Meals ready

Valumme yhä syvemmälle Tamil Naduun eli Tamilimaahan. Kaupungit pienenevät, ihmisten meiningissä on yhä pikkukaupunkimaisempi ote. Tuijotus muuttuu pidemmäksi, töllistelevämmäksi. Kerjäläisiä on enemmän. Likaiset lapset takertuvat paidanhelmaan ja repivät. Haluaisin pysähtyä ja katsoa jokaista kunnolla silmiin, mutta eivät nämä lapset ole kiinnostuneita kohtaamisesta vaan rahasta.

Hetkittäin matkustaminen tuntuu hyvin raskaalta. Pahinta on niinä päivinä, joina tulee kohdelluksi tunnista toiseen kävelevänä rahamassina, joka pitäisi jotenkin saada aukeamaan. Ja itse haluaisi ymmärtää paikan arkea, jutella muutaman sanan. Kaipa rankat tuloerot tarkoittavat juuri tällaista kokemusta. On hetkiä, joina haluaisi viskata kaikki rahat asfaltille ja kirkua takaisin madam madamia kiekuville taksiäijille, että vittu antakaa minun kävellä, helvetti sentään, ottakaa nuo rahat ja antakaa meidän mennä rauhassa. Kerjäläisiäkin on liikaa. Temppeleissä tungen ensin hamuaviin käsiin kolikoita ja sitten pieniä seteleitäkin, mutta jossain vaiheessa kallisarvoiset pikkurahat loppuvat, enkä oikein voi tunkea viisisataarupiaistakaan kenenkään käteen vaan joudun tarjoamaan eioota. Ja sitten kaupoissa murjotetaan, kun maksan viidentoista rupian vesipulloa viisisatasella. Kaikki pienempi on tuhottu, ikuisesti katoavaa.

Joinain hetkinä jurppii jokin muu pieni juttu, kuten se, miten täällä ei lounasaikaan tunnu saavan muuta ateriaa kuin mealseja. Meals on Etelä-Intian vastine pohjoisen thalille. Intian matkaoppaiden kuvissa mealsit näyttävät houkuttelevilta: banaaninlehdelle on nostettu kasa riisiä ja pienissä metallikulhoissa erilaisia kasviskastikkeita. Mutta kun mealsia on syönyt lounaaksi viikon ja tajunnut, että se on periaatteessa kaikkialla aina samanlaista, vain jälkiruoka vaihtuu, ja se taas on niin erilaisesta makumaailmasta, etten yksinkertaisesti saa sitä alas, ravintoloiden innokkaat kyltit MEALS READY alkavat pahasti tökkiä. Täällä ei nimittäin tunnu lounasaikaan saavan sitten yhtään mitään muuta. Matkaopas toteaa tämän siten, että paikalliset tykkäävät iltaisin makustella erilaisia ruokia ja dosia, mutta suosivat lounaalla mealsia. Vaikuttaa täysin ennenkuulumattomalta, että joku haluaisi lounaaksi syödä muutakin kuin aina saman ruoan.

Ja silti, kun tarkemmin asiaa ajattelee, vielä isovanhempien aikaan syötiin samaa ruisleipä-muikku-kaali-perunaa suurin piirtein vuoden ympäri. Ainakin köyhemmissä perheissä. Me olemme vain etääntyneet siitä kauas.

Mealsien kaikkivoipaisuus tuntuu silti enimmäkseen pieneltä ja typerältä huolen tai tyytymättömyyden aiheelta. On mahdotonta kulkea sataa metriä näkemättä ihmisiä, jotka kerjäävät pysyäkseen hengissä. Samalla matkalla näkee myös, mitä polio ja spitaali voivat aiheuttaa. Nuori poika on pallukkamaisten ihokasvainten peitossa. Toisen vasen käsi on verta siteisiin tihkuttava tynkä. Kaksi kerjäläistyttöä istuu tien reunassa; toinen etsii täitä toisen päästä.

Eläinten asiat ovat vielä huonommin. Melkein kaikki pelkäävät ihmistä, eikä ihme: kaikki paikallisten ja eläinten välinen kommunikaatio, jota olen todistanut, on ollut häätäen husivaa, paitsi parissa temppelissä, joissa lehmiä on kosketettu kylkeen ystävällisesti. Harva koira on turkiltaan terve. Vuohien, lehmien ja koirien kyljissä on autojen tönimiä haavoja, joissa kärpäset kuhisevat. Hotellille vievän kadun varressa on auton kuoliaaksi tönäisemä koira. Ja kun taivallamme pimeässä kotiin, ihmettelemme, kuuluvatko pimeästä esiin kajastavat pyllyt naudalle ja vasikalle, jotain kummaa kun niissä on. Kohdalla toteamme, että ponejahan ne ovatkin, tamma ja varsa. Mutta tamma ontuu. Kun katson tarkemmin, huomaan sen toisen etujalan epämuodostuneeksi: etupolvi on siinä, missä vuohinen terveessä jalassa, ja loppuosa liian pitkästä jalasta on aivan taittuneessa mykyrässä, jolla tamma varoo varaamasta painoa. Se on syntynyt tällaisena eikä tiedä muusta. Mutta sillä on varsa, jolla on terveet jalat. Hörähtelen varsalle hiljaa ja puhallan ilmaa kuuluvasti, kuten hevoset tekevät tervehtiessään ystävällisesti. Varsa kiinnostuu ja tulee lähemmäs - riittävän lähelle, jotta näen katulampun kajossa sen silmän tulehtuneen niin karmealla tavalla, että epäilemättä se sokeutuu tai sairastuu muuten pahemmin tulehduksen levitessä.

Tällaisina hetkinä tuntuu kauhealta ja väärältä, että itse uskaltaa olla sukka rutussa jostain sellaisesta kuin jatkuvasta äänten kivuliaasta kakofoniasta ja madam madam osta osta osta -hopotuksesta. Tai vaihtumattomasta mealslounaasta.

Täällä olisi hyödyllistä, jos olisi kuoreltaan kovempi. Jos ei tekisi mieli itkeä, kirkua, raivota, heitellä rahoja ja tavaroita. Jos ei haluaisi joinain hetkinä vain lakata olemasta, koska tuntuu niin karmealta seurata kärsimystä, johon kukaan ei tunnu haluavan löytää ratkaisuja. Olisi hyödyllistä osata hyväksyä luontevammin kärsimys osana elämää. Sarah Macdonaldin kirjassa Holy Cow, jota eräs ystävä suositti kulttuurishokkilukemistoksi, tulee hyvin esiin vaikeus ymmärtää kärsimyksen hyväksymistä. Kirjan minäkertoja haastattelee pyhiä miehiä Ganges-joen tilasta ja kysyy, mitä mieltä nämä ovat joen saastuneisuudesta. Melkein kaikki ilmoittavat, että saastuneisuus on katsojan mielessä, ei joessa. Yksi vastaa, että tokihan itse joki on saastunut, mutta ettei se ole oleellista - on otettava etäisyyttä aistitodellisuuteen.

Huomaan, etten ole sen halukkaampi etääntymään aistitodellisuudesta kuin aiemminkaan. Ja etten pysty asettumaan siihen ajatukseen, ettei asioille voi tehdä mitään tai ettei niistä saisi tulla surulliseksi, vihaiseksi tai ahdistuneeksi. Suru, viha ja ahdistus voivat olla varsin mainioita työkaluja. (Tällä matkalla olen kokenut vihaa pontevammin kuin koskaan aikuisikäisenä. En ole tietenkään kanavoinut sitä eteenpäin, olen tarkastellut sitä ja huomannut sen voimaannuttavan suojamuureja rakentamalla. Kyllä, vihalla tuntuu olevan funktio. Ääritilanteissa se puikahtaa esiin.) Tärkeintä on käyttää niitä työkaluina ja muistaa niiden olevan työkaluja. Antaa niiden tulvahtaa pyörryttävinä ja kadota sitten.

Ruokailuun liittyy täällä niin paljon muutakin kummallista kuin meals. Esimerkiksi sellainen seikka, että rikkaat arvostavat ilmastoituja tiloja. Koska ilmastointi on kallista, ravintoloiden ilmastoidut puolet (hyvissä ravintoloissa on yleensä molemmat ja joskus ruoka on eri hintaistakin niissä, useammin kuitenkin ei-ilmastoidussa saa typistettyä listaa ja kaikki vaihtoehdot ovat tarjolla vain ilmastoidussa kopissa) ovat pieniä, lämmöneristyksen takia bunkkerimaisia koppeja. Usein tilaan on ahdettu viisi, kuusi pöytää tiiviisti. Varsinaisesta suuresta ja usein viihtyisästä ravintolatilasta koristeineen kopin erottaa lasi-ikkunainen seinä. Jostain syystä ikkunatkin on usein maalattu umpeen. Siksikö, etteivät köyhät töllistelisi rikkaita, vai miksi? En osaa arvata, mutta tuntuu todella hämmentävältä, että kukaan, jolla on varaa, ahtautuisi vapaaehtoisesti tällaiseen pieneen, bunkkerimaiseen koppiin, jossa on kylmä kuin tuulikaapissa hyisellä säällä. Mutta sinne yhtäkaikki ihmiset tunkevat. Ja sinne meitäkin ollaan tunkemassa kerta toisensa jälkeen.

Tuloerot ja hintaerot ovat huimia. Olemme maksaneet hyvin samantasoisesta kahden hengen huoneesta välillä 325 rupiaa, välillä 2500 rupiaa. Ja hyvin samantasoisesta ateriasta milloin 25, milloin 400 rupiaa. (Sillä on enemmän tekemistä kaupungin tai kylän kuin liikepaikan tai -konseptin kanssa.)

Hyvinvointi näyttää ainakin täällä tihkuvan myös eläimiin saakka. Siellä, missä on muutenkin rahaa, ja sen myötä kallista, on myös hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka rokottavat ja steriloivat eläimiä sekä pitävät ensiapuklinikkaa sairaille kulkukoirille ja lehmille. Siellä, missä rahaa on niukemmin, ovat eläimetkin huonommassa jamassa. Ja pieniä likaisia kerjäläislapsia saattaa äkisti pelmahtaa ympärille suuri lauma. Ja vaikka heidän luonaan on siinä, tuntuu, ettei ole mitään kunnollista keinoa auttaa heitä. Ei edes lipasta, johon voisi tunkea kolikot ja tietää, että ne sijoitetaan köyhien perheiden tyttöjen koulupukuihin tai muuhun vastaavaan.

Ja silti, kummallista kyllä, vaikka hetkittäin käväisenkin aika rajoilla, jaksan pysyä valtaosin hyväntuulisena ja toimintakunnossa. Miettiä oikeudenmukaisuuden joustoa: Täällä pysyy järjissään paremmin, jos hyväksyy paikallisen tavan mukaisen kohtalonomaisen suhtautumisen ja ajattelee, että tuloerot nyt ovat realiteetti. (Mutta siihen en sentään pysty, että pitäisin meidän rupiamääriämme ansaittuina. Kehittyneiden maiden ja kehitysmaiden elintasoero ei todellakaan ole ansaittua.) Mutta kun palaa kotimaahan, omaan toimintaympäristöönsä, jossa tuntuu luontevammalta pystyä tekemään asioille jotain - vaikkapa jo se, että tulee ymmärretyksi, kun puhuu, edes marginaalisesti - tuloerojen "realiteetti" on järkevää sulattaa ja siihen on hyvä suhtautua kriittisesti, ehkä vihaisestikin: siitä on oikeudenmukaisuus kaukana. Ja sitten toisaalta, toisinpäin - en jaksa tingata yhtä innokkaasti kuin moni muu travellaaja, koska minusta on ihan järkevää ja oikeudenmukaista, että meiltä länkkäreiltä roksautetaan white man tax vähän kaikesta. Meille viisikymmentä senttiä ei ole iso raha, mutta paikalliselle se on. Miellän tässä oikeudenmukaisuuden vähän päiväsakkoperiaatteen mukaisesti: esimerkiksi taksikyydin kuuluisikin kirpaista kukkaroa, koska on ekologisempaa kävellä tai pyöräillä tai mennä bussilla. Onneksi turisteja ei ole niin paljon, että asiakaspalvelijat voisivat alkaa väheksyä vakkariasiakkaita ja keskittyä turisteihin.

Olemme alkaneet käyttää korvatulppia kaupungilla kävellessä. Se helpottaa stressiä aika tavalla, kun kipukokemuksesta leikkautuu pois terävin kärki.

Viileä sydän

Lueskelen Thaimaasta kertovaa kirjaa. Koetan päättää, lähdenkö ensi jouluna hakemaan hierontaan lisää vaikutteita Thaimaasta vai Intiasta päin. Jompi kumpi, mutta kumpi? Ei auta kuin perehtyä asiaan.

Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:

Jos purskahdat nauruun keiton kaatuessa päällesi, thaimaalaiset arvostavat sinua ja sanovat tällä länsimaalaisella olevan viileän sydämen (jai jen). Ilmaus tarkoittaa, ettei ihminen koskaan menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy aina rauhallisena, tapahtuipa mitä tahansa. ... Raivostuessaan ihminen menettää kasvonsa, mikä on Thaimaassa vakava asia.

Buddhalaisuus puhuu rauhallisuuden ja sopusoinnun puolesta, mutta asenteeseen on myös vanhempi, pelottavampi selitys: kiukku ärsyttää henkiä ja saa ne levittämään epäsopua ja huonoa onnea, ei pelkästään kiukustuvalle vaan myös muille lähellä oleville. Niinpä kaikille on tärkeää, ettei kukaan menetä malttiaan ja samalla kasvojaan.

Kuinka tuttua! Tunnistan hyvin tuon levottomuuden, eikä se minulle pulpahda esiin vain toisen kiukustuessa tilanteessa, vaan jopa silloin, kun joku puhuu "kiukun purkamisesta". Pari päivää sitten kävin tällaisen keskustelun. Tapasin ensimmäistä kertaa erään ihmisen, ja meille tuli ihan sattumalta puheeksi asiakaspalvelutöiden ehkä haastavin puoli: toisten itseen suuntaamien kiukunpurkausten tyylikäs vastaanottaminen. Tavallaan kiukustuminen tuntuu paljon oikeutetummalta ja helpommin vastaan otettavalta, jos on oikeasti töppäillyt työssään, mutta aika usein asiakaspalvelutöissä ei ole näin. Joku toisaalla on räätälöinyt säännöt ja itse ei voi kuin toimia ohjeiden mukaan, kenties jälkeenpäin antaa ylöspäin palautetta, että näihin asioihin on oltu tyytymättömiä, tai kehottaa kiukkuista asiakasta jättämään kirjallista palautetta. (Suosin jälkimmäistä, koska voihan olla, että saan usein sekavasta purkauksesta jotenkin väärän käsityksen siitä, mikä tarkalleen asiakasta pännii.) Puhuimme juuri näistä hankalista tilanteista, joissa ei voi itse kuin pahoitella sitä, ettei systeemi nyt tue lainkaan tämän asiakkaan tarpeita ja ettei tilanteelle ole siinä kohdin oikeastaan paljon mitään tehtävissä.

"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)

Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.

Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.

Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).

Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.

Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.

Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:

Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!

Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'

Jotenkin karmivaa, ainakin silloin jos itkettää, vaikka muut kuinka hymyilisivät ja konfliktit pysyisivät koloissaan. (Ei niin usein käy, mutta joskus harvoin kyllä. Vaikka ihmeellisen pitkälle kasvojen naamioiminen iloisiksi kantaa. Ehkä se pettää vain masentuessa tai tilapäisessä kriisissä, kuten juuri erottua tai kun jalka on murtunut?) Huomaan, miten yhä voimakkaammin ajattelen, että sosiaalisten sääntöjen muotoilussa pitäisi huomioida heikoin mahdollinen tilanne ja mieliala, jotta sääntöjä voisi kutsua inhimillisiksi. Miten vaikeaa.

Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)

Ensimmäinen paastopäivä

Aion kirjata nämä paastopäivien kirjoitukset tällaisten otsikoiden alle (ellen sitten unohda protokollaa, mikä sekin on mahdollista). Se ei tarkoita, että kirjoittaisin vain paastoamisesta. Mitä ylipäänsä muuten edes on "vain paastoaminen"? Elämä ei suostu rajautumaan siisteihin lokeroihin. Olen tavannut koko joukon ihmisiä, jotka ovat siitä äkäisiä. En aio itse äkämystyä. Lokeroiden hauraus - ne ovat vähän kuin semmoisia vanhan ajan aittoja, joissa on vain joka toinen hirsi, en tiedä, onko sellaiselle erityinen nimikin olemassa mutta kävin rippikoulun paikassa, jossa sellainen toimi kesäkappelina - ja niiden mahdollistama vuotaminen alueelta toiselle kun ovat pelastaneet minut usein.

Ensimmäinen paastopäivä on sujunut aika hyvin. Join glaubersuolan illalla ja sitten harmikseni luin netistä, että se valvottaisi minua juoksuttamalla vessassa. Kun luin tämän, olin jo niellyt koko puolen litran satsin ja en voinut kuin todeta stoalaisesti, että kai se sitten oli tarkoitettu menemään näin, ja että saisinpahan ainakin opetuksen siitä, mitä hötkyily teettää. No, mitään yömahamullistuksia ei kuitenkaan käynyt, koska olen syönyt jo kaksi päivää paastoonlaskeutumisruokaa hyvin kevyesti. Aamun jumppa oli peruttu, joten suuntasin uimahalliin. Vesijuoksin oloani kuulostellen ja kun pohkeet alkoivat krampata kahdenkymmenenviiden minuutin kohdalla, menin vielä kymmeneksi minuutiksi venyttelemään lämpimään altaaseen ja sitten saunaan ja pesulle. Liikunta vei nälän, mutta "söin" yhtäkaikki lounaan aikataulun mukaan ja osasin olla kiitollinen vihannesmehun ja suolattoman kasvisliemen hyvästä mausta. Maun viekoittelevuus hieman hämmensi - muistan nimittäin inhonneeni näitä makuja edellisistä paastoista. Ehkä olen silloin ollut jotenkin krantumpi yleensäkin? Vai oliko ihana maku vain kehon tarpeen projisointia liikunnan jälkeen? Useinhan käy niin, että kun nälkä oikein kiljuu, yksinkertaisinkin ruoka maistuu taivaalliselta. (Sama pätee mielestäni ihmissuhteisiin ja läheisyydentarpeeseen - kun seurustelee, on paljon krantumpi ystävyyksille, mutta yksin eläessä pienikin ystävällinen ele tuntuu valtavalta ja miltei kyyneliin asti liikuttavalta. Nykyään koetan suhtautua kriiseihin parisuhteessani siten, että voin niiden kanssa koetella sitä, miten kipeältä tuntuisi luovuttaa ja menettää suhde, jossa on niin paljon iloa ja keveyttä, tilaa ja hyräilyä. Jos ajattelen sitä kaikkea, jota Vompsulta saan, esimerkiksi yksineläjän näkökulmasta - siitä on sen verran lyhyt aika vielä, että muistan hyvin ja onhan minulla veloenaan tallennettuna sitä angstia ihan yllin kyllin, jos muisti pettäisi - en voi olla valahtamatta jotenkin kiitollisuuteen tästä kaikesta. Se on jotenkin ihan uskomatonta, niin sosiaalisesti tökerö kun olen ja sellainen rujo jääräpää.)

Nyt kun lounaasta on jo joitakin tunteja, huomaan olevani vähäsen kivistävä ja nälkäinen. Mutta en aio ottaa tuota nälkää vastaan pettyneenä vaan iloisesti. Haistelen salmiakkipussin suulta sitä elämää, jossa nälkää ja muita himoja voi syöksyä tyydyttämään tuosta noin vain. Sitten pistän salmiakkipussin takaisin sivupöydälle ja juon hieman yrttiteetä ja koetan suhtautua nälkääni ja kielellä pyörivään salmiakinmaun aaveeseen leppoisasti ja ymmärtäväisesti. Tätähän minä juuri haen. Elämänhaluani. Sitä laantumatonta paloa, joka ei koskaan saa kyllikseen. Olen maannut sängyllä ja lukenut Mark Epsteinia ja jatkan salmiakinhaistelun jälkeen. Epstein kirjoittaa länsimaisen psykoterapian ja buddhalaisuuden välimaastosta tai yhtymäkohdista, mutta yhtä hyvin mukana voisi olla Platonin Pidot, niin samalla lailla halu tässäkin jäsentyy joksikin rakastajan ja rakastetun välillä, kohdettaan saavuttamattomaksi daimoniksi. (Itse asiassa Epstein viittaakin Pitoihin, mutta vain palloihmisiin, ja veikkaan tietäväni miksi - koska psykoanalyyttisessä traditiossa on ollut kiinnostuttu lähinnä tuosta kohdasta, ei Diotiman puheesta. Epstein ei ole lukenut Pitoja ajatuksen kanssa tai on vain katsonut palloihmiskohdan tai lukenut siitä jostain, ja niinhän se vain menee: Ei ole ketään, joka olisi huolellisesti lukenut kaikki tekstit. Kirjoja on ihan liikaa. Ja se, mitä on opiskellut, muokkaa tulokulmaa, leimaa jotkut teokset tai niiden osat leimalla "relevantti" ja toiset "no jaa, ehkä sitku".)

Epstein on jossakin kohdin oikein selkeä, ja erityisesti nämä rivit huojentavat mieltäni kirkastessaan joitain asioita, joita en ollut vielä oikein buddhalaisuudessa nähnyt hyvin käsitteellistetyn (tämä kertoo kyllä ehkä vain lukeneisuuteni suppeudesta) enkä ollut saanut tyydyttävästi sanallistettua itse:

Vaikutuin vielä enemmän saadessani kuulla, että Buddhan käyttämä sana dukkha sisältää itse asiassa hienovaraisemman merkityksen "läpitunkeva tyydyttymättömyys". "Kärsimys" tuntuikin hieman melodramaattiselta, vaikka perusteellinen historiantutkimus näytti sitä tukevan. "Läpitunkeva tyydyttymättömyys" tuntuu osuvan paremmin asian ytimeen. Nautinnollisimpiinkin kokemuksiin liittyy häivähdys tyytymättömyyttä, koska ne ovat niin katoavaisia ja hauraita. Ne eivät poista meistä epävarmuutta, epävakautta ja levottomuutta.

...

Tahdoin itse asiassa kirjoittaa tämän kirjan voidakseni korjata sitä edelleen vallitsevaa väärinkäsitystä, että buddhalaisuus pyrkii tuhoamaan halun.

Puhuessaan dukkhan aiheuttajasta Buddha ei käyttänyt sanaa halu vaan tanha, joka tarkoittaa ehkä täsmällisimmin "janoamista". Se viittaa siihen, mitä voisi kutsua myös takertumiseksi: yritystä pitää kiinni katoavasta kokemuksesta, ei onnen tai täydellisyyden halua. ... Jos ihminen määrittää halun viholliseksi ja pyrkii tuhoamaan sen, hän pyrkii samalla tuhoamaan yhden arvokkaimmista inhimillisistä piirteistään, luonnollisen reaktionsa kärsimyksen todellisuuteen.

....

Jos halun kokemuksesta pyrkii poistamaan epämukavuuden, tekee halusta vain ylivoimaisemman. Mutta kun suostuu pudottautumaan etäisyyteen [kuvitellun ja todellisen kohteen välillä, kuvitellun ja todellisen tyydytyksen välillä], jota halu ei voi täyttää, kokemuksesta tulee ehjä. Vaikka halu tyydyttyisi miten perinpohjin, jotakin jää aina puuttumaan, ja sen ymmärtäminen tarjoaa tärkeän ja toden näkökulman. Meillä on vahva taipumus vältellä tätä ja tulkita se puutteeksi, joka täytyy korjata, mutta siihen on mahdollista suhtautua myös täysin toisella tavalla. Siitä voidaan itse asiassa nauttia halun luonteeseen olennaisesti ja peruuttamattomasti kuuluvana asiana ja havaintona minuuden todellisesta luonteesta.

Jotenkin tuo viimeinen kohta tuo mieleeni Deweyn: päämääräkin on aina jokin muun väline, ja jos elämä todella saavuttaisi lopullisen täyttymyksensä tai tarkoituksensa, se pysähtyisi, ja elämä ei ole pysähdystä vaan rytmiä, liikettä, muutosta.

Välillä suljen silmät ja annan auringon pyyhkiä kasvoiltani pois ilmeen. Se on vähintään yhtä tärkeää kuin lukeminen ja muistinvarainen silta tekstiin, jossa rakkautta kutsutaan daimoniksi.

Epstein kirjoittaa myös luopumisesta jotenkin todenmakuisin, Dalai Laman opetuksista lainatuin sanoin: Luopuminen ei ole jotakin, mihin itse pakotetaan, vaan jotakin, joka nousee itsetuntemuksesta. Tosiaan, luopuminen on jotakin traagista tai rankaisevaa yleensä vain toisten silmissä! Huomaan myös, miten traagisina näen toisten luopumiset, joihin en olisi itse valmis menemään. Vaikka ehkä heillä on vain ihan erilainen itse tunnettavanaan! Se on jotenkin aivan silmittömän hassua. Helposti sitä ajattelee, että elämäntyyli tai päätökset tekevät näköisekseen, koska niin huomaa itselleen käyneen monessakin mielessä. En esimerkiksi osaa itse olla yhdistämättä Epsteinin rakkauden ja halun tulkintaa Pitojen Diotiman puheeseen. Siinä mielessä minusta on tullut opintojeni näköinen. Ja sitten on kauhean helppoa jäädä miettimään, että jos nyt ryhdyn tähän tai tähän, mitä minusta tulee ja mistä sitoudun valinnan myötä luopumaan. Mutta kun oikeasti tahtoo jotakin, eivät ne poissiivoutuvat asiat tunnu luopumisilta. Ne voivat harmittaa, mutta eivät ne tee surulliseksi eivätkä saa tuntemaan, että olisi sittenkin tehnyt väärin.

Makaan pitkään auringonläikkä kasvoilla tai kasvot auringonläikässä, molemmin päin. Ajattelen näitä sanoja ja mietin, tuntuuko auringonläikän ja kasvojen kohtaaminen erilaiselta, kun vaihdan sanallistusta. Eipä oikeastaan. On kohtia, joissa sanallistusta kaivataan ja sen kanssa on oltava tarkkana, ja sitten näitä auringonläikkäkohtia, jotka ovat lähestulkoon anything goes: jos sinun kasvoillasi on ollut auringonläikkä, tunnet sen lämmön sanoista riippumatta solahtessasi tekstin läpi.

Kun olen siinä ja ajatukseni verkalleen hidastuvat ja mukautuvat tuntuun kasvoilla, nousee äkisti mielikuvia erään kartanon terassista, huoneesta sen takana, oven avaamisesta ja sulkemisesta, eräästä ratsastusleiristä, jolloin olin vielä takertunut ystävyyden ideaan H:n kanssa. Olimme edellisenä kesänä olleet samassa paikassa yhdessä ratsastusleirillä ja kaikki oli mennyt jokseenkin nappiin. Edelliskesänä aurinko paistoi, ponit olivat jukuripäisiä, saimme juuri ne hoitoponit jotka tahdoimmekin, tuntien välillä istuimme sillalla tallinylisille ja söimme irtokarkkia ja heiluttelimme jalkojamme. Olimme ihastuneet ratsastuksenopettajaan, kirjoitimme hänelle kirjeitäkin jälkeenpäin sinne saakka että hän tuli raskaaksi. Se oli meille liikaa, emme voineet ymmärtää, miksi hän teki jotakin sellaista, kun hänellä olisi ollut kaikki ponit ja hevoset ja semmoinen ihana ammatti. Tänä kesänä kaikki oli toisin. Oli toinen opettaja, meidät pistettiin väkisin hevospuolelle, koska olimme kasvaneet liian pitkiksi ja painaviksi, ja jokin oli muutenkin pielessä. H kiinnitti huomiota muutaman vanhemman tytön suosioon, pyysi näiltä Reginoita lainaksi ja veti koviksenroolia. Ei puhettakaan siitä, että olisimme leikkineet ja pelleilleet. Olin aivan ymmälläni. Niinpä kun muut puhuivat pojista ja kyllästyin vain makaamaan alasängyllä hiljaa (ei minulla ollut mitään sanottavaa), nousin sitten sängystä, hipsin kohti ovea koira kannoillani, painoin kahvan alas, ovi narahti, astuin terassille, suljin oven hiljaa perässäni. Kävin istumaan siihen, aurinko putosi kasvoille, ilme suli pois. Kun pienemmät tytöt tulivat ratsastustunniltaan, jotkut heistä tulivat terassille, epäilemättä enemmän koiran kuin minun vetämänä.

"Miksetsä ole muiden isojen kanssa sisällä?" kysyi kahdeksanvuotias Mirjam. "En mä osaa sanoa niille mitään", sanoin. Pienet tytöt tulivat lohduttamaan... kummallinen tilanne. Sitten menin heidän leikkeihinsä mukaan, siitä tuli mukava olo. Kesken kaiken H tuli pihalle ja käveli luokseni ja kysyi, mitä helvettiä kuvittelin tekeväni. Hävetti ihan kauheasti. Tajusin, ettei minusta vaan ollut miellyttämään häntä. Vasta myöhemmin sain kuulla, mitä H:lle oli tapahtunut joitakin viikkoja aikaisemmin. Se tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, kun emme olleet enää nähneet juurikaan toisiamme ja sitten äkisti H tekikin lähestymiseleen nähdessään äitini sporapysäkillä, käveli äidin luo ja käski tämän sanoa terveisiä ja pyytämään minua soittamaan hänelle; hänestä olisi kiva nähdä pitkästä aikaa. Ei meidän uusi ystävyytemme kyllä kauan kestänyt, mutta pari vuotta kuitenkin. Ja ainakin ymmärsin sitten, miksi hänen oli ollut niin vaikea olla, miksi hänestä tuntui siltä, että lapsuus oli menetetty lopullisesti ja ettei leikkiin voinut palata, ei edes leikillään. Kun aloin opiskella, välimme höltyivät taas ja taisimme molemmat ymmärtää, miten erilaisia asioita odotimme ystävyydeltä ja ystävältä. Se ei kuitenkaan enää tuntunut samalla lailla surulliselta kuin sinä kesänä, siellä terassilla, jossa kiinnityin auringon tuntuun kasvoilla ja ajattelin uhmakkaasti, että vaikka minusta tuntuisi niin pahalta että on kuin kuolisin siihen paikkaan, aurinko kuitenkin paistaa ja tuntuu ihanan lämpimältä ja on kesä ja vaikka kaikki muu vietäisiin, aurinkoa ei noin vain viedäkään... Se oli sen toisen kerran luopumista itsetuntemuksen pohjalta, ensimmäisen kerran me olimme vielä takertuneita kuvaamme ystävyydestä, joka kestäisi kestämistään.

Valo ja lämpö kasvoilla tuo mieleen myös retken kummitätini maapaikkaan, vanhaan pappilaan, jonka hän nai. (Vuosien varrella pappila on käynyt epäilemättä tärkeämmäksi kuin mies tai ainakin niin kävisi minulle. On käynyt jokaisessa suhteessa. Ihmissuhteet ovat minulla aika hauraita verrattuna eläinsuhteisiin tai paikkasuhteisiin: talosuhteisiin, suhteeseen tiettyyn metsikköön ja niin edelleen.) Istuimme siellä kuistilla: mummu, hänen tyttärensä eli tätini, tämän tytär eli serkkuni, ja minä. Oli viileää, mutta terassille ei sentään tuullut. Joimme tädin tekemää kotiviiniä ja keskustelimme elämästä. Olin ehkä kahdeksantoista, ja muistan ajatelleeni, että ehkä vanheneminen ei sittenkään olisi hassumpaa, jos kerran se voi tarkoittaa kuisteja ja viinilaseja. Ajattelin sitä tosiseikkaa, että valo ja lämpö hivelivät noiden toistenkin poskia, vaikka he olivat niin paljon minua vanhempia ja unelmiltaan osittain tunnistamattomia. Se oli myös ensimmäinen myönteinen kosketukseni isän sukuun. Aina ennen olin tavannut ihmiset isän ja äidin kanssa ja heidän hermostuksensa ja vastenmielisyytensä oli päässyt suuntaamaan kokemustani liikaa. (Pitäisi olla laiskempi ottamaan hermostusta vastaan, mutta valitettavasti se ei kuulu hyveisiini. Vielä...)

Hassua tutkia, miten tällainen syömättömyys vaikuttaa rytmiin. Huomaan käyneeni nyt taas illan tullen levolliseksi, olen raskas lojuisa kappale, en ajattele oikeastaan mitään jäsenneltyä. Mielikuvia kohoilee, ja ne liittyvät kaikki jotenkin kiitollisuuteen hyvin pienistä eleistä. Ehkä pientä ärtymystä erästä lehtijuttua kohtaan, joka kutsuu sanaa luottamus jotenkin laimeaksi. Minusta luottamus on aina aivan hurja ele. Ei minun ole helppoa suhtautua luottavaisesti toisiin ihmisiin. Etenkään aivan vieraisiin ihmisiin. Aamulla sen sijaan olin aika vireä eikä aamu sillä lailla paljon eronnutkaan tavallisista aamuista. Ehkä vauhti alkaa nyt vähitellen hidastua. On vaikeaa kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat tuntea näin ihan muutenkin: esimerkiksi halua nukkua päiväunet, oikeasti se käy helposti tässä tilassa, tai ärtymystä, kun toinen tivaa, mitä oikein ajattelen, koska en oikein - - ajattele - - mitään - - ja - - senkin - - tavoittaminen - - tapahtuu - - jostakin - - kaukaa-aaaa.

Normaali ymmärtämishaluni ja ahdistukseni asioiden hitaasta lutviutumisesta ovat kadonneet taivaan tuuliin. Tavallaan se ei yllätä: tämähän on keinotekoisesti tuotettuna sama reaktio, joka tapahtui luontaisesti eroprosessin myötä kolmisen vuotta sitten. Silloin en vain saanut ruokaa alas, nyt pidättäydyn vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti. Olen samalla lailla hidastunteinen, vastaanottavainen, melko piittaamaton. Ja utelias!

Enkä oikeastaan lainkaan huolissani siitä, onko huomenna nälkä, vilu ja pahoinvointia. Lauantaina on täysi työpäivä, mutta en oikein osaa olla siitäkään huolissani, koska se on ylihuomenna eli todella todella kaukana syömättömässä ajassa.

Ja jos minulle tulee liian huono olo, voinhan aina keskeyttää paaston. Ei se ole sillä lailla kunniakysymys eikä näyttämisen paikka, uskon enemmän armollisuuteen kuin kuriin.

Helppo, vaikea tyytyväisyys...

Lueskellessani (ensin aamulla työt kasaan mätettyäni) päivän mittaan Dalailaman ajatuksia työstä ja onnellisuuden taidosta työelämässä huomaan kutovani kysymysten verkkoa. Se on suunnilleen tämän muotoinen: Onko mitään helpompaa kuin olla tyytyväinen? Onhan talossa katto ja patterikin toimii, vaikka väännän sen pois päältä, etteivät kasvit kuolisi talveen. On paljon ihmisiä, joilta puuttuu raaja tai seksuaalinen itsemääräämisoikeus tai kodiksi nimetty koppero. On paljon ihmisiä, jotka eivät kestä maailmaa selvin päin. Tai joista tuntuu kaiken aikaa, että heidän pitää ponnistella vielä paljon kovemmin voidakseen pysähtyä ja hengähtää. Tai jotka tuijottavat kaiken aikaa muita ja purnaavat, miksi heille ei ole suotu sitä ja tätä. Asiat voisivat olla tosi huonosti. Entä jos olisin saanut AIDSin, esimerkiksi? Tai jäänyt auton alle niinä monina kertoina, kun olen melkein tehnyt niin? Tai olisin polttanut koko kerrostalon unohdettuani levyn päälle ulkoilun ajaksi? Tai olisin tässä tilanteessa kuin nyt, mutta opintoni olisivat kesken ja kokisin sen vuoksi syvää kauhua ja kyvyttömyyttä tarttua jäljellejääneisiin liuskoihin?

Ja samalla: Onko mitään vaikeampaa kuin olla tyytyväinen? Sillä enkö pullaa leipäkoneesta nostaessani ajattelekin, että olisi kiva, jos sen voisi kumota pöydälle sängyn sijaan. (Pullanmurut kovettuvat uneen mennessä kiusallisiksi petikumppaneiksi.) Mitenkä tiskit ovat edelleen tuossa, tiskaamatta? Miksi Vompsu vie töitä tehdessään koko pöydän? (Mutta nämä tuntuvat aika laimeilta huoliksi, ne vain häivähtävät ja mieli vastaa niihin puoliautomaattisesti: vielä viisikymmentä vuotta sitten tässä huoneessa eli kokonainen perhe, ajattele sitä.) Kun teen maltillisesti työtä ja maksan vain vähän veroja, olenko vastuuton vapaamatkustaja? (Toisaalta, en ole hakenut työttömyyskorvausta niistä kuukausista joina en ole saanut työtä, vaan olen elellyt isojen keikkojen säästöillä. Enkä keksi, mihin ihmeeseen rahat tunkisin, jos minulla olisi niitä vaikka kaksi kertaa sen verran kuin nyt, ja tiedän senkin, että jos niin olisi, minulla ei olisi oikeastaan juurikaan aikaa tunkea rahaa muuhun kuin johonkin eläkerahastoon tai vastaavaan.) Enkö tuota äiti- ja isäparalle kärsimyksiä, kun en lunasta kaikkia peruskoulun ja lukion hyviä arvosanojani ja ryhdy menestymään työelämässä?

Mutta mitä ihmettä, jos kaikki vakavammat tyytymättömyyden aiheen mahdollisuudet ovat ulkopuolisten hälyä ja purnausta, voinko kohauttaa niille harteitani? Onko se vastuutonta ja siten syy tyytymättömyyteen luonteeni epäempaattisuuden vuoksi?

Joskus haluaisin sopeutua joukkoon paremmin, mutta jos se tarkoittaa kampaajalla käymistä ja moitteettoman tahrattomia vaatteita ja mustia silmänalusia työstressistä, enpä sittenkään tiedä.

Dalailaman lukeminen saa kyllä ajattelemaan hetkeksi, että ehkä tosiaan on hyvä pysyä tyytyväisenä ja harjoittaa tyytyväisyyttä tietoisella tasolla. Dalailama käyttää monissa kohdin hyvin samantapaisia argumentteja, joilla itsekin olen palponut mieltäni. Se tuntuu hauskalta, koska minua riivaa epävarmuus siitä, onko oikeutettua ajatella siten kuin ajattelen ja pitäisikö minun suhtautua elämään tavoitteellisemmin, haluavammin ja neuroottisemmin.

Toisaalta en ole varma, onko oma mielen harjoittamiseni millään tavalla tuottoisaa työtä, johon Dalailama lukee tuottoisan meditaationkin. Hänen kriteerinsä tuottoisuudelle on meditaation kohdalla, että meditaatio ei saa olla pelkkää eskapistista irrottautumista vaan sen pitää aktiivisesti pyrkiä muokkaamaan mielialaa siten, että ystävällisyys, myötätunto ja tyytyväisyys kävisivät helpommiksi tuntea vaikeissakin tilanteissa.

Toisaalta, eikö vaikea tilanne tarkoita juuri sellaista tilannetta, jossa menee jotenkin lukkoon omaan epätoivoonsa ja pelkoonsa, eikä silloin kerkiä oikein keskittymään vaalimaan myötätuntoa ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisyyskin tuntuu toisesta universumista reväistyltä?

Dalailaman ohjelma kuulostaa aika paljon tunteen ja asenteen erottamiselta. On vaikeaa olla tuntematta kiitollisuutta, kun ajattelee kaikkea hyvää, mitä on tapahtunut. Kun sen vain muistaisi niinä hetkinä, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Koska ei kaikki kaadu, kaatuu vain yksi tilanne, so what.

Luulen myös, että Dalailama on oikeassa sanoessaan, ettei onnellisuus ole niin paljon kiinni ympäristöstä kuin sisäisestä tilasta, omasta asennoitumisesta, mikäli perustarpeet ovat kunnossa. Päätän koettaa vaalia tyytyväisyyttä marraskuussa.

Aloitan olemalla tyytyväinen uuvakseen olemukseeni. Saa nähdä, mitä siitä vielä kumuloituu pilatestunnin kuluessa... pitäisi jaksaa pitää keskivartalo tiukkana tai sitten olla tyytyväinen siihen, ettei oikein jaksa yrittää. Jännittävä koe!

Ajatusmylly

Katsomme Godardin elokuvan Meidän musiikkimme (vaikka kannen teksteissä lukeekin Musiikkia meille, toisin kuin alkuteksteissä), joka on jaoteltu Jumalaisen näytelmän tapaan helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin. Elokuva muistuttaa enemmän videoesseetä, hieman sen tapaista ilmaisua, jota usein näkee nykytaiteen museoiden monitoreissa. Oletan etukäteen, että voisin ehkä pitää elokuvasta, mutta toisin käy. Törmäänkin keskelle omaa kysymystäni: miksi ihmeessä tietty elokuvallinen tyyli, johon kuuluu verkkaisuus ja pohdiskelevuus, ei vain aukea? Godardin pätkä ei ole ainoa tapaus, jonka kuluessa puudun täysin. Tarkovskien kanssa käy samoin. Silti yleensä ottaen pidän enemmän elokuvista, jotka ovat etäällä juonielokuvasta, ja Hollywood-kamaa jaksan tuskin lainkaan.

Ehkä Godard töksähtää, koska elokuvassa puhutut repliikit muistuttavat liikaa ranskalaista filosofiaa, johon tuntuu tajuttoman vaikealta päästä sisään ilman kädestä pitäen -tyylistä opasta. Tuntuu, että sanottu asia puhutaan sellaisesta norsunluutornista, jonne kapuaminen vaatisi vuosien halukkaat opinnot tai vaihtoehtoisesti melkoisen aivopesun. (Huomaan myös haluttomuuden kumpaankin, etenkin niihin opintoihin, en osaa kuvitella kiinnostuvani.) Tässä kaikessa on suurta hihittävyyttä tai hupsuutta, koska kirjoitan ja puhun (ainakin synkimmissä peloissani) aivan yhtä epäselvästi. Mutta toisin kuin monet tiettyihin ajattelusuuntiin vihkiytyneet, en ajattele sen ilmaisen erityisesti oppineisuuttani tai perehtyneisyyttäni tai omistautumistani, vaan epäonnistumista selkeästi kommunikoimisessa. Kuinka masentavaa!

Toisaalta, selkeästi asioiden välittäminen on vaikeaa. Mitä abstraktimpi asia, sen vaikeampaa. Ei kai auta kuin pysyä armollisena sanojen etsimisen vaikeuksissa.

Siltä kantilta on sääli, etten oikein tavoita Godardin viestiä elokuvassa. Luen netistä muutamia juttuja elokuvasta, mutta en siltikään vakuutu. Sekin on ihan okei, vakuutan itselleni: kaikesta ei tarvitse yrittää pitää. Tuntuu vain niin kummalta, että toisaalta en pidä yleensä ottaen ranskalaisesta elokuvasta, siinä mielenmaisemassa on vain jotakin, johon en osaa loksahtaa, jokin ylpeä lohduttomuus (en ole varma, onko tämä järkevä kuvaus mutta nämä sanat tavoittavata jotakin siitä, mikä minua rassaa), ja sitten toisaalta Marguerite Durasin India Song ja Lucile Hadzihalilovicin Viattomuus tuntuvat melkein omilta unilta.

Godardia katsellessa ja myöhemmin elokuvasta lukiessa mietin sitä, miten hullunkurista ja uskomatonta on, että oikeastaan katselen mieluummin pesukoneen pyöreän ikkunan takaista värikästä romahtelua tai leipäkoneen alustusvaihetta kuin tuollaista elokuvaa, jossa on paljon tyhjyyttä ja joka oikeastaan vaatii katsojaa strukturoimaan nähdyn ihan kokonaan. "Elokuva jättää katsojan ajatuksille paljon tilaa", kuten yksi ylistävistä arvioista toteaa. Preferenssini tuntuu jotenkin julkealta ja kiittämättömältä, koska eihän kukaan ole suunnitellut pesukoneiden ikkunoita ja leipäkoneen sangon muotoa ja niissä tapahtuvaa toimitusta erityisesti katselukokemuksen kannalta. Pyörivän massan tuijottamisen ilo on pelkkä vahinko, sivutuote. Tuntuu kiittämättömältä pitää siitä enemmän kuin jonkun huolella sommittelemasta ja vaivalla kuvaamasta, leikkaamasta ja levittämästä elokuvasta. Silti niin käy. Hämmentävää.

Voi olla, että pyykkiin ja taikinan pyörimiseen liittyy sinänsä visuaaliseen näkymään tai ideologiseen sisältöön kuulumaton tunne siitä, että asiat sujuvat. Kas niin, tämä ainakin on hoidossa, tai jotakin sen tapaista. Koska tarpeeni siivota, pyykätä, tiskata ja leipoa on kaukana pakonomaisesta ja saatan laiminlyödä ne käytännön ongelmiin saakka ihmeemmin asiaa murehtimatta, on kenties ymmärrettävää, että tarttuessani viimein toimeen ilahdun sujumisen helppoudesta ja palkitsevuudesta. (Pidän tätä epäsäännöllisyyttä myös parempana kuin sellaista pingottunutta tilaa, johon kuuluu viikkosiivouksen pakko tai jopa kotonakin - työpaikan takahuoneessa tämä on minusta toinen juttu, koska vieraiden lika-astiat ovat ällömpiä kuin omat ja siksi välitön siistiminen tuntuu reilulta - tiskien käsittely ja pöytäpintojen pyyhkiminen aina heti ruoan jälkeen, sekä syyllistäminen, kiukuttelu ja ahdistus, jos joku toinen ei tahdo mukautua omiin itsestäänselvyyksiin, tai vaihtoehtoisesti marttyyrimainen mielenmaisema, ettei ketään muuta näytä kiinnostavan nämä asiat, mutta että minä uhraan aikaani ja elämääni näihin, ja sitten kuitenkin kiukuttaa, kun joutuu yksin tekemään kaiken, mutta ei hätää, sen voi aina kompensoida puhumalla asiasta pitkästi ja pitkästyttävästi tyyliin "sitten kun sinä käyt kokopäivätöissä ja sinulla on lapsia, ymmärrät varmasti, miksi näistä asioista pitää huolehtia...". - Tuota jälkimmäistä voisi kutsua nimellä "äitien värssy". Kumpikaan näistä käytösmalleista ei havaintojeni mukaan ole omiaan luomaan muille kuvaa, että arjen askareet ovat jotakin aivan mukavaa ja suoritettavissa. Ne eivät oikein osallista. Ja kuitenkin, kuten kirjoitin, pidän askareista, kunhan saan rauhassa ensin motivoitua niihin.)

Leipäkoneen tuijottamiseen liittyy tosin epämääräinen syyllisyys. Leipähän on aika tiivistä energiaa ja tiedän kutisevani, jos syön liikaa leipää. Mutta syyllisyyttä tuntuu mukavalta tökkiä. Se muistuttaa rupea, joka on sorkittava irti ennen kuin se ehtii parantua kunnolla ja tipahtaa itsestään. Syyllisyys liittyy naisena epäonnistumisen tuntemuksiin, jotka minulla eivät liity niinkään sotkuisuuteen, kyvyttömyyteen kuvitella itseni perheenäidiksi ja kummaan uravalintaan kuin siihen, että viehättävyydessä nyt yksinkertaisesti en näytä onnistuvan. En ainakaan niillä kriteereillä, joita olen lapsuudenperheestäni saanut. Tämä tutkimus hieman hellitti painetta tarjotessaan yhtä mahdollista selitystä siitä, miksi koen itseni epäonnistuneeksi, kun en kaiken aikaa laihduta kuten äiti ja sisko. Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä enkä ole käynyt kauneusleikkauksessa ja se tuntuu kummalliselta, kun katsoo sitä perheympäristöä, josta tulen. (Jopa isoäiti kävi kasvonkohotusleikkauksissa, eikä kai se ole tavallista 20-luvulla syntyneiden parissa.) Se, etten ole sairastunut syömishäiriöön, tuntuu oikeastaan enemmän vialta tai puutteelta kuin onnistumiselta, oli se kuinka onnistunutta hyvänsä psykologisen tasapainon vinkkelistä. (Ja koska se tuntuu minusta vialta, en kai voi olla kovin tasapainossa? Ehkä olen säästynyt dysmorfiselta ruumiinkuvan häiriöltä vain käytöksen tasolla, kun en kerran osaa tarttua ideaan laihduttamisesta enkä uskoa, että se lopulta muuttaisi mitään?)

Leipäkone pyörittää massaa pallomaiseksi. Katsellessani massaa mietin, mitä Lupiini kirjoittaa laihojen tyttöjen paheksunnasta:

En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta?

Ei se näin yksinkertaisesti tunnu menevän. Tunnistan tuon paheksunnan, joka huokuu välillä sekä äidistä että siskosta. Mutta jos olen oikeilla jäljillä, eivät he tunne paremmuutta vaan ilmeisesti jonkinlaista häpeää siitä, etten ymmärrä koko asian relevanssia. Tai sitten kauhua, pelkoa että itsestäkin tulee tuollainen, että tunnistaa itsessään sen puolen ja pelkää sen rynnistävän valtaan. Tai siis, ymmärrän prinsessoimisen relevanssin jossain mielessä, mutten osaa siirtää tuota ymmärrystäni käytäntöön, koska ajattelen epäonnistuneeni joka tapauksessa jo tällä saralla. Ja ainakaan oma itsetuntoni ei tunnu kohentuvan kauniiksi laittautuneiden prinsessojen katselemisesta ja heille hekottelusta, koska ensimmäiseksi he liipaisevat ajatuksen, että hitto vie, minun tosiaan pitäisi tehdä jotakin näille hiuksille, käsivarsille, kengille, vaatteille, vyötärömakkaroille ja niin edelleen. (Listaa voi jatkaa jokseenkin loputtomasti, sen olen huomannut. Kun kaikki muu on korjattu, voi aina ottaa hiuslisukkeet, ettei tule pipotukkaa.) Ehkä ongelma on se, että monet haluaisivat sekä nauttia elämästä täysillä, syödä estoitta ja laiskotella että näyttää siltä kuin uhraisivat suuren osan päivästä oman vaikutelmansa kohentamiseen? Ja aina jokin klappaa, ja se tekee äkäiseksi. Huooh.

(Miesten miellyttämisen, huh, kanssa tällä ei juurikaan ole tekemistä. Ainakin omat havaintoni tukevat käsitystä, että ainakaan miehiä ei miellytä omasta ulkonäöstä traumoittuminen eikä asian veivaaminen. Vai suhtautuisivatko he asiaan toisin, jos oikeasti olisin laiha, sirojäseninen ja lyyrisen herkkä? Ehkä silloin trauma sallittaisiin? Heistä taitaisi olla mukavinta, jos tämä kerros mielestäni voitaisiin yksinkertaisesti poistaa jollakin kätevällä leikkauksella. Vähän raspausta ja höyläystä - mutta päästä, ei vyötäröltä! Niinpä en puhu näistä seikoista paljonkaan. Se on ehkä haitallista, mutta toisaalta, tuntuu pahalta nähdä oman ahdistuksen valuvan toisiin, jotka eivät kuitenkaan voi ahdistukselleni mitään.)

Lupiini kirjoittaa mielenkiintoisesti myös Lolita-myytistä. Minäkin olen siihen fiksoitunut, ja kuten Lupiinikin, olen teininä kaikkea muuta kuin onnistunut sen toteuttamisessa. Jossain vaiheessa äiti oli oikein huolestunut, kun minulla ei ollut poikaystävää enkä juuri ryhtynyt kohentamaan ulkonäköäni, harrastuksiani enkä vaatevarastoani sellaiseen suuntaan, että olisin saanut poikaystävän. Kun kaksikymmentävuotiaana aloin seurustella, äiti itki helpotuksesta, etten ollut lesbo, kuten hän oli pelännyt. (Kummallinen pelko, mitä ihmeen pelottavaa siinä nyt on?) Myöhemminkin vanhemmillani on ollut vaikeuksia suhtautua poikaystäviin, joilla ei ole edes autoa. Mutta kai he ovat vähitellen hyväksyneet sen, ettei minun avuillani nyt vain vampata kuuta taivaalta. (Jotenkin minua loukkaa se, että he näkevät minut sellaisena harmaanruskeantummansinisenä möykkynä, joka on kiinnostunut tylsistä asioista ja samalla ei ymmärrä elämän realiteeteista - kuten pakosta pönkeä itsensä täyspäiväiseen virkasuhteeseen - riittävästi.) Vompsusta he ainakin pitävät, vaikka totta kai heistä on kummallista, että mies on minua nuorempi. Sisko sen sijaan on täyttänyt hyvin heidän fantasiansa kauniista tyttärestä: poikaystäviä varhaisteini-iästä lähtien, usein varakkaita ja rutkasti itseä vanhempia ja yhdellä citymaasturikin, mallinura, ei koskaan ulos ilman meikkiä, aina hoidetut kynnet. Jopa huonot kouluarvosanat näyttivät vanhemmilleni käsitettävämmiltä kuin omat kiitettäväni, eiväthän hekään menestyneet koulussa ja heidän oli vaikeaa asennoitua siihen, että minusta koulu tuntui helpolta (sosiaalista puolta lukuunottamatta). Aluksi järkytyin tavattomasti siskon elämästä, mutta sitten oivalsin, että sen käänteet tyydyttävät äitiä monella tapaa ja että sen myötä äiti on hellittänyt murehtimistaan minun epäviehättävyydestäni. Äiti tunnistaa siskon elämän, se muistuttaa hänen omaa nuoruuttaan, sisko toistaa samoja fantasioita. (Ne ovat tunnistettavia fantasioita, koska kulttuurimme kertaa niitä innokkaasti.) Epäilemättä minäkin olisin toistanut innokkaasti noita fantasioita, jos joku olisi kammennut minut aiemmin ulos lapsuudesta. Mutta voi - minä nyt olin kovin pyöreänaamainen ja hihittävä ja toisaalta surumielinen ja ujo ja vielä kahdeksantoistavuotiaanakin jouduin esittämään yhdelle yhdenillanjutulle passini, jotta hän uskoi, etten ollut sakkolihaa. Toisin kuin lähimmät ystäväni, jotka olivat päässeet seksuaalisuuden maailmaan molemmat kaksitoistavuotiaina; tarkastelin tätä seikkaa objektiivisesta viehättävyydestä kertovana: heillä oli sitä ja minulla ei. (Ei siinä iässä osannut ajatella sitä, mikä oikeustuomioihin kirjataan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä: että se vahingoittaa tämän kehitystä. En osannut ajatella ystävien itsen viiltelyä enkä pakonomaista paastoamista hälyttävinä oireina vaan jonakin, joka oli minulta suljettu, koska olin tylsämielinen ja epäviehättävä möykky, en tippaakaan herkkä enkä tunteellinen, eihän minulla "ollut vaikeaa".) Ja sitten kun aloin seurustella, minusta tuntui, että hulluhan olisin, jos siitä lähtisin ensimmäisten vakaviempienkaan oireiden alkaessa häiritä opiskelua ja selviytymistä, koska voisi käydä niin, etten enää koskaan tapaisi ketään toista, joka suostuisi makaamaan kanssani. (Ensimmäinen vakavampi poikaystäväni myös tuki tätä ajatusmallia innokkaasti, joskin kai sen kummemmin taktikoimatta; hänestä nyt vain yksinkertaisesti olin liian promiskuöösi seurustelemaan ja minun piti olla kiitollinen siitä, että hän sieti menneisyyttäni - eikä hän oikeastaan sietänytkään sitä muuta kuin käytännön tasolla, saihan hän asua ilmaiseksi luonani. Jotenkin häntä pöyristytti se seikka, etten suostunut katumaan menneitä, joissa ei minun näkökulmastani ollut eikä edelleenkään ole mitään pahaa, kamalaa tai häpeällistä. En oikein edelleenkään tajua, mitä pahaa siinä on, ettei nainen välttämättä tahdo sitoutua parisuhteeseen aina seksiä halutessaan. Eikö tärkeintä kuitenkin ole ilmaista tämä seikka avoimesti, jos johonkin ryhtyy, ja pitää huolta siitä, ettei tartuta mitään ikäviä tauteja kehenkään? Mitä nokan koputtamista siinä nyt voi olla?)

Nyt kun sisko on murtautunut kohti aikuisuutta tatuointien avulla, äiti kokee meidän molempien hylänneen hänet. Ehkä se pitääkin paikkansa. Ainakin olemme hylänneet hänen toiveensa ymmärrettävyydestä.

Leipä pyörii, pyörii. Se ei alustu täysin pyöreäksi vaan sillä on selkeä, pehmytmuotoinen huippu. Jossakin vaiheessa suljen leipäkoneen kannen. Ehkä Godardin elokuva käsittelee vääriä asioita, ajattelen. Vääriä minulle, se tarkoittaa. Sota, kansojen välinen viha, intellektuaalisuus, ne ovat kaikki hyvin kaukana. Voin virittyä niihin, mutta se vaatii ponnistelua. On ehkä liian vähän aikaa siitä kun näin äidin ja isän kanssa, en jaksa vielä ponnistella. Minusta tuntui, että pöydänpinta välillämme oli satojen kilometrien pituinen. Hymyilimme toisillemme kaukaa ja jotenkin surullisesti. On niin paljon, mikä ei sovi ja mistä ei voida puhua, ei tuollaisella julkisella paikalla. Ja sitten on kuristava hellyys, itkuinen halu käpertyä lattialle ja painaa kädet korville, koska on raskasta olla kelpaamatta, välillä typerryttävä raivo, joka saa nousemaan pöydästä ja pudottamaan lautasen nurinniskoin lattialle ja kävelemään sanaakaan sanomatta ulos keittiöstä ja eteiseen ja lähtemään ulos ilman päällystakkia, järkähtämättä suunnastaan, vaikka käsivarsista ja kauluksesta revitään taaksepäin (mutta ei nyt, ei thai-noutopöydässä kauppakeskuksen hälinässä, vanhemmat eivät ota edes takkia päältään syödessään, ei raivoa ole tapahtunut vuosikausiin, viimeksi varmaan kaksikymmentä vuotta sitten, välillä se häilähtää, mutta hyvin kaukana, pöytä erottaa meidät niin kauaksi, että raivokin tuntuu vain pienenä heijastuksena).

En osaa ajatella tuota kaikkea vaikeana enkä surullisena, kuten jotkut joskus sanovat, jos olen kertonut yksityiskohtia. Se on, sellaista se on. Tältä se tuntuu. Tätä tarkoittaa eläminen perheessä. Kodissa tuntuu tältä. Television pajatus syöpyy seinien läpi, sekoittuu historian kokeen nimiin ja ideologioihin eikä televisiota hiljennetä, koska sen katsoja maksaa minunkin asumiseni, maksaja määrää heti alusta saakka, ilman rahaa on turhaa pyytää armoa ja niin edelleen. Ja vaikkei tähän kaikkeen liity mitään skandaalimaista, ei erityistä eikä säännöllistä väkivaltaisuutta eikä hyväksikäyttöä, jollakin tapaa asetelmassa on paljon loukkaavia aineksia.

Muistan edelleen sen helpotuksen, joka tulvahti ylitseni, kun muutin omaan asuntoon. Äkkiä raivo hiljeni, sitä ei tarvittu, jaksoin alkaa kiinnostua asioista, sain pitää jostakin elokuvasta kenenkään tulematta kertomaan, että se on paskaa ja tekotaiteellinen ja tylsä. Sain järjestää asiat tietyllä tavalla, hyväntuulisesti, ilman kommentteja siitä, ettei tuollainen voi onnistua ja että olenpa naiivi tai kysymystä siitä, ketä koetan ärsyttää toimimalla näin. Kaikesta ei voitu sanoa: "Siskosi katselee sinua tarkasti ja ottaa mallia. Miettisit nyt edes sitä!"

Äkkiä pesin pyykkiä ja leivoin, kutsuin ihmisiä kylään ja siivosin vasta kun vieraat olivat jo matkalla, kaikkeen siihen liittyy suunnaton hyväntuulisuuden sävy. Ehkä tuo sävy välittyy leipäkoneen alustamiseen. Ei hätää, sanoo pyörivä taikinamassa ja värikkäiden pyykkien piirileikki. Ei hätää, saat hoitaa asiat kuten haluat, kunhan hoidat ne asiallisesti. Siihen on monia tapoja. Mikä vapaus!

Se kaikki kuulostaa niin vaikealta ja monimutkaiselta sanottuna tai kirjoitettuna, mutta oikeastaan se tuntuu hyvin yksinkertaiselta. On mukavaa katsella leipäkoneen touhua tai pesukoneen pystysuoraa karusellia, istua vaan ja katsella ja antaa ajatusten samoilla. Kaikki tuntuu olevan hyvin tällä erää, rahat riittävät ja suhteet vanhempiin ja sisareen ovat kunnossa, syön terveellisesti ja käyn liikkumassa ohjatusti ja itsekseni, joku hassu on mennyt kanssani naimisiinkin, laupias taivas, vaikka minut voikin nähdä ruskeanharmaantummansinisenä tylsyysmöykkynäkin eikä minulla ole hoidettuja kynsiä, vähitellen asiat selviävät, pysyn työkykyisenä, sellainen olo kuin lukiossa ei ole palannut takaisin enää sen jälkeen, olen lakannut toivomasta, että voisin muuttua kauniiksi ja olen siitä lievän vihainen itselleni mutten niin vihainen että muuttuisin sellaiseksi joka toivoisi tulevansa kauniiksi kovasti ponnistellen, tässä iässä sellainen tuntuisi läpeensä tärähtäneeltä, ja näemmä en ole lakannut toivomasta, että osaisin pitää kaikista niistä elokuvista joista tuntuisi sopivalta ja kohtuulliselta pitää.

Olen suunnattoman tyytyväinen siitä, että jaksan hoitaa arkiset asiani. Ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, tunnen monta, joilla siinä asiat eivät suju nappiin. Laskut jäävät maksamatta, vieraita ei voi kutsua siivoamisen paisuttua mahdottomaksi urakaksi ja niin edelleen. Ja ruokahaluni on ennallaan. Olen pelastunut monelta seikalta, jotka olisivat voineet mennä pieleen tai ainakin huonommin.