Epäsymmetria

Sovimme tavaranheittotapaamisen tuntia ennen toista tapaamistani - ystävä on läpikulkumatkalla, ja voin syödä keskustassa aamiaisen tapaamisten välillä yksikseni. (Minua totisesti riipaisi jokin merkityskartta, jossa kysyttiin, kenen kanssa ja kuinka pieteetillä syö. Tänään söin aamiaisen yksin kahvilassa ja lounaan yksin junassa istuen! Illallisenkin syön junassa rasiasta. Yleensä olen ihan kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Mutta kieltämättä merkityskartta sai huokaisemaan ja muistelemaan aikoja, jolloin tein ruokaa kahdelle. Joskus olen jopa elänyt sellaisen puolison kanssa, joka on auttanut pilkkomaan vihanneksia!)

Ystävä tulvii anteeksipyyntöjä kun saavun paikalle nälkäisenä ja vähän väsyneenä. (Olen tehnyt liikaa dynaamista harjoitusta eikä kehoni meinaa enää muistaa, miten nukutaan aamulla pidempään.) Hän on unohtanut tavaran, jonka takia tulin tänne. Ja koska hän on ystäväni - no, puhelimesta on loppunut akku eikä hän ole voinut soittaa. Häntä huolestuttaa. Nauran ja halaan. Tavallaan minusta on enemmän helpottavaa kuin ärsyttävää, että muutkin unohtavat asioita. (Itselleen olisi aika hankalaa sallia unohtelut, jos muutkin eivät niitä tekisi.) Viime talvena oli samantyyppinen tilanne. Menin varta vasten hakemaan erästä esinettä ja tuoja tuli paikalle ilman sitä. Nauroimme yhdessä ja juttelimme siitä, miten välillä unohtaa ihan kaiken.

Toisille on helppoa antaa anteeksi. Tai siis, minun on. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät loukkaavana, jos toinen useimmiten myöhästyy, unohtelee asioita tai muuta sellaista. Itse en jotenkin löydä sitä loukkaamista tuollaisesta. Tuntuisi aivan absurdilta heittää joku ihminen menemään elämästään tuollaisen takia tai suuttua siitä.

Mutta annas kun itse unohtaa jonkin asian tai myöhästyy roimasti! Olen tullut tässä paremmaksi. Ennen menin niin lukkoon ja vihasin itseäni niin kovasti, ettei siinä ollut mitään tolkkua. Jotenkin en enää jaksa. Kun meinaa tuomita itsensä, auttaa, että kysyy, miten itse reagoisi, jos ystävälle olisi käynyt niin. No, selvähän se: ei siitä tekisi mitään ihmeempiä tulkintoja. Miksi siis itsensä kohdalla? Ja niin kääntyy ympäri vanha käsky, että rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi - ei niin, vaan juuri toisinpäin: rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi. Outo epäsymmetria. Se tarvitsee tällaisen korjausliikkeen. Ja sitten jos joku toinen räyhää siitä, että itse on myöhästynyt, on lähinnä hämmentynyt, että mitä nyt. Vaikka aika harvoin sellaista tapahtuu. Mikä saa miettimään, mistä on peräisin suomalaisten maine jotenkin täsmällisinä. Mummojen sukupolvi kyllä, meidän sukupolvemme - on ihan tavallista myöhästyä puolikin tuntia sovitusta ajasta.

Muistan vielä, miten pelottavaa oli ennen myöhästyä pari minuuttiakin. Joskus jätin vain menemättä tapaamiseen, jos tajusin matkalla myöhästyväni. Sillä tavalla menetin elämästäni muutaman ihmisen. En vain tullut paikalle emmekä enää nähneet. (Aikana ennen puhelinta ja nettiä se tosiaan oli siinä. Jonkin aikaa ahdisti liikkua keskustassa ja yliopistolla, kun mietti, että jos törmäisikin, mitä sitten. Mutta emme tulleet törmänneeksi.) Silloin ajattelin, että se heidän menettämisensä oli minulle ihan oikein, mitäs myöhästelin. En tiedä, miksi halusin sellaisen maailman. Mutta on selvä, etten halua enää sellaista maailmaa. On aivan riittävän monia ihmissuhteita, jotka loppuvat toisen osapuolen vetäytyessä. En halua olla itse se, joka vetäytyy, jättää vain tulematta ja ottamatta yhteyttä.

(Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut kutsua ihmisiä kylään entiseen malliin. Ehkä se näyttäytyy vetäytymisenä? Mutta vielä joku päivä tösmistyn! Nyt koetan olla ensisijaisesti lempeä itseäni kohtaan: ensin on saatava migreeniväijy ohi, saatava levättyä - tosin pelkään, ettei se ole näköpiirissä ennen kesää. On niin monta koulutusta! Ja paljon työtä! Molemmista olen kiitollinen: tämä on uutta, tämä työn paljous. Ja rakastan työtäni eikä mene päivää etten olisi kiitollinen siitä, että voin tehdä jotain näin absurdia.)

Muistan monia tapauksia, joissa joku on kadonnut kuvioista oudolla tavalla. Kummallisin taisi olla tapaus, jossa järjestölehden päätoimittaja tunki kaiken materiaalin jonkun toisen postiluukusta sisään, muistaakseni varustettuna lapulla, ettei jaksa koko juttua. Tyypistä ei koskaan kuultu sen jälkeen. Tai se ystävä, joka saatuaan työn ja rikastuttuaan siivosi tuttavapiiristään sekä minut, työttömyyden aikaisen köyhäilykaverinsa, joka olin yrittänyt kysyä, eivätkö hänen työssäkäyvät ex-ystävänsä tosiaan pystyisi käsittelemään sitä seikkaa, ettei hänellä ollut yhtä paljon rahaa kuin näillä, että oman äitinsä, joka myös pukeutui uffin vaatteisiin ja muuta yhtä epäillyttävää. Toivon, ettei noihin kohtiin ole sisältynyt näillä ihmisillä yhtä vaikeita oloja kuin omiin vetäytymisiini nuorena sisältyi. Vaikka eihän vaikeissa oloissa sinänsä ole mitään pahaa: niitäkin tarvitaan, niistä oppii. Ehkä pyörrän toiveeni ja toivon, että nämä ihmiset ovat onnistuneet tekemään pahoista oloistaan jotain itselleen tärkeää: oivalluksen, oppimiskokemuksen. Ja voihan olla, että heidän katoamisissaan on ollut aivan toinen logiikka kuin omissani, joissa keskeinen ajatus taisi olla, etten ansainnut ystävyyttä.

Tuntuu mukavalta aloittaa aamu halaten ystävää ja kertoen, että ei haittaa, vaikka hän unohti tavaran, jota tulin hakemaan. Toisiamme vartenhan me täällä maailmassa olemme. Aamiaisellakaan ei tule yhtään yksinäinen olo. Jaksan hymyillä vielä junassa matkalla turvallisuuskoulutuksesta kotiin. Osa ihmisistä tuijottaa ärtyneen näköisinä ikkunan läpi harmaaseen eikä halua vastata katsekontaktiin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta ja hivenen surulliselta. Mutta moni hymyilee takaisin, ja hymyt kuplivat rintalastassa, nostavat sitä ja korvantauksia kattoa kohti. 

Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Itkuisuus ja tuhovietti

Joinain päivinä tuntuu täysin mahdottomalta kestää omaa tyhmyyttään. Tyhmyyttä: hyväuskoisuutta, helpostisäikäytettävyyttä, tuntua siitä, että ymmärtää jostain jotain, ja varsin pikaista korjausta asiaan, että ei, ei ymmärrä. Konteksti, jossa tyhmyys paljastuu, ei vaikuta yhtä olennaiselta. Joskus on turvallista paljastua vihamielisessäkin seurueessa. Jokin itsessä vain toimii sillä tavalla, että on helppoa vähän kohauttaa harteita ja sanoa puoliäkeästikin, että joo niin, no en mä nyt kaikkea tajua, sori vaan. Tai nauraa vähän ajatustensa hupsuudelle. Ja toisina päivinä riittää melkein mikä vaan vastoinkäyminen, tyyliin maton reunaan kompastuminen niin ettei kukaan näe, ja äkkiä sitä nieleksii itkua ja ajattelee, että no niin, tällaiset idiootit olisi saanut abortoida sikiövaiheessa pilaamasta sivistynyttä maailmaa.

Tuhovietti voi suuntautua monella tapaa. Joskus voi tuhota tekstin tai peruuttaa tapaamisen, josta tulisi hyvälle tuulelle. (Koska ei mielestään ansaitse sellaista - mitä roskaa, jälkikäteen, moodin ulkopuolelta tarkastellen.) Joskus haluaa tuhota vaikkapa blogin tai muun virtuaalisen profiilin tai ehkä ne kaikki, todisteet idiotismista. Ja aina välillä haluaa tuhota myös fyysisen kehonsa, tuon idiotismin tyyssijan.

Se on niin turhaa. Jos on päättänyt olla tuhoamatta kehoaan, on ajanhaaskuuta vatvoa sitä, että jos kuitenkin, ja mitä artefaktien tuhoamiseen tulee, eihän idiotismi mihinkään katoa tuhoamalla sen jälkiä. Mutta tunnistan tuon tuhoajatuksen kyllä niinä harvoina hetkinä kun jokin minussa romahtaa enkä mitenkään kestä elää posterasmusrotterdamilaisessa maailmassa. En kestä, mutta sitä kestämättömyyttä kestää ehkä vartin tai pari tuntia tai maksimissaan muutaman päivän.

Enimmäkseen en koe tällaisia. Mutta joinakin päivinä niin käy, varoittamatta. Olen parsinut yhteen johtolankoja vuosikaudet ja tiedän joitain romahdusta edistäviä asioita: kuukautiskierron loppupuoli, talvi, ei liikuntaa samana tai edellispäivänä, alkoholia muutaman päivän sisään. Yritän liikkua ja odotan vaihdevuosia. (Toivottavasti ne eivät viritä kaikenaikaisesti tällaiseen tilaan; lapsena minulla oli kyllä vaikeampaa kuin hormonaalisena toimijana mutta koetan ajatella myönteisesti ja attribuoida vaikeudet lapsuudenperheessä asumiseen.)

Näinä hetkinä muutamina ymmärrän parin sekuntinkymmenyksen ajan niitä, jotka poistavat blogistaan lukuja tai facebookista älyttömyyksiään. Mutta se on hyvin lyhyt ymmärrys. Totta kai ihmiset saavat tehdä niin, en minä sitä, mutta en oikein osaa tajuta sitä lopulta sittenkään sisältäkäsin, vaikka tuhovietti hetken riehuukin minussa. Koska en usko, että itse oppisin lopulta suhtautumaan rakentavammin virheisiini, jos koettaisin kaivaa ne piiloon. Jos onkin raskasta olla tyhmä, entä sitten. Sama raskaus painaa kaikkia.

Tuon tyhmyyden takia, näin ajattelen, en voi kai koskaan ajatella, etten voisi olla hyväksikäytettävisä ikävien ideologioiden ajamiseen. En osaa demonisoida selkeästi väärin tehneitä. Ehkä hekin vain pöljäilivät. Se on hirvittävän helppoa. Kaikki muu on kauhean vaikeaa.

Huokaisen ja päästän irti koko hetkestä. Vain itkuisuus jää. Itkuisuus ja tietty epävarmuus. Muutenkin olen kokenut epävarmuutta viimeisinä päivinä, ikään kuin kadottanut pohjan tuntua jalkojen alta, sotkenut hukkumisvettä ilman tekniikkaa. Päivisin saatan olla hyvinkin koossa, iloinen ja tarmokas, mutta iltaisin ja aamuisin, heräämisen ja nukahtamisen hetkinä, on vaikeaa olla kokematta upottavuutta. Kysymyksiä. Kenen keho tämä on? Kenen keho sen vieressä on? Miten elämä meni tällaiseksi? Miten valmistuin ja vanhenin? Miten erosin ja aloin hahmottaa suhteet eri tavalla? Missä vaiheessa minuun lakattiin suhtautumasta lapsena? Kauanko tätä kestää? Onko minulla annettavaa kellekään? (Kysymyksiä lukuunottamatta.) Onko koskaan mahdollista tottua siihen kuka on, miten elää, mitä tekee, kenen kanssa elää? Eikö näitä asioita aina kelluta syvä ulappa, eikö niiden kelluminen ole lähestulkoon tahdon asia? Mitä olisi tietää kuka on ja mistä positiosta tarkastelee maailmaa? Eikö ole vain menneitä asentoja ja suuntia, ja niin että se, mitä nyt tapahtuu, kauhistuttaa ja toisinaan melkein halvaannuttaa niinä hetkinä, kun on suojaamattomin eikä ole vielä muistuttanut itseään siitä, mihin edellisiltana jätti tarinan lepäämään?

Ulkona kävellessäni tarkastelen vastaantulijoita. He näyttävät pieniltä, vähän hätääntyneiltä nisäkkäiltä. Se tuntuu kumman lohdulliselta. Elämä, lyhyt elämä, kirittelee slapstickiaan. Se ei näytä mallinnuksiltaan.

Ja samalla tiedän, että asiat kiertyvät auki. Ei tietenkään upotus. Ei, sitä on elää ajassa, liikkua jatkuvasti tuntemattomaan, puskea läpi määritelmien ja luonnehdintojen. Mutta muuten. On päiviä, enimmäkseen, joina en romahtele.

En halua unohtaa niinä päivinä, millaista on romahdella. Ylipäänsä, en halua sensuroida itsestäni puolia, jotka ovat hankalia, hassuja, kiusallisia, lapsellisia, tosikkomaisia, raivostuttavia, itsepäisiä, liian helposti luovuttavia, epätoivoisia, saappaantyhmiä, kauhistelevia, moralisoivia ja niin edelleen. En, koska se muistuttaisi liikaa äidin peilirituaalia. Äiti seisoo peilin edessä, likistelee läskimakkaroita sormiensa väliin ja tuskailee sitä, ettei ole riittävästi rahaa rasvaimuun. Tästä pitäisi saada pois ja tästä ja tästä. Äiti itkee, kun yritän lohduttaa häntä sanoen, että hän on pullea ja hyvä. Se kaikki tarttuu kärpäspaperina hiuksiin, se läski-inho. Ja vaikka päätän, etten ala siihen käytännössä, on vaikeaa olla tuntematta surua omista käsivarsistaan ja keskivartalostaan. Mutta piru vie, en aio sensuroida niiden turpeutta syömättömyydellä enkä hullulla jumppakuurilla. En halua sellaista maailmaa. On vain pysyttävä lujana ja tarkasteltava omaa inhoaan, perintökalleutta, ja suhtauduttava siihen kiltisti ja ymmärtäväisesti. Niin, olisi tietysti mukavaa, jos voisi sanoa valokuvasta tai peilikuvasta, että näyttää mukavalta eli hoikalta. Ehkä se olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. En tiedä. Mutta toisaalta oletan, etten sillä tiellä voisi koskaan kokea tyytyväisyyttä sen enempää kuin tälläkään lujan kiltteyden asenteen tiellä. Ja toisaalta, en osaa olla ajattelematta, että maailma tarvitsee enemmän lujaa kiltteyttä kuin hoikkuutta tai psyykkistä virheettömyyttä, suvereenia mieltä.

Ajattelen niin ehkä siksi, että pidän itseäni osana maailmaa ja arvelen itse tarvitsevani tuota lujaa kiltteyttä. Yleistän siitä kaikkeen muuhun. Niin vajavainen perspektiivi. Ja silti vain siihen pääsen helposti käsiksi.

Kun katselen vastaantulevia nisäkäseläimiä, jokin painava itkuisuus liukuu ulottuviltani. Tapailen taas pohjaa jalkapohjillani. Annan sen kaiken vyöryä ylitseni sillä tavalla kuin en uskalla antaa aaltojen vyöryä rannalla, koska isän sääri- tai pohjeluu katkesi juuri niin (on niin kauan että olen unohtanut detaljit enkä silloin edes tainnut tietää sääressä olevan kahta luuta), aallokossa seistessä, hiekka muurautui jalkaterän ympärille ja aalto työnsi kumoon muurautuneesta jalasta huolimatta, ja siitä pitäen olen suhtautunut kauhulla hiekkarantojen ja aaltojen matkailumainoksissa paljon hyödynnettyyn yhdistelmään. En jaksa enää pelätä tunteita ja tuntemuksia, en edes rankaisevuutta.

Tuntuu omituiselta, miten monelle asialle minulla on nimet nykyään. Ei tarvitse vain maata lattialla ja huutaa ja itkeä ja pelätä ja ihmetellä, miksei tipahda kuolleena veltoksi kaiken oman huonouden takia. Ei: voi huomata, mitä tapahtuu, tarkastella sitä, antaa ajatusten tulla ja suhtautua niihin kiltisti.

Mietteitä yöstä, jota nukuin liian vähän

Suru ja harmistus siitä, ettei tiedä, mitä tahtoo. Mistä tulee tämä ajatus, että ihmisen - korjaan: aikuisen ihmisen, niinhän fraasi kai kuuluu - pitäisi, pitää, tietää, mitä tahtoo?

Samaa ahdistusta parisuhteissa, ammattiasioissa, ties missä muussakin.

Eikä voi keksiä, mitä tahtoo, muuten kuin poissulkemalla: tätä en ainakaan tahdo. Ja mitä apua siitäkään on? Tiedän, etten ainakaan tahdo tällaista yksinäisyyttä, en sitä yksinäisyyttä, kun tuntee äkisti itsensä alavireiseksi ja huonoksi seuraksi, sillä ei ole tekemistä ymmärtämättömyyden kanssa, enemmänkin se on kummallinen pudotus. Pudotus missä? Hetkellinen herpaantuminen, kun tajuaa, ettei jaksa kannattaa kaikkien haluamistensa punosta? Pudotus uskomuksesta, että on osannut aika hyvin haarukoida, mitä ei ainakaan tahtoisi? Ei, en muista ajatelleeni, että olisin osannut tehdä niin.

On helppo keksiä monia tahtomisen arvoisia asioita, mutta siitä ei olekaan kyse. On kyse niiden koherenssista. Sen ennustamisesta, tarkoittaako iloinen polveileva kotiintulo myöhempää kauhua ja yksinäisyyttä, valveilla makaamista ja epätoivoisia analyysiyritelmiä siitä, mikä tarkalleen tilanteessa synnyttää harmistuksen ja paniikin. Huomaa odottaneensa asioita. Päästää niistä irti, itkee. Kieltäytyy järjestämästä elämäänsä odotustensa mukaisesti. Tarkastelee sitä suorassa, säälimättömässä valossa. Ja samalla muistuttaa: Niin, ensi viikolla alkaa uusi elämä. Uudet rutiinit ja uudet ihmiset. Ei ihme, että tuntuu siltä kuin aivoissa katkeilisi pieniä elastaanisäikeitä.

Olisiko helpompaa luopua odotuksista, jos luopuisi samalla ihmisistä? Jotakin voidaan sanoa varmasti: tiedän tahtovani, että lakkaisin odottamasta yhtään mitään perusystävällistä käytöstä kummempaa keneltäkään. (Ja vierailta ihmisiltä en ehkä odota edes sitä, en ainakaan kaikissa moodeissa.) Tämä tahto ei ole saanut aikaan suuriakaan muutoksia siinä, että yhtäkaikkisesti odotan asioita. Se naksahtaa päälle automaattivaihteella. Ehkä on mahdotontakin olla odottamatta asioita. Suhtautuminen odotusten toteutumattomuuteen on kyllä muuttunut tahdon myötä. Edelleen tuntuu määrättömän pahalta, tahtoisi minkä tahansa muun kivun siinä hetkessä, mutta on kuitenkin helpompi pysähtyä ja tuijottaa omaa tuskaa suoraan, koska sekin on jotakin, mitä tahtoo. Näyttää sitä itselleen, kallisarvoista lahjaa, esimerkkiä ilmiöiden maailmasta: kas niin, tätä minä en ainakaan tahdo.

En oikein osaa uskoa ihmisistä luopumisen toimivan ratkaisuna, koska sitten löytäisin vain uusia ihmisiä. Mutta on hetkiä, joina pahoinvointi peittää kaiken ja joina jonkun seurassa ei oikein vain kykene tasaantumaan, rauhoittumaan, kohtuullistumaan. Niinä hetkinä on helppoa vihata itseään, ja on todella vaikeaa suostutella itseään siihen, ettei tuo viha vaadi minkään itseen suuntautuvien rankaisutoimenpiteiden käyttämistä. Tässä kohdin on hyvä, että on tullut luettua oppimispsykologiaa. Voi muistuttaa itseään siitä, miten paljon tehokkaampaa on ehdollistaa palkiten. Se ei tunnu siltä, jokin janoaisi hyödytöntä rangaistusta, mutta eikö se osoita vain, että silloin kun istuu vain muutaman tunnin nukkuneena kallioilla ja katselee junia, omat tunteet ovat huomattavasti epäluotettavampia eteenpäin luovimisen apuvälineitä kuin tiedeyhteisön paremmassa valveessa hiomat teoriat?

(Tiedeyhteisön ajatus saa tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi, eikä se erityisemmin piristä mieltä, mutta jostain syystä argumentti jollain tasolla kuitenkin toimii; en osaa olla ajattelematta, etteikö tiedeyhteisö helpostikin päihittäisi toimenpide-ehdotuksissaan pää pienen, joka liiraa ja ulisee itsekseen eikä osaa käydä tekemään sitä, mitä sen varmaasti pitäisi tehdä, eli nukkua.)

Ei, en tiedä, mitä tahdon. Tai jotain tiedän, mutta niistä on vaikeaa muotoilla käytännöllisiä ohjenuoria elämälleen. Tahdon tuntea iloa toisten elämänriemusta näinäkin hetkinä kun omani luuraa jossain kauempana. Tahdon jonkin paikan, jossa voin nukkua rauhassa aamuun saakka. Tahdon etteivät pahat oloni vuotaisi toisiin. (Hah, tahdon ehkä mahdottomia.) Tahdon että olisi joku, jolle tuntuisi turvalliselta soittaa silloin kun on liian paha olo. (Joskus oli sellaisia ihmisiä, mutta nyt olen taas edennyt jonnekin toisaalle, ja kun yöllä mietin asiaa, en keksi ketään, jota viitsisin vaivata moisella. Etenkin kun en tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin lohtua. Jos vaikka kävisin siitä riippuvaiseksi ja sitä myöten maanvaivaksi? En haluaisi virittää enää yhtään karmistuttavaa odotusta lisää.) Tahdon siis, että voisin itse ratkaista tämän solmun. Mutta joskus tarvitsen apua.

Yöllä seison jonkin tovin kadulla juttelemassa ja koetan kuvata, miten joskus talot tuntuvat liikkuvan. En varmaan saa ilmaistua sitä mitenkään elävästi, mutta kun pinnistelen löytääkseni muutaman sanan, heilautan kättäni ja on kuin talot liikahtaisivat sen takana. Valpastun ja katson taloja tarkemmin. Kadun päässä häämöttävät julkisivut eivät enää vaikuta yhtä pysähtyneiltä.

Tahtoisin pystyä valitsemaan, milloin talot alkavat liikkua ja milloin ne juurtuvat sijoilleen. Tahtoisin valita hetket vaikeille ajatuksille. Valitsisin jonkin muun hetken kuin liian vähän nukutun yön. Mutta maailma harvoin toimii näin. Sen, minkä kestää hyvin nukkuneena, muuttuu painajaiseksi vähällä unella.

Kun kuuntelee toisten elämiä, näkee äkisti omansa toisessa valotuksessa. Itselleen on vaikeaa antaa samanlaista vapautta odottaa ja katsoa, kuulostella. Se on liian lähellä. Se painaa, hankaa, nirhaa, kuristaa. Haluaisin nukkua kunnolla edes yhtenä viikonloppuna ettei minun tarvitsisi kokea väsymystä joka ikiselle torstaille saakka. Enkä osaa nukahtaa yksin, toistaiseksi. Alan uudestaan ikävöidä yksin asumista - yksin tottuu nukkumaan, mutta se tarkoittaa, että on tosiaan nukuttava yksin kaiken aikaa. Se taitaa olla ainoa järjestely, jossa on mahdollista taata riittävä uni.

En tiedä, tahdonko riittävän unen vai jotakin muuta. Piru vie, eikä tämä ole oikea hetki koettaa ratkaista näitä kysymyksiä, mutta en tiedä, kuinka nukahtaakaan ilman alustavia linjauksia.

Kesäpäivänseisaus

Kadulta kuuluu työääniä. Tuo lienee jokin asfaltin pilkkomiseen ja uudelleenasfaltoimiseen liittyvä ääni, sellaista nimittäin tapahtuu talon edustalla. Tuntuu hullunkuriselta, että vuoden pisimpänä päivänä, selvässä taitekohdassa, ihmiset heräävät aamulla kaksiviikkoispalaveriin, sujahtavat rappuun ja työpäivään, ja sitten viikonloppuna vasta on juhannus. Kaipa sillä koetetaan osoittaa, että pohjimmiltaan juhannus on pakanajuhla, ja vaikka siihen onkin ympätty Johannes Kastajan symboliikkaa, niin ei kyse ole mistään, mikä riippuisi valon pitenemisestä ja lyhenemisestä sellaisenaan, ettei semmoinen ole niin tärkeää. Että planetaariset liikkeet on alistettavissa taloudellisille maksiimeille ja että instituutiouskonnolliset päivät kuten vaikka pääsiäinen on merkittävämpi, koska silloin voi vapailla ja nyt ei.

Tuntuu jotenkin typerryttävältä, että sitten päiviä myöhässä poltetaan kokkoja. Kuinka moni edes tietää, mikä niiden merkitys on ollut kansanperinteessä? Ja lapset tekevät juhannustaikaa seitsemällä kukalla, mutta ihan vääränä päivänä. (No, sanoisin itse tähän, kukapa muukaan, hah, että mitäpä sitä sulhasista unelmoimaan. Harvoinpa rakkaus tarkoittaa happy endiä muuten kuin meidän koulutettujen hierojien vierastamalla tavalla. Vai onko okei unelmoida jostain hyvin, hyvin työläästä? Rakkaussuhteet tapaavat osoittautua hyvin työläiksi.) Knarr knarr knarr.

Oikeastaan olen ihan hyvällä tuulella, joskin vähän ärsyyntynyt maailmanmenosta. Aamu alkoi uutisella pinnanalisen kuulumisista; ei mitään hyvää siltä rintamalta. Toiseksi olen lukenut Margaret Atwoodin kirjaa velasta ja rahataloudesta ja rahatalous ilmiönä saa minut aina vähän vihaiseksi, koska on se nyt kumma, kun kaiken maailman rahassa mitattavia potentiaalisia vaihtoarvoja pidetään kernaasti todellisina ja sitten monia muita käyttäytymistä ohjaavia seikkoja ei pidetä herkästi yhtä todellisina tai ainakaan yhtä oleellisina, ei ainakaan jos raha ja nämä muut eivät ihan saumatta sovittaudu yhteen. Atwoodin kirja on minusta hyvä ainakin näin alkupäässään. Ei se tietysti ketään yllätä. Ihan yhtä hyvin olisin voinut jättää tuon kirjoittamatta.

Oikeastaan ajattelin kirjoittaa jotakin liittyen Sirenin menneeseen päreeseen - kirjoittaa haluamisesta ja miten kummallisen voimakkaasti hiusten leikkaaminen esimerkiksi vaikuttaa seksuaalisuuteen. No, ehkä ei ole siihenkään liian myöhäistä. En ole oikein koskaan onnistunut kokemaan erityisen epätoivoista tai häpeällistä halua. Ei: minusta tulee silloin äärettömän vahva ja energinen ja varma, ja muistutan ehkä enemmän ohjusta kuin ihmistä. Mutta siihen liittyy vahva pelko: pelko toisen satuttamisesta. Itseni satuttamista en osaa pelätä, en keskellä halua. Mutta halu vaatii ympäristötekijät, enkä puhu nyt siitä, jota haluan. (Voin aivan hyvin haluta jotakuta, joka on sammumassa, ripulissa, tyhmästi rehentelevä, selvästi jossain hahaa-hyväksikäytän-tuota-typyä -mielentilassa, - tosin voi olla ettei tästä enää tulisi mitään, se on vaan niin paksupäistä kamaa enkä enää jaksa hihittää sille samalla lailla kuin nuorempana - tai vaikka hyvin vanha tai nuori.) Ympäristötekijöillä ajattelen nyt enemmän jotain sellaista kuin tilanteen kokemista. Ja on osoittautunut, että esimerkiksi hiusten leikkaaminen muuttaa tätä ympäristöä radikaalisti. Katsos, en voi enää käyttää niitä vaatteita, joita aiemmin käytin tuntiessani itseni hyvin seksuaaliseksi. Ne ovat tyyliltään pitkien hiusten vaatteita.

Se, että tuntee itsensä kuusitoistavuotiaaksi tai polkkatukkaiseksi virtahevoksi ei jotenkin onnistu virittämään seksuaalisia tunnelmia. Olen möyrinyt alkukesän kummassa myötähäpeässä näiden hiusten takia. Miksi myötähäpeässä eikä häpeässä? Koska ei se pää, jossa nuo hiukset tököttävät, voi olla minun pääni! Tunnen jonkin kosmisen rangaistuksen langenneen päälleni. Se on hieman kummallista, koska kosminen rangaistus käytteli fiskarsin keittiösaksia ja omia kätösiäni. Tuntui emansipatoriselta leikata hiukset. Vahinko vain, että olisin voinut näemmä ihan yhtä hyvin ympärileikata itseni.

Hiusten virittämien itsen hyväksymisen ongelmien myötä olen alkanut huolestua tulevaisuudesta yhä enemmän. Olen kumman varma, että minut lempataan pian pihalle hiussolmuineni kaikkineni. (Sellaista ei ole vielä sattunut, mutta minusta se olisi ihan oikein ja olisi ollut oikein aiemmissakin suhteissa - rankaisevuuden skeema täydessä vauhdissaan!) Ja sitten: millä sitten elän? Yritystoimet eivät kannattele minua täysillä. No, ehkä sitten... ehkä sitten menen hampurilaisravintolaan töihin tai jotain. Hitto, en osaa sanoa! Mutta en olisi varmaankaan kovin tyytyväinen käryävien lihojen keskellä. (Tykkään tästä asunnosta ja työstä ja Vompsusta ja Faunista mutta inhoan hiuksiani, jotka tekevät minusta niin ruman että itkettää ja sitten suututtaa sen jälkeen: Mikä helvetin velvollisuus minulla muka on olla kaunis? Ei semmoista voida vaatia! Ja totta puhuen, en ole koskaan aiemminkaan onnistunut kokemaan itseäni kauniiksi, en ainakaan naisena. Mutta sentään olen voinut naamioitua hiuksiin ja olen osannut haluta sillä lailla naamioituneena. Nyt kaikki näkevät selkeästi, millainen virnistelevä kakara olen.) Laskeskelen vaivihkaa: no, kuluu ehkä vuosi tai kaksi niin hiukset ovat sen pituiset että tunnistan taas itseni. Tai mikä se sitten lieneekään.

On vaikeaa ymmärtää, että tämä on sama keho, jota sattuu ja kouristaa, jos sitä on suudeltu ja kaikki on jäänyt siihen. (Minusta sellainen on silkkaa kidutusta enkä ymmärrä, miten joku voi kestää pussailutreffejä, eikö heidän alavatsansa kramppaa halusta kipuun saakka?) Nyt tämä keho on hytkyen pompahteleva virtahepo joen pohjassa tumps tumps tumps tai levollinen lammas timoteiden keskellä, tai jotain muuta raskasta ja painavaa ja itsetietoista ja arvokasta muttei tiimankaan verran mitään haluavaa. (Paitsi ruokaa! Voi luoja että mutakakkua voi himoita!) Ja koska en toistaiseksi osaa haluta, en ymmärrä, miten kukaan voisi haluta tätä kehoa. Sehän on kuitenkin vastavuoroista toimintaa.

Mietin P.L. Traversin kuvausta Punaisesta lehmästä. Lapsena en ymmärtänyt lainkaan, mistä tuo satu voisi kertoa, eikä se ollut suosikkikohtiani kirjassa. Mutta mitä vanhemmaksi käyn, sitä vetoavammalta tuo tarina tuntuu. Elämässä tuntuvat tosiaan vaihtelevan tällaiset kaudet. Että vuoroin tanssii hulluna ja haluaa sen loppuvan, koska jalkoja jo pakottaa, ja sitten kun tanssi loppuu, seisoo ja töllistelee hengästyneenä ja ihmettelee, mitähän nyt oikeastaan voisi tehdä, paitsi syödä. Enkä kirjoita nyt vain seksuaalisuudesta, vaan kaikesta muustakin halusta, esimerkiksi tiedonhalusta. Sekin tulee ja menee. Ja tahdosta tehdä jotain tiettyä. Oikeastaan etenkin tahdosta.

On oikeastaan vaikeaa kuvitella, miten tahdon ja seksuaalisen halun voisi erottaa toisistaan muuten kuin nimeämällä toiset tahdon tapahtumat seksuaaliseksi haluksi. Se on aika ulkokohtainen nimeäminen. Polte sisällä on aika samanlainen. Polte. Varmuus. Määrätietoisuus. Koko olemisen tahtoon puhaltuminen.

Voi näitä hiuksia.

Eilen kävelyllä valtava suru tulvahti taas kaiken ylitse ja tunsin itseni hyvin epäonnistuneeksi, koska en onnistu haluamaan ketään vuosikausia tasaisesti, ja se taas tuntuu olevan juuri sitä, mitä minulta toivottaisiin ja odotettaisiin. Jos olisinkin panostanut uraan ja pelännyt, mitä tulee tapahtumaan ja pönkittänyt taloudellista itsenäisyyttäni, ehkä ei tarvitsisi olla näin huolissaan tällaisesta kaudesta. (Ja olisiko kausia lainkaan?) Mutta en ole oikein ikinä onnistunut kokemaan taloudellista itsenäisyyttä yhtä tärkeäksi kuin sitä, että kotosalla on hyvin laitettua ruokaa päivittäin ja että minulla on aikaa olla yhdessä ja jaksan kuunnella toista. (No, ei sekään kyllä aina onnistu, en ymmärrä, miten päivätyöihmisiltä tämä onnistuu!) Ja sen takia olen välillä hylännyt jonkin työtarjouksen, josta olisi voinut kehittyä jotain säännöllistä ja aikaaviepää mutta toisaalta rahaakin tuovaa. En kai voi, hyvänen aika, antaa taloudellisten arvojen jyrätä piru vie yksityiselämässä, kun olen jo nyt niin äkäinen niiden jyräämisestä kaikkialla muualla!

Mutta ymmärrän hyvin senkin, että ihmiset tekevät kustannushyötylaskelmiaan ja että kun en käyttäydy juurikaan seksuaalisesti, mikä lasketaan suureksi hyödyksi, mikäli aiemmista suhteista oppimani mitenkään pätee tässä ja nyt (ei se täysin päde, mutta kyllä se rassaa, sen aistii helposti), aika helposti kustannukseni alkavat painaa hyötyjä enemmän, olin muuten kuinka kiva ja reilu tahansa. (Enkä usein jaksa olla edes sellainenkaan, ihan tavallinen tuittupää vaan.) Yksin elämisessä pidin kyllä siitä, että jos hetkittäin olikin tällainen möllöttävä olo, ei se tarkoittanut raatelevia pelkoja siitä, että tulee tulkituksi siipeilijäksi vain sen takia, ettei osaa aina avata omia solmujaan heti ja haluta haluta haluta. (Tai ei ehkä koskaan osaa avata solmujaan. Ei ei, en nyt halua tätä aina- ja ei koskaan -paskaa.) Ja lapsuudessa - tämä sama asia on tietysti hyvin myös lapsuudessa, vaikka silloin sitä ei tiennyt eikä siten osannut arvostaa.

Tämä on taas näitä päiviä, kun hämmästyn siitä, että asun toisten ihmisten kanssa ja he odottavat minulta jotakin. Miten tässä nyt on näin käynyt? Enkö ole ollut tarpeeksi selkeä korostuksessani, ettei mihinkään sovi luottaa ja ettei mitään kannata luvata?

Parvekkeella tuulee. Pilvet liikkuvat, yrtit läpättävät ilmavirrassa. Vastapäinen peltikatto kirkastaa kuudennen kerroksen tason, kuin kaksi aurinkoa eri suunnista paistamassa, ikkunat peilaavat lisää ja samoin kaksi parvekkeelle nostamaani peiliä. Kuin ei varjoja heittyisi lainkaan tai ne olisivat vain heikkoa kangastusta, vaimeaa valööria. Tulehdus jalassa ei ota parantuakseen vaikka olen repinyt mätäpaiseen auki pinseteillä pariin kertaan ja saanut siten antibioottivoidetta tulehtuneeseen kudokseen ja tilanne on jonkin verran rauhoittunut. Enkä halua syödä uutta kuuria kefalosporiineja; ei se tulehdus tuosta niillä lähde. Jos jalka pahenee, on mentävä spesialistille. Terveyskeskus määrää vain samat kefalosporiinit ja ne painelevat kynttä ja sanovat ettei sitä kannata poistaa. Näin on käynyt useat kerrat. "Haet sitten uuden kuurin jos ei mene tällä ohi." Mutta en halua puputtaa kefalosporiineja. Huimaava yksinäisyys. Keitän hitaasti nousevalle kämppikselle kahvin, jonka hän juo kolme tuntia myöhemmin. En ole jaksanut edelleenkään pukeutua. Onneksi on koira. Sitä on lähdettävä viemään ulos.

Enää pari vuotta ja hiukset ovat taas pitkät, lohdutan itseäni. Ja tahto, se tulee yleensä kun sitä on jo lakannut odottamasta ja voipunut tilanteeseen.

Erilaisuudesta

Meinasin aloittaa kirjoittamalla, että taas minä palaan erilaisuuteen teemana, mutta sitten alan epäröidä, koska en totta puhuen muista, olenko aiemmin kirjoittanut aiheesta näin suoraan. Ja en tietysti tiedä edes, miten suoraksi aion äityä...

jotenkin perverssiä, että otsikkokenttä on tuossa ensimmäisenä. Tietysti voisi kirjoittaa ensin ja täyttää sen sitten vasta viimeiseksi, mutta jotenkin tuntuu vaikealta jättää tuota laatikkoa tyhjäksi ja siirtyä suoraan tekstiin. Todennäköisesti otsikon ylös paneminen jollakin tavalla järjestää jo ajatuksia... vaikka usein laatikkoon joutuu lisäilemään kamaa tai jopa muuttamaan sen kokonaan.

No niin, aiheeseen. Kuvaan ensin lyhyesti tilanteen, jotta ymmärtäisit, mistä puhun. Minut hierottiin tavalla, joka todennäköisesti laukaisi iskiaskipuni. Kirjoitan "todennäköisesti", koska ehdotonta varmuutta asiasta ei tietenkään ole mahdollista saada. Ainakin hermokipu ilmestyi ensimmäisen kerran hierontaa seuraavana yönä, ja jo hoitopöydältä alas kompuroidessani vasen jalka osoitti kummia heikkouden merkkejä eikä tahtonut kannatella minua normaaliin tapaan lopun työpäivän aikana. Olen puhunut tapauksesta sekä minua hoitavan lääkärin että kahden alan ammattilaisen kanssa, ja nämä ammattilaiset ovat hyvin suoraan sanoneet, että he epäilevät hoitovirhettä. Lääkäri taas ei kokenut osaavansa arvella niin hyvin, mistä tarkalleen hermo on ärtynyt; selvää kuitenkin on, että hermo on tulehtunut ja ettei tulehdus johdu rakenteellisesta viasta kuten välilevyn pullistumasta tms. Lääkäristäkin on siis mahdollista, että hermo on ärtynyt nimenomaan liian kovasta käsittelystä, mutta hän sanoi, ettei ole mikään spesialisti tällä alalla. Jo ensimmäisen lääkärikäynnin jälkeen kirjoitin minua hieroneelle ihmiselle ja kerroin, mitä on tapahtunut. Vaikka kirje oli sävyltään kohtelias ja ymmärtäväinen, hän ei ole vastannut mitään. (Kyseessä on hänen työsähköpostinsa, joten hän lienee kuitenkin lukenut viestin viimeistään seuraavana päivänä.)

Nyt kun kerroin tästä vastaamattomuudesta toiselle asiantuntijalle, hän vaikutti tuohtuneelta ja esitti, että minun pitäisi vaatia hierojalta korvausta, ja kysyi, haluanko siinä hänen apuaan.

Olen nyt koko päivän keskittynyt opinnäytetyömateriaaliin aika surkeasti, koska aihe jotenkin tekee kummalla tavalla levottomaksi. Olen virkannut monia isoäidin neliöitä ja miettinyt itsekseni tilannetta. On nimittäin aivan selvää, etten itse pidä minkään korvaushakemuksen väsäämistä hyödyllisenä, ja olen miettinyt, miten saisin selitettyä kantani. Tarkastellessani omia intuitioitani tajuan myös, miten monia ne mahdollisesti ärsyttävät. Se on toki ensisijaisesti heidän ongelmansa, mutta on aika vaikeaa olla reagoimatta toisten ärsyyntymiseen. Hölmöyksissäni menin laittamaan aiheesta facebook-päivityksen, ja vasta sitten parin tunnin päästä tajusin, että yksi tuttavani, jonka kanssa olemme ennenkin ajautuneet törmäyskurssille vastaavista tilanteista ja niihin liittyvistä selityksistä ja asenteista, repii luultavasti jälleen jossain vaiheessa päivää pelihousunsa ja yrittää muuttaa minut reaktioiltani joksikin toiseksi tässä ja nyt, heti paikalla, ja onnistuu siinä sivussa syyllistämään minua tavastani jäsentää asia, vaikka kuinka koettaisin pysyä jupakan yläpuolella ja todeta, että maailmassa on tilaa monenlaisille reaktioille ja että meidän jäsentämiseen liittyvät eromme taitavat olla kytköksissä meidän erilaisiin temperamentteihimme ja miellettyihin elämäntehtäviimme.

Huh, kylläpä avoin kommunikaatio on hankalaa! Tällaisessa tilanteessa tulee aina välillä mieleen, että ennen, silloin kun talletin kaikki ristiriidat syvälle itseeni enkä puhunut mistään oleellisesta kellekään, tai ainakin vain parille harvalle ja valitulle, jotka eivät koskaan yrittäneet muuttaa minua väkivaltaisesti ihan toisenlaiseksi käsityksiltäni, ah ennen, olipa silloin helpompaa. Mutta ei se tietysti pidä paikkaansa. Vaikenemisessa ja puhumisessa on molemmissa hyvät ja huonot puolensa. Pidän puhumisen hyvistä puolista niin kovasti, että koetan valaa itseeni uskoa sen suhteen, että sen rasittavat puolet ovat oikeastaan ihan helpostikin kestettävissä ja että voin aina sanoa, jos joku alkaa liikaa ahdistaa tai syyllistää, että nyt minusta tuntuu siltä, että minulta vaaditaan liikaa muutosta tässä ja nyt, ja että ymmärrän kyllä, ettei se ole tarkoitus, mutta etten nyt jaksa jatkaa keskustelua. (Tätä on muuten ihan hervottoman vaikeaa saada sanotuksi!)

Kai tärkeintä olisi antaa itse itselleen lupa, että vaikka joku vaatisi minua muuttamaan mieltäni juuri tässä ja nyt, asian käsitteleminen sisuksissani vie aikansa (ja voi olla, etten ikinä pysty mukautumaan toisen näkemykseen oikeasta menettelytavasta, koska en pohjimmiltani pysty uskomaan samoja premissejä kuin hän tai koska en halua itselleni tietynlaista, rasittavan kuuloista elämäntehtävää, jota en pystyisi hoitelemaan ilolla vaan jossa tuntisin pettävän omat intuitioni), ja jos toinen siitä hermostuu, minun ei tarvitse ottaa tuota hermostusta enää syykseni tai epäonnistumisekseni.

Mutta niin, takaisin asiaan. Ajattelen asiasta suurin piirtein näin: Olen tehnyt tiettäväksi minut käsitelleelle ihmiselle, mitä tapahtui. Olen tehnyt tiettäväksi myös sen, että ymmärrän, ettei hän sitä tahallaan tehnyt. Minulle on koitunut asiasta kuluja kolmenkymmenenkahden euron edestä, eli ei mitään huimia summia. Tietysti tässä on ollut myös kipua ja särkyä, mutta ne ovat menossa ohi eikä kyse ole mistään pysyvästä vammasta. Olen istunut oikeudessa lautamiehenä suunnilleen kymmenen vuotta ja nähnyt, miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat kärsimiinsä vääryyksiin, joista osa on ollut tahallisesti aiheutettuja ja osa esimerkiksi huolimattomuudesta aiheutuneita vahinkoja. Tämä, mitä minulle on tapahtunut, on vielä hyvin pientä ja helposti ymmärrettävää. Arviointivirhe kudoksen sietokyvystä - ja jokaisen ihmisen kudos on erilainen. Mitä hyötyä saisin korvausta vaatimalla? Ehkä maksimissaan muutaman satasen rahaa, mutta en koe, että tuo raha millään lailla tulisi ansaitusti. Kipua, särkyä ja kärsimystä nyt tulee itse kunkin kohdalle, miksei sitten minunkin kohdalleni, ei niissä ole mitään ihmeellistä, ja kun ne eivät kerran ole tahallisesti aiheutettuja, korvauksen hakeminen tuntuisi kummalta.

Hahmotan tilanteen ennen kaikkea oppimistilanteena. Hoitaja on tehnyt virheen ja nyt hänen pitäisi pystyä muuttamaan tulevaa toimintaansa. (Sitä, mikä on tapahtunut, ei voi mitenkään enää muuttaa.) Hänen on todennäköisesti helpompi muuttaa toimintaansa, jos tilanne ei paisu kovin suureksi. Tarkoitan tätä: Jos hänessä on halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, viestini on jo saanut aikaan aika tavalla muutoksia hänen käsityksissään käsittelyn tehokkuuden ja voimakkuuden suhteesta, synnyttänyt tarpeen tarkistaa omaa osaamista, ts. synnyttänyt muutosta tehokkaasti vauhtiin potkivan kognitiivisen dissonanssin. (Ehkä muodossa: haluan auttaa ihmisiä tehdessäni näin - - näin tekeminen on synnyttänyt kudosvaurioita.) Jos taas hänessä ei ole halua oppia ja kasvaa ihmisenä ja ammattilaisena, ei mikään rangaistus eikä korvausvaatimus tuota halua kyllä myöskään roihauta liekkeihin. Sen sijaan korvausvaatimus, joka mieltyy rankaisemiseen, synnyttää aika helposti - oikeudessa tarkkailluista reaktioista päätellen sekä ystävien ja omien tuntemusten kuuntelemisen pohjalta - joko valtataistelu- tai marttyyrimentaliteettia, joista kumpikaan ei ole oppimiselle hyvä lähtökohta.

Tavoitteenani on tässä, kuten yleensä muutenkin suorassa kommunikaatiossa (johon en laske tätä blogi-kaatosäkkiä), tarjota kenties mahdolliselle muutokselle eväät mahdollisimman pienellä eleellä, puuttuen mahdollisimman keveästi. Kenties muutos ei ole mahdollinen, mutta se ei ole minun ongelmani. Tavoitteeni ei ole muuttaa toista tai tämän käyttäytymistä vaan ennemminkin luoda tilanne, jossa muutos on hänen sitä toivoessaan helposti toteutettavissa.

(Oikeastaan nyt kun sanallistan tätä, ymmärrän sen syövän juovan, joka erottaa minut niin monesta kansalaisjärjestöissä pontevammin toimivasta tuttavasta ja ystävästä. Heidän elämäntavoitteisiinsa tuntuu olevan kirjattu paljon suoraviivaisempi toisten käyttäytymisen muuttamisen päämäärää. Heillä on enemmän voimalla kasvattajan mentaliteettia kuin minulla. Heillä tuntuu olevan usein myös selkeämmät tavoitteet tuon kasvun päämäärästä, minulla ei. En koe tuntevani toisia niin hyvin, että voisin määrittää heidän elämäntavoitteensa tai edes pienet väliaikatavoitteensa heidän kehitystilansa, temperamenttinsa, arvomaailmansa jne. kannalta relevantilla tavalla. Hyvät hykkyräiset, välillä minun on vaikeaa motivoida itsenikin johonkin ihan järkevään toimintaan...)

Huomaan kirjoittaessani olevani jotenkin hermostunut tästä kaikesta kirjoittamastani, joten päätän poistaa kommenttimahdollisuuden tähän kirjoitukseen. En taida olla vielä ihan valmis keskustelemaan asiasta, vaikka en oikein ymmärrä, miksi se tuntuu niin viiltävältä.

Ehkä uhkaavuus on siinä, miten suoraan ristiriidassa tällainen suhtautuminen on länsimaisen oikeuskäytännön kanssa. Kasvatuskäytäntöjen kanssa. ("Se lastaan vihaa, joka vitsaa säästää"... meneekö tämä analogian kautta niin, että se yhteiskuntarauhaa vihaa, joka korvausvaatimuksia säästää?) Melkein kukaan ei usko rankaisemiseen enää julkisesti, mutta silti meillä on oikeuslaitos, joka rankaisee, kun ei oikein muutakaan keksitä koston kierteen katkaisemiseksi. Kukaan järkevä ihminen ei kai enää usko, että rangaistukset, kuten suuret sakot tai vapaudenmenetys, oikeasti kasvattaisivat ihmisiä jotenkin paremmin toisiaan huomioiviksi, vai uskooko? (Jos uskoo, suosittelen lautamiespestiä ja siellä silmien auki pitämistä.) Kasvatuksessakin uhkailu ja kiristys ovat voimissaan. Ja aika moni asia, joita ei ole mitenkään kaavailtu rangaistuksiksi, mielletään silti sellaisiksi, alvista ruuhkamaksuihin, ja niitä vastaan sitten viritellään kapinamielialaa. Jotenkin rankaisemisen käsite on kulttuurissamme valitettavan keskeinen.

Ja silti: Totta vie olen esimerkiksi rikosoikeuden suhteen ihan yhtä neuvoton kuin kaikki muutkin. Ei, minulla ei ole viisastenkiveä, ratkaisua siihen, miten toisen mukiloinut ihminen saataisiin ymmärtämään tekonsa vakavuus, mutta ei se tarkoita mielestäni vielä sitä, ettenkö saisi nähdä, ettei rankaiseminen nyt ainakaan ole vastaus. Tai koettaa joissakin lievemmissä intressiristiriidoissa, joihin törmään oikeusprosessien ulkopuolella, jotakin lievempää ja armollisempaa lähestymistapaa, jotakin keveämpää ja elemäisempää. Elettä, ei vaatimusta. Olkoonkin, ettei se ole tavanomainen käytäntö näissä asioissa etenemisessä. Mutta tavanomainen käytäntö on keskinkertainen käytäntö ja vaatisi kehittämistä. (Jep, totta vie on helvetin omahyväistä haluta jotakin muuta kuin keskinkertaisuutta, mutta minä haluan ja sillä siisti. Pääni ei pysy ollenkaan kasassa epätyydyttävään keskinkertaisuuteen takertumalla, ja haluan pääni pysyvän kasassa, haluan, että pystyn iloon ja olemaan terveellä tavalla ylpeä siitä, miten asiat teen, sinne saakka, että tajuan äkisti, että oikeastaan tässä on hassuja piirteitä ja voisi tehdä vielä fiksumminkin.)

Ymmärrän rankaisua vaativasta mielenmaisemasta kauhean vähän. Toisinaan olen vihainen, erittäin harvoin, mutta silloin saatan ajatella, että toivottavasti tuo ihminen saa opetuksen, kun hän kerran käyttäytyy noin ääliömäisesti. Se on mielestäni kuitenkin vain vihan sumentamaa päättelyä, kyvyttömyyttä hahmottaa, millaisissa tilanteissa ihmiset oikeasti kykenevät oppimaan. Eivät ainakaan silloin, kun he kokevat itseään syyllistettävän. Heti kun pahin järkytys jonkun törpöstä menettelytavasta menee ohi, tuohdun itselleni moisesta hyödyttömästä vihan sumentamasta oikeudenmukaisuuden kinuamisesta. Minunhan pitäisi miettiä tilannetta, jossa tuo ihminen voisi turvallisesti tunnistaa toimivansa arvelluttavasti, eikä suinkaan puhista ja toivoa tilannetta, jossa hän on niin siilipuolustusasennossa, ettei hän voi mitenkään syvemmin tunnistaa, mikä tarkalleen meni pieleen. Olen hukannut tästä elämästäni aivan kyllin monta sekuntia haluamalla rankaista itseäni ääliömäisyydestä läskikätisyyteen, milloin mistäkin syystä, eikä se ole tuottanut mitään muuta kuin mielipahaa. Rankaiseminen ei vain toimi.

Ymmärrän kyllä, miten oikeuslaitoksen tehtävä on ratkaista koston kierre ja että korvausvaatimusten hakemisen käytäntö on viritelty tuota koston kierteen katkaisemista silmälläpitäen. Kysymykseni kuuluukin tässä tilanteessa: Jos koston kierteestä ei ole vaaraa tietyssä tilanteessa, mitä virkaa rangaistuksella tai korvausvaatimuksilla on? Oppimisteoria osoittaa, ettei rangaistus nyt ainakaan kasvatuksen välineenä ole kovin ihmeellinen. (Ja toiseksi, ei voi olla automaattisesti minun vastuullani kasvattaa joka ikistä kohtaamaani ihmistä. Enkä aio itse ottaa tuota vastuuta. Sen vastuun kyllä mielelläni otan, että yritän pitää tilanteet sillä lailla rakentavina, ettei kenenkään tarvitsisi tuntea itseään millään lailla uhatuksi. En onnistu siinä, hitto vie, sen verran onnistun aina välillä kiihdyttämään ystäviäni näillä mielipiteilläni. Ne ja niiden erilaisuus tuntuvat jotenkin uhkaavan heitä.)

Moni ystäväni ajattelee näistä asioista ihan toisella tavalla ja jopa saattaa pitää minua (yhteiskunnallisesti) vastuuttomana näiden ajatusten takia. Itse jätän mieluummin arvioimatta toisten vastuuttomuutta. (Joskin tietysti mieluusti kehun, jos joku mielestäni kantaa vastuuta ilolla ja itselleen sopivalla tavalla.) On vain niin vaikeaa arvioida, miten toinen tilanteen ja velvollisuudet siinä mieltää, etten koe itseäni lainkaan päteväksi siinä. (Evidenssi osoittaa, että miellän toisten tilanteet useimmiten päin persusta, ja vasta pitkällisen ja detaljoidun keskustelun jälkeen saan kalpean kuvan siitä, miten toinen asiat näkee.) Enkä usko, että esimerkiksi tässä tilanteessa, jota nyt pohdin, olisi mitään yhtä ainoaa oikeaa tilanteen jäsentämisen tapaa. Minä tahdon jäsentää sen arviossaan moganneen mahdollisena oppimistilanteena, ehkä johtuen assosiaatioista myöhempään omaan ammatillisuuteeni ja siitä, miten arvelisin itse reagoivani vastaavassa tilanteessa. (Olisi tietysti ammatillista vastata heti kielteiseen palautteeseen omasta työstä, mutta kyllähän kaikki ammattilaiset nyt ovat ensisijaisesti hauraita, tasapainonsa eteen ponnistelevia ihmisiä, voimakkaissa tunnetiloissa pienen lapsen kaltaisia, ja vasta sitten ammattimaisia toimijoita. Minusta on liikaa olettaa, että hyvä ammatissa toimiminen tarkoittaisi psyykkisesti täysin kypsää reagointimallia ja itsehallintaa. Eihän se ole mikään normi vaan harvinainen poikkeus.) Ehkä sama identifioituminen ammattiryhmään saa toisen asiantuntijoista taas pitämään itsestään selvänä, että esitän korvausvaatimukset; hän ehkä pitää kiinni enemmän ammattiryhmän koherenssista ja maineesta tai muusta vastaavasta. (Ehkä kuulen perustelun, kun kerron, miksen itse ajatellut esittää mitään vaatimuksia.)

Jotenkin huomaan pelkääväni aika kovasti, että saan taas kuulla saarnan siitä, mitä tapahtuisi, jos kaikki toimisivat siten kuin minä toimin. Aika hassua, oikeastaan tajuan nyt, kun kirjoitan tätä, että minulla on kohtuuhyvät vastaukset tuohon kysymykseen. Että ensinnäkin, en pysty kuvittelemaan maailmaa, jossa kaikki ihmiset toimisivat täsmälleen samalla tavalla, en liioin koe sellaista maailmannäkymää kovin houkuttelevana. Että ajattelen, että täällä maailmassa on tilaa tällä tavalla ajatteleville ja toisella tavalla ajatteleville, tällä tavalla toimiville ja toisella tavalla toimiville. Tarvitaan oikeuslaitos ja tarvitaan ihmisiä, jotka pohtivat, onko rankaisemiselle parempia vaihtoehtoja. Nuo toiset eivät muutu minuksi enkä minä heiksi. Meidän elämäntavoitteemme ja kommunikaatiotavoitteemme on muotoiltu hyvin eri tavalla ja me molemmat tunnumme suhteellisen tyytyväisiltä omiimme (vaikka ihan varmasti pinnan alla muhii muutoksia, jotka eivät vain ihan heti vielä hahmotu). Ja sitten, että toiseksi, jos kaikki tosiaan toimisivat siten kuten minä toimin, aivan ehdottomasti pieni ele riittäisi aiheuttamaan riittävän kognitiivisen dissonanssin, joka potpuroisi muutosta. Muutokseen menisi tietysti oma aikansa ja sen suunta saattaisi yllättää kaikki tarkkailijat, mutta voimallisemmat keinot vain saisivat aikaan minän poteroitumisen siilipuolustuskuoppaan. Kuvittelen nyt vielä närkästyneen vastaväitteenkin, että en saa saivarrella, ja että kysymyksen kontekstista selviää kyllä, että minun tavallani toimiminen viittaa vain siihen, että korvaukset jätetään vaatimatta. Siihen vastaisin nyt kaikessa omassa rauhassani tätä pohtien sillä tavalla, että miten ihmeessä yksittäinen, yksittäiseen asiaan suhtautuminen muka voidaan erottaa ihmisen muusta reagointimallista, arvopohjasta, asenteista, itselle asetetuista elämäntavoitteista. Siitä, miten keho liikkuu tilassa, hengittää ja mieltää. Ei tämä ole nyt mikään retorinen käänne vaan totisinta totta - ihmisiä on hyvin vaikeaa ymmärtää edes auttavasti ymmärtämättä jollakin tasolla heidän elämäntavoitteitaan.

Kas niin, me ihmiset olemme kauhean erilaisia.

Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sen kerkeämmin hyväksyn tuon erilaisuuden. Ja sen myötä ajatuksen, ettei keskustelun tavoitteena tarvitse välttämättä olla yksimielisyys. Joskus erimielisyys on rasittavampaa kuin joskus toiste, ja luulen tajuavani nyt tätä kirjoittaessani välähdyksenomaisesti, että erimielisyys tuntuu erityisen repivältä silloin kun rivien välistä tai hengityksen rytmistä hahmottaa, ettei toinen jollakin tasolla voi hyväksyä sitä seikkaa, etteivät kokemuksemme tai näkemyksemme tule lankeamaan yhteen.

Ehkä nyt olen valmis vastaamaan rauhallisesti ja jäsennellysti saamaani viestiin ja kertomaan, miksi en ollut ajatellut hakea mitään korvauksia. Pysyisinköhän rauhallisena myös, jos minua aletaan kovastikin konfrontoida tästä toisaalla?

Olen jättänyt lihasrelaksantit kokonaan pois, mutten tunne oloani ahdistuneeksi, pikemminkin vähemmän ahdistuneeksi nyt kun ei tarvitse koko ajan kelailla, mikä rentoudessani on lääkerentoutta ja mikä aitoa viihtymistä tässä kehossa, kivunkin kanssa. Hieman hermostuneeksi kyllä, kun minun odotetaan selvästi toimivan eettisiä intuitioitani vastaan. Mutta eihän minua kukaan pakottamaan pysty. Sekin on hyvä muistaa.

Muutos vie oman aikansa ja on kovin arvaamatonta. Se liikahtelee johonkin suuntaan eikä sitä voi oikeastaan paljonkaan vauhdittaa, ainoastaan estellä.

Rankaiseva uni ja muuta höyrypäisyyttä

Illalla kirjoitin muutaman ystävän kannustuksen rohkaisemana kohteliaan kirjeen oppilaitokseen, ja sekä kysyin valintaperusteista että esitin perusteltua kritiikkiä hakumenettelyn mahdollisista aukkokohdista. Mielestäni se, mitä tein, oli aivan oikein ja perusteltua, ja minulla oli siihen oikeastaan enemmän velvollisuus kuin oikeus. Tahtoisin näet, että haku- ja valintamenettelyihin liittyisi kaikissa oppilaitoksissa avoimuus ja selkeys, kuten esimerkiksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuihin liittyykin. (Siellähän hakusivuilta löytää helposti tilastot edellisten hakujen hakijamäärästä suhteessa sisään päässeisiin ja pisteytysperusteet.) Ainakin minun on paljon helpompaa hyväksyä päätös kumpaan suuntaan tahansa, kun tiedän perusteista. Sitä paitsi, on aika kiinnostavaa tietää, mitä on arvostettu tai mihin pyrkiminen on tyssännyt.

Vähän kyllä mietin, että tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että saan siellä oppilaitoksessa hankalan ämmän maineen ja minua ei ainakaan ikinä hyväksytä sinne sisään, mutta sitten suutuin ajatuksesta ja tulin siihen tulokseen, että siitä viis. Jos jossain ollaan niin epäselviä, ettei valintaperusteita olla halukkaita perustelemaan ja loukkaannutaan niiden asiallisesta tiedustelemisestakin, sama pätee todennäköisesti opintojaksojen arvosteluun ja minun on aika vaikeaa kuvitella, että haluaisin sellaiseen mielivaltaan pyristelemään edes vuodeksi. Eiväthän tuollaiset salaperäiset systeemit ikinä tule läpinäkyviksi, jos kaikki vain tahtovat olla mahdollisimman myötäkarvaan ja harmittomia eikä kukaan ponteennu tiedustelemaan, miksi asia hoidetaan näin, kun hyviä esimerkkejäkin löytyisi kotimaastakin runsaasti. Ja jos taas kysymyksiini vastataan ja kritiikkiin suhtaudutaan asiallisesti, osaan seuraavan kerran ehkä muotoilla hakemuksen vieläkin kohdistetummin ja saatan päästä haastatteluun saakka...

On jännittävää havainnoida, millaisia oloja tuollaisen aivan asiallisen kysymyksen esittäminen ja palautteen antaminen synnyttää. Jos en suhtautuisi uteliaasti oloihini, voisi olla, että kysyminen olisi jäänyt tekemättä, sen verran karmeaksi ämmäksi tunsin itseni. Olen jotenkin tottunut sellaiseen asemaan koulutuksen suhteen, että ahdan itseni tulitikkurasiaa pienempään lokeroon ja yritän perustella sen ratkaisun niin, että on hyvä yrittää ymmärtää (naurettavuuksiin asti) epäreilujakin käytäntöjä, koska kukaan ei ole täydellinen ja armollisuus on tärkeää. Ongelma vain on, ettei sellainen käytäntö ole kovin armollinen itseä kohtaan. Eikä myöskään niitä, jotka kärsivät aivan samoista ongelmista ja saattaisivat hekin tösmistyä vaatimaan oikeuksiaan, jos saisivat sellaisesta esimerkin. (Uskon esimerkkeihin monestakin syystä. Muistan miten raikastavasti ja voimauttavasti minuun vaikutti Hurinan tyrmistys ja selitysten penääminen silloin kun meidät työkavereina sanottiin laittomasti irti. Itse olin jotenkin alistunut ja pahoillani siitä, että niin kävi, mutta Hurinan esimerkki osoitti, että voi sitä reagoida toisinkin - voi penätä oikeudenmukaista kohtelua. Intoonnuin siihen mukaan, ja se kannatti: minulla ja kolmella muulla meistä viidestä, jotka aiottiin irtisanoa, on edelleenkin töitä tuossa paikassa. Tosin työsopimukseni ja yhden toisen työsopimus on edelleen laittomasti ketjutettua määräaikaista ja töitä on vain parina päivänä kuussa. Mutta parempi sekin kuin ei mitään. Myös kasvissyöjäksi siirtymisessä tärkeää oli se, että lähelläni eli ihminen, joka oli kasvissyöjä, ja jota tarkkaillessani tajusin, että kyllä se minultakin varmasti onnistuisi.)

Kirjeen lähettämiseen liittyi kumma tunne siitä, että vaikka toimii mielestään oikein sekä itseään että toisia kohtaan, on silti hankala, ärsyttävä ämmä. Etenkin tuntui pahalta, että piti kirjeen sävyn hyvin kohteliaana. Se on ihan hullunkurista, koska en ole mikään räksyttäjä noin muutenkaan, ennemminkin tilanteista pakoon luikahtaja. Mutta rauhallisena ja kohteliaana pysyminen voidaan tulkita ylästatuksen ottamiseksi, ja se vain tuntuu minusta jotenkin väärältä silloin kun en ole itse ammattitehtävissä vaan aivan oma itseni. Hmm, ehkä jos kokisin tekeväni koulutustani vastaavaa yhteiskunnallista valistustyötä penätessäni avoimempia käytäntöjä, en kokisi omaa rauhallisuuskohteliaisuuttani toisia uhkaavana... Hassua, miten tämä menee. Kiinnostavaa. Jotenkin tuohon kohteliaisuuteen, hyvään jäsentelyyn, perustelemiseen ja rauhallisuuteen liittyvä tunnetason vääryys on kai sitä, että minusta tuntuu siltä, että oikeastaan minun pitäisi vain itkeä ja olla surullinen. Mutta kun en ole. Huooh!

Yöllä sitten näin unen, jossa tuo kirjeen saanut henkilö oli tappanut itsensä kritiikkini takia. Heräsin hiestä likomärkänä, itkuisena. Join vähän kamomillateetä ja mietin asiaa. Tosiaan, jokin taso minussa selvästi uskoo, että jos pidän puoliani (ja oikeastaan samalla edistän hyviä käytäntöjä kaikkien kannalta) ihan asiallisesti, se rikkoo kaikki ihmiset ympärilläni. Heh, juuri kun olen parina viime päivänä kirjoittanut siitä, etten koe syyllisyyttä! Nytpä ainakin sain itseni kiinni siitä, miten välttelisin mieluusti syyllisyyden tunnetta: muuttumalla näkymättömäksi. Ja samalla sain tuntumaa siihen, miten jollakin tasolla pidän itseäni äärimmäisen vaarallisena ja vahingoittavana. Koetan sanallistaa ja kokea sen pontevuutena ja oikeudenmukaisesta kohtelusta kiinni pitämisenä, mutta en voi mitään sille, että tietoni siitä, että sanomani aiheuttaa jossakussa levottomuutta, resonoi varsin ikäviä viboja. Jossakin minussa on kerrostuma, joka aktivoituu ristiriitatilanteissa, ja se kerrostuma arvioi helposti paremmaksi sen, että luovun omasta kannastani ja jopa omista oikeuksistani kuin että hyväksyn sen, etteivät kaikki ristiriidat tosiaankaan maailmassa ratkea ja että voi olla ihan okei jos joku muukin kokee ne nahoissaan sen sijaan että vain piilottaisin ne sisääni.

On vähän hupsua ja kivikenkämäistä, kun äkisti tajuaa, miten sama ratkaisu hämmentävään tilanteeseen on järjellä ajatellen sekä ainoa oikea lähestymistapa että tuntuu kontrollin menetykseltä. Miten vahingollinen luontumus, että tuntee menettävänsä kontrollin silloin kun tekee mitä tahansa muuta kuin kääntää ristiriidat sisäänpäin. Tahdon opetella siitä irti, ja yritän suhtautua tähän puolensapitämisen harjoituksena. Kyllähän minä tiedän jotakin ehdollistamisesta ja luontumusten muodostumisesta. Sen sijaan että alkaisin perustelujen tasolla kiistää vanhan luontumuksen totuutta (se on jo kiistetty eikä sillä tiellä vielä käännetä tunnetasoa) tai rankaista itseäni siitä (mikä on hyödytöntä oppimisen kannalta ja vahingoittavaa itsetunnon kannalta), on paljon järkevämpää harjoitella puolensa pitämistä erilaisissa tilanteissa ja ehkä oppia rentoutumaankin siinä puuhassa! Kunpa vielä unenikin uskoisivat tämän... että se, että minulla voi olla mielipide jonkin käytännön oikaisun tarpeesta, ei välttämättä tarkoita, että ihmiset ympärilläni kuoleskelevat silkasta järkytyksestä.

Se kuulostaa hirvittävän hassulta aukikirjoitettuna, ja niin on tietysti tarkoituskin. Nähdä ja näyttää itselleen hupsuus, jotta ei jää tuon hupsuuden kaltereiden taakse pelokkaana ja hupsuutta havaitsemattomana vaan voi nauraa asianmukaisesti ja sitten uskaltautua vahvistamaan sitä puolta itsessä, johon mieluummin identifioituisi, sitä puolta, jonka on mahdollista sanoa, että tämä ei käy tai että ainakin se aiheuttaa hämmennystä ja pahaa mieltä. Mitä useammin pidän puoliani, sen helpompaa tuohon puolensapitämiseen kai on vähitellen identifioitua. Ja jos totta puhutaan, eivät minun kritiikkini ole saaneet "nyt tapan itseni kun toimintasi selvästi osoittaa, että olen niin epäonnistunut" -reaktioita esiin kuin kahdesta ihmisestä. Harmi vaan, että nuo kaksi ihmistä ovat kaksi neljästä tärkeästä lapsuuteni aikuisen mallista (eikä heistä kuin toinen käyttänyt tuota fraasia rankaisutarkoituksessa; toinen vain oikeasti romahti, mikä tuntui vieläkin pahemmalta, koska häntä ei voinut oikein edes vihata, sellaista haurasta olentoa - suoranaista rankaisevuutta ja auktoriteettijohtamista sen sijaan opin vihaamaan sydämeni pohjasta ja edelleen se saa minut äkäiseksi aika takuuvarmasti). Sikäli ei tunnu ihmeelliseltä, että odotan, milloin joku ilmoittaa tappavansa itsensä sen takia, että olen uskaltanut olla jostakin asiasta eriävää mieltä. Niin absurdia kuin se onkin.

On hyvä, että tiedän tämän kummallisuuden, koska se auttaa minua jäsentämään puolensa pitämiseen liittyvää hankaluuden tuntemusta. Kyse ei ole kommunikaatiosta nyt ja tässä, vaan jostain paljon kaukaisemmasta, jostain jonka totisesti tahtoisin unohtaa ja muuttaa tässä heti paikalla hokkuspokkus, mutta joka on sisäänkirjoitettu välittömiin tunnereaktioihini niin vahvasti, että saan tosissani ponnistella pitääkseni uteliaisuuden ja kiinnostuksen etualalla tunteeseen heittäytymisen, siinä rypemisen ja siitä lamaantumisen asemesta. Heikkouksiensa tunteminen on hirveän tärkeää. Joskus minua hämmentää se, miten selvisin ennen kuin osasin aavistaakaan, että toisinkin voisi reagoida ja että tahtoisin reagoida toisin, tai että tahtoisin ainakin identifioitua tuohon tahtoon reagoida toisin. No, en tietysti selvinnytkään kauhean kiitettävästi, selvähän se. Olin aika pelästynyt, alistunut ja onneton. Toivoton.

Kritiikkiini on tullut jo yön kuluessa vastauskin. Siinä ilmoitetaan, että kritiikki välitetään eteenpäin niille, joita se koskee. Hyvä niin. Ehkä käytännöt tuosta hioutuvat, ja jos minun viestilläni on siihen vaikutusta, on tämä ailahtelu sen arvoista. Ja ainakin painajaisunen epätodellisuus ja pelkoni toisten rikkoontumisesta, jos tuotan heille epämukavan olon, nousi selkeämmin esiin, ja sekin on arvokas asia, koska se muistuttaa, miten paljon minulla olisi tekemistä ihan normaalin puolensa pitämisen kanssa.

Kenties nyt kun viesti on välitetty eteenpäin, saan vastauksen myös kysymykseen valintaperusteista. Ne kiinnostavat minua kovasti. En mitenkään suostu hyväksymään ajatusta, että olisin ylikoulutettu. Olen yliopisto-opintojeni ajan koko ajan ajatellut käytännönkin ammatin hankkimista ja korostanut koko ajan, että opiskelin filosofiaa kiinnostuksen, en ammatin takia. Enkä missään vaiheessa edes ajatellut, että valmistuisin sieltä. Mutta halusin kouluttautua ammattiin vasta, kun keksisin, mikä se voisi olla. No, sitä oivallusta ei valitettavasti tullut siinä vaiheessa kun opinnot olivat kesken. Enkä tiedä, onko tullut vieläkään, ja voiko sellaista ylipäänsä tullakaan. Ehkä ei. Mutta olisin nyt halukas tarttumaan johonkin ja tekemään jotakin uutta, vaikka tietysti ei mitä tahansa vaan jotakin johon voisin motivoitua ja joka liittyisi kiinnostuksenkohteisiini ja arvoihini niin että oikeasti voisin jaksaa ja viihtyä siinä ammatissa. On aika raivostuttavaa, jos se, etten ole ennemmin osannut päättää, mihin ammattikoulutukseen hakisin, olisi nyt joku rankaisuperuste, kun kiinnostun jostakin polun alusta. Ei voi olla kovinkaan koherenttia, että siitä, että on suorittanut yhden tutkinnon loppuun, rankaistaan. Etenkään kun omalla tutkinnollani voisi heittää vesilintua töitä etsiskellessä. Kunpa joku olisi osannut kertoa yliopistolla opiskellessani, että jos haluaa muitakin ammattihommia (vs. matalapalkkatyötä johon ei tarvitse mitään koulutusta) kuin akateemisia töitä, ei missään nimessä kannata tehdä tutkintoa valmiiksi. Ja että kannattaisi ensin kouluttautua käytännöllisesti ja vasta sitten akateemisesti. Huooh. Oikeasti, välillä pännii lujasti. Sekin kun menin työkkäriin valmistuttuani ja kyselin, olisiko heille humanistiselta pohjalta joitain täydennyskoulutuksia, ja sitten minulle tarjottiin "humanisti, gradu valmiiksi ja tutkinto ulos" -kurssia ja jouduin sanomaan, että tuota, kun minun gradu on jo valmis. Totta hemmetissä olen ollut tyhmä ja naiivi, kun olen odottanut, että keksisin, mihin minusta voisi olla, mutta hei, ihmiset ovat sellaisia ja pidätän taatusti itselläni oikeuden epäonnistua elämäni viisivuotissuunnitelmien laadinnassa. Eihän systeemi nyt voi ihan niinkään toimia, että uudelleenkouluttautumishaluuni aletaan suhtautua vakavasti vasta sitten, jos mielenterveyteni romahtaa tässä karusellissa ja joudun pitkälle sairauslomalle, josta tarvitsen kuntoutusta... ei, se ei voi mennä niin. Hitto, että tunnen itseni pöljäksi kuunneltuani luottavaisesti juhlapuheita elinikäisestä oppimisesta. On se kumma, että sitä saa harjoittaa perusasteelta aina korkeammalle päin, mutta annas jos yrität toisin päin, ovet ja ikkunat tuntuvat olevan tukossa.

Ja kuitenkin tiedän, etten ole ainoa, joka meni yliopistoon opiskelemaan yleissivistävää alaa siinä toivossa, että sen puitteissa keksisi, mihin pitäisi suuntautua... itse asiassa, tapaan tänään päivällisillä kollegan, jolla on aivan samanlainen tarina tämän suhteen!

Ehkä lakimiesystäväni on oikeassa siinä, että minun pitäisi jättää tutkintoni täysin mainitsematta hakupapereissa. Mutta en oikein tiedä, jokin siinä on miellyttämättä minua. En tahdo elää yhteiskunnassa, jossa pitää monessa käänteessä häpeillä sitä, että on jaksanut kouluttautua ja olla kiinnostunut jostakin teoreettisestakin asiasta. Enkä halua edistää sellaista käytäntöä, että akateemiset suoritukset kannattaa vaieta kuoliaksi, koska eikö se vain ruokkisi lisää näitä epäluuloja siitä, ettei joku ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut voisi mitenkään olla kiinnostunut keskiasteen ammattitutkinnosta? Huooh, onpa hankalaa. Huomaan olevani vähän jäärä tässä asiassa. En yksinkertaisesti suostu häpeällistymään siitä, että olen ollut kiinnostunut jostakin filosofiasta ja kirjallisuudentutkimuksesta ja sosiaalipsykologiasta. Enkä siitä, että voin sen jälkeen olla kiinnostunut jostakin äärikäytännöllisestä.

No, tämä kuohunta alkaa lasehtia jo. Onhan vielä tuo toinenkin hierojakoulu, johon olen hakenut, ja jos se ei tärppää, ne maksulliset hierojakoulutukset. Varmasti sen summan ansaitsisi takaisin vuodessa, parissa. Vompsun terapeutti ainakin oli sitä mieltä, että jos nämä valtion koulutukset pitävät minua jotenkin liian koulutettuna (sic) tai hyväosaisena (sic vaan siihenkin - viime vuoden tuloni olivat alle tonnin kuussa; se kyllä riittää minulle oikein mainiosti, mutta tuskin on erityistä taloudellista hyväosaisuutta) siihen hommaan, niin kannattaa vaikka ottaa lainaa ja mennä maksulliseen kouluun. Opintolainaahan en ole vielä koskaan joutunutkaan ottamaan, eli ehdotus on sikäli aivan realistinen.

Ja sitten on aina sekin mahdollisuus, että menisi vapaaehtoistöihin jonnekin etelämmäs, lämpöisempään... kaikki on vielä niin auki! Vapaaehtoistöistä ei tietenkään saa palkkaa, mutta kylläkin ylöspidon. Ja se on pitkäaikainen haave molemmilla, Vompsulla ja minulla.

Olen jotenkin tyytyväinen nyt kun olen huomannut, ettei kritiikkini ole tappanut ketään niille sijoilleen ja että oikeastaan kun vähän tongin, olen aika äkäinen monestakin asiasta koulutuksiin ja työllistymiseen liittyen. Äkäisyys on hyvä juttu, vaikka sitä voi ollakin vähän rasittavaa lukea ;). Mutta toisaalta, elän elääkseni, en kirjoittaakseni blogia...

Ahdistuksen tervetulleeksi toivottaminen

Odelma toteaa jotakin tärkeää:

Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.

Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.

Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).

Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)

Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)

(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)

Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.

Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.

Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.

Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.

(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)

Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.

Märepala

Näen unta, näen syvästi unta, koska koira on meillä joitakin päiviä. En osaa näemmä nukkua turvallisesti ilman suurta ruhoa, joka estää minua kääntyilemästä ja heräämästä pussilakanaan sotkeutumiseen.

Unessa olen myöhästymässä junasta vieraassa maassa. Pakkaan reppua unenpöpperössä yhden tähden hotellissa, kaapaisen vielä kädellä kuviopaperoitua hyllyä ja päätän, että kaiken täytyy järjen mukaan olla mukana. Reppu selkään, matkaan. Juostessani kohti asemaa vielä pimeän kaupungin halki (kaupungissa kulkevat raitiovaunut, kuinkas muuten, metsäunissanikin saattaa kulkea raitiovaunu keskellä metsää) sydän ja hengitys tikahtumaisillaan mielessäni häivähtää, onko lippu mukana. Mutta ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan.

Asemalle sukelletaan jalankulkutunnelia pitkin suuren kadun alitse. Autot matavat paksussa savukaasussa, kirkon kello lyö kaukana. Ihmiset tungeksivat, koetan sujahdella heidän välistään, jalat tärisevät jo. Tuolla, valotaulu, laituri kahdeksan. Syöksyn laiturille portin läpi, näen muiden näyttävän lippujaan, mutta näen myös, että kello on jo minuutin vaille, joten ryntään vain tarkastuspisteen lävitse ja junaan. Junassa lösähdän penkille ja alan tonkia reppua löytääkseni lipun, jossa paikkani lukisi.

Reppua tonkiessa minulle alkaa valjeta, ettei kaikki ole kunnossa. Ensinnäkin, lippua ei löydy. Toiseksi, juna seisoo edelleen. Sen sijaan viereinen juna, modernin näköinen luotijuna, jollaiseen kuvittelen nousseeni, lipuu meluamatta pois asemalta. Vilkaisen junaa, jossa istun: ihmiset ovat pukeutuneet arkisesti, lukevat ilmaisjakelulehtiä, ovat selvästi menossa töihin. Penkit ovat kovat. Tämä ei voi olla luotijuna Pariisiin! Jatkan silti tonkimista, nostan tavarat repusta viereeni penkille. Lipun lisäksi minulta puuttuu lompakko, puhelin ja avain. Ja vaatteet - kuinka olen voinut matkustaa mukanani vain yksi villapaita? Äkisti tajuan, että minulla on suuri matka-arkkukin, jonka olen tunkenut sängyn alle hotellissa, ja että olen piilottanut arvoesineeni matka-arkkuun. Sillä hetkellä juna nytkähtää liikkeelle.

Vilkuilen ympärilleni. Pitäisikö minun rynnätä konduktöörin luokse ja vaatia pysäyttämään tämä juna? Sittenhän voisin juosta hotelliin ja hakea matka-arkun. Mutta toisaalta, minulla ei ole rahaa maksaa matkastani, voisin joutua eristysselliin tai teloitettavaksi. Kylmää hikeä uhoten tungen tavarat takaisin reppuun ja koetan näyttää kunnialliselta työmatkalaiselta. Edes hetken vielä, ennen kuin tapahtumat alkavat vyöryä. Ajattelen edessä olevaa kuulustelua, sähköshokkeja ja nälkää, valotonta koppia, keuhkokuumetta. "Miksi sinä et tarkistanut laukkua? Miksi heräsit niin myöhään? Minne sanoitkaan olevasi matkalla? Miksi sitten et ottanut sitä junaa vaan tämän? Onko tapanasi yleisemminkin ryntäillä kuin päätön kana? Oletko edes selvinpäin?" Ja niin edelleen. Ja mitä voi vastata? Voin painaa päätäni alaspäin, purra huulta, koittaa olla itkemättä.

Miten tämä kaikki on voinut tapahtua minulle, joka tarkistan tarkistamastakin päästyäni, että mukana on avain ja lompakko ja missä vaunussa on istumapaikka, usein viisikin kertaa matkustusaamuna, kunnes osaan ulkoa, missä taskussa lippu on ja minkänumeroisella paikalla istun? (Näin siis valveilla, unessahan en tiedä nukkuvani.) Miten tämä voi käydä minulle, joka tarkistan lipun monta kertaa, koska en luota muistikuvaani, että tarkistin sen jo?

Tässä vaiheessa vaunun ovi heilahtaa auki ja ankaran näköinen konduktööri astuu sisään. "Matkaliput, olkaa hyvä!" hän huutaa. Tunnen kummallista heikotusta.

Makaan sängyssä, koira jaloissa, Vompsun tuhina oikealla puolellani. Vähitellen rauhoitun. Kukaan ei ole teloittamassa minua eikä kiduttamassa minua, jotta osaisin vastata kysymyksiin, joihin en pysty sanomaan mitään muuta järkevää kuin että nukuin pommiin ja olen siitä pahoillani. (Eikä se tunnu riittävältä.) Tunnistan taas itseni, tunnistan pelkoni jonkin pieleen menemisestä, minulla se vain naamioituu toisin kuin niillä, jotka tarkistelevat liesiä ja silitysrautoja. (Siitäkin huolimatta, että liesi on ollut monesti päällä ulkoillessani ja levy on hehkunut punaisena takaisin tullessani.) Tai: ehkä kyse ei olekaan omasta pelostani, koska neuroottisuuteni keskittyy tarkasti niihin seikkoihin, joista minulle on motkotettu koko lapsuuden ajan. Ehkä tuo tarkastamista vaativa ja ehdottomia rangaistuksia määräävä ääni on jonkun toisen? Totta kai se on, ymmärrän sen, mutta kuulen tuon äänen silti ja näen siitä painajaisia.

Ei sinänsä yllättävää, että näen tällaisen painajaisen nyt. Olen tehnyt netissä skeematestin, joka on toki vain suuntaa-antava, mutta jonka tulokset toisaalta tuntuvat aika osuvilta, toisaalta järkyttävät minut perinpohjaisesti esittäessään, että rankaisevuus on keskeisin skeemani (esiintyen useilla elämänalueilla), ja seuraavaksi vahvimmat ovat epäonnistuminen ja ulkopuolisuus (kummatkin vaikuttaen joihinkin elämänalueisiin: jep, osaan nimetä ne tarkasti). (Pienempinä tekijöinä, gosh näitä on monta, ovat riippuvuus, alistuminen ja uhrautuminen.) Olen yllättynyt tuloksesta, koska olisin itse laittanut perusskeemoikseni alistumisen ja ulkopuolisuuden, sitten ehkä uhrautumisen ja epäonnistumisen. Rankaisevuuden toki tunnistan, mutta olen kuvitellut sen jotenkin heikoksi - enhän minä näet tietoisella tasolla usko rankaisevuuteen juuri ollenkaan! Lautamiestyössäkin koen moraalisen solmun joka ikistä tuomiota mietittäessä, koska en usko yhdenkään vaihtoehdon mitenkään auttavan rangaistavaa elämään tavalla, joka aidosti ottaisi huomioon toisenkin tarpeet. Mutta eiväthän skeemat kartoitakaan niinkään tietoista maailmaa vaan piintynyttä tuntemusta jostakin, tässä tapauksessa selkeästi siitä, että ansaitsen rangaistuksen. Unessakin huolimattomuudesta rankaistaan mahdollisesti teloituksella. Ei siinä ole mitään järkeä, ellei ajattele sitä neuroottisuutta, jolla tosiaan tarkastan matkalippujen mukana olon keskellä skarpeinta valvetta.

Minua huolestuttaa hirvittävästi tällä hetkellä, rankaisenko tietämättäni muita. En koe tekeväni niin, mutta ehkä mielenmaisemani on niin karu, etten vain tunnista koko asiaa. "Kohtele muita kuten toivot itseäsi kohdeltavan" ja niin edelleen. Itseäni olen kyllä erikoistunut rankaisemaan, sen tiedän, ja koetan siksi tietoisesti opetella lempeyttä. Kunhan tänään saamme skeemakirjan takaisin lainasta Lupiinilta, taidan lukea siitä rankaisevuuden skeemailijan käyttöohjeet...

Jostakin syystä uni nostaa märepalan menneisyydestä, kirkkaankuultavan muistokuplan yksittäisestä tapahtumasta. On joulunalus, elän ensimmäisessä avoliitossa, mies on muuttanut luokseni. Hän makaa sängyssä ja nukkuu, vaikka kello on jo kolmen-neljän maissa. Hän haisee pahalle, koska hän ei peseydy kuin suunnilleen kerran kahdessa viikossa. Olen ollut valveilla monta tuntia, koetan siivota sotkua. Miehen mielestä kotityöt kuuluvat minulle, maksanhan minä asunnon vuokrankin ja huonekalutkin ovat minun. Tämä päätelmä kuulostaa jotenkin oudolta, mutta kun hän kerran on niin paljon vanhempi ja opiskellut jo monta vuotta, ja leimaa epäluuloisen kysymykseni silkaksi tyhmyydeksi, alistun tilanteeseen ja siihen seikkaan, että suhteiden maailmassa on niin monia asioita, joiden suhteen olen vielä tyhmä ja naiivi. Onhan miehellä sentään takanaan monen vuoden suhteita, minulla pelkkiä satunnaisia seikkailuita.

Siivoan, tiskaan, käyn suihkussa. Suihkussa käynnin jälkeen minun on rasvattava iho, koska muuten alan kutista. Näin ihotautilääkäri on määrännyt. Mutta miehen mielestä rasva on humpuukia, epäekologista rahantuhlausta. ("Epäekologinen" voi toimia hyvänä lyömäaseena; sääli, koska näitä asioita sietäisi miettiä oikeasti, ei vain syyllistämisen merkeissä ja syyllistävästä mausta voi olla vaikeaa päästä.) Hänestä minun pitäisi vain lakata rasvaamasta ihoani, ja myös ehkä käytävä suihkussa vain parin viikon välein, ja ihoni tottuisi tuohon "luonnolliseen rytmiin". Itse tiedän, ettei siitä tule mitään, mutten oikein uskalla väittää vastaan. Niinpä piilotan rasvan omaan kylpyhuoneeseeni pyyhkeiden alle ja kun mies nukkuu normaaliin valveaikaan, käyn salaa suihkussa ja rasvaan salaa ihon. Olen käynyt suihkussa, hiukset ovat vielä kosteat, kun ovikello soi. Pahus, ajattelen, nyt jään kiinni peseytymisestä!

Oven takana on ystävä ja tämän äiti. He ovat tulleet tuomaan joululahjan minulle. Kaivan ystävän joululahjan kaapista (jostain syystä joulupaketteja on kiva säilyttää paitahyllyllä kuin muistumana ajasta, jolloin piilotti perheenjäsenten paketit) ja koetan ojentaa sen ovella, pidätellä heitä siinä. Mutta he haluavat tulla sisään. "Etkö tarjoaisi meille teetä?" kysyy ystävän äiti. Ulkona on kylmä ja heidän vanhan autonsa lämmityslaite ei ole kovin tehokas. Heidän jalkansa ovat jäässä. "Sitäpaitsi kuulin, että sinulla on poikaystävä. Etkö esittelisi meitä?"

Myönnyn, tulkoot sitten sisään. Näen ystävän äidin ilmeessä jotakin huolestunutta. "Nukutko tarpeeksi? Näytät jotenkin väsyneen ja laihtuneen." En nuku tarpeeksi, tietenkään, koska mies menee nukkumaan kolmelta yöllä ja sinne saakka on valvottava, ja sitten oma sisäinen kelloni herättää minut kahdeksan kieppeissä. Tarvitsisin pidemmän unen. Mutta en sano mitään, astun vain peremmälle. Mies hätkähtää sängyssä hereille. Ilman silmälaseja hän on kohtalaisen sokea. Äkkiä tajuan, miten pahalta hän haisee, ja näen ystävän äidin vähän säikähtävän tätä ilmestystä. "Ai, sinä olitkin nukkumassa", hän sanoo. "Hei", sanoo ystävä. "Nämä tuli teelle", sanon. "Ja on jo iltapäivä, aika herätä."

Alan keittää teetä, pieni asunto (sama jossa asumme nyt) täynnä ihmisiä. Fiilis voisi muuten olla jouluisa, mutta en osaa olla huomaamatta ystävän äidin huolestusta ja vastenmielisyyttä miestä kohtaan. (Omat vanhempani eivät tiedä hänestä vielä mitään, minua pelottaa kertoa heille.) Ystävän äidin tunnetila vahvistaa omia aavistuksiani, että jotakin on pielessä, mutta olen vielä liian nuori ja kiltti ymmärtämään, mikä kaikki sakkaa, ja ettei minulla ole mitään keinoja eikä voimia estää tapahtumia kulkemasta siihen suuntaan. Niinpä tunnen vain epämääräistä, muodotonta kauhua ja epämukavuutta ja neuvottomuutta, epävarmuutta ja surua, samoja tuntemuksia, jotka myöhemmin paisuvat sellaiseen mittakaavaan, ettei niitä enää pysty erittelemään juuri kuinkaan, edes tässä mittakaavassa, eikä muistamaan, etteivät ne kuulu elämään välttämättömyytenä. Kun muut katsovat toisaalle, mies osoittaa sormellaan hiuksiani ja pöyhäisee sitten kädellään likaista tukkapehkoaan. Hän on huomannut, että olen peseytynyt, ja haluaa ilmaista sen. Sanat saavat odottaa siihen, että toiset ovat lähteneet.

Tuo silloin kokemani on suhtkoht sama tunne kuin junassa tavaroitaan purkavan uniminän mielenmaisema, tunne suistumisesta ja putoamisesta, ettei enää kykene kohentamaan tilannetta tai kääntämään sitä, että on vain kestettävä kaikki, mitä tuleman pitää, ja että on oikeastaan aivan oma syy, että joutuu kestämään sen kaiken.

Hassua, en ole muistanut tuota teevierailua ja sen vaivautunutta tunnelmaa vuosiin. En tiennyt, että muistan sellaista. Ja silti, nyt kun uni tuo tilanteen mieleen - muistan tunnelmittain, en niinkään faktoittain - hämmästyn sitä, miten olen unohtanut tuon tapaamisen, vaikka siihen liittyi niin voimakasta hämmennystä.

Ja hämmästyn edelleen, kun jostakin kotiin palatessani näen Vompsun pedanneen sängyn tai tiskanneen. Aivan oma-aloitteisesti, siitä mitään kaunaa minua kohtaan tuntematta. Se on kummallista hyvyyttä, jota minun on joskus vaikeaa uskoa.