Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin.