Postikortti Absurdistanista

Ystävätär huutaa heti, kun hänen on nostettava palanut kätensä ämpäristä, huutaa ja juoksee ympyrää pienellä lattiallani. Kyyneliä linkoutuu silmistä silmälasien sisäpuolelle, siinä ne ovat aika manraymaisesti, eivät valumavesiä kuten poskilla. Ilme kasvoilla on hyvin lähellä hysteeristä naurua, mutta ymmärrän kyseen olevan kivusta. Taitan painopakkauksesta kaksi parasetamolitablettia, pakotan ne alas juoman kanssa, Skypestä putkahtelee pala palalta toisen ystäväni uni, jossa hän on ylisillä ihme-eläinten kanssa. "Kärppiäkö?" kysyn vaistolla, näen heti unikärppiä, en saa vastausta ennen unen tekstiksi kiteytymistä. Jos oikein havaitsin, muutuin mustavalkoiseksi, jatkaa ystävä samalla kun käärin ystävättären palaneen käden ympärille ensin rasvasiteen ja sitten steriilin sidetaitoksen ja pintelöin kaiken löyhällä, varovaisella otteella. Yllättävän loogista, vastaan ennen kuin pahoittelen sitä tosiseikkaa, että olen huono hoitsu, joka ei ole varma siitäkään, mennäkö Marian päikkärille taksilla. On puoliyö, edessä unta sylikkäin ystävättären kanssa kahdeksankymmensenttisellä laverillani, ja sitten koko suloinen sunnuntai strategiatyötä.

Heräämme, ambulanssi huutaa kadulla. Ja äkkiä kello on melkein kuusi ja kaikki on ohi ja taas mentävä, ja nukuttaa.