Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.

Varautuneisuus

Meitä istuu ringissä kolmetoista ihmistä. Kaikki vaikuttavat mukavilta ja sympaattisilta, kuten ihmiset noin ylipäänsä. Silti jo alusta lähtien tuntuu siltä, ettei tunnelma ole aivan välitön. Huomaan, että moni jättää vastaamatta hymyyn. Muutama myös tuijottaa itsepintaisesti sukkiaan eikä juuri nosta katsettaan. Yksi miehistä on tunkenut kädet syvälle taskuun, kaksi naisista on ristinyt kätensä rinnalleen. Yhdellä naisista on tuikea katse, hän katsoo pitkään ja arvioivasti, ehkä vähän haastavastikin. Hymyilen en-ole-vaarallinen-hymyä.

Tällainen seurue on haastava. En osaa ilmeettömyyttä, huomaan kasvoillani vaihtelevan ilmeitä huvittuneisuudesta (minusta on hullunkurista, miten vakavia kaikki ovat, vaikka me olemme kädellisiä ja mielissämme liikkuu taatusti paljon hassuja ajatuksia) uteliaisuuteen, lievään hätään toisten ilmeettömyyden edessä, hämmennykseen, jopa ärtymykseen. Onneksi ohjaaja tulee takahuoneesta ja hymyilee ja nauraa paljon, ja vaikka osa lieneekin sosiaalista roolia, siinä on edes yksi katse, joka on varauksettoman myönteinen ja rohkaiseva. Kiinnityn siihen, välillä hymyilen muillekin. Nuori tyttö vastaa hymyyni. Huomaan myös, miten ohjaaja kiinnittyy minuun, koska jaksan hymyillä hänelle. En tiedä, hymyileekö Vompatti vieressäni, mutta olettaisin niin. Yleensä hän hymyilee tai sitten näyttää pelokkaalta.

Tässä vaiheessa ajattelen hymyä vaarattomuuden ja hellyyden osoituksena. Mielessäni häivähtää myös eräs tapauskertomus edellisestä terapiakirjasta, siinä miesterapeutti ei ottanut vakavasti naispuolista asiakastaan, joka hymyili silloinkin kun kertoi tuskallisista asioista. Miesterapeutti piti hymyä teennäisenä. Häneltä se olisi varmaan ollutkin teennäinen ele, mutta jos minä kivettäisin kasvoni, kuten teininä tein, se olisi minun kohdallani teennäisyyttä. Muistan myös erään lukemani kappaleen, jossa hymyä tarkasteltiin alistumiseleenä. En ole aivan samaa mieltä siitä, että väkivallattomuuden ja vaarattomuuden vakuuttaminen on alistumista. Eivät voimamittelöt voi olla niin suoraviivaisia. Yhtä kaikki olen välillä tuntenut syyllisyyttä siitä, että huvitun helposti ja hymyilen paljon. Olen ajatellut, että se on osa sitä, etten tahdo pomottaa ketään ja että olen joskus aika surkea pitämään puoliani. Mutta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että kyse voi olla jostakin muustakin.

Onneksi ohjattu osuus alkaa eikä ole aikaa miettiä vuorovaikutusta.

Kun olemme opiskelleet jonkin aikaa ja pitäneet taukoa, ohjaaja kertoo omasta tilanteestaan jotakin ja kysyy, mitä me teemme työksemme. Ihmiset ovat hiljaa ja näyttävät vähän kiusaantuneilta. Koska minulla on hyvä kontakti ohjaajaan ja ajattelen, että ensimmäiseksi framille astuminen ehkä rohkaisee muutkin ja avaa tilannetta (ja olen pakonomaisen kiinnostunut avaamaan tilanteita, niin voimakkaasti jännitys ahdistaa itseäni), vastaan kysymykseen iloisesti ja huolettomasti. (Jostain syystä ujouteni ei ulotu siihen, että minun pitää vastata kysymykseen vieraassa seurueessa. Olen arka tekemään aloitteita, mutta reaktiivisuus ei tunnu sillä lailla uhkaavalta.) Vastattuani hiljaisuus laskeutuu. Ohjaaja silmäilee hetken odottavasti muita, kertoo sitten lisää omasta hommastaan ja kyselee jotakin minun työstäni. Vastaan iloisesti nauraen, sanon jotakin ihan hassua, jotta joku heltyisi. Sitten on taas hiljaista.

Hiljaisuus oikein säteilee, sen tuntu on ahdistava. Ymmärrän jotenkin olleeni liian tunkeileva vastatessani, vaikka vastaamattomuuskin olisi tuntunut epäkohteliaalta ja varautunut ilmapiiri tuntuu ikävältä. Saan kauhean ahdistuksen siitä, inhoavatko nämä ihmiset kenties nyt minua, kun he eivät halua vastata.

Vompsu on vessassa, joten hänestäkään ei ole tueksi.

Myöhemmin teemme meditaatiota hyvistä ajatuksista ja kokemuksista ennen toimeen taas ryhtymistä. Ohjaaja kysyy, haluaisimmeko jakaa näitä ihania kokemuksia keskenämme. Muut ovat hiljaa. Haluaisin kertoa ja ennen kaikkea kuulla toisten kokemuksia, haluaisin kuulla heidän elämänsä ihanuudesta. Melkein kaikki on alussa esitelty hyvin avoimiksi ihmisiksi, mutta tässä me nyt istumme ahdistuneina. Ja hitto vie, minäkin olen jo oppinut koodin, ja sillä välin kun arvon, sanonko jotakin taas ensiksi ja kohtaan siitä inhon tai ainakin itseinhon vai odotanko vielä puoli sekuntia ja sitten vasta sanon, että joku muu saisi ottaa vetovastuun ilmapiriin höllentämisestä, ohjaaja huokaa ja sanoo: "Ei sitten, se on ihan okei. Kunnioitan sitäkin, ettette halua jakaa näitä kokemuksia."

Se tuntuu niin kummalta, se varautuneisuus. Sitä kuulostellessani tajuan jotakin. En ehkä osaa sanallistaa sitä vielä hyvin. Se liittyy jotenkin ujouteen. Ujous on usein tekemisissä fyysisen tilan omaehtoisen (tai itseohjautuvan) ottamisen kanssa. Mutta se ei ole ainakaan minun tapauksessani tekemisissä erityisen sulkeutuneisuuden tai intimiteetin laajamittaisen suojelemisen kanssa. (Välillä kun olen vihainen omasta ujoudestani, tylytän itseäni sulkeutuneeksi paskaksi, joka ei uskalla edes hengittää. Ei se taida pitää ihan paikkansa.) Olen jotenkin samastanut melko pitkälti nämä kaksi asiaa ja äkkiä tajuan joitakin hankalia kommunikaatiosolmuja elämässäni. Ne toiset eivät olleet ujoja, joten kuvittelin, että he ovat minua paljon avoimempia muutenkin. Ja sitten nuo ihmiset suuttuivat, kun kohtelin heitä avoimina - odotin heidän kertovan, jos olin kävellyt heidän rajojensa ylitse, esimerkiksi, ja kun he eivät näyttäneet pahastuvan juttelustani, menin yhä pidemmälle, kunnes he jossakin vaiheessa räjähtivät, etteivät halua puhua näistä asioista ja että heitä ärsyttää, kun puhun yksityisasioistani heille. Ei se, että joku ei ole ujo, tarkoita, että hän pitäisi avoimesta keskustelukulttuurista. (En oikein tajua sitä, miksi joku suuttuu siitä, että hänelle kerrotaan toisen elämästä. Kyllä minuakin joskus kauhistuttaa kuulemani merkitysrakenne tai puheen sisältö, muttei oikeastaan koskaan se, että minulle kerrotaan jotakin. Ehkä olen vain yksinäisempi kuin useat tai täysin kyltymätön kuulemaan erilaisista elämäntavoista tai jotakin kun en oikein ymmärrä, miksi joku järkyttyy siitä, että joku uskoutuu hänelle. Ehkä siihen sisältyy ajatus kiitoksenvelasta tai vastavuoroisuuden pakosta tai jostakin?)

Onneksi välillä koko ryhmä purskahtaa nauruun, muuten päivä olisi ahdistava. Mistä se varautuneisuus syntyy? Mitä jakamisessa voisi hävitä? Nämä kysymykset eivät kai koskaan lakkaa askarruttamasta itseäni.

Suoraan tunnetilaan vaikuttaminen

Yksi seikka, jota tuo kääntämäni kirja käsittelee ohimennen, on omaan tunnetilaan tai mielialaan suoraan vaikuttaminen. Tuntuu hauskalta, että tätä aihetta näkee viimeinkin käsiteltävän. Olen nimittäin soveltanut oman mielialan säätelyä itseeni jo kauan, tietoisesti siitä saakka, kun luin aiheesta Tiede-lehdestä, varmaankin lukioikäisenä. Pieni tiedeuutinen, jonka luin, oli aika suppea ja hyvin neurotieteellisesti virittynyt. Siinä kerrottiin vain, että kun ihminen ottaa tietoisesti jonkin ilmeen tai elehtii jonkin tunnetilan tapaan, hänen aivoissaan on todettu aktivoituvan samoja alueita kuin hänen tuota tunnetta oman kertomuksensa mukaan kokiessaan. En muista edes, viitattiinko pikku katkelmassa lainkaan Jamesin ja Langen tunneteoriaan.

Tietenkään mieliala ei noin vain käänny, jos on meneillään paniikin hetki, suuri ahdistus tai painostava suru. Tai jopa impulsiivinen, melkein käsistä karkaava ilo - tätä ihmettä saimme todistaa naurujoogakurssilla, jossa naurumeditaation lopuksi ohjaaja laittoi rentoutusmusiikkia taustalle, käänsi musiikki kovemmalle ja lopulta sanoi melko jääräpäiseen sävyyn, että koetetaanpa nyt laskeutua sieltä nauramisesta rentouteen, tässä on naurettu jo parikymmentä minuuttia putkeen, nyt voisi olla aika antaa vatsalihaksille lepo. Vompsun ja minun nauru vain hyökyi ja äkisti totesin, että vaikka olin aina kuvitellut, että nauru ja ilo on sillä lailla uhanalainen luonnonvara, että se kuihtuu hyvin nopeasti, ei niin käynytkään. Naurua oli miltei mahdoton saada hallintaan. Meni varmaan viisi minuuttia ennen kuin viimeisetkin naurun väreet lopulta silisivät levon tieltä. Kun kuuma kognitio on päällä (ja näemmä myös iloon voi liittyä kuuma kognitio, joka olisi ehkä sanallistettavissa kutakuinkin näin: "Tämä on liian hullunkurista, miten ihmisistä voikin päästä tuollainen ääni kun he jäähdyttelevät naurustaan kohti normaalia! Ja ettei saisi enää nauraa!" - kauniimmin se tietysti kuvataan Maija Poppasessa, naurukaasuna) mielialaa on tietysti melko mahdotonta manipuloida omin päin mihinkään muuhun suuntaan kuin syvemmälle samaan suohon, jossa jo rypee.

Mutta eihän yleensä kuuma kognitio ole käynnissä. Olen miettinyt omaan mielialaan suoraan vaikuttamista jonkinlaisena valmistautumisena. Samalla lailla kuin vaikeisiin tilanteisiin valmistautuminen (esimerkiksi vaihtoehtoisia skenaarioita läpi käymällä tai listaamalla ranskalaisin viivoin, mitkä asiat haluaa ainakin muistaa sanoa) auttaa pysymään tyynempänä ja toimintakykyisempänä itse pelottavan tilanteen koittaessa, myös mielialan tyytyväiseksi, ihmetteleväksi ja hilpeäksi virittäminen tuntuu valmistavan koetoksiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu tärkeältä, että voi hahmottaa itsensä hyvällä tuulella olevaksi ja perustyytyväiseksi, koska siinä mielentilassa tilanteet eivät tule niin helposti tulkituiksi valtataisteluiksi tai uhiksi, vaan mieli on ikään kuin viritetty taajuudelle, jossa asioiden hassunkuriset puolet näyttäytyvät helposti ja on helpompaa suhtautua toisiin empaattisesti ja tasavertaisesti.

En ajattele, että tämä olisi mitenkään ristiriidassa ahdistuksen ja surun tervetulleeksi toivottamisen kanssa. Sillä samalla lailla kuin ei ole kovin hedelmällistä väen vängällä painaa itseään kipua haukkoen äärimmäiseen venytykseen vaan suostutella kehoaan hitaasti antamaan periksi ja harjoittaa sitä vähän kerrassaan siihen, ettei jokin taivutus ole kovin vaarallinen, mieltäkin tuntuu parhaalta suostutella varoen ja hitaasti ja ennen kaikkea kipukohtia kuunnellen. Ei ole mitään mieltä venyttää vaurioitunutta lihasta tai jännettä. Tai venyttää väkisin hyvään tuuleen mieltä, joka on jotenkin apea tai käsinkosketeltavan ahdistunut. Itse huomaan kuitenkin, että melko monesti oloani ei luonnehdi mikään muu kuin tarkkaavaisuus ja uteliaisuus, joihin ei liity erityisen voimakasta tunneväritystä. (Paitsi väsyneenä ja nälkäisenä, jolloin olen riivatun perusäkeä - ja syystäkin, kun olen tuolla lailla mennyt laiminlyömään kehoni unen ja ruoan tarpeet. Ikävää kyllä äkeys saattaa vuotaa yli rajojeni myös toisiin ihmisiin, jotka eivät taatusti ansaitse piikikkyyttäni.) Tuollaisen kuulaan olon vallitessa voin huoletta kävellä ja hymyillä iloisesti ja kepeästi, ja kas, pian mielenikin suhtautuu toiveikkaammin ja tarttuu ponnekkaammin ajatuksiin, jotka muuten saattavat vaellella sen lävitse useita kertoja tulematta kunnolla muotoilluiksi. Ja jos sattuu jotakin yllättävää, on paljon helpompaa pysyä ystävällisenä ja rauhallisena kuin neutraalista tai etenkään alakuloisesta lähtökohdasta.

(Oikeastaan kun nyt tätä ajattelen, mitä muuta naurujooga esimerkiksi on kuin päättäistä oman mielen naurua kohti suuntaamista, naurun tunnustelemista ja hakemista ja siihen kotiutumista? Minusta tuntuu edelleen aivan järkyttävältä, että lapsi nauraa päivässä noin kolmesataa kertaa ja aikuinen ehkä viitisentoista. Tosin jään kyllä miettimään, nauravatko aikuiset Suomessa ollenkaan noin monta kertaa. Moni taatusti ei!)

Olen kuitenkin elänyt jonkinmoisessa epävarmuudessa ja miettinyt aina välillä, onko tällainen suora vaikutusmekanismi (jossa siis ei käytetä apuna mitään tekstiä, musiikkia tms. vaan vain päätetään suhtautua iloisesti ja uteliaasti) omaan mieleen vain mielikuvitukseni tuotoksia. Nyt sitten neuvontapsykologina vuosikymmeniä toiminut taho vahvistaa, että jep, on semmoinen tosiaan ihan mahdollista ja että tuota taitoa voidaan jopa harjoitella ja opettaa. Se tuntuu mukavalta. Joskus tulee vähän ufo olo, kun itsen mielestä tuntuu melko varmasti siltä, että näinhän ne asiat menevät, mutta ei ole koskaan törmännyt yhteenkään asiaa käsittelevään tekstiin tai siitä puhuvaan ihmiseen. Silloin saattaa käväistä mielessä, että josko sitä nyt itse kuvitteleekin koko jutun ja on paljon pahempi hörhö kuin tahtoisi ajatella. Voi kyllä olla, että tämä on oman mielikuvituksen todella hupaisaa yliarvioimista... mitä todennäköisimmin niin.

Ja onhan se vähän hassua toisaalta, että olen niin empinyt tuon ajatukseni kanssa, kun kuitenkin on melko selkeää, että toisten tunnetiloihin on helppoa vaikuttaa. Jos sanon jollekulle ilkeästi tai käyttäydyn liian vaativasti, tuo toinen ahdistuu, suuttuu tai tulee surulliseksi. Jos taas sanon jotakin mukavaa, uskoudun tai onnistun vaikuttamaan kohteliaalta, toinen luultavasti ilahtuu ja tuntee olonsa turvalliseksi. Miksen siis voisi vaikuttaa myös omaan tunnetilaani, joka kaiken järjen mukaan on paljon lähempänä ja välittömämmin käsilläni?

Kaikkea sitä pitääkin saada lukea kirjoista, että uskoo...

Valokuva-albumi

Oikeastaan minun kai pitäisi mennä suoraa päätää kotiin ja uppoutua käännökseen. On lauha, kävelen. Eksyn kirpputorille. Myynnissä on monen muun tavaran ohella vanha valokuva-albumi. Siitä pyydetään viisi euroa. Se on häpeällisen vähän näistä kuvista. Kiinnostun kuvasta, jossa kaksi tyttöä seisoo vierekkäin, nojaa aitaan. Jokin heidän asennoissaan, ilmeissään... sitä on vaikeaa sanallistaa. Minun on ostettava albumi. Maksaisin tästä kuvastakin viisi euroa.

Kotona katselen albumia. Vasta sitä hetken tarkasteltuani huomaan lyijykynällä tummanharmaalle riipustetut sanat. Anna Lind. Tallinnassa helluntaina 1928. Kalliosaaressa 1928. Juhannuksena 1928. Malmi. Backas. Kaikesta käsialasta ei ota selkoa.

Katselen ihmisiä tarkasti. Enkä vain ihmisiä: heinäseipäille nostettuja kuvoja, silokallioita, vanhaa autoa, pianotuntia, tanssipukuja, viuluja, suksia, puistonpenkkiä (ihan samanlaista kuin nykyäänkin), uimaan hinkuvaa koiraa, hevosta, ankkoja, suihkulähdettä, soutuvenettä. Juhannusruusuja, joista valkopukuinen nainen on koonnut syliinsä suuren kimpun ja seisoo pensaan vierellä ja hymyilee. Toisella naisella, paljaspäisellä, on päällään popliinitakki ja sylissään varis. Koetan nähdä, onko lintu elävä vai kuollut. Elävä kai, kuollut olisi ollut helpompi asetella valokuvauksellisemmin.

Ihmiset vierailevat toistensa luona, hymyilevät, esittelevät vauvojaan. Välillä miehet pukeutuvat naisiksi ja keimailevat kameralle merenrannassa. Muotia on selvästi vetää baskeri syvälle päähän. Tilkassa 1929. Kalbergissa on palmuja, agaveita ja sitruspuu kesäulkoistutuksessa.

Nämä samat ihmiset ovat uskoneet, ettei vauvan luo saa mennä, kun se itkee. Sellainen hemmottelee piloille lapsen ja estää sen itselliseksi kehittymisen. Monen mies on kuollut sodassa, ihan varmasti. Kenties joku noista naistenvaatteissa hilpaisijoista. Mitä tytöt ovat paranneelleet parantolassa? Tubia vai päätään? On retkeilty Oulunkylään ja Taivaskalliolle. Alppilaan.

Mies on nostanut käden sormet harallaan kasvojensa eteen valoisassa puistossa. Voisin vannoa kevääksi. Nainen ja toinen mies hänen seurassaan nauravat estoitta kameralle.

Mietin kuolinpesää, josta valokuva-albumi on viety kirpputorille. Eikö perillisiä ole ollut vai eikö heitä ole kiinnostanut kaikki tämä, kaikki nämä tarinat kuvissa, jännitteet ja yhteensulaumat, pelleily ja vakavuus, pitkästyneisyys ja hiljaa sisätiloissa poseeraaminen? Onko kuvat koonneelle naiselle (ehkä hän on Anna) käynyt samalla tavalla kuin minulle - että omiin kuviin sopeutuu vasta viiveellä, että ensin niistä ei voi pitää, koska ne ovat täynnä virheitä ja liikaa intoa, hassuja virneitä, kasvot eivät ole ikinä tarpeeksi kapeat, kalpeat eivätkä ilmeettömät? Ja että vasta vuosien päästä voi huomata, että on näyttänyt aivan mukavalta? Onko yksikään tytöistä albumin koonnut nainen? Onko kukaan näistä ihmisistä enää elossa?

Tuskin.

Se vapauttaa heidän hymynsä. Heillä ei ole nimiä eikä kärsimyksiä. He vain hymyilevät tai kurkottavat tai silittävät, he voisivat olla kuka hyvänsä.

Siinä on jotakin kumman vapauttavaa.