No shown iltana

Tänään oli pitkästä aikaa no show tunnillani: ei oppilaita. Kun aloin selvitellä asiaa, ilmeni, että peruttuani migreenin takia eilisillan tunnit, joku oli toimistossa asiasta sopimatta päättänyt perua myös tämänpäiväiset tuntini. Minulle tästä ei oltu ilmoitettu, joten poljin opetuspaikkaan vähän tuhneloisena ja hidaskäyntisenä mutta yhtäkaikkisen työkykyisenä.

Eipä se mitään, pyöräilin kotiin, ja koska moka ei ollut omani, saan palkan ensimmäisestä tunnista.

Käyn vielä hitaalla, mutta jaksan sentään jo lukea eivätkä kirjaimet rynnäköi toistensa kimppuun kuten eilen, kun katseen kohdistaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Luen Gabor Maten Normaali on myyttiä, ja ilahdun hänen kirjoittaessaan riittämättömyydestä. Olen pohtinut sitä paljon. Se liitetään monesti ahdistuneisuushäiriöön ja ahdistukseen, mutta Mate nivookin sen häpeään ja pitää sitä häpeän yhtenä yleisimmistä nykyisistä ilmenemismuodoista.

Niin paljon kuin minulla on haavoja ja outoja lukkotiloja, riittämättömyys ei laukaise niitä. Nyt ymmärrän, tai siis, kuvittelen ymmärtäväni, ehkä, tätä paremmin - kun kirjoitin toista graduani affektien säätelystä, tajusin viiltävän selvästi, että vaikka minullakin on ollut ongelmani, ne eivät tunnu palautuvan häpeän emootioon vaan jonnekin ihan toisaalle, suruun ja pelkoon kai enimmäkseen. Häpeäkeskeinen tunnemaailma tuntui hurjan vieraalta ja sen suhteen olen ollut todella onnekas, onhan häpeä vaikeimmin säädeltäviä tunteita. Olen seurannut somessa ihan ammatillisenkin kiinnostuksen takia riittämättömyys- ja riittävyyspuhetta, ja sitä, miten monessa "sinä riität" nostaa valtavaa vastareaktiota, kuohuntaa ja suuttumusta. (En siksi nykyään juuri käytä tuota ilmausta opettaessani, pyrin olemaan täsmällisempi ja jos haluan sanoa jotain kokonaisvaltaisempaa, sanallistan muodossa, joka ei aiheuta niin välitöntä raivoa.) Se kaikki tuli itselleni ihan puun takaa, koska muistan ensimmäisen kerran, kun minulle sanottiin, että riitän: mikä lämpö, mikä ilo, totuuden tunnistamisen tulvahdus - näin on, totta kai riitän, mutta ihanaa, että muistutit. (Ja sitten, koska riitän tällaisenaan, aina toisinaan ristiriidat instituutioiden kanssa: mikset tavoittele enempää, mikset tee enempää työtä, miksi sitä, mikset tätä. Tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan aika nuivasti siihen, jos ei koko ajan ole änkeämässä itseään saavutuksiin jonkun toisen asettamissa aikatauluissa!)

Matea on mukavaa lukea, koska hän kykenee johonkin, mitä esimerkiksi kukaan jännevaivani hoitavista tahoista ei kyennyt: hän ottaa huomioon, että sairaudet puhkeavat tietynlaisissa tilanteissa. Minusta on edelleen jotenkin käsittämätöntä, että vaikka kerroin jokaiselle hoitavalle taholle, että jalan hajotessa oli runsaasti taustahälyä - koronan myötä taloksi asettuneet univaikeudet ja hermoston ylikuormitus, sitä kaikkea pahentanut äkillinen ja väkivaltainen kissamme kuolema siihen samaan sänkyyn, jossa yritän nukkua öisin, kuukauden zombijakso surusta tunnemykkänä - oikeasti, kuukausi ilman yhtään ilonpilkauksia pienistä asioista, ilman tavanomaista nauruherkkyyttäni ja hyväntuulisuuttani, en ole ennen semmoista kokenut - ja unesta jatkuvasti painajaisiin heräilevänä jalan hajoamiseen saakka - joka ikinen heistä sivuutti sen, mitä kerroin. Työterveyslääkäri tarjosi, että voi kirjoittaa lähetteen työpsykologille, jos haluan puhua jollekulle kissan kuoleman aiheuttamista tuntemuksista, mutta sanoin hänelle, etten ajattele surua minään, minkä voi puhua pois, että on siviilissäkin ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, että olen kirjoittanut tämmöisistä asioista gradunkin, ja tiedän, että suru on hitaimmin säädeltävä emootio, sille vaan pitää antaa aikansa, joten ei kiitos. Että ajattelin vaan, että taustatietona tuosta jalan hajoamisesta. Mihin hän sanoi, ettei jalka suruun hajoa. Eikä ilmeisesti myöskään unettomuuteen tai hermoston ylikierroksilla käymiseen - kaikkea sitä. Ikään kuin uni ja tuki- ja liikuntaelimistön palautuminen eivät olisi missään yhteydessä toisiinsa. Jokainen enemmän liikkuva saattaa tässä vaiheessa vähän naurahtaa. Kaikki meistä ovat varmasti huonosti nukutun yön jälkeisen treenin jälkeen kiroilleet sitä, miksi ei älynnyt ottaa keveämmin. 

Pohjimmiltaan luen Matea kuten kai kaikkea muutakin: koetan ymmärtää niitä ihmisiä ympärilläni, joita en osaa niin helposti ymmärtää. Koetan ymmärtää, miten joku voi sanoa, ettei jossain asanassa "tunnu miltään" vaikka heillä varmasti on sykkivä sydän ja hengittävät keuhkot, koska he pysyvät elossa koko tunnin ajan, koetan ymmärtää vanhaa ystävää, joka loukkaannuttuaan kääntyi pois ja vaikeni sen sijaan että olisi samoin tein vaatinut saada selvittää asiaa tai tehnyt niin kävelylenkillä käytyään ja ensin itse rauhoituttuaan. Tai koetan ymmärtää sitä ystävää, joka tulistuessaan soitteli kaikki kaverit läpi ja kyseli, oliko heistä hänen kohtaamansa käyttäytyminen eettistä vai ei. Ja tiedän, että omat luontumukseni vaikuttavat toisista ihan yhtä hankalilta käsittää. (Emme elä yhtenäiskulttuurissa.) Joskus itsenikin on vaikeaa ymmärtää omia luontumuksiani, vaikka tietysti olen niiden kanssa pahanpäiväntutut jo pidemmältä ajalta. Vaikka en triggeröidy riittämisestäni, on monia muita asioita, joista osaan kilahtaa. Kuten me kaikki. Tai ainakin kaikki ei-valaistuneet, eli käytännössä kaikki. 

Nyt takaisin lukemaan. Olen saanut lahjaksi kokonaisen illan, ja kirjaston kirja tuoksuukin vielä uudelta. 

Kapybaraihmiset

Asiakas on kirjoittanut ilmoittautumislomakkeeseen, että hänen työllistymistään haittaavia seikkoja ei voi ymmärtää kaukaa vaan ne pitää kokea läheltä. Pukeudun ja lähden. Ulkona pyryttää pehmeää valkoista hahtuvaa, joka pyörteilee talojen nurkkien ilmaviirroissa, seinien ja maan ja ilman lämpötilojen keskustellessa keskenään. Kuljen kuljen, kaupunki on oma pimeä pommiuhkaitsensä, sota räiskyy horisontissa mutta sentään en tällä kertaa kuljeta kiellettyä laukkua raitiovaunulla. Ne vain kolisevat ohi kuin pitkulaiset sirkusteltat, valoisina ja antiikkisina, sisällään trenssikansaa, leikattutakkikansaa, salkkukansaa. Katsahdan ihmisiä ja mietin, pelkäävätkö hekin raitiovaunulla salkun kanssa matkatessaan. Onko jokaisen heistä salkussaan kiellettyjä papereita? Jotain joka saattaisi vaaraan heidät, heidän rakkaansa, ehkä koko kaupungin? Onko heidänkin salkussaan pommi?

Minulla ei ole hätää, ei tällä kertaa. Kävelen kuljen, laulan mennessäni vaikka on pimennys ja hiljennys. Välillä kaivan osoitteen taskusta. Kyllä, kuljen oikeaan suuntaan. Muistan edelleen oikein, minne menen. Tunnen onnea siitä, että saan näin keskellä pimeintä yötä töissäni jalkautua, ottaa selvää Saavun perille. Se on spa.

Tarkistan osoitteen, mutta on se oikea. Eteisessä lattialla sekoittuvat kura, loska, sahanpuru ja etäinen seksin haju. Puita on suurina pinoina, puistoista haettuja puunkappaleita, koristeomenaa, pilvikirsikkaa, rusokirsikkaa, lehtikuusta. Sisäoveen on piirretty spriitussilla kuva, jota en ymmärrä. Kuin ihminen, mutta hänellä on virtahevon pää. Alla lukee SPA.Työnnän narahtavan teräsoven auki, astun sisään maidonvalkoiseen huuruun, joka tuoksuu eläimeltä sankasti samaan tapaan kuin navetat, tallit, lampolat ja eläintarhat.

Huurun keskeltä ojentuu käsi ja hapuilee sormiani. Päivää, sanon, ja koetan esitellä virkamiesminäni: olen Veloena ja tulen suuresta hallintolinnasta, jossa korkein johto on vähintään naimakauppojen kautta sukua keskenään ja jossa sen takia siedetään kaikkien pienet omituisuudet. Olen tullut kokemaan sitä teidän vaikeuttanne työllistyä mutta täällähän te olette työn touhussa.

Huurun läpi ei näe mutta tunnen miten pienet sormet alkavat näprätä auki takkini ja hameeni nappeja ja jotkut kädet tarttuvat minua nilkasta niin että kengät ja sukat saa riisuttua jalka kerrallaan minua mihinkään istuttamatta. Vaatteet viuhahtavat tiehensä pienten käsien toimesta samalla kuin isompi käsi edelleen pitää kiinni oikeasta kädestäni. Ote on niin turvallinen etten huolestu lainkaan siitä, että minulta viedään virantoimituksessa vaatteet tai etten edes tiedä, mikä käsipareista kuuluu asiakkaalleni. Suuri käsi taluttaa minut istuimeen, joka on tehty jonkinlaisesta hyytelöstä. Vajoan sen lämpöön, sulan keskellä virantoimitusta siihen yleensä kuulumattomaan nautintoon. Niille ihon osille, joita hyytelöistuin ei lämmitä ja kostuta, sivellään tuoksuvaa paksua seosta. Haistan taas voimakkaasti eläimet, mutta myös keväisen metsän, mutaiset purot, ja huikaistun siitä tuoksusta. Päänahassani risteilee ainakin kymmenen olennon sormet, tutkii, nyppii, kyöhnyttää. Nukahdan.

Kun herään, istun puhtaaksi suittuna ja taas vaatteisiini puettuna valkoisessa keittiössä. Suurkeittiössä, se on lisättävä. Tämä on jokin laitos. Katselen pöydän pintaa. Näköpiiriini sukeltaa kahden käden kannattelema höyryävä keittolautanen. Nostan katseen ja hätkähdän: seurassani istuu kaksi olentoa, joiden lajia en osaa määrittää. Heillä on ihmismäinen, joskin pienehkö vartalo, selvä pystyasento mutta enemmän karvaa kuin ihmisillä yleensä (suurempi olennoista on alasti, pienempi pukeutunut samanlaiseen mekkoon kuin Liisa Ihmemaassa). Ja heidän kasvonsa - niissä on virtahevon kuonon muotoa kuten oven kuvan olennolla, ja kun katson tarkemmin, näen, että oikeastaan pää muistuttaa enemmän kapybaran päätä, ja että molempien silmänseutu kapusiiniapinan levotonta, silmäilevää ilmeikköä. Heidän ihonsa on hyvin kalpea, kaikkialta harvan sukamaisen karvan peitossa ja läikikäs.

Ojennan kättäni ja kosken varovasti suurempaa kapybaraihmistä, joka tuijottaa pöydän pintaa apean näköisenä. Hei, sanon. Minä tulin, koska minut kutsuttiin. Levottomat silmät vilkaisevat minua nopeasti ja tutkien ja painuvat sitten pöydän pintaan takaisin. Mikään muu hänessä ei osoita hänen kommunikoivan tai ymmärtävän.

Hei, aloitan uudestaan. Nyt minä ymmärrän, mitä tarkoititte. Puhutteko suomea.

Kapybaraihminen sopertaa jotain, en oikein kuule. Anteeksi, sanon, voisitteko toistaa. Tulen lähemmän kapybaran turpaa ja erotan sanan sieltä, toisen täältä. Mutta en osaa rakentaa niistä tarinaa. Kuitenkin näen suuremman kapybaraihmisen asennosta, että häntä hävettää, että hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla siinä tai sellainen. Pienempi kapybara sormeilee mekkoaan ja tuijottaa varpaitaan. Hän on kaikonnut tuolilta hieman kauemmas seisomaan. Lähempää näen selvemmin suuremman olennon silmät ja niiden surullisuuden, ihon hilseen ja laikut. Tämä, sanon, ja kosketan varovasti yhtä laikuista, onko tämä auringon aiheuttamaa? Kapybara vilkaisee taas minua nopeasti ja palaa ilmeettömyyteen. Kummallista kyllä, sen vilkaistessa minua se näyttää pienemmältä kuin muuten.

Äkisti tiedän, mitä haluan sanoa, tai sanon, tai sanat vain puskevat lävitseni, koska niiden on tultava - unessa se on yhtä epämääräistä kuin valveillakin - ja kuulen ääneni sanovan varmana ja odottavana: Kuule, saat olla juuri tällainen. Sinä olet ihmeellinen, sinua on vain yksi, meitä kaikkia on vain yksi. Älä ikinä ikinä ikinä anna kenenkään pakottaa sinua nielemään sanaa normaali, sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Sinä olet hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen juuri tällaisena. Ihan senkin kanssa ettet työllisty niin helposti. Sitten vedän käteni pois iholta, nojaudun taaksepäin hämmästyneenä ja hengästyneenä ja näen suuremman kapybaraihmisen silmästä vierähtävän pienen kyyneleen. Pienempi kapybaraihminen tuijottaa nyt minua kiinteästi ja sen turpa vääntyy hassuun pieneen hymynpoikaseen. Hymyilen sille takaisin. Soppa jähtyy.

Isompi Kapybara tuijottaa vielä hetken pöydän pintaan mutta nostaa sitten katseensa ja katsoo minua silmiin kunnolla, pälyilemättä. Näen sen iiristen vaaleuden, niissäkin on läikkiä ja outoa sameaa läikikkyyttä, ja yhdessä kuonon kanssa silmät antavat hyvin sympaattisen vaikutelman. Ei ole kapybaraa eikä minua, on vain kohtaaminen, tilanne, keskiyön työvuoro, joka loppuu.

Siihen että herään.

Makaan sängyssä, haukon henkeäni ja totean, ettei nykyinen työni ehkä lainkaan tee hyvää jeesuskompleksilleni. Ei joogaohjaus eikä se toinen työ, jossa olen tekemisissä huono-osaisten ihmisten kanssa. Huomaan, että siinä aamussa, lauantaina, keskellä omaa sänkyäni koiran vieressä, haluaisin äkkiä maata lusikka-asennossa takalusikkana kaikkien maailman yksinäisten kanssa, silittää käsivartta, puhallella niskaan ja vaan olla, olla ja sillä todistaa, että asiat järjestyvät, että saa olla sellainen kuin on, että kaikki on täydellistä juuri näin, etten muuttaisi mitään, kun saan olla sillä tavalla. Eikä minulla ole tietenkään minkäänlaisia mahdollisuuksia jakautua niin moneksi, voin koettaa olla ystävällinen ja rakastava vain niille, jotka ovat lähelläni, ja se on niin pientä, ja maailma niin täynnä kafkamaista byrokratiaa, kauhua ja jäätävää yksinäisyyttä, että aloitan lauantain itkien tyynyyn.

Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

Riittämättömyydestä

Illalla kotiin tullessa olin niin väsynyt, että lysähdin kasaan ja itkin. Tuntui siltä, että nyt peruutan ihan kaiken. Vaikka vain pakenen.

Sitä tuntua kesti ehkä kymmenen minuuttia. Sitten rauhotuin. Sanoin itselleni: No niin, kuukausi sitten aloitit ihan uudessa ammatissa ja juuri kun ehdit tottua, se pesti loppui ja nyt taas sinä olet aloittanut ihan uudessa ammatissa, jota ei ole koskaan ennen kokeillut. Kuka ei tuntisi semmoisessa hötäkässä itseään osaamattomaksi ja riittämättömäksi? Kelle et tarkalleen ottaen riitä? Etköhän se ole vain sinä itse. Muillahan on aina sekin vaihtoehto, että he voivat äänestää jaloillaan ja tehdä yhteistyötä jonkun osaavamman kanssa. Mutta sinä, jos sinä et riitä itsellesi, mitä sitten?

Jotenkin nämä yksinpuhelut rauhoittavat. Niistin hihaan ja keitin pakuriteetä. Se siitä.

En ole koskaan nuorempana halunnut ryhtyä opettamaan tai ohjaamaan. Nyt jotenkin elämäni on pyyhkäissyt sellaiseen tilaan, että juuri näitä asioita kuitenkin näytän tekevän. Jos käsi ei olisi kipeä, voisin hieroa. (Vaikka kun tarkasti muistelen, kyllä siinäkin saan aikaan melkoisia lasteja riittämättömyyden tunnetta.) Nyt ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. On tehtävä jotain, ja se jotain, mitä näytän saavan, on opetusta ja ohjausta.

Olen oppinut aika hyvin tunnesäätelemään oppimistilanteita silloin kun olen itse oppilaana. Tunnen kyllä silloinkin itseni aina välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi, mutta sehän juuri onkin oppimistilanteen suola: olen oppimassa jotain, mitä en vielä osaa. Se on siis ihan ookoo. Enkä ole muiden huomion kohteena paitsi joskus kun minut poimitaan mikroskoopin alle, jolloin unohdan äkisti kaiken sen, minkä luulin jo osaavani. (Se palautuu sitten pari minuuttia myöhemmin.) Sen kanssa tulee kuitenkin toimeen. On vain jaksettava omaa hitauttaan. Ja jaksettava muistaa, että on sitä toisaalta rohkeakin, melkein hurja, kun tällä tavalla etenee tuntemattomaan sen sijaan, että pysyttelisi mukavuusalueella ja sanoisi siitä, mitä ei ymmärrä, että se on paskaa tai joitain muita, erilaisia, varten. (Ei, ei minulla ole voimia tunkea itseäni ihan kaikkeen, mikä pelottaa, tietenkään. Ja jotkut asiat tosiaan tuntuvat vahingollisilta itselle, ainakin tässä tilanteessa ja näillä valmiuksin. Ehkä myöhemmin olen niistä eri mieltä, mutta tässä tilanteessa päätökset on tehtävä tämän hetken tason kautta.)

Ohjaus- ja opetustilanteiden tunnesäätely sen sijaan tuntuu varsin haastavalta. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että tietyt aika syvään juurtuneet luontumukseni ovat varsin harmillisia tuossa kontekstissa. Esimerkiksi luontumus suuntautua vain yhteen tai kahteen ihmiseen kerrallaan turvallisuutta kokien. Osaan kyllä toimia isommassakin ryhmässä, mutta naamakkaisintensiteetti on siinä niin paljon pienempi, etten koe vuorovaikutusta erityisen turvalliseksi. Koen, etten saa mitenkään tarvittavaa informaatiota. Ja etten julkisessa tilassa, jossa minun pitäisi tahdittaa kaikkien oppimisärsykkeitä, voi myöskään yksi kerrallaan syventyä naamakkaisongelmanratkaisuun kommunikaation tai oppimisen tiimoilta. Koen tarvitsevani intensiteetin ja tiiviin yhteyden, ja ryhmätilanteessa en tietenkään voi saada sellaista. Toinen harmilliselta tuntuva piirre liittyy pelastava lassie -kuvioon. Jos joku ei näytä pysyvän mukana tai suree tai mököttää, minun ensimmäinen mielteeni on rynnistää pelastamaan tätä ihmistä hyvään oloon. En tee sitä, ellei tilanne ole katastrofaalinen tai häiritse muiden oppimista, koska aikuinen ihminen voi itsekin pyytää apua sitä halutessaan eikä väkisin auttaminen yleensä toimi, mutta samalla voimia palaa siihen, että joudun pidättelemään impulssia, joka kyllä syöksähtäisi toiminnaksi, jos vain hölläisin otetta. Tietysti myös se luontumus aiheuttaa päänvaivaa, että minun on vaikeaa käsittää, että minulla on oikeus ylipäänsä olla olemassa, saati sitten tehdä jotain toisiin vaikuttavaa. Pelkään hurjasti jotenkin loukkaavani tai hämmentäväni. Ja silti jokaisessa oppimistilanteessa on vähintään hämmennys mukana.

Toiseksi, huomaan jatkuvasti törmääväni siihen seikkaan, että ympäristö hahmottaa oppimisen hyvin eri tavalla kuin itse teen, mikä puolestaan synnyttää kysymyksiä siitä, mitä ihmettä teen tällaisessa pestissä, kun en selvästi ole osannut (enkä edes halua) muotoilla vastauksia näihin kysymyksiin, jotka toiset kokevat oppimisen kannalta jotenkin olennaisina. Kuten kysymyksen tavoitteista. Itse miellän tilanteet niin monimutkaisiksi, että tiettyihin tavoitteisiin pitäytyminen ihan turhaan rajaa uteliaisuutta. Tietysti opettaessani anatomiaa opetin anatomiaa ja nyt ohjatessani naurujoogaa ohjaan naurujoogan harjoitteita, koetan aikatauluttaa järkevästi ja lähestyä kutakin aihetta jotenkin sen vaatimalla syvyydellä tai kepeydellä (kepeyttä suosien) - mutta ei sillä ole mitään tekemistä tavoitteiden kanssa. Jos jokin tavoite on pakko nimetä, varmaan ajattelen about niin, että tavoitteeni on tarjota uusi, uudenlainen tiettyyn menetelmään suuntautunut tilanne, jonka puitteissa itsen voi vuoroin unohtaa ja lentää uteliain siivin kohti laajempaa, pidäkkeettömämpää olemisen tapaa, ja sitten vuoroin voi havaita oman olemassaolonsa, sen rajallisuuden ja riittämättömyyden siinä hetkessä, ja harjoitella sietämään sitä oloa. Tietysti opetus on suunniteltava niin, että uteliaisuutta houkutellaan esiin. Mutta lopulta sen valloilleen päästäminen ei ole oma asiani. Ja eri ihmisten uteliaisuus näyttäytyy niin eri tavoin, ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, miten joihinkin niistä pitäisi reagoida.

Ehkä joskus opin vastaamaan erilaisiin oppimisen tai uteliaaksi tulemisen tapoihin paremmin. Toistaiseksi tunnen itseni varsin tumpeloksi ja kömpelöksi. Koetan repiä aiheesta komiikkaa, tarkastella sitä käsivarrenmitan päästä, mutta surukaan ei ole kaukana, eikä väsymys. Kysymys, milloin riitän itselleni. Milloin käyn huolettomaksi. Ja mitä tapahtuu sitten kun en enää säikähdä tietyssä käytännössä, kun koen tuntevani sen melko hyvin, vaikka toki koko ajan lisää oppien, yhä omituisempiin kysymyksiin törmäten. Etsinkö sitten taas jotain uutta ja vaikeaa?

Joskus haluaisin kysyä itseltäni samalla tavalla kuin useampi kumppanini on kysynyt: miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa?

Mikä kiskoo ihmistä mukavuusalueensa ulkopuolelle? Mikä on se luottamus siihen, että pää pieni ja keho pieni kestävät moista pyöritystä? Miksi se tuntuu elävämmältä kuin varma elämä, vakaa eteneminen saman paradigman sisällä?

Niin. En osaa vastata edes omiin kysymyksiini.

Jostain syystä en saa siitä samanlaisia kauhuja kuin siitä, etten osaa vastata heti paikalla toisten kysymyksiin. Jotenkin toisten kohdalla tuntuu, että on enemmän vastuussa yrityksestä vastata. Että toiset tarvitsevat. Itse en koe tarvitsevani kysymyksiin vastauksia. Parempi, ettei vaadi vastauksia, niin saa kysyä mielenkiintoisempia kysymyksiä. Ehkä se, mikä ohjaamisessa ja opettamisessa hämmentää, pohjimmiltaan, on se, että harvemmin oppimistilanteet jäsennetään niin, että ne työntävät maailmaan nimenomaan kysymyksiä suuntaamaan olemista ja mielenkiintoa.

Onpa hyvä että sain kirjoitettua tämän. Huomaan olleeni solmussa ainakin juuri tuon kohdan kanssa. Että saanko herättää lähinnä kysymyksiä, jos minulla ei ole niihin vastauksia, ei ainakaan vielä. Eikä kai tuohon voi kukaan muu antaa lupaa. Opinko antamaan siihen luvan itselleni?

Paljon mietittävää.

jouluparanoiaa

Onko surullisempaa ja haikean vaikeampaa asiaa kuin läheissuhteet ja perhe? Tai siis, minusta tuntuu, että monilla asia ei mene näin, mutta ehkä se on vain perspektiiviharhaa. Ehkä ihmiset vaikenevat siitä, mistä on liian kipeää puhua. (Minustakin tuntuu, että useimmiten haluaisin vaieta ja koettaa unohtaa. Mutta en oikein usko sellaiseen käytäntöön kultuurisesti.)

Jos oikein ymmärrän, Bourdieu puhuu osapuilleen jostain hieman tämän kaltaisesta asiasta kirjoittaessaan pienestä kurjuudesta. Mitään materiaalista ei puutu elämisen tai peräti hyvän tai ainakin siedettävän elämän ehdoista, mutta kulttuurisella puolella tapahtuu jatkuvaa palautusta takaisin pieneen kurjuuteen, muistutuksia siitä, ettei kuulu siihen paikkaan, jota koettaa vaatia tai pyytää tai jopa vain toivoa itselleen. Liian suuri ero siihen, mistä lähti: ei kuulu uuteen paikkaan, vaan ei kyllä vanhaankaan.

Olen lukenut Bourdieuta lähinnä kommentaarien kautta, joten en osaa sanoa, kirjoittaako hän pienen kurjuuden yhteydessä siitä, ettei se kurjuus tunnu rajoittuvan siihen, joka ravistelee yltään vanhempiensa odotukset traditioiden jatkamisesta (ja eivätkö kaikki tee näin jossain mielessä ja joillain elämänalueilla? Kai sikäli kyse on jostain universaalimmasta? Vai onko niin, että vain joillakuilla tähän kaikkeen liittyy vahva tuntu siitä, että tehty on jotakin, mikä tekee itsestä mahdottoman rakastaa, koska ei osaa kiinnittyä mihinkään ja voi pahoin vuodesta toiseen?). Tutkailujeni perusteella väittäisin, ettei pieni kurjuus pesiydy vain lähtijään, vaan myös jätettyihin. Tai ainakin se näyttää mahdolliselta joulupäivän havaintojen perusteella.

Tajusin joulupäivänä lapsuudenkodissa käydessäni, etten ole ainoa, josta tuntuu, ettei kelpaa perheelleen. Se sanallistettiin hyvin selkeästi, joten en ole voinut erehtyä. Ja osasinko konfrontoida tuota uskomusta? No enpä juurikaan. Siitä tulee typerä ja hidas olo. Mutta nyt sentään olen hoksannut sen. Parempi sekin tuskaisa tieto kuin sokeus koko asialle. Ehkä tulee mahdolliseksi konfrontoida tuota uskomusta myöhemmin.

Toteamuksen jälkeen itketti melkein kaikki pienikin lisätodistusaineisto asiasta. Äiti puolusti valtavia ruokamääriä sanoen, ettei hän osaa muutenkaan osoittaa välittävänsä. Ulkoillessa he selittivät selittämistään, miksi heistä on mukavaa kävellä metsässä. En osannut sanoa, ettei sitä tarvitse mitenkään perustella, koska olen kasvanut siihen kulttuuriin. Enhän minä mikään seikkailijaetnografi siellä ole, tai reportaasin tekijä: ei, se juuri on se kulttuuri tai käyttäytymismallisto, jonka ymmärrän sisältäkäsin. Tai ymmärsin. Nykyään voin tulkitessa livauttaa itseni sinne sisään, edelleen, vaikken suurta osaa ajasta voikaan pysytellä siellä, esimerkiksi opintojeni takia. Tai sen takia, mitä tunnen ja miten tuntemukseni jäsennän. Tunsin itseni myös halvatuksi roistoksi, kun en itse koe tarvetta perustella heille juuri mitään, en enää. (Lapsena kyllä tein sitä hyvinkin runsassanaisesti.) Ehkä se saa heidät tuntemaan, etten välitä siitä, ymmärtävätkö he? Tai että todistuksen taakka on heillä? Mutta eihän se ole kellään.

(Eikä sekään pidä täsmälleen paikkaansa. Minusta tuntuu edelleen, että tarvitsen sanallista jäsentämistä. Mitä minä tässä muuta teen kuin koetan jäsentää, todistaa sillä tavalla, että minun on helpompaa ottaa tähän kaikkeen etäisyyttä ja kyseenalaistaa sitä, minkä olen kirjoittanut, koettaa nähdä rivien lisäksi myös niiden välit?)
On jollain tavalla pohjattoman surullista, miten helposti käy niin, ettei kukaan tietyssä vuorovaikutuksen piirissä onnistu tuntemaan olevansa riittävä ja rakastettava. (Enkä nyt siis puhu vain siitä, mitä ajattelin joulupäivän iltana kotona käydessäni – kyllä tämä teema on esillä paljon muuallakin, muussakin puheessa.) Kuitenkin kaikki ovat hurjan hauraita ja pelokkaita olentoja, vai ovatko? Onko muunlaisia? Minusta tuntuu, että kaikki ovat, mutta ehkä olen väärässä, ehkä oma pelokkuuteni vain vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä tai keskusteluissa sanallistan asioita tällä tavalla ja toiset tarttuvat siihen konformisuuttaan? Joka tapauksessa, siitä mitä tunnen – hämmentävää, miten voimakkaita ne pelon ja avuttomuuden tunteet ovat. Ja hirviömäisyyden: makasin kotiin palattuani monta tuntia valveilla aprikoiden, miten saatan olla niin hirvittävä olento, niin typerä ja sokea ja hallitsematon, että annan oman epävarmuuteni vuotaa ympärilleni. Oman pahan oloni. Vai ovatko ne minun? Missä mielessä ovat? Ovatko ne jotain pidempiaikaista, ylisukupolvisempaa? No, vaikka olisivatkin, eikö minun vastuualueellani kuitenkin ole se, mihin voin vaikuttaa? Miksen saa sitä pysymään sellaisissa rajoissa, että pysyisin toimintakuntoisena kaiken aikaa, joustavana ja kohteliaana ja järkevänä saman tien eikä vasta valtavan itkemisen ja kappaleiksi hajoamisen tuntujen jälkeen?

Huomasin ajattelevani taas vanhasta tottumuksesta, että tunteeni ovat vääriä. Se tuntuu jotenkin raivostuttavalta ja takaperoiselta, koska jos jotain olen koettanut tässä vuosia, niin sen hyväksymistä, että tunteet tulevat ja menevät eikä niiden asiaankuuluvuuteen tarvitse ottaa kantaa. Yhtäkaikkisesti tunsin, että tunteeni ovat vääriä, koska ne voivat loukata toisia ihmisiä, jos näytän ne. Tässä vaiheessa makasin pitkään yksin pimeässä huoneistossa ja argumentoin argumentoimistani: Loukata, niin. Mutta ei se ole niiden tarkoitus. Loukkaantumisestakin voi parantua. Tai siis, parantuu. Mietin niitä asioita, jotka ovat loukanneet minua. Kyllä voisin sanoa parantuneeni niistä, vaikken voikaan sanoa, etteivät ne olisi vaikuttaneet ja etteivät jotkin niistä vaikuttaisi edelleen tietynlaisena arkuutena ja minäpystyvyyden notkahduksina. (Miksi ihmeessä kuvittelen sellaista omnipotentiaa, että säästyisin itse aiheuttamasta IKINÄ tuollaisia kolhuja muille? Millä resursseilla?) Ja että enimmäkseen kyllä voin aika hyvin olla näyttämättäkin sitä, mitä en halua näyttää. Mutta että mikä tämä agenda on, ettei niitä saisi näyttää? Kellä minä suutun itkemisestä, surusta, epätoivosta tai kiukusta? Epäreiluuden tunteista? Eiväthän ne helppoja ympäristölle ole, ja totta kai sellaista tuntiessaan varmasti jokainen joutuu nieleksimään sen kanssa, voiko tällä tavalla tuntevaa olentoa rakastaa ja sietää, onhan se hiton pelottavaa, mutta kyllä evidenssi joka puolelta ympäriltä vastaa: kyllä tällä tavalla tuntevia olentoja rakastetaan ja siedetään, ja sitten vielä painavampi, normatiivinen ulottuvuus: lapsikulta, millaista ympäristöä sinä haluat rakentaa – sellaista jossa ihmiset näitä tuntiessaan joutuvat ajattelemaan olevansa ainoita niin tuntevia ja pelkääviä, vai sellaista, jossa he näin tuntiessaan voivat huokaista ja ehkä vähän olla pettyneitäkin mutta hyväksyä tuntemukset, koska muutkin tuntevat niin, ehkä eri kohdissa ja eri asioista, mutta kuitenkin, ja maailma ei lopu siihen, että on itkenyt tai valittanut tai ollut rasittava tai surullinen, tai onko se sama asia...

Yhtäkaikkisesti tunsin itseni hirviöksi. Päivällispöydässä nousi esiin muutama keskustelunaihe, jotka tuntuivat niin uhkaavilta, että jähmetyin kauhusta. Vanhemmat miettivät facebookiin liittymistä. (Ja samanaikaisesti mietin, mitä se tarkoittaisi, tuhoaisinko aikajanani, kuten niin moni muu tekee tuon tuosta – muut kyllä sanallistustensa mukaan jonkin muun seikan kuin vanhemmille näkyvyyden takia. Minä kai pelkään siinä määrin vain vanhempiani.) He pohtivat, oliko erään tutun perheen nuoren miehen mahdollinen kuolema liittynyt itsemurhaan ja jos niin, johtuiko se siitä, että perheen isällä oli ollut samanaikaisesti kaksi rakkaussuhdetta ja perhettä. He ilmaisivat hyvin selkeästi, miten tuollaiset ratkaisut oivat heidän mielestään aivan uskottavasti aiheuttaa sellaista epävarmuutta lähipiirissä, että joku läheinen päättää riistää henkensä sen takia. (Mietin tietysti kuumeisesti, mitä he tietävät tilanteestani ja mitä he siitä haluavat tietää tai olla tietämättä ja onko tämä kenties jonkinlainen uhkaus tai kannanotto asiaan. Olen valinnut sen linjan, etten selitä. Vastaan kysymyksiin, jos niitä esitetään, mutten itse ala avautua. Tämä pohjautuu niihin kertoihin, jolloin olen avautunut vastaavista asioista; äiti on yksinkertaisesti tehnyt selväksi, ettei halua tietää, jos toimin niin väärin. Tässä ”väärin” on tarkoittanut ylipäänsä seksiä irtosuhteissa, jotka eivät tähtää mihinkään pysyvään.) Loppukaneettina he vielä kysyivät, onko totta, että olen blogannut Kuvalehdelle. Vastasin tietysti kuten asia on, että olenhan minä. (Aiheen käsittely päättyi siihen. En kysynyt, mistä he sen tietävät. Ehkä he ovat vain katsoneet LinkedInistä tai jotain.)

En pidä siitä tuntemuksesta, että on jotain salattavaa. En ymmärrä, miten ne ihmiset, jotka ovat paljon minua salaavampia ja yksityisempiä, selviytyvät strategiansa kanssa. Ehkä he vain ovat suunnattoman paljon itsevarmempia ja ajattelevat, etteivät heidän ratkaisunsa oikeasti kuulu toisille piirun vertaa. Minun on niin helppoa kuvitella, ettei tekemisiäni voitaisi hyväksyä, että jonkin asian tarkistuttamatta jättäminen tuottaa aktiivisesti pahaa oloa. Vanhempien kanssa olen oppinut, etteivät he siedä tiettyjen asioiden tarkistuttamista. He eivät vain hyväksy joitain sanallistuksia tai ratkaisuita ja ovat ilmaisseet etteivät halua kuulla sellaisesta. Tai äiti on. Ehkä isä kykenisikin näihin keskusteluihin. Isä on monella tavalla äitiä leppoisampi. Etenkin nykyään. (Vaikka tietysti suhdetta painavat ne kauheat teini-iän huutorallit, joissa rimaa alitettiin urakalla: kerroin vanhemmilleni, etten halua heidän paskaelämäänsä ja vastineeksi isä kysyi, minkähintaisia panotarjouksia sain tuollaisella pukeutumistyylillä.)

Jotenkin se kaikki palautuu kerta toisensa jälkeen siihen muistikuvaan, jossa poltin mikroaaltouunissa saksansämpylän. Olin ehkä tokaluokkalainen ja meille oli juuri tullut mikroaaltouuni. Olin tottunut lämmittämään sämpylän uunissa, ja unohdin autuaasti, ettei mikroon saanut sämpylälle laittaa paljon aikaa. Pistin varmaan pari minuuttia, jätin mikron pyörimään ja menin huoneeseeni lukemaan kirjaa. Plingin myötä paljastui, että olin tehnyt hiilen. Mikrosta tulvahti keittiöön musta savu. Itkin saksansämpylän pilaantumiselle – tiesin, että rahasta on tiukkaa, ei ruokaa saa haaskata. Hautasin sämpylän roskapussin pohjalle, tuuletin keittiötä paniikissa, söin vain muutaman omenan. Vetäydyin huoneeseeni lukemaan, vatsaa kuristi pelko: mitä tapahtuu, jos selviää, miten kauhean rikkeen olen tehnyt? Kun vanhemmat tulivat kotiin, he tietysti haistoivat heti jonkin palaneen. Mitä oli tapahtunut? Kielsin mitään tapahtuneen. Otteet kovenivat, kielsin edelleen mitään tapahtuneen, yritin livahtaa ulos, mutten saanut lupaa. Vanhemmat alkoivat etsiä käryn lähdettä. Istuin keittiön tuolilla ja heilutin jalkoja ja rukoilin mielessäni, että sämpylä maagisesti katoaisi pussista. (Ja kirosin sitä, etten ollut samantien kiikuttanut sitä ulkoroskikseen haisemasta.) Aina välillä äiti ilmoitti näkevänsä selvästi, että valehtelin. Lopulta vanhemmat löysivät sämpylän roskiksen pohjalta ja koettivat kysyä, mikä tässä oli niin kauheaa, ettei sitä voinut kertoa. Tässä vaiheessa itkin pystymättä mitenkään vastaamaan kysymyksiin.

En haluaisi uudestaan saksansämpylän tilanteeseen, mutta jollakin tavalla elän sitä kyllä. Minusta en tee mitään kauheaa, mutta ounastelen aiempien yritelmien perusteella, että vanhempien mielestä kyllä teen montaakin varsin kauheaa asiaa. Sitten kun en puhu noista asioista, koska he ovat ilmoittaneet aiemmin suoraan, etteivät halua kuulla semmoisista asioista, minusta tuntuu, etteivät he edes enää tunne minua. He tuntevat ja ehkä haluavatkin tuntea jonkin kuvan, julkisivun, illuusion. Ja koska haluaisin heidän tuntevan minut sieltä taaempaa myös, myös ne hirviömäiset puolet, tunnen itseni onnettomaksi. Ja pelokkaaksi: tietysti voisin vain mennä ja levittää hirviömäisyyteni heidän näkyvilleen (kuten olen harjoitellut tekemään tässä blogissa ja monissa keskusteluissa siellä ja täällä) mutta pelkään tuhottomasti, mitä siitä seuraisi. Aiemmin siitä ei ole seurannut muuta kuin vaivaantuneisuutta ja syvää onnettomuutta ja pahoillaan oloa molemmin puolin. Niinpä en uskalla, ellei minulta kysytä. Asetelma tuottaa jatkuvaa päänvaivaa: Onko toisella oikeus sanoa, ettei hän halua kuulla jostain asiasta, josta toisella on tarvetta kertoa? (Enkä tarkoita vain tässä kohdin, vaan muuallakin.) Mistä ylipäänsä on kyse halussa olla kuulematta ja näkemättä joitain asioita? Halussa säilyttää illuusio? Tiedän, että tätä tapahtuu seksuaalisen suuntautumisen kohdalla joissain perheissä. (Se voi olla aika rujoa puhetta. Joskus mietin, miten joku kertojista kestää. Mutta liekö se lopulta niin erilaista?) Joissain perheissä kieltäydytään näkemästä alkoholismia. Tai ahdistusta. Jotkut eivät halua nähdä edes facebookissa kaukaisempien ihmisten tunteiden väkevyyttä ja vaikeutta. Tai kenenkään rahavaikeuksia. Irrationaalisuutta. Meliorismia tai sen puutetta. Mitä se kaikki halu olla näkemättä tarkoittaa? Mistä se syntyy?

Ymmärrän kyllä itsekin tietyn ärtymyksen, jota saattaa kokea silloin kun on jotensakin heikoissa kantimissa tai kun toinen haluaa jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen vahvistuksen johonkin asiaan, joka ei ole itselle mikään erityinen juttu ja josta on todennut jo monta kertaa, että se on ihan okei. Mutta ei kai se nyt vielä voi olla mikään syy alkaa leimata toista? Jos toinen oikeasti tuntuu tarvitsevan ziljoona vahvistusta samaan asiaan, niin kai hän ne jostain syystä vain tarvitsee. Ainakin itse tunnistan olevani juuri tuolla tavalla hyvin rasittava aina silloin tällöin.

Mutta samalla: voivani tällä tavalla paljon paremmin kuin silloin kun en edes uskaltanut kysyä vahvistusta, en yhtään keneltäkään.

Ei minusta taitaisi olla minkään tuollaisen kieltämiseen eikä leimaamiseen, siis. Mutta tietysti olen rasittunut samalla tavalla kuin muutkin ja saatan ajatella, että voi luoja, miksi tuo ihminen juuri mulle tätä alkaa tilittää. Ei siitä voi kuin nousta sen hyväksymiseen, että hän nyt tarvitsee tätä, ja ettei ole minun asiani arvioida, kuinka relevantti tarve on. Että se saatavilla oleminen ja kuunteleminen on vähintä, mitä voin tehdä, ja jos en siihen kykene, en voi sanoa juurikaan koettavani muuttaa asioita parempaan suuntaan. Joskus se kyllä tuntuu vaikealta, etenkin kun välillä asioista kysellessään ihmiset haluavat asettaa keskusteluille monia ehtoja. Ja vaikka niistä ehdoista pitäisi itse kiinni (niiden perusteita ymmärtämättä), ei se ole kerta tai kaksi, kun jostain arasta asiasta uskoutunut ihminen myöhemmin hyökkää asian tiimoilta sen kimppuun, jolle koki puhuneensa liikaa tai liian avoimesti. (Minulle on tullut muutaman ihmisen kanssa sellainen olo. Siis että puhuin liikaa. Mutta en ole kokenut tarvetta hyökätä; olen vain koettanut hyväksyä sen, että informaatio leviää eikä se merkitse kellekään muulle kuin itselleni samanlaisia kuristumisen ja uhatuksi joutumisen tuntemuksia, samanlaista arkuutta. Tai ehkä lisäkseni vanhemmilleni, mutta siinäpä se. Muille se on vain informaatiota, ei erityisen koskettavaa eikä erityisen skandalöösiä. Ihan tavallisia asioita, joihin moni pystyy samastumaan ja joiden vuoksi saatan saada jopa sosiaalista tukea sieltä, mistä en osaisi sitä odottaa.) Sekin on ymmärrettävää – ei tarvitse kuin ajatella sitä hetkellisen paranoian määrää, jonka koin joulupäivällisellä vanhempien alkaessa puhua kahdessa perheessä eläneestä miehestä saman vartin aikana jossa käsiteltiin facebook ja blogit. Uhkaatteko te minua, kysyin mielessäni, yritättekö te kertoa, että hirviömäisyyteni synnyttää edelleen niitä oloja, että äiti haluaa karata ja katkaista yhteydet täysin. Tai kuolla siihen paikkaan. Mutta en usko. En usko, että heistä olisi sellaiseen uhkailuun. Eiköhän kaikki ole vain sattumaa ja enköhän vain ole itse niin ahdistunut siitä, että jotkut ratkaisuistani ovat niin kiellettyjä lapsuudenkodissani, että olen omiani kuulemaan vihjailuja siellä, missä toiset vain puhuvat muuta, ihan normaalia joulupöytäkeskustelua kaikille tutun nuoren ihmisen kuolemasta, jonka syytä ei ole eksplikoitu julkisesti tällaisille tuttaville. Ei kukaan ole niin sadistinen, että tahallaan lähtisi kuumottamaan tuollaisella. Eri asia tietysti on, että joitain epäilyksiä saattaa vallita, ja silloin asia, jota ei haluaisi ajatella, tai jota ei saisi ajatella, jotenkin kietoo pauloihinsa kaiken sen ympärillä liehuvan sälän ja putkahtelee puheen tasolla esiin teemasta kuin teemasta.

(Tapahtuiko näin ennen kuin käsitys freudilaisesta lipsauksesta levisi? Tai tapahtuiko sitä ainakaan näin paljon?)

Vanhempien ja lasten suhde on kyllä kummallinen. Useampikin ystävä puhuu lasten teiniksi varttumisesta sillä tavalla, ettei jää epäilystäkään sen suhteen, etteikö tuon suhteen problematiikka jotenkin nivoutuisi seksuaalisuuteen. Vanhemmat eivät halua lasten tietävän seksuaalisuudestaan. Onko sen seurausta, etteivät lapset myöskään halua tietää vanhempiensa seksuaalisuudesta? (Ajattelen nyt alastomuutta näin kirjoittaessani – meille suomalaisille ei ole mikään juttu nähdä vanhempiamme alastomina esim. saunassa, eihän sen ole koskaan opittu olevan jotakin epäillyttävää tai ällöä. Toisaalla elävät taas kyllä pitävät sitä epäillyttävänä ja ällönä.) Entä sitten se, etteivät vanhemmat halua tietää lastensa seksuaalisuudesta, eivät halua nähdä näitä kutemassa ostareilla tai kuulla näiden voitokkaista tai vähemmän voitokkaista seikkailuista yöelämässä (siitä saisi hauskan kollaasirunon omista ja sen ajan ystävien kokemuksista, pyöritti pyllyä tanssilattialla miettien isänsä sanoja kuinka eurooppalaisten naisten pyllyt ovat kuolleita brassinaisten pyllyihin verrattuina, mies puhui sängyssäkin sitaatein Grimbergin kansojen historiasta ja purki pettymystä ettei päässyt sisään yliopistoon, sulavien liikkeiden cooli tunnelma meni pilalle asentoa vaihdettaessa ja peukalon painaessa vahingossa miestä silmään, siihen loppui seksi pariksi vuodeksi, ystävät sanoivat että mitä sä tosta keuhkoat, mä tein sen jo kaksitoistavuotiaana meidän pyöräkellarin lattialla, myöhemmin pyllynpyörityksen takia deiteillä sai kuulla muistuttavansa enemmän koiraa kuin naista koska selkäranka liikkui muutenkin kuin vyötärön kohdalta), tai että lapset eivät halua kertoa näistä puolista vanhemmilleen? Tapahtuuko siinä jotain kamalaa? Mikä siinä tarkalleen kauhistuttaa? Seksuaalisuuden eläimellisyys (mitä se sitten tarkoittaakin – ajattele vaikka kampelan seksuaalisuutta, aika neitseellistä touhua)? Onko sillä jotakin tekemistä kontrollin menettämisen kanssa? Kontrollin tahdonalaisen menettämisen kanssa? (Pääni kolisee omiaan: Meadin huomautus siitä, miten valitsemme monia asioita, mutta rakkautta emme valitse. Putoamme siihen, fall in love. Kompastumme siihen, mäiskis naamalleen nautinnolliseen kura-ammeeseen.)

Vai sen kanssa, että sulautumisen, täydellisen antautumisen ja lähelle päästämisen kumppani on joku muu kuin se tietylle lapsivanhempiparille alkuperäinen? Ja että hän ehkä onnistuu lyömään pökerryttävyydessä laudalta alkuperäisen kumppanin? Onko se jonkinlaista eroahdistusta? Tukisiko tätä olettamusta sekin, miten moni jäsentää puolisonsa eksät ja eksänsä uudet jotenkin sellaiseksi alueeksi, josta ei halua tietää. Tai ei ainakaan halua tietää, ovatko ne seksuaalisesti tyytyväisiä yhdessä, nauttivatko ne. Jotenkin vaikuttaa siltä, että tällä alueella seksuaalinen ja intiimi sekoittuvat. Ehkä seksuaalinen tulee hahmotetuksi vain potentiaalina intiimiin? Tarkoitan tätä: Kun suhteeni loppuu, ei minun tee pahaa ajatella, että eksä käy bylsimässä. Tai edes että hänellä on hyvä suhde, mitä se sitten tarkoittaakaan; itse asiassa se on juuri se, mitä toivon. (Sillä tavalla saan rauhan sen asian suhteen, etten ole traumoittanut häntä piloille.) Onpa hankalaa koettaa hahmottaa. Mutta koetan sanoa jotakin tämän tapaista: Se, mikä siinä kaikessa tuntuu pahalta, on se, että aiempi läheisyys on suljettu pois. On kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Alan epäillä, onko sitä koskaan tapahtunut, jos se pyyhitään noin helposti pois. Tai pyyhkiytyy – ettei siihen enää pääse, ei kukaan erityisemmin pyyhi. Se taso vain tuhoutuu täysin. Muistikuvat tarjoavat hataran vaikutelman.

(Jostain syystä en itse osaa jäsentää puolisojen eksiä kovinkaan vaarallisiksi. Minusta on mukavampi tuntea heidät kuin olla tuntematta. Kun heidät tuntee, tietää heidät ihmisiksi, inhimillisiksi, erehtyväisiksi, samanlaisiksi fasaaneiksi kuin itsekin on. Sikäli tuntuu kovin ikävältä, että on niin monta eksää, joista en tiedä mitään, tai vain nimen, tai nimen ja kuvan, tai nimen ja kuvan ja videon; aina he ovat kauniimpia, tietenkin. Ja naisellisempia. Niin että ihmettelen tietysti, miten tuollaisen jälkeen kukaan haluaa olla minun kanssani. Mutta itsepähän olen laiminlyönyt sen puolen pienestä pitäen, en voi syyttää siitä keitään eksiä; se on vain minun tapani elää ja jos koenkin sen takia välillä huonommuutta, niin on myös niin, että on alueita, joilla en koe huonommuutta. Kuten itsepäisyys tai pyrkimys ymmärtää maailmaa.)

Jotain perinjuurin kummallista tuossa kaikessa vanhempien ja lapsien välisessä oudossa häveliäisyydessä on. Etenkin kun ottaa huomioon, miten lapset saavat alkunsa ja että kaikki varsin hyvin tietävät, mistä on kyse. Ja millaista se on. (Kai siinä jotain samaakin on, kun se saman nimen alle pannaan, vaikka joskus tuntuukin siltä, että uuden suhteen aloittaessaan tutustuu johonkin täysin uuteen ilmiöön, niin erilaisia ihmisten seksuaalisuudet ja intiimit ovat.) Ja että sitä on tai ainakin on jossain vaiheessa ollut, että kaikki ovat jollain tavalla henkilökohtaisesti kokeneet sen asian. Ja miten paljon se vaikuttaa päätöksiin ja elämänkulkuun. Se on minusta tosi kummallista. Että monet vanhemmat toivovat saavansa lapsenlapsia mutteivät koskaan halua joutua tekemisiin minkäänlaisen muun lapsensa seksuaalista aktiivisuutta koskevan todistusaineiston kanssa. Minusta siinä on ristiriita. Omalta osaltani ainakin toivon vanhempieni siinä missä muidenkin aikuisten kokevan seksuaalisia nautintoja, haluja ja jopa järkytyksiä (jotta heidän seksuaalinen käsityskykynsä tulisi haastettua ja voisi syventyä ja laajentua). Samaa toivon eksille ja tapahtuvan nykyisillekin sitten jos sellaiseen järjestelyyn ilmenee tarvetta. Mikä ei ole sama asia kuin etten joskus tuntisi itseäni pohjattoman yksinäiseksi ja hylätyksi. Totta kai tunnen. Mutta ei se ole mikään syy kieltää toisilta jotain. Se tunne vain otetaan täysillä vastaan, annetaan sen puhaltaa kaikki sileäksi ja kivuliaaksi.

Totta kai olen yksinäinen ja hylätty. Kaikki muutkin ovat. Mutta se on vain yksi puoli asiasta. Ihmiset ovat pupuankkoja siinä missä muutkin tarkastelun kohteet.

Ja totta kai joulupäivänä ja päivällisellä koen muutakin kuin paranoiaa ja surua. Koen iloa siitä, että meitä on tässä pöydän ääressä vielä näin monta, että siskon bulldogilla on bulldogiksi laajat hengitystiet, että olen koonnut itseni ja mennyt, että minua kohdellaan kiltisti ja tavallista varovaisemmin, koska olen alle viikkoa aiemmin mennyt tilaan, jossa en pysty enää itkemiseltä puhumaan mitään, ettei meillä täällä Suomessa ole juurikaan suurta kurjuutta, ainoastaan näitä pieniä nihkauksia, joiden kanssa selvitään aika hyvin, että olen sattunut syntymään perheeseen, jossa on ihan tavanomaista, että koko joulupöytä on vegaaninen lukuunottamatta erillisessä kulhossaan lilliviä lampaanfetoja, ettei ole kohtauksen aihe, vaikkei kaikkia saataisikaan saman pöydän ääreen juuri tiettynä päivänä ja niin edelleen. Koen iloa siskon pääsystä ammattikorkeakouluun ja äidin varovaisista pohdinnoista siitä, miten hänen elämänsä jatkuu varovaisena työelämästä irti päästämisenä. Ja iloa siitä, miten isä leikkii pörheällä lelusiilillä Putun kanssa, miten tärkeää isälle on ymmärtää, miten susi on liittynyt ihmisten laumoihin. Koen iloa siitäkin, miten huonosti koirat käyttäytyvät aluksi, valtava lauma juoksee ympäri olohuonetta muristen, näykkien, rähisten, loikkien ehdottomasti koirilta kielletyille sohville. Miten hyvin me kestämme kaaosta, kunhan se ei veny liikaa.

Kiteytymistä

Kummallinen tyhjyys helpottaa. Päivistä erottuu taas muotoja: keltaiset bikinit, gazpachon soseuttaminen, hengittäminen lattialla banaaniasennossa, Niaa pitkästä aikaa. Äkkiä läsnä on iloja ja suruja, mutta niiden on näemmä tultava hengästymisen ja kehon irrottelun kautta, ja itkun kautta. Itken puistossa vähän sen jälkeen kun olen juuri miettinyt julkisesti itkemistä ja kulttuuria, jossa sellaista ei hyväksytä. Itken semmoisia tavallisia asioita - riittämättömyyttä, väärinymmärrystä, omaa ulkopuolisuuden ja epänormaaliuden tunnetta, mutta oikeastaan se tekee aika hyvää, koska asiat loksahtavat kohdalleen, ne on loksautettava, kun en meinaa onnistua lakata itkemästä. (Itken käytännössä Kansallisteatterin kulmillta kotiin saakka hidasta kävelytahtia.)

Ei se mitään, etten riitä kenellekään, koska ei kukaan muukaan riitä kellekään toiselle, ei tässä mielessä. Ei ole ihmistä, joka voisi tyydyttää kaikki toisen toiveet ja haaveet ja vaateet ja intressit. Eikä sekään mitään, että intressiristiriidat saattavat jähmettää kehot, jotka voisivat kävellä mukavasti rinnakkain, pitää kädestä ja sen sellaista. Jotenkin tuntuu vain karmealta kokea itsensä niin epänormaaliksi ja vanhaksi ja itsepäiseksi, ja kaikki lähinnä sen takia, että oma seksuaalinen rytmi ja kokemus on niin erilainen kuin toisen, niin vaikeastiymmärrettävä.

Mutta itkeminen tekee hyvää, kuten sanoin, koska äkkiä siinä kävellessä tajuan jotakin hyvin olennaista - sen, miten erilaista ihmisten seksuaalisuus oikeastaan on jo ihan kudostyypin tasolta lähtien. Olen nyt hieronut kehojen salonkikelpoisia osia puolisen vuotta, enkä ole kohdannut kahta likimainkaan samanlaista lihaksistoa, luustoa, hermotusta, käyttötottumuksien kuviota tai reagointitapaa. Tietysti muistuttavuutta on sen verran, että voin puhua esimerkiksi lavasta ja sinä ymmärrät, mistä puhun, ainakin siinä mielessä, että osaat palpoida toisen lapaluun reunat, jos pyydän (ja jos sinua huvittaa täyttää pyyntö). Mikä ihme saa ajattelemaan, että ne kehon osat, joiden toimintaa olen todistanut ja todistan paljon harvemman kohdalla, noudattaisivat sen enempää jotakin normia?

Jostain syystä on helppoa muistaa, että toisen ihmisen psyyke on tuntematon manner. Sen kasvustot, eläimistö ja sääilmiöt yllättävät kerta toisensa jälkeen. On edettävä pimeässä ja haparoiden. On hieman vaikeampaa muistaa, että oma psyyke niin ikään yllättää kerta toisensa jälkeen ja että omista voimavaroista on oikeastaan aika hatara käsitys, vaikka kuinka tuijottelisi sisäänpäin hisseissä ja venyttelytunneilla. (Kukapa meistä tulevan näkisi, ja jos tuleva muokkaa mennyttä tai sen muistoa, mikä on oikeastaan se, mikä menneestä on jäljellä, tämän kehon käytäntöjen kanssa... ) Samalla tavalla on helppoa muistaa, että kumppanien kehot ovat tuntemattomia, ja ettei niihin tunnu pätevän mikään, minkä on jonkun toisen kanssa oppinut. Toisella nautinnollinen tuntuukin toisesta tuskalta, tai ei yksinkertaisesti miltään. Tapa koskettaa ja kuunnella on opittava jokaisen kohdalla uudelleen. Käsi niin tai näin päin, puristus tai mahdollisimman keveä ote, kohdat jotka on parasta jättää säikäyttämättä kosketuksella ja niin edelleen. Mutta miten vaikeaa on muistaa, että oma keho, niin, sillekään ei ole normia. Ei ole mitään vaatimusten listaa, joka pitäisi täyttää tuosta noin vain. Jokin asia sattuu; sattukoon. Jokin kutittaa; olkoon niin. Asiat voivat muuttuakin. Mutta eivät väkisin.

Oikeastaan vasta siinä jotenkin kiteytän kunnolla hämmennykseni kaikesta siitä, mitä olen kummastellut lukemassani ja kuulemassani seksuaalisessa naispuheessa tai miksi sitä nyt sitten pitäisi sanoakaan. Kuten että naiset haluaisivat miehiä, joilla on suuret penikset. Se on saanut minut miettimään lähinnä, onko minussa ehkä jokin elimellinen vika, tai olenko ymmärtänyt joitakin asioita väärin, enkö ehkä ole teknisesti tarpeeksi hioutunut tai jotakin. Minua on usein sattunut, mutta toisaalta gynekologin mielestä olen hyvässä kunnossa. Eikä sattuminen ole liittynyt nautinnon puuttumiseen eikä psyykkisiin ristiriitoihin, ei, enemmän se on liittynyt elimellisiin mittoihin. Asia on rasittanut kahta pitkää suhdettani sekä muutamaa lyhyempää juttua kohtuuttoman paljon, luultavasti paljonkin sen takia, että olen tuntenut syyllisyyttä kokemastani kivusta ja tyrmistynyt toisen loukkaannuttua siitä ja samastettua sen siihen, etten haluaisi. (Seksuaalisuus on loputtomien loukkaantumismahdollisuuksien aluetta. Ei ihme, että aina jonkin suhteen loputtua olen vannottanut itseäni olemaan sotkeutumatta enää moiseen loanheittoon... siinä kuitenkaan onnistumatta.) Lopulta, aivan viime aikoina, olen viimein älynnyt erilaisten kudostyyppien käsittelemisen myötä, että jos lihakseni ovat kaikkialta muualtakin venytysarat, vahvasti sidekudoksiset ja tiukat, miksei sama pätisi myös intiimilihaksiin? Eihän minussa ole muuallakaan erityisen löysiä, elastisia ja helposti peräänantavia lihaksia. Ei, vaikka venyttelen päivittäin nuo salonkikelpoisemmat lihakset, joiden kiristyksen näkee osaava silmä jo kävelytyylistä tai suoliluu-säärisiteen varjosta reiden ulkosyrjällä niinä päivänä, kun keksii pukeutua lyhyisiin shortseihin.

Kuinka huvittavaa ja traagista samaan aikaan. Eikö kolmekymmentäviisivuotiaana pitäisi olla toisensuuntaisia murheita... mutta samalla tavalla saan näemmä murehtia hautaan saakka siitä, ettei minulle nyt kertakaikkisesti voi tulla leveää, terveellistä pyllyä. Sellaista ei tunnu vain kasvavan, sillä jos lihon, lihon käsivarsiin, kaulaan ja rintakehään. Ei kellään sukulaisellanikaan kyllä ole leveää pyllyä. Samanlaisia tasapaksuja pötköjä kaikki tyynni. Minkäs teet. Mutta aikanaan meni monta vuotta ennen kuin tajusin, että takapuoleni outo ulkonäkö ei johdukaan takaliston liiallisesta leveydestä vaan suhteellista solakkuudesta (joka ei valitettavasti luonnehdi vyötäröäni lainkaan). Eihän mistään puhuta liian kapeista lantioista! (Tai nyt nettiaikana varmaan puhutaankin, ainakin tässä, vaikka minusta kyllä lantioni on ihan sopiva nyt kun olen tajunnut asian ja sen, miksi siinä farkut eivät näytä samalta kuin useissa toisissa lantioissa.) Näyttää siltä, että olen pöljehtinyt vagina-asian kanssa aivan samaan malliin, paljon kauemmin vain (ehkä koska aihe on häveliäämpi eikä yksikään kumppaneista ole koskaan avannut tietämättömyyden verhoani vaan minun on ihan itse pitänyt repiä se ralasiksi - takapuoliasia selvisi, kun ensimmäinen vakava poikaystävä ja avokki ilmaisi pelkäävänsä, että alkaa pian himoita pikkupoikien perseitä ehdollistuttuaan takamukseeni). Yksi lähteistä, joka sai minut vähän hajulle asiasta, oli jokin kuukuppisivu (en valitettavasti enää muista, mikä, joten en voi linkata), jossa esitettiin, että kuukupin koon valintaa ei kannata tehdä mekaanisesti synnytys ja ikä -tietojen mukaisesti vaan tutkimalla, kuinka alhaalla oma kohdunsuu sijaitsee. (Ja minä olin vain ihmetellyt, että miten kuukuppien antennit nyt muka voivat mahtua kenenkään sisään... ilmeisesti ne voivat. Meitä on niin monenlaisia! Myös naisia on monenlaisia, ei vain miehiä...)

(Tuntuu vähän pöljältä kirjoittaa tällaisesta asiasta, ja omasta käsittämättömästä itsepäisyydestä, tietämättömyydestä jne. sen tiimoilla. Mutta - jos en muista, miten itsepäinen, tietämätön, hädissäni ja siksi surullinen välillä olen jonkin asian kohdalla, miten voisin säilyttää toivon sen suhteen, että ratkaisen muitakin ongelmia vielä?)

Siinä itkien kotiin laputtaessa sanouduin kertakaikkisesti irti syyllisyydentunteesta, joka liittyy omaan kipukokemukseen. Sitten lakkasin itkemästä.

Ja tulin ajatelleeksi, miten paljon järkevämpää olisikaan sellainen seksuaalivalistus, jossa toisteltaisiin tautien nimien sijaan myös sitä, ettei se aina niin helppoa ole. Tai ei edes useimmiten, ei suhteiden venyessä vuosien mittaisiksi. Tai että ei ole mitään standardia, joka pitäisi pystyä täyttämään.

Tai että kukaan ei syvässä mielessä riitä täyttämään kenenkään toisen tarpeita. Ja että kun hyväksyy, ettei riitä, on helpompi hengittää, kulkea yhdessä, järjestää käytännön asioita. Puhua siitä, mikä pelottaa. (Eihän useinkaan toisen toiveissa ole hulluja asioita pelkäävä kumppani, mutta kai me kaikki pelkäämme ihan hulluja juttuja ja koetamme sitten piilottaa noita pelkoja, mihin kuluu valtavasti voimavaroja...) Siitä, mitä oikeastaan haluaisi ja kaipaisi.

Aika usein se on jotakin ihan muuta kuin riittäminen.

Neuvottomuudesta

Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.

Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.

Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)

Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.

Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)

Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.

Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.

Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.

Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.

Palaaminen tekstiin ja ystävyysodotusten puntarointia

Joudun läpikäymään käännöstäni. Osittain se on aika ahdistavaa, koska hahmotan monien lauseiden kaipaavan timantiksi hiomista, mutta on jo liian myöhäistä siihen. Kustannustoimittaja on ollut paljon, paljon keveäkätisempi kuin minä olen koskaan ollut siinä roolissa. Himohinkkaaja. Hah. Perfektionisti. Piikittelen itseäni hyväntahtoisesti. Joskus noista piirteistä on hyötyä ja joskus ei - nyt ei erityisemmin, kun isoja korjauksia ei voi enää tehdä, ettei taitto ala juosta ihan toivottomasti. Ja sitten osittain on hauskaa palata tekstiin. Osa lauseista on ihan mukavia. Koetan olla ylpeä niistä ja jättää häpeäkiemurtelemisen vähemmälle, koska siitä ei nyt oikeastaan ole mitään hyötyä ja tiedän, että aika loppui kesken.

Ja ennen kaikkea: tekstissä on niin paljon ajatuksia, jotka kolahtavat nyt ihan uudella tavalla taas. Tuntuu tosiaan siltä, ettei samaa tekstiä voi lukea kahdesti. Ei, koska merkitykset syntyvät tekstin ja lukijan välille ja lukeminen pingottuu tuohon välitilaan samalla lailla kuin värikkäät nauhat pingottuvat sormien välille tai hyppynaru läiskyttää maata vatkaavien käsien välillä tai käden ja autotallin oven kahvan välillä.

Luen terapiasuhdetta käsittelevää osuutta ja sitä, kuinka terapiasuhteen tulisi kohdentua muutokseen. Äkkiä sanat tarkentuvat, tuntuvat käyvät hieman suuremmiksi, kirjaimet tuntuvat hyvin konkreettisilta ja erottuvat selkeästi valkealta taustaltaan. Luen uudelleen kohdan. Vedän syvään henkeä ja puhallan ilmaa sieraimista. No niin, tässähän tämä. Mitähän tämä tarkoittaa... että terapiasuhteessa on vaarallista antaa asiakkaan lipsahtaa toivomaan ja yrittämään esimerkiksi kaupankäyntiä, sosiaalisia tapaamisia ja ystävyyttä, kun painopisteen pitäisi olla muutoksen tukemisessa. Mitä se ystävyys on, jos ei muutoksen tukemista? Mitä sillä tarkalleen tarkoitetaan?

Äkkiä luulen ymmärtäväni selvästi, mikä joissain ystävyyssuhteiksi kutsumissani suhteissa on kinnannut pahasti. Luulen ymmärtäväni - en oikein osaa uskoa, että voisin olla varma tämmöisestä. Mutta jokin tuntuu loksahtavan kohdalleen. Nyt tuntuu siltä, huomenna ehkä ei.

Olen monesti törmännyt ystävyyssuhteissa kummallisiin tuntemuksiin, ikään kuin olisi joutunut kuolleeseen kohtaan, jonkinlaiseen pyörteeseen, josta on vaikeaa ponnistella mihinkään suuntaan.

On esimerkiksi lähestynyt toista kertomalla jotakin hyvin henkilökohtaista ja itselle vaikeaa, ja toinen onkin äkisti kiskaissut oven nenän edestä kiinni (noin kuvaannollisesti siis) ja peräytynyt silminnähden loukkaantuneena, sulkeutunut. Olen ymmärtänyt silloin ylittäneeni jonkin rajan, jota minulle ei ole eksplikoitu. Toinen ei halua tällaista informaatiota tai tällaista ahdistusta. Ehkä hänestä on tuntunut, että asia vetää hänet uppeluksiin tai että hän on neuvoton. Ehkä hänestä on tuntunut, että odotan hänen ratkaisevan asian tai säätelevän tunnetilaani rajusti. (Se on kohdallani melko turha pelko, en oikeastaan odota sellaista niin usein - ja sitä tarjotaan pyytämättä ja odottamatta ja on varmaan ihan hyväksikin minulle, mutta en ehkä sillä lailla osaa odottaa sitä itsestäänselvyytenä, vaikken siitä tietysti pahastukaan, miksi ihmeessä, eihän avun saaminen ole mitenkään hävettävää. Pennejä taivaasta, paras avata sateenvarjo tai levittää helma ja kerätä kaikki mahdollinen talteen!) Olen saattanut jäädä tuohon kohtaan jumiin odottamaan turhaan, että toinen tulisi kuorestaan esiin. Tuntuisi loukkaavalta loitota toisen mentyä lukkoon, mutta lähestymäänkään ei pääse. Ja tuntuu kauhealta, kauhealta, vain olla ja odottaa, että toinen avautuisi. Lopulta kai olen vain pötkinyt pakoon. Mutta näin ei ole käynyt montaa kertaa, koska olen aika varovainen lähentyjä, jos olen havaitsevinani merkkejä pidättyväisyydestä.

Tai on loitontunut toisesta, halunnut etäisyyttä, ja toinen on reagoinut siihen voimakkasti, kokenut itsensä hylätyksi tai ounastellut, ettei kelpaa tai riitä. Tämä on kohdallani paljon tyypillisempi reaktio. Miten harmillista, etten ole oikein ikinä oivaltanut, mitä se kelpaaminen tai riittäminen voisi tarkoittaa. Jos en pidä jostakusta, en yleensä koeta nähdä häntä uudelleen. Jos taas pidän jostakusta tai arvelen ainakin, että voisin oppia pitämään hänestä, olen yleensä ihan halukas näkemään hänet uudelleen. Olen hirviömäisen utelias, mutta en sillä lailla odota ihmisiltä ystävinä mitään extraspecial-ominaisuuksia. Tietysti olen joidenkin piirteiden (kuten marttyyrius tai krooninen aloitekyvyttömyys) suhteen helposti ärtyvä, mutta ei se tarkoita, etteikö minusta se ihminen silti olisi ystäväkseni riittävän hyvä tai kehittynyt tai inhimillinen tai läsnä tai mitä-nyt-sitten-se-riittäminen-tai-kelpaaminen-tarkoittaakaan. (Ja minulle voi sanoa niistä murisemisista.) Mutta joidenkin ihmisten kanssa vain tarvitsen enemmän tilaa ja aikaa: en voi nähdä heitä päivittäin tai edes viikoittain, vaikka silloin tällöin tapaaminen tuntuu oikein hauskalta. Huomaan, että tällaiset hieman etäännytetyt välit solmiutuvat herkimmin niihin ihmisiin, jotka eivät siedä sitä, että kerran lähennyttyäni saatan kaivata hieman enemmän etäisyyttä toisinaan. Koska he tuntuvat loukkaantuvan jokaisesta yrityksestäni saada enemmän etäisyyttä, en halua heidän pääsevän hellimään virheellistä illuusiota kaikkivoivasta ja ikuisestijatkuvasta läheisyydestämme. Parempi, että he saman tien mieltävät meidät enemmän tuttaviksi tai satunnaisesti vakavista asioista puhuviksi kuin minkään tietyn ystäväpiirin kiinteiksi jäseniksi.

Huh, kiinteä jäsenyys kuulostaa minusta jotenkin karmivalta. Ikään kuin ihmissuhteet kovettuisivat joksikin kaavoiksi ja naamioiksi. Risteiksi, joita on raahattava, vaikka niiden painon luovuttaminen hetkeksi jonkun toisen käsiin voisi olla etenemistä nopeuttava ratkaisu...

Jos suhde vaikuttaa minusta siltä, että se lähinnä vahingoittaa toista tai minua eikä pulmia onnistuta ratkaisemaan, suksin aika livakasti tieheni tai ainakin haluan tehdä selväksi, ettei minusta näitä pulmia onnistuta ratkaisemaan. Tämäkin on loukannut joitakuita. Heillä on tuntunut olevan erilainen ystävyysodotus, joka tuntuu liittyvän enemmän johonkin jatkuvuuden tai vahingoittamisen sietämisen tematiikkaan kuin siihen, että lähentymisten ja loitontumisten tanssi sujuu ilman kuolleita kohtia, joissa molemmat jähmettyvät kauhusta, tai johonkin epämääräiseen kuvaan aika vapaasti virtailevasta informaatiosta, joka saattaa tuntua kipeältäkin mutta joka sitten toisaalta tönii muutosta eteenpäin synnyttäessään oivalluksia siitä, ettei kaiken tarvitse sujua juuri sillä lailla kuin olisi itse sen kuvitellut sujuvan.

Tietysti voi olla, että näiden ihmisten usko suhteen korjaamiseen on vain suunnattoman paljon suurempi kuin omani ja heitä kauhistuttaa se päättäväisyys, jolla asetan sen rajan, että nyt minusta tämä suhde on edennyt mahdollisten korjaamistaitojemme ulkopuolelle ja se on paras katkaista tai ainakin muuttaa sen luonnetta merkittävästi, esimerkiksi rakkaudesta ystävyyteen (joka näyttää käytännössä tarkoittavan rakkaudesta tuttavuuteen, jos rakkaudessa on ollut hitusenkaan pariskuntamaisia piirteitä, tai ainakin minulle on käynyt näin - vapaammat suhteet tuntuvat tämän suhteen toimivan paremmin, koska niissä mitkään jatkuvuus- ja omistautumisodotukset eivät nyt muutenkaan ole niin keskiössä, on vain viehätys ja työstö suhteen pitämiseksi keveänä, mikä on todellista työtä, ainakin minulle, mutta sen hedelmiä on toisaalta mukavaa poimia sitten jälkeenpäin, joten työllä on vissi mielekkyytensä myös) tai ystävyydestä tuttavuuteen. (En ole tehnyt tällaista ratkaisua kai silti koskaan lopullisesti, jokin ovi näyttää olevan aina avoinna, mutta onhan minulla ollut väliaikaiset katkoni. Esimerkiksi on ollut puolivuotisia, joina en ole kommunikoinut lapsuudenperheen kanssa mitenkään. Ja on kulunut monia vuosia, joina en ole viestinyt juuri kuinkaan jonkun ihmisen kanssa, mutta sitten kun olemme vuosien päästä tavanneet sattumalta tai toisen aloitteesta, osa ongelmista on selvästi jo saanut aika hyvän ratkaisun toisissa ihmissuhteissamme, ja olemme kyenneet ystävystymään uudelleen. Tosin eivät nämä uudelleenystävystymiset näytä kestävän kovinkaan hyvin. Se on kiinnostavaa. Ehkä vanha kommunikaatiomalli väijyy nurkan takana ja ujuttautuu vaivihkaa kaiken hienon uuden opin sekaan ja ahdistus alkaa taas pantoa päätä.)

On tiettyjä asioita, joiden korjaaminen on hurjan vaikeaa. On hyvin vaikeaa, jos toiselle ominainen ystävyysmalli odotuksineen esimerkiksi loukkaa syvästi toisen käsitystä siitä, mitä ystävyyden tulisi olla, ja asiasta on mahdotonta keskustella. (Ylipäänsä, "asiasta on mahdotonta keskustella" tuottaa aika surkean ennusteen ystävyyssuhteelle ylipäänsä, oli keskusteltava kriisi kuinka vähäpätöinen hyvänsä. Toivoisin kyllä, että jos jonkun mielestä minun kanssani on mahdotonta keskustella jostakin kriisistä, se sitten vaikka ilmaistaan kirjeitse tai jotain, jotenkin se on saatava tungettua päähäni, en haluaisi olla huomaamatta näin suurta - ja epäilemättä toistumistaan toistuvaa - hirviömäisyyttä itsessäni, vaikka aluksi saatankin tietysti sähistä ja murista poteroituneena silkkaa yllätetyksi tulemistani. Hih, kuvittelen nyt edesmenneen Arttu-kissan reaktiota siihen, kun siirtelin huonekaluja. Se oli hänestä aivan sopimatonta! Mutta kyllä huonekalujen uusi järjestys silti tuli nopeasti hyväksytyksi - sille kun ei ollut enää vaihtoehtoa kun ne oli kerran niille sijoilleen siirretty, ei seuraavaan siirto-operaatioon saakka, joka tietysti oli Artun mielestä aivan yhtä sopimaton.)

Tuntuu hurjalta, että kirjassa sillä lailla vain kirjoitetaan ystävyydestä ikään kuin sivuhuomiona, että terapiassa sen ei saisi antaa muodostua asiakkaan tarpeeksi. Ja sitten huomaan, että oikeastaan en tiedä, mitä se ystävyys edes on. Onko siitä muka olemassa jokin yhteisesti hyväksytty koodi? Mitä tarkoittaa, että haluaa jostakusta ystävän? Että haluaa ystävystyä? Riittääkö uteliaisuus ja hyväntahtoisuus? Riittääkö se, että toisen kanssa asioita tekemällä oivaltaa, miten erilaisia ihmiset ovat? Onko se sitä, että jaetaan joitakin hetkiä, jotka jäävät kuultamaan muistoihin hyvinä ja toiveikkuutta virittävinä? Tarvitaanko siinä mitään arkojen asioiden jakamisia sanallisesti? Kelpaako jokin esitietoinen tuntu siitä, että toisen kanssa on helppoa olla ja että huomaa, ettei varo koko ajan sanojaan tai asentojaan? Vai odotetaanko jotakin enemmänkin, kuten sitoumusta siihen, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta, vaikka tuntisi mätänevänsä tai tukehtuvansa, on vain purtava hammasta? Ei, en halua uskoa semmoiseen.

Mutta tajuan kyllä, että onhan oma ystävyyskäsityksenikin vaativa, omat ystävyysodotukseni varmasti monesta loukkaavia. Jos joku haluaa esimerkiksi hahmottaa tarkasti, mikä on läheisyysvälimatka ja haluaa tuon välimatkan pysyvän samanlaisena, häntä ahdistaa todennäköisesti aivan kamalasti oma heiluntani hyvin intiimin ja hyvin keveän yhteyden välillä. Samoin, jos joku haluaa ystäviensä säilyvän tietyllä tavalla läheisinä vaikka vähintään kymmenen vuoden ajan, taidan olla aika sopimaton ystävystymisen kohde. Tai odotukseni siitä, ettei sanojaan tarvitse ihan kauheasti varoa. (Se on minulle luontevaa, koska en sillä lailla jaksa olla pitkävihainen ja uskon siihen, että kipeätkin asiat, joita voi parkua vaikka pari viikkoa, lopulta kuitenkin ovat hedelmällisempiä tiedettyinä kuin tunnistamattomina kinnauksina - kun ne tietää, niille voi sentään koettaa tehdä jotakin sen sijaan, että tuntisi vain jähmettävää epämääräistä kauhua. Jos ei muuta, niin vaikka sitten nostaa kädet ja päästää irti suhteesta, joka tuottaa mielipahaa molemmille. Ja koettaa seuraavissa suhteissa ratkaista pulmaa jo ennen kuin se äityy tulehtuneeksi.)

Aika jännittävää, oikeastaan. Huomaan, että tavallaan odotan ystävyydeltä aika rajujakin asioita. Kuten että saan uutta informaatiota, joka muuttaa tapaani nähdä maailmaa ja siten myös maailman. Ja minut. (Kai uteliaisuus on tuon odotuksen subjektiivinen puoli, tunne- tai asenneheijastuma.) Tavallaan kai odotan, että tapaamani ihmiset suhtautuisivat minuun hieman kuin terapeutit. Että he hyväksyisivät, että minusta meillä on tietyntyyppinen informaationvaihtojakso, jonka kuluessa molemmat oivaltavat asioita ja kehittyvät, ja sitten loitonnumme, ja jos se loitontuminen ei ole riidan kautta vaan ihan arjen takia, eihän täällä ole suklaasoijavanukassammoita, joissa voisi vain lojua päivästä toiseen ja keskustella ja ehkä vähän rapsuttaa toisen päätä eikä mitään muita toimitettavia asioita vain olisi, niin lähentymisiä tulee ehkä uudelleen, ja solahdan niihin halukkaasti, yhtä uteliaasti, ja on toisen asia, miten hän siihen tulee, kunhan hän ei halua vahingoittaa, ja että lopulta kuitenkin on niin, ettei kumpikaan voi olla toisensa sydänystävä, sillä itse tai sydän, tai mikä sitten ihmisen ydin onkaan, kuuntelee monia rytmejä ympärillään ja virittyy vuoroin siihen, vuoroin tähän, etsii omaa tahtiaan tinkimättömästi ja valitsee sen taustaksi aina juuri sen äänen tai ne äänet, jota se kulloinkin eniten tarvitsee, ne ovat yllättäviä käänteitä, eikä kukaan toinen ihminen tai eläin voi olla lopullinen ratkaisu, ei ainoa yksi lopullinen ratkaisu.

Luulen, että ne kuolleet kohdat, joista aluksi mainitsin, ovat kohtia, joissa tajuaa jotenkin pahasti loukanneensa toisen ystävyysodotuksia, ja joissa tuon tajuttuaan koettaa selvittää asiaa, ja kun se vain pahentaa soppaa, jähmettyy tuskin uskaltaen hengittää.

Ja vaikka onkin niin, että minun on ilmeisesti ihan mahdotonta mainita, ketkä olisivat lähimpiä ystäviäni - se vaihtelee ja olen saanut eri ihmisiltä niin erilaisia oivalluksia ja eri tavalla läheisyyttä ja hyväksyntää ja myös tärkeää kritiikkiä - niin sen ainakin osaan sanoa, että ne ihmiset, joiden kanssa juutun tuon tuosta kuolleeseen kohtaan, pelottavat minua ja minun on enää vaikeaa päästää heitä lähelleni emotionaalisessa mielessä. Voin keskustella heidän kanssaan tuttavallisesti ja olla heistä huolissani, toivoa heille parasta ja tuntea itseni kamalaksi kulmikkaaksi ääliöksi sanoessani jotakin, minkä he voivat käsittää loukkaavana, mutta en halua päästää heitä sillä lailla lähelleni, että he saisivat kiskaistua minut uudelleen kuolleeseen kohtaan. Inhoan sitä, että joku koettaa kietoutua minuun, laiskastikin.

Mikä saa minut pohtimaan, haluanko oikeastaan heidän näkökulmastaan ystävyyttä lainkaan. Voi olla, että en. Sen täytyy tuntua aika loukkaavalta ja karmealta, kun kuitenkin niin paljon puhun ja kirjoitan ystävyyden tärkeydestä.

No mutta, nyt on palattava takaisin tekstiin, jotta työ edistyisi.

Oksat maljakossa

Puistossa kävellessä huomaan kanien juurestaan nakertamat, kaadetut syreenit. Kävelemme koiran kanssa puskien luo ja kiskomme latvuksia irti. Kaatopaikallehan ne ovat muuten menossa, osa oksista jouta piristeeksi ennen päätymistään ajallaan biojätepönttöön ja sieltä kompostikassaan. Kuljemme leipomon ohi, tuoksu kietoo meidät sisäänsä. Koira hössöttää oksia, jotka se kai tulkitsee tavallista riukumaisemmiksi kepeiksi. Kotona trimmaan irti edellisvuoden siemenekodat ja kuolleet kohdat ja pönkkään oksat maljakkoon.

Pian ne puskevat vihreää!

Muutenkin tuntuu keväisemmältä. On vaikeaa eritellä, miksi ilma tuntuu lauhemmalta. Se vain tuntuu! Ja valoa on ainakin enemmän.

Siinä oksia asetellessani mietin erään ihmisen tiimoilta kuulemiani informaation palasia ja yhdistelen niitä kuin palapeliä. Siis hän tiesi jo silloin - ja hän sanoi näin, koska tiesi, etten minä tiennyt - tai ehkä hän ei tajunnut, miten asenne paistoi läpi - en tietenkään vielä silloin käsittänyt sitä, mutta nyt tajuan, mihin nuo sanat liittyivät - - ne liittyvät myös siihen, miten hän suhtautuu minuun ja muihin ympärillään, tietysti.

Tulen hyvin surulliseksi ja mietin, mihin ystävyyden siteet ulottuvat ja mitä ne vaativat. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, mutta kaikki eivät halua käsitellä asioitaan ja on tilanteita, joissa noiden asioiden tunkeminen käsiteltäviksi ei tunnu kohtuulliselta, kun muutenkin murhe varjostaa koko ihmisen elämää. Huomaan olevani sarkastinen ja päätän, että niin kauan kuin saan itsestäni kiinni tämän moodin, pidättäydyn keskustelusta.

Samalla tiedostan astuneeni taas askeleen kauemmas ystävyydestä. Tiedän, että minulla on oikeuteni tehdä niin, mutta on vaikeaa tuntea itsensä empaattiseksi tai ystävälliseksi ihmiseksi, kun tekee niin. Ja haluaa tehdä niin. Sillä eikö vaikeuksiin ajautunut ihminen tarvitsisi juuri tukea ja empatiaa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä? Mikä ihmeen tyyppi minä olen, jos en pysty ponnistamaan empatiaan? (Ei auta ollenkaan, että olen lukenut vastikään, että ammattilaisillekin tämä on usein kovien ponnistelujen takana. Eikä minulla ole edes työnohjausta tukenani. Ystävyydelle ei ole työnohjaajaa, ja se on hankala juttu. On vaikeaa suhtautua armollisesti omaan riittämättömyyteensä.) Koetan ponnistella löytääkseni toisen ihmisen näkökohdan, mutta törmään yhä uudelleen siihen äänensävyyn, jota en aluksi ymmärtänyt sen koko voimassa, ja joka nyt kauhistuttaa minut liikkumattomaksi. Olen myös jotenkin kauhuissani siitä, että jäsennän kysymyksen tällä tavalla. Toivon olevani väärässä, jankutan että minun täytyy olla väärässä. Koetan sekoittaa palat päässäni ja järjestää ne uudelleen. Mutta ne sanat ja niiden äänensävy vaivaavat minua, ne palaavat etualalle yhä.

Haluaisin juosta pakoon. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Oksat maljakossa seisovat jäykkinä, odottaen lehtien puhkeamista. Niillä on nyt yhteys veteen, ne on pelastettu hetkeksi. Hengittelen syvään, silitän eläimiä ja katselen oksia. On raskasta huomata, että itsestä ei vain löydy voimia auttaa eikä tukea ihmistä, jota haluaisi auttaa ja tukea jonkin universaalin vastuuntunnon nojalla. Tai vain siksi, että on itse hankalissa tiloissa saanut apua ja haluaisi laittaa hyvän kiertämään. Tuntuu kauhealta tajuta, että tavoitteemme ja maailmamme ovat niin erilaiset, että ymmärrykseni yksinkertaisesti loppuu kesken.

En tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia, en todellakaan tiedä. Odottaa ratkaisua, näin alkajaisiksi. Odottaa, että jokin suunnitelma muodostuu. Ainakaan hötkyilystä ei ole mitään hyötyä. Odottaa, hautoa, antaa ajalle vapaat kädet. Luotan siihen, että jokin näkemys muodostuu. Kunhan annan aikaa. Harkinta-ajan itselleen suominen on kai tärkeintä elämässä. Tai ainakin minusta tuntuu, että päätöksistäni kaikkein huurupäisimmät on tehty sillä lailla äkkihutikassa, kiireen tunnussa. Toki niistäkin oppii, mutten erityisesti tahtoisi koostaa elämää, joka on täynnä kiireen keskellä tehtyjä väliaikaisratkaisuja. Siksi inhoan puhelintakin: olisi vastattava heti, päätettävä heti. En ole usein riittävän valmistautunut kuulemiini asioihin, mikä on harmillista, koska haluaisin tehdä päätökset rauhassa, huolellisesti punniten. Mutta no, kai valmistautumattomuuden tunne on aika yleinen myös muilla. Ainakaan en tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saa toisen tuntemaan itsensä valmistautumattomaksi vastaamista ajatellen.

En yksinkertaisesti tajua, miten jostakusta elämä voi tuntua tylsältä. Minusta se on niin täynnä ärsykkeitä, ratkaisua vaativia pulmia ja aivopähkinöitä, että välillä hengästyttää, kuten nyt.

Istun ja katselen oksia maljakossa ikään kuin niissä olisi vastaus. Tavallaan onkin: asiat etenevät omalla painollaan. Ei minun tarvitse onnistua ratkaisemaan tätä nyt. Eikä hyvyyteni tai huonouteni ihmisenä ja ystävänä ratkea vain tästä yhdestä teosta tai tekemättä jättämisestä, tästä yhdestä suhteesta edes. Mutta se ei tietenkään estä halua olla täydellinen, ymmärtää mitä hyvänsä ja hyväksyä kaikki avosylin tuosta noin vain. Tietysti ristiriita on täysin itsessäni: en halua toisaalta myöskään hyväksyä avosylin tuosta noin vain ihan kaikkea. En halua hyväksyä huolimatonta suhtautumista kärsimykseen, esimerkiksi. En halua hyväksyä sitä, että suuret ratkaisut tehdään harkitsematta kaikkien asianosaisten etua. On asenteita, jotka hätkähdyttävät minua ja synnyttävät minussa halun ottaa etäisyyttä. Ei auta kuin repiä tätä rupea tarpeeksi kauan, jotta se lakkaa kutkuttamasta. Ei auta kuin päättää, tai pikemminkin: antaa päätöksen muotoutua, haluanko hyväksyä kaiken avosylin vai haluanko vetää rajan johonkin. Ei minun hyväksymiseni tai järkyttymiseni kosketa ketään muuta samalla tavalla, mutta minua se koskettaa. Se ulottuu syvälle minuuden luihin ja ytimiin: Millainen ihminen haluaisin olla? Mikä olisi hyveellinen tapa toimia tässä? Mitä ystävyys tarkoittaa? Ja - millaisen ihmisen teen itsestäni näillä valinnoilla? Millaisia ihmisiä teen toisista ympärilläni näillä valinnoilla?

Sillä en ole kuten syreeninoksat, tietyssä mielessä en. Voin valita, taittaako tämän vai tuon oksan tai ostaako mieluummin maljakollisen tulppaaneita. Vaikka vastaus muotoutuukin minussa, haluan tarpeeksi monta vastausta ensin, tarpeeksi monta skenaariota, joista voin huolellisesti niitä vertailtuani valita. Minun on valittava, kysymys on tässä, minä olen tässä, ja haluaisin valita viisaasti.

Kunpa ymmärtäisin paremmin.

Vaarallinen idea

Niin paljon kuin olenkin kirjoittanut tunteista ja niiden tunnistamisen ja hyväksymisen olennaisuudesta - tai kenties en ole viime aikoina tehnytkään niin, en muista, mutta ainakin olen pohtinut sitä - olen pitänyt samalla aivan ehdottomana säilyttää tarkan erottelun tunteen ja asenteen välillä. Tunnetta en voi estää, mutta asenteen voin. Esimerkiksi jossakin keskustelussa suru voi häivähtää, tai ilo, tai katkeruus. On minun asiani ja etenkin minun tahtoni asia, tartunko tuohon tunteeseen ja pidänkö sitä sellaisenaan riittävänä suuntaamaan toimintaani. Se kertoo jostakin, toki, mutta mitä tuo jokin on? Joskus se kertoo esimerkiksi niistä ydinuskomuksista, jotka tiedän vahingollisiksi ja joita en tahdo tukea itsessäni enkä muissa. (Kuten ettei ärtymykseen kannata kiinnittää huomiota - ikään kuin se sitten suurena möykkynä enää olisi yhtä helppo setviä - tai ettei kehenkään ihmiseen voi luottaa; yleensä näiden sanallistaminen ei käy aivan heti vaan saa kaivella kummallisia reaktioitaan aika kauan ennen kuin kuva tällaisesta karmivuudesta alkaa hitaasti hahmottua ja tarkentua.)

Tänään luin hyvän tekstinkappaleen, jonka tunnistin käsittelevän jotakin, mikä liippaa tätä asiaa. Ei näillä käsitteillä, joita olen käyttänyt, mutta pohjimmiltaan ajattelussa on vastaavuuksia. (Tosin kappaleessa puhutaan rakkaudesta, jota en pidä enää tunteena, vaan asenteena. Mutta minulla on syyni olettaa, että kirjoittajat ajattelevat rakkautta jonakin välittömänä lämmön tunteena tai haluna lähestyä eivätkä sellaisena metakognitiivisesti valvottuna ja harkittuna eleenä, jollaisena itse tahdon rakkautta ajatella; minusta rakkaus sisältää myös olennaisesti tahdon etääntyä toisesta, jos on syytä olettaa, ettei läheisyyttä saada enää niillä eväillä viritettyä tilaan, joka tukisi molempia.) Näin kirjoittavat Anna Kaver ja Åsa Nilsonne kirjassaan Toimiva yhteys. Myötätunto ja hyväksyntä ihmissuhteissa:

Ihmettelet ehkä, pitääkö ihmissuhteiden tosiaan olla niin mutkikkaita. Eikö hyvään yhteiseloon riitä, että ihmiset pitävät toisistaan tai suorastaan rakastavat toisiaan?

Vastauksemme on painokas ei. Niillä keinoin päästään pitkälle, mutta yhteenkuuluvuuden, "yhteiselon", luomiseen eivät rakkaus ja hyvä tahto riitä. Eihän taitoluistelijakaan voi korvata harjoittelua siten, että hän rakastaa vaikeaa piruettia ja haluaa oikein kovasti oppia pyörimään kierros toisensa jälkeen raajansa täydellisesti halliten.

Taitoluistelijan täytyy tietenkin haluta osata tehdä piruetti. Tahto on avaintekijä. Tahtonsa ansiosta taitoluistelija jaksaa epäonnistua harjoituksissa kerta toisensa jälkeen.

Käsitys rakkauden riittävyydestä on mielestämme suorastaan vaarallinen. Miksi? Ensinnäkin siksi, että rakkaus saattaa saada tukahduttavia muotoja. Toiseksi sen vuoksi, että jos katsoo toisesta pitämisen tai toisen rakastamisen automaattisesti johtavan yhteenkuuluvuuteen, joutuu tekemään päätelmän, että vika on tunteissa tai tahdossa, jos on tyytymätön suhteeseen. Silloin ratkaisu voi olla vain se, että yrittää rakastaa enemmän, tahtoa enemmän, tai ehkä että lakkaa rakastamasta ja etsii jonkun toisen, paremman henkilön kiinnostuksensa kohteeksi.

(Lähde, s. 12)

Viisaita sanoja!

Tosin minua huvittaa, miten tässä kirjassa rakkaus on selvästi jotakin muuta kuin myötätunto ja hyväksyntä. (Mutta niinhän se on monille ihmisille, tosiaan. Tästä pitää koettaa muistuttaa itseään.) Se kuvittuu paljon enemmän huolen ja sen ikävien seuralaisten assosiaatioin. (Olen oppinut viime aikoina hahmottamaan, että toisista kannettu huoli on useimmiten melkoista ajan ja ruudin tuhlaamista, mutta siltä huolimatta huomaan edelleen välillä huolestuvani milloin mistäkin, mikä ei ihmisiä itseään hetkauta pätkääkään. Miten turha ja huvittava reaktio, milloin se ei heijasta huolehditun omia ääneenlausumattomia epäilyksiä ja möykkyjä! Tai kiinnosta häntä näkökulman avarruksena - mutta harvemmin kiinnostaa.) Onneksi olen tottunut opintojeni kulussa kysymään itseltäni melko pian jotakin kirjaa lukemaan alettuani: Tarkoittaako tämä sana tässä samaa kuin tuossa tai tuossa tai tuossa kirjassa? (Mutta miksi ihmeessä en muista sitä yhtä helposti kuunnellessani ihmisten puhetta?) Mihin ilmiöihin tämä käsite viittaa tässä tekstissä?

Ei, taatusti se ei riitä, että rakastaa ihmisiä siten kuin sattuu rakastamaan, jollakin kodista opitulla tai suhteista poimitulla kummallisella tavalla. Olen ihan samaa mieltä, että tuollainen idea on hyvin vaarallinen. Ja samalla tunnistan, miten valtavia voimavaroja vaadin ihmisiltä ylipäänsä ajatellessani näin. Että heidän olisi haluttava muuttua. Että heidän olisi haluttava nähdä, milloin he aiheuttavat vahinkoa hyvää tarkoittaessaan ja "oikein toimiessaan". Että heidän olisi haluttava identifioitua enemmän tahtoonsa muuttua kuin tekemiinsä virheisiin, että heidän olisi nähtävä virheet korvaamattomina oppimiskokemuksina ja niin edelleen.

Minun on kuitenkin välillä muistutettava itseänikin siitä, että tahdon tahtoa niin. Ei ankarasti, vaan nauraen: kuinka monesti voikaan unohtaa saman asian ja tehdä pönttöjä erehdyksiä! Takaisin harjoituksiin, mars! Luulen, että jos ottaisin tämän tavoitteeni liian kohtalokkaasti ja vakavasti, olisin pian yksi suuri möykky.

Hassua kyllä, mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tulen ajatelleeksi Diotiman puhetta Platonin Pidoissa. Jokin siinä vetosi minuun jo kauan sitten, mutta nykyään suhtaudun hieman epäillen siihen, ymmärsinkö siitä silloin oikeastaan mitään oleellista käytännön tasolla. Silti puheen lukemisesta jo kauan sitten on ollut hyötyä - onpahan jokin kirkas kuva, joka käsittämättömyydessäänkin suuntaa olemista ja tahtomista. Etenkin tahtomista. Olemista on hitaampaa suunnata kuin tahtomista. Käytäntö vaatii harjoittelua ja loputtomasti toistoja, ja voi itku, jos onnistuu kehittämään hyvässä uskossa virheellisen tavan, siitääpä vasta onkin hankalaa päästä eroon.

Minusta tuntuu, että olen epäröinyt rakkauden käsitteen kanssa siitä lähtien kun luin Diotiman puheen. Voinko tosiaan sanoa, että rakastan jotakuta? Tuntuu kummalliselta elää maailmassa, jossa suuri osa ihmisistä käyttää tuota käsitettä niin eri lailla.