Asiat, joista olisi ollut hyvä tietoinen silloin joskus

Harvassa ovat ne kohdat, joissa pystyy ennakoimaan ja ennaltaehkäisemään turhaa pään seinään hakkaamista. Kun pysähtyy ja antaa menneiden vuosien taas tulvia lävitseen, tajuaa monta kohtaa, joissa olisi toiminut toisin, jos olisi tiennyt. 

Olisi suhtautunut toisin vanhempiensa varoitteluihin hybriksen sijaan. Olisi uskonut hyvällä, että viisainta on naida itsensä maaseudulle, jossa voi ympäröidä itsensä niillä asioilla, jotka tekevät olemisesta tasaisempaa, kestettävämpää, iloisempaa, jotka auttavat hahmottamaan armon keskellä haparointia. Olisi kuunnellut tarkemmin tarkkasilmäistä ystävää, joka tiesi jo yli vuosikymmen sitten, että tämä, metsä vieressä, mahdollisuus elää eläinrytmissään ja eläinkehossaan, on se, missä voisin olla onnellinen. 

Jos olisi ollut tietoinen, ihan tosissaan, miten huimaavan erilaisia ihmiset keskenään ovat ja miten yhden taivas on toisen helvetti. Jos olisi tajunnut, että lopulta jokaisen elämä on haparoivaa kamppailua, merkityksen tönkimistä esiin raunioista vaikka väkisin, että suunta kiteytyy vain harvoin, paljon harvemmin kuin voisi kuvitella, että tempautumiset eivät kanna paria vuotta tai ainakaan vuosikymmentä pidemmälle, eivät ammatillisesti eivätkä ihmissuhteissa, ystävyydessä eikä rakkaudessa. Jos olisi myöntänyt jo alkuunsa, että rakastaa vanhempiaan kivuliaan voimakkaasti, tuli mitä tuli, ja että tuo suhde varjostaa kaiken myöhemmän, koska on vaan niin paljon sallivampi, ymmärtävämpi, armollisempi, luottavaisempi, pidempi, pidempimielinen. (Kuinka oikeassa olin lapsena, kun saatoin herätä keskellä yötä ahdistuneena ajatuksesta, että jokin päivä kodista on muutettava pois, koska maailma on rakennettu siten, sen sijaan että kaikki vain pysyisi ennallaan, hyvänä ja kauniina jos koulua ja harrastuksia ei lasketa mukaan. Nuorena oksetti myöntää, että oli ajatellut niin.) Jos olisi hahmottanut, ettei mikään ihmissuhteissa ole koskaan helppoa tai yksinkertaista, niin että arvojen mukaan elämisen ajatuskin tuottaa akuuttia tarvetta repiä hiuksia päästä ja viskoa tuhkaa ympäriinsä kuin jokin maanisesti kylpevä pulu. Vaikka tässä että tänne muuttaessa ajattelimme, että ehkä on hyvä, että talossa on tilaa, tilahan täyttyy, molemmilla vanhenevat vanhemmat, ehkä he tarvitsevat joskus omaishoitajaa, tänne mahtuvat. Paitsi ei emotionaalisesti - jo muutaman tunnin vierailun jälkeen kaikki ovat viulunkielen-kireinä ja toipumiseen menee päiviä.

Jos olisi oivaltanut, että hautajaisia ja kuolemista koskeville asenteille on olemassa omat nimensä ja filosofiansa jo vuosisatojen takaa, mutta Kiinasta. Että on silkkaa hupsuutta mennä yliopistoon lukemaan klassikoita ja filosofiaa, jos on sydämeltään moralistinen mystikko. (Kyllä se on mahdollista.) Aivan yhtä hyvin olisi voinut sekoitella kompostia kaikki nekin vuodet. Olisi asteen helpommin positioitavissa ja sen vuoksi kokisi harvemmin niitä hetkiä, kun joku vaan tuijottaa eikä selvästi tajua. (Haluan lakata viittaamasta Platoniin, miksi aina palaan Platoniin, miksi en huomaa sitä alkaessani hölpöttää ja pölpöttää.) (Ylipäänsä, että lakkaa viittaamasta ja sulkee suunsa ja havainnoi.)

Sitäkin kuvittelin vuosia, että viimein Jumala oli ottanut minulta pois kirjoittamisen vimman. Tai sanomisen vimman. Ei niin, että uskoisin Jumalaan tai olisin silloin uskonut, niin vaan pyydetään J.K. Ihalaisen runossa ja se resonoi vahvasti. "Herra ota minulta pois tämä sanomisen vimma." Mutta mitä vielä. Olisi hyvä, jos olisi tiedostanut paremmin, että sanomisen vimma on vain piilossa, käpertyneenä jonnekin kylkiluiden taakse, käärmekierteellä. 

Kuvittelin vuosia myös, että asiat jotenkin muuttuvat pysyvämmin. Mutta vuosi vuodelta tuntuu yhä enemmän ja enemmän, että kierrän kehää. Vuodenajat muuttuvat, vuorokaudenajat muuttuvat, suunnat muuttuvat joskus harvoin, ylipäänsä monta ilmiötä vuoroin kasvaa, vuoroin kutistuu elämismaailmassa, mutta lopulta ei lakkaa olemasta sama lapsi, joka halusi pitää enemmän kädestä, halusi paijata hevosia niillä kilpailemisen sijaan, halusi käpertyä illalla unille sylimykkyrään niin että kaikki eläimet (leluja, aikuisen näkökulmasta) oli saatu sullottua sänkyyn, ettei kellekään jäisi paha mieli ja kaiho ulkopuolella. Edelleen samat asiat riemastuttavat eniten: pilvet! lätäköt! kasvit! eläimet! lojuminen! tuntoaisti kun keho liikkuu rauhassa! yksityiskohtiin hiljentyvä mieli! hiljaisuus! yksinolo tai enintään muutaman läheisen kanssa olo! kuumuus! aurinko! Edelleen samat asiat kuvottavat eniten, vaikka kuinka koetti muuttaa, siedättää, olouttaa itseään, ettei tulisi vanhemmikseen: ihmisjoukot! päihtyneet! ruuhka! kaupat! hajusteet! ihmisten ilmoilla olo! katsojaksi kutistetuksi tuleminen! sisätilat! kylmyys! Ehkä nämä ovat jonkinlaisia metapreferenssejä? 

Nämä olisi ollut hyvä muistaa, ehkä kirjailla johonkin seinätauluun: Syyllisyys on tunteista arvokkain. Sekä itkua että iloa tarvitaan, ja jos jompikumpi prosessi alkaa kauhtua, alkaa pulmien kausi. Kukaan ei voi riistää eikä toisaalta antaa lahjaksi sitä tyytyväisyyttä, kun katselee illalla itseään silmiin peilistä ja toteaa, ettei mennyt siitä, missä aita oli matalin. Niistä päivistä, jolloin näin voi tehdä, on syytä olla kiitollinen. Harjoittaminen opettaa olemaan tarkertumatta päämääriin. Hengitys kerrallaan. Attribuutit lakastuvat, kun nukahtaa. On osin oma valinta (ehkä metapreferenssejä lukuunottamatta), pukeutuuko niihin aamuisin. (Kas, olen näemmä edelleen karrella työhaastattelun viattoman kuuloisesta kehotuksesta: "Kuvaa itsesi kolmella adjektiivilla." Valitsin adjektiivit utelias, iloinen ja tunnollinen. Aivan yhtä totuudenmukaisesti olisin voinut sanoa: mitään oppimaton, kunnianhimoton, haparoiva. Tai valehteleva, kieltävä, puolustautuva. Miellyttämisenhaluinen, pelokas, närkästyvä. Kaikissa on jokaisen luontumuksen mahdollisuus, kun tulee heitetyksi tai - todennäköisemmin - ahtaa itseään väkivaltaisesti tietynlaiseen ympäristöön, joka kutsuu noita luontumuksia esiin. Tuossa tilanteessa, työhaastattelussa, olin reaktiivinen, epäröivä ja varautunut mutta kuten tuohon tilaan kuuluu, tunnistin sen vasta jälkikäteen, ehkä koska on tajunnalle jotenkin tuskaista todeta, että onpas tässä kohdin epämukavaa ja kammottavaa ja miksi olen sallinut tuoda itseni tämmöiseen laisinkaan.)

Ehkä myös: Itselleen voi antaa anteeksi yhtä sun toista. Toisten anteeksiannot eivät ole omalla vastuulla, anteeksi pyytäminen toki, mutta tässäkään ei kannata takertua päämääriin vaan yksinomaan hoitaa oma puoliskonsa. Borgesin ajatuksia asiasta sopii lukea, jos jonkun toisen toiminta suututtaa.

Nuorena olisi ollut hyvä myös tiedostaa, että myyttisten taivaalla leijuvien värikkäiden säteilevien hahmojen sijaan omat tuttavat olivat tulevia keski-ikäisiä, eläkeläisiä ja vanhuksia. Ja edelleen niitä pieniä lapsia, joihin nuoret aikuiset eivät halua identifioitua sitten millään. Ei, ei vain tiedostaa, vaan tuntea se luissaan: että he ovat tässä suhteessa aivan samanlaisia kuin itse on. Että ne kaikki aikakaudet ovat läsnä, vain pinnan kelmu hämää. (Paitsi silloin kun piirtää ihmisiä - en ole ikinä oppinut piirtämään ihoa kelmumaiseksi, yhtenäiseksi, koska vaikka kuinka optisesti se olisi sellainen, näkeminenkään ei ole optista, irrallaan kokemuksista, ja ehkä juuri piirtäessä puolustukset ovat niin matalalla, että sen informaation on mahdollista virrata myös jos ei nyt tiedostetumpaan, niin ainakin konkreettisesti piirtyvään kuvaan.) Olisi hyvä, jos olisi ollut enemmän voimia vastustaa yhteiskunnan muotitusta, harata päättäväisemmin vastaan. Olen kyllä kiitollinen ja paikoin vaikuttunutkin elämänpolustani, mutta siinä on myös vaiheita, jotka mieluummin olisin jättänyt väliin, lähinnä naimisiimenoa ympäröivän ja sitä seuranneen ajan yritys muuttua sosiaalisesti joksikin aivan toiseksi. Vastustin sitä mallia pitkään, lopulta murruin. Siitä seurasi lähinnä surua ja vaikeuksia. Nyt olen pääsemässä takaisin keskiööni. Myös rakastumiset olisin mieluiten jättänyt väliin. Ja olen sen tiennyt jo silloin, etten oikeastaan haluaisi elämääni sellaista sähisevää rikkovaa voimaa, punaista ja katkeraa, kun en kuitenkaan missään tapauksessa olisi suostunut lisääntymään sukupuolisesti - ja sen funktion turvaajahan tuo voima ennen kaikkea on. Mutta en ole osannut sanoa ei ja siihen tilaan astuttuaan näkee tämän toisen jotenkin - sellaisena missä ei haluaisi viettää aikaa, koska tämä on niukkaa, illuusiotonta, teräväsilmäistä, ja joskus haluaa vain nähdä unta valveilla pysyttelyn sijaan. Nyt ehkä sitä alkaa jo olla turvassa siltä? Rakastumiset eivät ole suuntia vaan tempaantumisia. 

Ulkona aurinko, sees, viikonloppu, kello kahdeksan. Aika mennä purkittamaan yön aikana uunissa hikoilleet tomaatit. Toivon, että umpiointini säilyvät hyvinä. Niitä on jo laatikollinen. 

Vaikka ajattelen, että olisi ollut hyvä olla tietoinen, silloin aiemmin, nyt, jostain, niin se on ajatusleikki, ja aika hilpeä ja keveä sellainen. Eihän asioita voi oppia ennen kuin ne oppii. Ja pidän elämääni hyvänä ja olen siitä kiitollinen, vaikka aika monena iltana ajatus onkin, että olen tunnustellut tätä ihmiselämää riittävästi jo, en jaksaisi enää ja jos kuolisin yöllä, voisin sanoa, ystävät voisivat sanoa, ettei se tapahtunut liian aikaisin, että olin valmis ja tyytyväinen osaani luurankona, matojen ruokana. Tämä on paras elämä, jonka tiedän, kamaline puolineenkin. 

Nyt purkittamaan tomaatit, sillä on elokuu ja ensi viikolla tulee kylmää. 

Nyrjähtäneitä opintopäiväkirjoja, osa 1

Järkytyn keppijumpassa. Minun on ollut vaikeaa muistaa, miksen ole aiemmin erityisemmin pitänyt jumpista uusvanhassa opinahjossa, mutta nyt kaikki palautuu elävästi mieleen. Ohjaaja on pukeutunut korosteisen neonvärisiin vetimiin, rusketus kietoo hänen kaikkia jäseniään, hiukset on platinablondattu ja, kaiken huipuksi, hänellä on jatkuva laskelmoitu pirteä ulosanti. "No niin ladies, jaksaa jaksaa, vielä yksi sarja. Ja huooomioo, kaksi yksi, grapevine!" Keppijumppa on aiemmin tarkoittanut jotain muuta. Tämä on keppiaerobic.

Olen osallistunut muillekin aerobictunneille käymättä kuin kerran itse aerobicissa. Olen ollut muun muassa samba-aerobicissa, jooga-aerobicissa, steppiaerobicissa (ja en nyt puhu niistä steppilaudoista vaan kolisevista kengistä a la Ginger Rogers et co) ja kaiken kukkuraksi pilatesaerobicissa. Mitään niistä ei tietysti ole merkitty mainoksiin aerobiceiksi, mutta ohjaaja on onnistunut vääntämään niistä semmoisia motivointityylillään, musiikkivalinnoilla ja persoonallisella tyylillään.

Seuraan ohjaajan menoa hänen singahdellessaan edessämme romuluisena ja energiaa uhkuvana. Teen liikkeet aivan toisella tavalla, koska samba-aerobicissa esimerkiksi onnistuin venäyttämään nelikulmaisen lannelihaksen ja se on ilkeän tuntuista. Onnuin koko syksyn. En aio ontua tätä syksyä. Kissamaisesti, ajattelen. Niinkuin Vovo jumppaisi.

Muistan siinä askeltaessa ja keppiä heiluttaessa keskustelun, jota seurasin sivusta salaa jazzkeikalla viikko takaperin. Keskustelussa jonkin taistelulajin harrastajat puhuivat liikkumisesta ja voiman keskittämisestä iskuihin, blokkeihin ja potkuihin. Yksi heistä kertoi avaavan esimerkin. Hän oli valmentanut jotain proggista varten ryhmää tanssijoita lajin liikkeisiin. Se oli uskomatonta ja kummallista, hän sanoi: tanssijat kyllä tekivät liikkeet aivan oikein, olivathan he liikkumisen ammattilaisia. Mutta liike oli pehmeää, sulavaa ja tasapainoista. Se pysähtyi nätisti mihin pitikin. He eivät olleet iskemässä jalkaa läpi toisen nivusista tai blokkaamassa voimakasta iskua, he vain liikuttivat kehoaan vastaaviin asentoihin. Eikä se siksi näyttänyt siltä miltä piti, vaikka liikeradat sinänsä olivat oikeat ja nopeuskin täsmäsi. Sen vain näki, hän sanoi. Toiset lohduttivat, että varmasti maallikko ei näkisi sellaista eroa. Ehkä näin on.

Mutta siinä kuunnellessa tuli mieleen kokemuksia niasta, jossa siis tehdään myös budolajeista lainattuja potkuja, iskuja ja blokkeja. Niihin pitäisi saada räjähtävää voimaa. Ei minulla ole aavistustakaan, miten semmoista saadaan aikaan. (En ole ihan vakuuttunut siitä, onko ohjaajallakaan, vaikka liike pysähtyykin terävästi.) Voin karjaista ja juurruttaa koivet leveään sumoasentoon, se kyllä onnistuu, mutta potkut - no, parempi, etten edes yritä potkaista ketään. Satuttaisin vain oman jalkani. En osaisi kovettaa sitä silläviisiin. Paitsi ehkä vaaratilanteessa, oikeassa vaaratilanteessa. Tuskin silloinkaan. Tai mistäs sen tietää?Joka tapauksessa minusta on mukavampi ajatus, että vaaratilanteessa juoksisin karkuun kuin potkaisisin. Ettei mihinkään potkimisiin tarvitse ikinä mennä.

Ohjaajan sporttisuus on juuri sitä lajia, jota en osaa itselleni haluta. Minua huvittaa kerta toisensa jälkeen erään ystävän sporttisuus-sanan käyttö: hänelle se on myönteinen termi. Ja selvästi monelle muullekin, ei tarvitse kuin lukea senssi-ilmoituksia, tai kai ne nykyään ovat deitti-ilmoituksia, ajat muuttuvat. Minulle siitä taas tulee mieleen tuollainen tietty kuvasto, johon liittyy rusketus, ihokarvattomuus, raajojen tietty kumimaisuus ja pallonpelaajamainen tapa liikkua (ja kiitos eksän, rytmitajuttomuus, mitä tansseihin tulee). Urheilutekstiilien kahina ja värit. Kirkkaanväriset proteiinijuomapullot. (Onkohan niitä edes vegaanisina?) Olen kipuillut aina välillä, milloin enemmän, milloin vähemmän, sen kanssa, että rusketun kesäisin. Meinaan kirkua, jos todetaan sen näyttävän sporttiselta.

Koska vallitsee epäsuhta: epäsuhta ruskettumisen ja liikekielen tyylin välillä. En minä jaksa jaksa. Enkä kuulu ladieseihin. Voin liikkua, koska liikkuen pidän tietyt kivut aisoissa. Mutta liikkeeni ei ole määrätietoista, kunnianhimoista eikä ainakaan pompahtelevan energistä. Ei: se on kysyvää, pehmeyttä etsivää ja parhaimmillaan lyyristä. (Mutta tosiaan vain parhaimmillaan; enimmäkseen se on hapuilevaa.) Se saattaa tietysti välillä olla varsin säädeltyä, kuten vaikka istuessani ja työskennellessäni soutulaitteessa. Mutta ei se silloinkaan koskaan rehki. Ei. En usko ollenkaan, että liikkeissä on hyväksi rehkiä. Liike voi olla raskas, mutta sen voi silti hallita. Enkä usko rutistuksiin, esimerkiksi vatsan tai pakaran rutistamiseen. Uskon kyllä pidennykseen ja hallintaan ja haastaamiseen, mutta mihinkään rutistamiseen en usko.

Enkä iskuihin enkä potkuihin...

Jännittävää, miten voimakas voikaan olla se tunne, jollain hiton liikuntatunnilla, ettei kuulu tähän joukkoon. Toinen versio tyylintunnistuksesta toteutui keppiaerobicia edeltävällä luennolla, jossa ajauduin juttelemaan fuksiryhmästä oikeastaan sympaattisimmalta vaikuttaneen tyypin kanssa. Ja kas: eikös vaan hänkin ole tykännyt tanssilajeista juuri stepistä ja afrosta ja innostunut improteatteriin! Ja sitten kun isosta salista, jonne tulivat kaikki tiedekunnan fuksit, piti valita paikka, olin eksynyt muista laumani lampaista, joten silmäilin joukkoa nopeasti ja päätin mennä istumaan jotenkin turvallisimman näköisen vieraan katraan luo. Jossain vaiheessa luentoa meidän piti nousta seisomaan ainealoittain. Valitsemani katras koostui kognitiotieteilijöistä. Huvituin.

Ehkä pitäisi vähän myös kauhistua. Tai miksi turhaan: ei, ei kauhistua. Mutta pysyä tietoisena omista ennakkoluuloista. Onhan se nimittäin vähän karmivaa ja hankalaa, että pitää ikään kuin sen kummemmin asiaa harkitsematta tuosta noin vain toisia sympaattisina ja turvallisina ja toisia sitten taas vastenmielisinä. Etenkin kuin jumppabarbimainen aerobicsporttisuus ei ole sillä tavalla ketään vahingoittavaa kuin vaikka jotkut toiset sympatiaidentifikaatiota haittaavat piirteet, kuten esimerkiksi rasismi tai voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen. (Minusta voimakas normaaliuspaineiden sisäistäminen siis todella on vahingoittavaa, joskin passiivisella tavalla. Samastan sen siis jotenkin sen tyyppiseen kuin että ei mene auttamaan apua tarvitsevaa, vaikka voisi. No, ehkä voimakkaat normaalipaineilijat eivät voi. En osaa arvioida sitä, mutta yhtäkaikkisesti huomaan, miten paljon helpompi ihmisten on vapautua ja hengittää sellaisten tyyppien lähellä, jotka eivät niin kovasti koeta pusertua johonkin muottiin.) (Mutta tietysti kun puhun havainnoistani helpommasta olemisesta, olen rajattu siihen evidenssiin, joka minulla on, ja koska liikun niiden ihmisten kanssa, joista pidän ja joiden kanssa jaan epäilemättä monia samansuuntaisia mieltymyksiä, en voi mitenkään olla varma sen suhteen, tuntevatko ehkä ihmiset joissain toisissa tyylilajeissa ja piireissä epämukavuutta tai suoranaista ällötystä normaaliuspaineita kyseenalaistavien tyyppien kanssa. Näin voi olla aivan hyvin.)

On jotenkin kauheaa ajatella, että niin, jotta voisin tulla hyväksi ystäväksi jumppabarbimaisesti liikkumiseen (ja ehkä muutenkin elämään) asennoituvan kanssa, pitäisi tapahtua jotain aivan erityistä. Meidän pitäisi viettää pitkiä aikoja yhdessä jotenkin puolipakotettuina (aivan kuten ennakkoluulojen purkamiseen tähtäävät interventiotkin suunnitellaan) niin että ehtisin huomata hänestäkin löytyvän lyyrisiä piirteitä, epäröintejä, vaivihkaisuutta. Olen tutustunut tämäntyylisiin ihmisiin, toki, esimerkiksi järjestöissä, ja todennut heidän voivan olla kivoja ja reippaita ja reiluja. Jokin silti jää puuttumaan. Jokin yhteinen kosketuspinta, josta syventää kaveruutta moi moi, mitä kuuluuta pidemmälle.

Ja sitten kun alkaa miettiä, mitä kaikki nämä sympaattisuuspainotus tarkoittaa koulutushauissa (joissa on naamakkain henkilökohtaisen motivaation arviointi), työhaastatteluissa ja niin edelleen... eikö se vähän kylmää? Onneksi, onneksi, onneksi minulla ei ole valtaa sellaisissa asioissa. Koska en ole ollenkaan varma, osaisinko olla tasapuolinen. (Voi olla, että osaisin olla tasapuolisempi kuin joku sellainen, joka ei edes hahmota mitään mätää tämmöisissä luontumuksissa pitää toista sympaattisena ja toista vain jotenkin vastenmielisenä, mutta en ehkä osaisi olla niin tasapuolinen kuin minusta sellaisessa asemassa työskentelevän pitäisi olla.) (Hahaa! Pitäisi! Paluu kiellettyjen termien listalle...)

Ja kun alkaa miettiä varhaisia valintoja. Luin pari päivää sitten tiedeuutisen siitä, miten lastentarhanopettajan sanavaraston monivivahteisuus vaikuttaa vielä pitkään siihen, miten hyvin hänen opettamansa lapset (joita hän ei siis ole koskaan opettanut lukemaan) lukevat. Ja ajattelen sitä, miten olen lapsesta lähtien rampannut satubaletissa. Ja joku muu vaikka sählykerhossa tai jalkapallossa tai karatessa. Miten ne kaikki rakentavat erilaista viitekehystä. Miten tuttu helposti näyttäytyy sympaattisempana. (Enkä nyt puhu seksuaalisesta viehätyksestä. Jostain syystä en viehäty tanssijoista vaan nörteistä.) Miten vaikeaa jonkin tietyn vieraan genren tai tyylin kohtaaminen voi olla ilman mitään hyvää, järjelliseltä tuntuvaa syytä.

Siinä on jotakin hyvin inhimillistä. Ja hyvin surullista.