Osana suurta tarinaa on vaikeaa mieltää itseään vain katsojaksi

Another dynamic we’ve seen is something that is not unheard-of in the history of science: setting a higher standard of proof for theories that challenge conventional wisdom than for those that support it.

Luen hienon jutun aerosolileviämisen myöntämisen jarruista. On kyllä ollut etuoikeutettua seurata tätä keskustelua alusta saakka varsin hyvin turvassa moniin muihin paikkoihin ja työnkuviin verrattuna, etenkin sen jälkeen, kun siirtyi ffp2-maskiin niiden tultua kuluttajienkin ulottuville. Ajatella: tieteenhistorian murros ihan tässä silmien alla, luksusta. 

Mutta sitä en kiellä, että tässä souvissa on ollut varsin rasittaviakin piirteitä, kuten viime kesänä, kun yritin kysellä yhdeltä työnantajalta, mistä liikuntasalin korvausilma tulee, miten se suodatetaan jos on kierrätysilmaa ja että ovatko tietoisia, ettei opettajille tarjottu visiiri estä aerosolileviämistä eikä mulle vastattu yhtikäs mitään. Minulle kun tutkijoita seuraavana oli ihan selvää, että meidän suositukset olivat ihan vinksurallaan. Nyt kun tämä alkaa olla taputeltu hitaimpiakin isoja instituutioita myöten, jospa ohjeet meilläkin järkevöityisivät vähitellen, jos rokotteen laumasuoja ei toimisikaan toivotulla tavalla. (Ihan mahtavintahan olisi, jos pahempien influenssa-aaltojen aikana myös voitaisiin tulevaisuudessa tukahduttaa paikallisesti maskein, mutta tämä vuosi ja ihmisten kommenttien seuraaminen saa mut ajattelemaan, liekö keskiverrolla länsimaisella ihmisellä sen verran myötätuntoa ensinkään.) Niin loistavaa kuin tätä tieteenhistorian ryömintää ja pykimistä onkin ollut seurata aitiopaikalta, kiitos twitterin, nautintoa on haitannut kalvava tunne, että hei, en ole vain katsoja, haluaisin osata tehdä enemmän asioiden etenemiseksi. Ja se ei totisesti ole helppoa. 

En ole muuten elämässäni roikkunut netissä ja uutisissa näin paljon, mutta tämän keissin liveseuranta on ollut varsin kiinnostavaa ja karmivaa. Enkä ole enää yhtään harmitellut sitä, etten ole päässyt avaruuteen - tämä on ollut ihan riittävän avaruus minulle, koelaboratio ihmisluonteesta ja informaation käsittelystä.

Huomenna saan ensimmäisen rokotteeni. Rokotesuoja täydentyy - jos kaikki menee hyvin - siten, että elokuun puolivälissä minulla pitäisi olla x ajan kestävä melko todennäköinen immuniteetti tämän taudin - myös nyt täällä liikkeellä olevien varianttien - suhteen. 

Ja todennäköisesti olen loppuiäkseni saanut täydentävän shotin immuniteettia sille, etten usko, mitä suomalaisissa tiedotusvälineissä kirjoitetaan, etten usko isojen instituutioiden olevan ajan tasalla enkä totisesti usko suuren osan ihmiskunnasta edes sen vertaiseen rationaalisuuteen ja myötätuntoon kuin mitä itselläni on (ja se ei ole paljon, se, koska missä on se päivä, etten ole näihin edes hieman pettynyt itsessäni). Enkä usko, todellakaan, poliitikkojen asiantuntemukseen. Aiemmin olen jollain tasolla tiennyt, että joo, ei ehkä ole hyvä luottaa näin paljon, mutta en ole jaksanut seurata uutisia säännöllisesti. No nyt olen jaksanut, koska tämä on ollut kiinnostava paitsi henkilökohtaisesti - en halua sairastua enkä tartuttaa ja jotta siinä voisi edes yrittää onnistua, on etsittävä tietoa - niin myös ihmisten ajattelun ja arvostusten kenttäkokeena. Enpä voi sanoa pitäväni Homo sapiensista yhtään sen enempää kuin ennenkään, mutta sen totesin, että siitä huolimatta en halua kenenkään myöskään vahingoittuvan tai sairastuvan ihan turhan päiten, vain sen takia, etteivät toiset jaksa tai osaa hoitaa hommiaan kunnolla.

Pelkäämisestä

Yleltä tuli tänään ihan mukava juttu, jossa kerrotaan eri ihmisten reagoivan eri tavoin, mutta siinä ei tuoda kauheasti esiin sitä mahdollisuutta, että persoonallisuuspiirteiden sijaan kauhua rajoitusten purkamisesta voi aiheuttaa myös se, että pitää suuntaa vääränä tai ainakin ajankohtaa turhan pikaisena.

Olen kriisin myötä ollut haistavinani, että pelko on monelle karmistus. Ei haluta pelätä. Olen kuullut monta kertaa fraasin, ettei pelkää koronaa. Fraasin, että pelottaa, olen kuullut hämmentävän harvoin.

Minä kyllä pelkään, koska olen sairastanut neljä vuotta sitten paljon kesymmän viruskeuhkokuumeen, joka rouhaisi kolme viikoa elämästä aivan hirvittävään kuumehoureeseen ja josta meni puoli vuotta päästä jaloilleen ja on edelleen migreenit muistona. Kyllä minua ainakin pelottaa ihan hirvittävästi myös, että joudun olemaan osana jonkun toisen kuolemanketjua tai toimintakyvyn aleneman ketjua. Onneksi voin omilla toimillani vaikuttaa siihen, miten osallistun tai olen osallistumatta tällaisiin ketjuihin.

Mutta vielä enemmän minua pelottaa, että täällä valitut strategiat ovat vääriä ja koko joukko ihmisiä joutuu ihan turhan takia kokemaan sairauden, joka olisi voitu välttääkin viisaammalla strategialla. (Pelkään myös, että talous ja lasulapset voisivat paremmin siinä viisaammassa strategiassa kuin tässä strategiassa jota ei edes yritetty.) Osa peloista voikin kummuta myös siitä, jos hallinto ei vaikuta olevan tehtäviensä tasalla tai on sitoutunut tavoitteisiin, joita itse pitää eettisesti arvelluttavina. Tai ehkä pikemminkin tässä kohdin: ei ole sitoutunut tavoitteisiin, joita pitäisi eettisesti toivottavina. En ole ennenkään uskonut hallintoa erehtymättömäksi, mutta nyt en luota edes siihen, että kansalaisten henkeä ja terveyttä koetetaan suojella ihan niin napakasti kuin soisin sitä suojeltavan. Voi toki olla kyse kaikista eniten siitä, etteivät sektoritutkimuslaitos ja ministeriö osaa viestiä yksiselitteisesti, mutta ei hallituskaan ole sanoutunut tarpeeksi selvästi irti ajatuksesta, että epidemiaa kuljetetaan "hallitusti" väestön läpi nojaten premisseihin, joita aika moni asiantuntija ei osta. Suomen kuvalehdessä historioitsija kirjoittaa siitä, miten elämme aitoa historiallista tapahtumaa. Siltä se juuri tuntuu: kaiken merkitys on muutoksessa.

Se, että pelkoa tällaisessa tilanteessa selitetään vastenmielisyyttä ratkaisumalleihin vedoten joihinkin persoonallisuuden piirteisiin, tuntuu vähän - oudolta.

Jos se nyt koettu pelkohuimaus johonkin persoonallisuuspiirteeseen palautuu, veikkaisin sen omalla kohdallani palautuvan ennen kaikkea avoimuuteen ja tunnollisuuteen, jotka ovat ajaneet mut lukemaan aiheesta paljon sen sijaan että koettaisin kääntää mieltäni miellyttävämmän ja turvallisemman tuntuisiin aiheisiin, kuten hapanjuuriin ja taimiin. (Tunnollisuus tietysti virittyy kohdallani siten, että olen lojaalimpi suhteessa tiedeyhteisöön ja demokratian ideaaliin kuin hallintoon. Kiitos, valtio, tieteellisistä koulutuksistani.) Ja tuntuu tosi konulta, etten pysty toteuttamaan sovinnollisuuttani - joka on myös ollut mittauksissa aika korostunut. Miten olla sovinnollinen, kun on ihan eri mieltä siitä, mikä on järkevä tapa toimia? (Ja tunnollisuus tuuttaa, että demokratiassa ei voi vapaamatkustaa vaan pitäisi osallistua kansalaiskeskusteluun aktiivisesti ja käännynnäisiä ei enää tarvitse käännyttää jne jne.) Niin haluaisin olla samaa mieltä mutta kun evidenssi ja ruumiskasojen mahdollisuus. Shit happens.

Lukiessani HS:n uutista Norjan koulujen avaamisesta mietin, että siellä on kyllä vanhempien ollut varmasti aika paljon turvallisemman tuntuista laittaa lapset kouluun, kun kuitenkin koko yhteiskunta on sitoutunut  strategiaan viruksen tukahduttamisesta. Meillä ei ole tuollaista lupausta eikä sen luomaa turvaa. Ainakin itseni on ihan erilaista sitoutua hyvin moniin henkilökohtaisesti epämiellyttäviinkin toimenpiteisiin, jos pidän niiden taustalla olevaa strategiaa eettisesti kestävänä. Koettu ristiriita hallinnon tavoitteiden ja oman etiikan välillä sen sijaan tuntuu - nyt sen tiedän omakohtaisesti, mietittyäni koko elämäni dystopiakirjallisuuden ja historiallisten kuvausten äärellä, että miltähän tuo tuntuisi ja miten tuossa toimisin - hyvin pelottavalta ja välillä suorastaan musertavalta.

Luotan silti, että kriisi tuo esiin lopulta hyviä asioita. Ainakin nyt on tullut näkyviin aika moni asia, joka varmasti halutaan korjata kriisin mentyä.

Ei mitään uutta, edelleenkään.

Hauska juttu, kun on pitkään aikuiskasvatuksessa miettinyt ekspansiivista oppimista, emansipatorista kasvatusnäkulmaa ja asiantuntijuuden kehitystä jonkin itselle merkityksellisen toiminnan harjoittamisen näkökulmasta, ja sitten lukee Patanjalin joogasutria ja huomaa Patanjalin terävästi - ja sangen tutun kuuloisesti - asettavan joogan harjoittamiselle kaksi kriteeriä: sinnikkään ponnistelemisen ja haluihin takertumattomuuden. Måns Broo kirjoittaa kommentaarissaan: "Jos jooginen polkumme olisi pelkkää ponnistelua ja harjoitusta, me joko turhautuisimme omiin epäonnistumisiimme ja hylkäisimme koko joogan tai sitten meistä tulisi sietämättömän omahyväisiä. Jos taas kehittäisimme vain takertumattomuutta, joogastamme saattaisi tulla pelkkää laiskuutta tai hällä väliä -asennetta."

Kaikkein hauskinta tietysti on, että juuri näitä prosesseja tietysti kuvaan myös gradussa, joskin korkeakoulututkinnon suorittamisen kontekstissa - takertumattomuutta ja sinnikästä ponnistelua, ja mitä sitten tapahtuu, jos on molemmat tai vain ponnistelu tai vain takertumattomuus. Hahahaha, ei mitään uutta auringon alla! Akateeminen tai jooginen harjoittaminen, ei siinä niin isoa eroa todellakaan ole!

Tai no - joistakuista on. Eilen hämmästyin, kun kurssilla jotenkin hyvin varmaan äänensävyyn esitettiin, ettei kokemuksen tutkiminen voi vielä olla tutkimista, että vasta representaatioita voi tutkia. Olen tästä tietysti eri mieltä, mutten jaksa aina räkyttää vastaan. Kaipa akatemiassa on jotenkin oikeutettava sitä sen tapaa tehdä tutkimista. Mutta kyllä kokemusta voi tutkia. Hyvinkin systemaattisesti. On taiteilijoita, jotka käyttävät koko elämänsä siihen, ja somaattisuuden tutkijoita, jotka tekevät samoin, ja ainakin minusta on väheksyvää väittää, ettei se olisi systemaattista tai kommunikatiivista tms. Ei se tieteellistä tutkimusta ehkä ole, mutta entä sitten? Ei tiede ole ainoa elämänalue tai instituutio, jossa ihmiset tutkivat asioita.

Muutoinhan tiedettä ei olisi koskaan voinut syntyä vähittäisen kiteytymisen ja systematisoitumisen, sopimisen, avulla. Ei se taivaasta tipahtanut. Ja tuntuu hauskalta lukea vanhoja tekstejä ja huomata, että ilman tuollaista instituutiotakin on ollut ihmisiä, jotka ovat pohtineet, koetelleet, tehneet toisin, tarkkailleet, palanneet sinnikkäästi kysymyksiinsä. Jotka eivät ole lakanneet tekemästä niin, vaikka toisten mielestä heidän näin tekemisensä on saattanut olla täysin hyödytöntä puuhastelua. 

Pinkopohja, ristiveto ja elämä yhtä potentiaalista käsittämistasoa

Muistan sen, kun kuulin ensimmäisen kerran ajatuksesta, että mieli on aluksi tabula rasa, tyhjä taulu. Vaikka pää tuntuikin iltapäivällä ja kahvia juotua aika kumisevalta ja määrättömältä ja piirteettömältä, se silti tuotti huvittunutta tirskuntaa: Risto "Tabula" Rasa. Huokaus. Tai ei oikeastaan. Siitä on vain kauan ja silloin oli vielä paljon vaikeampi innostua asioiden systemaattisesta käsittelemisestä, koska systemaattisuuteen pitää ensin oppia enkä minä oppinut sitä ennen yliopistoa millään elämänalueella (paitsi ehkä seksuaalisuuden suhteen; seksuaalisuus oli ensimmäinen projektini, ensimmäinen totisesti ja jopa kunnianhimoisesti otettu oma juttuni - tiedän kirjoittaneeni aiemmin, etten ymmärrä kunnianhimoa, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalisuuden kohdalla teen tästä poikkeuksen - ja syvennyin siihen varsin totisesti ja tarmolla mutta syventyminen ei ollut luonteeltaan kollektiivista eli kaikki, jotka tiesivät tästä päähänpinttymästä, huvittuivat tai kummastelivat mutteivät lähteneet mukaan ihmettelyyn ja penkomiseen; myöhemmin, vasta paljon myöhemmin, olen ymmärtänyt, että eihän se nyt ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka tyttöydestä kernaasti annetaan ja jonka moni tyttö mieluusti nielaisee, koska kuvien nielemisestä saa välittömiä palkintoja; minä en tietysti pitänyt kuvaa lainkaan relevanttina, koska en joka tapauksessakaan onnistunut mieltämään itseäni miksikään suloiseksi, viattomaksi, puhtaaksi tai ihmiseksi; minulla ei ollut mitään hävittävää, vaikken nielaissutkaan kuvaa tai koettanut teeskennellä sen mukaista olentoa).

(Kun katselen tätä, miten kirjoitan, mietin kyllä, olenko edelleenkään systemaattisuuden suurimpia ystäviä.)

Tabula rasa: olento, jonka kokemus rakentuu tyhjästä. Jolla ei olisi muistumia, mieltymyksiä ja tuttuuksia suolenmutkan kurinasta ja tietynlaisesta verensokeritasosta, vatsanpeitteen lävistävistä lauluista ja stressihormonien oikeaksi koetusta määrästä. (Nyt kun en taas osaa nukkua paljonkaan, koen vasta eläväni. Kiitos, äiti. En tule kenties koskaan ymmärtämään, mitä olisi elää elämää, jossa päiväkausia kestävä levollisuus koetaan muuna kuin huolestuttavana möllykkämäisyytenä ja masennuksen orastamisena. Mitä, ettei innostuisi esseestä niin että menettää yöunenssa? Ettei innostuisi jokaisesta vastaantulevasta ideasta, liftaisi niiden kyytiin?) Tänä aamuna luin yhtä Italia-kirjaa, koska olemme matkaamassa Italiaan toukokuussa ja koetan antaa itselleni muutakin ajateltavaa kuin kvantitatiivisen tutkimuksen harjoitustyö, jonne kernaasti katoaisin viikoiksi ja öiksikin pöllyttämään lukuja ja niiden yhteyksiä, ilmiöiden yhteisiä variansseja aineistossa ja ryhmäkohtaisia eroja ilmiöiden suhteen. Saan katkaistua tuon katoamishingun vain lukemalla jotain muuta: jotain, mikä tuo mieleen konkreettiset polut ja rautatieasemat.

Kirjan yksi kohta saa minut miettimään, josko mieli olisi sittenkin pinkopohja. Ei tyhjä, mutta pingotettu eri suuntiin kiskovien ihanteiden välille. Varmasti mahdollinen metafora, muttei kovin järkevä ehkä. Siteeraan joka tapauksessa:

Kuunnelkaa ihmisten puhetta. Sananvalinta on barokkimaista: taas kerran osoitus estetiikan keskeisyydestä italialaisten elämässä. Tiedättekö, miksi parlamentissa ei olla yksimielisiä, vaan siellä "kirjataan ylös näkökantojen perustavanlaatuinen yhdenmukaisuus"? Entä miksi säätiedotuksissa ei sada vaan niissä "ennustetaan tihetyvää pilvisyytä seuraavia sadekuuroja"? Siksi, että monimutkaisuus on yksi itsesuojelun muoto (minut on ymmärretty väärin), sievistelyä (olen oppinut henkilö), kosmetiikkaa (minusta on mukavaa sulostuttaa todellisuutta), jengiin kuulumista (kuulun lääkärien, meteorologien tai asianajajien kastiin, ja näin me puhumme, anteeksi vain).

Lähde: Beppe Severgnini, La Bella Figura, suom. Hannimari Heino.

En voi sanoa, etteikö tuo kuulostaisi tutulta, ja muistelen joitain omia palopuheitani jargonia vastaan. Mutta en missään nimessä voi pitäytyä toisten tuhmuutta ulkopäin paheksuvassa asemassa: minäkin käyttelen jargonia innokkaasti, puhun teknisistä termeistä ja saatan pitää sitkeästi kiinni siitä, että barokkisen tai oikeastaan kaoottisen rikas maailma on täsmällisimmin kuvattavissa barokkisen tai kaoottisen rikkaalla kielellä. (Tai ainakin rikkailla, monilla teorioilla.)

Huomaan kielen kanssa asioidessani (kuten nyt) olevani jatkuvassa ristivedossa sen suhteen, että toisaalta asiat olisi järkevää ilmaista hyvin yksinkertaisesti (toisille näkökulma voi olla aivan uusi, eivätkä he vielä pysty omaksumaan kuitenkaan monisyistä mallia ja ehkä hukkaavat avainpointsin, jos hellyn detaljoimaan ilolla: eiväthän kirjoitukseni ole barokkiklassikoita eikä niiden tulkitsemisesta järjestetä yliopistoluentoja, joilla asiantunteva luennoitsija johdattaisi kuulijoita spiraaleittain syvemmälle ajatuksen kuvioon, malliin asioiden sujumisesta - tarvittaisiin siis ehkä ennemmin karkea karttapiirros kuin vivahteikas akvatintojen sarja, koska eivät kuulijat ilman syvällistä perehtymistä ymmärtäisi, miten nuo kuvat liittyvät yhteen - joskus vain ongelmana on, etten minäkään ymmärrä ja silloin ei auta kuin kuvata detaljikkaasti kerta toisensa jälkeen ennen kuin rautalankamallia voi edes alkaa hahmottaa, ja niin sitä selittää selittämistään toisille aavistustaan siitä, että nämä ja nämä seikat voisivat liittyä yhteen jollakin salaperäisellä tavalla) ja toisaalta se ei tunnu tekevän oikeutta sille, mitä koetan ilmaista. (Eihän maailma ole malli vaan paljon muutakin, ja mitä jos perustamme päätelmämme ja sitoudumme maailmantutkimuksissamme rautalankamalleihin - tästä tulee mieleen yksi keskustelu, jossa taas keskustelukumppani kuvasi, miten kaikki kommunikaatiotilanteethan ovat kilpailutilanteita, joissa statussuhteet määräävät about kaiken. Siinäpä oiva esimerkki siitä, miten teoria jyrää havainnot, etenkin havainnot, jotka poikkeavat kenties varsin yleisestikin vallitsevasta tilanteesta. Jos omaksun tällaisen näkökulman maailmaan ja kommunikaatioon, miksi edes yrittäisin kommunikoida toisin? Koska eihän se kai olisi mahdollista. Tai ainakin voisin olla varma, että minut sitten poljettaisiin, koska luovuttaisin toisille saman tien sen, mitä he tavoittelevat, eli dominanssin tilanteessa. Mutta en usko, että asia on näin yksinkertainen. Huomaan ainakin itse tavoittelevani paljon muutakin kommunikaatiotilanteissa. Itse asiassa ärryn suunnattomasti, jos kommunikaatio supistuu lähinnä dominanssikamppailuksi. Tosin ärryn myös siitä, jos yritän käydä mielenkiintoista keskustelua ja saada toiselta nyhdettyä näkemyksiä tai ideoita asian kehittelyyn, ja toinen vain toteaa latuskamaisesti, että jos sinulla kerran on tuommoinen käsitys niin hyvä, edetään sen mukaisesti. Mitä keskustelua se nimittäin enää on? Monologia voin käydä itseksenikin.)

Ja vielä yksi toisaalta, haa: Toisaalta koetan pitää mielessä Deweyn huomautuksen, ettei kielen tehtäväkään ole kuvata kaikkea, kaikkia detaljeja. Kielen tehtävä on mahdollistaa kommunikaatio niistä. Mutta entä jos haluan kommunikoida ja jakaa jotain hyvinkin hienosyistä ja detaljikasta? On pysyttävä kärsivällisenä ja kenties joskus keksittävä kuvaus, joka sitoo nykyisiä tyydyttävämmin ilmiön helpommin käsitettäväksi ja silti jättää käsityksen sisäistäneiden mielikuvitukselle vapauden liikkua ilmiössä, sen vivahteissa.

Ajatella, miten helppoa kommunikointi voisikaan olla, jos problematisoisi sitä vaikkapa vain pilkkusääntöjen tasolla! Tai sen suhteen, mitä statusta on sopivaa hakea tilanteissa aasta ööhön.

Severgninin kuvaus maanmiestensä esteettisistä viehtymyksistä kuulostaa jotenkin hauskalta ja tutulta muussakin kuin kielen kohdassa. Pohjoinen järkiperäisyys ja konstailemattomuus, suoranainen jäyhyys, on aina tuntunut minusta kauhean vieraalta. En tiedä, miksi. Työhullu kyllä osaan olla, totta vie, mutta se muu, jahkailu sopivuuden suhteen ja sen sellainen, ei tunnu lakkaavan hämmästyttämästä. Tuntuu hauskalta taas matkata Italiaan: ehkä löydän siellä pohjoisuuteni hetkittäin.

Sanottakoon sanansa myös esteettisestä: minua on hämmentänyt kaikki nämä vuodet se, että kun puhutaan tai useammin kirjoitetaan estetiikasta teorioiden arviointiperusteena, oletusarvona tuntuu monesti olevan, että mitä yksinkertaistetumpi ja pelkistetympi teoria, sen esteettisempi se on. (Ei aina, ei tietenkään: esimerkiksi James McAllister Beauty and Revolution in Science -kirjassaan näyttää siitä lyhyen lukemani otteen - kesällä lisää! - aikana esittävän, että eri tieteenaloilla on eri estetiikkansa ja että esimerkiksi Darwin sai esteettistä nautintoa tarkastellessaan eliötä ympäristössään ja näitä yhdistäviä monia hienovaraisia vuorovaikutuksia.) Tai ehkä tämä on vain se kanta, jota on korostettu käymilläni tieteenfilosofian luennoilla jostain syystä. En itse ole kieltämässä tietenkään, etteikö matematiikassa ja logiikassa olisi omaa viehätystään. Se muistuttaa minua jotenkin valkoisista, minimalistisista asunnoista mutta on kyllä paljon lähestyttävämpää, liikahduttavampaa ja sympaattisempaa kuin nuo asunnot. (Kuten sanottua, voisin hukuttautua kvantitatiivisen pikku tutkimuksemme lukuihin piehtaroimaan - valkoisesta minimalistisesti sisustetusta asunnosta taas todennäköisesti etsisin aika pian uloskäyntiä: ei semmoinen ole minusta mikään ihmisen paikka.) Minua kismittää vain se, että ajatellaan kauneuden välttämättä tarkoittavan jotain jonkin tietyn ihmisryhmän, kulttuurin tai aikakauden ihannoimaa kauneuskäsitystä. Jotain aika abstraktia, rajattua, tehokkaasti kehystettyä. (Jota vastaan taide, tämä kannattaa huomata, on usein hammasta purren ja päättäväisesti argumentoinut omalla fyysisellä tavallaan, suostumatta asettumaan säyseästi taaksepäin tuijottaviin määritelmiin.) Ei tunnu mitenkään selvältä, että tieteissäkään nämä ihanteet olisivat olleet niin yleisesti hyväksytyt. Eri aikakausina ainakin halutaan ja haetaan hyvin eri tyylistä ilmaisua ja formulointia. Mihin se liittyy? Onko siinä mukana esteettistäkin pohdintaa?

Ja miten irrottaa esteettinen komponentti mistään arviointikriteereistä? Mistä tiedän, että maailma oikeasti on monisyinen ja rikas ja tarjoaa loputtomasti uniikkeja tapahtumakulkuja? Ehkä vain esteettinen preferenssini jyrää havaintoni mahdollisuuden avoimeen vastakannankin mukaiseen tarkasteluun? Pystyn vaihtamaan näkökulmaa jossain määrin, ihastelemaan ensin runsautta ja sitten nuljauttamaan itseni säännönmukaisuuksien ihmettelyyn, mutta se näkökulma, johon en osaa nuljauttaa itseäni sitten mitenkään, on ajatus siitä, että säännönmukaisuudet olisivat lopulta jotakin todellisempaa tai itsessään arvokkaampaa (käyttöarvohan niillä on, se on selvää) kuin runsauden kukkeat prosessit. (HUONO PLATONISTI, näin on.) Että se runsaus olisi jotain epäollenaisempaa, harhaista tai havainnoinnin näkökulmaisuuden ja siitä seuraavan hankalan jaettavuuden takia epäillyttävää. Pikemminkin minua epäillyttää se, jos suositaan sitä, mikä kiteytyy kauniisti ja riidattomasti. (No, onko sellaista edes, on toinen asia... mutta noin niin kuin jatkumon ääripäinä, pyydän sinua ajattelemaan tätä näin.) (Enkä sano, että senkään välittäminen olisi erityisen helppoa, en sitäkään. Kerran jos toisenkin olen tänä vuonna kuullut ihmisten huokaavan sitä, miten huonoja he ovat lukujen kanssa.) Miksi se minua niin kovasti epäillyttää? Vaikeaa eksplikoida. Intuitio, aavistus, haluttomuus redusoida tosioleva sellaiseen, joka jää niin monelta huomaamatta, kokonaisilta lajeilta tajuamatta, haluttomuus pyyhkäistä kokemus, ilot ja kauhut irrelevantin luokkaan. Sitkeä, päättäväinen kieltäytyminen emergenssin mitätöinnistä.

Mutta sen kyllä sanon, että tässä kaikessa on jotain epäillyttävän esteettistä. Ja se liittyy ehkä tuohon ylle kirjoittamaani ristivetoon kaiken kommunikaation kanssa. Ehkä kokisin jotenkin aliarvioivani keskustelukumppanin kehitysmahdollisuudet, jos en edes kommunikaation lähikehityksen vyöhykkeellä käyttelisi aavistuksen (mutta vain aavistuksen) verran turhan monimutkaisia rakenteita? (Mikä tarkoittaa kai sitä, että esimerkiksi tällä tekstillä on tietty yleisönsä, jota en harkitse mutta jonka teksti seuloo esiin: se, joka kokee tämän hieman monimutkaiseksi, muttei lannistu lukiessaan. Ne, joilta menee täysin yli hilseen, lopettavat kesken, ja ne, joille tämä on ihan pässinlihaa - mutta onko koskaan mikään rautalankamalleihin tähtäämätön esitys kaikilta etenemisaskeliltaan pässinlihaa toiselle? eikö aina nouse vähintään tekstin inspiroimia kysymyksiä kuten miten tämä tässä vaiheessa nousi hänen mieleensä, miksei tuossa, mihin kohtaan itse sen mieltäisin ja niin edelleen - haukottelevat ja etsivät parempaa tekemistä.)

(Minusta kyllä tuntuu, että itsekin olen koko ajan vähän alueella, jossa en löydä varmoja jalansijoja. Ehkä niitä ei olekaan - ehkä kun on tarpeeksi leikkinyt vuorikaurista ajatusten kallioilla, käsitys aktuaalisesta käsitystasosta katoaa ja jää enää potentian läähättävä tuntu?)

Taakseen jättää / edestään löytää

Realismi-antirealismi -kiista. Filosofiaan sukeltaminen. Halu sovittaa yhteen neurobiologiaa, kädellistutkimusta, psykologiaa, estetiikkaa redusoimatta ja ajautumatta mahdottomiin metodologisiin ristiriitoihin. Voih. On asioita, joiden luota olen tanssahdellut pois halukkaana. Olen kuvitellut kiivenneeni jalat täristen alas tikapuita tai muksahtaneeni pyllylleni nurmelle ja kantaneeni tikkaat varastoon lukon taa. (No, ainakin olen kankea ja ruosteessa ja luen hämmästellen aiempia huomioitani Damasion lukemisesta... mistä ne ovat tulleet? Kenestä? Miten?)

Mutta kuinka ollakaan, enkö vain päädy takaisin näihin omituisiin tuntemuksiin, että tässä... tässä kummallisessa olisi jotain... vaikken osaa oikein tarkasti sanallistaa ja olen ruostunut ja pitäisi lukea vuorittain ja minun piti opetella tekemään jotain aika käytännöllistä.

Kun luen yhtä väitöskirjaa ja sitten myöhemmin Geertzin esittelyä Brunerin kulttuuripsykologiasta, melkein alan itkeä helpotuksesta: joku muukin kaipaa tällaista omituista yhdistämistä, eikä koe heti ensimmäiseksi tarvetta kysyä, onko tämä liian reduktionistista tai vaihtoehtoisesti supereklektismiä. Geertz siteeraa Bruneria:

Psykologia voi kiinnittämällä huomionsa tiettyihin kriittisiin aiheisiin valaista biologisten, evolutionaaristen, yksilöpsykologisten ja kulttuuristen oivallusten vuorovaikutusta ihmisen henkisen toiminnan tajuamisessa ... Psykologian seuraava luku tulee ksokemaan intersubjektiivisuutta, sitä, miten ihmiset oppivat tuntemaan, mitä toisilla on mielessään ja miten he sopeutuvat sitä vastaavasti ... aiheisiin, jotka ovat ... olennaisia kulttuuripsykologialle. Mutta sitä ei voida ymmärtää viittaamatta kädellisten evoluutiota, hermoston toimintaa ja mielen prosessointikapasiteettia koskeviin tutkimuksiin. ... Haluaisin painottaa joko-tai -asenteen mahdottomuutta tarkasteltaessa sitä, mitä psykologia tulee olemaan, halutaan sen sitten olevan kokonaan biologinen, pelkästään komputationaalinen tai ainoastaan kulttuurinen. (Käännös - jota perkasin vähäsen, äh, tää on niin mua - on käsittääkseni Reijo Miettisen mutta sitä ei mainita kurssimonisteessa, josta tämän nappasin. Alkuperäistekstin viitteet ovat Geertz 2001, teoksessa Bakhurst & Senker (eds.), Jerome Bruner. Language, culture, self. London, Sage, 19-30.)

Geertz esittää, että tämä näyttää sekasortoiselta eikä ollenkaan niin sovittelevalta ja rauhanomaiselta kuin Bruner tuntuu kuvittelevan. "Niin suuren epämuotoisen kamelin kuin antropologian tuominen psykologian telttaan pikemminkin saa aikaan sekasortoa kuin luo järjestystä ympärilleen ... Bruner tuntuu olevan tuottamassa kumouksellisempaa kumousta kuin hän lainkaan itse arvioi", toteaa Geertz.

Minusta Bruner kuulostaa erinomaisen tervejärkiseltä. Huooh. Ehkä seuraava yksityinen oppimistehtäväni voisi olla: Koettaa oppia ymmärtämään, miksi Geertz arvelee tehtävää ainakin hyvin hankalaksi. Tai ei ehkä, miksi Geertz noin arvelee. Vaan mitä hankaluuksia on jo tullut tuolle projektille tai sen tapaisille. Ja mitä niistä voisi ehkä oppia.

Minä kun en haluaisi ahtaa psykologian telttaan vain kamelikulta antropologiaa vaan myös paljon muuta. Vaikkapa sellaisen kulttuurin määritelmän, joka pysyisi herkkänä ajatukselle, että muillakin olennoilla kuin ihmisillä saattaa olla kulttuureita. Etologian koko kirjon... Huokaus.

Nyt on jätettävä tutkimusmurheet ja ryhdyttävä toimeen: tänne tulee huomenna vieraita ja olen lykännyt siivousta höyryämällä teoriaa.

Osholan ensimmäinen päivä

Aamulla köpittelemme jäykkinä ja jännittyneinä Osho International Meditation Resortin tervetuliaisaamuun. Maha surraa edellisen illan hieman liian suureksi venyneen ruokailunkin jäljiltä vielä jännityksen lisäksi. Eikä yhtään auta ajatella, että jännitys on ihan turhaa: niin keho nyt yksinkertaisesti reagoi mielen syöttäessä siihen ymmärryksen uudesta paikasta, uusista ja ihmisistä ja ohjelmasta, jonka joku toinen on laatinut. Fauni nurisee matkalla asustaan ja on selvästi hermostunut siitä, että meidän pitää kävellä vehreän, hienon Koregaon Parkin kaduilla viininpunaisissa kaavuissa. (Mistähän muuten johtuu, että niin monesti miehille on vaikeaa leikitellä pukeutumisellaan? Koska he eivät useinkaan harjoittele sitä yhtä paljon kuin naiset? Vai onko otokseni vaan pahasti vinoutunut?)

Koetan kuvailla osholaa. Aivan ensimmäiseksi silmään pistää rauhallisuus ja roskattomuus. Suuret puut kietovat sisäänsä moderneja rakennuksia, vesi juoksee kivipintoja alas ja liplattaa altaissa. Tiet on kivetty eikä pöly tunge kaiken aikaa sandaaleihin. Kissat, joita alueella liikkuu useita, ovat hyvinsyöneitä ja vähemmän arkoja kuin laihat katit muualla Intiassa. Porteista hiihtelee sisään jos minkänäköistä ihmistä: keski-ikäisiä keskieurooppalaisen oloisia tätejä, nuoria välimerellisiä tyttöjä, muutama intialainen laiha mies, päänsä kaljuksi ajelleita ja pitkäponihäntäisiä keski-ikäisiä valkoisia ukkeleita, kuivakan lihaksikkaita japanilaisia. Kaikilla on viininpunainen kaapu. Kaapuaminen ei kuitenkaan oikeastaan saa minusta näkymää harmonisemmaksi, koska asujen samansuuntaisuus vain korostaa entisestään, miten omituisella tavalla jokainen ihminen on vain itsensä näköinen. Toisin kuin intiassa muuten, vastakkaisten sukupuolten näkee koskettavan toisiaan. Jotkut halaavat pitkään kahisevien bambujen alla sillä aikaa kun istumme kivipaasilla ja odottelemme tervetuliaiskierroksen käynnistymistä.

Viimein kierros alkaa. (Ehdin jo pelätä meidän jotenkin missanneen sen.) Meitä on alle kymmenen uutta ja kaksi konkaria, jotka vievät meitä kävellen ympäri kampusta ja luokkaan tutustumaan meditaatioihin. Kokeilemme lyhytversioita dynaamisesta meditaatiosta sekä kundaliinimeditaatiosta. Dynaaminen meditaatio osoittautuu haasteelliseksi, vaikka se on etukäteen tuntunut kiinnostavimmalta. Siinä pitäisi nimittäin toisessa vaiheessa tulla täysin hulluksi, ja toisin kuin olin ymmärtänyt, tai sitten nyt ymmärrän pieleen, nimenomaan purkaa turhaumustaan ja vihaansa. Saan huudettua raivokkaasti ehkä sekunnin, mutta sen jälkeen en oikein keksi mitään minua suututtavaa. Niinpä vain ulisen ja parun ajatellen eliökunnan tuhoa ja koetan tuntea sen tuskat kehossani, mutta lohduttomuudesta puuttuu jotain. Epätoivo, raivo... en saa niistä kiinni. Enkä tiedä, sen tajuan myöhemmin, kun seison pysähdyksissä ja kädet ilmassa, tekeekö minulle hyvää vahvistaa tätä surua itsessäni. Joka tapauksessa, kymmenen minuutin pikaversio dynaamisesta meditaatiosta ajaa ainakin minut jo aivan loppuun. Ehkä sitä ei tarvitsisi tehdä niin omistautuneesti ja täysillä, tajuan vasta myöhemmin illalla. Mutta toisaalta, kun ollaan paikassa, jossa keskitytään enemmän siihen, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään, ja kuitenkin meditoidaan, miten sitä voisi tehdä vain puolivillaisesti?

Lopun päivää ääneni on käheä ja äänihuulten tienovilla jomottaa kipu, koska olen kaikesta epävarmuudestani ja vihakelvottomuuden tunteistani huolimatta karjunut kaksi minuuttia niin täysiä kuin minusta ääntä lähtee.

Kundaliinimeditaatio sen sijaan osoittautuu pehmeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Siinä neljäsosa ajasta ensin täristään, sitten tanssitaan, sitten istutaan ja tarkkaillaan kehon ja mielen tapahtumia ja lopuksi vielä maataan. Jotenkin se sopii paremmin tähän tilanteeseen. Siitä tulee hyvä, rento olo, eikä sellainen loppuunajettu, kivistävä olo kuin dynaamisesta meditaatiosta. Tai ehkä minulla on vaan tosi huono kunto kaiken ripuloimisen ja tanssimattomuuden jäljiltä. Hmm. Onhan sekin mahdollista. Joka tapauksessa, koska jo kymmenen minuutin versio oikeasti tunnin mittaisesta dynaamisesta meditaatiosta vetää kuitiksi, on ehkä järkevämpää aloittaa sen harjoitteleminen kotona tuosta kymmenminuuttisesta, kasvattaa sitä sitten viiteentoista ja niin edelleen, sen sijaan että menisi suoraan tunnin jaksoon eikä ehkä enää ikinä menisi uudestaan. Kundaliini tuntuu siltä, että sitä pystyisi tekemään tunninkin.

Aamutervetuliaisessa myös tanssimme vapaasti näiden kahden tynkämeditaation lisäksi. Se tuntuu hieman hassulta: Siinä me pogoilemme kaavuissa kuin mitkäkin ala-asteen limudiskolaiset. Kaikki vaikuttavat yhtä jännittyneiltäkin! Koetan vaklata, mitä Fauni mahtaa tuumata kaikesta tästä, mutta en oikein saa kiinni siitä, kokeeko hän edelleen hamemaisen kaavun jotenkin noloksi.

Itse koen vieraaksi toisen esittelijämme jotenkin kumman todistelevan otteen: että meditaatiot on laadittu erittäin tieteellisesti, esimerkiksi. Mitähän lisäarvoa moisen toistelulla ajatellaan olevan, kun puhe on kuitenkin suunnattu ihmisille, jotka ovat jo maksaneet mojovan summan tutustumisaamusta ja raahautuneet paikalle, eli ovat selvästi kiinnostuneita kokeilemaan metodia käytännössä? Eikö kuitenkin voisi ajatella, että jos metodi kolahtaa, sen omaksuu, ja jos ei kolahda, sitten etsii jotakin muuta. Istun hiljaa ja hämmästelen tieteellisyyttä, joka mainitaan moneen kertaan, ja tulen aika mietteliääksi sen suhteen, mitähän se puhujalle mahtaa tarkoittaa, etenkin kun hän kahdesti toistaa, että meditaatioiden takana on niin tieteellinen mieli, ettei hän itse ymmärrä siitä yhtään mitään.

Toinen seikka, joka esittelypuheessa töksähtää, on viittaaminen meditaation päämäärään: Sen aidon, luonnollisen itsen löytämiseen kulttuurisen ehdollistamisen kuonan alta. Tätä itseä kuvataan siksi, joka ei ole mieli eikä keho vaan se joka pystyy tarkkailemaan niitä ja on siis oikeastaan ei-itse. Minustakin metataso on hyödyllinen ja ehdoton edellytys kaikkeen tietoisella tavalla kohtuulliseen elämään (ja kyllähän esimerkiksi tietyt psykoterapiankin koulukunnat painottavat, miten tärkeää on identifioitua "terveen aikuisen moodiin" tai "terveen aikuisen ääneen"). Mutta että tuo tarkkailija olisi aidompi ja luonnollisempi, epäilen. Eikö juuri jokin aika sitten uutisoitukin, miten ihmisen aivojen sosiaalisia suhteita kartoittavat osiot kasvavat täyteen mittaansa vasta noin kaksikymmentäviisivuotiaana? Eivätkö nuo osiot vartu juuri kulttuurisen ehdollistamisen alaisina? Ja mikä vielä raflaavampaa: kun ihminen nyt kerran on tämmöinen kumma laji, jonka poikaset syntyvät niin puolivalmiina kasvaakseen kiinni kulttuuriinsa, tarkoitetaanko aidolla ja luonnollisella ihmisellä kulttuurisen ehdollistuksen alla sitä, joka ei osaa pidätellä virtsaansa eikä ulostettaan, koettaa tarttua ääniin käsillä ja niin edelleen. Joka ei osaa liikuttaa itseään pakoon, vaikka vaara sitä uhkaisi, joka tarvitsee äidin, joka omistautuu sille ympärivuorokautisesti sinne saakka että (kaipa kulttuurin tahraamien) vuorovaikutusten ansiosta poikasen keho varttuu ja voimistuu ja oppii kävelemään, juoksemaan ja lopulta erottamaan ainakin hypoteettisesti sellaisia jatkumoita kuin uni ja valve tai valhe ja tosi. Ei varmaankaan toivota, että aidot itset kuolaisivat lattialla ja heiluttelisivat kämmeniään ja huutaisivat laskettuaan alleen. Mutta voi sanoja.

Huomaan miettiväni sitäkin, onko edes lapsenomainen tai lapsen kaltainen hyvä kuvaus siitä, mitä meditaatiolla voitaisiin tavoitella. En ole siitä aivan varma. Ainakin oma lapsuuteni oli pitkälti dogmaattista, välillä hyvin ahdistunutta ja ilotonta. Se riehuriemu, joka vuorotteli toisten riepottelemaksi tulemisen kanssa, sisälsi sellaisia piirteitä, joita en haluaisi takaisin. En haluaisi enää leikkiä, kenen jalka menee ensiksi poikki muuntajan katolta hyppiessä. En haluaisi kuohua ja ajatella olevani kuolematon. Tai uudestisyntynyt messias. Laupias taivas. Pysyköön sellainen kaukana minusta. Lapsiakin on niin monenlaisia; ajattelen tuttavien kahta lasta. Toinen heistä on syntymästään saakka ollut hyvin ujo, arka ja itkuinen ja alkanut nyt vasta vähitellen toeta jaloilleen kouluun mennessään. Toinen taas on syntymästään saakka ollut iloinen ja huoleton. Ehkä elämä leikkaa peräänkuulutettua lapsenomaisuutta jälkimmäisen tapaisilta lapsilta. Ehkä he voivat saada sitä takaisin. Mutta mitä meihin syntymässä säikähtäneisiin tulee - meille se on jotakin täysin uutta. Itse jäsennän esimerkiksi rohkeuden mennä juttelemaan välittömästi vieraalle ihmiselle selväksi aikuisuuden merkiksi. Minä opin sellaisen vasta aikuisena, yliopistolla.

No mutta se termeistä. En pidä termien kuuntelemistani kulttuurin saastekerroksena; niiden kuunteleminen tarkoittaa paljon iloa, huvia ja kenties joskus pilkahduksen aavistustakin siitä, miksi kommunikoiminen (ymmärtämisestä puhumattakaan) menee välillä niin puihin. (Valitettavasti tuo aavistus saapuu useimmiten jälkijättöisesti. Joku voi nyt kysyä, mikä aavistus se tuommoinen on, mutta kutsun tätä aavistukseksi, koska se on jotain niin hataraa ja epämääräistä.)

Pienen kampuskävelyn jälkeen meidät jätetään selviytymään omin nokkinemme. Silmäilemme esitteitä ja päätämme osallistua illan kundaliinimeditaatioon ja iltakokoontumiseen, jonne pitää mennä valkeissa kaavuissa. Koska aamuohjelma on tyhjentänyt meitä, menemme syömään ruokalaan. Siellä on täysjyväriisiä! Melkein itken ilosta - sinne saakka, että joku tulee huomauttamaan, ettei riisiä saisi ottaa laakealle lautaselle vaan se pitäisi laittaa soppa- tai salaattikulhon näköiseen kippoon. Jaaha, vastaan huolettomasti, no ei sille nyt voi enää kai mitään. Kassalla samasta asiasta tylytetään vielä tuomitsevampaan sävyyn. On vaikeaa olla vähän hämmentymättä - onko nyt oikeasti niin paljon väliä sillä, mihin astiaan olen riisin ottanut? Hämmennystäni en älyä purnata edes siitä, että jos kerran on oikeita ja vääriä kulhoja, olisi ihan mukavaa, että niistä voitaisiin jotenkin opastaa ruokajonoon asettujaa. Riisistä laskutetaan joka tapauksessa kolminkertainen hinta, koska laitoin sen lautaselle kulhon sijaan. Luulisi sen kompensoivan aiheuttamaani vääryyttä.

Ruoan jälkeen tarvomme hotellille, koska on selvinnyt, että ennen iltakokoontumista on käytävä suihkussa ja tarvitsemme siis mukaan pyyhkeet iltavaatteiden lisäksi. Nukumme hotellilla lyhyet päiväunet ja rymyämme takaisin vasta juuri ennen kundaliinin alkua. Koetamme etsiä lukkokaappien vartijaa - meditaatiohalliin ei saa viedä laukkuja - mutta löydämmekin vain tiedon, että hän on lakannut palvelemasta jo yli tuntia aiemmin. Tajuamme nukkuneemme onnemme ohi - ja ei vain kundaliinin, vaan myös iltakokoontumisen. Äkkiä ilta avautuu edessä pitkänä ja tyhjänä silkan paperien huolimattomasti lukemisen takia. (No jaa, ei kai saisi olla näin ankara. Informaatiota taisi vain tulla aikamoinen klöntti kerralla!) Onneksi Fauni keksii, että hän voi jäädä istuksimaan kahvilaan laukkujen kanssa, jos minä menen kundaliiniin. Vastustelen aluksi, mutta kun huomaan Faunin olevan ihan hyvillä mielin tarjoamassa mahdollisuutta, tartun siihen kiitollisena.

Kundaliinimeditaatio suoritetaan suuressa, korkeassa hallissa, jonka sisäkatto mukailee rakennuksen pyramidin muotoa. Tanssiessa on hauskaa kurkotella tuota kattoa kohden. En muista, pitääkö silmät sulkea koko meditaation ajaksi, siitä ei mainita johdanto-osiossa, joten pidän silmiä välillä kiinni ja välillä auki. Se muuttaa harjoituksen luonnetta olennaisesti. Toisaalta itseen on parempi syventyä silmät kiinni, toisaalta näkymä - salillinen viininpunaisissa kaavuissa täriseviä ja tanssivia ihmisiä - on liian komea, jotta malttaisin pitää silmät koko ajan kiinni. Ja miksi meditaation pitäisi tutkia vain mielen polveilua, eikö se voisi ulottua tutkimaan myös havainnon etenemistä, juuttumista ja nimeytymistä ja sitten taas yllätyksen ja aiemman ajatusvirheen tajuamisen kautta raikastumista?

Minua joka tapauksessa kiinnostavat salissa pyörähtelevät ihmiset. Mitähän he täältä hakevat? Ja kissanpieksut, mitähän minä täältä haen? Kai olen vain utelias. Tanssiminen suuressa seurueessa synnyttää hyviä tuntemuksia.

Oikeastaan tuntuu hassulta sanoa kundaliinimeditaation iskeneen erityisesti. Siinä saadut huomiot ovat melko samanlaisia kuin huomiot esimerkiksi NIA-tunneilla. En oikein usko, että on kaikille toimivaa meditaatioreseptiä tai että jokin tanssi, esimerkiksi, olisi itsessään luonteeltaan ei-meditaatiivista. Mutta tuntuu täsmällisemmältä jo kirjoittaa, että kundaliinimeditaatio muistuttaa tanssia ja sen jälkeistä venyttelyosiota meditaationa.

Kundaliinin jälkeen Fauni ilmoitti menevänsä ehkä pimeyden meditaatioon. Hyvä, sanoin, mutta minä en sinne tule. (Istuminen ei selvästikään ole minun juttuni. ) Ei se onneksi haitannut; Fauni arveli pimeyden sopivan hyvin hänen lievään kiusaantuneisuuteensa meditoimassa nähdyksi tulemisesta. Niinpä syömisen jälkeen (söimme toisaalla) Fauni lähti pimeyden meditaatioon ja minä tulin kirjoittamaan muistiin, mitä kaikkea on tapahtunut ja miltä tuntuu. Huomenna pitää varata lukkolokero heti aamusta, ettemme jää uudestaan paitsi meditaatioista. Luvassa on mielenkiintoisia juttuja: Gurdijeff-tanssia, naurumeditaatiota, lisää kundaliinia.

Ostin aamuksi taas ananaksen. Järkyttävää tajuta, että parin päivän päästä lentää maahan, jossa ei ole varaa aamuananaksiin, ja vaikka olisikin, ne ovat siellä niin toislaatuisia, ettei niitä tekisi mieli joka aamu syödä.