sunnuntai 9. huhtikuuta 2006

Ainakin kilo pähkinöitä

Vieraat ovat lähteneet. Salakapakan sisustus näyttää tällaiselta: Lattialla n. 30 x 50 cm läikkä punaviiniä, ei tunnu lähtevän kuluneesta lautalattiasta hankaamalla, vessanlavuaarissa kyljellään tyhjä punaviinilasi, keittiönlavuaarissa 3 pahvilautasta, 7 muovihaarukkaa, 2 lautasliinaa, tyhjä siideritölkki, hunajameloni, 2 vettynyttä kuivattua aprikoosia. Sängyssä kangaskassillinen appelsiineja ja omenoita, kasoihin järjestettynä 8 avaamatonta keksipakettia, avaamaton kaupasta ostettu kakku, ainakin kilo pähkinöitä avaamattomissa pakkauksissaan, puoli kiloa jugurttikuorrutettuja banaanilastuja, ainakin kilo tavallisia banaanilastuja, puoli kiloa rusina-pähkinäsekoitusta, hedelmäkorillinen kiivejä, appelsiineja, omenoita ja banaaneita, ainakin kilo paahdettuja suolattuja manteleita, 2/3 suklaa-kahvi-ananas-makuista vegaanista täytekakkua, 2 luomujälkiuunileipää, 3 purkkia oliiveja, 3 purkkia viininlehtikääryleitä, pullo valkkaria, pullo kuusenkerkkäkuohujuomaa, ruukullinen sitruunamelissaa, 6 isoa vichypulloa, 6 pulloa sitruunajääteetiivistettä, kukkaruukkuihin törkittyjä tyhjiä mukeja, jotakin muutakinko vielä.

Tupaantuliais-salakapakointiin osallistui näet eilen varsin sopivankokoinen joukko ystäviäni joista osa on keksinyt itselleen myös bloginkin. Osa ei tiedä etukäteen, että meikäläinen bloggaa; en millään onnistu muistamaan, kenelle kaikille olen blogista maininnut ja kenelle en, ja joskus tuntuu siltä, että kaikki irl-tutut kyllä ovat tienneet jo ainakin vuoden, ja yleensä tietysti puhun jostain aivan muusta. (Ihminen, joka puhuisi koko ajan vain päiväkirjansa täyttämisestä, saattaisi olla aika omalaatuinen tapaus.) Tupa on sopivan täysi, ruokaa ja juomaa, kuten inventaariosta käy ilmi, hieman ylimitoitetusti. Huokaus. Pitänee pitää rääppiäiset.



Viimeinen vieras lähtee aamukuuden aikaan tai jotain, tästä minulla ei ole enää muistikuvaa, koska nukun siinä vaiheessa sängylläni päiväpeiton alla vaatteet päällä.

Siivoilen löysässä väsymystilassa, varsinaista krapulaa en ole onnistunut kehittämään, kunhan olen valvonut ja juonut pari lasia. Timo pistäytyy hakemassa kolmikymmenkolmivuotispäivälahjansa, Peter Bichselin Lastentarinoita, yksi tärkeistä kirjoistani, olen tyytyväinen sen lentäessä maailmalle sivut ilmaa lyöden. Syömme kakkua ja juomme sumpit. Lastentarinoita on tietysti perfektionistinen lahja: lahja ystävälle, joka ilmoittautuu julkisesti voivansa olla minuakin vanhempi maailman vanhin lapsinero. Tosin nero en ainakaan minä ole, hihityttää ajatuskin. Lapsi ehkä, siinä on ihan kylliksi kestettävää jo. Mutta Timon ja Bichselin ajatusleikeissä on jotakin samaa.

Olen itkenyt aamulla tovin luettuani Kissan kirjeen, se olisi kai pitänyt lukea illalla. Olen huono kestämään kilttiä imperfektiä ja rakkautta imperfektissä. Imperfekti on ehdoton, alan vihata sitä hetki hetkeltä enemmän, se saa minut tuntemaan itseni jo kuolleeksi. En ymmärrä, miten voidaan sanoa: rakastin, rakastit, rakasti, rakastimme, rakastitte, rakastivat, rakastettiin. Negaatio ja imperfekti vielä menisi, mutta tuo ei. En ymmärrä, en vain osaa ymmärtää. Ei se mitään. Ehkä Kissa tekee samaa kuin valaistuvamies, ehkä hän tavoittelee nirvanaa sulkemalla pois ja minä sulkemalla sisään. En osaa todellakaan sanoa mitään erityisen järkevää tästä teemasta, paitsi että en osaa imperfektiä. Ja tässä olen Stevensin kanssa riidoissa - Stevens-kulta kun kirjoittaa, että "epätäydellinen imperfekti on paratiisimme. Huomaa että tässä katkeruudessamme ilo, koska epätäydellinen meissä on niin kuumaa, on sanojen viallisuus ja äänten itsepäisyys." (Suom. Jukka Kemppinen) Vai epätäydellinen imperfekti. Eikö juuri imperfekti ole täysi, täydellinen, täydentämättömissä?

Tajuan siinä iloitessani ihmisten keskellä, etten osaa rakastua kehenkään ehkä pieneen aikaan. Suhtaudun ystävällisesti ja luottavaisesti, mutta siinä kohden, missä minussa pitäisi olla paikka, joka hypähtää tai tuskin uskaltaa hengittää sinänsä mielenkiintoisten ihmisten läheisyydessä (tunnistan heidät jo teoreettisestikin, menemättä mukaan tunteella, ja on toki aikakin, tässä iässä), olenkin vain neutraali ja iloinen. Ehkä luisun nunnanrooliini yhä varmemmin.

Ja ehkä se on hyväksi.

Timokin, joka tulee hakemaan lahjansa, yltyy katselemaan sisustustani ja sanoo sen olevan ihan toisenlainen kuin Tähtitorninmäellä, jossa minulla oli sellainen punaportainen puolipaheellinen kellariloukko porvariston loiston keskellä. Täällä minulla on puolipyhä, kirkas ja seesteinen koti, jossa olohuoneen hiirenkorva puhkeaa puhkeamistaan ja eteisen ja kylpyhuoneenkin punainen on taitettu, hillitty, kulunut, seinillä riippuvien tanssikenkien pohjat tanssittu puolipuhki, ikkunalla oma viidakkoni. Voi, valon kannalta on todellakin parempi, että verhot riippuvat alhaalta ylös. Vihreä viidakkoverhoni tekee tietenkin juuri niin: suojaa intiimiä aluetta, jättää näkyviin pään ja kädet, päästää valon valumaan lattialle, näkymän halki erkkerin vaeltavista pilvistä.

Ikkunoiden jasmiinit, tuoksupelakuut, kärsimyskukka, sitrus, kahvi, opuntiat ja rosmariini valvovat kaupunkimaisemaa, oven päällä vartioivat sukulaiset, inkerinisoäiti miehineen ja lapsineen, äiti-lapsineen, tulen ajatelleeksi sitä kuinka kumpikaan mummoistani ei saanut kestävää liittoa, eivät hekään aikana, jolloin kestävä liitto sentään oli normi ja avioero miltei skandaali. Toisen mies lähti toisen naisen matkaan, toisen mies hakkasi niin pahasti, että nainen lähti. Mummojen malli on ollut yksinäisen naisen malli, hammasta pureva mennään pyörällä pää pystyssä -malli, ja olen mummojen kasvattama tyttö, äiti on ollut aina töissä, vanhempieni perhemalli on ollut se, jota Kissakin koetti kanssani toteuttaa, kotiin vasta myöhään yöllä, siellä turvallinen nukahtaminen toisen viereen, yhdessä hoidetaan vain ikäviä asioita, ei hauskuutta juuri koskaan, sellaiseen ei ole aikaa.

On kummallista, miten joihinkin olosuhteisiin alistuu pitkäksi aikaa kuvitellen, että jokin päivä ne salavihkaisesti muuttuvat. Mutta sellaista ei tapahdu.

Pitäisi ryhdistäytyä, soittaa vanhemmille, sopia Lohen hakemisesta hoidosta ja sensellaista. Tahtoisin nukkua, väsyttää. En ole varma, kuinka selviän maailmassa.

No, on minulla ainakin kilo pähkinöitä.

18 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Kiitos! Hauskat bileet!

Orangeseeds kirjoitti...

Jos ei pieni kastuminen pilaa lattiaa, niin koita pikimmiten kaataa vichyä sen punaviinitahran päälle ja hangata sitten. Valkoviinikin auttaisi, mutta se on vähän tuhlausta, mielestäni...

LL kirjoitti...

Kiitos, Veloena, lämminhenkisistä bileistä. Sinulla on uskomattoman kaunis ikkunaseinä, ja kasvit sen tarjottimella juuri sellaiset kuin sinulla kuvittelee olevankin.

Veloena kirjoitti...

Vissyä? No sitähän riittää... pitääpä koettaa, kiitos vinkistä.

Joo ja olkaa hyvät vain ja kiitos itsellenne, itsehän sitä lämpöä olitte mukana rakentamassa. Minullakin oli hauskaa, yllättävää ja jännittävää. Vaikka kieltämättä olen nyt vähän tyhjänä, kun tämä urakka remppailuineen kaikkineen on ohi.

Lukuunottamatta sitä eteisenlamppua.

Mikko Moilanen kirjoitti...

Ah, mikä kunnia saada tulla kutsutuksi Veloenen ystäväksi, yhdeksi sadoista olevista ja yhdeksi miljoonista potentiaalisista. Luulisin, ja hyvä niin.


Kiitokset Veloena juhlista, ne oli lajissaan parhaat, missä olen ollut. Kukaan muu (blogiskenestä) olisi saanut minua houkuteltua Mikkelistä Helsinkiin.

Mikko Moilanen kirjoitti...

(Näköjään viimeisestä lauseesta jäi sana "ei" pois.)

Veloena kirjoitti...

Häh, kunnia? Minusta se osoittaa vain, että on ollut kanssani jotenkin tekemisissä. Tuppaan ajattelemaan ihmisiä, joihin olen tutustunut, ystävinä. Siitä seuraa tietenkin välillä omalaatuisia väärinkäsityksiä; tuntuu siltä, että suomalaisessa kulttuurissa tuollainen ei ole oikein sopivaa, täällä pitäisi kyräillä pitkään voidakseen tutustua, vaikka motiivit olisivatkin avoimesti ja vilpittömästi vaihtaa ajatuksia ja tutustua elämään sen monenlaisissa jäsennyksissä.

Kiva, että pääsit & viihdyit. Timo tosin tajusi vasta jälkikäteen, kuka olit, ja sanoi ainakin kaksikymmentä kertaa "mikkomoilanennotietysti!" :)

Mikko Moilanen kirjoitti...

Auh, rakastan tapaasi puuttua ajatusvirheisiin. Kysymyksessä on tietysti onni, ei kunnia, vaikka se olikin minulle myös suuri ilo. Näin siis sinun kanssa, jonkun muun kanssa olisi voinut olla toisin.

Viihdyin juhlissasi paremmin kuin omassa kotona. Ainoa mainitsemisen arvoinen harmi oli, ettei Eufemia ollut paikalla.

Eufemia kirjoitti...

Voih. Valitettavasti en mitenkään olisi voinut matkustaa Berliinistä Helsinkiin osallistuakseni Veloenan tupareihin. Luulen ettei Veloenakaan olisi hyväksynyt moista energiantuhlausta.

Tris kirjoitti...

Mikko, mikset kertonut kuka olet? :)

Kiitos hauskoista bileistä, Veloena!

Mikko kirjoitti...

Kumpi Mikko? Luullakseni esittäydyin kaikille, joiden kanssa vaihdoin vähintään pari sanaa.

Veloena kirjoitti...

Mikkojen moneus näyttää aiheuttavan ongelmia. :D

Suokoon maailmankaikkeus niin, ettei ilmaannu toista veloenaa, jonka tekemisiä saan sitten korjailla.

Mikko Moilanen kirjoitti...

Tristan, se olisi ollut ruumistista :)

Oikeasti, tapoihini ei ole koskaan kuulunut esitellä itseäni. Nykyisin olen ruvennut puhelimessa kertomaan tuntemattomille soittaessani oman nimeni.

Veloena kirjoitti...

Ehkä me olemme vain tottuneet siihen, että Mikko Moilasen puhekuplien yläpuolella lukee "mikko moilanen".

Kyllä sinä muuten sanoit nimesi minulle ovella, kun kysyin. Voi Tris, olisit kysynyt! (Tästä lähin olemme kaikki samanlaisia kuin Dyro silloin taannoin - kyselemme ihmisiltä ihan omituisia... "oletko hurina"... nauran tälle edelleen, se on liian hassu juttu.)

Eufemian puuttumista todellakin harmittelin minäkin. Mutta ihan totta, olisi ollut kovin epäviisasta lentää tänne yksiin tupareihin. Kohtahan on kuitenkin kesä ja olet täällä ja voimme mennä bikinipiknikille kaikki yhdessä jee!

Riikka kirjoitti...

"The imperfect is our paradise.
Note that, in this bitterness, delight,
Since the imperfect is so hot in us,
Lies in flawed words and stubborn sounds." Wallace Stevens.

Uskon, että kääntäjä Kemppinen on pyrkinyt tuomaan suomennoksessaan "epätäydellinen imperfekti" esiin sen, että sanan "imperfect" voi käsittää kahdella tavalla imperfect = epätäydellinen ja imperfect = mennyt aikamuoto.

Runo kaiketi käsittelee tieteentekijän kaipuuta pois yksinkertaistuksista ja täydellisistä tieteellisistä malleista siihen oikeaan maailmaan, joka on epätäydellinen.

Näin minä sen tulkitsisin - mutta voin olla väärässäkin.

Veloena kirjoitti...

Siitä onkin aikaa kun tuon luin englanniksi. Pitäisi useammin, näemmä. Olen niin kiintynyt suomennokseen. Mutta onhan se kiinnostavaa, millähäntavoin juuri imperfekti on aikamuotona epätäydellinen, perfekti täydellinen... hmm... niissä on kuitenkin tuo sama täydennysongelma. "On tehnyt" sisältää mahdollisuuden jatkumiseen, "teki" ei.

Veloena kirjoitti...

Heh, päädyn stevens-kullan sijaan syyttämään koko länsimaisen kulttuurin aikamuotojen nimeämissysteemiä... :D

Riikka kirjoitti...

Tässä ilmeisesti tarvittaisiin nyt joku filologi... tai mitäs me filologeilla kun on kerran netti eli
IMPERFECT:
1. Not perfect. 2. Grammar Of or being the tense of a verb that shows, usually in the past, an action or a condition as incomplete, continuous, or coincident with another action.

PERFECT:
10. Grammar Of, relating to, or constituting a verb form expressing action completed prior to a fixed point of reference in time.