Uutisten odottamisesta

Tämä pandemia-aika on kyllä varsin erikoista aikaa olla elossa. Ehkä oman mieleni kieltämisosasto on jo niin ylityöllistetty, etten ehdi kieltää pandemiaa samassa mittakaavassa kuin suurin osa tutuista. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu hyvin oudolta nähdä kuvia suojautumattomista ihmisistä siellä, täällä ja tuolla ottamassa yhdessä joulua tai pikkujoulua vastaan samalla kun Suomen jätevesistä mitatut viruspitoisuudet ovat korkeammat kuin vielä ikinä mittaushistorian aikana. (Oudolta sen sijaan ei lainkaan tunnu, miten moni on nyt sairaana. Totta kai, siten se viruskuorma jätevesiin syntyy.) 

Viime päivät ovat tuntuneet jotenkin - kaukaisilta. Kai kyse on jonkinlaisesta sulkeistamisesta, häivytyksestä, yrityksestä pysyä työkuntoisena omituisessa tilanteessa.

Isä on ollut eilen operaatiossa sairaalassa, en vielä tiedä, miten meni. Kohta voi jo soittaa äidille ja kysyä. Koska perheeni on, mitä on, informaatio kulkee hitaahkosti. Laitoin eilen aamusta isälle viestin, että onnea matkaan. Luultavasti hän ei ole huomannut sitä. Kun puhuimme viimeksi puhelimessa, tiesin isän reippaudesta ja vitsikkyydestä, että häntä pelotti valtavasti. Samalla tavalla tiesin äidin kanssa jutellessa hänen toistelustaan, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä, ja ettei voi muuta kuin odottaa ja luottaa, että häntäkin pelotti. Kun kysyin joulusta, äiti ilmoitti tarmokkaasti, ettei välitä jouluista eikä halua ajatella joulua. Joten äitiäkin pelottaa. Aiemmin jouluista on välitetty. Nyt on vaan tämä isompi mörkö pimentämässä maisemaa. 

Operaatio sinänsä on ihan rutiinijuttu, mutta covidia on paljon liikkeellä eikä isäni todellakaan olisi ensimmäinen sen sairaalasta saava. (Kellään lapsuudenperheestäni ei ole ollut covidia, me olemme suojautuneet. Emme poteroituneet, äiti käy metrolla päivittäin töissä ja minullakin on lähijunineen pari lähiä viikossa, mutta hyvät maskit tuntuvat todella vaikuttavan sairastumisriskiin.) Kun hänen tilansa on jo valmiiksi heikko - siksihän operaatio tehdään - voisi tartunta osoittautua kohtalokkaaksi. 

Toisin kuin vanhempani, jotka molemmat ilmoittavat kernaasti ja kysymättä, ettei yhtään pelota - luultavasti eivät myönnä sitä itselleen, itsekin kielsin pelon lääketieteellisistä operaatioista vuosikausia - niin minua kyllä pelottaa. Ei niinkään operaatio - onhan se ilskottava, ei tunnu neutraalilta eleeltä työntää reisivaltimosta vaijeria kohti sydäntä mutta sellaisia asioita ihmisille tehdään rutiininomaisesti ja lopputulos on yleensä loistava - vaan enemmän se kaikki muu, tartuntariski, covidin vähättely. (Asiaa ei helpota se, että olen lueskellut Koronapeli-kirjaa ja todennut, että pandemia on taidettu hoitaa hätäselviytymismoodissa, jossa ei tunnetusti riitä rahkeita minkään uuden syväoppimiseen. Norjassa ja Tanskassa on jo seminaareissa kuultu jonkun sanovan ääneen, että on ollut käytännön hommien kannalta kätevämpää ajatella covidia pisaravarotoimien kuin aerosolivarotoimien kautta. Suomessa ollaan vielä hiljaa ja Ruotsissa samoin.) Onneksi sairaaloissa on sentään tehokas ilmanvaihto. Äitikin selvisi leikkauksestaan ilman ikäviä kotiintuomisia. Toisaalta, se oli päiväkirurgia, ei vaadittu yöpymistä. 

Eilen, kun tiesin isän olevan operoitavana, olin koko päivän ihan kumikalkkunana. Selailin kasvijuttuja netissä, luin kirjaa kykenemättä keskittymään siihen kunnolla, ja illan dynaamisella tunnilla huomasin selvästi, miten tajuntani mateli etananvauhtia. Hain sanoja, sekotin sanoja, nauroin pöljille puheilleni, kuulostin mielestäni aivan alkavalta dementikolta. Sanoin päätä kädeksi, kättä jalaksi, mutten sentään mennyt siihen moodiin, josta Jukka Kemppinen kirjoittaa Stevensin runosuomennoskokoelman esi- tai jälkipuheessaan, siihen, jossa puuttuva sana korvataan kuin satunnaisgeneraattorin sylkäisemänä jollain aivan dadalla: "Venytä matto pitkäksi --- mikä se on --- nuo soirot --- nuo nuo nuo --- hubbabubbien välissä." Sanoin kyllä jalkoja jalaksiksi. Syytän huonosti nukuttuja öitä, niitä on nyt viikolla useampia. Sellaista huoli ja hämmennys kaksoistodellisuudesta aiheuttaa. 

Olisi aika surullista, jos ei ymmärtäisi, miten mieli kuorman alla ei toimi tavanomaisesti. Onneksi ymmärrän siitä jotakin. Tästä oudosta, keskittymiskyvyltään alenneesta särisevästä turtuudesta. Asiat lähtevät etenemään johonkin suuntaan. Mutta vielä odotan. 

Informaali yliopisto

Koulusta kertovissa artikkeleissa olen kiinnittynyt informaalin koulun käsitteeseen. (No piru, sen määritelmästäpä ei löydykään linkkiä. Pannahinen. Se siis tarkoittaa koulussa tapahtuvia ilmeitä, eleitä, kehollisia käytäntöjä, itsensä pienentämistä ja pönkittämistä, tekemisen tyylejä... tapoja tervehtiä ja olla tervehtimättä, ryhmäytyä ja jäädä yksin, tulla paikalle, istuutua tiettyyn osaan salia ja niin edelleen. Sitä mikä välittyy ja vakiintuu opetussisällöistä riippumatta. Valtasuhteita, kirjoittavat monet. Okei, varmaan niille, jotka erottavat ne tarkasti. Minä hahmotan ne niin oudosti ja ambivalentisti, että käytän toisenlaisia käsitteitä, eleiden ja tyylien ja olojen käsitteitä.) Kas, se on se koulu, jonka tunnen. Eihän oppilailla ole sillä tavalla kuvaa opetussuunnitelmista ja sen sellaisista ja tietosisällöt kaikessa kiinnostavuudessaankin jotenkin - no, jäävät helposti sen muun jalkoihin. Niiden läpi voidaan tarkastella, mutta se, mikä tulee tarkastelluksi, on se muu. Toiset ihmiset. Koulussa.

Metsässä kävellessä tai kotona näkymä on toisenlainen. Ideoihin keskittyy helpommin. Mutta olepa luentosalissa tai kirjastossa. Ihmiset näkyvät, kuuluvat ja hengittävät. Joskus heidän läsnäolonsa voi tuntua uhkaavaltakin. Ja joka tapauksessa heidän vaikeatulkintaisuutensa lyö ällikällä.

Mietin informaalia yliopistoa. Se on se yliopisto, jonne olen tavallaan halunnut takaisin, koska olen pitänyt informaalista yliopistosta enemmän kuin informaalista työelämästä. (Onko mitään yhtä ahdistavaa kuin kahvihuone? Minulle kellokortti on lastenleikkiä kahvihuoneeseen verrattuna.) Nytkin ryhmätyöryhmä kiinteytyy. Olen ehkä vähän liian utelias. Haluan tietää, mitä kaikki ovat opiskelleet ja mihin erikoistuvat. En oikein osaa sanoa, miksi. En odota sen kertovan välähdyksenomaisesti heistä mitään sen kummempaa. Mutta en voi tietää, ehkä tiedot osoittautuvat myöhemmin kiinnostaviksi. Jänniä tyyppejä, joka tapauksessa. Inspiroivia. Kaikilla on hyvin oma tapansa, tyylinsä, asettua tilaan ja tehdä tutkimusta ja yhteistyötä.

Tuntuu hauskalta, kun joku sanoo suoraan kiinnostuksensa olevan aika nollassa ja voi itse todeta, että oma vahvuus on ehdottomasti kiinnostuksen määrä mutta asioiden hallinnan kanssa on sitten taas ongelmia... että hallinta ei oo se mun juttu. (Varmaan johtuen kiinnostuksen hajaantumisesta koko maailmaan... eh.) Kuulla toisen graduaiheen ja miettiä, että kaikkea sitä tutkitaankin - myönteisessä mielessä. Rikas, hassu maailma. Joku haluaa lauseiden täydellistyvän esityskalvoilla. Se on kauhean hilpeää. Hihitän lötkönä pulpetilla, olen vähän flunssassakin, sen huomaa ajatuksista, ne pysähtelevät ja lehmätöllöttävät tilannetta. Jotenkin koko keskustelumme on kauhean hauskaa ja kotikutoista ja tunnelma hyvä ja välitön, etenkin verrattuna edellisen kerran alkukankeuteen.

Infomaaliin yliopistoon tuo viehättävän lisänsä se tosiseikka, että keskustelun päätteeksi livautan repusta muovikassiin käärityn lehtisellerinipun ja ojennan sen eräälle ryhmän jäsenelle. Hän yllättäen antaa minulle purkillisen itse tehtyä tahinaa. Kävelemme ulos pajattaen kurpitsojen korjuuajankohdasta ja siitä, miten eri tavoin tuota vihannesta on saatavilla Helsingissä ja pienemmissä kaupungeissa.

Yksi ryhmän jäsenistä on lähettänyt nettikeskustelupalstalle linkin ABERiin, sanoista Art Based Educational Research, ja meinaan heti haksahtaa. Puhuttelen itseäni vakavin sanoin korkeakoulupolitiikasta ja tasavertaisuuden periaatteesta ja kaikesta jalosta ja ongelmallisesta, mutta minkäs teet: olen jo keksinyt jotain uutta ja jännittävää ja sydämeni nelistää onnellisten taidetutkimusmenetelmien ajatuksiin samalla kun raahustan ylämäkeen kaivautuakseni uudestaan vällyihin. Toppuuttelen itseäni ajatuksella, etten ehkä innostuisi taidepohjaisista tutkimusmenetelmistä samalla tavalla, jos en olisi käynyt taidelukiota. Tai sitä ennen - mitä sitä ennen? Jos olisin ollut tarhassa toisten lasten kanssa enkä mummun kanssa kotona? Jos olisin saanut hyppiä ja riehua piirtämisen, kirjoittamisen, lukemisen ja laskemisen sijaan? Ei voi tietää.

Onneksi kiinnostukseni suuntautuu helposti uudelleen. Joskus se tuntuu vahvuudelta ja joskus heikkoudelta. Koetan nyt ajatella sitä vahvuutena, vaihteen vuoksi.

Koska: mikä ei ole kiinnostavaa? Se, mikä on vielä liian vaikeaa tai liian helppoa, tai jostain syystä liian vaarallista hahmottaa.

Näkymättömät opintosuunnitelmat ja opintosisällöt rakentuvat ja purkautuvat. Kotona en osaa vain levätä, vaan totean lepoon sopivan mainiosti yhden kurpitsasuklaakakun väsäämisen. Tarvitseehan flunssan riuduttama keho pieni hellintää.

Kohdistuminen

Olen silkkaa jääräpäisyyttäni mennyt kahtena päivänä kouluun pyöräillen. Tai ehkä kyse on järkevyydestäkin: kävely on vielä hieman myrkyllistä, ja raitiovaunun liikkeelle- ja pysähdyksiinnytkähdykset nirskauttavat lantiota siihen malliin, että tekisi mieli karjua. Mutta onhan se vähän hullua ja uskaliasta. Maanantaina meinaan alkaa itkeä, kun luokkatoveri kysyy, pystynkö tekemään tutkinnon nyt. Kohottelen vain käsiä mykkänä ja puren huulta. Toinen alkaa katastrofoida pyytämättä, että miten kamala tilanne, että olet melkein vuoden ollut täällä ja nyt et ehkä ikinä pysty tekemään tuota ammattia kuitenkaan. Siinä vaiheessa itkettäminen lakkaa kuin napista painaen ja muutun äkäiseksi. "Ei, kyllä tämä menee ohi, kyse on vain siitä, ehtiikö se mennä ohi tähän näyttöön."

Ei minulla ole varaa jäädä arpomaan kroonistumisen kanssa. Useat tutkimukset osoittavat selkeästi, miten alaselän myofasciaalisen kipuhäiriön tapauksessa (eli kun luisista rakenteista ei löydy syytä kivuille, ei myöskään repeämistä tms. suuremmasta, vaan lihakset vaan jumiutuvat ja kipeytyvät) psykologinen ja sosiaalinen puoli ennustavat fyysisisiä oireita tarkemmin, kuka kroonistuu ja kuka ei. Se on julmaa, etenkin kun nyt terveydenhuollon villissä viidakossa retkeilleenä tiedän varsin hyvin, miten lannistavaa kohtelu voi olla silloinkin kun itse tietää jotakin kivun mekanismeista, siitä, mistä kipu voisi olla lähtöisin, kuntoutustarpeesta ja niin edelleen, ja olisi valmis lukemaan vaikka miten paljon lisää ja vaikka voimistelemaan monta kertaa päivässä. Ei sillä ole paljon painoa, kun lääkäri lätkäisee viikon kerrallaan saikkua ja lepuutusta - sellaiseenkin vaivaan, josta tiedetään empiirisesti, että siitä kuntoudutaan ainakin yhtä hyvin varovasti alusta saakka kuntouttaen. En yksinkertaisesti suostu kroonistumaan, ja jos en saa kuntoutusta terveydenhuollon kautta, rakennan oman kuntoutusohjelmani itse. (Ja sillä lailla, että se puhuttelee myös mieltä, joka on edelleen vähän kallellaan kaikista näistä tuntemuksista kehossa.) Alan tietää aiheesta riittävästi teoreettisesti, ja kunhan saan magneettikuvan tulokset, voin tosissani tähdätä kivuttomuuteen, kohdistua siihen. Jos minulla ei olisi hyviä, kuuntelevia ja kipuun luontevasti suhtautuvia läheisiä, en ehkä jaksaisi päättää tällaista kroonistumisenvastaisuutta ja kivuttomuuden vaatimista.

Näyttö alkaa ensi maanantaina. Kohdistun nyt tuohon maanantaihin ja siellä kunnossa olemiseen.

Sillä on hassunkurisia seurauksia, kuten huomisen opinnäytetyön esittelyyn liittyvä huolettomuus. Mitä yhdestä opinnäytteen esittelystä, kun oikeasti kyse on paljon isommista asioista?

Ehkä jos osaisi kohdistua muutenkin joihinkin suuriin tavoitteisiin, pienet asiat lakkaisivat hermostuttamasta tavanomaiseen malliin. Mutta lakkaisiko samalla niistä selviämisestä nauttiminen, jos keskittyisi kuuntelemaan jotakin suurempaa mekanismia, sen nytkähdyksiä eteenpäin? Kaikkeen ei huomio riitä, se on helppoa huomata.

Pieteetistä ja priorisoinnista

Koulussa pitää listata, mitkä ovat omat kolme osaamishuippua tällä erää. Kirjaan ensimmäiseksi - helpottavimmaksi - hoitotilanteen päätöksenteon, priorisoinnin. Olen huomannut, että pysyn aikatauluissa ja koen tehneeni hyvää työtä vain silloin kuin priorisoin niitä kohtia, joiden koen vaativan työstämistä. Olen hidas ja utelias, takerrun seikkoihin, ei siis ole järkevää koettaa myllätä kaikkea mahdollista läpi kerralla.

Oikeastaan vasta jokin hetki sen jälkeen, kun olen kirjoittanut lappuun ja sanonut ääneen tuon kohdan, tajuan, ettei tämä ole mitään uutta. Että pieteetti jossakin kohdin tarkoittaa jostakin toisesta päästämistä. Joskus hankaluuksia on tuottanut se, että näkemykseni alueesta, joka vaatii erityistä huomiota, eroaa jonkun toisen näkemyksestä. Olen saanut palautetta, että olen keskittynyt vääriin asioihin tai vääriin kysymyksiin, epäolennaiseen. (En täällä, aiemmin.) Ja kuitenkin minun on ollut vaikeaa ymmärtää, miksi samat kysymykset olisivat aina olennaisia kaikkien mahdollisten tilanteiden ja pulmien analysoinnissa. Että olisi yhdet universaalisti tärkeät kysymykset, jotka vaativat työstön joka ikisessä aiheessa ja joihin kaikki muu tuntuu joidenkin toisten mielestä palautuvan.

Ehkäpä minun maailmani ei ole sillä tavalla yhtenäinen. Joskus huomaan ajattelevani, että vesijuokseminen, kouluoppiminen, itsetutkiskelu, kehotekniikat, rakastaminen ja siivoaminen ovat tyystin eri universumeissa, erilakisia. Ja että niistä siirtyy elementtejä ja rakenteita toisiinsa vain väljien analogioiden kautta. Ja etteivät nuo analogiat päde ennen kuin ne ohjaavat toimintaani tilanteessa. Silloin ne muuttuvat kausaalisiksi vaikuttajiksi, muokkaavat tilanteen kulkua.

Huomaan koulussa senkin asian, etten jaksa tehdä pieteetillä enää jokaista harjoitetta. Nyt kun meillä on oikeita asiakkaita, vieraita ihmisiä, joita hieromme, kirjalliset työt ovat menettäneet pieteettivaatimustaan. (Tosiaan, en koe, että haluaisin suhtautua johonkin pieteetillä, että erityisesti valitsisin, että tämä on nyt minusta keskeinen asia; ennemminkin tuntuu siltä, että tilanteesta itsestään nousee kiireellisyyden ja ensisijaisuuden järjestys, vaatimus paneutua tähän ja tähän kohtaan.) Muutkin ilmeilevät ja elehtivät uupumusta.

Puolentoista kuukauden sisään on palautettava useita kirjallisia raportteja. Samalla on tehtävä kokopäivätyötä harjoittelupaikassa. Ja toista työtä sen lisäksi, jotta on rahaa maksaa vuokra ja ostaa ruokaa. Tunnen entisiin standardeihin verrattuna laiminlyöväni blogia tällä erää. Mutta en tunne siitä erityistä syyllisyyttä. Sen pieteettivaatimukset eivät vain ole kovin ehdottomia tällä erää.

Keskittyminen, kiitollisuus

Viimeinen päivä kiinteää ruokaa. Nälkä hyökkää äkisti, mutta nujertuu pian. Pureksin punaista, mehevää paprikaa lohko lohkolta. Pureksin pitkästä aikaa sillä lailla kuin minut opetettiin lapsena syömään: keskittyen pureksimiseen, jokaista suupalaa neljäkymmentä jauhaisua hampailla, jotta sylki sekoittuu kunnolla. Keskittyen siihen, mitä on suussani, miltä se maistuu ja miten se on kasvatettu (vanhempani ovat aina ostaneet paljon biodynaamista ja myöhemmin luomua ja seuraan samoja jälkiä) ja mieluusti mitä lajiketta se on ja sitten tietysti vielä siihen, että voisi olla niinkin, ettei minulle olisi ruokaa.

Tulen äkkiä kylläiseksi, paprika on ihmeellisen makea ja aromikas. Ajattelen seuraavia päiviä, jolloin pureksin mehua ja kasvislientä. Ajattelen myös niitä päiviä, jolloin olen istunut pöydän ääressä ja tehnyt tekstityötä niin topakasti päämäärää tuijottaen, että olen huomannut ruoan kadonneen itseeni vasta kun lusikka on raapinut tyhjää lautasta ja tullut tyhjänä suuhun. Joinakin noista kerroista olen hämmästynyt: olen huomannut, että minun on ollut pakko katsoa lautaseen jääneitä tahroja tietääkseni, mitä olen syönyt.

On ehkä väärin sanoa, ettei tämä paastoamiseni olisi henkistä tai hengellistä, vaikkei se tietysti sillä lailla uskonnollista olekaan, että kukaan toinen voisi tulla minulle kertomaan, miksi minun pitää tehdä näin. Onko mitään henkisempää harjoitetta kuin keskittyminen ja kiitollisuus siihen, mitä juuri nyt on käsissäni ja kehossani ja ympärilläni, ulottuvissani, mahdollisuuksien rajoissa? En ole kovinkaan etevä tuollaisessa asenteessa. Saatan olla hurjan kiukkuinen, haluta jotakin lisää tai eri tavalla, saatan joku päivä unohtaa ihan kokonaan sen, ettei tämä mikään ole itsestäänselvyyttä.

Muistan sen iltapäivän, kun seisoin krapulassa Auschwitzissa ja luin raskasta fyysistä työtä tehneen vangin aamupalasta. Tai kun katselin kenkäröykkiöitä. En oikeastaan ajatellut niinkään sitä, miten kauheaa tuhoa siellä oli tehty, vaan sitä, olivatkohan ne ihmiset olleet tyytyväisiä noihin kenkiinsä. Oliko heitä harmittanut jokin tietty saumaus tai koron linttaantuminen, varpaat kokoon purista malli tai se, että koristenauhaus oli tehty suklaanruskealla mustan sijaan? Tarkoitan: ennen leirille joutumista, tietysti. Todennäköisesti. Ja silti ne olivat kasa kauniita kenkiä. Ei sellaisia saa enää mistään.

Myöhemmin yritin selittää muutamalle ihmiselle, ettei minulle tullut siellä mitenkään paha olo. Ei, vaikka tiesin, että isoäiti oli hiuskarvan päässä tuollaiselle leirille joutumisesta. Seisoin siellä ja katselin kenkiä ja ajattelin, miten lähellä oli se, etten olisi koskaan syntynyt. Olin pettynyt siitä, että olin elossa. Silloin. Tarvittiin vielä koko joukko toisia tapahtumia, että äkkiä ymmärsin voivani valita asioita, voivani suunnata elämääni. Kohtaloon ei tarvitse suhtautua on/off -valintana, jossa off tarkoittaa kuolemista tai syntymättömyyttä ja on asioiden vietävänä olemista. En osaa sanoa, miten suhtautuisin Auschwitziin nyt. Tuskin koskaan kuitenkaan tulen ihmiseksi, joka osaisi surra kuolleita. Elävien harkitsemattomia ratkaisuja kyllä suren usein. Esimerkiksi sitä, miten helposti jätän huomaamatta yksityiskohtia ja saatan olla huikaisevan tyytymätön.

Ei minun tarvitse hyväksyä hutiloivuuttani ja kiittämättömyyttäni. Paasto tuntuu hyvältä keinolta keskittyä kiitollisuuteen siitä, mitä on. Ruoka ei ole mikään itsestäänselvyys. Se ei ole ollut sitä ennen eikä se kenties lähitulevaisuudessakaan ole itsestäänselvyys. Kai kaikki ovat lukeneet ilmastonmuutoksen mahdollisista vaikutuksista viljelyyn (no okei, tiivistämisvaraa on, meilläkin peltopinta-alasta 80 % kasvaa eläintuotannon rehua, luki Vompsu ääneen eilen jostakin), väestömäärän kasvusta, öljytalouden romahtamisesta tai hiipumisesta... on todella vaikeaa kuvitella, millaista elämä on kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Kenties ruoasta on tullut uudestaan arvokasta ja ajatus sen pilaantumisesta on käynyt jälleen moraalisesti sietämättömäksi? (Minua hävikki hirvittää jo nyt. Yhteenlaskettu luku siitä ruoasta, joka kolhiintuu kuljetuksissa kelvottomaksi, viskataan kaupasta jäteastiaan ja mätänee kuluttajien jääkaappeihin, voisi olla aika masentava. En lainkaan hämmästyisi, jos se olisi kymmenys tai ylikin. Olen nähnyt joitakin yksittäisiä lukuja vain keskimmäisestä suureesta, kaupan hävikistä, ja joudun tekemään arvaukseni sen pohjalta.)

En usko, että paastoamiseni vaikuttaa pitkään. Mutta ehkä se virittää minussa hetkeksi taas tarpeellisen kunnioituksen ruokaa kohtaan. Että maltan istua ja mutustella paprikaa auringonläikässä kiitollisena siitä, että voin tehdä niin. Muistan jo ennalta, miten paaston aikana ruoat tulveksivat uniin ja mielikuviin. Odotan sitä, koska tarvitsen sitä. Sehän on juuri se, mitä haluan: että jaksan keskittyä perusasioihin, muistaa ne, olla niistä kiitollinen.

Jotkut ihmiset tekevät sellaisia harjoituksia, etteivät puhu vaikkapa viikkoon. Minusta tuntuu, että minulle se ei olisi kovin vaikeaa. Olen elänyt joitakin viikkoja puhumatta kellekään, koska en ole halunnut tavata ketään. Ei se tunnu pahalta, jos saa lukea ja kirjoittaa. Joskus se on hyvin helpottavaakin. Tietysti jos kieltäisi kaiken lukemisen ja kirjoittamisenkin... no, silti voisi varmasti ajatella. Luultavasti itselleni olisi kuitenkin suurempi haaste tavata vaikka viikon ajan joka päivä enemmän kuin kolme ihmistä ja puhua näiden kanssa. Mutta ei se rauhoittaisi, en usko. Ei jäisi aikaa ajatella ja myötätunto olisi vain entistäkin vaikeampaa. Syöminen on jotenkin konkreettisempaa ja siihen kiteytyy ainakin itselläni enemmän ongelmia kuin puhumiseen. Harvemmin kuitenkaan puhun suutani niin puhtaaksi, että olen sen jälkeen lukossa. Syömisen kanssa niin taas käy helposti. Ja välillä ostan jotakin epäterveellistä, vaikka suolattuja pähkinöitä tai popcornia. Ne maistuvat pahalta oikeastaan jo suussa kahden ensimmäisen suupalan jälkeen. Miksi niitä tulee syöneeksi? Kumma juttu!

Nyt tuntuu hyvältä mitellä omaa nälkä-äkäänsä eli sitä kiukkuisuutta, joka liittyy verensokerin tipahtamiseen. Toivottavasti Vompsu kestää ja minä myös. Ja ehkä myös tunnustella, millaista on ilman verensokerikierroksia. Huomaan ne todella selkeästi normaaliruokavaliolla, ja tiedän, että jos olen perusstressaantunut jostakin asiasta tai tahdon vältellä jonkin asian käsittelemistä, pakenen helposti napostelemiseen ja siitä seuraavaan mielihyvän leviämiseen. Se tekee minusta jotenkin tasaisen ja välinpitämättömän. Mutta en pidä tasaisuudesta enkä välinpitämättömyydestä. Haluan kohdata ahdistukset, painia niiden kanssa.

Haluan keskittyä noihin kummallisiin, heikkoihin oloihin, tuntea niiden mielikuvat. En halua vain painella automaattivaihteella läpi elämän. Ja tietysti pelkään, että paasto epäonnistuu, niin kävi kerran, oloni meni niin kurjaksi, että katsoin parhaaksi lopettaa, sen jälkeen en ole uskaltanut kokeilla uudelleen... mutta en tiedä, onko minulla enää koskaan näin hyvää saumaa: paljon vaikeita asioita mielessä, perusturvallinen parisuhde, ei töitä, ei kiirettä mihinkään, ei tiiviitä ystävyyssuhteita eli ei tarvitse nähdä oikeastaan paljon ketään, kissojen suoma läheisyys. Miksei siis nyt?

On hauskaa aloittaa paastoon laskeutuminen ja huomata, miten tietoisuus siitä, ettei seuraavina päivinä aio syödä lainkaan kiinteää ruokaa, muokkaa jo tänään sen, miten tarkasti ja uteliaasti suhtaudun pureksimaani paprikaan.

Kirjoitus joka alkaa metakognitiosta ja leviää vaikeasti nimilaputettavaksi

Viime päivinä olen ajatellut ihan tuhottoman paljon metakognitiota. (Että tuohon on vaikeaa löytää linkkiä, koska metakognitiosta puhutaan melkein aina oppimisteorian yhteydessä; toki elämä on oppimisprosessi mutta on se hitto vie muutakin ja minua kiinnostaisi enemmän elämismaailman suhde siihen, miten osaa suunnata ajatuksiaan ja ottaa niistä vastuuta.) Se ei johdu vain siitä, että kääntämässäni kirjassa myönteistä muuttumista tarkastellaan metakognitiivisena kykynä (jotta voisi muuttua, pitää osata muuttua tai saada joltakulta opastusta asiaan) vaan monista muistakin kirjoituksista, joita olen viime aikana lueskellut. Nyt kai käännös on virittänyt minut ajattelemaan metakognitiivisia taitoja. (Olen niistä tällä hetkellä paljon kiinnostuneempi kuin metakognitiivisista tiedoista - minusta vaikuttaa näin näppituntumalla siltä, että suurella osalla ihmisistä on melko paha jumi metakognitiivisissa tiedoissa eli he eivät päivitä niitä riittävän usein; minäkin toki kuulun tähän joukkoon mutta koska ajattelen paljon näitä asioita - pakkohan minun on, kun käännän ja toimitan terapiakirjallisuutta ja olen ihan yhtä lääkärikirjaneuroottinen kuin kuka tahansa muukin - ja kyseenalaistan tietoisesti sen, onko järkevää sitoutua stabiiliin minäkuvaan, päivityn sentään melko siedettävällä tahdilla; taidan yleensäkin olla kiinnostuneempi taidoista kuin tiedoista, koska tiedot unohtuvat niin paljon helpommin. Tämä on ehkä kumma tulkintani muistaakseni Platonilta omaksutusta ajatuksesta, että mieli on parempi tilkitä siten, ettei se vaadi koko ajan superpaljon uusia ärsykkeitä ja rakkauksia ja ties mitä, että se on yksi tie kohtuullisuuteen.) Ja kun metakognitiivisten taitojen ajatus myllää mieleni taustalla, luen melkein kaiken ajatellen, mitä metakognitiota tässä on käynnissä tai onko tai aiheuttaako metakognitiivisen harkinnan puute tässä nämä pulmat. Esimerkiksi: Odottaako ihminen tässä voivansa muuttua? Haluaako hän ottaa vastuun tuntemuksistaan? Paneeko hän hanttiin nykyiselle itsekuvalleen ja jaksaako hän sinnikkäästi ilmoittaa, että okei, nyt toimin näin eikä sitä voi muuttaa, mutta pari vuotta eteenpäin ja en enää tee tätä virhettä.

Esimerkiksi luin uudestaan Eufemian kirjoituksen kunniasta. (Joskaan en kommentteja: niitä oli aivan liikaa. Muistaakseni luin kommentit joskus aiemmin, nyt en jaksanut.) Pidän kovasti etenkin tästä kohdasta:

Sanon saman asian toisin: minusta itsensä on syytä ottaa sen verran vakavasti, että miettii mitä haluaa haluta. Itsen tapauksessa ymmärrän vakavasti ottamisen pitkälti vastuun ottamisena. On syytä ottaa niin vakaa vastuu teoistaan kuin mahdollista; siksi haluan ottaa vastuun myös haluistani. Minua ei kiinnosta suhtautua haluihini fatalistisesti.

Minulla on haluihini aika samanlainen suhtautuminen. Mikäli nyt tulkitsen ollenkaan oikein - sorry, jos en. (Höh, en tahtoisi olla nolo fani...) Samoin tunteisiini. Minua ei kiinnosta suhtautua niihinkään fatalistisesti. En pidä ollenkaan siitä, että ollessani riittävän väsynyt ja ahdistunut joistakin käytännön asioista, kuten nyt vaikkapa yrityksen perustamiseen liittyvistä käsittämättömistä vänkäämisistä erilaisissa "neuvontapalveluissa", joissa minulle koetettiin tunkea haluja, joita en tahdo enkä aio ottaa vastaan, kuten "halu menestyä taloudellisesti - eihän siitä mitään haittaa olisi" (mutta olisi siitä minusta, kun työmäärä lisääntyisi tai ainakin minulla olisi äkisti enemmän rahaa, jonka saattaisin käyttää johonkin, mikä minua ahdistaisi kuitenkin, esimerkiksi lentolippuihin), virityn sillä lailla piikit pystyyn, etten pysty kokemaan oikein missään seuraan kuulumisen tunteita ja näen toiset mutta ennen kaikkea itseni kävelevinä ongelmakuormina ja koen itseni hyvin riittämättömäksi sanomaan mistään mitään. Ja kun olen riittävän väsynyt, en jaksa kysyä, ovatko nämä tuntemukset kovin paikkansapitäviä ja kokemisen arvoisia. En pidä tuosta tilasta ja haluan olla tarkempi sen suhteen, etten päästä kokemusta karkaamaan harkitusta suunnasta. Teen voitavani ja koetan tehdä sen lähestymistavoitteiden kautta eli opettelemalla uusia hallintataitoja, en välttämällä ihmisseuraa, jossa oma sopeutumattomuus ja sopimattomuus tiivistyy kirkunaksi, jota on melkein mahdoton sietää.

Hahmotan tässä kohden aukon metakognitiivisissa taidoissani ja aion käydä siihen käsiksi, koska totta hitossa en halua olla näin hankala.

Muuten olen kyllä aika tyytyväinen metakognitiivisiin taitoihini. (Tuntuu järkevältä olla iloinen siitä, mikä onnistuu, eikä nureksia kuuta taivaalta.) Minusta tuntuu, että se kaikki, mitä koulussa arveltiin milloin matemaattiseksi, milloin kielelliseksi ja milloin visuaaliseksi lahjakkuudeksi, on oikeastaan vain metakognition ansiota. Minun on helppoa keskittyä hetkellisesti täysin johonkin asiaan, suuntautua siihen kuin tarkasti rajatun valokeilan. (Liisa Keltinkangas-Järvinen pitää tätä temperamenttipiirteenä, ei hankittuna taitona, mutta oli se kumpi hyvänsä, kyse on joka tapauksessa metakognitiivisesta taidosta tai temperamenttipiirteestä.) Aviomieskin oppi alle puolessa vuodessa, että kun luen tai kirjoitan, minulle on ihan turhaa sanoa mitään. En vain rekisteröi koko ääntä, se ei pääse tajuntaani saakka. Nyt käännöksenkin kanssa olen unohtanut syödä, juoda, istua järkevässä asennossa ja pissiä monet päivät. Sen sijaan siinä on vielä kehittämistä, että muistaisin onkia itseni ylös tuolta hyväntuulisen, hyrisevän keskittymisen piiristä ennen kuin olen ihan romuna ja kello on viisi illalla ja onnahtelen kylmälle teekupille.

En oikein tiedä, pitäisikö minun olla iloinen tästä intensiteetistä, mutta koetan olla. Onhan siinä hyötyjä, joskin haittojakin.

Oikeastaan kaikki metakognitiiviset aukot taitavat ammottaa vuorovaikutuksen kohdalla. Joskus mietin, ovatko satunnaiset vaikeuteni vuorovaikutuksessa sen perua, että vuorovaikutus on harvoin riittävän intensiivistä eikä siten tarjoa tilaisuutta riittävästi keskittyä tuolla antoisalla tavalla. Usein ihmiset vaikuttavat kauhean harvasanaisilta ja pidättyviltä, ja minä taas haluaisin aivan loputtomasti paitsi heidän eleidensä (niitä he sentään eivät pidätä) raakadataa, myös heidän jäsentelytyylinsä raakadataa. Miten muuten onnistun puhumaan heidän kanssaan heidän kielellään, jos minusta tuntuu, että on jokin asia, josta heidän olisi hyvä tietää, tai haluan kysyä jonkin kysymyksen, koska en ymmärrä jotakin asiaa? Usein käy niin, että kun kysyn tarkentavan kysymyksen ymmärtääkseni jonkin sanotun, tajuan, ettei toinen ole ymmärtänyt kysymystäni lainkaan tai että en osaa puhua hänen kieltään (mikä on oikeastaan sama asia). Se tekee hieman surulliseksi, etenkin jos vaikuttaa siltä, ettei toinen juuri ponnistele yhteisen kielen saavuttamisen eteen. Vaikka tietysti ymmärrän, että hänellä on oikeus tehdä niin. Ei hänen tarvitse haluta keskusteluyhteyttä. Eikä sitä kai koskaan täysin voikaan saavuttaa. Sitä varten on kehollinen hellyys, osoittamaan, että vaikka puhummekin eri kieltä edelleen, pitelen sinua hellästi ja samalla ennalta-arvaamattomasti. Ja varmasti jotenkin itse vaikutan näihin reaktioihin ja asenteisiin myös, tunnun jollakin tavalla ahnaalta kommunikaatiolle tai jotakin muuta hirvittävää... mutta toisaalta, olen kyllä melko tyytyväinen siihen, miten vuorovaikutus noin keskimäärin sujuu.

Tosin joskus huomaan miltei ärtyväni, jos tunteitani peilataan liikaa ilman mitään niiden tutkimista ja koettelemista (eli sen selvittämistä, ovatko ne koettuudestaan ja todellisuudestaan huolimatta juuri sillä lailla kokemisen arvoisia; aika usein ne eivät ole ja tiedän sen oikein hyvin, vaikken olekaan vielä keksinyt, millä työkalulla pureutuisin kyseiseen tuntemukseeni. Äh, tämä kuulostaa harvinaisen sekavalta eli annan esimerkin: kaikki seikat, joita pelkään, eivät ole pelkäämisen arvoisia - jos maltan syventyä tutkimaan tilannetta ja tuntemuksiani hieman tarmokkaammin ja pidempään, huomaan usein pelon aiheettomaksi ja jostakin toisaalta tähän tilanteeseen salakuljetetuksi). Sen lisäksi, etten tahdo suhtautua fatalistisesti haluihini (joista tunteet osaltaan kumpuavat), en selvästi pidä siitäkään, että toiset suhtautuvat niihin ikään kuin annettuina, ikään kuin minulla ei olisi metakognitiota tai sen mahdollisuutta lainkaan. Mutta koetan aktiivisesti olla loukkaantumatta siitä, koska ehkä näillä ihmisillä on jotenkin toisenlainen hahmotus asiasta tai ehkä he ovat elämässään sellaisessa vaiheessa, jossa tarvitsevat pelkkää hyväksyntää kerta toisensa jälkeen ja voimavarat eivät riitä haastamiseen. (Tunnen senkin vaihteen riittävän hyvin tietääkseni, että siltä tosiaan välillä voi tuntua. Onneksi vain harvoin.) Huvitun kerta toisensa jälkeen siitä, kun ihmiset hieman pyytelevät anteeksi sitä, että aikovat nyt puhua suunsa puhtaaksi. Hyvä, haluaisin huutaa, viimeinkin pääsemme asiaan, juuri tuota apua minä näet tarvitsen.

Toisaalta saatan itse asetella sanani karmivan varovaisesti. Miten pöhköä! Mutta olen huomannut, että suorapuheisuus ei miellytä monia. Luultavasti monet ihmiset ympärilläni ovat enemmän huolissaan siitä, että heitä saatetaan manipuloida johonkin suuntaan. Moni kokee itsestään puhumisen myös jotenkin ahdistavaksi, ja olen tavannut sellaisenkin uskomuksen, että se joko tekee onnettomaksi tai "vie viattomuuden, jota ei enää voi koskaan saada takaisin". (Minusta tällainen asenne tuntuu jotenkin hullunkuriselta mutta samalla vähän järkyttävältä; en ainakaan haluaisi tehdä samoja virheitä n kertaa vain siksi, että niiden ajatteleminen tuntuu vähän ahdistavalta, ja toiseksi: en ole koskaan ajatellut, että maailmasta voisi selvitä viattomana. Ei, arvostan kyllä kokemusta enemmän kuin viattomuutta.) En osaa olla manipuloinnista kovin huolissani itse, sillä tähän mennessä minua on manipuloitu lähinnä hyvään suuntaan, vaikka aluksi olenkin saattanut kokea epäluuloa jonkin hetken ajan ja taistellut sitä vastaan - epäluulo on minusta harvoin kokemisen arvoinen, jos toinen ei nyt ihan mahdottomia pyydä. Kummalliset ja vähän pelottavatkin kokemukset ovat lopulta rikastaneet maailmaani. Jos olisin kuunnellut niihin astuessani pelkojani, en olisi koskaan voinut viisastua niistä. Saatan hetkeksi hurmaantua jonkun ajatuksen tanssittamaksi, mutta ennen pitkää arkiset huolet sekä toisten ja omien reaktioideni seuraaminen palauttavat minut kyllä tilaan, jossa voin todeta ajatuksen olevan vähän karikatyyrimainen. (Mikäpä ajatus ei olisi!) Mitä kummaan käytökseen manipuloimiseen tulee, en oikein hahmota, miten toinen voi manipuloida minua, jos en halua jollakin tasolla mennä siihen mukaan. Koska olen osoittautunut melko sovinnolliseksi, tässä kohdin on oltava erityisen tarkkana, kysyttävä: Tätäkö minä nyt parisuhteelta tahdoin? Tällaistako on se ystävyys, joka muodostaa sosiaalisen turvaverkon? Voiko tähän ihmiseen luottaa?

Hmm, taas tämä rönsyää jonnekin suuntaan. Oikeastaan olen siitä melko tyytyväinenkin. Osa blogikirjoittamisen hauskuutta (ja minusta myös bloginlukemisen hauskuutta) on arvaamattomuus: ei voi koskaan tietää, minne seuraavaksi pöllähtää!

Minun piti varmaankin kirjoittaa siitä, miten hyvältä tuntuu tietää, että on selättänyt jo monta vahingollista, elämää vaikeuttavaa uskomustaan. Se tarkoittaa: tietää, että pystyy muuttumaan, että pystyy työstämään ja suuntaamaan itseään muutenkin kuin satunnaisesti. Luulen, että blogista saa ehkä vähän toisenlaisen kuvan, koska olen kirjoittanut niin paljon kehollisten olojen kuuntelemisesta ja kunnioittamisesta ja tunteiden kuuntelemisesta herkin korvin. Itselleni ajatus siitä, että voisin vain kuunnella jotakin tunnetta tai oloa koettamatta muuttaa sitä, on kuitenkin suhteellisen uusi keksintö. Olen tiennyt tästä mahdollisuudesta suunnilleen seitsemän vuotta tai sinne päin. Se on vähentänyt ahdistustani ja huolestuneisuuttani huomattavasti. Ehkä siksi olen kirjoittanut siitä paljon, halunnut jakaa tuota oivallusta. Mutta ehkä se jää vähän ohueksi, jos sen taustaa ei tajua - ja tausta on se, että silloinkin, kun kuuntelen tuntemuksiani, kysyn jatkuvasti metatasolla: No niin, koen tässä ja nyt näin, mutta haluanko kokea näin? Onko näin kokemisella etupäässä myönteisiä vai kielteisiä seuraamuksia? Vahingoittaako tämä jotakuta välillisesti? Ja jos en pidä kokemusta etupäässä rakentavana, seuraa koko joukko uusia kysymyksiä: Miksi tarkalleen tuntuu tältä? Mitä syvätason uskomuksia tähän liittyy? Miten niitä voi tutkia ja kyseenalaistaa? Mihin suuntaan minun tulisi edetä? Kuinka nopeasti olisi järkevää edetä? Haluanko olla enemmän tällainen vai tällainen? Millaisia kokemuksia haluan rohkaista? Miten haluan elää? Millaisia asioita haluan käydä läpi?

Tietenkään kaikkea kokemustaan ei voi valita, ellei sitten telkeydy virikkeettömään tilaan, ja silloinkin taitaisi alkaa flipata pahan kerran. Mutta aika paljon voi valita. Voi esimerkiksi valita sen ajatuksen, ettei yhtäkään tilannetta voida selittää aukoitta, että on tilaa monille teorioille ja näkökulmille ja että niitä ja niiden yhteenpunoutumista ja lomittumista voi tarkastella levollisesti ja ehkä hieman huvittuneena. (Huumori on suosikkini metakognitiivisista taidoista.) No, ei se aina onnistu... mutta on tavoitteena aika mukava, ja tuntuu hyvältä huomata, miten paljon suurempi osa nykyisestä elämästäni sujuu tuolla vaihteella kuin elämäni joskus ennemmin. Mihin katosi esimerkiksi ahdistus siitä, ymmärränkö asiat riittävän täsmällisesti ja oikein? Työasioiden pariin? Olen kyllä niissäkin liikkeellä varsin hyvillä mielin ja ahdistumatta. Jotenkin en vain enää osaa mieltää suorituksiani minuksi. Niillä on minän kanssa hyvin vähän tekemistä.

Mikä tuo minä sitten on? Onko se jotakin muutakin kuin metakognitiinen katse tai päättäväisyys tietyn suunnan suhteen? (Pieni ikävyys on, että on melko helppoa alkaa suuntaamaan tuota suuntaa vielä metatasolta ja sitten kyseenalaistaa sitä seuraavalla metatasolla. Uh. Kun korttitalo kohoaa ja virittää sellaisia kysymyksiä kuin että onko oikein epäillä ja miten niin ei ole järkevää kysyä, onko oikein epäillä valittua suuntaa, seuraa pian romahdus.) Mitä tuo kohdistuva ja itseään pidättelevä ja suuntaava tarkkaavaisuus oikein on? Miksi keho kääntyy vaivattomimmin, kun katsoo sellaista, mikä kiinnostaa, ja miksi se käyttäytyy mekaanisesti, jos ajattelee kääntävänsä päänsä ja nostelevansa jalkoja kävelyn tahtiin tuohon suuntaan? Mieli tuntuu vastaavan samoin kiinnostukseen ja haluun, mutta kuten sanottu, en halua ottaa halujani annettuina. Tiedän, että niihin voidaan vaikuttaa. Niitä voidaan muovata.

Ei ihme, jos ajatukseni joskus vaikuttavat jähmeiltä ja luonnosmaisilta. Jos vain seuraisin mieltymyksiäni ja kävelisin katastrofista toiseen, vaikuttaisin kenties elävämmältä ja suunnattomasti elegantimmalta ja luontevammalta. (Impulsiivinen käyttäytyminen vaikuttaa elegantilta ja ymmärrettävältä ja ainakin elävältä. Ikävämpi puoli sitten on, että se usein tarkoittaa riippuvuuksia ja kestämättömiä olosuhteita.) Mutta enkö olekin välillä yrittänyt tätä metodia, kyllä vain, ja tullut huiman tyytymättömäksi. Sen lisäksi elämä on tuntunut tyhjältä ja väärältä, ikään kuin koettaisin jäljitellä jotakin elämänmuotoa, johon en pohjimmiltani usko. (Koska uskon enemmän itsen tietoiseen suuntaamiseen epäilyksen jaksoista huolimatta ja minun on vaikeaa kunnioittaa itseäni hiventäkään, jos en ponnistele suunnatakseni itseäni, ottaakseni vastuulleni halujani.) Pintatason eleganssin takana on auennut valtava tyytymättömyys ja kiukku. En voi oikein edes kirjoittaa tai sanoa: "No, tällainen minä nyt vain olen", koska en tarkoita sitä. En minä ole "vain tällainen". En ole siellä, missä tahtoisin olla, mutta vähintään kolme neljännestä siitä minusta, jonka voi nykyään oppia tuntemaan, on päättäväisyyden ja ponnistelun tulosta, joka käy kyllä luontevammaksi päivä päivältä, mutta on siitä huolimatta harkittua, suunnattua, valittua ja auttamattoman keinotekoista.

Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, kun joku selittää olevansa sellainen ja sellainen ja ettei sille voi mitään. Ei se mitään, jos hän sanoo näin värähdys turhaan peiteltyä ylpeyttä äänessään, koska silloinhan hän kai pohjimmiltaan haluaakin asian olevan näin. (Kiehtovaa, mutta auttamattoman kummallista. Minustakin tuntuu siltä joskus mutta vain pahimpien romahdusten aikaan ja silloin ajatteluni onkin niin sekavaa, että tipahdan usein kärreiltä kesken lauseen ja tarvitsen lähinnä unta ja hoivaa kuin pieni lapsi.) Mutta jos hän sanoo näin (tulkintani mukaan toki, ja erehdyn riemastuttavan usein) etupäässä onnettomasti, minuun on iskemäisillään velvollisuus perehdyttää häntä metakognitiivisiin kykyihin ja valaa häneen toiveikkuutta ja voimia ponnistella kohtaloaan vastaan. Kirjoitan "minuun on iskemäisillään", koska en halua, että velvollisuudet sillä lailla kohtalonomaisesti tarttuvat minuun. Haluan päättää, minkä kaiken otan vastuulleni, koska olen ollut aika taitava kasaamaan liikaa vastuita ja sitten romahtelemaan näyttävästi, ja olen päättänyt vastustaa tuota kiusausta.

Kummallisia päätöksiä! Joskus niistä puhutaan rajoista kiinni pitämisenä. Alan hitaasti oppia rajojen merkityksen kieltäydyttyäni ensin sitkeästi uskomasta niihin. (Ehkä koska ne muotoiltiin niin vieraalla kielellä ja rajat kuulostavat joltakin muodolliselta ja vähän vihamieliseltä kontrollilta.) Rajat ovat käytännön nyrkkisääntöjä siitä, mihin saakka osaan toimia vastuullisesti ja suunnata itseäni. Kun ylitän rajani (joko omani tai toisen ajatuksen houkuttamana), ikävystyn, pitkästyn, kiukustun, märehdin, käyn sietämättömäksi, koska tämä rajantakainen ei ole se elämä, jota tahdon elää. Usein on myös vaikeaa paimentaa itsensä takaisin rajan sisään.

Nyt ajattelin käydä nukkumaan, koska tuo mies on tiskannut jo kaikki tiskit ja siivonnut kodin sillä välin kun olen blogannut.