jostain aivan muusta. (Ihminen, joka puhuisi koko ajan vain päiväkirjansa täyttämisestä, saattaisi olla aika omalaatuinen tapaus.) Tupa on sopivan täysi, ruokaa ja juomaa, kuten inventaariosta käy ilmi, hieman ylimitoitetusti. Huokaus. Pitänee pitää rääppiäiset.



Viimeinen vieras lähtee aamukuuden aikaan tai jotain, tästä minulla ei ole enää muistikuvaa, koska nukun siinä vaiheessa sängylläni päiväpeiton alla vaatteet päällä.

Siivoilen löysässä väsymystilassa, varsinaista krapulaa en ole onnistunut kehittämään, kunhan olen valvonut ja juonut pari lasia. Timo pistäytyy hakemassa kolmikymmenkolmivuotispäivälahjansa, Peter Bichselin Lastentarinoita, yksi tärkeistä kirjoistani, olen tyytyväinen sen lentäessä maailmalle sivut ilmaa lyöden. Syömme kakkua ja juomme sumpit. Lastentarinoita on tietysti perfektionistinen lahja: lahja ystävälle, joka ilmoittautuu julkisesti voivansa olla minuakin vanhempi maailman vanhin lapsinero. Tosin nero en ainakaan minä ole, hihityttää ajatuskin. Lapsi ehkä, siinä on ihan kylliksi kestettävää jo. Mutta Timon ja Bichselin ajatusleikeissä on jotakin samaa.

Olen itkenyt aamulla tovin luettuani Kissan kirjeen, se olisi kai pitänyt lukea illalla. Olen huono kestämään kilttiä imperfektiä ja rakkautta imperfektissä. Imperfekti on ehdoton, alan vihata sitä hetki hetkeltä enemmän, se saa minut tuntemaan itseni jo kuolleeksi. En ymmärrä, miten voidaan sanoa: rakastin, rakastit, rakasti, rakastimme, rakastitte, rakastivat, rakastettiin. Negaatio ja imperfekti vielä menisi, mutta tuo ei. En ymmärrä, en vain osaa ymmärtää. Ei se mitään. Ehkä Kissa tekee samaa kuin valaistuvamies, ehkä hän tavoittelee nirvanaa sulkemalla pois ja minä sulkemalla sisään. En osaa todellakaan sanoa mitään erityisen järkevää tästä teemasta, paitsi että en osaa imperfektiä. Ja tässä olen Stevensin kanssa riidoissa - Stevens-kulta kun kirjoittaa, että "epätäydellinen imperfekti on paratiisimme. Huomaa että tässä katkeruudessamme ilo, koska epätäydellinen meissä on niin kuumaa, on sanojen viallisuus ja äänten itsepäisyys." (Suom. Jukka Kemppinen) Vai epätäydellinen imperfekti. Eikö juuri imperfekti ole täysi, täydellinen, täydentämättömissä?

Tajuan siinä iloitessani ihmisten keskellä, etten osaa rakastua kehenkään ehkä pieneen aikaan. Suhtaudun ystävällisesti ja luottavaisesti, mutta siinä kohden, missä minussa pitäisi olla paikka, joka hypähtää tai tuskin uskaltaa hengittää sinänsä mielenkiintoisten ihmisten läheisyydessä (tunnistan heidät jo teoreettisestikin, menemättä mukaan tunteella, ja on toki aikakin, tässä iässä), olenkin vain neutraali ja iloinen. Ehkä luisun nunnanrooliini yhä varmemmin.

Ja ehkä se on hyväksi.

Timokin, joka tulee hakemaan lahjansa, yltyy katselemaan sisustustani ja sanoo sen olevan ihan toisenlainen kuin Tähtitorninmäellä, jossa minulla oli sellainen punaportainen puolipaheellinen kellariloukko porvariston loiston keskellä. Täällä minulla on puolipyhä, kirkas ja seesteinen koti, jossa olohuoneen hiirenkorva puhkeaa puhkeamistaan ja eteisen ja kylpyhuoneenkin punainen on taitettu, hillitty, kulunut, seinillä riippuvien tanssikenkien pohjat tanssittu puolipuhki, ikkunalla oma viidakkoni. Voi, valon kannalta on todellakin parempi, että verhot riippuvat alhaalta ylös. Vihreä viidakkoverhoni tekee tietenkin juuri niin: suojaa intiimiä aluetta, jättää näkyviin pään ja kädet, päästää valon valumaan lattialle, näkymän halki erkkerin vaeltavista pilvistä.

Ikkunoiden jasmiinit, tuoksupelakuut, kärsimyskukka, sitrus, kahvi, opuntiat ja rosmariini valvovat kaupunkimaisemaa, oven päällä vartioivat sukulaiset, inkerinisoäiti miehineen ja lapsineen, äiti-lapsineen, tulen ajatelleeksi sitä kuinka kumpikaan mummoistani ei saanut kestävää liittoa, eivät hekään aikana, jolloin kestävä liitto sentään oli normi ja avioero miltei skandaali. Toisen mies lähti toisen naisen matkaan, toisen mies hakkasi niin pahasti, että nainen lähti. Mummojen malli on ollut yksinäisen naisen malli, hammasta pureva mennään pyörällä pää pystyssä -malli, ja olen mummojen kasvattama tyttö, äiti on ollut aina töissä, vanhempieni perhemalli on ollut se, jota Kissakin koetti kanssani toteuttaa, kotiin vasta myöhään yöllä, siellä turvallinen nukahtaminen toisen viereen, yhdessä hoidetaan vain ikäviä asioita, ei hauskuutta juuri koskaan, sellaiseen ei ole aikaa.

On kummallista, miten joihinkin olosuhteisiin alistuu pitkäksi aikaa kuvitellen, että jokin päivä ne salavihkaisesti muuttuvat. Mutta sellaista ei tapahdu.

Pitäisi ryhdistäytyä, soittaa vanhemmille, sopia Lohen hakemisesta hoidosta ja sensellaista. Tahtoisin nukkua, väsyttää. En ole varma, kuinka selviän maailmassa.

No, on minulla ainakin kilo pähkinöitä.