Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Aktivoitumisesta ja tarinoiden sulkeistamisesta

Mieli, tuo suuri donquijotelainen selittäjä, aktivoituu ja provosoituu joka ikisestä matkasta joukkoliikennevälineissä. Tarkoitan tätä: Viikossa on edelleen kaksi lähituntia ja kuljen niihin junalla, metrolla ja bussilla. Joka ikisellä matkallani näen koko joukon maskittomia ihmisiä. Etenkin päiväs- ja ilta-aikaan. Työssäkäyvillä työssäkäyntiaikoina on jostain syystä maski - ehkä koska he joutuvat vastentahtoisesti lähityöhön ja koettavat suojella itseään. Mutta rallaajilla ei useinkaan ole. Olen melko varma, ettei suurella osalla tuosta valtavasta joukosta ole mitään kovin hyvää syytä olla käyttämättä maskia. Ja mieleni kysyy, kerran toisensa jälkeen: miksi? 

Koska se on hyödytön kysymys, ellen oikeasti mene niiden ihmisten luo ja kysy sitä ääneen, koetan kääntää mieltäni. Ei nimittäin puhettakaan, että menisin puhuttelemaan ihmisiä, jotka eivät käytä maskia. Sehän olisi vähän kuin kerjäisi tarjuntaa. Joten käännän mieltäni. 

Kysyn: miksi minun on niin itsestäänselvää käyttää maskia ja oli jo ennen kuin kukaan muu käytti. 

Tähän kysymykseen voin edes teoriassa yrittää vastata, saada aikaan keskustelun. Koska olen impronnut ja improkokemus tunkee kaikille elämän osa-alueille, ehkä, keksin kolme asiaa:

1) Tähän teemaan sopivat elämän käännekohdat: On melkoinen tuuri, että oman elämän kaksi isoa trauman lähdettä resonoi näinkin suoraan juuri tämän pandemian kanssa. Toisaalta, kun mietin useita ratkaisuja elämässäni, pidän aika selvänä, että monessakin kohdin ensimmäinen traumoista vaikuttaa tapaani edetä maailmassa. Eiköhän se ole kivennyt tien sille, etten tahdo vahingoittaa toisia. (Siitä huolimatta että jatkuvasti teen niin, koska en edelleenkään osaa luovia tarpeeksi hyvin. Eiväthän ihmiset ole intresseiltään ja kipukohdiltaan yhtenäinen joukko. Koko elonkehästä puhumattakaan.) Toinen traumoista - keuhkokuumeeseen sairastuminen - on uudempi ja tajusin oikeastaan vasta pandemian myötä sen olevan trauma; tiesin sen kyllä muuttaneen itseäni, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että osa jälkioireista saattaa olla traumaperäisiä. Ajattelen nyt ensisijaisesti migreeniä. Se tuli elämääni keuhkokuumeen myötä ja asettaa melko tarkat rajat, joita koetan säännöllisesti joustatella ja saan sitten taas palautuksen nöyryyteen sen suhteen. En ollut tullut ajatelleeksi sen mahdollista traumaperäisyyttä ennen kuin luin Peter Levinen kirjan Kun tiikeri herää. Nyt kun olen saanut tuon ajatuksen, lahjaksi ja pyytämättä, aion kaivaa loppuun asti sen kanssa. Kunhan pandemia on ohi, haen silmänliiketerapeutin ja haluan katsoa, löytyisikö siitä apua. On nimittäin päiviä, jolloin en meinaa jaksaa kestää kipuani. 

2) Syyllisyysalttius ja tieto siitä, miten toimii syyllisyyttä tuntiessaan: Ensimmäiseen traumaan liittyy hyvin vahvasti syyllisyyden tunne. Olisin voinut estää tapahtuneen, jos olisin toiminut, kuten minua kehotettiin toimimaan. Olin nuori, laiska ja riskitiedostamaton - ja hyvä neuvottelemaan, joten neuvottelin itseni kannalta mukavamman toimintamallin. Se hyväksyttiin, ja tunsin hetken tyytyväisyyttä. Mutta tuon toimintamallin vuoksi toinen ihminen joutui kärsimään tavalla, jonka määrää ja laatua en osaa edes kuvitella. Tapahtuneen jälkeen minua syytettiin vihaisena tapahtuneesta. Vetosin siihen, että sain kyllä luvan toimia, kuten olin toiminut. Ja se myönnettiin: näin oli, näin kävi. Mutta kuulin silti useamman kerran virkkeen, jossa todettiin, että jos en olisi ollut niin laiska ja mukavuudenhaluinen ja olisin vain toiminut kunnollisesti, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Mikä on tietenkin totta, ei siitä voi pullikoida irti. Näin ollen jo nuorena syyllisyys nousi aika keskeiseksi tunteeksi mielenmaisemassani. Suuri osa unistani on edelleen syyllisyysunia ja koen aika kerkeästi syyllisyyttä. Nyt kun olen lukenut unennäön funktioista, tajuan entistäkin paremmin, miten syyllisyysaltis olen: syyllisyys nousee selvästi todella herkästi tilanteissa esiin ja säikähdän sitä niin kovasti, että silloin kun en keksi, miten voisin toimia vieläkin paremmin pelastavana lassiena (kuten vaikkapa matkatessani junalla ja nähdessäni, miten monella ei ole maskia ilta-aikaan - kai minun jotenkin pitäisi heille onnistua välittämään, että he vaarantavat toiset ja itsensä? - tätä pitäisiä vastaan tietysti taistelen; haluaisin onnistua siinä, mutta en yhtään tiedä, miten), setvin sitten unissani niitä syyllisyyksiä, jotka voisivat muuten ehkä kerryttää painolastia. 

(Unikirja on kyllä hyvä: lupasin itselleni, että lakkaan purnaamasta ja huolestumasta ruumispussi- ja tartutusunista. Luin siitä nimittäin sen, että jos näkee vaikean jakson aikana unia vaikeasta teemasta ja siihen liittyvistä tunteista ja oloista, masentumisriski noiden asioiden takia pienenee. Nyt olen välillä ollut ihme unen thought police ja kysellyt tuskaisena, miksi uneni märehtivät. Mutta eivät ne märehdi. Ne käsittelevät kipeää materiaalia ilman stressihormonia, opin kirjasta. Eli oikeastaan mieleni toimii ihan järkevällä tavalla, on toiminut kaikki nämä vuodet, kun olen purnannut siitä, miksi muut saavat nähdä kivoja seksiunia ja hupsutuksia usein myös vaikeina kausina ja omat uneni ovat vaikeina kausina sitä samaa kuin valvekin. Mennään tällä.) 

Ehkä se, että tietää, miten helposti syyllisyys virittyy ja mistä kaikesta sitä saattaakaan päätyä ottamaan vastuuta, tavallaan tekee itsestäänselväksi, että hoitaa ainakin ne ihan perusjutut, jotka ovat itselle toteutettavissa kohtuullisen helposti? Tiedän, miltä tuntuu joutua ajattelemaan jälkikäteen, että uups, en viitsinyt tehdä tätä sinänsä helppoa asiaa, ja nyt sitten mietinkin loppuelämäni, miksi en viitsinyt, mikä siinä oli niin kummallista ja niin edelleen. Olisi varmasti erilaista elää, jos omien toimien kärsimisen kohde olisi itse. Tai jos perustavanlaatuisessa kokemuksessa joutuisi itse kärsimään toisten toimista. Mutta oma peruskokemuksen mallini tuntuu tuon trauman jäljiltä olevan, että minä teen ja joku muu kärsii. (Ja sitten tietysti kärsin minäkin seuratessani, miten toinen takkuaa vuodesta toiseen.) Ei, en usko, että kukaan ansaitsemme näitä kokemuksia, jotka painavat leiman kaikkeen riskiarviointiin vuosiksi. Mutta niitä tapahtuu ja tosiaan, niillä on jäljet. Mikä ehkä selittää, miten koko pandemian ajan joka ikiseen suuttumukseeni siitä, että meitä ei ole koetettu tarpeeksi ponnekkaasti suojella, liittyy vahva syyllisyys: Miksi minä en osaa tehdä tälle asialle mitään? Miten voisin opetella tekemään tälle jotain?

3) Usko siihen, että voi vaikuttaa asioihin ja tieto siitä, ettei toivo kenenkään joutuvan kokemaan tukehtumisen tunteita päivien ajan. Toinen traumani liittyy keuhkokuumeeseen. Siinä kukaan ei tehnyt mitään, ei kukaan moraalinen agentti. Siinä vain tuli virus ja sitten meinasi tukehtua hengiltä ja hapen vähetessä alkoi hiipua. On oikeastaan aika kummallista, miten paljon tuollainen kokemus muuttaa ihmistä. Herään joka aamu ja tunnen valahtavaa kiitollisuutta siitä, etten ole tukehtumassa. Se, miten usein tämä toistuu - joka hemmetin heräämisessä - ehkä kertoo, miten säikäyttävää sen on täytynyt olla. Semminkin kun sillä hetkellä en kauheasti mitään tolkunnut, ja toipuessakin vain ajattelin, että tämä oli tässä ja tästähän toivutaan. Mutta hermosto on eri mieltä. Se ei taida olla edelleenkään toipunut vuodesta 2016. Soisin kernaasti, ettei kenenkään hermoston tarvitsisi neljän vuoden kuluttua olla samassa tilassa vuoden 2020 ja sen tapahtumien takia. Voin vaikuttaa lähinnä siihen, ettei kukaan saa minulta tautihippaa. En usko, enää, että asiasta puhuminen tai tiedottamiseni voisi vaikuttaa kehenkään. Ehkä tuo on lopulta kokemus, joka pitää kokea itse tai nähdä läheisessä - tosin jälkimmäiseen en usko, koska ei kukaan läheiseni tajunnut, miten kovasti säikähdin. Eikä ihme: enhän tajunnut itsekään. Vasta tätä pitkää pörheää taudin siittämien metaforien ja olojen häntää huolitessa olen tajunnut, miten äkisti elämä kääntyy ja saa uusia sävyjä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että ympäristö vaikuttaa meihin valtavasti ja itse on suurelta osin fiktiota ja muuttuu olosuhteiden ja seurueiden myötä, mutten ollut tajunnut, miten syvältä se voi muuttua. 

Niin että kun matkustan työasioissa junassa ja näen ihmiset ilman maskeja puhumassa puhelimeen, olemassa, matkaamassa ilmeisesti ihan huvin vuoksi, ja pääni kysyy miksi, vastaan sille, että keskitypä hyödyllisempään: siivoamaan omaa tonttiasi. Siivottavaa riittää. Ja niin sitten elän läpi selitysmalliani. Hivenen verran vähemmän ahdistuneena, tällä erää, koska nyt siskoni on suostunut näkemään äidin vauvan kanssa - ulkona, ohimennen, mutta kuitenkin. Sisko oli äidistä näyttänyt siltä, että kaikki on kunnossa. En ole edelleenkään uskaltanut onnitella siskoani, koska serkku onnitteli ja sisko katkaisi häneen välit toistaiseksi. Etenen siskoni kanssa kuten sisään eksyneen villieläimen kanssa: jätän ikkunat ja ovet auki, puuhailen omiani ja olen kuin en huomaisikaan. Minulle riittää se, että äiti uskoo äidinkatseellaan kaiken olevan kunnossa. Ei minun tarvitse hämmentää enää sitä soppaa. Voin olla se vaaraton hahmo, joka puuhailee etäämmällä. 

Ja niin sujuu taas yksi viikko, kolmanneksi viimeinen täyttä lukujärjestystä. Istun junassa, ohjaan mieltäni hedelmällisempiin kysymyksiin, asioihin, joihin ehkä voisin jopa onnistua vaikuttamaankin. Selitän itselleni, miksi itse käyttäydyn näin, miksi se tuntuu - en voi kirjoittaa sanaa luonnollinen, siinä on liikaa tauhkaa, mutta jos voisin, kirjoittaisin ehkä sen ablatiivissa.

Uskonko selitysmallini olevan oikea? En tietenkään. Mutta mitä voisin tehdä mielelleni, joka selittää? Annan sen olla, annan sen aktivoitua ja selittää ja sitten astun kaksi metriä taaksepäin ja sanon itselleni: kas, tällainen tällä kertaa. Sulkeistan sen sisällön, kun en sen toimintaa voi sulkeistaa.

Mietin, tätäkö me olemme täällä tekemässä.