Hyvä elämä - pientä, haurasta, näkymätöntä

Minulla on ollut elämäni aikana muutama lapsiystävä. (Mukaanlukien ajan, jolloin olin itsekin lapsi.) Nyt on yksi lapsiystävä. Ja miten oudon hienoja asioita hän tekeekään koulussa: sieltä oli läksynä haastatella jotakuta, millainen tämän mielestä on hyvä elämä, ja mikä tekee tämän haastateltavan elämästä hyvän. Vastaukseni ei ole mielenkiintoinen, kysymys on. Enkä usko olevani väärässä, kun ajattelen, että jokaisen aikuisen olisi ihan viisasta kysellä tätä itseltään säännöllisin väliajoin. Jos ei muuten, niin sen vuoksi, että osaa suuntia sinnepäin, missä kokee elämän hyvyyden lymyävän.

Ehkä meilläkin koulussa oli aikanaan tuommoisia tehtäviä? En yhtään muista, että olisi ollut, mutta sehän ei mitään todista. Sitä paitsi olen taatusti niin koulukielteinen, että vaikka olisi ollut, ei tajuntani sitä ehkä edes sallisi muistaa. Muistan koulusta lähinnä sen pakkososiaalisuuden, johon en ikinä tottunut. Ja aivan järkyttävän normatiivisuuden ja normaaliuspaineen, joihin niihinkään en osannut yhtään oloutua.

Spontaani ystävyys on kummallista! Ja kovin harvinaista. Mutta silloin kun siihen harvakseltaan osuu, se on hyvin kokonaisvaltaista: semmoinen ujo ihailu sivumpaa, taju toisen kokonaishahmosta ja sen eheydestä, halu olla millään tavalla puuttumatta, kyky katsoa vaikka mitä asioita läpi sormien koska sehän on ystävä. Ja vaikka välissä olisi vuosikymmeniä, se ei haittaa. Pinnalta vuorovaikutus saattaa toki näyttää ihan toiselta - olla esimerkiksi naurunräkätystä tms tai liki kommunikaation puutetta - mutta väittäisin, että siellä alla on kuitenkin semmoinen hyvin ujo, melkein säikky ihailu, ja halu olla puuttumatta. Tämä on kovin kummallista huomata, kun tajuan kuitenkin vuosien aikana koettaneeni matkia ties ketä tapaamiani ihmisiä ja sen myötä koettaneeni olla ponteva, reipas, uskalias, puuttua, rakentaa yhdessä, muodostaa mielipiteitä ja puolustaa niitä ja sen sellaista; kaikkea tuommoista mitä tässä kulttuurissa arvostetaan ihan hirveän paljon, ja jota itsekin arvostan toisissa, mutta - se en vain ole minä. On tarvittu koronavuosi sen tajuamiseen, että ei, tuo en ole minä, ei lainkaan. Että pohjimmiltani olen edelleen pieni ujo tyttö ja menen pahasti vikaan aina jos koetan olla jotain ihan muuta, koska siinä ihan-muussa olen niin vieraalla maaperällä, etten oikeastaan ole läsnä tilanteessa. Ja että onnellisimmillani tosiaan olen, kun sallin itselleni riittävästi näkymättömyyttä ja etäisyyttä, haurautta ja pienuutta.

En vastannut lapsiystävälle näkymättömyyteen tai haurauteen viitaten, eiväthän ne ole lasten teemoja, ne ymmärretään vasta vanhempina. Mutta toivon, että osasin vastata kysymyksiin sillä tavalla, että ne sallivat monenlaisia tapoja ja luontumuksia olla ja elää. 

Entinen opettajani

Olen monesti ihmetellyt vuosien varrella, miten 3.-6. luokan opettajani ei puuttunut kiusaamiseen ja ulossulkemiseen, joka taatusti olisi ollut hänenkin nähtävissään ja joka jatkui kroonisena vuodesta toiseen. Kiusaamiseen ei tietysti ole helppoa puuttua, mutta täydellinen sokeus sille tuntuu hämmentävältä sekin. Kyseessä on sama opettaja, jonka tavoista lienen joskus aiemminkin kirjoittanut. Hän halaili meitä, ja yksi suosituista rangaistuskeinoista oli oppilaan laittaminen vankilaan, jos mikään muu ei tepsinyt. Vankila tarkoitti opettajanpöydän alusta, tilaa joka oli varattu opettajan jaloille, ja jossa ainoa avoin sivu oli opettajan kehon tukkima. En koskaan joutunut vankilaan mutta pelkäsin sitä joka ikinen päivä neljän kouluvuoden ajan. Samalla tavalla pelkäsin koko tuon ajan, että opettaja (mies) saalistaa minut kiinni ja tarraa halaukseen. En ollut tottunut silloin siihen, että minua käsitellään niin, kaapataan lupaa kysymättä ja kovakouraisesti, enkä ole nähnyt tarpeelliseksi totuttautua sellaiseen edelleenkään. Opettaja ei koskaan saanut minua kiinni noiden vuosien aikana. Joitain kertoja hän melkein onnistui, mutta lurahdin aina viime hetkellä karkuun.

Pikkujouluissa meidät pistettiin leikkimään kreisikreisiä, jossa parille (ja aina tyttö-poikapari) nostettiin hatusta kaksi ruuminosan nimeävää lappua, ja sitten nämä ruumiinosat oli läntättävä yhteen ja lappujen oli pysyttävä kontaktissa siinä välissä. Parina vuonna olin niin kauhussa ennen pikkujoulua että oksensin silkkaa hermostuneisuuttani pari päivää kaikki ruoat pihalle enkä sitten "päässyt" pikkujouluihin, mitä vanhemmat kovasti pahoittelivat. Nyt kun olen lukenut kasvatussosiologiaa, osaan melko selvästi piirtää kuvan siitä, mitä noina vuosina koulussa tapahtui. Se innokas lapsi, joka olin ekatokaluokalla, kaveriton mutta sentään koulussa itsensä asiayhteydessä osaavaksi mieltävä, muuttui vastahakoiseksi. Sama vastahakoisuus, vastarinta pysyi vielä aivan filosofian opintojen loppuun saakka osana minua. Vasta nyt se on hälvennyt. Vasta nyt uskallan esimerkiksi luennolla ottaa tilaa kysymyksilleni, jos arvelen niiden todennäköisesti hyödyttävän kaikkia salissa istujia. Se on melkoista muutosta siihen lapseen, joka taisteli koulussa sen suhteen, että sai olla näkymätön ja viittaamatta, vaikka aivan hyvin saattoi ainoana tietää vastauksen joihinkin kysymyksiin. (Yläasteella minulla oli muutama hyvä opettaja jotka yksinkertaisesti ignoroivat viittaamattomuuden ja kysyivät silti minulta asioita silloin kun arvelivat, että saattaisin osata vastata ja muut ehkä eivät. Matematiikassa näin kävi usein enkä pistänyt sitä pahakseni mitenkään, eihän minulla ollut hätää: kyllähän minä tiesin tai ainakin pystyin avustettuna päättelemään ääneen. Jos viittausasiasta sen sijaan tehtiin kuuliaisuustaistelu, menin täysin lukkoon ja pahimmassa tapauksessa aloin lintsata niiltä tunneilta ahdistuskohtausten voimakkuuden takia.) Ala-asteen opettaja sanoi vanhemmille vanhempainillassa, että minulle pitää ostaa deodoranttia. Äiti osti deodoranttia ja pakotti käyttämään sitä hyväntuoksuisuutta koskevien moraalisaarnojen siivittämänä. En sanonut hänelle, että se deodorantti ei viitannut haisemiseeni vaan kontekstoitui opettajan vitsiin, että enkö viittaa kun on jäänyt deodorantti laittamatta.

En ollut oikeastaan niin kauheasti ajatellut opettajani opettamaa piilo-opetussuunnitelmaa ennen kuin tänä aamuna, kun selasin facebookia ja huomasin opettajan (joka ei ole naamastokontaktini) taas kommentoineen bondaavassa hengessä sille tytölle, joka organisoi kiusaamistani vuosien ajan (ja joka on naamastokontaktini). Muistin tämän tapahtuneen useita kertoja: opettaja bondaamassa, hakemassa luokassa ilkeilleiden oppilaiden suosiota. Sitä tapahtui jo silloin, kun hän oli vielä opettajamme. Hän osasi olla rajujen ja alistavien lasten kanssa ja jätti pienet, onnettomat, yksinäiset olennot oman onnensa nojaan. Muistin myös opettajan reaktion luokkakokouksessa kauan sitten, olin silloin ollut yliopistolla tekemässä ensimmäistä tutkintoani muutaman vuoden. Hän kysyi, olinko jonkun tyttöystävä, kun en näyttänyt tutulta. Sanoin, kuka olin. Hän mietti hetken aikaa, ja muisti sitten: "Ai niin, sä olet se jännä, se erilainen lapsi." Pum, ihan päin naamaa taas kerran.

Kun tänään aamulla näin opettajan kommentoineen, jäin miettimään, olikohan hänestä lopulta ihan okei, että minua sillä tavalla mopattiin koulussa. Ehkä se oli hänestä jotakin luonnonlain kaltaista, että osa lapsista on jänniä ja heitä siksi kiusataan. Aiemmin ajattelin, että ehkä hän ei osannut puuttua ja siksi sulki silmänsä. Mutta nyt kun tarkemmin ajattelen, eihän hänen oma toimintansa sekään ollut kiusaamiseksi tulkittavista elementeistä vapaata. Ehkä hänestä koko asetelma oli vain luonnollinen ja siksi puuttumisen mahdollisuuksien ulkopuolella. Tai vielä karmivampaa - ehkä asetelma oli jopa sellainen miten asioiden kuului hänestä sujua. Tai sitten hän ajatteli, että kiusaajat ovat vielä suuremmassa vaarassa tipahtaa, mikä on tavallaan ymmärrettävä näkemys sekin. Ja että kiusatut kyllä selviävät kuka mitenkin. Kuten on tietysti käynytkin.

Ei, ei minulla ole mitään näkemystä siitä, miten tilanne olisi pitänyt ratkaista. Mutta tuntuu hurjalta, miten pitkään menee päästä ylitse joistain säikähdyksistä ja kauhuista. Tai ettei niin intensiivisiin pelkoihin mitenkään katsota tarpeelliseksi puuttua. En oikein osaa ajatella, että voisi olla mitenkään kohtuullista, että pienten koululaisten tarvitsee joka aamu olla kauhusta jäykkiä kouluun kulkiessa, koulussa ja sieltä pois kulkiessa, pälyillä jatkuvasti ympärilleen etsien merkkejä siitä, pitääkö lähteä juoksemaan täysiä pakoon. Ja että luokkatoverien kiusaamisen lisäksi tarvitsee pelätä myös opettajan purevaa ivaa ja ylenkatsetta.

Niin että kun luen kasvatussosiologiaa koulun käytännöistä, en osaa närkästyä esitetyistä pointseista yhtä paljon kuin jotkut muut, jotka muistavat aina sanoa opettajien kyllä tekevän parhaansa. Parhaansa, ehkä niin, mutta olen alkanut yhä enemmän pohtia, hämmästyneenä ajatukseni julmuudesta, voisiko olla niin, että jonkun opettajan kaavailema ihannejärjestys (ihannejärjestys reaalimaailmassa, näillä resursseilla ja luonnolliseksi ymmärretyillä puitteilla, ei ihannejärjestys ihannemaailmassa) onkin se sama järjestys, joka saa jonkun vatsan kuralle vuosikausiksi.

Ehkä vielä hieman opintoja ja pontevoidun, merkitsen entisen opettajani kontaktikseni ja kysyn joskus häneltä ohimennen, huomasiko hän koskaan lasten epämukavuuden tunteita, kun pikkujouluissa alettiin leikkiä opettajan riemuisasti ilmoittamaa kreisikreisiä. Tai enpä tiedä. En oikeastaan todellakaan tiedä. Toisaalta arvostan nimittäin kovasti sitäkin, että aikuisena voi valita seuransa. Toisaalta minua kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ja mitä hän havaitsi ja miksi hän päätyi niihin ratkaisuihin, joihin päätyi. Ehkä en vain hahmota sitä, kuinka rajattua hänen toimijuutensa oli tai on. Enkä sitäkään, kuinka rajattua oma toimijuuteni on. (Silloin se oli rajattu niin pieneen tilaan että hyvä kun mahtui hengittämään.)

Mitä oikein edes tahdon? En tiedä. Kai minä vain tahdon ymmärtää, miten joku pystyy sulkemaan silmänsä kauhulta, joka on niin selvästi hänen edessään.

Tokakerta

No mutta sinähän olet ollut siinä tilanteessa jo kerran aiemminkin, sanoo ystävä. Mitäpä sitä jännittämään, siis!

En ole pitkiin aikoihin jännitellyt tällä tavalla. Aiemmin jännitin kovasti ja usein. Jännitin sitä, että esimerkiksi uusia ihmisiä tavatessa piti sanoa oma nimi (se virallinen, joksi en identifioitunut ja sitten ehkä lempinimi ja sitten ehkä joutua kuuntelemaan kiusallisia kysymyksiä siitä, miksi en halua itseäni kutsuttavan oikealla nimellä - ehkä termi oikea on saanut kaikesta tästä liikaa vihaa päälleen, eihän se sen syy ole, etteivät ihmiset aina ymmärrä, kuinka kipeiltä jotkut asiat voivat tuntua). Vielä pahemmin jännitin, jos tuntui, että pitää sanoa substanssiasioitakin. Että pitäisi olla näkemys tai mielipide. Tai piti puhua useammalle kuin yhdelle kerrallaan. Tai yhdellekin kerrallaan, jos se yksi oli mies, koska miehistä minulla ei ollut kovinkaan hyviä kokemuksia ja ajattelin heidän joka tapauksessa pitävän minua jotenkin vammaisena. Saatoin menettää monet perättäiset yöunet jännittäessäni, mitä kaikkea voi joutua sanomaan ääneen. Ja sitä, että olen väärän muotoinen ja näköinen ja en näytä koskaan tehokkaalta tai siistiltä tai itsevarmalta. Varsinaisia kauhuja koin, kun piti pitää esitelmä tai muuten joutua huomion kohteeksi. Seis, halusin sanoa: katsokaa, tuolla juoksee valkoinen kani. Niin, katsokaa sitä, älkääkä tänne.

Silloin kun jännitin kovasti, kärsin punastelusta. Jossain vaiheessa jännittäminen hävisi ja punastus saman tien. Luultavasti se kaikki kävi niin, että kun aloin vetää opintopiiriä, minun oli pakko asettua säännönmukaisesti kahden viikon tarkkailun kohteeksi ja lopulta totuin siihen kaikkeen. Niin ja aloin asua miehen kanssa avoliitossa. Sekin oli aluksi kaameaa, koska aina itse kotiin palatessa tai toisen oletettavasti pian kotiutuessa jäin luuppaamaan sen suhteen, mitä keksisin sanoa kohta. Ja että sitten kuitenkin unohdin kaikki oivallukset ja keskustelut tuntuivat lässäköiltä kuulumisten vaihdoilta. (Haaveilin intellektuaalisista, huimia näköaloja avaavista keskusteluista.) Vähitellen huomasin, etteivät miehet nyt niin ihmeellisiä ole, eivät oikeastaan yhtään sen pelottavampia kuin naisetkaan ja että nekin tykkäävät usein puhua viimeksi kokemistaan asioista. Minun ei tarvinnut myöskään enää vieraiden miesten kanssa jutustellakseni kitata puolta pulloa vodkaa.

Ekakerralla minulla oli kaikki nämä rasitteet, joten ei ihmekään, että jännittää. Ja onhan tässä tokakerrassakin, ensimmäiseen fuksitapaamiseen menemisessä, haasteita. Ekakerralla onnistuin tahtomattani musertamaan itseäni seuraavan esittelijän kertomalla käyneeni kuvataidelukiota ja viettäneeni välivuoden Lontoossa au pairina. En ollut ajatellut niitä musertavina yksityiskohtina, mutta toivoin totisesti, että olisin pitänyt turpani niistä kiinni, kun seuraavana vuorossa ollut ilmoitti jurosti nimensä ja ettei hänellä ole todellakaan muuta sanottavaa, koska täällä on tämmöistä pelottavaa eliittiä, joka on ollut kuvataidelukiossa ja asunut Lontoossakin ja hän on ihan maalta vaan. (Myöhemmin koetin käyttää muserrustaktiikkaa vieraillessani osakunnassa, johon olin liittynyt kuviteltuani sen jotenkin pakolliseksi; pidin raivoisan palopuheen siitä, miten on mahdollista, että yliopistossa, joka on sentään Suomen henkisen elämän keskus, harjoitetaan jotain tämmöistä idioottitoimintaa kuin jotain helvetin peli- ja saunailtoja ja ryyppäjäisiä keskustelukerhojen, pamflettityöpajojen ja runomatineoiden loistaessa poissaolollaan. En onnistunut musertamaan ketään; fuksivastaava vaikutti vain hiukan hämmentyneeltä, mutta ehkä vielä enemmän huvittuneelta tuskaisesta purkauksesta. Poistuin raivosta puhisten ja siihen loppui osakuntaelämä osaltani. - Tuossa tilanteessa unohdin täysin kärsiä esiintymisjännityksestä. Ehkä tämä voisi selittää joitakuita muitakin raivokkaita kommunikoijia; ehkä he pyrkivät raivollaan peittämään alleen esiintymisjännityksen?) Nyt minulla on sitten kissa kahdeksikolle väännettävänä sen suhteen, että olen valmistunut jo kerran maisteriksi ja on tuo ammattitutkintokin ja voisin ikäni joskaan en motivaationi puolesta olla monen äiti. Mutta etten silti ole pelottava. Ainakaan kovin pelottava. Että silti hukkaan avaimet ja setelit ja välillä motivaation ja välillä tahdikkuuden ja hyväntuulisuuden. Ja olen tolkuttoman pölkkypäinen välillä.

No, ehkä tämä tästä. Joka tapauksessa: jännittää.

Miksi turhaan, sanoo ystävä, ja tietenkin hän on oikeassa. Tapahtuma on jännittävä, muttei erityisemmin jännityksen arvoinen. Varmasti kaikki lutviutuu. Asiat tapaavat järjestyä, vaikka ensimmäiset kuukaudet uusien ihmisten kanssa varmasti vaikuttavatkin kiirastulimaiselta kärvistelyltä. (Joku taannoin väitti uskonpuhdistuksen tuhonneen kiirastulen luterilaisuudesta ja hämmästyin. En tietysti ole koskaan ollutkaan kovin kristitty, mutta silti - kiirastuli on aina ollut minulle jotenkin rakas metaforana. Tuntuu käsittämättömältä, että juuri se on heitetty helvettiin, vaikka tietysti ymmärränkin anekaupan liittyvän juuri kiirastuleen. Jotenkin Danteni lukeneena olin kuvitellut kiirastulen luterilaiseenkin kaanoniin. No, äiti kuvittelee sinne myös sielunvaelluksen ja karman lain ja pitää silti itseään kristittynä, joten ei ole tainnut kauas omena puusta pudota tässä mielessä.) Kai sitä vähitellen lutviutuu ja lunkiutuu? Oppii uskomaan, etteivät toiset halua purra päätäni pois?

Haluaisin vaikuttaa puolinäkymättömältä ja hyvin ystävälliseltä ja ehkä hieman alistuvalta. Mutta en tiedä, onnistunko. Osaanko olla hiljaa ja rauhallinen eleiltäni. Tuskin. Tai ehkä. Mutta kokemuksesta tiedän, että jos sullon itseni liian tiiviisti hilpeän pikku puuhastelijan rooliin, alan voida pahoin ennen pitkää. Mutta haluaisin silti olla helpostilähestyttävä, koska uuteen paikkaan sopeutuminen tuntuu paljon helpommalta, jos on ystävällisiä tahoja, joille voi hymyillä ja saada hymyn takaisin.

Ekakerralla ei ollut tällaisia pohdintoja, oli lähinnä kauhu. Ensin kauhu siitä, että joutui puhumaan vieraiden ihmisten kuullen ja sitten kauhu siitä, että oli sanonut selvästi jotakin väärin, koska seuraava meni sanotusta niin mykyrään, vaikkei se ollut mitenkään hänelle edes suunnattu. (Ja tietysti pelkäsin tuota ihmistä kuin ruttoa sen jälkeen ja koetin pysyä visusti näkymättömänä, ettei hän keksisi alkaa vihailla tai kiusata minua.)

Olen pilkkonut kauhusta jännitystä käsitteellistämällä. Silti samat kysymykset, jotka vaivasivat minua edellisessä koulussakin, nousevat taas esiin, mokomat möröt. Kuten: Pitäisikö vaan ottaa ja panostaa yhden sydänystävän hankkimiseen? Osaisinko, haluaisinko, menisinkö siitä liian pahasti rikki sitten joskus kun se side purkautuu (koska ne purkautuvat tai ainakin muuttuvat tosi erilaisiksi)? Entä sitten vaikka se tuntuukin epämääräisellä tavalla ahdistavalta? Eikö ahdistavalta tunnu sekin, että ryhmäjaoissa aina jää siksi kuhnuriksi, joka ei tahdo löytää paikkaansa? Toisaalta, jälkimmäistä olen harjoitellut lähestulkoon kaikkina kouluaikoinani. Ei siinä ole mitään uutta. Mutta vähän surulliselta se silti tuntuu kerta toisensa jälkeen. Tavallaan tämäkin kysymys on pseudokysymys: Tiedän jo tutustuvani useimpiin ihmisiin hitaasti, paljon hitaammin kuin muut. (On ollut muutamia poikkeuksia, niissä kaikki on sujunut helposti.) Ja tiedän, että nyt ensimmäisen kuukauden ajan ja kenties ison osan syksyä olen muista puuhista niin työllistetty, ettei minulta yksinkertaisesti riitä aikaa tai voimia sellaiseen roikkumiseen, mitä bondaaminen vaatisi. Ja tavallaan näen jo nyt ihmisiä sen verran kun toivonkin näkeväni. (Joskus ehkä vähän paljonkinpuoleisesti. Mutta paljolta eivät koskaan tunnu naamakkain näkemiset vaan ryhmätapaamiset.) Mutta yhtäkaikkisesti kammoksun tilannetta, että kävisi samoin kuin aikoinaan sosiaalipsykologian ryhmäprosessit-kurssilla: en onnistunut tutustumaan kehenkään, paniikki sai vallan ja tein lopulta ryhmätyönä tehtävän laajan esseen yksin, omana ryhmänäni.

Uh. Olen vesijuossut, syönyt hyvin ja nyt aion vielä venytellä ennen tokakertaa.

Ja ehkä ajatella byronkatiemäisesti, että se, mikä tapahtuu, mitä se sitten onkaan, on hyvä juttu. Kaikesta voi oppia, kaikkea voi hyödyntää oppimisprosesseissaan. Jännitystäkin.

Näkymättömyydestä jälkijättöisesti

Jospa sen olisi tiennyt lapsena, olisi ollut paljon huolimattomampi, pelottomampi. Olisi mennyt mieluummin teatteriin tai lastentapahtumaan, jossa yleisöä koetettiin osallistaa. Mutta ei, en tiennyt sen näkyvän päällepäin. Kauhu siitä, että äänekäs ja remuava esiintyjäkaarti saattaisi poimia juuri vastahakoisen ja joukosta kangistuneen itsen ja raahata jo nyt tärisevän kehon lavalle ja kaikki tuijoittaisivat, se kauhu nielaisi sisäänsä eikä siinä ollut tilaa kysymyksille kehonkielestä tai toisten tunteiden tulkitsemisesta. Ei minun oletuksiini kuulunut lapsena, että ujous näkyy päälle, että kauhunkankeuden erottaa jo ryhdistä, eikä etenkään se, että sitä jollakin tavalla, no, kunnioitettaisiin tai sivuutettaisiin tai kierrettäisiin, vilkaistaisiin ja todettaisiin, että tuo on niin peloissaan, ettei kajota siihen millään tavalla, antaa sen rauhoittua. Ei minun uskomusjärjestelmääni kuulunut ajatusta, että toiset haluaisivat minun voivan hyvin ja olevan onnellinen. Tai että pelkoni tuntuisi heistä ikävältä ja he tulisivat siitä vähän surullisiksi. (Kuten itse saatan tulla pienten lasten pelosta: kurjaa, että pitää sillä lailla pelätä. Tiedän niin hyvin, miten jähmettävältä se tuntuu.)

Rauhoittumiseen meni yli kaksikymmentä vuotta. Minua ei koskaan poimittu väkijoukosta väenvängällä lavalle, vaikka vanhemmat päivittelivät tykönään, miksen tarjoudu vapaaehtoiseksi. (Kerran tarjouduinkin, ja sulki heidän suunsa. Sirkuksessa kysyttiin, kuka haluaisi ratsastaa norsulla, ja ennen kuin tajusin itsekään, seisoin tuolilla ja karjuin: "MINÄ!", vanhempien kauhistukseksi. En ehtinyt yhtään pelätä, koska norsu kiinnosti niin kovasti. Niin suuri ja puolikalju ja kaikkea! Tiesin, että sen kärsän päässä on ikään kuin sormet, ja nenäsormisella ratsastaminen miellytti outoudenkaipuutani.) Viime aikoina on alkanut tapahtua sellaista, että minua on alettu joskus poimia. Jos olen kurssilla, saatan päätyä siksi, jolle demonstroidaan otteet. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelen tarkasti ja katselen myös. En enää koeta pysyä näkymättömänä. Ei ole mitään, miltä piiloutuisin. Useimmiten. Hääkimpun heitoiltakaan ei tarvitse piiloutua, koska kenenkään päähän ei enää tulisi raijata minua "tavoittelemaan" (yrittämään väistellä) kimppua. (En tiedä, miksi ihmeessä se on niin ahdistavaa. Ehkä taustalla on raivo siitä, että naisten oletetaan haluavan naimisiin. Vai oletetaanko? No, en ymmärrä koko avioliittoa ihmeemmin, vaikka jotenkin olen sellaisessa ja siihen tilanteeseen oikein tyytyväinen; rakastan Vompsua ja ennen kaikkea meidän on helppoa tehdä melkein kaikkia asioita yhdessä.)

Oikeastaan niitä harvoja tilanteita, joissa koetan nykyään tekeytyä näkymättömäksi, ovat vanhojen opettajien kohtaamiset. On käynyt tarpeeksi monta kertaa niin, että havaittuani metrolaiturilla tai laivassa tai jossain muussa seisoskelupaikassa vanhan opettajani olen mennyt juttelemaan vain huomatakseni, ettei opettajalla ole hajuakaan siitä, kuka voisin olla. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää, ihmeellistä ylipäänsä, että he muistavat keitään. Etenkin kun lapset tapaavat kasvaa. Mutta asiasta useamman ihmisen kanssa juteltuani olen tajunnut, ettei suinkaan käy niin, että opettajat joko muistaisivat tai unohtaisivat kaikki opettamansa lapset. He muistavat tietyt lapset. Ja minä taas olen niin tiukasti koettanut tekeytyä näkymättömäksi, etten ole jättänyt oikeastaan yhtään johtolankaa, johon jonkun opettajan muistikuva voisi kiinnittyä. (Huippu oli, että neljä vuotta luokanvalvojanani ollut opettaja ei muistanut minua lainkaan, mutta muisti kyllä hyvin siskoni, jolle hän oli opettanut puoli vuotta teknistä työtä.) Kun muutenkin tuntuu vaikealta lähestyä ihmisiä, joista ei voi olla varma, muistavatko he itsen vai eivät - ja tunnun olettavan automaattisesti, etteivät he muista minua, jonkin vanhan todistusaineiston pohjalta, siltä ajalta, kun mykistyin ja koetin olla näkymätön - opettajien kohdalla koko kysymys on paisunut sulaksi säikkyydeksi. Tuntuu jotenkin ikävältä tulla juttelemaan ja nolostuttaa toista sillä, ettei tämä muista itseä. Esimerkiksi ajatus, että kysyisin joltakulta entiseltä opettajaltani sijaisuuksia, kuten monet osaavat tehdä vaivatta, tuntuu kauhistuttavalta. Ikään kuin laskelmoidulta: ensin nolostuttaa toisen sillä ettei tämä muista ja sitten tuota noloutta hyväksikäyttäen mankuu itselleen töitä. (No, onneksi en ole pahemmin halunnutkaan opetusalalle... mutta mielikuvaharjoituksen tasolla tämä kaikki vaikuttaa hyvin surulliselta ja hullunkuriselta samaan aikaan.) Koetan vakuuttua, ettei semmoinen olisi anteeksiantamattoman röyhkeää, mutten oikein onnistu, vaikka ihan hyvin tiedän, etten pitäisi kenenkään muun vastaavaa käyttäytymistä nyt ainakaan röyhkeänä.

Joskus, hetkittäin, huolestun siitä, onko minulla itseni mielestä mitään oikeuksia tässä maailmassa. Tiedän kuitenkin, että toki on. Jos niitä poljetaan, raivostun. Mutta minulla on aika paljon vähemmän oikeuksia kuin monilla muilla omasta mielestään. Mistä se asetelma tulee?

Tänään sattui niin, että eräs entinen opettajani katsoi minuun hetken tarkasti ja tervehti sitten. Sanoin iloisesti takaisin hei. Tuntui hyvältä, että joku muisti, vaikka niinä vuosina koetinkin itse vetäytyä johonkin turvalliseen kuvitelmakuplaan, että jos pidätän hengitystä, minua ei voi huo-ma-ta, että jos pyyhin hikeä ihottumista housunsivuun ja koetan olla ilmeetön ja eleetön, minua ei voida rankaista mistään, minua ei voida pakottaa lukemaan ainetta luokan edessä ääneen tai muutenkaan kiduttaa. Joku opettaja näki sen apatian ja pelon taakse, sen passiivisuuden ja toisaalta kokeissa loistamisen taakse. Joku ymmärsi, että kyse ei ollut siitä, etteikö minua olisi kiinnostanut tai huvittanut, että se oli vain pelkoa... joku muisti sen pelon takaakin ihmisen.

Nykyään en enää usko, että pelko olisi jäänyt moneltakaan opettajalta huomaamatta. Koululuokissa on vain niin paljon enemmän välittömästi häiritseviä asioita, ettei kellään ole koskaan aikaa kysyä, meneekö kotona hyvin, saatko nukuttua koskaan, eikö kukaan tosiaan halua leikkiä sinun kanssa välitunnilla ja niin edelleen. Tai että minusta tuntuu, että pelkäät jotakin, mitähän se olisi. Ehkä pelkääviä lapsia on valtavasti. En osaa arvioida tuota, koska itse olin niin jähmettynyt kauhusta kaikki kaksitoista vuotta, etten ehtinyt tarkkailla muiden tiloja juuri mitenkään. Kaikki voimat menivät siihen, että suoriuduin luokkaan, välitunnille, luokkaan, koetin muuttua näkymättömäksi, ettei minun tarvitsisi puhua ja niin edelleen.

Vasta yliopistossa aloin vähitellen tajuta, että ihmisiltä voi odottaa myös myötätuntoa ja hyvää kohtelua. Silloin uskaltauduin näkysälle, aluksi hitaasti mutta vuosi vuodelta tarmokkaammin.

Eikä kulu sitä päivää, ettenkö riemuitsisi siitä, että uskallan katsoa ihmisiä kadulla silmiin ja hymyillä heille. En tiedä, siitäkö johtuu se, ettei minua juuri vituta tai ärsytä sillä lailla puolikroonisesti kuin joitakuita tuntuu vituttavan tai ärsyttävän.

Ei minulla oikein ole sanoja sille tunteelle, mitä kokee, kun huomaa jonkun sittenkin huomanneen itsen ihmisenä kaiken sen kauhun takaa.

Olin tänään myös pitkästä aikaa lounaalla toveri Timon kanssa. Vastaukseksi johonkin Timon vuodatuksiin totesin, että kun joku puhuu kenestä vain ihmisestä hyödyttömänä, tietää, että hänen täytyy olla väärässä. Myös silloin, kun puhuu itsestä niin, sanoi Timo ja hykerteli. Myös silloin, vahvistin.

Ajatella, että kaikki ne vuodet kehoni ilmoitti kirkkaasti ja selkeästi, että minulle on annettava kasvun rauha ja että aikuiset mitä suurimmissa määrin kunnioittivat tuota toivetta. Ja vaikka tunsin itseni hyödyttömäksi, keho ei kai koskaan ollut sitä mieltä, koska se jatkoi hengittämistä ja kävelemistä ja tuotti nautitoja ja riemuja, kaihoisuutta ja muutakin vastapainoa kuvitelmien kauhuille. Aika usein on mukavaa olla väärässä.

Viileä sydän

Lueskelen Thaimaasta kertovaa kirjaa. Koetan päättää, lähdenkö ensi jouluna hakemaan hierontaan lisää vaikutteita Thaimaasta vai Intiasta päin. Jompi kumpi, mutta kumpi? Ei auta kuin perehtyä asiaan.

Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:

Jos purskahdat nauruun keiton kaatuessa päällesi, thaimaalaiset arvostavat sinua ja sanovat tällä länsimaalaisella olevan viileän sydämen (jai jen). Ilmaus tarkoittaa, ettei ihminen koskaan menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy aina rauhallisena, tapahtuipa mitä tahansa. ... Raivostuessaan ihminen menettää kasvonsa, mikä on Thaimaassa vakava asia.

Buddhalaisuus puhuu rauhallisuuden ja sopusoinnun puolesta, mutta asenteeseen on myös vanhempi, pelottavampi selitys: kiukku ärsyttää henkiä ja saa ne levittämään epäsopua ja huonoa onnea, ei pelkästään kiukustuvalle vaan myös muille lähellä oleville. Niinpä kaikille on tärkeää, ettei kukaan menetä malttiaan ja samalla kasvojaan.

Kuinka tuttua! Tunnistan hyvin tuon levottomuuden, eikä se minulle pulpahda esiin vain toisen kiukustuessa tilanteessa, vaan jopa silloin, kun joku puhuu "kiukun purkamisesta". Pari päivää sitten kävin tällaisen keskustelun. Tapasin ensimmäistä kertaa erään ihmisen, ja meille tuli ihan sattumalta puheeksi asiakaspalvelutöiden ehkä haastavin puoli: toisten itseen suuntaamien kiukunpurkausten tyylikäs vastaanottaminen. Tavallaan kiukustuminen tuntuu paljon oikeutetummalta ja helpommin vastaan otettavalta, jos on oikeasti töppäillyt työssään, mutta aika usein asiakaspalvelutöissä ei ole näin. Joku toisaalla on räätälöinyt säännöt ja itse ei voi kuin toimia ohjeiden mukaan, kenties jälkeenpäin antaa ylöspäin palautetta, että näihin asioihin on oltu tyytymättömiä, tai kehottaa kiukkuista asiakasta jättämään kirjallista palautetta. (Suosin jälkimmäistä, koska voihan olla, että saan usein sekavasta purkauksesta jotenkin väärän käsityksen siitä, mikä tarkalleen asiakasta pännii.) Puhuimme juuri näistä hankalista tilanteista, joissa ei voi itse kuin pahoitella sitä, ettei systeemi nyt tue lainkaan tämän asiakkaan tarpeita ja ettei tilanteelle ole siinä kohdin oikeastaan paljon mitään tehtävissä.

"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)

Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.

Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.

Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).

Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.

Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.

Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:

Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!

Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'

Jotenkin karmivaa, ainakin silloin jos itkettää, vaikka muut kuinka hymyilisivät ja konfliktit pysyisivät koloissaan. (Ei niin usein käy, mutta joskus harvoin kyllä. Vaikka ihmeellisen pitkälle kasvojen naamioiminen iloisiksi kantaa. Ehkä se pettää vain masentuessa tai tilapäisessä kriisissä, kuten juuri erottua tai kun jalka on murtunut?) Huomaan, miten yhä voimakkaammin ajattelen, että sosiaalisten sääntöjen muotoilussa pitäisi huomioida heikoin mahdollinen tilanne ja mieliala, jotta sääntöjä voisi kutsua inhimillisiksi. Miten vaikeaa.

Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)