Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

Anteeksi pyytämisen hätä

Onkohan anteeksi pyytäminen jollekin helppoa? Minusta se on kammottavan vaikeaa. Enkä nyt tarkoita semmoista "pahoittelen, mutta" -muotoa vaan sitä tunnetta, että on tullut törppöiltyä oikein olan takaa ja että ei voi mitenkään sietää itseään ellei sitä asiaa käy läpi törppöilystä kärsineen kanssa.

Muistan tämän lapsesta saakka, tämän vaikeuden. Äkillinen taju siitä, että on aiheuttanut toiselle tuskaa, mieliharmia tai ahdistusta, se melkein halvaannuttaa niille sijoilleen. Tuohon tajuun liittyy roppakaupalla sellaisia kysymyksiä, jotka useimmiten ovat ihan turhia, mutta jotka silti putkahtelevat helposti esiin. Kuten: Miksi tällä tavalla haluan tuottaa toiselle tuskaa? Enkö tosiaan koskaan osaa lähestyä toisia pehmeästi ja ymmärtäväisesti? Onko minun kaltaisillani edes oikeutta elää? Kysymykset on vaikeaa saada vaimenemaan siksi ajaksi, että ehtisi vastailla niihin. Ei, en minä erityisesti halunnut tuottaa tuskaa, niin vain joskus käy. Ja aika usein, useimmiten oikeastaan, kommunikaatio sujuu miellyttävästi eikä tällä lailla töksähdä minun toimestani. Yleensä myös annan toisten töksytellä aika paljon ennen kuin jaksan suutahtaa. Kai minullakin siis on oikeus elää, vaikkei kaikki aina ihan putkeen menekään.

Kai nuo kysymykset ovat joidenkin muiden kysymyksiä, heijastuksia siitä turhautumisen intensiteetistä, jonka käyttäytymiseni rösöisemmät puolet ovat herättäneet joskus aiemmin. Olen tottunut elämään kärsimättömien ja helposti katastrofoivien ihmisten kanssa, jotka ovat viskanneet toivonsa kankkulan kaivoon pienimmästäkin tuhon ennusmerkistä.

Ja koska inhoan tuota kärsimättömyyttä ja katastrofointia, olen oppinut inhoamaan noita tilanteita, joissa käyttäydyn typerästi ja huonosti, töksäyttelen puoliäksysti jotain epämääräistä vastaukseksi toisen pyytöön tunnesäätelystä. Olen koettanut viimeiseen saakka virittyä kuuntelemaan toisten sanattomia toiveita, ettei minun tarvitsisi joutua tuohon tilanteeseen, jossa äkisti koko olemassaolon oikeutukseni kyseenalaistuu silkaa törppöyttäni. Se on hyvin kaukana siitä asenteesta, johon on vaikea eläytyä, siitä asenteesta, jonka mukaan saa näyttää pahaa mieltään ja reuhata ja sanoa ilkeästi vaikka kelle. Ja - luulen, että molemmissa asenteissa on korjattavaa, kummassakaan ei ole tarpeeksi joustoa eikä kohtuullisuutta. Koska joskus on hyvä osata asettaa rajat ja joskus on järkevää olla aukomatta päätään ja puskematta omia toiveitaan läpi ristiriitatilanteissa ja todeta, että okei, minä voin joustaa tässä ja ei tämä nyt oikeasti niin vakavaa voi olla ja voi olla ihan mielenkiintoista tehdä tämä tuolla toisella tavalla, ottaa koko juttu kokeiluna.

Tänään kävi tuollainen kummallinen tapaus, joka sai haluamaan kirjoittaa anteeksi pyytämisestä, sen vaikeudesta ja siihen liittyvästä hädästä. Se on nimittäin kuuma kognitio jos mikä, ainakin omassa tunneuniversumissani. (oh, miten mahtipontinen ilmaus... :D)

Mies soitti, kun olin päiväunilla. Minun on ollut kauhean vaikeaa nukkua viime aikoina, kun on tämä muuttoasia ja on tullut paljon asiakkaita ja uusia liikuntatunteja, yksinkertaisesti yhteen syssyyn kauhea kasa kaikkia uusia vaikutteita, ja niin myönteisesti kuin se vaikuttaakin ajatusteni vireyteen ja sävyyn, siihen liittyvää toimeliaisuutta on aika vaikeaa sammuttaa öiksi ja muiksi lepohetkiksi. Tänään olin sitten järjestänyt oikein rauhallisen päivän, melkein-lepopäivän jossa on vain yksi hieronta-asiakas, olin käynyt venymässä ja liikkumassa, kävellyt koiran sateen halki kotiin, venytellyt vähän sängyllä ja rentouttanut jäsen jäseneltä itseni peitteen alle lämpöön. Ja kas, juuri kun olin vajonnut ihanaan rentouteen ja uneen, mies soittaa. Hän kuulostaa vähän äkäiseltä ja kärsimättömältä ja huolestuneelta ja kysyy, miksen vastaa hänen viesteihinsä. "Jaa, olin päiväunilla", vastaan vähän kärttyisesti. Sitten sanon, etten ole nähnyt mitään viestejä enkä edes tiedä, mistä on kyse. Räikeä tyytymättömyys ja ärtyisyys repivät minua. Mitkä vitun viestit. En ole nähnyt mitään viestejä, mikä oikeus toisella on räkyttää niistä minulle?

Koska puhelu sujuu ärtyneissä merkeissä, en ole sen lakattua lainkaan varma, onko mies itse asiassa räkyttänyt ja syyllistänyt minua siitä, etten lue viestejä tarpeeksi usein. Olenko ollut vain ärtynyt unilta herättyäni, koska tarvitsisin nyt lepoa? Ei kai mies olisi soittanut, jos se ei olisi ollut hänen kannaltaan välttämätöntä? Ja eikö kärsimättömään ja syyllistäväänkin sävyyn aja usein juuri huoli, jokin jota hän ei osaa itse ratkaista, eikö hän ole hakenut minulta apua, ja mitä minä olen tehnyt, olen murissut kuin talviunilta herätetty karhu, käskenyt olemaan hätäilemättä ja ilmoittanut, että mieluiten jatkaisin uniani. Siitäpä sitä apua saa... tämä kaikki tärähtää tajuntaani puhelun loputtua, kun alan heräillä kunnolla.

Ikään kuin pystyisin nyt nukkumaan enää.

Eí, tietenkään nukahtaminen ei onnistu, koska huolestun siitä, että olen kohdellut toista harvinaisen törkeästi. Ja voi karmeus, mikä hätä sen tajuamista seuraa. Haluaisin jotenkin osata nostaa itseni siitä tilanteesta kuiville, mutten osaa. Tunnen itseni äkkiä maailman törkeimmäksi ja epäempaattisimmaksi olennoksi, en ansaitse kenenkään ystävyyttä ja oikeastaan olisi kaikille paras, kun kuivahtaisin pois tuosta noin vain. Huomaan kasvojeni jännittyneen ilmeettömiksi, kehoni pingottuneen. Tiedän, etten osaa nukahtaa, ennen kuin kaikki selviää. On pyydettävä anteeksi.

Mutta.

Mutta anteeksi pyytäminen on ehkä vaikeinta, mitä on. Se sama hätä, joka pakottaa ajatukseen anteeksi pyytämisestä, tukkii ilmaisukanavat. Entä jos toinen nöyryyttääkin tilanteessa lisää? Puhelimessa hän ei voi tietenkään lyödä, mutta minua on lyöty tuollaisessa tilanteessa ja sen maku ei jätä näitä tilanteita ehkä ikinä rauhaan. Ilkeä voi olla lyömättäkin. Tiedän pelon turhaksi: mies ei ole sen tyyppinen, että hän nöyryyttäisi minua, kun pyydän anteeksi. Silti pelko on käsiteltävä joka kerta uudestaan. Sitten on pahempi pelko, jota on vielä vaikeampi hallita siinä määrin, että onnistuu soittamaan takaisin. Se on pelko siitä, että asiat menevät vielä jotenkin pahemmin pieleen, koska on äskenkin onnistunut pilaamaan kaiken. (Huh, sana kaikki tosiaan esiintyy kuumissa kognitioissa painokkaana ja usein.) Mistä näet tiedän, että osaan pyytää anteeksi? Tätä vastaan taistelen empirismillä: Ei sitä tiedä, ellei kokeile. On kokeiltava. Kaikkein hirmuisimpia on se pelko, ettei sillä, mitä teen, ole oikeastaan enää yhtään mitään väliä. Etten merkitse kellekään siinä määrin, että he jaksaisivat korvaansa lotkauttaa, koska olen heistä jo käyttäytynyt niin huonosti. Tähän olen joskus törmännyt aikuisikäisenä, se jotenkin vetää hiljaiseksi. Ja sitten karmivuuksien huippu: pelko siitä, että kommunikaation pieleen menemisestä seurannut oma paha olo ja halu pyytää anteeksi ja käsitellä siten asia itselle siedettävään muotoon (minusta anteeksi pyytämisessä on kyse tästä, pohjimmiltaan, tai ei ainakaan kenenkään anteeksipyyntö ole sillä lailla ihmeemmin muuttanut minun suhtautumistani tuohon toiseen ihmiseen, vaikka onkin voinut valottaa sitä, mikä tarkalleen tilanteessa ymmärrettiin aluksi väärin, ennemmin ymmärrän sen heille tärkeäksi kuin itselleni ja samalla tavalla: kun haluan pyytää anteeksi jotain, en tee sitä miettien, mitä tapahtuisi toisen taholta, jos en pyytäisi anteeksi, vaan että miten pystyn elämään itseni kanssa, jos en pyydä anteeksi; olen varma, että anteeksipyytämistä on monenlaista ja siksi ehkä siinäkin on niin pahat epäonnistumisen mahdollisuudet) on jotakin, joka loukkaa toista jollakin tavoin.

Saan kuitenkin pelot pysymään sisälläni ja soitan takaisin. Puhelin hälyttää kaupungin toisella laidalla. Mies vastaa. En oikein pysty puhumaan, koska itken niin kovasti siinä samassa kun kuulen, miten ystävällinen hänen tervehdyksensä on. Tottahan hän puhelimesta näkee, kuka soittaa. Ei hän edes ole vihainen. Ja minä taas olen aivan solmussa itseni kanssa, olen halunnut kuolla silkkaa osaamattomuuttani, haluan pyytää anteeksi tökeröyttäni, peloista puoliksi halvaantunut ja tunnen itseni siinä silmänräpäyksessä typeräksi ja melodramaattiseksi. Saan kuitenkin jotenkin soperreltua asian puhelimeen, ja sitten puhummekin vähän aikaa.

Puhelun jälkeen mietin, miten pitkä aika siitä onkaan, että olen itkenyt. Aika pitkään, en muista viimeistä kertaa tarkasti. Ehkä on tosiaan ollut sen aika. Kiinnostavaa, mietin vähän tyyntyneenä, enää harvakseltaan niiskutellen, miten usein itku purkautuu juuri anteeksi pyytämisen yhteydessä. En oikein osaa itkeä kuolemisia enkä kovin hyvin ystävien etääntymistäkään. Kai minä etupäässä itken omaa osaamattomuuttani, välillä se käy sietämättömäksi, ja se tosiaan on vastuullani toisin kuin toisten tekemiset, menemiset, tulemiset ja sanomiset. Tai sitten itken liikutuksesta. Ehkä oman osaamattomuudenkin itkeminen on osittain liikutusitku, koska ei sitä itkua tule, jos pyytää anteeksi eikä toinen suhtaudu ymmärtävästi tai ystävällisesti. Liikutusitku, helpotusitku.

Kummallista, miten voimakas hätä väärin tekemisen tiedostamiseen liittyy. Se ei tunnu olevan missään suhteessa teon vakavuuteen. Kaikesta seuraa välittömästi sisäisesti langetettu kuolemanrangaistus, ja sitä seuraavaa armahdusta säestää liikutus maailman hyvyydestä ja luvasta yrittää uudelleen.

Hankala moodi

Hankala moodi tulee kutsumatta kutsuille. Se ei mitenkään varoittele etukäteen. Äkisti se vain oivaltuu, ja tuntuu kuin oivaltaisin asian ensimmäistä kertaa, vaikka samalla tajuntani painuu moodin päälle vaimennuspedaalin tarmolla: ei, ei tätä nyt, kiitos, ei tätä, tämä on nähty jo monet kerrat eikä se tuota mitään järkevää, se ei osaa pysähtyä eikä rauhoittua, sitä pitää vain kestää kunnes se vaimenee.

Istun lasi kädessä huoneessa monien muiden kanssa, tunnelma on valoisa ja aika hiljainen, rauhallinen. Ei mitään erityisiä varoitusmerkkejä, paitsi sitten keskustelu siitä, haluavatko ihmiset lapsia. Minulta kukaan ei kysy enää mitään, mikä on samalla helpottavaa ja jotenkin lopullista ja siksi pelottavaa, koska tajuan olevani täysin toivoton tapaus tässä asiassa, en vain osaa sitä mitenkään. Voihan neuroottisuuden peräkammarit! Jotenkin kysymys ja toisten vastaukset saavat minut kauhean surulliseksi, se on se moodi, suru siitä, ettei osaa, ja että siksikin on täysin mahdoton rakastettavana.

Moodi on suoraan sanottuna täyttä puppua asiapuolella ja tiedän sen varsin mainiosti. Sitä toki itsekin hoen itselleni siinä keskustelun lomassa. Hyvänen aika, minulla on äiti ja isä, jotka rakastavat minua, tiedän sen varsin mainiosti. Heidän rakkautensa on hyvin ehdollista ja oikeastaan tuntuu, että he rakastavat minuun heijastamaansa kuvaa, jonka mukaan onnistun hyvin harvoin toimimaan, mutta entäs sitten, eikö muka kaikki rakkaus ole lopulta jonkin kuvan rakastamista? Jonkin... no, en tiedä, haluaisin kuvitella rakastaneeni läsnäoloa, lämpöä, lohtua, mutta ehkä sekin on kuva, varmasti sekin on kuva, vakuuttaa moodi. Olen seurustellut muutaman kerran ja silloinkin minua on ihan varmasti rakastettu, väitän vastaan moodille. Eikä sitä paitsi ole minun murheeni, jos minua ei osattaisikaan rakastaa, ei se voi olla minun vastuualuettani, minun vastuualuettani voi olla se, osaanko itse pysyä empaattisena ja suhtautua rakastavasti, edes yrittää pitää kuvaa toisesta sen toisen yllättävän käytöksen tasalla, yrittää ymmärtää ja hyväksyä tapahtuvan. Tällä tavalla koetan pitää moodin aisoissa, ja tavallaanhan se pysyykin.

Istun huoneessa ja osallistun keskusteluun vähän kuin olisin tilanteessa täysin. Mutta ei se pidä paikkaansa. Jotenkin tuo oivallus, etten voi luottaa kenenkään rakkauteen tai hyväksyntään, tuntuu halvaannuttavalta. Käyn mielessäni läpi teorioita, jotka liittyvät tällaiseen oivallukseen. Teoria valeminästä, esimerkiksi. Ajatus ehdollisen rakkauden vahingoittavuudesta. Näkemys, ettei ihminen, edes vahva ihminenkään, pysty elämään ilman rakkautta ja hyväksyntää ympärillään omien tuntemustensa lisäksi. Torailen pääni sisällä ja teen erotteluita, kuten sen, että vaikka toisten kyky rakastaa minua ei voi kuulua vastuualueeseeni, se selvästi kyllä kuuluu huolialueeseeni, intressieni piiriin. Vai pitäisikö puhua peräti tarpeista, en tiedä, tarve kuulostaa niin väkevältä ja ehdottomalta. Uskon, että ihmiset tarvitsevat rakkautta, mutta samalla en usko, että voisin itse sitä saada. Tai siis, kun olen tässä moodissa, en ole uskoa, ettei se kaikki saamani ole voinut olla pelkkää väärinkäsitystä, jonkin kauniin kiiltokuvan rakastamista. Sillä juuri niin moodi asiat esittää. No tietysti he kuvittelivat rakastavansa sinua, koska heille ei ollut vielä paljastunut... paljastunut mitä, kysyn, ja moodi vastaa: ettet sinä pysty olemaan heidän kuvitelmansa, mihin vastaan: enkä edes halua! Ja moodi kysyy ilkeästi: ai et vai...

Tiedän moodin ja tunnistan hyvin sen rajat. En haluaisi puhua siitä, enkä puhukaan siitä tilanteessa, vaan vasta jälkeenpäin, kun Fauni kysyy, mikä minun on, kai koska olen jotenkin hiljainen ja mietteliäs ja ehkä surumielinenkin, ehkä se vuotaa läpi. Se on kummallinen suru. Se eroaa itsesäälistä, itsesääli on äänekkäämpää ja tyrskivämpää, liittyy enemmän pintatasoon, mutta tämä, tämä on jonkinlaista kauhua, joka mieluiten pysyisi mykkänä, mutta jonka pakotan sanoiksi kerta toisensa jälkeen. Ikään kuin se auttaisi. Tuskin se niin paljon auttaa kuin jonkun lähellä makaaminen, sen tietäminen, että ainakin hetkittäin joku voi hyväksyä minut ja rakastaa minua, ja mikä oikeus minulla on muka ajatella paria sekuntia pidemmällä ajanjaksolla, ja sitä ajatellessa tuntuu, että aivokapasiteetti on tyhmä virhe, joka tuottaa ongelmia nopsemmin ja suvereenimmin kuin korjaa niiden syitä ja jälkiä.

Saatan unohtaa moodin pitkiksikin ajoiksi nykyään. Se pulpahtaa esiin parina iltana vuodessa, muuten saatan elää kuin sitä ei olisi. Saatan unohtaa, että olen elänyt suurimman osan elämääni tuollaisen moodin vallassa ihmistenvälisiin sosiaalisiin tilanteisiin astuessani. Sen sijaan moodi ei ole päässyt käsiksi siihen, mitä koen kävellessäni kivien välistä kaislikon suojaan koiran kanssa tai miten olen ajatellut hevosten kokevan harjaamisen. Vähitellen moodi on joutunut ajautumaan syrjään ihmisten kanssa asioinnistakin. Mutta silti se välillä palaa, ja kun se palaa, sen kiusallisin piirre on oivalluksena saapuminen. Niin, äkkiä ymmärrän varmasti ja täsmällisesti, miten asiat ovat. Kaikki loksahtaa kohdalleen, ja tunnepuolella intuitio asettuu täysin moodin mukaiseksi, ja sitä yksimielisyyttä vasten kaikki se, mitä voin sanoa ja tehdä, tuntuu kauhean ohuelta ja teennäiseltä vakuuttelulta, epätoivoiselta räpiköinniltä. Nykyään moodi tuntuu tulevan (ilman mitään järkyttäviä kiistoja) enää silloin kun olen juonut viiniä pari lasia tai enemmän. Monet muut näyttävät saavan alkoholista lisää rohkeutta ja rentoutta, helppoa itsehyväksyntää, mutta minä saatan saada niiden sijaan oivalluksen, ettei kukaan voisi rakastaa minua, että elämäni on tuomittu epäonnistumiseen siinä, mikä tuntuisi kaikkein tärkeimmältä. Juhlat asunnoissa, joissa ei ole kissoja eikä koiria, ovat moodin takia vähän vaarallisia. Jos saisin silittää kissaa, todistaisin sen kyöhnäystä hetken, moodi menettäisi aika paljon voimastaan heti. Ei kuluisi tuntikausia sen kanssa painiskellessa.

Nykyään tajuan sentään sen, ettei minun pidä missään nimessä juoda paljon moodin tullessa. Se on tuhoisaa ja vie jokseenkin varmasti tilanteeseen, jossa koetan katkaista läheissuhteeni päättäväisesti, koska uskon oivaltaneeni, etteivät toiset halua olla kanssani, tai jos haluavatkin, ymmärrän tuon halun perustuvan jollekin tyhmälle väärinkäsitykselle, jonka haluan totta vie selvittää saman tien, koska en halua, että ihmiset joutuvat myöhemmin katkerina ajattelemaan, että tuhlasivat kanssani niin ja niin monta viikkoa, kuukautta tai vuotta, ja toivomaan, että olisivat aiemmin tajunneet, että heidän rakkautensa voisi saada paremmankin kohteen. Pätevämmän kohteen... luoja paratkoon, mitä päättelyä, ja mitä päättäväisyyttä toimia vastuullisesti toisia kohtaan. Ei siinä ajatuksenjuoksussa silti ole juuri tolkkua, ja siksi se kai tuleekin suurinpiirtein jumalaisen ilmoituksen varmuudella.

Eilen en juuri hetkahda moodin tullessa, käyn vain vaitonaisemmaksi. Ja myöhemmin, kun Fauni tivaa minulta asiaa, suostun puhumaankin siitä intettyäni ensin, ettei se mitään auta ja että tiedän kyllä, että vain hurisen ja että se menee ohi ja että todennäköisesti hänen on mukavampi olla, jos hän ei joudu kuuntelemaan sitä kaikkea. Fauni jotenkin järkyttyy kuulemastaan, mutta muistutan häntä, että se on vain moodi, että tiedän sen vain irralliseksi ääneksi ja sillä siisti. Fauni on niin tervepäinen, että se hämmentää. Oikeastaan vasta häneen tutustuttuani olen oivaltanut, miten tarkasti mieli valikoi usein ystäviä. Etenkin nuorempana valitsin hämmentävällä tarkkuudella ja täysin tiedostamatta monia ystäviä, joilla oli vähän samantapainen perusmoodi, pelko siitä, että itsessä on jokin kauhea puoli, jonka takia itseä ei voi rakastaa.

Ehkä se moodi on jopa kaikilla. On sekin mahdollista. Joissakuissa se silti on enemmän pinnassa kuin toisissa. Rasittava ihminen, kuvasi eräs psykoterapian ammattikirjallisuuden opus tuon moodin läpikotaisin riivaamaa olentoa. X on rasittava ihminen, eikä hän edes tiedä olevansa rasittava.

Minua kauhistutti ja huvitti lukea se kuvaus. Tajusin, että olen poiminut lähelleni nimenomaan rasittavia ihmisiä. Ja että olin itse rasittava, etenkin nuorempana. Vähemmän rasittava nykyään, mutta toki edelleen kaukana sellaisesta korkinpalasesta, jota elämä kantaa epäilyksettä ja häiritsevien moodien ulottumattomissa.

Isän syntymäpäivät lähestyvät. Koko isän puolen suku on kutsuttu, ja tilaisuus hermostuttaa minua jo kovasti etukäteen. Ehkä sekin kutsuu moodia. Äiti on hermostunut ja tilittää puhelimessa siitä, miten se, ettei siskoni tule (sisko ei ole puheväleissä äidin kanssa juuri nyt), varmasti synnyttää koko joukon spekulaatioita aasta ööhön. Isän suku on erikoistunut katastrofoimaan ja diagnosoimaan poissaolevia. Yritän varovasti sanoa, ettei sen ehkä ole niin väliä, ja että sukulaiset nyt ajattelevat, mitä ajattelevat, kun ne kuitenkin ajattelevat kielteisesti, onhan se jo nähty monesti. Oikeastaan haluaisin sulkea puhelimen, koska hermostus tarttuu. Tiedän äitiä harmittavan, kun tällä tavoin ryhdyin käytännön alalle, ja heidän pohtivan kuumeisesti, mitä sukulaiset saavat siitä irti. Pelkään myös, että jos joku alkaa horista jotakin lapsenlapsista isälle, jolle lapsenlapsettomuus tuntuu olevan vakavampi paikka kuin äidille, alan parkua tai pudotan skumppatarjoittimen tai jotakin. Tädin juhlissa autellessani kävi juuri sillä lailla: jännitys kävi niin suureksi, että käteni vain päästivät lupaa kysymättä irti kokonaisesta tarjottimellisesta skumppaa laseissaan, ja lasit ja tarjotin syöksyivät näyttävästi rämähtäen lattiaan, ja sitten aloin itkeä ja lähdin rauhoittuakseni kävelemään pariksi tunniksi, joten ei minusta siellä erityistä apua ollut, lähinnä kauheaa sotkua, enkä osannut tietenkään mitenkään edes määritellä asiasta tuohtuneelle äidille, mikä tarkalleen aiheutti tarjottimen putoamisen, paitsi ehkä ajatus, että pitää keskittyä, ettei kömpelyyttään pudota tarjotinta. Huooh.

On niin kummallista, kun joskus toisissa ympäristöissä ihmiset saattavat pitää ja jopa ihailla niitä piirteitä, joista tiedän saavani satikutia kotosalla. (Siis lapsuudenkodissa.) Niin kuin vaikka sitä, että haluan sanoa ei joillekin töille tai että minusta on tärkeämpää tarkkailla omaa jaksamistani ja elämän maistumista kuin uran rakentumista ja tittelien kertymistä. Kunhan tulen toimeen ja pystyn maksamaan laskut, sen pitää riittää. Hierojakoulussakin pelkäsin yritysnäyttöä kirjoittaessani saavani tarkastajilta sapiskaa moisesta asenteesta, mutta mitä vielä, sitä pidettiin terveenä ja realistisena lähestymistapana, osoituksena siitä, että tulen kyllä pärjäämään, meni alku, miten meni. Silti tiedän, että jos näyttäisin yrittäjyysnäytön vanhemmilleni (mitä en aio tehdä), he saisivat välittömästi kauhean syyllisyyskohtauksen ja alkaisivat pohtia ääneen, mikä kasvatuksessani on mennyt pieleen. Sitten he toteaisivat, jos järkyttyisin heidän reaktiostaan, että he rakastavat kyllä minua, mutta eivät ajatuksiani eivätkä käyttäytymistäni. Mikä jättää minut aina saman kysymyksen ääreen: mikä on tuo minä, jota he rakastavat, mutta joka ei selvästikään ole sellainen minä, josta voisin itse saada tietoa. Tai joka ei tunnu olevan vastuualueellani mitenkään. Mutta kylläkin huolialueellani, koska se on juuri se osa minua, jota he pystyvät rakastamaan toisin kuin vastuullisia toimiani.

Ohhoh, ehkä alan päästä tässä löristelyssäni johonkin oleelliseenkin. Ehkä tässä onkin jotain muutakin kuin vatvoksintaa. Nimittäin se, että tarkalleen ottaen se, miten itse toisille näyttäytyy, miten toiset itsen näkevät, ei voi kokonaan sijaita vastuualueellani (onkohan tämä aluemallintaminen vähän köpöä? no, antaa olla...) mutta se kyllä tapaa sijaita vankasti huolialueellani, ainakin jos nuo toiset merkitsevät jotakin itselleni. Koska en tunnu voivan sille mitään, että järkytyn, kun joku, josta pidän ja jonka seurassa viihdyn, jotenkin pöyristyy tekemisistäni tai tavastani jäsentää asiat tai jostakin muusta. Se tuntuu pahalta, vaikka kyseessä olisi silkka väärinkäsityskin. Usein asiat ovat korjattavissa, enkä ole mikään pahin huolenkantaja tästä asiasta, tosiaankaan, vaan aika huoletonkin, ja sillä lailla tuota huolta uhmaava, että saatan tunnistaa huolen, mutta sinnitellä sitä vastaan ja tolkuttaa sille, että heei, tämän ei pitäisi olla mitään vaarallista tai objektiivisesti ilkeää käyttäytymistä, vaikka tämä onkin ehkä jossain mielessä epäsovinnaista tai jotakin vielä hyvin uutta, ja vaikken tiedäkään, miten toinen siihen suhtautuisi, eli jos se häntä järkyttää, hän kertoo siitä, ja sitten voimme yhdessä pohtia, mitä asialle tehdään. Niin on tapahtunut moneen asiaan liittyen, usein ihan puun takaa, niin etten ole etukäteen edes osannut huolehtia toisen pahastumisen mahdollisuudesta, ja asiat on silti saatu ratkaistua. En voi alkaa jättää tekemättä kaikkea, minkä voin uskoa pahastuttavan jotakuta, koska lopulta voisin suunnilleen vain istua paikallani ja haukkoa henkeä pelosta. Ja sekin voisi pahastuttaa jonkun. Ei, anti mennä vain, ajattelen yleensä, ja annan mennä.

Mutta se ei tarkoita, ettenkö tuntisi huolta nahoissani. Epämääräistä huolta, jolle en oikeastaan voi paljonkaan, koska se tyttö, jota toiset rakastavat ja jonka he hyväksyvät, on joku sellainen, jota en oikeastaan edes niin tunne. Ehkä.

No, joka tapauksessa, moodi on nyt jättänyt minut rauhaan. Se liittyy iltoihin, väsymykseen.

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.

Kuvaus, selityksestä ei tietoakaan

Jotkut lukijat ja ystävät eivät ole ainoita, jotka ovat vähän huolissaan siitä, mitä minulle kuuluu. Olen myös itse havahtunut siihen, miten elämä tuntuu hajoavan, valuvan sormista. Viime vuorokausi on ollut sellainen hirviömäisyys, etten muista kokeneeni vastaavaa vuosikausiin. En oikestaan osaa edes arvioida, onko jotakin järkyttävää tapahtunut vai ei. Ei ehkä ulkoisesti tai ainakaan kukaan muu ei vaikuta yhtään järkyttyneeltä. Itse olen kyllä järkyttynyt, mutta tyypillistä kyllä en osaa tarkalleen selittää, mistä se kaikki johtuu.

Koska en osaa selittää, koetan kuvata tarkasti, mitä se kaikki tässä tarkoittaa. Kuvaus rakentuu toki kohti jotakin päämäärää. Tässä on ehkä taustalla halu saada tapahtumista sen verran käsitystä, että osaisin päättää, miten edetä.

Oikeastaan olon kiristyminen alkaa jo puoleltapäivin eilen. Silloin paljastuu, että Vompsu on kokenut voimakkaan masentavana asian, jonka olen kuvitellut hänen kokevan aika neutraalisti, koska hänen ilmaisunsa asian tienoilta on ollut varsin kiihkotonta ja käytännönläheistä. Huomaan, miten sinänsä hauskan päivän aikana koetan vakuuttaa ääneen ja hiljaisesti itselleni, etten voi olla vastuussa asioista, joita en ole huomannut. Mutta en oikein osaa asettaa rajaa näin enkä vakuuttua: Entäpä jos minun olisi pitänyt huomata? Entä, jos olenkin päättänyt jossakin tietoisuuteni laitamilla olla huomaamatta asioita, koska ne estäisivät minua noudattamasta omaa preferenssijärjestystäni? Miten voisin kehittyä herkemmäksi havaitsemaan pieniä johtolankoja, jotka kertovat toisen pahasta olosta?

Illalla kaikki ratkeaa lopullisesti hajalle, kun koetamme ratkaista erästä vaikeaa yhtälöä. Älyän välähdyksenomaisesti - tulkintahan tämäkin on, mutta kuvan tulkinnallisuutta on vaikeaa tajuta hetkessä - miten toivottoman samanlaista oma elämäni on. Samanlaista pähkäilyjä hämärien muuttujien kanssa, kumma toive, että äkkiä suhteet hahmottuisivat ja kaikesta tulisi selkeää ja siististi ratkeavaa, ja miten toivottoman pönttö saatan olla ongelmanratkaisutilanteissa, tuijottaa ja tuijottaa ja odottaa, että jumala koneesta pudottaa ratkaisun sievänä pakettina käsiini. Ja jos en osaa ratkaista tämmöistä yksinkertaista yhtälöä, niin miten ihmeessä voin kuvitella, että osaisin jotenkin elää tyydyttävällä tavalla? Äkkiä mieleeni tulvahtavat kaikki kritiikit viime keväältä saakka, ja minusta tuntuu, että elän isoa ongelmaa, jotakin, mikä pitäisi ratkaista vähän tarmokkaammin, mutta tarmo on hävinnyt, luvutkin hämärtyvät silmissä, saan taistella, etten alkaisi itkeä. Tuntuu niin tyhmältä istua tässä ja kuvitella, että minusta voisi olla jotakin apua tähän touhuun, nämä toiset ovat sentään tehneet sitä, mitä minullekin on koetettu syöttää järkevänä, opiskelleet matematiikkaa yliopistotasolla, ja minä olen tuhlannut aikani kaiken maailman jonninjoutavaan. Olen muun muassa kutsunut ihmisiä illallisille ja nähnyt vaivaa tekstatakseni menun kauniisti. Mitä sekään ketään hyödyttää?

Tunnen, ettei minulla ole oikeastaan mitään oikeutta elää. Tai jos onkin, se pitäisi jollakin tavalla lunastaa hyvin töin, enkä ole viime aikoina kai tuottanut kuin etupäässä huolta ja surua, ja olen äkkiä aivan väsynyt, ja sanon meneväni nukkumaan nyt. Kotona yksin langon hampaat ihmetellen käsien tärisemistä. Seison sängyn vieressä pyjama päällä ja itken ja tajuan, ettei nukkumisesta kyllä taida tulla mitään. Ei tällä tavalla. Niinpä puen ulkoiluvaatteet päälle ja painelen uusien kävelysauvojeni kanssa lumituiskuun ja yöhön. On jo yli puolenyön ja aamulla alkaisi koulu kahdeksan kolmekymmentä. Ei se mitään, koetan lohduttaa itseäni, tärkeintä on, että rauhoitun enkä päästä itseäni siihen tilaan, että alan laskelmoida, mikä olisi järkevin ja kivuttomin tapa päättää päivänsä. On käveltävä, kunnes tunnistan jalkani ja elämänhaluni. Ja totisesti kävelenkin. Hiki alkaa valua selän keskivakoa, survon sauvoja pehmeään lumeen, kuovin vauhtia nilkoilla.

Yleensä käveleminen riittää rauhoittamaan, mutta nyt niin ei käy. Ja koska on jo yö ja pitäisi nukkua, on päästävä johonkin ratkaisuun. Elämässäni on jotakin pielessä, jos tulen näin helposti näin surulliseksi, levottomaksi ja armottomaksi. Jotakin ylikuormaa, se olisi saatava purettua. Vähitellen alan hahmottaa, miten julmaa on sillä lailla kävellä yössä ja miettiä näitä asioita, koetella mielessään kaikkia ratkaisuja. Kyllä toisten osallisten pitäisi tietää, millaista mielikuvatyötä teen. Niinpä kävelen kotiin, puhun lyhyesti Vompsun kanssa ja kapuan rappuset ylös Faunin luo kauhusta jäykkänä. En tiedä ollenkaan, mitä tapahtuu. Minulla ei ole minkäänlaista arvaustakaan. Enkä koe osaavani ilmaista oikein mitään. Pyörittelen avaimia kädessäni, voin hätätapauksessa ojentaa ne ja paeta, jos tilanne käy oikein kammottavaksi. En pysty lopettamaan itkemistä mitenkään, olen kauhuissani ja lamaantunut ja järkyttynyt siitä, mitä sanon. Fauni nyökyttelee vakavana, muttei suutu eikä tule surulliseksi. Ei hän sillä lailla järkyty, vaikka saankin jossakin vaiheessa muodostumaan kuvan siitä, että voi olla, etten enää jaksa suhdetta, mitään suhdetta. Kun hän kerran jaksaa pysyä niin rauhallisena, rauhoitun vähitellen itsekin. Ei nyt tietenkään niin, että lakkaisin täysin itkemästä tai pelkäämästä, mutta alan vähitellen hahmottaa, miten ääliömäistä ongelmanratkaisua olen taas tekemässä. Pelko ja ikävä ja suru vaihtuu osittain kauhistukseen ja häpeään omasta ääliömäisyydestä. Haluaisin vajota maan alle tai kadota ja inhoan itseäni pistävästi. En mielestäni ansaitsisi lainkaan hyvää kohtelua vaan jonkin kamalan rangaistuksen. (Olkoonkin, etten usko rangaistuksiin, joskus tunnen, että olisi oikeudenmukaista, että minulle langetettaisiin sellainen. Kun olen tarpeeksi sekava.)

Kello on yli neljän aamuyöllä siinä vaiheessa kun olen rauhoittunut sen verran, että epäilen osaavani nukahtaa ja ymmärrän, että olen sellaisessa moodissa, jossa ei ehkä kannata tehdä kauaskantoisia kertaratkaisuja kuten katkoa ihmissuhteita. Halaamme ja hipsin alakertaan. Haluan nukkua kissojen luona. Nukahdan heti. Mutta voi, kun kello soi kuusi neljäkymmentäviisi, länttäänkin vain puhelimen kiinni ja ajattelen unenpöppörössä, etten todellakaan voi jaksaa, ei nyt, ei todellakaan.

Herään vasta kun kello on jo yli kymmenen, ja koulu alkanut aikapäivää sitten, koko päivä samaa opettajaa, sitä samaa, jonka jutuille en osaa nauraa siinä missä kaikki muut. Istun sängyssä ja halaan polvia ja tunnen kauhua siitä, että joudun menemään tunneille kesken kaiken. Opettaja ehkä kysyy jotain tai sitten vain vitsailee jotakin maanantain myöhäisestä alusta, ja äkkiä tajuan, etten mitenkään voisi kestää sitä. Mutta olen ollut kaksi aiempaa maanantaita poissa, ensin keuhkoputkentulehduksessa ja sitten mahataudissa, ja tajuan, että alkaa näyttää aika epäillyttävältä, jos olen taas maanantain poissa, ja nyt ei ole oikein edes mitään kunnon syytä. Tiistai vielä alkaa liikunnalla, enkä tiedä, missä sitä on, ja mitä kamoja pitäisi ottaa mukaan, jos en nyt mene koululle ja kuule asiasta. Tai soita jollekulle. Mutta jos soitan, tuo toinen varmasti kysyy, olenko ollut sairaana, ja mitä siihen voisi nyt vastata? Kauhistun ja itken hieman ja huomaan, etten osaa nyt mitenkään päättää, mennäkö kouluun vai ei, ja sitten tajuan, etten ole käynyt herättämässä Faunia ja hänkin on valvonut myöhään, ehkä hän onkin asunnossaan nukkumassa, ehkä hän osaisi keksiä, mitä voin tehdä. Kapuan portaat yläkertaan, mutta asunto on tyhjä. Katselen hetken liikennettä ikkunasta ja lueskelen ikkunalaudalla makaavien nuottien nimiä ja sitten päätän, että jos menenkin kouluun ruokatauon aikaan, silloin voin livahtaa luokkaan huomaamatta, opettaja ei tee siitä numeroa. Tosin en oikein edelleenkään tiedä, mitä voisin sanoa syyksi aamun poissaololle. Mutta ehkä voisin keksiä jotakin tai sanoa vain, että on tapahtunut jotakin surullista ja vaikeaa, en jaksaisi ehkä suullisesti sanoa kaikkea siinä ryhmän kuullen.

Olen tyytyväinen ajatukseen ja haluan jollakin tavalla sovittaa senkin, että sijaitsen vielä kotona enkä koululla. Avaan tietokoneen ja teen yhtä yrittäjyyden kotitehtävistä, on melkein kuin olisin tunnilla, ehkä nyt kehtaan mennä iltapäivän tunneille. Ja ihan totta: mieliala kohenee, tuntuu melkein siltä, että on ihan oikeutettua, että joskus voi olla niin vaikea olla, että menee vasta iltapäivän puolella kouluun, ainakin tässä yritän ja ponnistelen. Ja pidän silmällä kelloa, ja kun se on tarpeeksi, kiskon ulkovaatteet päälle ja sauvakävelen kouluun. On päivä, ihmisiä on ulkona vain vähäsen. Mitä lähemmäs koulua pääsen, sitä piinaavammaksi käy jännitys. Entä jos alankin itkeä, kun kysytään, miksi olen ollut poissa aamun? Mutta pidän itseni lyhyellä ohjalla ja pakotan itseäni koulua päin. Ei siitä tule mitään, jos nyt alan panikoida ja karkaan. Tiedän lukiosta oikein hyvin, miten helposti lintsaamiset kertautuvat. Silloinkaan minulla ei ollut sanoa mitään järjellistä syytä sille, miksi oli ollut poissa, enkä osannut myöskään oikein valehdella. Vai miltä kuulostaa: Tuntui, että kuristun, kun astuin bussista ulos, ja sitten olikin pakko lähteä kävelemään toiseen suuntaan, koska joku olisi voinut kysyä, missä olen ollut edellisenä päivänä. Tai että olikin pakko jäädä bussista jo aiemmin pois ja kävellä Punavuoressa koko päivä, koska ajatus kouluun menemisestä pelotti vain liikaa.

Ei, tälle ei ole koskaan ollut kunnon syytä eikä nimeä, enkä halua missään nimessä, että tämä alkaa uudelleen, että se karkaa hallinnasta samalla tavalla kuin lukiossa. Ei ihme, että niskakarvani sojottavat pystyssä ja puut näyttävät vääntelehtivän lumitaakkansa alla. Ei ihme, että tuntuu kuin vastaantulijoiden silmät poraisivat tulisia uteliaisuusreikiä. Olen väärässä paikassa väärään aikaan, mutta sinnittelen eteenpäin kohti koulua. Pihalla minua hävettää, mutta koetan pysyä kasassa. Ovi, magneettilukon avain, zrrt. Sulahdan aulaan, koetan tähyillä luokkatovereita. Koulu vaikuttaa tyhjältä ja kaikuvalta. Juoksen alakertaan, vaihdan taas sisävaatteet kaapeilla, lähden etsimään luokkaa. Pidän ryhdin kannettuna ja hymyilen ystävällisesti tutuille opettajille ja sanon hei. Aivan kuin sydämeni ei olisi loikkaamassa suusta lattialle aamiaisen kanssa. En tiedä, miksi tuntuu tältä, tämä on vain kestettävä. Luokkahuoneen ovessa on lappu siitä, että tunnit on siirretty luokkaan kolmekymmentäyksi. Etsin seuraavan vartin luokkaa kolmekymmentäyksi. En löydä sitä koulusta, ja minua vaivaa tuntu, että tämän täytyy olla painajaista, josta epäilemättä kohta herään. Mutta en herää. Norkoilen hetken vahtimestarin kopilla, josko hän lennähtäisi paikalleen ja voisin kysyä häneltä. Mutta mies on teillään. Niinpä kierrän koko koulun sisätilat - onko niitä vielä jossakin, minne en osaa hakeutua? - ja joudun typertymään saman faktan edessä: ei sitä hemmetin luokkaa ole täällä. Samalla tajuntaani syöpyy hiljalleen tieto siitä, etten ole nähnyt yhtään luokkalaistakaan käytävillä. Ne ovatkin pitäneet ruokatunnin toiseen aikaan ja joudun siis rymyämään luokkaan näyttävästi kesken tunnin, varmasti vastaamaan johonkin kysymykseen tai ainakin ottamaan vastaan jonkin särmikkään ja hauskaksi tarkoitetun kuittauksen ja ehkä naurunremakan, ja äkkiä tiedän, etten pysty siihen, en nyt, kaikki vääntyy liian painajaismaiseksi ja jalkani ovat tytisevää hyytelöä eikä aamiainen halua pysyä vatsassa. Harpon alakaapeille, kiskon päältäni sievät sisävaatteet ja sulloudun takaisin kuoritakkiin ja -housuihin ja sieppaan sauvat ja rukkaset ja kipuan portaat ja kiidän käytävien halki kohti ulko-ovea, en halua törmätä kehenkään tuttuun nyt, he voivat sanoa tai ajatella jotakin, enkä kestä olla minkään heijastuksen kohteena, ja minusta tuntuu, että kaikki se väärässä ajassa ja paikassa oleminen ja painajaisessa käveleminen näkyy kilometrien päähän, vaikka koetankin pitää ryhdin ja ilmeen ja vahtimestari istuu kopissaan ja nyt voisin vielä kysyä häneltä ja riisua vaatteet taas kerran ja laittaa sisävaatteet ja etsiä luokan, mutta katson vahtimestaria tyrmistyneenä ja näytän magneettiavainta lukolle ja lurahdan ulkoilmaan.

Pihalla pelästyn ajatusta, että ehkä salaperäisessä piiloluokassa on ikkunat, jotka antavat sinne pihalle, ehkä joku näkee minut, kiroan tunnistettavia kirjavia hauskoja vaatteitani, nyt olisi eduksi maastoutua mustanharmaaseen, ja sauvon tieheni hurjaa vauhtia. Mitä jos joku on nähnyt minut ja kysyy jotakin? Mitä ihmettä siihen voi vastata? Että oli jo valmiiksi paha olla ja alkoi tuntua yhä painajaisemmalta ja kun luokkaa ei löytynyt, pakeni paikalta? Voi luoja, että tunnen itseni naurettavaksi painellessani kauheaa vauhtia metsään turvaan. Pää vilisee kysymyksiä: Miksi tämä taas alkaa? Miten saan katkaistua tämän? Mitä ihmettä sanon nyt luokanvalvojalle? Miten ihmeessä uskallan huomenna kouluun? Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä, jos en uskalla huomenna kouluun? (Keskiviikoksi kyllä uskallan, Fauni tulee heti aamusta hierottavakseni, hän voi varmasti viedä minut vaikka kädestä pitäen sisään.) Haluan huomenna kouluun, mutta mitä ihmettä voin sanoa? Ettei oikein ollut minun päiväni eilen, eh? Tuntuu jotenkin masentavalta, että nämä koulun alkua siivittäneet pelot ovat nyt näyttäytyneet uudestaan konkreettisina ja vaikeina peitota. Että vaikka olen kuudentoista sijaan kolmenkymmenenviiden ja vaikka olen itse valinnut koulun ja haluan käydä sitä, minun on silti käytännössä hyvin vaikea mennä sinne, jos asiat menevät vinksalleen sen verran, että nukun pommiin yhtenä aamuna. Ei, tästä ei saa tulla kierrettä.

Käveltyäni kotiin koetan suhtautua asiaan jotakuinkin järkevästi: Hitto, yksi päivä, ei minua teuraaksi pistetä, ja jos huomenna en pysty menemään kouluun, voin mennä lääkäriin ja puhua lääkärille tästä, saada diagnoosin ja lääkkeet, mutta kun en halua niitä, en oikein usko siihen tapaan ratkaista ongelma, ja entä jos huomenna kaikki ovatkin muualla ja en vain tiedä sitä ja ja ja ja. Ja että ei minun ole pakko selvittää tätä poissaoloa välttämättä yhtään mitenkään. Voin vaieta siitä ja jos luokanvalvoja kysyy jotakin, voin kertoa, että minulla oli silloin hurjan vaikeaa enkä oikein pystynyt olemaan itkemättä. Ehkä jo parin päivän päästä osaisin vastata niin. Nukun pitkät päiväunet, sitten alan kirjoittaa tätä, jotta saisin edes vähän selvää siitä, mitä on tapahtunut. Edes kuvauksen tasolla.

Tuntuu jotenkin hirvittävältä ja väärältä olla näin solmussa välillä. Etenkin kun sitä ei oikein osaa selittää mitenkään. Ei minun lapsuuteni tai nuoruuteni ole mitenkään hirvittävä. On vaikeita yksityiskohtia, mutta ne eivät ole mikään salaisuus ja puhun niistä usean ihmisen kanssa kahdenkesken ja minusta tuntuu, että olen niiden kanssa ihan riittävän sinut, jotta ne eivät kummittele koko ajan. Toki minulla on auktoriteettiongelmia ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta eivät ne nyt mikään sairaus ole eivätkä enimmäkseen saa minua käyttäytymään päätönkalkkunasti. Aika harvoin paha olo tiivistyy tällä lailla käsin kosketeltavaksi. Aika harvoin enää karkaan tilanteista tai kotoa. Enkä ole tätä ennen lintsannut koulustakaan nyt tässä koulussa. (Jotenkin tuntuu roisilta sanoa tätä lintsaamiseksi, se sana mieltyy johonkin paljon laiskempaan ja mukavuushakuisempaan toimintaan. Vai onko kaikilla lintsaajilla sama kauhu? Tai edes suurella osalla heistä?)

Jokin sentään ratkeaa. Koulutoveri roikkuu facebookissa, ja kysyn häneltä muina naisina, miten huomisen tunnit. Ei niistä kukaan muukaan tiedä. Koululle vaan ja mukaan sisäliikuntavaatteet. Toivon, ettei kukaan kysy mitään, koska en osaa selittää poissaoloani, ja kuvauskin on pitkähkön puoleinen ja sisältää lukuisia absurdeja yksityiskohtia kuten unen ja valveen sekoittumisen ja vakavan epäilyn, etten voi olla valveilla. Toivottavasti olen huomenna paremmassa jamassa, vähemmän itkuinen ja toiveikkaampi. On kyllä vaikea kuvitellakaan, etten olisi...

Tämä ei totisesti ole ollut minun päiväni.

Epämääräisiä rahinoita

Sairastumisessa tuntuu kurjimmalta lopulta sosiaalinen puoli. Se, että hengitys sattuu ja rahisee epämääräisesti, ei tunnu niin uhkaavalta kuin yksin jääminen. Näinkö epidemiat marssivat, tämäkö niitä tehostaa? Peruutan työvuoron, iltamenon ja brunssin. Se tuntuu jotenkin raukkamaiselta ja epäasialliselta, vaikka olen niin väsynyt, etten oikein pysy tolpillani ja yskä hakkaa hakkaamistaan. Tuntuu, että koko maailma, värikäs ja kiinnostava ja osaava ja ystävällinen maailma solmiutuu jossakin toisaalla, tapahtuminen jatkuu, ja itse on harmaata käppyrää, joka yskii sängyn pohjalla eikä jaksa laittaa mitään ruokaa, syö tuliaissipsit ja syntymäpäiviltä jääneet keksit ja muutaman mandariinin ja ei pysty yskimiseltään nukahtamaan. Toivoo että joku tulisi kotiin ja tekisi ruokaa tai hakisi ruoan ravintolasta styroksilaatikossa, tai soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu, ja se toive tuntuu liioitellulta, huomion hakemiselta, ei sairastamisessa ole mitään kiinnostavaa, sairastaminen on rasittavaa ja tylsää rään kirnuamista: ajatus ei liiku, ei naurata, ei jaksaisi edes rakastella.

Huoli palaa kerran toisensa jälkeen. Voinko enää palata takaisin terveiden maailmaan? Ja äkkiä ei edes tahdo palata, tuntee etääntyneensä, tai toisten etääntyneen, oivaltaa, miten paljon helpompi monen on olla, jos itse ei ole paikalla, heille jää enemmän tilaa, ei tule mieleen ristiriitoja, jotka on näennäisesti ratkaistu, muttei mikään kai koskaan täysin ratkea, ymmärtää selkeästi, ettei osaa kuulua kuitenkaan joukkoihin, on liian vanha ja sairas ja illuusioton, moodin totuudentorveus tuntuu ehdottomalta, kaikki muu näyttää sillä hetkellä typerältä valheellisuudelta, silmien ummistamiselta. Eiväthän ihmiset oikeasti välitä. En minäkään. Sanon voi ja harmillista, mutta ei minulla ole voimavaroja sen kummempaan. Voin käydä hakemassa jollekulle appelsiineja kaupasta ja tehdä lämmintä mehua. Voin kantaa kirjoja ja laukkua, kun toisella on kyynärsauvat. Mutta paraneminen on tehtävä itse. Oivaltaminen on tehtävä itse. On aika harvoja asioita, jotka voi pohjimmiltaan tehdä yhdessä tai jossa toinen voi paljonkaan auttaa. Niin sitä sitten makaa hämärässä silmät kiinni, koettaa pysyä toiveikkaana sen suhteen, että ehkä joskus toisaalla tuntuu toiselta. Että ajatukset ja mielentilat ja mielialat ja minäntilat lipuvat taivaalla pilvien käsittämättömyydellä. Majesteettista, raskasta höyryä barokkikupruin tai ohutta suikaletta joka tuskin varjostaa iloa. Ei tässä nyt ainakaan mitään rypemistä kaivata. Mutta mieli on jo kääntänyt selkänsä ajatukselle ystävyyden periaatteellisesta mahdollisuudesta. Sairaus on kannettava yksin.

Paitsi että sitten on äiti, ja äkkiä aiempi yksinolokin tuntuu tavallaan lohdulliselta, kun on ponnisteltava puhelimessa, ettei kuulostaisi liian väsyneeltä tai itkuiselta.

Äiti nimittäin soittaa, vaistoeläin äitiä alkaa huolestuttaa se, ettei kukaan ole soittanut hänelle. Tai että joku on soittanut, mutta puhelin on esimerkiksi ollut rikki. Heidän lankapuhelimensa käyttäytyy kummallisesti, äiti paljastaa. Ja muutenkin on ollut koko päivän semmoinen olo, ettei sinulla ole kaikki ihan kunnossa nyt. Että tulet ajatuksiini koko ajan. En myönnä soittaneeni. Mutta kenen ääni tämä on, äiti kysyy, ei ehkä näin teatraalisin sanankääntein, mutta sinnepäin, et sinä ole aiemmin tältä kuulostanut, sano kauanko flunssa on oikein päässyt jatkumaan, ja kuumettakin ollut, pitäisikö sinun nyt mennä lääkäriin tai sairaalaan heti, pitäisi tietysti, mikset mene. Kummallinen matala ääni vastaa äidille, rauhoittelee, perustelee huomista maanantaita ja terveyskeskusta. Äitiä pelottaa, ettei terveyskeskuksessa oteta hoitoon. Otetaan siellä, sanon. Sinä et ikinä lapsenakaan valittanut, äiti moittii, sinä vain teit kaiken saman kuin terveenä, mutta näytit muumiolta. Nauran kummallisella äänelläni ja kysyn, mitä muumiolta näyttäminen tarkoittaa. No muumiolta, et hymyillyt etkä innostunut. Samanlaista se on minulla, sitten, yksikin kerta kun olimme juuri muuttaneet, muistatko sen kun se asunto oli liian pieni meille ja etsittiin asuntoa kaksi vuotta, kaksi vuotta juostiin joka ainut vapaapäivä näytöissä, olisihan niitä asuntoja ollut tietysti jos olisi ollut enemmän rahaa mutta kun ei ollut, oli vain tämmöiset rahat, miten niillä saa asunnon Helsingistä, siihen aikaan pankit olivat varovaisempia yrittäjien lainoittamisen suhteen, sitten löytyi se asunto ja me ei tykätty siitä mutta oli se isompi ja oli muutettava, ja minulla oli ollut flunssa ja en jaksanut mitään, olin ihan muumio, sanoin vain isille että käy sinä ostamassa joku liesi ja pesukone, osaat sinä, ja se osti ihan vääränlaiset, mutta huomasin sen vasta kun olin terve. Niin, sanon, minusta tuntuu kyllä nyt aika muumiolta. Paitsi että olen myös huolissani kaikesta. Että jaksanko koulun. Että onko minulla enää yhtään ystävää kohta kun olen koko ajan kipeä. Kyllä sinun pitää mennä lääkäriin, inttää äiti. Niin niin, sanoin jo, että menen huomenna, vastaan. Väsyttää tämä kaikki, tämän keskustelun kääntyminen peilikuvakseen tuon tuosta, ei minulla mikään ole, mene nyt lääkäriin, ei tämä ole niin vakavaa, on se.

No entä matka, kysyy äiti. Miten teidän matka jos olit vähän kipeänä koko ajan. No miten se, ihmeesti sitä jaksaa. Hengittäminen sattuu ja väsyttää kummasti, mutta jotenkin sitä pääsee ylämäkien päälle. Joinakin päivinä vain kirveli limakalvoilla ja paleli, ei sen kummempaa, se tuntuu melkein siltä kuin olisi jo terve. Vaikka leijuikin vähän toisaalla ja ihmetteli, miten muita ei palele ilman pipoa ja takkia ja miten ne jaksavat koko ajan innostua vähän kaikesta näkemästään. Yskin. Äiti sanoo, että tuo kuulostaa ainakin keuhkoputkentulehdukselta.

Lääkäri on samaa mieltä tänä aamuna. Epämääräisiä rahinoita. Olemme diagnoosista samaa mieltä, samoin jatkotutkimuksista. Keskustelemme lyhyesti yskänlääkkeiden tehosta ja plasebosta, saan reseptin neljänneslitran pulloon varoituskolmiollista plaseboa, koska tahdon niin. Minusta plasebossa ei ole kausaalisesti ottaen mitään kummallista. Käytän myös tahtomisen käsitettä, ei se ole ilmiönä sen ongelmattomampi kausaalisesti kuin plasebokaan. (Ja ne saattavat liittyä yhteen hämärin tavoin, eikä se hämäryyskään haittaa minua, koska intuitiivisesti ne tuntuvat saman emoilmiön tai tapahtumisen eri särmiltä.) Ainakin yskänlääke tuntuu pysäyttävän yskän. Siunattu plasebo. Saan myös antibiootit. Lääkäri tahtoo niitä enemmän kuin minä. Minusta alkaa nimittäin lääkärissä tuntua jo siltä, että tulehdus on taintumassa. Miten muuten muka innostuisin plasebosta tällä tavalla? Tuntuu kuin olisi päässyt hipaisemaan nimeämisen ja nimellä kutsumisen magiaa: nyt kun epämääräinen rahina on muuttunut diagnosoiduksi keuhkoputkentulehdukseksi, saan siitä ihan eri tavalla otteen.

Saan puhelimitse tiedon tulehdusarvoista ja luvan palata ihmisten ilmoille jo huomenna, jos kuume ei tänään nouse ja minusta tuntuu illalla ja aamulla siltä, etten ole umpiväsynyt. Koetan hahmottaa, haluanko palata. Ei, en taida haluta, mutta kahden viikon päästä on näyttö, joten menen kyllä kouluun, jos en ole liian uupunut. Olisi kätevämpää sairastua kesällä, silloin olisi helpompaa solahtaa takaisin vuorovaikutuksen pyörryttävyyteen. Nyt se kaikki tuntuu vain halvaannuttavan pelottavalta. Koulussa toiset ovat aloittaneet jo, tuntuu entistäkin ulkopuolisemmalta mennä sinne eri päivänä kuin muut, heidän itsestäänselvyytensä ovat jääneet minulle mysteereiksi, ja ystävät ovat puhuneet keskenään asioita, joista en tiedä mitään, enkä osaa luottaa siihen, että saisin koskaan enää tolkkua mistään. Tunnen äkillistä halua paeta pelkästään virallisiin kertakohtaamisiin, kuten kohtaaminen lääkärin kanssa, niistä voi selvitä vaikuttamatta täysin ääliömäiseltä. Jatkumot ovat katkenneet. Ehkä uni solmii ne, kun valve ei selvästikään pysty.

Saan nukkua iltapäivän, totutella siihen karmeaan ajatukseen, että palaan sosiaaliseen ulottuvuuteen epäsopivana, ulkopuolisena ja jokseenkin haluttomana kirimään kiinni kaiken, mikä on käsitelty käpristellessäni yskää. Minun pitäisi jaksaa mennä apteekkiin, hakea lääkkeet, en mennyt heti, koska arvelin, että jaksan nyt mitä vaan ja halusin ensin kuulla tulehdusarvot puhelimessa. Mutta äkkiä lääkärissä käymisen synnyttämä tarmonpuuska raukeaa ja sama uuvuttava harmaus levittyy sitkeänä jarruttamaan hengittämistä, rahisee keuhkoputkissa ylös ja alas, kuvittelen ruohikon, jota tuuli tuivertaa vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, ilmavirran kierittämät kuoriaisparat, lääkäri on soittanut jo ja voisin mennä apteekkiin, ei sinne ole niin pitkä matka, mutta uni istuu rintakehällä ja heiluttelee sääriään, nimi lipsahtaa otteestani, hengitysteissä rahisee epämääräisesti ja tajunta painautuu matalaksi, näkymättömiin.

Aponeurosis palmaris ja muita neuroottisuuden merkkejä

Vapaapäivän aamuna herään kuuden pintaan. Vatsaan sattuu ja päässä poukkoilee kasa latinankielisiä termejä ja lihasten insertioihin ja origoihin liittyviä kysymyksiä. Kiinnittyikö esimerkiksi m. palmaris longus muuallekin kuin kämmenen kalvojänteeseen, aponeurosis palmaris? Oliko sillä muita funktioita kuin ranteen palmaarifleksio ja kämmenpohjan jännitys?

Kouluun rentoutuminen on katkennut. Olen jysähtänyt päin seinää. Perjantaina anatomian tunnilla (se tarkoittaa eilistä, vaikka siitä on kokemuksellisesti tuhansia vuosia) ilmoitetaan koepäivä, johon pitää opiskella koko yläraajan luut ja lihakset kaikkine kyhmyineen, kiinnityskohtineen, liikesuuntineen, funktioineen. Ei se kuulosta pahalta päivällä, olenhan jo paiskinut töitä niiden kanssa. Olin kyllä ajatellut, että minulla on aikaa syyslomalla ajaa käden anatomia kunnolla sisään, mutta hyväksyn helposti perustelun, että syyslomalla pitää olla jo muita anatomian haasteita. Selvä, ajattelen päivätajunnassani, sitten tähtään yläraajan täyteen kirjalliseen osaamiseen vasta toiseen tutkintotilaisuuteen, joka on sentään vasta tammikuussa. Kunhan nyt tentti menee läpi ja tulee esiluettua nämä. Valveessa tähän päätökseen on helppoa rentoutua.

Mutta annas kun pääsen jalkapallokentälle pitkästä aikaa. (Varpaani on edennyt sen verran vähäsärkyiseen vaiheeseen, että uskallan kokeilla juoksemista ja potkimista.) Eikös vain tieteellinen termistö ala myllätä päässäni, ja huomaan pallon perässä hölköttäessäni aprikoivani, ehdinköhän nyt sitten viikonloppuna lainkaan kerrata kyynärvarren pinnallisia fleksoreita. Enkä haluaisi olla huolissani näistä asioista, en ollenkaan. Tiedän oikein hyvin, ettei siitä ole ainakaan mitään apua, että alan nähdä painajaisia, säpsähtelen monta kertaa yössä hereille, hinkuan stressissäni rasvaista ruokaa ja sitten kärsin vatsanpuruista sitä ahmittuani. Siitäkään ei ole apua, jos ylikompensoin nollasta sataseen -stressivastetta ja tenttijännitystä ja lyön läskiksi, laiminlyön harjoitteet ja karkaan sijaistoimintoihin. (Harvemmin kyllä niin teenkään, ahdistukseni on aikamoista eikä se oikein salli eskapismia.) Tiedän hyvin, että kaksi viikkoa on ihan hyvä aika valmistautua, jos uhraa asialle vaikka tunnin illassa. Ei silloin tarvitsisi heräillä, tuntea paniikkia, kärsiä oksettavasta olosta.

Mutta kuinka kommunikoida tämä keholle?

Sillä enkö tänä yönä heräilekin tuon tuosta ja enkö kuuden aikaan luovuta pelin ja syö muutaman leipäviipaleen ja omalta palstalta korjatun avomaankurkun ja kaiva esiin anatomian muistiinpanot? Kyllä vain. Turhaanhan minä sängyssä makaisin ja ahdistuisin ahdistumistani. Vakuuttuisiko keho kenties, jos se alkaa huomata, että vähän kerrassaan opin jotakin? Voisiko kehoni joskus ryhtyä uskomaan, että selviän tentistä, olen selvinnyt kaikista tenteistä ennenkin? Mistä ihmeestä tulee tällainen stressivaste, joka ei antaisi nukkua lainkaan? (Äidiltä, vastaa tajunnan laitama. Eihän äitikään nuku. En halua kaikkia äidin tulehdussairauksia, en taatusti.) Mitä pelättävää minulla tarkalleen ottaen on? Että unohdan muutaman kiinnityskohdan tai merkkaan ne väärin kaavioihin? Että sekoitan keskenään pari pikkuista lihasta, jotka voisin käytännön työssä helposti tarkistaa manuaalista työhuoneen kirjahyllyssä? Kuulostaapa vaaralliselta. Mutta pilkallisuus ei auta lainkaan. Tällainen tämä keho vain on tässä ja nyt. Tällainen se on ollut niin kauan kuin muistan. Ja jo sitä ennen, mikäli vanhempiini on uskominen. Intensiivisesti suuntautuva. Mikä tarkoittaa hajamielisyyttä toisaalla. Ankaraa priorisointia.

Se tekee vähän vihaiseksi. Haluaisin priorisoida tietoisesti, vaikken usko mihinkään tietoiseen ihmiseen tai täysimittaiseen rationaalisuuteen. Kehoni vain ottaa jonkin tavoitteen, nyt, tässä, anatomian tentin, ja asettaa sen kaiken muun edelle. Se ei kysele lukemiani tietoja sosiaalisten suhteiden stressinpurkukyvystä tai unen tärkeydestä. Se jyskyttää tieteellisiä termejä, suuntaa koko elimistön tenttipäivää eli lokakuun yhdeksättä kohti. Lokakuun kahdeksas on toinen tentti, mikrobiologiaa. Ei tunnu kaukaa haetulta arvaukselta, ettei se tentti mene ihan nappiin. Siihen ei vain riitä resursseja. Tenttien jälkeen on syyslomaviikko. Valvetavoite voisi olla, ettei stressin lauettua sairastaisi koko lomaviikkoa. Mutta tietoisuuden rajamailla ja tavoittamattomissa vipattava intentionaalisuus ei piittaa tuosta valvetavoitteesta. Saan keskeytettyä sen hetkeksi meditoimalla ja syvähengittämällä, mutta ei se rauhoitu kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Viimeistään kun unen rentous valtaa koko olemuksen ja valvetajunta sulkee silmänsä, pirullinen suuntautuneisuus alkaa riehua unissa ja herättää niistä keskelle yötä.

Tuntuu hurjalta, että on tietoisesti ilmoittanut haluavansa kouluun ja suostuvansa sietämään näitä tiloja. Kymmenen kuukautta ei ole pitkä aika, mutta unettomina öinä ja ahdistuksessa mitattuna se voi olla aika tavalla.

Ajattelen tuntemiani ihmisiä ja heidän stressinhallintakeinojaan. Muistan entiseni, joka yksinkertaisesti ei tunnu lainkaan kokevan stressiä. Hän saattoi nukkua kesken hirvittävintä rutistustakin päiväunet jonkun sohvalla. Se on minusta ollut aina hurjan ihailtava piirre, koska en osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaista kehoa, joka suhtautuu niin suvereenisti stressiin. Tiedän, etteivät omat keinoni ole mitenkään pahimpia mahdollisia ja että olen kehittynyt huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja että puutteensa on vain siedettävä. Mutta silti tunnen, miten väpätän jossakin rajoilla ja yöllä näen painajaista johtajaopettajan puhuttelusta, jossa hän sättii esseetäni ja sanoo, että kun minulla nyt olisi ollut tilaisuus näyttää kynteni, niin tämäkö sitten on tulos, ja että häntä harmittaa, millainen ääliö olen, ja unessa itkettää, mutta puren huulten sisäpuolta ja koetan näyttää siltä, ettei minua ollenkaan huolestuta asiaintila.

Mitä ovat nämä pelot? Ne ovat jotakin valtavan syvää ja laajamittaista, jotakin minne en ulotu, vaikka kuinka koetan päästä niistä selville ja penkoa painajaisten tunnelmaa. Eikö auta mitään, että antaa itselleen valveessa luvan epäonnistua ja erehtyä? Eikö sillä ole mitään väliä, että asettaa tavoitteensa tietoisesti sellaisiksi, että ne voi saavuttaa ilman mittavia flippaamisia? Kyllä, olen melko varma, että kyse on peloista. Unien tunnelma on pelokas, suuntautumisen intensiteetin yllä häilyy nimetön, kaikenkattava uhka, joka tuntuu painostavan koko oikeutta elää ja hengittää. Huomaan hengittäväni syvemmin ikään kuin olisin koko ajan valmis juoksemaan kohti tai karkuun, tarttumaan, heittäytymään. (Se ei sovi yhteen sen kanssa, millaiseksi stressihengitystä kuvataan: pinnalliseksi.) Nimetön ahdistus.

En tiedä, onko tällä jotakin tekemistä sen kanssa, miten minua on aivan pienenä kasvatettu. Ettei mitään ole annettu ilman äärirajoille ponnistautumista. Onko tämä sitä ahdistusta, että koko ajan on ryömittävä pidemmälle, kurkotettava tarmokkaammin, totta hemmetissä opin nopeasti pikkulapsena ja myöhemminkin, opin monet asiat ennen kuin olisi tarvinnut, mutta onko tämä sen hinta? En osaa olla ajattelematta tätäkin, äidin kertomusta aktivointiharjoituksista, joita tehtiin kaiken aikaa, koska hän halusi lapsensa kehittyvän nopeammin ja tarmokkaammaksi kuin muut. Että oli ryömittävä, jotta sai lelun. Myöhemmin, että oli perusteltava, miksi jokin harrastus olisi hyödyllinen ja kasvattava, jotta sitä sai alkaa harrastaa. (Hauskuus ei koskaan riittänyt perusteeksi.) Miksi? Koska maailma on armoton ja paha ja on ponnisteltava tosissaan selvitäkseen - äidin maailma on edelleen sellainen. Kukaan ei taatusti tule auttamaan. Oliko koskaan mitään tilaa, jossa olisi saanut vain levätä ja olla? Voisiko sillä olla yhteyttä tähän?

Ja - jos nyt tietoisesti annan itselleni luvan asettaa riman matalammalle, suhtautua lunkisti (heh) tenttiin ja oppimiseni hitauteen, kuka antaa luvan tuolle kehon ahdistukselle? Kuka sallii sen hellittävän? Tai mikä? Jokin varhainen, ammoinen maailma, joka on, esikielellinen malli?

Olen puhunut tälle stressille tai pelolle tai ahdistukselle tai automaattisuunnalle kymmeniä tunteja, koettanut tanssin ja juoksemisen ja pilateksen ja vedessä selällään kellumisen kieltä, sylissäpitämisen kieltä, rakastelemisen ja nauramisen kieltä, ontologisten ydinuskomusten sinnikkään kiistämisen kieltä, valeriaanan kieltä, kamomillateen ja kofeiinittoman elämäntavan kieltä, kissojen kanssa nukkumisen kieltä, aikataulujen askartelemisen kieltä, huoahtaen asiantilan hyväksymisen kieltä, toiveikkuuden ja toivottomuuden kieltä (ja epäonnisempina aikoina jopa alkoholin ja sen pihalle oksentamisen ja sillan kaiteella istumisen kieltä, mutta siitä on jo kauan, se on jo joku toinen) mutta se vain puhuu päälle kerran ääneen päästyään. Menee jokin aika, että saan sen pysäytettyä, ja silloinkin tuntuu oikeastaan siltä, etten pysäytä sitä vaan se vain itse päättää väistyä. Se on paljon itsepäisempi kuin eräs päälle puhuva ystävä, jota sentään voi tarttua olkapäistä ja ravistaa lempeästi ja pakottaa katsekontaktiin, jolloin hän muistaa taas, ettei päälle puhuminen ole huomaavaista. (Nykyään jo katsominen riittää.) En ole vielä keksinyt sellaista avainta, jolla tämä ahdistus, tai mikä tämän nimi nyt sitten olisikaan, aukeaisi. Kenties en keksikään. En halua identifioitua siihen, se tuntuu ulkopuoliselta, tunkeilijalta. Joskus aiemmin toki olin yhtä sen kanssa, mutta en enää halua kuolla, ja haluan sen katkeavan.

"Jos et voi voittaa sitä, mikset suostuttelisi sitä liittolaiseksesi?"

Niin, mitkähän ovat realistisia vaihtoehtoja tässä ja nyt?

Kertaan pinnalliset ranteen koukistajat ja sitten kirjoitan tämän tekstin. On minullakin liittolaisia. Unettomuus, nimetön ahdistus, keho joka ei kuuntele mielen tutkimustiedolla holvattuja prinsiippejä, tieteellisiä termejä vuotavat painajaisunet. On ehkä ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, mutta en kuulu heihin. En edes halua opetella nauttimaan tästä. Ja mietin yhden luokkatoverini toteamusta, ettei hänellä ole lainkaan kunnianhimoa, että hän vain haluaa ammatin, jossa voi elättää itsensä, ja en osaa olla puntaroimatta, että niinköhän tietoinen kunnianhimo on yhtä yleistä kuin tällainen kummallinen automaattisuuntautuminen, kunnianhimo kuulostaa myönteisemmältä, joten toivottavasti se on yleisempää, vaikken siitä mitään oikein ymmärräkään, itsekin olen halunnut aina vain selvitä ja nipin napin riittäisi mainiosti tasoksi, mutta kehoni elää toista elämäntapaa, milloin pääsee vahvoille, se narskuttaa unen hajalle ja suuntaa valvetta armotta.

Jos tässä teenkin jonkin (tietoinen) mieli-keho -jaon, on ihan selvää, ettei minun kehoni tässä jaossa suostu mihinkään passiiviseen rooliin.

En pidä siitä, että tenttijännitys raastaa olemiseni vastapuoliksi, jotka mulkoilevat toisiaan ilkeästi ja tappelevat unen ja valveen resursseista.

Havaintoja maanantailta

"Jaaha, huono päivä vai?" kysyy kurssitoveri. Hämmästyn: minulle levollinen takaraivoa seinää vasten löysänä pyörittävä moodi, jossa kasvoille ei pingotu ilmettä, on hyvä moodi, tuhansia kertoja parempi kuin ponnisteleva, miellyttämisenhaluinen, sähköä säkisevä kierrosmoodi, josta on vaikeaa nukahtaa.

Naurujooga ja syvävenyttely ovat toistaiseksi tehneet tehtävänsä, rentoudun ensimmäistä kertaa koulussa ja kouluun. Sitä ei osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Eikä se välttämättä tapahdu. En rentoutunut ala- enkä yläasteella enkä lukiossa. (Rentouduin vain kesäisin, silloin ihottumat katosivat enkä ollut kaiken aikaa nuhainen.) En rentoutunut myöskään sinä ainoana elämäni kolmen kuukauden jaksona, jonka vietin tutkimusapulaisena normaaleissa päivätöissä toisten ihmisten kanssa samaan toimistoon ahtautuneena. Olen niin helpottunut tästä rentoutumisesta, että sen luuleminen huonoksi päiväksi naurattaa absurdilla tavalla. Totisesti, eleet ja eleettömyys eivät ole helppoja tulkita! Ehkä olen nyt oppinut koulunkäymisen perusasian, koulussa rentoutumisen. Ihan hyvä, että edes kolmekymmentäneljävuotiaana.

Koululiikunnassa on kuntopiiri, josta olen nähnyt painajaista jo etukäteen. Mutta kiertoharjoittelu tuntuukin hauskalta. No, jotkut liikkeet tietysti ovat vähän hankalia, mutta perusfiilis on aika hauska, kun hikeä turskuu kasvoista ja selästä ja haara-perushypyissä voi keskittyä täsmällisiin jalan rytmissä tömähdyksiin ja iloita omien jalkapohjiensa terveydestä ja siitä voimasta, jolla ne kimmauttavat koko kehon suorana kohti taivaanlakea (joka on tosin piilotettu ankean 70-luvun katon taa). Kai kaikki, missä voi liikkua suoraan ylöspäin, on vain tajuttoman ihanaa? Raskasta tietysti, mutta kauhean lennokasta, jotenkin voimauttavaa.

Kotiin pyöräillessä huomaan, että monet vaahterat ovat vaihtaneet astetta syksyisempiin asusteisiin, niiden lehtimassoja säväyttää nyt punainen ja paikoin kulta. Raitiotien luona jalavat kultautuvat. Lehmusten lehtien reunoissa on vain vähän ruostetta - lehmukset näyttävät siltä kuin eivät pahemmin arvostaisi syksyä. Tunnen syvää onnea liukuessani auringossa ja nähdessäni puidet latvukset painostavan siniharmaita jättiläispilviä vasten. Niin yksin, niin vapaana, niin lämpimänä ja hiessä, kierrätetyistä sarilangoista virkattu silkkipipo kaiken aikaa silmille valuen, maailma tuntuu hyvältä ja käsitettävältä nyt kun olen saanut pysähdyttyä, kun taas vain olen ja hengitän ja ilo kuplii. Nauran mielessäni sillekin, miten monta kertaa olen jo ehtinyt kuvitella sopeutuneeni tähän uuteen maailmaan, mutta sitten askel askeleelta kävellyt syvemmälle talveen ja hämmentynyt, miten paljon vielä enemmän tilanteeseen voi asettua. (Takaiskuja unohtamatta - ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun itken lohduttomasti ja minua keinutetaan lullitaan sylissä, jotta rauhoittuisin, joskus olen niin uupunut, että pelkään lysähtäväni kasaan, mutta niin ei ole vielä käynyt ja vaihteen vuoksi en juuri nyt pelkää, ei tunnu yhtään siltä, että niin voisi käydä.)

Ajattelen aikaakin toisen kerran raitiotien ylittäessäni, ylitän sen matkallani kolme kertaa. Ajankäyttöä, ystävien ja rakkaiden näkemistä, anatomian aikatauluttamista syksyn osaksi, mietin, miten paljon enemmän aikaa minulla olisi, jos olisin erakompi, mutta toisaalta, osaisinko silloin huomata kultaiset jalavat ja tuntea tätä mykkää iloa kun näen jalavan lehden keinuvanpyörivän pehmeästi ilman käsivarsilla asfaltille saakka, nyykähtävän siihen, rapsahtavan pyöränkumin alla?

Niin paljon hiljaisia kysymyksiä. Tänään menen taas venyttämään sidekudoksia. En ole varma, muokkaako se tehokkaammin lihastasapainoa vai levollisuutta.

Avuton olo

Tänään aamu on erilainen kuin yleensä. Eilen on ollut mukava päivä, samoin toissapäivänä, olen tavannut ihania ihmisiä, sellaisenkin, jota jännitin varmasti yhtä paljon kuin hän minua, ja nauranut ja ollut herkkänä ja kuunnellut, ja sitten äkisti, kun herään, taivaan sininen huikaisevuus ei vain tempaisekaan minua pääskyskorkeuksiin, vaikka yleensä niin käy. Herään surumielisenä ja mietteliäänä, tai ehkä suru on liian voimakas sana, ehkä olen enemmän avuton. Luen hieman ja lukemani vain vahvistaa avuttomuuden tuntua.

Olen äkkiä humisevan yksin. Kuulen sydämenlyönnit sisältäni, ne kuulostavat kadun ääniä voimakkaammilta. Koetan hengittää syvään ja rauhallisesti, mutta kylkiluideni ympärillä on näkymätön kiristysside. Itkettää epämääräisesti. Mikä itkettää? Koetan tunnustella varovasti, mutta avuton olo on jotenkin selittymätön. Ehkä se on summa monesta asiasta. Ettei oikein osaa auttaa tarmokkaasti ja täsmällisin ehdotuksin, ettei löydä sanoja ilmaista ystävälleen, että tukee häntä niin paljon kuin se on näistä lähtökohdista mahdollista, ettei osaa antaa epäoikeudenmukaisuuden olla vaan haluaa jotenkin pehmeästi oikaista sitä, mutta sitten kuulostaa mielestään kuitenkin vain ääliöltä ja niin edelleen.

Haluan iltapäivällä metsään.

Mistä sekin halu tulee? Haluan metsään, en pakene sinne. Kävelen siellä ja uin ehkä lammessa ja ehkä joku lähtee mukaani, ja sitten ehkä pystyn itkemään ja ampiaispesämäinen avuttomuus keksii ulospääsytien päästäni. Jollain tasolla tiedän, että ahdistus tulee ja menee, aaltoilee, ja että aalto vyöryy pääni yli kyllä, aallot eivät seuraa päitä, niin se on aina ennenkin mennyt, on vain hengitettävä vettä syvälle keuhkoihin ensin. Mutta haluan mennä metsään, metsässä hengittäminen on helpompaa, ja jos en saa suoraan tahdollani purettua kiinnikkeitä kylkiväleistä, ehkä puut saavat, ehkä tupasvillat suolla.

Metsään mennään bussilla. Se tuntuu vähän pelottavalta nyt, kun itku on aivan silmien takana, kuuma paine ohimoilla. Perjantaisin ihmiset liikkuvat bussilla remuavina seurueina. Ehkä grillipaikoilla istuu tyyppejä. Eivät he pahoja ole, sen toki tiedän, mutta ystävällinenkin remuaminen saattaa nyt tällaisena päivänä tuntua vähän uhkaavalta. Eilenkin meinasin alkaa itkeä, kun joku äijä huuteli terassilta, enkä sitten uskaltanut enää lähteä Vompsua vastaan mäkeä alas, se tuntui vain täysin kestämättömältä, jalkani eivät halunneet totella, ja sanoin ei, kävele sinä tänne, en minä nyt tule sinua vastaan, olen väsynyt Porthaninkatuun. Vaikka varmasti sekin olisi auttanut, jos olisin laittanut vain hiukseni kiinni, näin jälkiviisautena. Jokin aukinaisissa pitkissä hiuksissa tuntuu provosoivan terassiukkoja. Minä luulin, että niin oli tuhatkahdeksansataaluvulla, että silloin aukinainen harja oli jotenkin seksuaalinen ele, mutta ei, on se edelleen, tai sitten ne ovat jäljessä ajastaan.

Olen väsynyt kamppailemaan siitä, että saan kulkea kadulla rauhassa hiukset auki. Olisi melkein helpompaa kuuroutua.

Nyt olen sitonut hiukset kiinni ja menen uimalaan. Ehkä olo siellä hivenen helpottaa, ainakin sen verran, että tulen ehdottomaksi ja päättäväiseksi metsän suhteen, että päätän mennä sinne, vaikka menisimme koiran kanssa kahdenkin.