Voi itku!

Ilmoittaudun kolmannen kerran yin-joogan kurssille. Se on tänä viikonloppuna. Kahdella edellisellä kerralla on toiseksi päiväksi tullut aina jokin este (häät ja hautajaiset), ja vielä eilen olin ihan jipoissa siitä, että kerrankin pääsen koko kurssille.

Eilen potkaisin myös vasemman pikkuvarpaani kipeästi maahan heilutellessani vasempaan jalkaan liikkuvuutta lonkasta saakka. Varvas kyllä särkyili jo heti vamman jälkeen, mutta useinhan varpaat särkevät aika kipeästi eikä se ole mitään vakavaa. (Itse asiassa minullahan ne ovat kaiken aikaa hieman kipeät, en enää muista miltä tuntuu elää ilman jalkakipuja.) Menin siten kävelylle ja saunaan ystävän kanssa ihan kuten olin suunnitellutkin ja koetin tarkasti kävellä sillä lailla, etten turhaan koeta varoa varvasta, siitä kun tulee vain kipuja muualle. Kyseessähän on kuitenkin vain pehmytkudosvaurio; minulta on murtunut kaksi varvasta oman potkaisuni takia, toisella kertaa potkaisin uppotukkiin ja toisella kertaa ystävän sääriluuhun koettaessani tähdätä futispalloon, ja siksi tiedän, ettei tämä ole murtuma. Murtuma tuntuu ihan eriltä. (Huvittavaa kyllä, tuon toisen murtuman yhteydessä tutkittiin luuntiheys, kun lääkäri ei ollut uskoa, että olisin omin voimin potkaisemalla pystynyt murtamaan luuni. Tiheys oli ihan normaali, joten ilmeisesti jaloissani on vain muulin potkuvoimat... :P)

Aamulla varvas tuntui aika hyvältä, mutta kaihoilin kuitenkin kokeilemaan pientä kävelyä kauppaan ja takaisin, täyttämään astianpesuainepulloa, kun on niin kaunistakin. Kuvittelin vielä, että pääsen joogaan. Kun olimme edenneet korttelin, kipu kävi repiväksi enkä enää pystynyt pitämään itkua, koska tajusin, että nyt kyllä joogat menivät sivu suun ja samoin aurinkokävelyt. Tuntuu kauhean tyhmältä itkeä sillä tavalla keskellä katua ja ihmisten vapaapäivää kivusta ja pettymyksestä kirkkaan kauniissa säässä, jossa pitäisi kai tuntea onnea. Onneksi Vompsu oli mukana, muuten olisin ehkä joutunut pyytämään jotakuta vierasta taluttamaan minut kotiin. Jalka on yksinkertaisesti niin kipeä, etten oikein pystynyt astumaan sille enää. En meinannut uskaltaa ottaa kenkää jalasta, mutta sitten totesin, etten kyllä aio maata kenkäjalkaisena sängyssä jalka koholla koko päivää. Ja jos jalka turpoaa yhä enemmän, kenkähän on tietysti koko ajan vain vaikeampi saada revittyä jalasta...

No, tässä sitä nyt ollaan. Koetan tointua maanantaiksi, jotta saisin onnuttua keskustelupiirin tapaamiseen. Jalka on ainakin selkeä ohjeissaan: jos sillä kävelee kymmenkuntakin askelta, turvotus alkaa taas vaivihkaa kohota ja kipu viiltää ilkeästi. Mutta kun makaan jalka koholla, jomotus on vaimeaa, laajempaa.

Ei auta kuin odottaa. Huomaan käyväni aika sarkastiseksi ja vähän vihamieliseksi Franklin suhteen tässä tilassa: toki joo aion odottaa kiltisti, että jalka parantuu, eihän siihen ole oikein vaihtoehtoa, mutta en kyllä koe erityistä kiitollisuutta mistään, en edes urheudestani riuhtaista kenkä jalasta pois. Ajatus kiitollistumisesta ei siis nyt helpotakaan oloa, vaan päinvastoin: olen äkäinen, kun en osaa sitä tuosta noin vain ja minusta tuntuu, että minun kuitenkin pitäisi osata. Minun on vaikeaa myöskään käsittää tätä miksikään muuksi oppimiskokemukseksi kuin kärsivällisyyden ja asioihin alistumisen harjoittelemiseksi. Koska itselläni on ollut paha tapa alistua kaikkeen ihan turhaankin, en ole oikein varma siitä, onko harjoitteesta nyt niin kauheasti hyötyä. (Ellei sitten siinä mielessä, että käsitykseni siitä, mihin voin itse vaikuttaa, tarkentuu.) Alistumisopintoja enemmän tarvitsisin itseni mielestä aktivoitumisopintoja, puolensapitämisopintoja, rajojen asettamisen opintoja... ehkä tämän voi kääntää sellaiseksi. Silloin kun makasin edellistä kertaa jalkojeni takia vaaterissa, tajusin selkeästi, miten tärkeää liikkuminen on mielenterveyden ja mielialan kannalta. Olen kuunnellut tuota oivallusta oikein kiitettävästi. Mielestäni en olisi tarvinnut ihan vielä kertausta tuosta opista... en, vaikka olenkin tietysti ihan käsittämättömän kömpelö, kun telon varpaani tuolla tavalla.

Minusta tuntuu jostakin syystä helpommalta hyväksyä tämä jalan rikkoutuminen tarkoituksettomana sattumana, josta voin ehkä muovata jotakin, kuin jotakin perimmäistä tarkoitusta ilmaisevana. Huomaan äkisti, miten ajatus perimmäisestä tarkoituksesta kytkeytyy huudahduksiin: Reilua! Epäreilua! Sattuma sen sijaan ei ole reilu eikä epäreilu, se on kasvoton ja tarkoitukseton, siihen on helpompi suhtautua neutraalisti, katsoa, miten kävi ja sopeutua siihen. Yhdistän tämän jotenkin mielessäni siihen, mitä luin kärsimyksestä hoitotieteen oppikirjasta kirjastossa viime lauantaina: kärsimykseen voi suhtautua monin tavoin, sen kestämiseen on eri vaiheita: siltä voi tingata, miksi juuri minä, olla siitä vihainen, lannistunut, kaivata hyviä aikoja... Yksi tavoista tai vaiheista on "miksei se sattuisi minun kohdalleni". Suunnilleen näin koen sen, että ajattelen tapahtuneen kasvottomana sattumana. Kukaan ei ole pistänyt minua kärsimään minkään opetuksen tai oivalluksen takia, sillä ei ole mitään väliä, että se satuin olemaan juuri minä, näin nyt vain kävi, ja on oma asiani, mitä tästä kokemuksesta muokkaan. Ehkä jonkun toisen kohdalla on toisin, ehkä joku toinen ajattelee, että sattuman kasvottomuus ja tarkoituksettomuus tekevät siitä karmeamman, mutta itse huomaan ehkä osittain yllätyksekseni, että minun kohdallani homma meneekin toisin päin. Se tarkoittaa minulle suurempaa vapautta ja vastuuta, kouriintuntuvampaa kontrollia siihen, mitä jostakin tilanteesta teen.

Niin, olisikohan oivaltanut tätä, jos en olisi turiloinut varvastani juuri logoterapian luku-urakan keskellä? En silti suostu ajattelemaan, että tämä on tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Tämä on vain yksi sen tuotoksista.

Onneksi valo on kääntynyt sillä tavalla että alkaa kohta paistaa huoneeseen. Tulee lämpimämpi! Kasvit huoneen vasemmassa nurkassa kylpevät jo kultaisessa paisteessa. Ja pilvet matkaavat taivaskankaan sinistä pintaa hahtuvaisina, keveinä. Haluan varpaan parantuvan, jotta pääsen kylvöaikaan ja kesään ontumatta. On levättävä.

Räy räy

Pidän Franklin näkemyksistä sinne saakka, jossa hän erehtyy kirjoittamaan viattomasti eläin- ja jumalasuhtautumistaan auki. Tietysti kirja on 1970-luvulta, jolloin eläimistä puhuttiin sivistyneissä piireissä vielä ihan toiseen tapaan, mutta silti. Hän käyttää eläimen ja ihmisen suhdetta mallintaessaan, millainen saattaisi olla ihmisen ja jumalan suhde. En tiedä, kumpi on pahempaa: hallussaan oleviin eläimiin suhtautuvan ihmisen lailla mallinnettu jumala vai jumalan kaikkivoipaisen vallan (muttei kaikkitietävyyden eikä armon) lailla mallinnettu eläinsuhde. Karmivaa joka tapauksessa.

Eläimen maailma sisältyy ihmisen maailmaan. Ihminen voi tavallaan ymmärtää eläintä, mutta eläin ei voi ymmärtää ihmistä. ...

Otetaanpa toinen esimerkki, koira. Jos osoitan jotain sormellani, koira ei katso siihen suuntaan, johon osoitan, vaan se katsoo sormeani ja yrittää toisinaan näykkäistäkin sitä. Se ei kykene ymmärtämään osoittamisen semanttista tehtävää. Entä ihminen sitten? Eikö hänkin ole toisinaan kyvytön ymmärtämään jonkin asian tarkoitusta, vaikkapa kärsimyksen tarkoitusta, ja eikö hänkin ärhentele kohtalolleen ja näyki sen sormea? (Lähde)

Ihminen tosiaan ymmärtää tässäkin esimerkissä omalla tavallaan toisenlajista eläintä. Ei kovin hyvin, sanoisin. Onko koirilla sormet? Osoittelevatko ne sormilla toisiaan? No eivät. Mutta tietääkö koira yleensä, mistä lauman ihmisjäsenet ovat kiinnostuneita, mihin se suuntautuvat? Kyllä vain. Koira seuraa tarkasti, minne laumajäsenet tähyilevät. Jotkut koirat ovat mestareita hankkimaan huomiota: ne vain kävelevät katseen kohteen ja ihmislaumalaisen väliin ja paistattelevat huomiossa. Jos koira on suuri ja teevee pieni, niin voi. Koirat ovat myös erinomaisia kommunikoimaan itse katseella: tiivis katse ruokakuppiin, kaapinoveen, huoltajaan.

Miksi osoittaa sormella, kun voisi vain kääntää katseensa? Eikö jumala vain kääntäisi katseensa, jos haluaisi ihmisen ymmärtävän? Ja jos hän ei halua ihmisen ymmärtävän, mitä hän sitten valittaa, ettei tämä ymmärrä? Jos kirjoittaisin tähän xrgmmmglbyhdrr ja sitten känisisin, että olet sinä melkoinen pölvästi, kun et ymmärrä ilmaisuni semanttista merkitystä, vaikuttaisinko kovin sympaattiselta tai kommunikatiiviselta? Olisiko jumala todella niin pikkumainen, että kun tekisi tietoisesti niin, ettei ihminen sitä ymmärtäisi - vaikka voisi ottaa selvänkin ja tehdä niin, että ihminen voisi ymmärtää todennäköisemmin - hän sitten vielä päälle langettelisi musertavia sanoja ihmisten turhaan räkyttämisestä ja näykkimisestä? Kuka tässä räkyttää ja ärhentelee? Kummalla olisi suuremmat mahdollisuudet asettua toisen asemaan?

Paradoksaalista kyllä, minusta vaikuttaa ihmisiä ja koiria tarkastellessa siltä, että aika usein koira on paljon enemmän läsnä tilanteessa. Ihmisen mielestä koira on hukassa eikä ymmärrä tilannetta, mutta jos asiaa tarkastellaan koiran näkökulmasta, ihminen on usein aivan mielivaltainen (ja usein vieläpä julma ja rankaiseva; sama pätee tietysti myös lapsen ja aikuisen suhteeseen: sinä tottelet, koska voin pistää sinut tottelemaan, mitenniin miksi, vastaus on SIKSI). Minun on vaikeaa kuvitella, että rukoilisin mielivaltaisuuden jumalia. Miksei sitten tyytyä saman tien sattumaan?

Toivon kyllä, että mikäli on kärsimyksiä langettavia jumalia, ne tahtoisivat ymmärtää minua ja muita vähäsen paremmin, enemmän meidän tavallamme.

Toinenkin esimerkki, tai oikeammin ensimmäinen esimerkki, on hankala sulattaa. Siinä poliorokotetta kehitellään koe-eläimellä, apinalla, johon ruiskitaan seerumia kerta toisensa jälkeen. Frankl kirjoittaa, ettei apina voi tajuta kärsimyksensä tarkoitusta, koska "sen rajallinen äly ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan, siihen ainoaan maailmaan, jossa sen kärsimys on ymmärrettävissä". Minusta ei ole lainkaan selvää, että ymmärrämme apinan kärsimyksen "perimmäisen tarkoituksen" (johon seuraava lause osoittaa tämänkin selityksen viittaavan) - jos ihmisen kärsimyksen perimmäinen tarkoitus on jotakin, mitä ihminen ei oikein ymmärrä, miksi sama ei pätisi myös toisenlajisen eläimen kärsimykseen? Entä jos en itse täysin ymmärrä tai hyväksy apinan kärsimyksen perimmäiseksi tarkoitukseksi esitettyä "ihmiskunnan hyötyä"? Jos on niin, ettei ihminen ymmärrä kärsimyksensä perimmäistä tarkoitusta, onko oikeastaan hyvä asia koettaa lakaista kärsimystä mahdollisimman paljon pois poliorokotteilla jne.? Voimmeko olla varmoja siitä, ettei tämä ole vain älymme riittämättömyyteen liittyvää hyväksymättömyyttä ja "ärhentelyä"? Vai onko kenties perimmäinen tarkoitus, että jossain vaiheessa ymmärrämme tehneemme virheen, alamme ottaa vakavissamme myös toisenlajisten eläinten kärsimyksen ja hyväksymme sen olevan osa omaa kärsimystämme, jota toki mieluusti vähennämme, oli se sitten perimmäisen tarkoituksen mukaista tai ei?

Entä jos koe-eläimen kärsimys on minulle jo nyt yhtä käsittämätön tai perusteeton olotila kuin kidutettujen kärsimys? (Voitaisiinhan siitäkin sanoa, esimerkiksi, että jotakin tunnustamaan kidutettujen kärsimyksen kohtaaminen saa meidät tajuamaan, miksi valtiolle ei tule antaa täysin vapaita käsiä esimerkiksi rikoksista epäiltyjen kuulustelemisen metodien suhteen. "Ei se ollut turhaa, tiedämme nyt, että tällainen riski on edelleen olemassa ja osaamme puuttua siihen." Ajatteleeko kidutettu näin, kun häntä kidutetaan? Että hän tekee valistustyötä?) Tarkoittaako koe-eläimen kärsimyksen inhimilliseen kärsimykseen samastaminen, että olen astunut tahdonalaisesti alas ihmisstatuksesta ja asettunut samalle viivalle koeapinan kanssa? Vai että minunkaan älyni ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan? Kenen ihmisen tuo "ihmisen maailma" on? Kuka sen lait ja tarkoitukset sanelee?

Frankl kirjoittaa myös luottavaisesta koirasta, joka luo omistajaansa kaiken kärsimisen hyväksyvän katseen ja alistuu ulahtamatta eläinlääkärin ronkkimisille. Samalla tavalla ihminen voisi katsahtaa jumalaan... jotkut asiat eläimillekin tehdään anestesiassa, jos ne ovat lemmikkejä. Ja jos ne ovat tuotantoeläimiä, kehen ihmeeseen ne loisivat luottavaisen katseensa?

Tottahan toki olen lukenut paljon siitä, kuinka uskonnollisuus antaa vakauden ja pystyvyyden tunnetta ja auttaa hyväksymään vastoinkäymiset ja säilymään niissä toiveikkaana. En kuitenkaan osaa itse tehdä sellaista uskon hyppyä, että sitoutuisin perimmäiseen tarkoitukseen aivan sellaisenaan. Voin antaa elämälleni ja sen vaikeille kohdille merkityksen, voin koettaa etsiä myönteisiä puolia erilaisten haasteiden ja tuskien läpi sinnittelemisestä, mutta yksi asia on jokseenkin selvä tällä hetkellä: minun on vaikeaa uskoa mihinkään suopeaan jumalaan, joka järjestäisi kaikki asiat hyvin ja järkevästi. Ei, kyllä se on minusta ihmisten tehtävä. Huh, ja ainakaan en tahtoisi palkita uskollani ja luottamuksellani jumalaa, joka suhtautuisi minuun kuten omistaja lemmikkiinsä tai liha- tai siitoskarjaansa.

Niin miellyttävä kuin logoterapian ajatus kiitollisuudesta ja vapaan tahdon käyttämisestä oman asioihin suhtautumisen säätelemisessä onkin, Franklin loppusanoissa kuvaama ylemmän tason jumala tuntuu minusta aika vastenmieliseltä. Räy räy!

Hyvää kevättä!

Päivä ja yö ovat nyt yhtä pitkät, juuri tänään, koko maailmassa, selittää mies. Jostain mystisestä syystä tänään on ilmeisesti myös unen päivä...

Kun sain eilen kirjoittamalla purettua möykyt päästäni ulos, huomaan olevani taas paljon levollisempi. Myös Franklin lukeminen on auttanut. Frankl on jotenkin hyvin selväpäinen. Tyyliin: miksei keskittyä siihen, mikä tekee ylpeäksi ja onnelliseksi ja jättää murheet pörisemään keskenään? (Vaikka kyllä vaikeudetkin toisaalta kannattaa kohdata, Frankl kirjoittaa niin paljon psykoanalyysin perinnettä korjatakseen, että jos häntä lukisi unohtaen, mistä hän tekee korjausliikkeen, voisi melkein kuvitella, että vaikeuksista voisi olla piittaamatta. Mutta kyllä nekin puhuvat omaa kieltään.) Tällä hetkellä haluan kaikista eniten hierojakoulutukseen, tajusin sen eilen, kun vain makasin sängyssä pääni tyhjentäneenä ja ihmisiä nähneenä ja vain hengittelin kädet kylkiluiden päällä. (On kiva tuntea, miten ne liikkuvat.)

Olen vähitellen taipunut ajatukseen, että olen valmis vaikka muuttamaan muualle saadakseni koulutukseni. Jos pääsen kouluun, ensi vuosi on kuitenkin sillä lailla tiivistä opintoihin keskittymistä, ettei sillä ole niin väliä, ovatko ystävät lähellä. En usko, että kuitenkaan ehtisin juuri nähdä ketään, jos koulu on kahdeksasta neljään ja päälle vielä itseopiskelua, ja jossain vaiheessa pitää ehtiä vesijuosta ja joogatakin... Ja siinä toisessa kaupungissa, jossa olisi kanssa edullinen hierojakoulutus (500 euroa, se ei todellakaan tunnu liialta ammattinimikkeestä ja -taidosta, ja siihen saa Kelalta opintorahaakin), asuu myös monia hyviä ystäviä. (Joista osa on kyllä ehkä muuttamassa Helsinkiin.) Olisi myös jännittävää kokeilla asua toisessa kaupungissa, vaikka onkin ihan selvää, ettemme saa näin kivaa ja edullista vuokra-asuntoa mistään muualta Suomesta ja vaikka tempehiä ei saa siellä tuoreena etnisestä kaupasta. No mutta, katsotaan. On sitä aina ennenkin hengissä selvitty! Laitoin nyt joka tapauksessa hakemuksen vetämään tuonne toiseenkin hierojakouluun. Saapa nähdä, mitä tapahtuu ja tärppääkö toinen koulu vai peräti molemmat.

Tuntuu hauskalta huomata tahtovansa jotakin tällä lailla keskitetysti. Se suuntaa elämää, täyttää sen jännityksellä. On myös hauskaa ajatella, ettei tiedä, missä asuu ensi syksynä. Elämäni onkin jo seissyt paikallaan turhan kauan. (Vaikka olinkin kääntämisestä ihan hajalla aluksi, se on lopulta silti yksin kotona tehtävää tekstityötä, ja minusta olisi kivaa kokeilla jotakin muutakin vaihteeksi.)

Ihanaa, miten keväistä ulkona on! Hurina tulee tunnin kuluttua hakemaan minut, ja menemme kävelylle ja siitä saunaan. Vaihteen vuoksi elämä tuntuu mukavalta ja sujuvalta. Ei se kyllä varmaan tuntuisi, jos en olisi ensin vähän möykynnyt ja stressannut ja haahuillut.

Ajatus, josta olen kiitollinen

Olen haksahtanut lukemaan Franklin logoterapiaa. Se on käsittämättömän koukuttavaa tekstiä. En osaa sanoa, onko se sitä siksi, että se hahmottaa maailman niin samalla tavalla kuin jo valmiiksi teen (lukemieni pragmatistien tähden), vai siksi, että se muistuttaa minua asioista suunnilleen samalla intensiteetillä kuin varpaille astuva hevonen.

Frankl kirjoittaa näin (lähde):

Itsensä toteuttaminen ei ole ihmisen lopullinen päämäärä, eikä se ole edes hänen ensisijainen pyrkimyksensä Jos itsetoteutuksesta tehdään päämäärä sinänsä, se sotii vastoin inhimillisen olemassaolon taipumusta itsen transsendenssiin. Ilon ja onnen tavoin itsetoteutuskin on seuraus, seuraus tarkoituksen toteuttamisesta. Ihminen toteuttaa itseään vain sikäli kuin hän täyttää jonkin tarkoituksen itsensä ulkopuolisessa maailmassa. Jos hän pyrkii toteuttamaan itseään sen sijaan että pyrkisi täyttämään tarkoituksen, itsensä toteuttaminen menettää heti oikeutuksensa.

Sanoisin, että ihminen toteuttaa itseään tarkoittamattaan silloin, kun hän toteuttaa tarkoitustaan. Ytimekkäimmin tämän on ilmaissut suuri filosofi Karl Jaspers sanoessaan "Was der Mensch ist, das is er durch die Sache, die er zur seinem macht", jonka voisi kääntää vaikkapa "Asia, jonka ihminen ottaa omakseen, tekee hänestä sen, mikä hän on.

Tämän jälkeen Frankl käy läpi lyhyesti Maslown näkemystä huippukokemuksista ja onnesta: onni ja huippukokemus ovat hyvin samankaltaisia, vaikka ne voidaan tuottaa mitä erilaisimmin virikkein. Ja silti noihin kokemuksiin kytkeytyy aina jokin intentio, suuntautuminen johonkin itsen ylittävään. Hän viittaa Maslown näkemykseen, että punastuminenkin on aina punastumista jossakin yhteydessä, jonkin aiheen nostattamaa.

Tästä näemme, kuinka tärkeää psykologiassa on tarkastella ilmiöitä asiayhteydessään eli tarkastella esimerkiksi sellaisia ilmiöitä kuin mielihyvä, onni ja huippukokemukset suhteessa niiden kohtaisiin, siis siihen, mikä antaa ihmiselle aiheen olla onnellinen ja mikä antaa hänelle aihetta huippukokemuksiin ja mielihyvään. Kokemusten irrottaminen kohteistaan johtaa väistämättä psykologian köyhtymiseen. Siksi ihmisen käyttäytymistä ei voidakaan täysin ymmärtää sen oletuksen pohjalta, että ihminen havittelee mielihyvää ja onnea riippumatta siitä, mikä tämän kokemuksen aiheuttaa. Tällainen motivaatioteoria niputtaa yhteen erilaiset perusteet aina samana pysyvän vaikutuksen hyväksi. Todellisuudessa ihminen ei kuitenkaan tavoittele mielihyvää ja onnea sinänsä vaan pikemminkin sitä, mikä nämä vaikutukset aiheuttaa, oli se sitten jonkin henkilökohtaisen tarkoituksen toteuttaminen, toisen ihmisen kohtaaminen tai yhteys Korkeimman kanssa. Tämän vuoksi onkin syytä suhtautua skeptisesti siihen huippukokemuksen muotoon, joka on LSD:n tai jonkin muun päihteen aiheuttama. Jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Oikotie osoittautuu umpikujaksi.

Franklissa minua miellyttää se, miten tärkeäksi hän asettaa tarkoituksen tahtomisen (will to meaning). Se kolahtaa tuttuudessaan, vaikka onkin ihan selkeää, ettei minulla ole erityistä kutsumusta ja että elämäni tarkoitus on kovasti auki. Toisaalta en oikein ole varma, liekö tarkoituskaan nyt perustavimman tason motiivi. Varmasti on erilaisia tekoja, joista osaa motivoi tarkoitusta enemmän adlerlainen vallanhalu tai freudilainen mielihyväperiaate. Huomaan kuitenkin tarkoituksen itselleni läheiseksi sikäli että silloin kun toimin merkitystaso selkeänä ja vastoinkäymisiin varautuneena, tavoitellen todellista yhteyttä ja kohtaamista toisten eliöiden kanssa (jumaliin minulla on piittaamattomampi suhde, mutta koetan kyllä virittäytyä tarkastelemaan elonkehää hieman kuin valtavana yhtenäisenä prosessina, josta tajunnat ja intressit pistävät esiin, eikä se kai ole kovin kaukana jumalasta, noin spinozalaisittain), minun on helpompi kunnioittaa itseäni ja pitää itsestäni kuin silloin kun toimintaani siivittää enemmän halu saada silitystä nyt tai jonkin nihkeän pikkuporvarillisen pelon välttämistavoite.

Huomaan, että joskus minun on vaikeaa kokea toimineeni eettisesti, ellen ole vienyt itseäni sille rajalla, että teen niin kuin parhaaksi näen siitäkin huolimatta, että pelkään huutavasti kaikkien nyt suuttuvan minulle niin, että minut suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle vähintään sanattomien eleiden tasolla. (Tunnen näin kohtuuttoman usein mutta en aio antaa pelolle varpaankynnen palastakaan vaikka unet se usein ottaa lupia kyselemättä.) Silloin äkisti onnistun näkemään, että tässä kaikessa epämääräisessä haahuilemisessa on sittenkin intentioita, tarkoituksia, merkityksiä, jokin selkeä rakenne, jokin tavoite, joka on merkityksellisempi kuin epäonnistumisen tai hylätyksi tulemisen pelkoni. (Kai se on kaikissa ihmisissä, se tympeä pelko.)

Mutta jokin tuossa kirjoituksessa minua vähän silti rassaa. Ehkä se on tuo, että jos henkiset aiheet korvataan kemiallisilla syillä, vaikutukset ovat keinotekoisia. Eivätkö henkiset aiheetkin ole keinotekoisia? Eikö se nyt ole aika keinotekoista, että opiskelee vuosikausia ja imee itseensä vaikutteita ja etsii sanoja, jotka kolahtavat ja koettaa virittyä elämään niiden mukaan? Mikä tämän keinotekoisen vastakohta on? Toivottavasti ei luonnollinen, koska silloin ollaan syvällä käsitesuossa rypemässä.

Mutta ehkä Frankl tarkoittaa jotakin muuta kuin keinotekoista, tuumin. Ehkä se on vain varomaton sananvalinta. Ehkäpä onkin niin, että tämä liittyy siihen ajatukseen, joka sai minut alun perin tarttumaan Frankliin. Ehkä Frankl tarkoittaakin, että helppo tie ei auta hahmottamaan omaa pystyvyyttä säädellä itse tahdonalaisesti tilanteen kokemista. Vaikutukset saatiin liian mekaanisesti tai automaattisesti, joten ne eivät ole pysyviä, eivät kykene monistumaan muihin vastaaviin ympäristöihin.

Fred Hanna, tunnettu neuvontapsykologi, suosittelee Franklin lukemista kaikille, jotka potevat toivottomuutta. Minulla on ollut ongelmia toiveikkuuden kanssa, joten tartuin tietysti Frankliin mielelläni. Hanna esitti ajatuksen suunnilleen näin: Me emme voi aina vaikuttaa olosuhteisiimme. Frankl jos kuka tiesi tämän, hänhän joutui keskitysleireille. Mutta sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, miten noihin olosuhteisiin suhtaudumme. Se on meidän päätettävissämme. Vaikeudet voidaan nähdä tienä kehitykseen, haasteina jotka pakottavat itsestä ulos uudenkaltaisia ajatuksia. (Tästä tulee mieleen Deweyn riemastuttava toteamus: "We only think when we are confronted with problems." Omassa elämässäni tämä on pitänyt jokseenkin paikkansa. Niin kauan kuin ongelmia ei tule, pyörin tyhjäkäynnillä aiempien käsitysteni ja luontumusteni varassa ja elämä ns. kantaa. Pidän tästäkin, mutta pidän myös toisesta moodista eli ongelmien järeksimisestä. Pidän niiden vuorottelusta.) Ja sitten ajatus, josta olen kiitollinen, en ole varma, onko se Hannan vai Franklin, viittaussuhde on niin epämääräinen, mutta samaa perhettä yhtä kaikki: On syytä olla kiitollinen ihmissuhdevaikeuksista, joihin ajautuu. Niistä nimittäin aina oppii paljon toisesta, itsestä ja molempien suhteessa olemisen tavasta. Ja kommunikaation vaikeudesta! (On harvoja asioita, jotka jurppivat minua enemmän kuin ihmiset, jotka eivät pidä kommunikaatiota vaikeana ja sitten tästä syystä katsovat asiakseen viljellä ironioita ja sarkasmeja olettaen, että toinen huomaa ne. Käyttöohje: minua pitää varoittaa semmoisista. En itsestäänselvästi onnistu jäsentämään jotakin ironiseksi ilmaisuksi vaan saatan vain järkyttyä, että no voi, joku on tätä mieltä, hitsit, pitäisikö hänen kanssaan alkaa veivata asiaa.)

Tuo kiitolliseksi tekevä ajatus liittyy oivallukseen, jonka sain eilen Franklia lukiessani ja hänestä terveydenhoitajan kanssa puhuessani: ahdistus on hyväksi, ellei se täysin karkaa ja ahmaise kaikkia muita tiloja. Ahdistus ja jännitys tahdittavat elämää, tekevät siitä lopulta hyvin mielenkiintoista. Jotenkin tämä on mukava ajatus ja kolahtaa minuun: että kaikki nuo hankalat tunteet ja olot, epävarmuus ja oman kyvyttömyyden ja riittämättömyyden hahmottuminen tekevät nälkäiseksi etsimään parempia tapoja kohdata elämä ja toiset ihmiset, ja että niistä on siksi ihan järkevää olla kiitollinen. Olen välillä ollut kovin säikky siitä, että jotenkin oma elämäni ahdistaa toisia. Nyt alan hahmottaa, että jos he suhtautuvat tuohon ahdistukseensa kielteisesti, se on heidän valintansa. Tietysti voi olla, että heille ei ole kukaan koskaan kertonut, että omaan suhtautumiseensa on mahdollista vaikuttaa. Hmm. Voidaanko silloin sanoa, että heillä on mahdollisuus valita? No, ainakin jos he kertovat ahdistuksestaan, voisin ehkä auttaa heitä jotenkin? Ja jos olen itse vihainen tai surullinen ahdistuksestani, voin muuttaa mielialaani sen suhteen, tutkia sitä uteliaasti. Hitaasti, tietysti, vasta sitten kun olen siihen valmis. Se vie jonkin aikaa. Jos osaisin instant-muuttaa pahimmat ahdistukset, en varmaan koskaan oppisi virheistä.

Tunnen palanneeni kotiin, kun luen Franklia. Siihen kotiin, jota minulla ei ole koskaan ollut.

Tuntuu hauskalta, että voin olla kiitollinen sekä iloisesta ja mutkattomasta ihmissuhteesta että hankalasta ja ahdistavasta ihmissuhteesta. Molemmilla on tehtävänsä. Toinen pitää minut toiveikkaana ja valaa uskoa asioiden ratkeamiseen, toinen pitää nälkäisenä uusien asioiden lukemiseen ja uusien toimintapojen etsimiseen. Voin olla kiitollinen hankalista tunteista, jotka putkahtavat sosiaalisesti väärissä paikoissa esiin. Ja siitä, että on helppoa hymyillä.

No, sentään pollyannamaiseksi en aio ruveta. En aio olla kiitollinen esimerkiksi siitä, miten eläimiä kohdellaan yhteiskunnassamme, enkä siitä, miten synkkiä ihmistenkinvälisen epätasa-arvon ilmentymiä edelleen on vaikea olla tukematta ihan vain tässä yhteiskunnassa elämällä. Minun on vaikeaa löytää näistä mitään niin myönteistä muistutusta, että olisin niistä kiitollinen. Ne ovat negatiivista ylevää Berleantin termein: valtavia rakenteita, joiden edessä olen voimaton ja joiden haitallisuuden huomaan selkeästi.

Mutta on paljon, josta voi olla kiitollinen.