Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.

Hajamielisyys

Muistan joskus lukeneeni kirjaa (mutta en kylläkään, mistä kirjasta oli kyse), jossa hajamielisyys ja keskittymiskyky oli asetettu vastapariksi. En tiedä, mitä kirjoittaja tarkoitti hajamielisyydellä, mutta selvästi jotakin aivan eri seikkaa kuin itse tarkoitan. Minussa näet hajamielisyys liittyy keskittymiskykyyn: kyse on saman ilmiön kahdesta eri puolesta.

Kun lähden ystävän luota, jo portaita alas laukatessani (se on laukkaa, ei kipittämistä tai jyskyttämistä, jumputtamista tai ravaamista, eikä etenkään verkkaista käyntiä, joka minun pitäisi muistaa ja omaksua tyylikseni polviparkojeni takia) ajatukseni suuntautuvat erääseen ratkaisuun käännöksessä. Kääntelen ja makustelen sanoja suussani. Ne polttelevat kuin väkevä salmiakki.

Muistikuva, jonka onnistun kutsumaan, liittyy kadun ylittämiseen. Siinä vaiheessa minun on täytynyt poistua rapun lisäksi myös sisäpihalta ja kulkea pätkä katua ylöspäin. Ei autoja, yli siis. Vilkaisen entistä kouluani ja sanallistan ajatukseni: "koulunviertä kulmaan asti, kulmasta leipomolle". Sitten laskeudun takaisiin käännösratkaisuun.

Jossakin vaiheessa ympäristöä tietoisten prosessien ulkopuolella tarkkaillut kehoni havahtuu siihen seikkaan, että kuljen väärään suuntaan. Olen seurannut koulun väärää seinää! Käännyn kannoillani puoliksi harmistuneena ja puoliksi huvittuneena. Mitä sekopäistä meininkiä!

Muistan monia muitakin tällaisia tapahtumia ja moitteita hajamielisyydestä, kun oikeastaan se, mistä minua olisi pitänyt moittia, on liian hallitseva keskittyminen johonkin toisaalla. Vai liekö sekään tarkka ilmaus? Eiväthän ajatukseni ja kiinnostuksenkohteeni todellakaan ole "jossakin toisaalla" vaan nyt, tässä, nämä. Ne saattavat täyttää elämänkenttäni tällä hetkellä paljon suurempina ja läsnäolevampina kuin talot ympärilläni. Jos joku toinen ei havaitse niitä, ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muodostaisi lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessään sitä ympäristöä, jossa kävelin väärää seinänviertä.

Tarkoittaako hajamielisyys usein vain sitä, ettei hajamieliseksi moitittu keskity siihen, mihin joku toinen haluaa tai olettaa hänen keskittyvän? Voidaanko toisen tarkkaavaisuutta kääntää moittein? Ja jos tarkkaavaisuus saadaankin suunnattua oletettuun aiheeseen moittein, onko tämä uudelleensuuntautuminen ehkä rikkonut jotakin moititun omasta tahdosta? ("Se, mistä sinä olet kiinnostunut, ei merkitse mitään." Kärjistettynä, tietysti. Kuinka monta toistoa tarvitaan, että tämä alkaa tuntua relevantilta epäilykseltä?)

Voisiko hajamielisyys joskus viitata myös siihen, ettei ihminen osaa oikein keskittyä mihinkään (kuten hajamielistä joskus syytellään)? Mutta eiväthän keskittymisvaikeuksista kärsivät ihmiset ainakaan aina muistuta hajamielisen stereotyyppistä mielikuvaa. He eivät jää istumaan uneksiva ilme kasvoillaan eivätkä lähde kulkemaan väärää tietä johonkin muuhun uppoutuneena.

Minulla on ollut ystävä, joka olisi ehkä voinut saada jonkin tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin. Koetin tukiopettaa hänelle matematiikkaa ennen ylioppilaskirjoituksia. Hän oli hyvin läsnä kommunikaatiotilanteessa, sanavalmis, hyvin vastahankainen ja uhmakas ja kutsui matemaattisia merkintöjä salakieleksi ja kusetukseksi. Hän ei yksinkertaisesti osannut suunnata tarkkaavaisuuttaan yhtälöön edessämme enkä minäkään tietenkään osannut suunnata hänen tarkkaavaisuuttaan. (Sitä paitsi hän oli ystäväni - ilman sitä olisin tuskin äkännyt, ettei hän yksinkertaisesti kykene keskittymään kahta sekuntiakaan yhtälön tutkimiseen vaan alkaa heti kiihtyä ja kapinoida moista mahdottomuutta vastaan. Kyllähän minä tiesin, ettei hän vastusta oppimisen ideaa eikä sitä, että pakotan hänet töihin, koska en pakottanut. Itsehän hän apua pyysi ja halusi oppia.) Päätin laskea muutaman yhtälön esimerkiksi, jos vaikka tekemisteni seurailu tuottaisi hänessä jonkin oivalluksen. Keskityin sekä lukuihin että asian ääneen selittämiseen. Hän keskeytti minut jo heti alkuunsa ja kysyi, miten jaksan tuota paskaa niin pitkään. "Häh?" kysyin hämmentyneenä. "Niin on vaan tehtävä. On vain pakko laskea vaihe kerrallaan. Ei nää muuten tule valmiiksi. On jo aika hyvin, jos muistaa et aina ekaks tulee tää vaihe. Katso, tää tässä." En usko, että minusta oli lainkaan apua. (Minulle pestistä oli kyllä apua. Tajusin, että minulla oli jokin kyky, jota en vielä silloin tarkasti hahmottanut, nimeämisestä puhumattakaan, ja ettei tuo kyky ollut itsestäänselvyys. Olin jossakin vaiheessa oppinut suuntaamaan tarkkaavaisuuttani ja kohdistamaan sen sellaiseenkin, mikä ei ensi silmäyksellä vaikuta kovin houkuttavalta. Joskus jonkin asian tahtominen edellyttää kaiken maailman hanttihommia, mutta eivät ne tunnu turhilta, koska tietää niiden liittyvän tavoitteeseen. Sellainen asenne tai taito kohdistaa tarkkaavaisuutensa ei siis ollutkaan mikään itsestäänselvyys.)

Hajamielinen ei olisi se sana, jolla kuvaisin tuota ystävääni. Kuvaan sillä sen sijaan mielelläni itseäni, koska tunnistan helposti, että monet toilailuistani ja kummista äkkikäännöksistäni kävelyillä liittyvät siihen, kuinka keskityn johonkin aivan toiseen kysymykseen kuin moni muu olettaisi. Suurpiirteistä taloudenpitoani helpottaa se, että mieskin on samalla lailla hajamielinen. Tiskivuoren sulkeistaminen käy aivan huomaamatta. Yksityiskohdista helpommin ahdistuvat ihmiset eivät varmasti sietäisi toistuvaa kämpän kaaostumista "olennaiseen keskityttäessä". Se saa miettimään, olisiko oikea vastakohta hajamieliselle kenties pikkutarkka? Mutta ei, ei sekään tunnu oikealta, koska hajamielisyys toisaalla on usein pikkutarkkuutta jonkin muun suhteen. Tietoisesti läsnäoleva? Siinäkin on kummallinen todellisuudellisuuksien painotus - ikään kuin läsnäolo pinnanmuodostuksessa, katuverkossa ja keskustelussa olisi jotenkin todellisempaa kuin läsnäolo piinaavassa ongelmassa tai kiintoisassa pähkinässä tai jossakin keskustelun askarruttavassa yksityiskohdassa.

(En oikeastaan edes tahdo ajatella keskittyneesti kuviteltua tilannetta, jossa piinaava ongelma olisi jotakin niin häpeällistä tai ylitsevyöryvää, ettei sen olemassaolosta tai laadusta voisi puhua kellekään. Ja silti se lähestulkoon täyttäisi elämänkentän ja estäisi huomion kiinnittymisen kaikkeen muuhun. Ehkä voimakas trauma onkin juuri tällainen ongelma?)

Kaikki tämä kenties turha pähkäileminen (joka ei siis mitenkään liity käännösratkaisuun vaan nousi mieleen siitä riemastuttavasta varmuudesta, jolla taitoin matkaa koulun väärää sivua havahtumiseeni saakka) saa miettimään, josko sittenkin hajamielisyyden vastakohta olisi Jumala. You know, kaikkien näkökulmien yhtäaikainen summa. Joka näkee kaiken aikaa ja kaikkialle. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, etten ole Jumala. Luulen, että pitkästyisin ainakin kaikkein tyhmimpiin näkökulmiin ennen pitkää. En tahtoisi sietää niitä ja mitä sitten tapahtuisi? Häviäisikö maailmasta viha, väkivalta ja rasismi? Millaista elämä sitten olisi? (Jos oletetaan, että on Jumala, en osaa olettaa, mutta näin hypoteettisesti ees, niin on ihan pakko tunnustaa, että minusta hänen ehkä hämmentävin piirteensä olisi se, että hän tahtoo sietää vaikka mitä kouhotusta. Se suvaitsevainen löperöys menee kyllä yli ällin. Eikö valta lainkaan turmele häntä, vai onko juuri löperöys ja piittaamattomuus turmeltuneisuuden osoitus?)

Tai sitten hajamielisyyden vastapooli voisi olla se kuuluisa tippaleipäaivo (jolloin hajamielinen on putkiaivo). Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tippaleipäaivoinen ihminen voi olla. Ja tunnenko yhtään sellaiseksi itsensä tunnistavaa. Sellaista, jonka tarkkaavaisuus aidosti keskittyisi moneen asiaan yhtäaikaisesti. Ja jos on, miksi heitä ei kutsuta hajamielisiksi, kun heidän mielensä kerta heijastelee kärpäsensilmissään satoja tarkastelun kohteita yhtä aikaa ja onnistuu siten hajauttamaan keskittymisen moneksi säteeksi?

Kylläpä suomen kielessä onkin kinkkisiä sanoja.