Raportti

Olen tarkkaillut tilannetta ja tullut seuraavaan tulokseen: jatkan tarkkailemista. Tarkkailen tarkkailemistani ja koetan välillä raportoida. Ei niin, että ymmärtäisin, mitä tapahtuu. Tai edes toivoisin ymmärtäväni. Mutta onpahan ainakin jotain tekemistä, joka tuntuu oleellisemmalta kuin opinnot, tällä hetkellä. (Olen taas lakannut toivomasta että voisin joskus saada mielenkiintoisen työn, jossa en jäisi yksin kotiin tai en voisi vaikuttaa paljon mihinkään, ehkä pilkunpaikkaan tai triggerpisteeseen, siinä kaikki.)

Haluaisin raportoida ystävän univaikeuksista, koska ne kuulostavat vähän omiltani. Mutta en muista tarkalleen, mitä puhumme. On jokin aine. Jokin kemikaali. Se vaikuttaa kehossa jollakin lailla. Sitä on liikaa tai liian vähän, löytyy jokin syy, miksi keho ei samoa tarpeeksi syvälle. (Se ei kyllä kuulosta omaltani. Menen syvälle, kunhan nukahdan. En heräile paitsi silloin kun harmaa läimäyttää minua kasvoihin. Se tekee sitä nykyään välillä keskellä yötä. Siitä tulee sietämätön hemmoteltu kolli tätä menoa, se syö enää FOP Cateja ja niitäkin mieluiten vasta-avattuina. FOP Cat myydään piskuruisissa purkeissa. Siinä on suunnilleen pelkkiä lihoja ja vettä.) Jokin muuttuu. Usein elämässä tajuaa jonkin muuttuvan tai muuttuneen, muttei tarkalleen tiedä, miksi, ei välttämättä myöskään, mihin suuntaan.

En nuku yöllä. Makaan pimeässä vaikka voisin ihan yhtä hyvin kulkea toiseen huoneeseen ja sytyttää valot ja lukea vähän Don DeLilloa. Jos pyydettäisiin erittelemään, miksi pidän DeLillosta, sanoisin ehkä, että se johtuu siitä, että on mielenkiintoista lukea ihmisistä, jotka kuluttavat ja tekevät nykytaidetta. Että se on vähän kuin pullo tai piparkakku, joka tekee pieneksi tai suureksi niin että ylettyy lasipöydän päällyksiin tai voi möyriä miniovien läpi salaisiin puutarhoihin. (Yhdessä Ravellon kuuluisista puutarhoista löysin sellaisen oven tai kai se oli sadeveden poistokanava; joka tapauksessa toivoin piparia tai pulloa, joka olisi tehnyt minusta miniatyyrin, joka olisi voinut pujahtaa tiilenraosta salaiseen puutarhaan sen sijaan että kävelin normaalikokoisena ihmisten keskellä, ihmettelin mustaa helikopteria ja koin ahdistusta siitä, että olin laittanut mekon alle rintaliivit kun ilmankin olisi voinut mennä puutarhaan; jos joku hemmetti soikoon alkaa ajatella omiaan rinnoistani, se on niiden ongelma. Olen kyllästynyt naisena olemisen huolehtimiseen.)

Jotenkin valvominen ei yllätä, koska ennen valvetta (silloinkin valveilla) käyn juhlissa, jossa on paljon vieraita ihmisiä, ääntä, valoa, myöhää. Kaikki kolahtelee kuin hidastetusti kalloa vasten. Tarkkailen ja ihmettelen ulkopuolisuuden tunnettani. En ärsyynny siitä, otan sen vain käsiini ja kääntelen sitä ja koetan päästä selville sen käyttöohjeesta. Menen myös hiljaisempaan juhlaosioon ja yritän vähän autella siivoamisessa, koska se tuntuu mukavammalta kuin juopuneet ihmiset, onhan ilta. Matkalla juhliin istun metrossa olutlätäkköön. Koetan istua penkille ja istunkin sille, mutta penkki sisältää myös olutlätäkön. Haluan kääntyä kotiin jo siinä vaiheessa mutta puhun itseni ympäri: ei voi tietää etukäteen.

Valveilla kysyn itseltäni, eikö tosiaankaan. Fauni onnistuu nukkumaan, jotenkin ne ihmiset ja äänet eivät jatku hänen päässään sen jälkeen kun ajaa metrolla toiseen suuntaan (nyt ilman olutlätäkköistumista). Vompsu on Lapissa konferenssissa. Harmaa tulee kasvojen luo ja läimäyttää.

Makaan ja mietin, mitä tapahtuu. Kuka muuttaa ja minne. Muutanko jonkun kanssa vai yksin. Kaikki voisivat asua kanssani mutta en tiedä, osaanko asua kenenkään kanssa kovinkaan hyvin. Fauni ei halua asua Vompsun kanssa ja molemmat haluavat valvoa myöhään, Vompsu etenkin. Minä haluaisin mennä nukkumaan tasaisesti ja aikaisin ja olla etukäteen pelkäämättä viikonloppuja, jolloin en pysty nukkumaan. Olisiko sittenkin helpompaa asua yksin? Toisaalta muistikuvani yksin asumisesta ne vasta kajahtaneita ovatkin. Puhun tuoleille ja niin edelleen. Kirjoitan, koska ei ole ketään, jolle puhua ja minusta tuntuu, että räjähdän, jos en saa sitä kaikkea itsestäni ulos. (Miten naurettava uskomus. Tiedän kyllä, ettei minulla ole mitään relevanttia kerrottavaa ja etteivät ihmiset noin vain räjähtele.) Entä jos muutan Faunin kanssa? Sitten on varmaan pakko jotenkin puhua tilanteesta vanhemmille. Ajatuskin siitä laukaisee liikkeelle niin valtavat pelot ja paniikin, etten oikein tahdo saada henkeä. Mitä tämä kaikki tähän liittyvä hätä ja putoamisen tunne tarkoittavat? Miksi kaikki läheisyyteen liittyvät asiat saavat vanhempien yhteydessä aikaan kuristumisen tunteen ja silmittömän kauhun? Eivät kaikki varmaankaan tunne niin?

Se kauhu pyyhkii ylitse mennen tullen, kun katselen ihmisiä tanssimassa ja laulamassa, ikkunalaudalle asetettua punaista lukulamppua ja taivaan sinertymistä ja tummenevaa, kiitäjättömyyttä lamppujen luona. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua, kysyn itseltäni vaiti. On vaikeaa jatkaa kävelemistä ja Wallace Stevensin sanat kertautuvat ja kukkivat kuvia joka puolella. Tunnistan ruohon vihreyden, kaniininpoikasen, kissan, yön ja viinin, tähdet ja puut, tunnistan tulevan pakkastalven merkit enkä ymmärrä, mihin päin muutos suuntautuu, vai tempoileeko se vasta kytkettynä, tömistelee ja puhkuu, mitä seuraavaksi tapahtuu? En osaa vastata, mikä olisi pahinta tapahtuvaa. Ehkä se, etten osaa sanoa enää sanaakaan ja vanhemmat säälivät säälimistään. Olisiko niin vaarallista, että he näkisivät sen kauhun? Eihän sen pitäisi heistä mitään uutta olla. Äitikin viimeksi lymfatessaan sanoi tienneensä aina, että minulla on vaikeaa, koska keräsin nestettä rintakehään ja käsivarsiin jo lapsena, koska kyyristelin niin pelokkaissa asennoissa ja jätin hengittämättä silkkaa jännitystä. Pitää hengittää, äiti sanoo. Miten sen voi muistaa? Miten hengitetään silloin kun pelottaa niin että maailma kieppuu ja jatkaminen vaikeutuu?

En kysynyt siinä hänen lymfatessaan, miksei hän kysynyt mitään tai tehnyt mitään, jos hän kerran oli sitä mieltä, että minulla oli vaikeaa. Paitsi että tekihän hän, vietiinhän minua neurologille, mikä tässä lapsessa on vikana, se ei nuku. Ei mitään vikaa. Ei mitään neurologista vikaa. En kysy asiasta mitään, koska tiedän, miten heillä on ollut se tunne, etteivät he osaa tai pärjää ja että pitäisi osata tai pärjätä, tiedän siihen liittyvän kauhun liian hyvin, halun paeta koko tilanteesta. Ei heillä ole sillä tavalla käsitystä, että toiset ihmiset voisivat auttaa sellaisissa asioissa. Että on ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet pelkoihin ja jännitystiloihin, ettei siinä ole mitään kamalaa. Ei siinä ole mitään kamalaa että makaa ihmisistä ja äänistä pää pyörällä valveilla keskellä yötä ja ihmettelee itsekin, miksei vain sytytä valoa ja mene lukemaan Don DeLilloa ja solahda maailmaan, jossa nykytaiteeseen koukuttuu. Ei siinäkään ole mitään kamalaa että on lapsena pitkään ja varovaisesti miettinyt, mikä olisi paras tapa päättää päivänsä. Olen luullut siihen aikaan, että sen asian pohtiminen on yksi olennaisia ihmisen ongelmia. Ei minulla ole ollut mallia muusta kuin sen pohtimisesta ja siitä vaikenemisesta, vuoron perään. Vuoroin ongelmia on liikaa ja sitten ne unohdetaan hetkeksi ja sitten niitä on taas liikaa.

Istun keramiikkaluokassa pitkästä aikaa unettoman yön päätteeksi ja vaivaan savea. Kunpa muistaisin edes vaivaustekniikan nimen. Häränpäätekniikka? Kuulostaa kummalta. No jotain sinne päin joka tapauksessa. Viisi kiloa esineellistetään melko nopeasti. Tai en ole aivan varma, voiko jotain sellaista pitää esineenä, joka on tehty eläimen muotoon ja jonka muoto on hitaasti tunnusteltu omin sormin. Pöllö, norsu, buddha. Tökin valaistuneen päähän reikiä puisella grillivartaalla. Muuten voi helposti käydä niin, että palamiskaasut räjäyttävät pään, kaulassahan on melko pieni reikä kaasujen kulkea; ihmisen kaula on rasittavan ohut keraamisia veistoksia ajatellen. Mutta kun tutkin päätä hieman, huomaan jo pian, että muovailupuikon kärjellä painettujen hiuksia matkivien piirtojen lisäksi hiukset voi esittää rei'in. Muutenkin reiät tuntuvat sopivilta: Valaistuneen ja maailman välillä ei ole käsitteiden sumuista massaa. Valaistunut ei kielipelaa. Universumi liukuu hänen tajuntaansa suoraan rei'istä tai hänen tajuntansa universumiin. Ihan miten päin vain. Ei ole estettä, johon jokin kilpistyisi, ei rajaa itsen ja muun välillä.

Teen buddhalle myös sieraimet, koska ajattelen hänen muistavan hengittää.

Parasta buddhapatsaassa on, ettei se näytä laihalta eikä lihavalta. Voi olla, että sen pää tai kädet irtoavat poltoissa, mutta sekään ei haittaa. Ehkä se on vain hyväksi. Olen ajatellut lasittaa valaistuneen särölasitteella, jotta korostuisi, miten kaukana koko konsepti on täydellisyydestä tai täydellistymisestä. Tämä on ensimmäinen tekemäni ihmispäinen rakutyö. Yleensä tyydyn korkeintaan torsoihin ihmisten kanssa.

Ehkä jokin todella muuttuu. Huomaan, etten osaa muovata ihmisen päätä hyvin. Norsu, pingviini tai pöllö, kissa tai hevonen, eivät ne tuota vaikeuksia. Mutta ihmisen pää. Ilmeestä tulee hivenen tyytymätön, mutta oikeastaan sekin sopii hyvin buddha-kuvaani. Se on vain tavallinen, säröinen tyyppi pää täynnä reikiä. Mitä sormeni tekevät, kun hieron kaulaa tai kasvoja? Mikseivät ne rekisteröi? Vai onko ongelma raportoinnissa? (Osaanhan raportoida sormin sellaistenkin eläinten muotoja, joita en ole päässyt manipuloimaan.) Miksi tuntuu kielletyltä, mahdottomalta, vaikealta, muovata kasvot?

Mitä nämä kasvot koettavat kertoa, kysyn ja katselen buddhaani. En osaa vastata.

En tiedä edes, miksi halusin buddhan. Ehkä koska pidän Pema Chödrönin kirjoituksista, etenkin niistä kohdista, joissa hän muistuttaa, että ihminen voi olla myös kiltti itseään kohtaan. Se ei ole lainkaan helppoa. Ei etenkään, jos pitäisi tietää, mitä haluaa. Tai miksi käyttäytyy jollakin tavalla. Tai miltä tarkalleen tuntuu jossain tilanteessa.

Huomaan ettei minulla ole paljon muuta raportoitavaa kuin hämmennykseni.

Tunkkainen raivo ja loputonta neuvottomuutta

Yö sujuu kurjasti. Perjantai- ja lauantaiöillä on sellainen taipumus. Molemmat kämppikset kun tykkäävät käydä baareissa ja nähdä ihmisiä, ja itse taas olen usein viikon jäljiltä väsynyt, baarithan tapahtuvat iltaisin, aamulla minulla kyllä olisi virtaa vaikka mihin. Kun muut ovat poissa, on vaikeaa käydä nukkumaan, kun tietää heidän joka tapauksessa saapuvan jossain vaiheessa ja kolisevan ja sen, mitä siitä seuraa.

En koe usein raivoa. Itse asiassa toisten ihmisten valveraivo joskus hätkähdyttää minua. Osaan kyllä kipuilla ja suuttua ja tuskastua rakenteista (harvemmin ihmisistä), joiden näen ylläpitävän ja osin näkymättömäksi ja itsestäänselvyydeksi tekemällä legitimoivan väkivaltaa, mutta harvemmin koen raivoa. Mutta tässä kohdin niin tapahtuu: kun olen saanut nukahdettua kaiken levottomuuden jälkeen vaikkei lauma olekaan koossa ja sitten herään kolinaan ja haukahduksiin. Koetan kuvata, miltä se tuntuu, koska olen joskus maininnut asiasta ystävälle, eikä hän saanut aluksi lainkaan kiinni, mitä tarkoitin tuollaisella heräämisellä. Ensinnäkin: Herää siihen, että säikähtää niin että pää on irrota. Keho on pelosta aivan jäykkä, hengitys sakkaa, päässä jyskyttää kipu. En osaa kuvata tätä oikein muuten kuin: kuvittele maksimaalinen ahdistus ja kauhu kehoosi. Ja sitten: raivo. Raivo joka puhuu tällaisia: heitä se peitto helvettiin, kiru niin kovaa kuin pystyt, potki ja hakkaa toista nyrkeillä, itke ja revi rintalastasi auki, kurista joka ikinen täällä oleileva, koska he eivät puutu tähän, he eivät edes huomaa mitään. (Raivoni ei käyttele teräaseita. Minusta ne ovat pelottavia.) Ja heti sen vierellä, sähköisenä valkeana rätisevä tietoisuus siitä, ettei niin voi toimia, että sillä on liian vaaralliset seuraamukset ja ettei se ole sitä, mitä tahdon, ei ollenkaan.

Tuo valkoinen rätisevä saa minut ehkä voihkaisemaan tai ähkimään ja potkimaan kantapäitä kovasti lautalattiaan ikään kuin lattia voisi kannatella raivoani, kun marssin keittiöön naksauttamaan vedenkeittimen päälle. (VALERIAANAA!) Kuvottaa. Sydän hakkaa, olen säikähtänyt omaa reaktiotani, ja vaikka olen pitänyt sen ärsytetyssä tuhahduksessa, että hei ei tarvi koettaa olla hiljaa koska kaikki ovat heränneet jo, eli mitä suotta vaivautua, ei raivo katoa mihinkään. En osaa taltuttaa sitä enkä osaa kantaa sitä kunnolla. En tiedä yksinkertaisesti, mitä sille tekisin. Sietäisin sitä, odottaisin. Mutta saattaa mennä tuntikausia ja joskus menee koko yö niin että sydän vain hakkaa ja kysyn miksi, miksi ei, miten ihmeessä ja niin edelleen. Raivo ei kysy lupaa. Enkä voi purkaa sitä aivan sellaisin kuvastoin kuin se ehdottaisi. Ei minulla ole intressiä kuristaa kaikkia kanssani asujia ja lopuksi itseäni. Tai ehkä tässä vaiheessa jumalat puuttuisivat peliin ja ilmestyisivät sittenkin kaikkien turhien kyselyiden ja huhuiluiden jälkeen ja kreikkalaisen tragedian kaari pingottuisi tunnistettavalla tavalla. En tiedä. En ole koskaan päästänyt raivoani valloilleen. En täysin valloilleen. Olen kyllä huutanut ja itkenyt ja joissain tilanteissa harjoittanut itsepuolustusta, mutta olen onnistunut pitämään raivon voiman jotenkin kytkettynä. Niinä aikoina jotka muistan.

Ja silloin kun olen herännyt, kauan sitten, muisti katkoen, pahimmat pelkoni ovat liittyneeet siihen, että olen tehnyt ehkä jollekulle jotakin enkä vain muista mitään. Ja tiedän sen, miten tämä ärsyyntymisen voimakkuus, raivo, on halvaannuttanut vanhempiani ollessani lapsi - heidän oli vaikeaa uskaltaa viedä minua mihinkään, koska saatoin käydä arvaamattomasti toisten lapsien tai aikuisten kimppuun jos koin heidän uhkaavan. Lapsena yleensä purin niin kovaa kuin pystyin. Vielä kun menin kouluun, vanhemmat pelkäsivät siitä seuraavan vaikeuksia. Mutta en minä koulussa enää purrut ketään. Aikuisenakin olen purrut vain kun minut on herätetty eräältä sohvalta eräissä uudenvuodenjuhlissa: unen ja valveen rajamailla olin yrittänyt ensin hätistää kättä kasvoilta ja sitten iskenyt siihen hampaat ja purrut, purrut, purrut. Heräsin varsinaisesti siihen, että purtava huusi lujaa.

Säikähdän tätä reaktiota, koska se on niin voimakas ja väkivaltainen. Se ei tunnu olevan missään suhteissa ajatuksiin, joita minulla on heräämisestä toisen valvomisen ääniin. En usko mihinkään universaaliin nukkumaanmenoaikaan. Minusta aikuiset saavat tulla ja mennä miten tahtovat. Mutta uni, se on ilmeisesti minulle edelleen niin niukka resurssi, että puolustan sitä hurjuudella ja raivolla. Olen elänyt koko lapsuuden perheessä, jossa äiti laihduttaa valveilla ja horrostaa hereillä keittiössä viistäen juustoa höylästä suoraan suuhun muiden mentyä nukkumaan. Muistan monet kerrat jo ennen siskon syntymää, kun menin keittiöön ja istuin tuolilla ja tuijotin väsyneenä äitiä, jonka pienet äänet olivat herättäneet minut kesken unien. "Mene nukkumaan", sanoo äiti. "Sinun pitää jaksaa koulussa." En vastaa mitään, istun vain ja tuijotan ja palelee ja juustoa katoaa äidin nielusta alas ja se on hurjan pelottavaa ja päätän, etten kasva aikuiseksi. Myöhemmin kun siskon koliikkivauva-aika on ohitse, siskokin harhailee keittiön ovensuuhun ja saatamme tuijottaa äitiä molemmat lumoutuneina. Maalasin siitä lukiossa kuvan, josta piman (piirustuksen ja maalauksen) opettaja sanoi, että se ahdisti häntä, vaikkei hän osannutkaan sanoa, miksi. Eihän kuvassa ollut kuin kaksi hahmoa pöydän ääressä ja ovensuussa pienen yöasuisen lapsen hahmo. Veikkaan, että kyse oli hahmojen asennoista. Asento kertoo paljon.

Muut odottavat viikonloppuja, hehkuttavat niitä. Tunnen itseni vastahankaiseksi ja onnettomaksi, kun en oikein osaa liittyä siihen odotukseen. Minulle viikot ovat helpompia. Olen saanut nukkua kunnolla ja nautin siksi olostani. Enkä osaa löytää ratkaisua siihen, miten minun olisi hyvä asua. Nukun ja voin paremmin ylipäänsä, kun asun muiden kanssa. Mutta sitten viikonloppuisin hätkähdän hereille keskenherätetyksi tulemisen silmittömään raivoon enkä osaa rauhoittaa itseäni siitä mitenkään. Yksin eläessä sellaista ei tapahdu.

Viime yönä heräsin taas. Tein jo yrttiteen ja murisin itsekseni, mutta ikävä musta siirappi minussa vain tiivistyi ja kitkeröityi ja tiesin kokemuksesta, ettei se rauhoittuisi moneen tuntiin. Sekin monikkosuhteissa on, että usein ulkona myöhään hilluja menee nukkumaan toiseen sänkyyn, jolloin hänen kanssaan asiaa ei saa sovittua kehollisesti samalla tavalla kuin parisuhteessa saisi. Enkä nyt tarkoita mitään tökeröä sovintoseksiteoriaa. Tarkoitan tätä: minun raivoni on alkuräjähdyksensä jälkeen olennaisesti luonteeltaan kaukoraivoa. Polttava, kuuma raivo, jota valkoinen rätisevä pystyy hädintuskin pitelemään hiljaisena, kestää muutaman kymmentä sekuntia, ja sen jälkeen se hyytyy, sitkeytyy, vatkuloituu ja muodostaa kuvia, joissa olen pieni ja suojaton ja untani ei sallita, ärsytetäänkutitetaan hereille, pakotetaan jaksamaan ja ryömimään ja tavoittelemaan. Stressireaktio huipentuu kiihkeästi ja palautuu vaivoin ilman apua. Mitä kauemmin toisen suojaton, samankaltainen tunteiden repimä ja riepottama keho pysyy oman kehoni ulottumattomissa, sitä sitkeämmäksi käy raivosta kokoon keittyvä myrkky. Äänet keittiössä tai vessassa lisäävät sen pontta. Mutta kun peiton alle sujahtaa lämmin, viaton keho - niin, minulle kehot ovat hyvin viattomia (ja jopa ne kehot, joita en osaa haluta, erotan niidenkin viattomuuden vaikkei minulla olekaan pääsyä sen jakamiseen, terhentelevät ja äijämäisetkin kehot sisältävät viattoman elementin, samoin kyborgimaiset teko-osaiset naiskehot, ne kysyvät hiljaa, kelpaavatko, ja on kuunneltava hyvin tarkasti, että sen kysymyksen erottaa kaiken kohinan takaa) - niin raivo kääntyy suruksi ja neuvottomuudeksi, jota jaan mieluummin kuin pää poikki -mielialaa.

Koska tässä tapauksessa ulkonahillunut on kavunnut toiseen sänkyyn, kuulostelen yössä hänen hengityksensä tasaantumista toisessa huoneessa ja sitten kokoan itseni ja sitkeän karvaan keitokseni ja kyvyttömyyteni tehdä sille mitään ja tassutan toiseen huoneseen ja kipuan parven tikkaita ja kurkistan pimeään ja sanon: hei, haluaisin tulla tänne, saanko. Toinen koettaa nukkua, mutta makaan vieressä ja puhun, kunnes ehkä jokin alkaa asettua ja ainakin alan tuntea väsymystä, mikä tarkoittaa, että olen rauhoittumassa - raivoissaan ei nukahdeta - ja voin jättää hänet nukahtamaan ja palata toiseen sänkyyn nukkumaan.

Ei puhuminen helppoa ole. Tunkkainen raivo tekee neuvottomaksi. Mitä sille pitäisi tehdä? Miten estää sitä vahingoittamasta toisia ja itseä? Miksi se menee ohi vain niin, että joku tulee ja pitää kiinni tai silittää tai antautuu silitettäväksi? Miksi raivo ottaisi kernaimmin sellaisen ilmiasun, ettei kukaan taatusti uskaltaudu silittämään tai halaamaan? Onko se vain toivottomuutta tilanteeseen? Mitä sanomaa se tuo? Ainakin se tuo mukanaan, rauhoituttuaan, pohjattoman neuvottomuuden: Ei ole mitään kaavaa tai reseptiä elää toisten kanssa. Ei ole järjestelyä, jossa ei tuntuisi pahalta. Aina voi koettaa minimoida riskit - kuten olla asumatta lasten kanssa, se on esimerkiksi yksi hyvä keino minimoida yöherätetyksi tuleminen. Ja voi koettaa puhua asiasta, sanoa, ettei tämä liity sinuun tiettynä ihmisenä mitenkään, koska sama reaktio laukeaa kyllä sellaisenkin suhteen, jonka kanssa ei ole erityisen läheisiä välejä mutta jonka kanssa vain jostain syystä nukkuu samassa huoneistossa sen aikaa, että sattuu heräämään hänen kolinaansa. (Itse asiassa nyt kun kirjoitan tätä muistan sen, miten kännykkäni herätti keskellä yötä sinkkuaikanani - siitä seurasi aina sama raivo, etenkin kun kännykän laturi oli hukassa ja puhelin palasi manalasta vain pimputtamaan herätyssoiton aamuyöstä kuollakseen sitten seuraavaan aamuyöhön saakka. Siinä kun oli oletusasetuksena, että jos kerran haluat herätä viiden aikaan, haluat tehdä niin joka päivä.) Ja voi sanoa, että koeta olla välittämättä tästä ikävästä piirteestäni, että en halua sinun rajoittavan menojasi, haluan että kuuntelet itseäsi tässä enemmän kuin pahaa oloani, mutta haluan sinun myös auttavan minua sen kanssa, koska en yksin oikein osaa rauhoittaa itseäni raivosta.

Raivosta herää paljon muitakin kysymyksiä. Onko se esimerkiksi syy siihen, miten sikeästi nukun? Että mieluummin olen jossain tietoisuuden laidoilla rekisteröimättä kuulemaani ja kokemaani ja hätkähtämättä hereille, koska siitä seuraisi raivo? (Kaikki kanssani asuneet ovat ennemmin tai myöhemmin toisistaan tietämättä saaneet huomata, että nukahdettuani saatan käydä lyhyitä keskusteluja ilman että tiedän sellaisia koskaan käyneeni.) (Tämä on yksi syy, miksen halua dikotomiaa uni-valve. Harmaata aluetta niiden rajamailla on liikaa.)

Työtoveri kysyy, että eikö tuo nyt ole ihan normaalia, että raivostuu. Vastaan, etten ole kiinnostunut normaalista. En ole kieltämässä raivoa. En ymmärrä, miten jotain sellaista voitaisiin ylipäätään kieltää. Miten se onnistuisi? Mutta se on toisella tavalla ongelmallinen tunne: en ole oikein keksinyt, miten sitä kannatella. On tilanteita, joihin se sopii, kuten niihin tilanteisiin, joissa toista tai itseä uhkaa jokin fyysinen, välitön ja raaka väkivalta. Silloin raivo on paikallaan. Se oli paikallaan myös ukin kanssa, lapsena, kun hän yritti silmittömässä humalassa pitää minua hyvänään enkä halunnut häntä lähelleni ja huusin niin että hän ei uskaltanut enää näyttäytyä pienessäkään hiprakassa minulle yli viiteentoista vuoteen. (Sen seurauksena vietin siellä paljon aikaa ihmiskilpenä isoäidin ja ukin välillä; ukki pahoinpiteli isoäitiä vain humalassa ja minun siellä ollessa hän ei uskaltanut juoda lainkaan.) Ja toisaalta, tiedän käsitteleväni raivoani suhteellisen hyvin. Eivät ihmiset tunne minua kovinkaan raivoisana. Mutta se on minussa ja tunnen sen oikein hyvin. Ja se saa minut nauramaan teet artikkelille purskauttavasti silloin kun luen jostain tekstin, jossa pohditaan, ettei moderni ihminen voi ymmärtää kreikkalaisen tragedian raivon syvyyttä ja verenhimoa. (Voi tietysti olla niinkin etten vain ole moderni. Varmasti syystä jäävään itseni siitä arvioinnista.)

Voi, tietäisitte vain. Tietäisitte, mitä ajattelin viime yönä.

Sitä on niin vaikeaa uskoa, sanoo työtoveri. Sinähän olet niin leppoisa. Ethän sinä rähjää yhtämittaa. En niin, vastaan. En minä näet usko sellaisen auttavan asioita lainkaan. Enkä usko vihan säiliöteoriaan ja "paineen purkamiseen". Enemmän ajattelen Spinozan olleen oikeassa.

Näemme helposti, miten ihminen, jota ohjaa affekti tai luulo, eroaa ihmisestä, jota ohjaa järki. Edellinen näet tekee, tahtoipa tai ei, sellaista mistä hän ei ole ollenkaan perillä, kun taas jälkimmäinen ei seuraa kenenkään muun kuin itsensä toiveita ja tekee vain sellaisia asioita, joiden hän tietää olevan tärkeintä elämässä ja siksi niitä hyvin suuresti haluaa. Niinpä sanon edellistä orjaksi mutta jälkimmäistä vapaaksi. (Baruch Spinoza)

En nyt tarkoita, että olisin järjen iloon vapauttama, mutta pyrin kyllä siihen. Paitsi silloin kun hätkähdän hereille pulssin kiihdytykseen ja kipinöin ja sähisen ja valkoinen rätinä repii maailmaa ja päähän sattuu ja en tiedä, mitä tehdä, koska tuntuu, ettei se kaikki ahdistus ja kipu ja kauhu mahdu mitenkään tähän yhteen kehoon.

Aikuisuudesta

Hah, pelkään vääriä asioita, kerta toisensa jälkeen. Koska se, mitä osaan ennakoida, on jo etukäteen pureksittava paloiksi, joihin voi tutustua rauhassa ja valmistautua. Ja itse tilanteessa voi sitten heilutella tuntosarviaan ja ilahtua ailahdellen, että joo, no niin, nyt iskee ujous, ääh, punastun, eikä siinä tunnu olevan mitään ihmeellistä. Plus että osaa vyöttäytyä oikeanlaisiin korvakoruihin eikä unohda niitä tyystin. (Siitä voi tulla alastomuuden tuntoja stressaavassa tilanteessa vaikken yleensä käytäkään korvakoruja.)

Jännitin eilen valtavasti. Niskaani ilmestyi kovia lihassäikeitä, tietyt lihakset vetäisivät itsensä täysin emotionaaliseen juntturaan. Niskarusetin vasen syrjä, oikean puolen splenius capitis. Ei se sen vaarallisempaa. Käytän kai vain kallon ja kaularangan liikuttamiseen lihaksia jotenkin eri tavalla stressissä. Myös pienet rintalihakset väsyivät. Mitähän nekin olivat tekevinään? Seurasin jännitysten kasvamista kävellessäni kohti kokoontumispaikkaa.

Kokoontumispaikalla notkui paljon sakkia. Tuutoreilla, paitsi omallani - hänet tunnistin heti, koska merkkasin hänet facebookissa kaveriksi - oli haalarit. Tuutorryhmä paljastui täysin meistä hieman vanhemmista naisista kootuksi. Kaikki muut taisivat sanoa: "Oi että ihanaa/helpottavaa että täällä on muitakin aikuisia." Jotkut sanoivat sen useampaankin kertaan ilahtuneen näköisinä. En kysynyt, mitä he tarkoittivat aikuisuudella. Minusta muidenkin ryhmien fuksit näyttivät aikuisilta.

Hyvänen aika, teen työtä sen ikäisten ihmisten kanssa. Olen ollut sen ikäinen. Silloin ainakin ajattelin itseäni aikuiseksi. (Ja olisin pitänyt itseäni, nyt-itseäni, aika vanhana.)

Teki mieli sanoa: "Älä nyt ainakaan sen varaan laske, että minä olen aikuinen." Mutta hymyilin vain ystävällisesti ja koetin vaikuttaa mutkattomalta ja sydämelliseltä. Mitä en missään nimessä enimmäkseen ole, en etenkään ensimmäistä, ja jälkimmäistäkin vain silloin kun on varaa luksukseen tai oikein kovasti pidän jostakusta.

Tuntosarvet vain viuhtoivat! Ne rekisteröivät puheet "meidän elämäntilanteesta, joka on toisenlainen kuin noilla nuorilla" ja "tehokkaasti eteenpäin vain, ei mitään elämänopiskelua enää" ja tässä vaiheessa huomasin vilkuilevani vähän kaihoisastikin niitä toisia ryhmiä, olkoonkin niissä vaikka kuinka haalarihinkua. Koska äkisti ymmärsin, että pahkinen, nämä asuvat isoissa asunnoissa, joissa on sohvat ja kauniisti rapatut seinät. Monilla on lapsia ja iso aikuisopintotuki. Hassu pieni sananvaihto: "Sinäkin sitten varmaan nostat aikuisopintotukea?" "Ei, en minä. Ei mulla ole koskaan ollut semmoista työpaikkaa. Mä saan ihan lasten opintotukea."

Mutta en panikoinut. Hyvä! Luoja paratkoon, en kyllä oikein kokenut aikuisuuttakaan, mutta salasin sen aika hienosti.

Niin: ja pelkäsin vääriä asioita. Sitä minun olisi ehkä pitänyt osata pelätä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika käydä nukkumaan. Koska enhän minä pystynytkään nukahtamaan kaikilta näiltä kierroksilta. Vompsu nukahti heti enkä onnistunut seuraamaan häntä uneen ja Fauni oli seikkailemassa Helsingin yössä. Neljän-viiden aikaan lähetin hänelle tekstiviestin, jossa vinguin pateettisesti, onko hän tulossa joskus kotiin, koska en osaa nukahtaa juuri mitenkään. Ja sitten kun hän tuli, en osannut edelleenkään nukkua vaan halusin käydä vakavaa keskustelua siitä, kykenenkö näillä stressitasoilla asumaan kenenkään tai keidenkään kanssa. Koska - ja tämä saa ajattelemaan, etten ole kovin sydämellinen - kun asetetaan vastakkain alkavat opinnot ja ihmissuhteet, huomaankin äkisti pitäväni opintoja tärkeämpinä. Koska niistä voi saada niin paljon voimaa ja viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että läheissuhteeni ovat muuttuneet kumman häilyviksi sen suhteen, saako niistä voimaa vai tuntuvatko ne tukahduttavilta. (Tietysti tukehtumisen tunne on minun tuntemukseni ja oletan sen johtuvan lähinnä omista kommervenkeistäni, en muiden teoista - he toimivat kuten ennenkin, en vain tunnu enää jaksavan kaikkia niitä asioita.) Olen kyllä vähän hämmästynyt tästä piirteestä, että priorisoin työ/opiskelua ihmissuhteiden edelle. Ei kai pitäisi - sillä enkö kuuntelekin päivät pääksytysten sitä, miten ystävät sanallistavat tarvettaan omaan huoneeseen, omaan vuoteeseen, omaan tilaan, omaan rauhaan, jopa omaan erilliseen asuntoon, jotta he jaksavat tehdä itselleen tärkeää työtä, oli se sitten tutkimista ja oppimista tai jotakin muuta. En ole aiemmin hahmottanut tuollaista oman tilan päättäväistä tarvetta itsessäni, mutta nyt olen jo kolmena viikonloppuna peräkkäin kriiseillyt asiaa, joten ehkä tässä on jotakin perää.

Yritin yöllä selittää asiaa Faunille, mutta se ehkä kuulosti vähän huuruiselta. (Olin kyllä täysin selvin päin, tietysti, tänäänhän on lauantai ja istun töissä, mutta väsynyt ja ylikierroksilla.) Paras sanallistus, jonka sain aikaan, kuului näin: Totta kai perusturvallisuus on ennen kaikkea itsessä. On vain niin, että tietyissä olosuhteissa siihen ei tunnu pääsevän käsiksi.

Minusta tuntuu, että voidakseni kunnolla opiskella ja myös sisäistää opittua minun pitää uudestaan tavoittaa tuo perusturvallisuus, joka joskus on helposti kosketettavissa ja etsittävissä, ja toisinaan, kuten nyt, täysin hukassa. Yritän pitää itseäni kurissa sen suhteen, ettei perusturvanlöytämiskysymykseen tarvitse vastata tänään, unettoman yön jäljiltä. Totta kai haluaisin asian ratkeavan mahdollisimman pian, mutta toistaiseksi olen keksinyt vain huonoja toimintastrategioita ja surheillut sitä, miten en ole aiemmin osannut ennustaa, että opintojen aloittaminen voisi tuoda mukanaan tällaisia vaikeuksia.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan samasta ilmiöstä, johon olen kosahtanut aiemminkin stressaavissa elämänvaiheiden murroksissa. Että äkisti ne samat rakenteet, jotka ovat tuntuneet jotenkin tukevan entistä arkea, kaatuilevat päälle kaoottisesti. Ja luultavasti ne kaatuilevat - tai tulkitsen niiden kaatuilevan - siksi etten jaksa kannatella itseäni niin tarmokkaasti kuin tutussa ympäristössä ja toimintakentässä. Puhun samalla tavalla itselleni ja kehotan itseäni kohtuullisuuteen ja järkevyyteen, mutten jaksa ponnistella niihin saakka. Samat asiat, jotka eivät tunnu uhkaavilta vielä kuukautta, kahta aiemmin, muuttuvat hirvittäviksi vuoristoiksi, joita tähyilen synkeänä ja epäluuloisena. Uni riekaloituu ja imee puoleensa painajaisia, joissa maa repeilee ja hissit värisevät kuilujen yläpuolella.

Muistan lukeneeni jossain kohdin sosiaalipsykologian opintoja läheisten tuesta, joka auttaa juuri tällaisten paikkojen yli ja ohi. Muistan, miten lukiessa kävin aivan kylmäksi ja horteisen hitaaksi ja luin kappaleen uudestaan ja uudestaan ja sanoin pään sisässä ei, ei se noin ole minulla mennyt, ei varmasti. Pienemmissä asioissa toki kyllä, mutta silloin kun talot lähtevät liikkeelle ja yöt muuttuvat pimeämmiksi ja kuin tyhjästä ilmestyy uusi kehikko, johon voi venyttäytyä, sovittautua - ei, en onnistu näkemään noita toisia auttajina, koen vain oman tarvitsevuuteni kohtuuttomuuden ja ongelmallisuuden, vihaan sitä, se on niin epäreilu noita toisia kohtaan, koska paniikissa alan pelätä kaikkea mahdollista (tai ainakin selkeästi vääriä asioita, viisastelee jokin ilkikurinen valveen ääni) enkä enää osaa käyttäytyä kovinkaan aikuisesti ja järkevästi. Sellaisessa tilanteessa tarvitsisin äidin, en läheissuhdetta. Läheissuhteenhan pitäisi olla kahden - voih - aikuisen välinen avoin tutkimuskenttä eikä lapsen ja äidin suhde, jossa toisen tarpeet sanelevat toisen velvollisuudet. Ja kun huomaan, miten sopimattoman tarvitseva olen, haluan paeta näkymättömiin ja kuulumattomiin sinne saakka, että rauhoittuisin. Että pystyisin lähestymään itselleni tärkeitä ihmisiä avoimemmin, kuuntelevammin, rauhallisempana ja iloisempana. Etten pilaa ja romuta ihan kaikkea sekopäisessä tarvitsevuudessani.

Kuten kirjoitin, en ole vielä keksinyt kuin huonoja etenemissuunnitelmia tilanteen rauhoittamiseksi ainakin siksi ajaksi, että kykenen mielestäni taas sellaiseen kommunikaatioon, että osaan hyväksyä sen kohtuulliseksi edes jollakin tapaa. Toistaiseksi paras keksintö on perustaa uusi pienhuone olohuoneen nurkkaan. Se voisi olla esimerkiksi vieraspatja, voisin nukkua siinä yksin, se voisi olla turvapesä, jonne voi möyriä. Patja ei kuulosta kovin dramaattiseltakaan ratkaisulta: se ei maksa mitään ja toisaalta olisin tavoitettavissa entiseen tapaan muutoin kun nukkumaanmeno- ja nukkuma-aikoina. Mutta ehkä unirauha löytyisi taas.

Huvittavaa, miten samaan aikaan voi hakeutua taas korkeakouluopintojen piiriin ja olla näin hukassa ihan perusasioiden kuten unen ja ihmissuhteiden kanssa. Mitenkä muut suhtautuvat tuollaisiin asioihin itsessään? Kun huomaavat, että tarvitsisivat äidin, joka rauhoittaa ja nukuttaa? Kun huomaavat kärsivänsä eroahdistusta? Säikähtävätkö hekin niin noiden tilojen voimakkuutta, että tahtovat vetäytyä ja etsiä uudestaan rauhan itsestään, itsessään? Pelkäävätkö hekin, että nämä paniikit nakertavat salakavalasti suhteen kuin suhteen perustan, ellei niitä oteta vakavasti ja käsittelyyn?

Työvuoroa on jäljellä vielä vähän yli tunti. Se on onnistuttava pysymään hereillä. Siinä tämän hetken tavoite, kovin vastakkainen sille, mikä vallitsi viime yönä ja astuu taas voimaan työn loputtua.

Mietteitä yöstä, jota nukuin liian vähän

Suru ja harmistus siitä, ettei tiedä, mitä tahtoo. Mistä tulee tämä ajatus, että ihmisen - korjaan: aikuisen ihmisen, niinhän fraasi kai kuuluu - pitäisi, pitää, tietää, mitä tahtoo?

Samaa ahdistusta parisuhteissa, ammattiasioissa, ties missä muussakin.

Eikä voi keksiä, mitä tahtoo, muuten kuin poissulkemalla: tätä en ainakaan tahdo. Ja mitä apua siitäkään on? Tiedän, etten ainakaan tahdo tällaista yksinäisyyttä, en sitä yksinäisyyttä, kun tuntee äkisti itsensä alavireiseksi ja huonoksi seuraksi, sillä ei ole tekemistä ymmärtämättömyyden kanssa, enemmänkin se on kummallinen pudotus. Pudotus missä? Hetkellinen herpaantuminen, kun tajuaa, ettei jaksa kannattaa kaikkien haluamistensa punosta? Pudotus uskomuksesta, että on osannut aika hyvin haarukoida, mitä ei ainakaan tahtoisi? Ei, en muista ajatelleeni, että olisin osannut tehdä niin.

On helppo keksiä monia tahtomisen arvoisia asioita, mutta siitä ei olekaan kyse. On kyse niiden koherenssista. Sen ennustamisesta, tarkoittaako iloinen polveileva kotiintulo myöhempää kauhua ja yksinäisyyttä, valveilla makaamista ja epätoivoisia analyysiyritelmiä siitä, mikä tarkalleen tilanteessa synnyttää harmistuksen ja paniikin. Huomaa odottaneensa asioita. Päästää niistä irti, itkee. Kieltäytyy järjestämästä elämäänsä odotustensa mukaisesti. Tarkastelee sitä suorassa, säälimättömässä valossa. Ja samalla muistuttaa: Niin, ensi viikolla alkaa uusi elämä. Uudet rutiinit ja uudet ihmiset. Ei ihme, että tuntuu siltä kuin aivoissa katkeilisi pieniä elastaanisäikeitä.

Olisiko helpompaa luopua odotuksista, jos luopuisi samalla ihmisistä? Jotakin voidaan sanoa varmasti: tiedän tahtovani, että lakkaisin odottamasta yhtään mitään perusystävällistä käytöstä kummempaa keneltäkään. (Ja vierailta ihmisiltä en ehkä odota edes sitä, en ainakaan kaikissa moodeissa.) Tämä tahto ei ole saanut aikaan suuriakaan muutoksia siinä, että yhtäkaikkisesti odotan asioita. Se naksahtaa päälle automaattivaihteella. Ehkä on mahdotontakin olla odottamatta asioita. Suhtautuminen odotusten toteutumattomuuteen on kyllä muuttunut tahdon myötä. Edelleen tuntuu määrättömän pahalta, tahtoisi minkä tahansa muun kivun siinä hetkessä, mutta on kuitenkin helpompi pysähtyä ja tuijottaa omaa tuskaa suoraan, koska sekin on jotakin, mitä tahtoo. Näyttää sitä itselleen, kallisarvoista lahjaa, esimerkkiä ilmiöiden maailmasta: kas niin, tätä minä en ainakaan tahdo.

En oikein osaa uskoa ihmisistä luopumisen toimivan ratkaisuna, koska sitten löytäisin vain uusia ihmisiä. Mutta on hetkiä, joina pahoinvointi peittää kaiken ja joina jonkun seurassa ei oikein vain kykene tasaantumaan, rauhoittumaan, kohtuullistumaan. Niinä hetkinä on helppoa vihata itseään, ja on todella vaikeaa suostutella itseään siihen, ettei tuo viha vaadi minkään itseen suuntautuvien rankaisutoimenpiteiden käyttämistä. Tässä kohdin on hyvä, että on tullut luettua oppimispsykologiaa. Voi muistuttaa itseään siitä, miten paljon tehokkaampaa on ehdollistaa palkiten. Se ei tunnu siltä, jokin janoaisi hyödytöntä rangaistusta, mutta eikö se osoita vain, että silloin kun istuu vain muutaman tunnin nukkuneena kallioilla ja katselee junia, omat tunteet ovat huomattavasti epäluotettavampia eteenpäin luovimisen apuvälineitä kuin tiedeyhteisön paremmassa valveessa hiomat teoriat?

(Tiedeyhteisön ajatus saa tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi, eikä se erityisemmin piristä mieltä, mutta jostain syystä argumentti jollain tasolla kuitenkin toimii; en osaa olla ajattelematta, etteikö tiedeyhteisö helpostikin päihittäisi toimenpide-ehdotuksissaan pää pienen, joka liiraa ja ulisee itsekseen eikä osaa käydä tekemään sitä, mitä sen varmaasti pitäisi tehdä, eli nukkua.)

Ei, en tiedä, mitä tahdon. Tai jotain tiedän, mutta niistä on vaikeaa muotoilla käytännöllisiä ohjenuoria elämälleen. Tahdon tuntea iloa toisten elämänriemusta näinäkin hetkinä kun omani luuraa jossain kauempana. Tahdon jonkin paikan, jossa voin nukkua rauhassa aamuun saakka. Tahdon etteivät pahat oloni vuotaisi toisiin. (Hah, tahdon ehkä mahdottomia.) Tahdon että olisi joku, jolle tuntuisi turvalliselta soittaa silloin kun on liian paha olo. (Joskus oli sellaisia ihmisiä, mutta nyt olen taas edennyt jonnekin toisaalle, ja kun yöllä mietin asiaa, en keksi ketään, jota viitsisin vaivata moisella. Etenkin kun en tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin lohtua. Jos vaikka kävisin siitä riippuvaiseksi ja sitä myöten maanvaivaksi? En haluaisi virittää enää yhtään karmistuttavaa odotusta lisää.) Tahdon siis, että voisin itse ratkaista tämän solmun. Mutta joskus tarvitsen apua.

Yöllä seison jonkin tovin kadulla juttelemassa ja koetan kuvata, miten joskus talot tuntuvat liikkuvan. En varmaan saa ilmaistua sitä mitenkään elävästi, mutta kun pinnistelen löytääkseni muutaman sanan, heilautan kättäni ja on kuin talot liikahtaisivat sen takana. Valpastun ja katson taloja tarkemmin. Kadun päässä häämöttävät julkisivut eivät enää vaikuta yhtä pysähtyneiltä.

Tahtoisin pystyä valitsemaan, milloin talot alkavat liikkua ja milloin ne juurtuvat sijoilleen. Tahtoisin valita hetket vaikeille ajatuksille. Valitsisin jonkin muun hetken kuin liian vähän nukutun yön. Mutta maailma harvoin toimii näin. Sen, minkä kestää hyvin nukkuneena, muuttuu painajaiseksi vähällä unella.

Kun kuuntelee toisten elämiä, näkee äkisti omansa toisessa valotuksessa. Itselleen on vaikeaa antaa samanlaista vapautta odottaa ja katsoa, kuulostella. Se on liian lähellä. Se painaa, hankaa, nirhaa, kuristaa. Haluaisin nukkua kunnolla edes yhtenä viikonloppuna ettei minun tarvitsisi kokea väsymystä joka ikiselle torstaille saakka. Enkä osaa nukahtaa yksin, toistaiseksi. Alan uudestaan ikävöidä yksin asumista - yksin tottuu nukkumaan, mutta se tarkoittaa, että on tosiaan nukuttava yksin kaiken aikaa. Se taitaa olla ainoa järjestely, jossa on mahdollista taata riittävä uni.

En tiedä, tahdonko riittävän unen vai jotakin muuta. Piru vie, eikä tämä ole oikea hetki koettaa ratkaista näitä kysymyksiä, mutta en tiedä, kuinka nukahtaakaan ilman alustavia linjauksia.

Takaisissa

Nyt se on sitten kai totta. Istun viininpunaisella satulatuolilla, tiikkipöytäni ääressä. Sen täytynee tarkoittaa, että olen palannut, etenkin kun olen kahdesti käynyt kävelemässä jäälläkin, ja useimmissa muissa maissa puhekin meren jäätä saariin kävelemistä tapaa herättää epäuskoista levottomuutta.

Paluuta luonnehtii jonkinlainen tokkura. Se liittynee siihenkin, etten osaa nukkua lentokoneessa. Se taas johtuu siitä, ettei istuinta saa laskettua täysin vaakasuoraan tasoon. En osaa nukkua vain hieman kallistettavalla istuimella. Lapsena osasin, mutta lapsena olikin enemmän tilaa, tai ei oikeastaan, tilaa oli saman verran, mutta kehoni oli pienempi, se mahtui paremmin mönkimään kerälle istuimen ja selkänojan rajapintaan. Enää semmoinen ei ole mahdollista. Reisi- ja sääriluut ovat kasvaneet liian ulottuvaisiksi jossain välissä. Münchenissä on plus kahdeksan astetta. Tärisen lentokentän tuulessa ja sumussa toikkaroidessani jäykin koivin kohti bussia, joka losottaa ovi auki odotellen lastenvaunulaisia. Neljän ja puolen tunnin odotusaika sujuu oudossa hysteriassa luomubistrossa. Bistrosta saa jopa yogiteetä. Ei epäilystäkään: sijaitsemme Euroopassa.

Lentokone lähtee eteenpäin myöhässä, koska sitä riivaa tekninen vika. Vesitankki on tyhjä, joten vessa pitää huuhtoa ja kädet pestä pullovedellä. Lentäjä koettaa oikoa mutkia matkasta ja olemme miltei ajoissa Helsingin päällä, mutta tuloajastamme myöhästyttyämme joudumme kuitenkin killumaan ilmassa ja kiertelemään melkein tunnin. Sinä aikana on hyvä ottaa tuntumaa kaupunkiin alapuolella. Erotan Vironniemen ja Lauttasaaren ja Kulosaaren, Mustikkamaan ja Korkeasaaren. Mutta mitä ihmettä tarkoittavat pellot joka puolella niemiä ja saaria? Missä vaiheessa tästä on tullut maatalousmaata? Sitten tajuan: ne ovat jääkenttiä, lumettunutta kuorimerta. Täällä on jää, jota olen toivonutkin.

Erotan Vompsun ja isän heti kun saavumme kentän ovien läpi kassiarmadan kanssa. Isä näyttää kerta kerralta vanhemmalta ja heiveröisemmältä. Vompsu näyttää rauhalliselta. Oikeastaan vasta kun halaan, tajuan, miten ikävä minun on ollut. En haluaisi päästää irti ollenkaan.

Yllätyksekseni auto ajaa meidät Töölöön Kallion sijaan. Silloin muistan: Ai niin, asumme Töölössä vappuun saakka. Olin unohtanut sen jollakin tasolla, vaikka toisella tasolla en. Minä kun luulin meidän menevän kotiin. Tavallaan kommuuni tuntuu kodilta, mutta toisaalta ei. Sitten muistan, että eihän minulla ole sillä tavalla tuntemaani kotia ole ollutkaan kohta pariin vuoteen. Tajunta vain laahaa jäljessä.

Heti lentokentältä saavuttuamme ja saunassa piipahdettuamme teemme kookosmaitojääkahveja, minttuinkiväärisitruunamehua, mangosoijalasseja ja tietysti dosia kookoschutneyn ja sambarin kanssa muutamalle läheisimmälle. Kämppikset auttelevat, pannu sauhuaa, bollywoodhitit raikaavat. Tuntuu kummalliselta puhua äidinkielellä monelle ihmiselle yhtäaikaa. Emme tule tanssineeksi. Emmekä jakaneeksi lahjoja, jotenkin se kaikki hukkuu väsymyssumuun. Vieraat vähän kauhistuvat kuultuaan, kuinka pitkään on viimeisistä unistani.

Aamulla herään tyhjästä sängystä. Vompsu on paennut tilaavievyyttäni muualle. Uupumus on edelleen läsnä, vaikka olen tavallaan hereillä. Itkettää. En oikein osaa lähestyä kissoja enkä kommunikoida kenenkään kanssa. En muista, miten täällä elettiin. En älyä, että vettä voisi juoda kraanasta sitä ensin kuumentamatta. Äiti soittaa, kyselee, tiedänkö nyt sitten matkan jälkeen, mitä haluan isona tehdä. Olen entistä kysymysmerkimpi, mistä ihmeestä minä nyt semmoista olisin voinut keksiä kaikessa siinä hulinassa. Minuutit matelevat paitsi silloin kun kävelemme jäätä Vompsun kanssa. Silloin ne katoavat. Jäänpäällinen lumi kimmeltää ja tarjoaa jaloille miellyttävää vastusta. Vompsua huolettaa, tuntuuko sää minusta liian kylmältä, mutta se tuntuu hassulta kysymykseltä: Münchenin kahdeksan plusastetta tuntuivat aivan yhtä hyytäviltä ja karmeilta kuin paljon kylmempi viima jäällä. Kylmyys vain on kaiken arvostelukykyni ulkopuolella.

Mutta ei minua palele!

Se on hämmentävää. Kehossani on muuttunut jotakin, koska minua ei palella. Ennen lähtöä olen kärvistellyt pienessäkin viimassa, nyt posket hehkuvat ja hikoilen. Sisälläkään kylmä ei tunnu ulottuvan minuun. En ymmärrä. Mitä ovat nämä jaksot? On talvia, joina mikään toppautuminen ei riitä alkuunkaan, ja sitten talvia, ei, kokonaisia vuosia ja vuosikausia, jolloin yhdetkin pitkikset tuntuvat liialta. Mikä kehossa muuttuu?

Sunnuntai kuluu, äkkiä pimentyy. Makaamme kaikki kolme sängyssä ja katselemme vanhoja kuvia. Sitten on nukkumaanmenoaika. Vompsu valittelee, miten vaikeastisopeuduttavalta sunnuntai kotona tuntuu: hän on viettänyt matkamme aikana sunnuntait töissä tai lietsussa. Hän ei ole laittanut kertaakaan ruokaa eikä siivonnut keittiötä. Sekin jotenkin itkettää minua, vaikka ei kai ole minun asiani itkeä moista. Ei sinun tarvitse syödä laitoskeittiöruokaa, tekisi mieli huutaa, mutta - jos se on hänestä hyvää, miksi minun pitäisi semmoista huutaa? Pyytelen anteeksi sitä, miten sotken keittiön ruokaa tehdessäni. (Palan halusta laittaa ruokaa, matkustamisessa viheliäisimpiä puolia on, ettei siihen löydy tilaisuutta.) Ei se kuulemma haittaa. Vompsu taitaa tietää, miten tärkeää minulle ovat nuo kotitöiden rutiinit: laittaa ruokaa, pestä ja ripustaa pyykkiä, silloin tällöin suursiivota. Etenkin ruoan laittaminen tuntuu aina mukavalta ja innostavalta.

Nyt Vompsu onnistuu nukkumaan vieressäni koko yön. Aamulla herään siihen, että Fauni ja Vompsu juoksentelevat ympäriinsä ja laittautuvat töihinsä, koska on maanantai. Fauni ei meinaa löytää työavaimia, identiteettilätkäänsä ja muita tarvekalujaan. Minulle maanantai tarkoittaa hahmotonta klönttiä, joka on pyhitetty jollekin hämärälle "palautumiselle". Etsin jätesäkeistä puhtaita vaatteita, en jaksa siivota laukkuja vielä, en jaksa vaihtaa kukkien multaa, en jaksa hakea narsissiruukkua kellarista huonetilaan. Kunhan juuri ja juuri keitän itselleni kofeiinitonta soijalattea, syön vähäsen jugurttia ja eilistä ruokaa, kävelen taas jään kirkkautta ja hätkähdän siihen, että on ystävänpäivä. Ystävän... ajattelen tapaamaani naista Goalla, hänen hankalaa tilannettaan. Ei kai ole yhtään paikkaa, jossa kaikki ystävät olisivat läsnä samalla kertaa. Äkkiä kaipaan kovasti kaikkia ihmisiä, joista olen pitänyt jollakin tapaa, ja itkeä tuhruuttelen. Sitten voimaannun: haluan leipoa ystävänpäivän kakun. Ja niin myös teen.

Siitä tulee mukavampi olo.

Niin että kun palaamme illalla yin-joogasta Vompsun kanssa raitiovaunulla (missähän lippuni oikein on...) voimme istua keittiön lattialla tai olohuoneen lattialla tai missä vaan ja syödä yhdessä rakkauven makupaloja kämppisten kanssa, saunan päälle.

Harmillista, etten voi laittaa tähän kakkupaloja tarjolle. Mutta halaus kaikille lukijoille, tänään on semmoinen päivä.

Voimiintumista ja lääkelevottomuutta

Googlattuani tarpeeksi saamistani lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista päätän, että alan syödä niistä kahta, maitohappobakteeri- ja frukto-oligosakkaridikapselia sekä järeää monikirjoista antibiootti-antiamebaatti-antigiardialääkettä. Tuon lääkkeen pitäisi tepsiä hyvin lavantautiinkin, vaikken sitä uskokaan sairastavani. Kemoterapian aiheuttamaan pahoinvointiin kirjoitetun lääkkeen sen sijaan skippaan. Jos kehoni haluaa oksentaa ja ripuloida, anti tulla vaan.

Mutta kas, kun saan lääkettä seerumiin, kaikki muuttuu. Ei kehoa enää voisi kiinnostaa vähempää vatsalla purnaaminen. Happovaivoiksikin epäilemäni ylävatsakipu häviää samalla kuin alavatsan kouristelu. Ehkä se oli sittenkin ameeba. Tai giardia. Tai jokin bakteeri. Tärkeintä on kuitenkin, että lääke puree; viruksesta siis tuskin oli kyse.

Seuraavana päivänä olen aivan ihmeissäni siitä, miten erilainen maailma on silloin kun se ei näyttäydy vain suttuisena, oksennuksen-, virtsan- ja ulosteenhajuja kaikkialta uhoavana tahrana, jota on raahustettava eestaas. Toisaalta lääkekin tuntuu aika voimakkaalta. Suussa velloo äitelä maku, huomaan reaktioideni tulevan hieman viiveellä ja lääkkeen sivuvaikutuksista netistäkin lukemani kevytmielisyys nostelee päätään. Niin, elämä maistuu taas elämältä. Istumme Hyderabadia ja Secunderabadia erottavan tekojärven rannassa eräänlaisessa ruokamaailmassa, jossa on monia pikaruokakojuja, ilmainen vessa ja mahdollisuus viipyillä tuntikausia. Järvi uhoaa alapäisiä lemujaan. Haalariukkelit ovat käärineet lahkeet ihan vesirajaan, kahlaavat puolisääreen vedessä ja ruoppaavat rantaa lehtiharavoin. He kuopsuttavat kivikosta irti sinne juuttunutta muoviroskaa ja vesihyasinttia, joka uhkaa tekojärven hyvinvointia. Miehet seisovat vieläpä melkein suoraan sellaisen mainoksen alla, jossa lukee sloganeja "pidä kaupunki siistinä", "hoidetaan yhdessä tekojärvi kuntoon" ja niin edelleen. Aika cool työ heillä, ajattelen.

Sitten tajuan, että sen sijaan, että sulloisivat vesihyasintit kompostisäkkeihin tai lehmillesyöttösäkkeihin ja muoviroskat jätesäkkeihin, miehet husivatkin roskia kauemmas rannasta, kohti ulappaa. Kun tarkemmin katson, heillä onkin ruokamaailman univormut päällään. He vain siivoavat rantaa siltä kohdin. Vesi lillii liejuisena syömälän alapuolella, ja muovikääreet, muovipussit, tyhjät juomapullot sekä tietysti ruokamaailman joidenkin kojujen suosimat kertakäyttölautaset aloittavat purjehduksensa kohti ulappaa lehtiharavan vauhdittamina, varmaankin vain palatakseen seuraavaksi aamuksi takaisin työllistämään samoja ukkoja.

Minulta on kielletty - tai siis, ei ole kielletty, ihan itse tämän netistä etsin, ei lääkäri siitä mitään maininnut - tee, kahvi, tulehduskipulääkkeet ja alkoholi koko kuurin ajan, samoin ylen- ja raskaaasti syöminen, sekä vitamiini-, kalkki- ja rautatablettien nauttiminen lääkkeen napsinta-ajankohtina. Niinpä en voi kuin maistella kielenpäällä vähäsen kookosjääkahvia, joka on nestemäinen karkki. Se vie hetkeksi pois lääkkeen maun.

Ruokamaailma on taktinen valinta - lääke on melkoinen diureetti. Vettä kuluu viidettä litraa päivässä, koko ajan jano kuivaa suuta ja pissa on nautituista nestemääristä ja tiheästä hyyskässä juoksemisesta huolimatta koostumukseltaan lähellä tuorepuristettua ananasmehua, melkoista valkeakuohuista hedelmälihamöllöä.

Kun olen kierrättänyt vettä tarpeeksi ja syönyt Eggie-nimisen kojun valmistaman munakkaan ("Get high on eggs!" kuuluu kojun hilpeä mainoslause) vatsaa entisestään lepytelläkseni (se on hipihiljaa, mutta pelkään sen pian jo karjaisevan), liikahtelemme eteenpäin hiljakseltaan kohti huvipuistoa. Jonotamme sisään, katselemme salwar kameezeisten ja abaya-niquabeisten naisten hilpeää koikkelehtimista laitteisiin ja niistä pois tutussa huvipuistomoodissa, hihittäen ja vähän pahoinvoivina. (Miehillä on länkkärivaatteet, joten heistä on vaikeaa repiä mitään iloista hämmennystä.) Meitä halutaan taas kuvata milloin kenenkin kanssa. Vanhemmat yrittävät jopa saada parikuukautisen vauvansa kiinnostumaan ulkomaanotuksista, mutta vauva ei taida vielä ymmärtää innostua kohtaamisen eksotiikasta, kunhan muljauttelee silmiään.

Erään opettajan kanssa käymme vähän hämmentävän keskustelun. Mistä olette, hän avaa tutulla repliikillä. Ahaa, Suomi, eikös se ole siis Alankomaiden kansankielinen nimi. Ei, korjaamme, se on Hollanti, ja kyllä Suomi on siitä pohjoisemmassa. Mies kyselee paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata. ("Mikä on valtionne pääasiallinen vientituote? Entä yleisin ammatti?") Hän kyselee, miten on mahdollista, ettei maanviljelijä ole yleisin ammatti, ja hämmästyy kuultuaan, kuinka lyhyt meidän kasvukautemme on ja kauanko meillä on lumi maassa. "No mutta", hän sanoo sitten pahoitellen, "teillä täytyy olla siellä sitten kauhean rankkaa ja kovaa elää." Siihen on vaikeaa vastata mitään. Fauni onneksi saa sanottua, että onhan se ollut sata vuotta sitten melkoista kovaa ja köyhää elämää, mutta että nykyään on teknologia, ei siellä mitään hätää ole, elämä on aika mukavaa. Opettaja näyttää helpottuneelta, kiittää juttutuokiosta ja hyvästelee kohteliaasti. Jäämme tuijottamaan toisiamme Faunin kanssa huvittuneina ja vähän tyrmistyneinä - että joku intialainen ajattelee, että meillä elämä olisi kovempaa kuin täällä. Onhan Suomella haastava ilmasto, mutta miten äkisti selittää, ettei Suomessa oikeasti ole sillä tavalla köyhiä ihmisiä kuin täällä on, että meillä sosiaaliturvajärjestelmä toimii maailman mittakaavassa aika loistokkaasti ja että koulutuskin on pirulainen ilmaista, ainakin vielä.

Huvittava yksityiskohta koko huvipuistossa on, että siinä missä suomalaisia huvipuistoja luonnehtii värikäs tyyli, jolla hindut koristavat temppelinsä, täällä huvipuistot ovat taas hyvinkin pelkistettyjä. Tavallaan loogista: olisihan se ehkä kummallista, jos heidän uskonnolliseksi visuaaliseksi tyyliksi mieltämänsä hahmojen, värien ja tapahtumien sekamelska leimaisi myös hurvittelulaitteita!

Päätämme investoida pikkurahojamme kauhujen taloon kartoittaaksemme, mikä intialaisista olisi kammottavaa. Onko talossa kenties henkiä vai vampyyreitä vai mitä ja miten heidät on kuvattu? No, ihan ensimmäiseksi käy ilmi, että pelottavaan taloon käydään puunrungon läpi, ei ovesta. Ja talossa on pilkkosenpimeää. Koska konsepti on meille tuntematon, emme oikein tiedä, odotetaanko meidän etenevän johonkin suuntaan pimeässä, ja jos, niin minne. EHkä kohta tulee juna valot loistaen ja poimii kyytiin? Mutta ei, sieltä tuleekin yksi talon kummituksista. Tietysti! Alhaisen työvoimakustannuksen maassa taitaa käydä edulliseksi pitää eläviä kummituksia pelkkien patsaiden sijaan. Kummitus vieläpä lähtee johdattelemaan meitä huudellen "come on madam, step here" ja vilkutellen kännykkänsä näyttöä suuntavaloksi. Itse kauheus taitaa perustua lähinnä pimeyteen. Joissain käytävissä on karmeita verisiä lahtauskohtauksia vahanukein toteutettuina, mutta nuket eivät mitenkään liiku eikä niiden valaistuskaan muutu. Kohteiden luona taustalta kuuluva kirkuna aina kovenee niin, että se vihloo korvia. Taidan pelätä eniten kuuloni vaurioituvan pysyvästi. Ja Fauni pelkää eniten pudotuksia, joita tulee arvaamatta; lattia on ihan yhtä tasainen kuin intialaiset jalkakäytävätkin, ja nyt sitä ei lainkaan näe. Meitä suditaan pölyhuiskalla naamaan ja niskaan ja nauretaan räkäisesti korvaan. Ihmissusimaskin päähän vetänyt farkkuasuinen heppu vilkuttaa valoja päälle ja pois; ehkä tällä tavoitellaan jotain valaistumisvaikutusta siitä, että seurassa on kummia tyyppejä. Ja lopuksi viimeinen elävistä madam madamia huutelevista kummituksista rämistää valtavaa rumpujen, kulkusten ja ties minkä helvetinpasuunoiden settiä niin kovaa suoraan vieressämme, että korvat soivat vielä vartin talosta poistumisen jälkeenkin.

Riksamatka keskustaan ja juna-asemalle on luonnollisesti paljon karmivampi kuin mikään kauhujen talossa kohtaamamme otus, ääni tai tapahtuma.

Yöjunassa Puneen saan nukuttua ehkä tunnin tai kaksi. Luultavasti kyse on tuosta lääkkeestä. Herään nimittäin siihen, että joku huutaa minua nimeltä junan käytävältä. Ensin ajattelen sen olleen unta, mutta sitten odottelen ja höristelen korviani hämärässä, ja enkös vaan kuule huhuilun taas. Pönkeän punkasta alas, vaikka varsin mainiosti näen Faunin nukkuvan toisella yläpetillä eikä junassa pitäisi olla ketään muuta, joka sillä viisiin voisi huudella. En ole juurikaan levoton, vain hieman tokkurainen. Käytävällä alan vähitellen selvitä ja tajuan, että yliväsymys ja kehon väsymystila vaan taitavat tehdä taas tepposiaan. (Silloin kun erosin, uni ja valve sekoittuivat myös niin vahvasti, että aloin epäröidä, onko niiden tarkka erottelu sittenkään kovin järkevää; tässä tilassa ei ole siis mitään uutta ja koska näin on, minun ei tarvitse pelätä tulevani hulluksi, kuten nuorempana pelkäsin, jos silkkaa univajetta aloin säpsyä, kuulla ääniä ja nähdä silmänurkasta hahmoja. Ja jos olenkin jo hullu - no, ihan mainiosti näytän näinkin pärjäävän, turha tällaisista on hermostua.) Huhuile siellä vaan, sanon mielessä hiljaa ja kapuan pedille. Silti vielä monta kertaa käännän äkisti päätä, koska kuulen selvästi Faunin kuiskuttavan minulle, mutta kun katson häntä, näen hänen nukkuvan syvää unta ja tajuan taas vaan kuulevani omiani.

Makaan hereillä vuoroin liikkuvassa, vuoroin asemilla seisovassa junassa, jonka pika-etuliite lienee vain mainoskikka. Mietin iltaista hämmennystä, jonka irvikissan kapeiden huulten virneen muotoinen kuu aiheutti. Olemme nähneet täällä tuon hassun hymykuun, kuppikuun, mutta emme ole nähneet kulmakarvakuuta. Tämä tietysti syöksi liikkeelle melkoisen kysymysten myllyn: Miksi kuu on täällä sillä tavalla kallellaan? Onko se joskus kulmakarvana? Onko se jossain kulmakarvana, jos ei täällä olisikaan? Ja sitten, yritettäessä päätellä kulmakarvuuden mahdollisuutta, törmäsimme mykistävään tosiseikkaan siitä, että vaikka molemmat meistä olemme tuijotelleet kuuta sentään useita vuosia ja vaikka minäkin mieluusti nimeän sen uudeksi tai sirpiksi tai puoleksi tai täydeksi, äkisti oli täysin mahdotonta muistaa, esiintyykö kuu pohjoisessakin sirppinä aina samansuuntaisesti vai ei. Ja sitten kun mietin tätä hämmennystä, koetin mallintaa päässäni aurinkoa, joka valaisee kuun kyljen, maata, joka kiertää aurinkoa ja oman akselinsa ympäri, ja kuuta, joka kiertää maata. (Koulussa oli tästä yksinkertaistettu, käsin veivattava malli; auringon virkaa toimitti kynttilä.) Mutta kiertääkö kuu maata maan akselin suuntaisesti vai vinossa siihen nähden? Pääni pyörähteli planetaarista mittakaavaa ja pian pystyin todistamaan itselleni vaikka mitä, vain todetakseni sotkeutuneeni taas samaan kuuvyyhtiin, jonka jo kertaalleen päätin ratkaista empiirisesti tutkien. Eihän kuu minulta nimittäin mihinkään karkaa kotona, vaikka voikin mennä aikaa ennen kuin pääsen ihmettelemään hymykuuta uudestaan. (Vaikka kaiken järjen mukaan Brasiliassa kuu voisi hymyillä... en vain kuuepisodin jälkeen oikein luota järkeeni! Enkä muistiini. Huooh.)

Nyt olemme Punessa. Tuntuisi hupsulta matkata Intiaan käymättä ashramissa, ja kaiken lukemani perusteella Oshon ashram vaikutti kiinnostavimmalta, lähinnä dynaamisten meditaatioidensa takia. Punen Koreagaon Park, jossa ashram ja hotellimme sijaitsevat, vaikuttaa hyvin välimerelliseltä, vehreältä ja vauraalta. On vaikeaa uskoa olevansa Intiassa lainkaan. Olemme käyneet aids-testissä, joka vaaditaan ashramiin pääsyyn, ostaneet edullisesti vaaditut punaiset ja valkoiset kaavut alueen ulkopuolen kaupustelijoilta (punaisen kaapuni kainalot haisivat hirveältä, joten pesin kaavun lavuaarissa käsisaippualla pikaisesti) ja valmistautuneet siihen, että huomenna menemme kolmen tunnin tervetuliaissessioon ja sitten käytämme sen ja seuraavan päivän tutustuen osholaiseen tapaan meditoida. Faunin kauhuksi aids-testin vaatimaa veritippaa ei otettukaan esiin laserilla, kuten olimme jostain lukeneet, vaan kertakäyttölansetilla. Hänen oli aluksi vaikeaa uskoa, että se voisi olla turvallista. (Minusta lansetti tuntuu laseria turvallisemmalta, ehkä johtuen siitä, että käsistäni on poltettu syyliä laserilla, mikä ei ollut erityisen kivuton kokemus. Kämmenissä ja sormissa on valtavan tarkka tunto!)

Ensinäkymä ashramiin on ainakin lupaava: hiljaisuutta, rauhaa, suuria kasveja, kalalammikoita. Nämä näkyivät tervetulokeskuksesta, jonne kannoimme melkoisen summan käteistä. Sen pidemmälle emme päässeet, huomenna sitten. Katsotaan, jaksanko meditointien jälkeen vielä blogata asiasta.

Jännittävää joka tapauksessa tehdä jotain kaikissa mielissä meditatiivista. Yleensähän päädyn pitämään meditaationa jotakin, mistä toiset eivät helposti ymmärrä, mikä siinä nyt niin meditatiivista voi olla. Ehkä heillä on erilainen meditaation käsite. Siskokin kirjoitti facebookissa, miten mahtavat vibat tulee meditaatiosta. En itse oikein tunnista tuota. Pidän kyllä siitä, että pysyn läsnä ja havaitsen vaikeuteni hyväksyä asioiden rataa ja millä tavalla asioita jäsennän, ja joskus hetkittäin kaikki tuntuu valtavan kauniilta ja merkitykselliseltä, mutta ei se minulle taida olla se asia, joka meditaatiosta ensiksi tulisi mieleen, enemmän siitä tulee mieleen tietyn tilanteen kuuntelu semmoisenaan, kaikkina juonteineen, mikäli sellainen nyt on mahdollista. (Tästä meditaatiomahtavuudesta tulevat mieleen ne ihmiset, jotka jaksavat olla jipoissa juuri tapaamistaan ihmisistä, hihkua niiden mahtavatyyppiyttä; se on sympaattinen piirre, mutta en yhtään keksi, miten tai miksi itse sillä tavalla innostuisin ihmisistä. Eläimistä nyt tietysti, ja kasveista, mutta... ihmisistä? Meditaatiosta? Kognitiivinen sulku.)

Vähän kyllä pelottaa, mitä yöstä tulee, jos en saa nukuttua, seuraavasta päivästä nyt puhumattakaan. Lääkkeen sivuvaikutuksena on mainittu unettomuus kevytmielisyyden, psykoosien ja sen sellaisten ohella. Kevytmielisyyttä on kyllä koettukin; eilen varsin kauniisti englantia puhuvat, siististi pukeutuneet ja hyvinruokotut tytöt tulivat kerjäämään meiltä markkina-alueella tuota iänikuista kymmentä rupiaa ja näyttivät taas surkeaa naamaa ja ruoan kädellä suuhun vientiä. Oli ihan selvää, etteivät nämä tytöt nyt tosiaan kerjää ruokaan, vaan ehkä rannerenkaisiin tai muuhun kivaan, ja kun ei täällä kukaan ole vielä reagoinut mitenkään kysymykseeni, että mistähän ja keneltä minä ne kymmenrupiaiset saan (eri asia on tietysti, kun joku on oikeasti sairas, nälkäinen ja kadulle hylätty, mutta suurin osa kerjääjistä ei kuulu siihen luokkaan; ei kerjääminen täällä selvästikään stigmatisoi sosiaalisesti, ei ainakaan ulkkareilta kerjääminen), niin sitten kevytmielisyyden puuskassani otin peilinä hänen ilmeensä ja eleensä ja mankuvan tyylinsä ja sanoin: "Noo madaam, youu give me ten ruppees! Need to eat!" ja nostelin sormilla sirosti kuvitteellista ruokaa huulilleni. Tytön silmät laajenivat, käsi kohosi suulle ja sieltä pulahti spontaani: "OH SHIT!" Sitten hän repäisi ystävättäret matkaan ja he juoksivat hämmentyneesti nauraen tiehensä.

Saapa nähdä mitä yöunista tulee, kun vatsan sijaan pää myllertää tätä tahtia! Mutta parempi näin päin. Ainakin vielä.

Kierrokset ja järkevyys

Tupaantulijaisiin tulee niin runsaasti väkeä, etten tavoita enää kodinomaisuutta kuinkaan. Tajuan vain äkisti olevani liian väsynyt oikeastaan kommentoimaan mihinkään mitään. Niinpä korjailen pulloja ja tölkkejä suuriin kierrätyskasseihin ja laulatan tiskikonetta. Jos nämä olisivat jonkun muun juhlat, lähtisin pois, kotiin nukkumaan. Mutta ei ole muuta kotia kuin tämä, ei nyt. Niinpä korjailen astioita ja koetan jotenkin motivoida itseäni jaksamaan vielä vähän aikaa. Se on hyvin räikeässä kontrastissa muiden hilpeän mielialan kanssa. Mutta ei kai se mitään, ajattelen, jos minusta ei nyt juuri satu olemaan seurustelemaan juhlavasti, voin sentään tehdä jotakin hyödyllistä.

Yöllä en nuku silmäystäkään, niin ahdistavalta edeltävät tunnit tuntuvat.

Seuraavana aamuna kämppis toteaa aamiaispöydässä, että kyllähän minut nyt juuri tunnetaan siitä, että vetäisen övärikierrokset ihmisjoukoissa, menetän unikykyni enkä osaa enää seurustella ihmisten kanssa. En osaa näin unettoman yön jäljeltä sanoa, onko tällaisiin tilanteisiin luoviminen järkevää vai ei. En osaa uskoa, että olisi mitään pitäisi-ohjetta tähänkään, että pitäisi olla järjestämättä itseään tämmöisiin kierroksiin, ahtaa itsen käärmettä pelottaviin pulloihin pontevasti, tai että pitäisi nimenomaan vain jatkaa samaan malliin, siedättää siedättämistään, onhan aina välillä juhlissa oikein ihana tai riehakaskin fiilis. Tuleekohan ihmisille ihmisövereistäni jotenkin hankala olo? Toisaalta, en kuitenkaan kuittaillut kenellekään ikävästi tai muuta, sanonut vain olevani yliväsynyt ja kykeneväni lähinnä tiskaamaan. No, nyt kyllä en kaipaakaan mitään juhlia aikoihin, ihmissaturaatiopiste on saavutettu, se täyttyi kymmenen aikaan.

Helpoimmin ymmärrettävät pitkän ajan ystävät eivät tulleet juhliin. Juhlat ovat heille vielä haastavampia kuin itselleni.

Miten vaikeaa onkaan koettaa miettiä, miten olisi järkevää järjestää elämänsä! Mutta ehkä järkevyys on väärä mittapuu. Ehkä voi vain seurailla tuntemuksia; joskus huvittaa järjestää juhlat, joskus ei. Eikä koskaan etukäteen tiedä, onnistuvatko juhlat niin että niistä jää pitkäksi aikaa lämmin, mukava olo, vai väsyykö niistä vain siinä määrin, että ihmettelee, minkä takia keksii kaikkea tämmöistä.

Kunhan ensi yönä saisi nukuttua, voisi alkaa vähitellen palautua.

Tasaantumista odotellessa

Hämmentävää, miten hankalasti keho osaakaan asettua. Ei sitä tunnu kiinnostavan tippaakaan uuteen asuntoon asettuminen. Ensin en osaa nukahtaa, tai pysyä unessa, mikä ilta mitenkin päin, sitten näen painajaisia. Unissa koetan palata entiseen asuntoon. Unissa jokin on vialla, yhdessä unista minulla on suojaamattomat kuukautiset ja valkoiset housut ja siitä huomautetaan jatkuvasti metrossa kaupassa töissä koulussa (missä ihmeen koulussa?) ja vastaan vaan, että vähät minä siitä ja vedän valkoisten housujen päälle vielä yhdet ohuet valkoiset housut ja kuvittelen, että veri ei värjää niitä. Ja matka mäen huipulle valoon kestää ja polveilee ja laukku on täynnä valkoisia housuja. Loputtomiin.

Ei tunnu mitenkään kummalliselta, että näen tuollaisia eriteunia, koska kommuunissa asuminen virittää tutkimaan saastaisuusfantasioita aivan uudesta näkökulmasta. En ole aiemmin asunut aikuisiällä sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi missään kohtia omiani tiukemmat käsitykset liasta, puhtaudesta, lian ja puhtauden erillään pitämisestä. Miehet, joiden kanssa olen asunut, eivät ole liiemmin piitanneet tuollaisista seikoista. Tai ainakaan he eivät ole piitanneet niistä niin paljon, että niistä olisi tullut mitään keskusteluun nousevaa. Jossain vaiheessa paskaisuus on alkanut ärsyttää toista ja hän on siivonnut. Nyt kun viisi aikuista ihmistä ja muutama eläin koettaa asettua jakamaan asunnon, on rajankäyntiä tietysti paljon enemmän.

En ole mitenkään varma siitä, miten näitä rajoja kannattaisi tutkia. Olen koettanut myöntyä toisten suoralta kädeltä täysin käsittämättömiltä tuntuviin toiveisiin, koska selvästi ne koskevat seikkoja, jotka jotenkin hermostuttavat heitä. Ei minun mielestäni tarvitse ymmärtää, miksi jokin käytäntö tuntuu toisesta saastaiselta, koska ne tuntemukset nyt ovat lähtökohtaisesti aika irrationaalisia. Riittää, että tiedän, että jokin saa toisen kananlihalle, niin ehkä, toivottavasti, kun kaikki menee nappiin, muistan varoa sitä jatkossa.

Eilen tuli ikävä tilanne, kun itse törmäsin omaan ällötykseeni ja pyysin, että koirien lihaklöntit siirrettäisiin koirien lihoille varattuun pakastimeen siitä pakastimesta, jossa on marjoja ja ihmisten ruokaa. Huomasin toisen haluavan minun jotenkin perustella asian. Mutta en osaa perustella sitä pitävästi. Minua se vain ällöttää. Ja ällöttää voimakkaasti, enhän olisi muuten ottanut asiaa lainkaan puheeksi. (Useimmissa kohdin pystyn ajattelemaan, haluan ajatella ja siten ajattelenkin niin, että näin tuntuisi minusta luontevammalta, mutta että ei tämä nyt ole niin ihmeellistä ja voin kyllä ihan hyvin opetella toisenkinlaiseen luontevuuteen.) Voisin ehkä keksiä ällötykselle litanian perusteluita, mutten oikeastaan taida haluta, koska eivät saastaisuuskäsitykset lopulta taida palautua mihinkään erityisen rationaaliseen. Miksi esimerkiksi (unenkin) kuukautisveri on jotakin saastaista, mutta verilettuihin myytävä veri ei? Miksi jossain kaapissa on sopivaa säilyttää lakanaa ja toisessa kaapissa ei? Miksi jokin ruoka-aine nostaa inhoreaktion? Tai miksi hämähäkit saavat jonkun kananlihalle ja kyvyttömäksi toimimaan muuten kuin kirkuen ja husien? (Tai miksi ihmiset haluavat tutkimusten mukaan pestä käsiään valehdeltuaan...)

En sitten meinannut saada yöllä unta, koska ystävä tuli sanomaan lihat siirrettyään, että hänestä tuntuu, että häntä pompotetaan ja että se tuntuu pahalta, enkä osannut vastata siihen oikein muuta kuin että kyllä minustakin on tässä viime päivinä monesti hetken tuntunut siltä, mutta että se kai vain kuuluu yhteiselämiseen, ja että meillä kaikilla on omat näkymättömät rajamme, ja että ne nyt vain kulkevat eri kohdissa. Sanoin myös, että kyllä ne lihat voi siirtää takaisin, jos asia tuntuu ärsyttävältä. (Enhän voi etukäteen tietää, vaikka voimakasta ensiällötystä voisi seurata tottuminen, vaikka tässä kohdin sisäinen tuntemukseni onkin hyvin erilainen kuin muissa järjestelykysymyksissä, jotenkin voimakkaampi, ihon alle porautuva.) Mutta ei hän halunnut.

En oikein tiedä, miten tuon kämppiksen kanssa pitäisi sopia asioista. Meillä on vielä paljon opittavaa toistemme kanssa toimimisesta, hyvin erilainen toimintatyyli. Hän on selvästi tottuneempi ilmaisemaan suoraan, kun jokin tuntuu hänestä pahalta. Itse en mielelläni ilmaise sellaista ennen kuin olen nukkunut yön yli, koska tunteeni ovat kohtuuttomia (ihan kuten muidenkin tunteet laimentamattomina) ja toisaalta niiden jälkeen ja niiden ohjaamana - muttei dominoimana - omaksuttu asenne harvemmin on. (Vaikka minustakin on välillä ensiksi tuntunut, että minua pompotetaan eikä asioissa ole neuvotteluvaraa, niin muistan kyllä välittömästä järkytyksestä toivuttuani, ettei ketään erityisemmin kiinnosta minun pompotteluni vaan että kyseessä on jokin asia, joka hiertää toista jollakin tavalla, jota en oleta sen rationaalisemmaksi kuin omiakaan mieltymyksiäni ja ällötyksiäni; lopulta en yleensä näe mitenkään tarpeelliseksi palata sanallisesti pahastumiseeni, koska toisen toiveissa ei ole ollut mitään väärää, ja säikähdys on ollut lähinnä omaa ylireagointiani, jossa olen kuullut toiveen vaatimuksena. Miksi kuulen sen niin, en tiedä. Mutta kun hahmotan sen uudelleen toiveena, ja toisen rajojen suojelemisen yrityksenä, ärtymys katoaa.) (On varmaan pakko lisätä sulkuihin se, etten oleta mieltymysten ja ällötysten olevan keskustelun ulkopuolella. Mutta oletan muutoksen niissä tapahtuvan hitaasti, asteittain ja vaivihkaan.) Koska ystävä ilmaisi pahastumisensa niin kiihtyneenä, menin aivan lukkoon enkä ollenkaan osannut kysyä tilanteessa järkevästi, miten hän olisi oikeastaan halunnut minun ottavan asian puheeksi, mikä tarkalleen synnytti tunteen pompottamisesta ja niin edelleen. Tähän käytännön keskusteluun täytyy palata kunhan pääsemme kahden, ettei kotielämästä tule helvettiä. En haluaisi pompottaa ketään, mutta toisaalta, jos jokin asia ärsyttää enkä keksi mitään keinoa kiertää tuota ärsytystä muulla tavalla, haluaisin jotenkin saada tuoda sen keskusteluun.

Tavallaan odotan keskustelua innokkaasti, koska juuri tämän kaltaisia oppimistilanteitahan olen kommuunielämältä odottanut. Toisaalta pelkään keskustelua kuin ruttoa, koska pelkään kämppistä ja hänen kärkevyyttään. (Siinä tietysti saattaa olla koko jutun johtolanka: häntä ärsyttää jotenkin pelkoni. No, sitä tärkeämpää, että asia selvitetään.) Hammaslääkärifiilis: haluaa hoidattaa hampaan, mutta pelkää kaikkea siihen hoidattamiseen liittyvää. No, onneksi tiedän, miten kiitollinen olen aina hammaslääkärin nostellessa tuolia yläasentoon kaiken jo ratkettua. Ei kai tämä ole mitään sen kummallisempaa. Mitä oikeastaan voi karmeimmillaan tapahtua? Että toteamme, ettemme vielä osaa oikein tulla toimeen keskenämme? Hullunkuriset pelot. Tai ettemme haluakaan oppia tulemaan toimeen keskenämme kaikkine hulluuksinemme ja puutteinemme? Sekin on kyllä hyvä tiedostaa mahdollisimman nopeasti.

Yöllä tuntuu pahalta koettaa nukahtaa, maata sängyssä ja olla epävarma siitä, miten erilaiset temperamentti- ja neuvottelutyylit oikein saadaan sopimaan yhteen. Koetan uskoa rikkoontumiseen ja korjaamiseen, mutta siihen on aika vaikeaa uskoa sellaisena hetkenä. Mistä ihmeestä nämä vaatimukset tulevat? Että pitäisi osata lukea toisten ajatuksia ja arvata etukäteen, mikä heitä loukkaa? Ei, en halua vaatia itseltäni sellaista. Toivoisin kyllä, etten loukkaisi, mutta en tiedä, tekeekö tuo toive minusta onnettoman. Voi olla. Pitää ehkä vähän pitää sitä silmällä.

Minua hämmentävät yöllä valvoessa ja tätä asiaa päässä ratkoessani ne ihmiset, jotka jotenkin kätevästi määrittelevät itsensä ja omat taipumuksensa, toteavat vain olevansa sellaisia ja pahimmassa tapauksessa olettavat, etteivät siitä koskaan muutu. On minussakin temperamenttipiirteitä, jotka tunnistan, mutta haluan kyllä tehdä niiden kanssa töitä ja muokata niitä toisenlaiseksi, ja välillä olen raivoissani itselleni, kun en osaa oppia nopeammin reagoimaan välittömiin tuntemuksiini toisella tavoin. Ja mietin, että kun ei ole yhtä tyyliä, joka takaisi oikean tavan ratkaista asiat - ei, ei voi olla sellaista, ihmiset ovat liian erilaisia supistuakseen yhteen tyyliin vaivatta ja kipuilematta - niin miten sitten noita tyylejä sovitetaan yhteen. Se joustaa, jolla on siihen voimavaroja? Vai kuinka? Mistä tietää, minne saakka voimavarat riittävät? Vai meneekö se niin, että se joustaa, joka haluaa joustaa jonkin ammoisen minäkäsityksensä takia? Mietin myös töissä silmäilemääni testiä, jossa yhtenä tehtävänä oli miettiä, keitä ihmisiä ihailee ja mitä se kertoo omista arvoista. Koetin miettiä nimittäin testiä pääni puhki ja huomasin, että ihailemiseni tapaavat lopahtaa siinä vaiheessa kun saan tietää ihmisestä lisää: eivät kenenkään teot ole ihailtavia alusta loppuun saakka. Kaikissa tuntuu olevan karmeita määriä kohtuuttomutta, jopa Gandhissa. Ei se sitä tarkoittaisi, ettenkö kunnioittaisi monia ihmisiä ja pitäisi vielä useammista, ainakin hetkittäin. Tai etteikö minulla voisi olla paloiteltuja esikuvia (tyyliin ihailla Gandhin toiveikkuutta tai ihailla sitä, miten tarkasti vaikkapa joku tanssija tuntee kehonsa). Mutta en ole vielä kuullut yhdestäkään ihmisolennosta, jonka jokin teko ei saisi minua pudistelemaan päätäni harmistuneena ja myötätuntoisesti: jaa, vai tällä tavalla, no, sellaista se on.

Pahin kärki unettomuudesta tuntuu taittuneen, vaikka vieläkin arki takkuaa ja selkää ja harteita särkee kaiken aikaa ja pää raahautuu mukana painavana kuolleena murikkana. Tunnistan tämän taittumisen: se sattuu siihen hetkeen, kun äkkään, ettei minun tarvitse ratkaista unettomuutta tässä ja nyt, heti paikalla. Voin odottaa ja katsoa ja antaa tahdon muotoutua.

Silmäilen yksi päivä Wallace Stevensin käännösrunoja ja hymyilen sanoille "elämme leirissä". Siltä se tosiaan vähän tuntuu, kun ei ole ovea, joka taakse voisi mennä, on vain ohut liila verho. Ei ole mitenkään kummallista, etten osaa vielä nukkua tällaisessa järjestelyssä. Kaikkea hetkessä sopeutumista minäkin nyt menen odottamaan, huooh. Mieleen tulevat lapsuuden leirit, joissa niissäkin uni jäi muutamaan tuntiin yössä. Alan ymmärtää paremmin äidin puheita omasta tilasta ja sen tarpeesta. Minulle ei tunnu olevan tärkeä oma tila, johon ei kumppanikaan pääsisi (ainakaan vielä en ole tarvinnut semmoista), mutta muuten huomaan reagoivani levottomuudella siihen, jos liian lähellä on ihmisiä, joiden kanssa en makaa. Jos minulla ei ole keinoa ilmaista heille, että tässä kohdin haluan jo hämärän ja rauhan. On vaikeaa hyväksyä, että itsellä on sellaisia toiveita, ne tuntuvat jotenkin kohtuuttomilta, mutta ne alkavat muotoutua yhä selkeämmin. Ehkä niiden mukana muotoutuu myös keinovalikoima, kunhan haluan niin. Entä mistä johtuu se, että kun jonkun kanssa makaa, hänestä tulee niin osa itseä, ettei hänen läsnäolostaan ja tekemisistään osaa sillä lailla ärtyä? Johtuuko se ihan oksitosiiniassosiaatiosta?

Niin paljon opittavaa.

Unettomuuden fenomenologiaa

Kylki on patjaa vasten. Se sijaitsee kilometrien päässä kuvitelmasta, jota yritän palauttaa mieleeni. Kuvitelmassa tähdet laulavat, lehdet varjostavat, aurinko nousee, planeetta pyörii ja yksittäisen ihmisen murheet ja toiveet katoavat näkyvistä. Kissa raksuttaa lattian poikki, pienoisdinosaurus. Asia kerrallaan nousee mieleen, kääntelen niitä hetken, ne katoavat. Ei ole mitään, minkä voisin tehdä, paitsi sanoa uudelleen - kyllä, sanoa, sanoin - tähdet laulavat, tähdet laulavat, tähdet laulavat.

Unet ovat kadonneet nukkumisesta ja liukuneet valveeseen. Haluan riisua käsineet käsistäni vain todetakseni katseella tai sormenpäillä, ettei tuntemiani käsineitä ole, ei ainakaan käsissäni. Huusiko joku minua? Entä ystävä, joka pyöräilee vastaan, näinkö kenties vain unta? Tiivistän tahtia, haluan ehtiä joogatunnille, ehkä erehdyin. Myöhästyn asahitunnilta, en osaa lähteä, makaan sängyssä itkuisena keränä. Kaikkialle sattuu, mutta sekin on kaukana, jollakin muulla nousee kuume, paitsi ettei tässä mitään kuumetta ole, on vain äärimmäinen uupumus, se tuntuu samalta kuin kuumeen raketoiminen. Olen kadonnut jonnekin.

Pitäisi neuvotella työhön liittyvä sopimus ja olla tarkka. Sähköpostitse saamani sopimusluonnos on kelvoton, sen on todennut jo kaksi juristia, jolle olen sopimusta näyttänyt. (Jos allekirjoittaisin sopimuksen sellaisenaan, minut voitaisiin tuomita samantien korvaamaan 3000 euron sopimussakko. Sen lisäksi antaisin avoimen valtakirjan toimiin, johin en voi itse osallistua ja joista voisi koitua kymppitonnien kulut. Ei semmoisia sopimuksia voi vain allekirjoittaa, vaikka eräät kollegani ovatkin niin tehneet, "koska sehän on vain sopimus". Minusta sopimus on muotoiltava siten, että siihen voi oikeasti sitoutua. En kai voi koskaan olla ihan niin uupunut ja vetämätön, etten pitäisi tällaisista seikoista kiinni.) On siis oltava itse skarppina nyt kun sopimusta aletaan kirjoittaa uudelleen. (Parin tunnin kuluttua, huh.) Ajatus katkeaa parin sekuntin välein kipuviesteihin ja niihin riivatun käsineisiin. Hetkinen, soiko ovikello tai puhelin? Juoksen katsomaan. Ei soinut. Siinä vaiheessa kun puhelimen herätys piippaa, en enää usko ääneen ja joku muu käy sammuttamassa huutavan laitteen. Sen vuoksi en ehdi asahitunnillekaan, makaan saunan ylälauteella kyljelläni ja koetan palata kuvitelmaan ilmastointilaitteen kohinasta meren äänenä tunnelin toisessa päässä. Yksin jääminen pelottaa, musertaa aamuun. En haluaisi jäädä yksin nyt kun en toistaiseksi tiedä, mikä kuulemastani on harhaa ja mikä ei. Toisen kanssa voin aina suunnata äänen kuultuani tarkkaavaisuuteni toisen kasvoihin, eleisiin, ne osoittavat, olenko kuullut omiani. Vaikka toisaalta, onko sen väliä, että kuulen näitä asioita, niillä on fysiologinen syynsä, oma logiikkansa, eivät ne voi minulle mitään. Voin ottaa ne vastaan ja käydä välillä ovella turhaan.

Oma hankaluutensa on sillä, että sopimusteksti hiotaan puhelimitse. Ei ole ketään, jonka ilmeitä voisin katsella. On yritettävä suuntautua ääneen luurissa, mikä on muutenkin haasteellista ja nyt silmittömän vaikeaa. No, jotakin tästäkin kuitenkin tulee.

Tätä valveen ja unen sotkeentumista tahmeaksi ja vaikeasti eriteltäväksi massaksi on tapahtunut ennenkin, joten en pelkää sillä tavalla kuin pelkäsin nuorempana. Pelkäsin kilahtavani lopullisesti. Nyttemmin en taida uskoa lopullisuuksiin. Voin elää viikkokausia yliväsymyshulluutta mutta se laukeaa jossakin vaiheessa. Jos saan eroteltua unen ja valveen edes jotenkuten, menen paremmin terveestä, saan levon ja työkuntoa enkä säpsähtele omia ääniäni. Toistaiseksi olen keksinyt kaksi asiaa, jotka pitävät minut kiinni sanoissa. Suunnassa. Valveenomaisessa. Kyllä, nyt kun aistinvarainen koordinaatisto alkaa liestyä päiväöiden ja yöpäivien hiertävään köyteen, sanojen suuntaavuus paistaa esiin kuin päiväpeiton alle huonosti piilotettu tähti. Villalangat eivät pitele ydintulta. Toinen kiinni pitävistä asioista on hierominen; ehkä laajemminkin työrooli voisi auttaa, mutta osaan nyt sanoa vain, että hierominen on hyvin sitouttavaa ja maadoittavaa, monimutkaista ja hienovaraista kuulostelua, enkä ainakaan vielä ole tuntenut tai kuullut kummia hieroessani. Toinen selkiyttävä tekeminen on kirjoittaminen.

Siinä missä kahden kommuunihuoneen väliä tai yhteistilaa tai mikä tuo nyt onkaan eestaas kävellessäni, olen näet itkenyt sen verran pitkään ja rajusti, etten henno mennä ulos kävelemään, ikkunasta näkemäni melkein samassa tasossa keikkuvat päät vaikuttavat liian helposti huolestuvilta sellaiseen, parempi kävellä huoneita eestaas, se purkaa jännitettä muttei saa ketään muuta huolestumaan, enhän voi kuitenkaan nyt juuri hymyillä kaikille vastaantulijoille ja sanoa tietäväni tämän menevän ohi kyllä, pitää vain huolehtia siitä, ettei sillä välin satuta itseään, siinä missä huoneissa eestaas kävellessäni ajatukseni katkoo parin sekuntein välein eikä mitään kokonaista päivää tai viikkoa tai aikaa tai tilaa tai ongelmanratkaisua oikein synny, kun istun alas kirjoittamaan, tekstissä tuntuu kuitenkin pelaavan sisäinen logiikka. On kuin joku muu kirjoittaisi, mutta entä sitten. Tuo joku toinen osaa ajatella monimutkaisenkin ketjun alusta loppuun.

Kuvitelmatkin tuntuvat nyt sanallisemmilta. Niillä on laulava rytmi eivätkä ne juuri operoi visuaalisesti tai tuntoaistillisesti. Ehkä uupumuksen tilassa kuuloaisti ottaa jostain syystä vallan ja oireet purkautuvat sen kautta? Siinä missä tavanomaisesti kulkee katua ja tekee ruokaa ja näkee ystävän ilman sen kummempia sanallistumisia, nyt joutuu tarrautumaan sanallistamiseen, vai onko se sanallistumista, senhän tekee joku tuo toinen, joku johon en yhdisty muuten kuin lonkkien painona pehmustamattomalla saunanlauteella maatessa, unta yrittämässä. Kissat nukkuvat siellä, saunassa, yritän seurata niitä uneen, jos niillä vaikka olisi eläinten viisaus nukkumispaikoista. Ne nukkuvat siellä kyllä. En osaa seurata niitä. Nyt yksinjääminen tuntuu - no, ei tyhjältä varjoisalta asunnolta tai miltään semmoiselta, ei kulkemiselta eikä hermostukselta siitä, ettei kaappeja ole vielä saatu porattua seiniin, tuollaiselta mitä arvelisin tavanomaisesti tuntevani tällaisissa oloissa - syanidinväriseltä lätäköltä, josta pistää esiin päistään kuorittuja muovisuojuksellisia kuparijohtoja. Eikä se ole kuva, vaan sanoja.

Yläkerrassa tehdään nyt jotain jyskäävää. Oletan, että siellä hajotetaan väliseinää tai otetaan keittiönkaappeja alas seiniltä. Tai sitten siellä on edelleen tyhjää ja kuuloaistini nelistelee miten lystää. Kello on yksitoista, aamupäivä. Tuntuu vain siltä, että voisin lysähtää kasaan mikä hetki hyvänsä, paitsi että olen kokeillut sitä jo monta kertaa. Lysähdän kyllä mutten nukahda.

Nyt kun olen yksin, on vain kestettävä kuvat ja ajatukset, sanat ja suunnat, jotka häilähtävät näkyviin vetäytyäkseen taas piiloon. Kaikista vähiten pidän siitä, mitä ajattelen nähdessäni teräaseita. En osaa kuvitella, tietyllä tasolla, satuttavani itseäni ainakaan veitsellä tai saksilla, mutta olen lapsena joutunut kuulemaan niin paljon sellaisia kielikuvia kuin "työntää veitsi vatsaan" tai "työntää veitsi kylkiluiden välistä syvälle" tai "leikata vatsaläskit pois, reisiläskit pois, käsiläskit pois", ja nuo kuvat siitä, mitä teräasein tehdään, ovat osa psyykkistä rakennettani, yleensä piilossa, mutta tällaisissa tiloissa ne tulevat kuin joku olisi viheltänyt ne esiin, ne tulevat kutsumatta aina kun kuljen keittiön poikki ja näen veitsitelineen ja teriin kokemustiedon ja assosiaation kautta viittaavat, neljänkymmenen viiden asteen kulmassa sojottavat mustat metalliniittiset kahvat. Luultavasti olen lapsena järkyttynyt noista kuvista kovasti, muistan pelänneeni äidin leikkelevän kaunista, ihanaa kehoaan ja nähneeni leikellystä, verta vuotavasta kehosta sisälmyksiä vääntäviä painajaisia. (Kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta: senkö takia en pysty etenemään hänestä niin etäälle kuin keskimäärin äitisuhteessa etäännytään, siksikö että tiedän, ettei hän osaa kuin vihata suurinta osaa kehostaan ja tarvitsee siis jonkun toisen hyväksymään sen ja ihailemaan sitä? Olen monessa suhteessa niin etuoikeutettu äitiin verrattuna, että tuntuu kohtuulliselta tukea hänen myönteisiä kehoidentifikaation yrityksiään mahdollisimman pontevasti.)

Joogatunnilla meinaan taas nukahtaa selälleen rentoutukseen ja hengityksen kuulosteluun. Tunnin lopuksi joogaopettaja lausuu aina ääneen jonkin ajatuksen pureskeltavaksemme seuraavaan tapaamiseen saakka. Tällä kertaa ajatus kuuluu siten, että kannattaa luopua kaikista ennakkokäsityksistä ja -oletuksista, lakata ajattelemasta että asioiden kuuluisi sujua tietyllä tavalla. Että joskus virta vie nopeammin ja joskus hitaammin, mutta aina se kelluttaa. Seinä kohoaa edessä ja näyttää siltä kuin se kaareutuisi, mutta kun koetan tutkia asiaa tarkasti samalla kun yritän karistaa tuntoaistillista ankkuria käsineistä, jotka pitäisi riisua pikimmiten, en saa kuin suoraa aistimusta. Ja jostain pilkahtaa vastaus, kaiken hälyn ja kaukaisen teekeittimen naksahduksen ja sireenin katukuilussa tai kuvitelmassa takaa, takaa huut huut -laivojen, taloiksi naamioituvien tiehensä seilaavien alusten takaa, käytävällä seuraavaa tuntia odottaen hengityksen äänten lomasta, ja sekin on vain kysymys: pitäisikö siis hyväksyä unettomuus ja ahdistus ja testata sen kelluttavuutta vai tarkoittaako virran mukana kelluminen, että tarttuisin ajatukseen interventiosta. Ja äkkiä haluaisin kipeästi muistaa, mitä professori Godbole sanoo vapaasta tahdosta elokuvassa A Passage to India, mutten muista. Onneksi on IMDB:n sitaattipankki, josta kyseinen kohta löytyy takaisin kämpille päästyä:

Professor Godbhole: Nothing you do will change the outcome.
Richard Fielding: So "Do nothing!" Is that your philosophy?
Professor Godbhole: My philosophy is you can do what you like... but the outcome will be the same.

Ehkä se pitää tässäkin pintansa. Tiedän, että jossain vaiheessa kehon on asetuttava, keinolla tai toisella. Ehkä on yhdentekevää, miten asiaa lähestyn, teen kuten parhaaksi näen ja jotenkin kaikki ratkeaa. (Havaitsen kärsimättömyyden: ratkeaisi nyt eikä myöhemmin!)

Venytän nukkumaanmenoa, ja kun muut ovat pesseet hampaat, käyn empien sänkyyn jonkun viereen. Siinä vaiheessa olen niin poikki, että tipahdan saman tien syvään, mustaan kaivoon. Muutamaksi tunniksi. Herään taas aamuneljältä, sydän hakkaa ja verenpaine tuntuu korvalehdissä ja sormenpäissä, päivä ja yö sekoittuvat yhä tankeammaksi puuroksi. Harkitsen vaihtoehtoja, siinä määrin kuin nyt vaihtoehtoja voidaan harkita tuossa tilassa. Lääkäri? Ystävän luo hetkeksi muuttaminen? Luoja paratkoon, en edes tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Onko se katumelu, joka alkaa heräämiseni aikoihin, vai sisäänvilahtavat autonvalot, vai jotakin muuta? Selvähän se, etten pysty valitsemaan mitään tervejärkistä lähestymistapaa, kun olen uupumuksesta hullu kuin pullosta tullu.

En ole nukkunut kuin riekaleita yli kahteen viikkoon.

Kesäkulua ja pohdintoja

Arvelin ihan oikein, että tarvikekassini ilmestyy näkyville, jos vain jaksan odottaa. Oliko se retkeillyt väliajalla, sitä en kai koskaan saa tietää, eikä sen ole väliäkään. Joka tapauksessa odottaminen ei käynyt pitkäksi, koska näen kadulla lastenvaunuja työntävän pariskunnan, jonka paidoissa lukee "Napalm Death" (mies) ja "Good luck!" (nainen). Totisesti, maailma on absurdi paikka. Tapahtuu muutakin. Ystävä ui ensimmäistä kertaa koirien rannalla, koirien kanssa. Toisten ystävien kanssa pohdiskelemme ääneen, miten toisille ihmisille on luontevaa käydä tutkimassa uuden kotikaupungin kolkat ja toiset sen kuin jumahtavat kotosalle. Nämä muutama ystävä ovat asuneet Helsingissä useita vuosia, mutta he eivät olleet mm. koskaan uineet täällä rannalla tai kävelleet jäitä saariin ennen kuin raahin heidät sinne kokemaan uutta kotikaupunkiaan. (Toista en ole saanut vieläkään houkuteltua rannalle, en edes koirarannalle, jossa ei taatusti tarvitse murehtia selluliitteja.) On jännittävää koettaa hahmottaa, miten joku pystyy sisäilemään kartoittamatta ensin ulkoympäristöä. Luultavasti oma matkastressini nimittäin johtuu täysin päinvastaisesta luontumuksesta: en oikein osaa asettua aloilleni ennen kuin ajattelen kartoittaneeni perinpohjaisesti ympäröivän maaston. Lontoossa töissä oli vaikeaa saada tarpeeksi lepoa, koska oli niin paljon kävelyreittejä, jotka olisi pitänyt läpikävellä ennen sängylle rojahtamista.

Vaikka en ole ehtinyt vielä laatia mainoksia, asiakkaita on tullut oikeastaan juuri sopivalla virralla. Ehkä vähän siis lykkäänkin mainosten laatimista, sellaisten kotikutoisten kaupan ilmoitustauluille vietävien mainosten. Turhaahan tässä on mainostaa ennen kuin kuntoni nousee taas sen verran, että jaksan hieroa useampiakin asiakkaita. Ehkä parin, kolmen viikon päästä voisi olla mainostamisen paikka. Ihanaa pitää vähän hengähdystaukoa vielä.

Tämä kummallinen kesä eroaa viime kesästä valtavasti. Viime kesänä en enää osannut oikein nukahtaa, vaan makasin Vompsun vieressä koettaen hengitellä unituhinaan tai rilluin muiden ihmisten kanssa Helsingin yössä Vompsun nukkuessa itsekseen. Juhlia oli vaikka kuinka paljon, ja melkein aina kun jossain oli ihmisiä, paloin halusta rynnätä sinne ja halailla kaikkia. Tänä kesänä taas huomaan suhtautuvani juhliin, kutsuihin ja näkemisiin jotenkin laiskasti. Ihan mukaviahan ne ovat, ja tiedän ne tärkeiksi, etten vain könöttäisi kahdestaan koiran kanssa, mutta silti huomaan haluavani ja kaipaavani lähinnä lepoa ja hiljaisuutta, tilaa ajatusten tulla ja mennä, katuja kävellä, syliä johon nukahtaa. Olen nukkunut pitkään ja syvään, paitsi viime yönä, jonka vietin pitkästä aikaa Vompsun luona. (Hän ei ole useinkaan halunnut minua alakertaan nukkumaan.) Makasin taas valveilla ja pohdin, miksen osaa enää nukahtaa Vompsun viereen. Osasinko joskus sen? Kyllä varmaankin. Mutta mikään uusi ongelmahan tämä ei ole... todellakaan...

Jotakin alkoi tapahtua viime keväänä, viime kesänä. En enää osannut muistaa, miten nukahtaa Vompsun kanssa. Sellaista tapahtuu joskus. Hämmentävää. Tai ei kai minun nyt enää pitäisi tällaisista hämmentyä. Tapahtuu, mitä tapahtuu. Se on hyväksyttävissä. Kenties muutettavissakin, mutta ensin asia on hyväksyttävä.

Aamulla säpsähdän hereille paljon Vompsua ennen ja onnistun herättämään hänet, koska en muista, että hän herää herkästi ja suuttuu, jos herätän hänet. Unohdan olla hiljaa ja hän herää, ja sitten hän toteaa, jotenkin surumielisesti, että oikeastaan on kyllä mukavampaa nukkua yksin. Saa nukuttua syvemmin. Ikään kuin me etääntyisimme kaiken aikaa, hän sanoo huolestuneesti. Koiran remmi kädessä, koira remmin jatkona pyydän häntä miettimään sitä, ettei aina kannata heittää heti hanskoja tiskiin. Ehkä me opimme vielä. Tai sitten emme, mutta voimmehan me silti tehdä asioita muuten yhdessä. Sillä kummallista kyllä ainakin minun puoleltani on käynyt niin, että mitä vähemmän jonkin välttämättömyyden tai kunnollisuudentavoittelun koen sitovan itseäni tiettyyn ennaltamäärättyyn suhdemuottiin, sitä kärsivällisempi ja ystävällisempi jaksan olla, sitä harvemmin saan itkukohtauksia ja menetän toiveikkuuteni.

Oikeastaan jos koko suhdeajatteluani tarkastellaan kriittisesti välimatkan päästä, niin näyttää siltä, että vuosi vuodelta olen väljentänyt odotuksiani ja pakkomielteitäni. Vaikka ensimmäisessä suhteessani ajattelinkin käyttäytyväni vapaamielisesti ja joustavasti, niin nyt noita odotuksia tarkastellessa kylmää pahemman kerran. Odotin esimerkiksi, että onnistuisin juuri tuon satunnaisen miehen kanssa ratkaisemaan kaikki ongelmat ja en sallinut itselleni eroamisen ajatusta silloinkaan, kun vain tappelimme kaikissa vuoropuheluissamme. Seuraavassa suhteessa sallin jo eroamisen ajatuksen noin niin kuin periaatteessa, mutta käytännössä en osannut pistää toimeksi, ja sitä paitsi minulla oli aivan pähkähulluja odotuksia, kuten että jos suhde on suhtkoht ookoo kunnossa, en saa seksuaalisessa mielessä havaita muita miehiä enkä naisia ja että pystyn omaa olemistani ja toiveitani vähättelemällä pitämään puolisoni onnellisena (ja että se on tärkeämpää kuin se, miten itse voin). Tuon suhteen loppuminen muistutti räjähdystä, koska suhde oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta, ja kaiken aikaa vapaudenkaipuuni ja suhdemuotokriittisyyteni oli syventynyt, mutten käytännössä osannut luopua silti vanhoista odotuksistanikaan, ne kun olivat luonnehtineet suhteen solmimisen ajankohtaa ja silloin tehtyjä identiteettijärjestelyitä. Kun sitten sain lähdettyä suhteesta, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten kummalliseen ja tukalaan asentoon olin itseni onnistunut vuosikausiksi sullomaan. Ja tietysti olin kauhean pahoillani siitä, että moiset typerät päähänpinttymät ja niistä seuraava onnettomuus olivat riivanneet silloista kumppaniakin, joka oli niihin valtaosin syytön. Voi, nuoruutta ja typeryyttä!

Suhteessa Vompsuun en ole sitoutunut enää niin tiiviisti, mutta silti minulla oli vielä muutama vuosi sitten sellaisia ajatuksia, joita en enää haluaisi uudelleen omaksua. (Vai onkohan tässä kyse haluamisesta vai osaamisesta? En koe itseäni erityisen luotettavaksi arvioijaksi tämän suhteen.) Vaikka jostain yhdessä nukkumisen merkityksestä. Niin paljon itsestäänselvyyksiä. Miten hitaasti ne katoavatkaan! Ja miten paljon huolta niiden katoaminen tuottaa samalla kun kuitenkin asioista puhuminen järkevästi ja kiihtymättä helpottuu. Kun toisesta pitäminen ilman mitään odotuksia ja vaatimuksia helpottuu. Kumpi lopulta on etäisempää, muodoista ja odotuksista kieltäytymisen mahdollistama myötätunto ja kärsivällisyys kuulla toisen erityisluonne, hahmottaa hänen maailmansa (silloinkin kun ei pysty tai osaa vastata hänen toiveisiinsa) vai yhteen sidotut, mutta aina joiltakin kohdin yhteensopimattomat ja siten levottomuutta lietsovat toiveet? Kumpaankin liittyy omanlaistaan läheisyyttä ja lohtua, ja ehkä on sellaisiakin läheisyyden ja lohdun lajeja, joissa yhdistyisivät näiden hyvät puolet, mutta ainakin minulla on vielä matkaa sellaiseen.

Yksi syy, miksi Faunin kanssa on helppoa viettää aikaa, ja luulen, että myös helppoa nukahtaa hänen viereensä, lienee se, ettei hän tunnu odottavan mitään. Eikä vain minulta tai suhteilta, vaan muutenkin - ei hän tunnu ihmeemmin odottavan mitään elämältään, työltään tai kai miltään muultakaan. Paitsi ehkä omalta psyykkiseltä käsittelykyvyltään; häntä harmittaa jotenkin, jos hän saa itsensä kiinni vaikeasta olosta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Moinen odottamattomuus tuntuu virkistävältä, ainakin toistaiseksi. Olen aika tottunut siihen, että itseeni kohdistetaan sen kummemmin kyselemättä kauhea kasa odotuksia, jotka sitten joudun ilkeästi roksimaan palasiksi. Ja että odotuksia kohdistetaan paitsi omiin tekemisiini ja tapaani olla, myös suhteeseen toisen ja itsen välissä, oli sitten kyse tuttavuudesta, ystävyydestä tai rakkaudesta.

(Voi tietysti olla myös niin, etten ole vain onnistunut hahmottamaan Faunin odotuksia, koska en ole onnistunut murskaamaan niitä. Sekin on mahdollista, koska kuten varmaankin olen joskus aiemmin tilittänyt, häneen tutustumistaan on luonnehtinut valtava hämmennys siitä, että joku toinenkin voi hahmottaa asiat syvätasolla niin samalla tavalla. Sellainen tuntuu hyvin kummalliselta. Erot, joita onnistun hahmottamaan, sijaitsevat pintatasolla, kuten käytännön toimissa esim. ruumiinkunnon ylläpitämiseksi tai kyvyssä nukahtaa joukkoliikennevälineisiin.)

Olisi hauskaa ymmärtää, miksi arvostaa määrittelemättömyyttä ja vapautta niin paljon. Voisiko sellainen johtua osittain lapsuudenperheen kietoutuneisuudesta? (Tässä lyhyessä mainosjutussa osutaan mielestäni kietoutuneisuuden mielenmaiseman ainakin minulle kiteyttävään ilmaisuun: "Being suffocated or suffocating another individual is 'normal'.") Ja sen käsittämisestä, ettei välttämättä ole tuomittu loppuiäkseen kietoutumaan, tuntemaan tukehtumista, haluamaan pois hinnalla millä hyvänsä? (Tai tukehduttamaan toista, sen puoleen, osana "normaalia kanssakäymistä".)

Voi, miten monimutkaista kaikki taitaa olla.

Aponeurosis palmaris ja muita neuroottisuuden merkkejä

Vapaapäivän aamuna herään kuuden pintaan. Vatsaan sattuu ja päässä poukkoilee kasa latinankielisiä termejä ja lihasten insertioihin ja origoihin liittyviä kysymyksiä. Kiinnittyikö esimerkiksi m. palmaris longus muuallekin kuin kämmenen kalvojänteeseen, aponeurosis palmaris? Oliko sillä muita funktioita kuin ranteen palmaarifleksio ja kämmenpohjan jännitys?

Kouluun rentoutuminen on katkennut. Olen jysähtänyt päin seinää. Perjantaina anatomian tunnilla (se tarkoittaa eilistä, vaikka siitä on kokemuksellisesti tuhansia vuosia) ilmoitetaan koepäivä, johon pitää opiskella koko yläraajan luut ja lihakset kaikkine kyhmyineen, kiinnityskohtineen, liikesuuntineen, funktioineen. Ei se kuulosta pahalta päivällä, olenhan jo paiskinut töitä niiden kanssa. Olin kyllä ajatellut, että minulla on aikaa syyslomalla ajaa käden anatomia kunnolla sisään, mutta hyväksyn helposti perustelun, että syyslomalla pitää olla jo muita anatomian haasteita. Selvä, ajattelen päivätajunnassani, sitten tähtään yläraajan täyteen kirjalliseen osaamiseen vasta toiseen tutkintotilaisuuteen, joka on sentään vasta tammikuussa. Kunhan nyt tentti menee läpi ja tulee esiluettua nämä. Valveessa tähän päätökseen on helppoa rentoutua.

Mutta annas kun pääsen jalkapallokentälle pitkästä aikaa. (Varpaani on edennyt sen verran vähäsärkyiseen vaiheeseen, että uskallan kokeilla juoksemista ja potkimista.) Eikös vain tieteellinen termistö ala myllätä päässäni, ja huomaan pallon perässä hölköttäessäni aprikoivani, ehdinköhän nyt sitten viikonloppuna lainkaan kerrata kyynärvarren pinnallisia fleksoreita. Enkä haluaisi olla huolissani näistä asioista, en ollenkaan. Tiedän oikein hyvin, ettei siitä ole ainakaan mitään apua, että alan nähdä painajaisia, säpsähtelen monta kertaa yössä hereille, hinkuan stressissäni rasvaista ruokaa ja sitten kärsin vatsanpuruista sitä ahmittuani. Siitäkään ei ole apua, jos ylikompensoin nollasta sataseen -stressivastetta ja tenttijännitystä ja lyön läskiksi, laiminlyön harjoitteet ja karkaan sijaistoimintoihin. (Harvemmin kyllä niin teenkään, ahdistukseni on aikamoista eikä se oikein salli eskapismia.) Tiedän hyvin, että kaksi viikkoa on ihan hyvä aika valmistautua, jos uhraa asialle vaikka tunnin illassa. Ei silloin tarvitsisi heräillä, tuntea paniikkia, kärsiä oksettavasta olosta.

Mutta kuinka kommunikoida tämä keholle?

Sillä enkö tänä yönä heräilekin tuon tuosta ja enkö kuuden aikaan luovuta pelin ja syö muutaman leipäviipaleen ja omalta palstalta korjatun avomaankurkun ja kaiva esiin anatomian muistiinpanot? Kyllä vain. Turhaanhan minä sängyssä makaisin ja ahdistuisin ahdistumistani. Vakuuttuisiko keho kenties, jos se alkaa huomata, että vähän kerrassaan opin jotakin? Voisiko kehoni joskus ryhtyä uskomaan, että selviän tentistä, olen selvinnyt kaikista tenteistä ennenkin? Mistä ihmeestä tulee tällainen stressivaste, joka ei antaisi nukkua lainkaan? (Äidiltä, vastaa tajunnan laitama. Eihän äitikään nuku. En halua kaikkia äidin tulehdussairauksia, en taatusti.) Mitä pelättävää minulla tarkalleen ottaen on? Että unohdan muutaman kiinnityskohdan tai merkkaan ne väärin kaavioihin? Että sekoitan keskenään pari pikkuista lihasta, jotka voisin käytännön työssä helposti tarkistaa manuaalista työhuoneen kirjahyllyssä? Kuulostaapa vaaralliselta. Mutta pilkallisuus ei auta lainkaan. Tällainen tämä keho vain on tässä ja nyt. Tällainen se on ollut niin kauan kuin muistan. Ja jo sitä ennen, mikäli vanhempiini on uskominen. Intensiivisesti suuntautuva. Mikä tarkoittaa hajamielisyyttä toisaalla. Ankaraa priorisointia.

Se tekee vähän vihaiseksi. Haluaisin priorisoida tietoisesti, vaikken usko mihinkään tietoiseen ihmiseen tai täysimittaiseen rationaalisuuteen. Kehoni vain ottaa jonkin tavoitteen, nyt, tässä, anatomian tentin, ja asettaa sen kaiken muun edelle. Se ei kysele lukemiani tietoja sosiaalisten suhteiden stressinpurkukyvystä tai unen tärkeydestä. Se jyskyttää tieteellisiä termejä, suuntaa koko elimistön tenttipäivää eli lokakuun yhdeksättä kohti. Lokakuun kahdeksas on toinen tentti, mikrobiologiaa. Ei tunnu kaukaa haetulta arvaukselta, ettei se tentti mene ihan nappiin. Siihen ei vain riitä resursseja. Tenttien jälkeen on syyslomaviikko. Valvetavoite voisi olla, ettei stressin lauettua sairastaisi koko lomaviikkoa. Mutta tietoisuuden rajamailla ja tavoittamattomissa vipattava intentionaalisuus ei piittaa tuosta valvetavoitteesta. Saan keskeytettyä sen hetkeksi meditoimalla ja syvähengittämällä, mutta ei se rauhoitu kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Viimeistään kun unen rentous valtaa koko olemuksen ja valvetajunta sulkee silmänsä, pirullinen suuntautuneisuus alkaa riehua unissa ja herättää niistä keskelle yötä.

Tuntuu hurjalta, että on tietoisesti ilmoittanut haluavansa kouluun ja suostuvansa sietämään näitä tiloja. Kymmenen kuukautta ei ole pitkä aika, mutta unettomina öinä ja ahdistuksessa mitattuna se voi olla aika tavalla.

Ajattelen tuntemiani ihmisiä ja heidän stressinhallintakeinojaan. Muistan entiseni, joka yksinkertaisesti ei tunnu lainkaan kokevan stressiä. Hän saattoi nukkua kesken hirvittävintä rutistustakin päiväunet jonkun sohvalla. Se on minusta ollut aina hurjan ihailtava piirre, koska en osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaista kehoa, joka suhtautuu niin suvereenisti stressiin. Tiedän, etteivät omat keinoni ole mitenkään pahimpia mahdollisia ja että olen kehittynyt huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja että puutteensa on vain siedettävä. Mutta silti tunnen, miten väpätän jossakin rajoilla ja yöllä näen painajaista johtajaopettajan puhuttelusta, jossa hän sättii esseetäni ja sanoo, että kun minulla nyt olisi ollut tilaisuus näyttää kynteni, niin tämäkö sitten on tulos, ja että häntä harmittaa, millainen ääliö olen, ja unessa itkettää, mutta puren huulten sisäpuolta ja koetan näyttää siltä, ettei minua ollenkaan huolestuta asiaintila.

Mitä ovat nämä pelot? Ne ovat jotakin valtavan syvää ja laajamittaista, jotakin minne en ulotu, vaikka kuinka koetan päästä niistä selville ja penkoa painajaisten tunnelmaa. Eikö auta mitään, että antaa itselleen valveessa luvan epäonnistua ja erehtyä? Eikö sillä ole mitään väliä, että asettaa tavoitteensa tietoisesti sellaisiksi, että ne voi saavuttaa ilman mittavia flippaamisia? Kyllä, olen melko varma, että kyse on peloista. Unien tunnelma on pelokas, suuntautumisen intensiteetin yllä häilyy nimetön, kaikenkattava uhka, joka tuntuu painostavan koko oikeutta elää ja hengittää. Huomaan hengittäväni syvemmin ikään kuin olisin koko ajan valmis juoksemaan kohti tai karkuun, tarttumaan, heittäytymään. (Se ei sovi yhteen sen kanssa, millaiseksi stressihengitystä kuvataan: pinnalliseksi.) Nimetön ahdistus.

En tiedä, onko tällä jotakin tekemistä sen kanssa, miten minua on aivan pienenä kasvatettu. Ettei mitään ole annettu ilman äärirajoille ponnistautumista. Onko tämä sitä ahdistusta, että koko ajan on ryömittävä pidemmälle, kurkotettava tarmokkaammin, totta hemmetissä opin nopeasti pikkulapsena ja myöhemminkin, opin monet asiat ennen kuin olisi tarvinnut, mutta onko tämä sen hinta? En osaa olla ajattelematta tätäkin, äidin kertomusta aktivointiharjoituksista, joita tehtiin kaiken aikaa, koska hän halusi lapsensa kehittyvän nopeammin ja tarmokkaammaksi kuin muut. Että oli ryömittävä, jotta sai lelun. Myöhemmin, että oli perusteltava, miksi jokin harrastus olisi hyödyllinen ja kasvattava, jotta sitä sai alkaa harrastaa. (Hauskuus ei koskaan riittänyt perusteeksi.) Miksi? Koska maailma on armoton ja paha ja on ponnisteltava tosissaan selvitäkseen - äidin maailma on edelleen sellainen. Kukaan ei taatusti tule auttamaan. Oliko koskaan mitään tilaa, jossa olisi saanut vain levätä ja olla? Voisiko sillä olla yhteyttä tähän?

Ja - jos nyt tietoisesti annan itselleni luvan asettaa riman matalammalle, suhtautua lunkisti (heh) tenttiin ja oppimiseni hitauteen, kuka antaa luvan tuolle kehon ahdistukselle? Kuka sallii sen hellittävän? Tai mikä? Jokin varhainen, ammoinen maailma, joka on, esikielellinen malli?

Olen puhunut tälle stressille tai pelolle tai ahdistukselle tai automaattisuunnalle kymmeniä tunteja, koettanut tanssin ja juoksemisen ja pilateksen ja vedessä selällään kellumisen kieltä, sylissäpitämisen kieltä, rakastelemisen ja nauramisen kieltä, ontologisten ydinuskomusten sinnikkään kiistämisen kieltä, valeriaanan kieltä, kamomillateen ja kofeiinittoman elämäntavan kieltä, kissojen kanssa nukkumisen kieltä, aikataulujen askartelemisen kieltä, huoahtaen asiantilan hyväksymisen kieltä, toiveikkuuden ja toivottomuuden kieltä (ja epäonnisempina aikoina jopa alkoholin ja sen pihalle oksentamisen ja sillan kaiteella istumisen kieltä, mutta siitä on jo kauan, se on jo joku toinen) mutta se vain puhuu päälle kerran ääneen päästyään. Menee jokin aika, että saan sen pysäytettyä, ja silloinkin tuntuu oikeastaan siltä, etten pysäytä sitä vaan se vain itse päättää väistyä. Se on paljon itsepäisempi kuin eräs päälle puhuva ystävä, jota sentään voi tarttua olkapäistä ja ravistaa lempeästi ja pakottaa katsekontaktiin, jolloin hän muistaa taas, ettei päälle puhuminen ole huomaavaista. (Nykyään jo katsominen riittää.) En ole vielä keksinyt sellaista avainta, jolla tämä ahdistus, tai mikä tämän nimi nyt sitten olisikaan, aukeaisi. Kenties en keksikään. En halua identifioitua siihen, se tuntuu ulkopuoliselta, tunkeilijalta. Joskus aiemmin toki olin yhtä sen kanssa, mutta en enää halua kuolla, ja haluan sen katkeavan.

"Jos et voi voittaa sitä, mikset suostuttelisi sitä liittolaiseksesi?"

Niin, mitkähän ovat realistisia vaihtoehtoja tässä ja nyt?

Kertaan pinnalliset ranteen koukistajat ja sitten kirjoitan tämän tekstin. On minullakin liittolaisia. Unettomuus, nimetön ahdistus, keho joka ei kuuntele mielen tutkimustiedolla holvattuja prinsiippejä, tieteellisiä termejä vuotavat painajaisunet. On ehkä ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, mutta en kuulu heihin. En edes halua opetella nauttimaan tästä. Ja mietin yhden luokkatoverini toteamusta, ettei hänellä ole lainkaan kunnianhimoa, että hän vain haluaa ammatin, jossa voi elättää itsensä, ja en osaa olla puntaroimatta, että niinköhän tietoinen kunnianhimo on yhtä yleistä kuin tällainen kummallinen automaattisuuntautuminen, kunnianhimo kuulostaa myönteisemmältä, joten toivottavasti se on yleisempää, vaikken siitä mitään oikein ymmärräkään, itsekin olen halunnut aina vain selvitä ja nipin napin riittäisi mainiosti tasoksi, mutta kehoni elää toista elämäntapaa, milloin pääsee vahvoille, se narskuttaa unen hajalle ja suuntaa valvetta armotta.

Jos tässä teenkin jonkin (tietoinen) mieli-keho -jaon, on ihan selvää, ettei minun kehoni tässä jaossa suostu mihinkään passiiviseen rooliin.

En pidä siitä, että tenttijännitys raastaa olemiseni vastapuoliksi, jotka mulkoilevat toisiaan ilkeästi ja tappelevat unen ja valveen resursseista.