Lukuihmisenä

Olen aina lukenut paljon eikä sitä kai voi ihmisestä kitkeäkään, kun siihen hommaan kerran hurahtaa. Ei niin salaa olen ollut lukuihminen näinäkin vuosina, kun olen opettanut liikettä, hengitystä, elävänä kehona selviytymistä, ja lähiopetuksissa kirjastonkirjat ovat vyöryneet ulos repusta, kun olen kaivellut lisäsukkia tai juomapulloa (koska pyöräilijänä tietysti ketjutan menot, ja melkein aina läheillessä kirjastosta on lainattavaa tai palautettavaa, jotain odottamassa varaushyllyssä), etäopetuksissa puolestaan olen käyttänyt kirjapinoa korvaamaan joogablokkia, ja välillä suositellutkin jotain kirjaa siinä sivussa, jos siinä on mielestäni kuvattu hienosti jotain ihmiskehossa elämiseen liittyvää ilmiötä. Koulutukseni takia minun on vaikeaa sanoa, että asiat ovat näin ja näin; filosofiaa opiskellessani kuvittelin vielä naiivisti, että tulkinnallisuus ja näkökulmaisuus olisi ollut jotenkin erityisesti ihmiskokemusta ja ihmistieteitä leimaava piirre, mutta viimeistään anatomian pieni opiskelukin osoitti, että ei, niistäkin konkreettisista rakenteista, prosesseista ja funktioista on kasapäin tulkintoja, kaikkea ei suinkaan ole vielä selvitetty, koko ajan löytyy uutta, joka kumoaa vanhat dogmit. Tunsin itseni typeräksi tajutessani tämän, vaikka totta puhuen olisin ollut vielä typerämpi, jos en sitä olisi lopulta tajunnut. Mutta sitähän oppiminen on: oman typeryyden sietämistä. Onneksi opittavat asiat ovat kiinnostavia ja vetoisia, ei tarvitse keskittyä itsearviointeihin, paitsi silloin kun ne hetkellisesti ja spontaanisti kohoavat tajuntaan ähkäisyinä, että mitenkä en nyt tätä.

Nyt kun jalkani ovat sen verran äkäiset, että liikkumishommat ja puutarhahommat ovat hetken jäissä, olen tietysti lukenut aiempaakin intensiivisemmin. (Luen aina alusta loppuun jopa sen typerän paikallisaviisin, joka välillä jaetaan ilmaiseksi postilaatikkoon ja jota en ikinä maksusta tilaisi.) Ja miettinyt. Huvittunutkin.

Esimerkiksi tänä aamuna huvitti ihan hirvittävästi tuoreessa, alumneille jaetussa Yliopisto-lehdessä olleen kirja-arvostelun loppukaneetti. Kirja, jota arvosteltiin, käsittelee tekoälyä, konemieltä ja ajattelua. Arvostelun lopuksi arvostelija toteaa kirjoittajan nostavan "tuntemisen ihmismielen ydintoiminnoksi". Niin, no, ei siinä sinänsä mitään huvittavaa tietysti ole, ja minunkin on ollut vaikeaa ymmärtää, miten joku voisi oikeasti kuvitellakaan erottavansa kognitiot affektiivisista elementeistä, tunteista ja mielialasta, tai motivaatiosta, toiminnan suuntaamisesta - jotka ovat niin vahvasti elollis-kehollista ainesta ja kaukana mistään logoksesta, puhtaan tiedollisesta prosessoinnista ja niin edelleen, että tietenkin, tuo muistaen, on ihan pöhköä mallintaa ajattelua jonakin elämästä ja kehosta irrallisena, tai siis, eihän se pöhköä ole mallintaa, mutta tuntuisi pöhköltä kohdella tuota mallia jotenkin kattavana tai tarkkana kuvauksena asiasta. (Vähän kuin lähtisi tuntemattomaan erämaahan suunnistamaan semmoisen kartan kanssa, johon on merkattu ruksein pelkät malmiesiintymät, mutta ei maastonmuotoja, vesistöjä, teitä ja niin edelleen: pelkät ruksit valkoisella paperilla, kas tässä, hyvää eksymäviikkoa!)

Mutta se huvitus. Minua huvitti ihan valtavasti. Kuinka paljon olenkaan lukenut kirjoitusta, jossa viitataan kaikenlaisiin erontekoihin - välillä kriittisesti, välillä näinhän tämä menee -tyyppisinä itsestäänselvyyksinä - nimenomaan tunteen ja tuntemisen keskeisyyden perusteella. Milloin on moraalisen huolen ja tasaveroisen kohtelun ulkopuolelle tönitty naiset, lapset, alkuperäiskansat, muut eläimet, ja vedottu siihen että näillä tunne on liian keskeinen, jotta näitä voisi ajatella oikein ihmisinä tai ajattelevina, rationaalisina, vertaisina. Tunne ja tunteminen ovat olleet monenlaisen toiseuttamisen keskiössä niin pitkään ja vankasti, että se on heijastunut vaikkapa episteemisten tunteidenkin tutkimiseen - niitä oli pitkään mahdotonta tutkia, koska rahoitusta ei tutkijoiden mukaan herunut, koska nämä tunteet (uteliaisuus ja kiinnostus esimerkiksi) olivat vallitsevien opinkappaleiden mukaan jotenkin outoja, eivät tunnetauhkasta puhdistettua kognitiota mutteivät rääkyvää, reaktiivista kehoakaan. Niillä ei ollut kotia, koska tunne oli erotettu vallitsevissa ajattelujärjestelmissä järjestä niin tarkasti, että puhe episteemisistä eli tietämiseen liittyvistä tunteista kuulosti vain superomituiselta. (Ja on omituista, miten vähän aikaa tuosta jaksosta on. Se on minusta superomituista, koska kun tarkastelen omaa valvetilaani, episteemiset tunteet ovat varsin vankasti läsnä. Ne houkuttavat toimimaan monin monituisin tavoin. Minun olisi mahdotonta, siltä tuntuu, selittää toimintaani ja ajatteluani ilman niitä. No, toki isossa osassa käyttäytymistieteen kirjallisuutta puhutaan motivaatiosta, ja syystä tai toisesta sillä on erilainen maine kuin kiinnostuksella. Mutta ainakin jos tarkastellaan oppimista, sisäinen motivaatio ja kiinnostus vaikuttavat samalta ilmiöltä eri sanoin kuvattuna. Varmasti motivaatiotutkimus on hyvin perustelua, tuo erottelu sisäiseen ja ulkoiseen motivaatioon on pintapuolisella ajattelulla varsin ymmärrettävä, en siis ole mollaamassa ketään, vain nuuskimassa uteliaasti, ja olen lukenut todella vähän motivaatiotutkimusta. Se kun ei ole onnistunut kiinnostamaan itseäni. Eikä ulkoista motivaatiotakaan ole ilmestynyt mistään. No mutta, ehkä vielä joskus onnistun kiinnostumaan tästä.) 

No, nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa ollaan tekemässä eroa ajattelun ja konemielen välille, ja kuka kutsutaankaan apuun? Kukapa, ellei tunteminen. Se jaksaa huvittaa. Nauroin ääneen lehteä selatessani ja olen lukenut kohdan monta kertaa ja nyökytellyt iloisena. Kuulkaa, antiikin miehet, tätä! Kun alkaa huolestuttaa, ettei ihmismieli ehkä olekaan aivan yhtä itsestäänselvästi (sic) luomakunnan kruunun loistavin jalokivi, apuun raahataan tunne, jonka avulla on aiemmin kätevästi kerrottu, miksi kruunun loistavin jalokivi ei voi olla joku muu kuin valkoinen oppinut vapaa mies. Saas nähdä, saako tällainen vallituslinja enemmänkin kannatusta tulevaisuudessa! (Ja mitä seuraamuksia sillä voisi olla ja on suhtautumisessa elävään.)

Ahdistuneisuushäiriöiden kirjoon kuuluvan tilan kanssa (tai ehkä pikemminkin sen sisällä) elävä ja ajatteleva puolisoni on fantasioinut osan elämästään, miten kätevää olisi, jos voisi vain suorittaa asioita koneena. Hänen tilaansa tästä viereltä seuratessa ymmärrän ihan kohtuullisesti tuota fantasiaa. Olisi huikean kätevää tuntea hieman vähemmän kärkevästi kuin hän tuntee. Minullakin oli koululaisena sama konefantasia, arvatenkin koska koulussa sen alkuvuosina arvostettiin virheettömiä päätesuorituksia ilman mitään mielenliikutuksia. Vapaa-ajalla fantasia ei vaivannut mieltäni, nautin, kiinnostuin, hengästyin, itkin ja nauroin. Mutta annas kun istuin niissä sisäilmavaurion hajuisissa luokissa, joissa muiden ihmisten hajut tekivät vaikeaksi keskittymisen, eikä ollut edes sallittua tuijottaa ikkunasta ulos puiden latvusten liikettä opettajan puhuessa (piti "keskittyä opetukseen"; ei silloin vielä taidettu tajuta, että on monen näköistä keskittymistä, ja että yritys pitää silmät opettajan paikallaan lysöttävässä hahmossa vääntelehtimättä ja vipisemättä teki itse asiassa opittavaan asiaan keskittymisestä huomattavasti haastavampaa). Kyllä siinä nousi aivan spontaanisti mieleen, että entäpä jos olisi kone. Kone joka kuuntelee istuen ryhdikkäästi ja joka ei emmi viitata. (Meillä oli opettajan kanssa taistelu viittaamisesta. En viitannut, vaikka tiesin, ja jouduin siksi toistuvasti opettajan ivan kohteeksi ja rangaistuksi. En murtunut koko niiden neljän vuoden aikana, en, enkä ole unohtanut, miltä valta voi tuntua sen kohteiksi joutuneista. Ala-asteen luokat 3-6 olivat elämäni synkin jakso, siihen on vaikeaa minkään muun koettelemuksen yltää. Se, millainen paine vaikka tänä syksynä on ollut, on vain pientä tuohon jaksoon verrattuna; olen aikuinen, tiedän muustakin, tiedän asioiden muuttuvan, tiedän saavani tarvittaessa apua. Lapselle neljä vuotta on ikuisuus eikä hän pysty samalla tavalla, samalla hienosyisyydellä säätelemään vireystilaansa. Hänen avunpyyntönsä on helppo vaientaa. Edelleenkään en ymmärrä, miten opettaja ei tajunnut, että jos jotakuta kiusataan aina hänen avattuaan suunsa, ja kiusaamiseen ei haluta puuttua vaan siitä kertomisesta rankaistaan jälki-istunnolla, puhumatta jättäminen on tilanteeseen nähden oikein hyvä strategia. Viittaamattomuuden takia käytösnumeroani laskettiin ja vaikka yritin olla välittämättä siitä, kyllä se tuntui pahalta, kuten varmasti oli tarkoituskin tuntua. Sattuneesta syystä en ikinä voisi opettaessani pakottaa ihmisiä osallistumaan, avaamaan suunsa, jakamaan kokemuksia. Vaikenemisella on yleensä syynsä, ja ihminen, joka kokee olonsa turvalliseksi, jakaa kyllä oivalluksiaan toisten kanssa.) Kone, joka kirjoittaa tasaisesti kirjaimet mallikirjainten mukaan, joka vain kirjoittaa. Tai ompelee säännönmukaisia pieniä sieviä pistoja ja siinä koko sen universumi. Kone, jota ei yskitä, kiemurruta, pissata ja niin edelleen. Kone, joka ei häiriinny hälinästä, hajuista, mielivallan kohteeksi joutumisesta.

(Ja edelleen valkokankaan ainoat seksuaalisella karismallaan vetoavat hahmot ovat - robotteja. Joo, en osaa positioida tätä reaktiotani muuten kuin että olen nähnyt itseni ja toisten läheissuhteissa elämässäni sen verran mielivaltaa ja sen verran synkkiä reaktioita, että ajatus loogisesti operoimaan kykenevästä kumppanista tuntuu vaistomaisesti vetoavalta. Ja toki, suhdehistoriaani miettiessäni, on ihan selvää, että kun robotteja ei ole ollut tarjolla, olen valikoitunut seuraan, joka kuitenkin arvostaa itsessään juuri loogis-rationaalisuutta, mihin on hyvä vedota silloin, jos intressit ajautuvat ristiriitaan ja toinen on käyttäytymässä oikeasti vahingoittavalla tavalla. - En usko, että on mahdollista käyttäytyä vain toista vahingoittavasti, kaikki vahingoittuvat aina vahingoittavissa tilanteissa. - Se, että molemmat sitoutuvat neuvottelemiseen ja perustelemiseen, on kai läheissuhteen minimivaatimuskin. Ei se kaikille sitä tietenkään ole, mutta itse en uskaltautuisi suhteeseen, jossa epäilisin, että toiselle esitetty vetoomus ajatella vielä kerran asia kunnolla läpi ennen toimintaan hyökkäämistä kuitattaisiin hälläväliäasenteella. Mikä ei tarkoita, etten olisi ollut suhteissa, joissa on toimittu kuuman kognition vallassa tai etten olisi itse reagoinut äkkiväärästi ehtimättä miettiä, mitä olen tekemässä. Mutta ne asiat on voitu purkaa, niistä on voitu keskustella ja miettiä yhdessä, miten sellaiseen tilanteeseen ei tarvitsisi joutua uudestaan. Ei se helppoa ole, tietenkään. Ja siinä taatusti tuntee itsensä typeräksi ja osaamattomaksi. Mutta onko vaihtoehtoa?)

Samassa lehdessä on raflaava juttu vankien kielellisistä vaikeuksista. Ymmärsin varsin sukkelaan nuorempana ihmisenä käräjäoikeuden lautamiehenä istuessani, että moni syytetty eli aivan toisella tavalla hahmotetussa maailmassa, mutta sitä en osannut kuvitellakaan, miten suuria ne vaikeudet ovat saattaneet olla. Silti koko lautamiesaika oli jotenkin hirvittävä, koska en toiveikkaammallakaan analyysillä syytettyjen käsityskyvystä koskaan onnistunut perustelemaan itselleni ylipäänsä koko rangaistuskäytäntöä ja onnistuin lähinnä kiskomaan itseni umpisolmuun olemalla mukana toiminnassa, jonka perusteita en osannut hyväksyä, jossa en voinut auttaa ketään ja joka jätti sikäli taatusti jälkensä myös toimijuuden tuntuuni. (Sinänsä aika hupaisaa sekin, että siinä kohdin, mitä moni pitäisi toimijuutta uhkaavana, abortin kohdalla, nimenomaan löysin toimijuuteni ja sen, että haluan pitää kiinni itsestäni, huolehtia itsestäni hyvin ja kunnioittavasti, vaikka läheiset olisivat olleet asiasta toistakin mieltä, ja sitten taas tuommoisessa luottamustoimessa, jota moni varmasti pitäisi hyvästä toimijuudesta kielivänä, koin toimijuuteni horjuvan pahemman kerran, lannistuvani, alistuvani. Toisaalta, ehkä käsitykseni toimijuudesta on turhan yksiulotteinen, toimintakeskeinen? En osaa sanoa, siitä on niin kauan kun olen lukenut tuota käsitettä käytteleviä tekstejä. Muistikuvat ovat kovin hataria ja itselleni tuo ei ole ikinä ollut mitenkään kovin keskeinen käsite, vaikka siihen törmätessäni tajusinkin, että se, mitä koin abortin yhteydessä, olisi kuvattavissa tuon käsitteen kautta: ettei ole vain kohtalon vietävissä, että voi myös sanoa vastaan, suunnata, ei rajattomasti, mutta edes jonkin verran. Olinhan toki onnistunut ennenkin muodostamaan vastareaktioita, luojan kiitos, mutta tuossa kohden, nuorena aikuisena, tajusin ensimmäistä kertaa, että ihan oikeasti pystyin luovimaan ja suuntaamaan elämääni ja halusin tehdä niin, olin aivan selvillä suunnasta, ja oli vain onnistuttava vakuuttamaan muut siitä, että suunta oli se, jonne halusin edetä. Tätä kirjoittaessani en voi olla tulematta ajatelleeksi Meadin kirjoituksia vastuksesta, vastaamisesta, vastustuksesta, siitä, miten kaikki tapahtuu vuorovaikutuksessa: jos maa ei vastustaisi jalkaa kävellessä, jalka vain vajoaisi maan läpi eikä pääsisi askeltakaan eteenpäin, omat eleet muodostuvat vastauksena toisen eleisiin ja oman eleen tajuaa usein vasta toisen siihenvastauseleen havaitessaan, ja viimeiseksi naailmassa tajuaa itsensä, mielensä, ajattelunsa, mutta sekin spontaanisti luoviva itse on jo karannut toisaalle. Jotta saatoin huomata toimijuuteni, tarvitsin vastustusta; ei niin suurta, että olisin lannistunut ja alistunut, mutta ei niin pientäkään, etten olisi voinut huomata, miten lähellä olin suuttua siihen, etteivät lupaa myöntäneet lääkärit meinanneet uskoa, kun kerroin, etten ole niitä ihmisiä, jotka haluavat lapsia. Joidenkin ihmisten on vain hirvittävän vaikeaa ymmärtää, että meidänkaltaisiamme on, ja miten selvää se voi olla aika nuoresta iästä saakka. Tuossa prosessissa opin ymmärtämään enemmän siitä, kuka olin ja mitä arvostin. Opin myös sen, että tärkeissä asioissa en pidä kovinkaan tärkeänä miellyttää muita tai välttämättä edes kysyä heidän mielipiteitään, jos asia koskee kuitenkin lähinnä itseäni. Ja jos joku nyt sanoisi, että koskeehan se abortin suorittavaa lääkäriä, vanhempiani ja silloista puolisoani, kehottaisin katsomaan, miten maailma makaa ja kuka on viime kädessä vastuussa pikkulapsista perheissä. Ei, siihen rooliin en ole kaihonnut ja mistä vetoa se olisi kuitenkin koskenut lähinnä itseäni.)

Millaista olisi elää maailmassa, jossa ei juuri ole tunnekäsitteitä? (Paitsi vankien ok ja vituttaa.) (Yksi pulmistani sosiaalisessa sfäärissä on ollut se, etten ole ymmärtänyt, mitä se vituttaminen tarkoittaa. Nyt vankiartikkelia luettuani mietin, johtuuko se siitä, että kyseessä on samanlainen hankala yleiskäsite kuin "hedelmä", kun joskus vitutus voi tarkoittaa turhautumista, tai joskus raivostumista, tai ehkä jopa surua tai kaihoa, kateutta, häpeää, syyllisyyttä - nämä tilat ovat hirvittävän erilaisia keskenään! Vähän kuten chili ja aprikoosi. Kyllä chileistäkin voi hillon keitellä, mutten lähtisi korvaamaan sillä sacherkakun aprikoosihilloa, enkä kuivatulla aprikoosilla maustaisi jotain, mihin haluan tulisen potkun.) Siitä on hyvin vaikeaa saada kiinni. 

Mutta vangit ja chilit, huomaan miten hassusti mieleni silloittaa. Luen nimittäin Rachel Kushnerin Mars Roomia. Siinä on vankeja ja siinä on chilejä, tosin pippurisuihkeen muodossa. Ja kirjassa se on suomennettu paprikasumutteeksi, ja joku saa kasvoilleen paprikaa. Se kuulostaa hassulta, koska mieleen tulee jokin ihon kosteuttamiseen kehitetty paprikamehu ja se, että jonkun naamalle heitetään leikkuulaudalla sieväksi palotut paprikan seinämien palaset, ja siemenet on siivottu tietysti veitsenlappeella kompostiämpäriin. Kun googlaan - tietysti googlaan - huomaan, että tosiaan, pippurisumutteena ennen puhutusta asiasta puhutaan nyt myös paprikasumutteena. Pippurisumutekin oli vähän hassu nimi, ja jään miettimään, miksei yksinkertaisesti chilisumute tai kapsaisiinisumute, mutta ei maailma selvästikään toimi aivan niin loogisesti. (Muistan lukeneeni sellaisenkin käännöskirjan, jossa puhuttiin kellopippureista.) (Käännöskukkasista tulee mieleen sekin, miten Kissa kauan sitten matkasi jossain aktivismijutussa Koreaan, ja olin etsinyt hänelle silloin uudesta ja ihmeellisestä internetsistä tietoa erilaisista korealaisista chileistä ja kopioinut koreankieliset merkit paperille tuliaistoiveiksi. Erityisesti mieltäni kutkutti jokin musta ja harvinaisen mausteisen makuinen chili. No, kun Kissa meni merkkipaperieni kanssa kauppaan ja näytti merkit kauppialle, hänelle koetettiin myydä mustapippuria, jonka hän hyvin tunnisti, ja ajatteli, että turistia koetetaan pissiä silmään. Vasta ties monennen yrityksen jälkeen hän soitti ja kysyi, olisiko mahdollista, että pyytämäni merkkijono voisi tarkoittaa mustapippuria. Black pepper, niinpä tietysti. Black pepper, jonka makuprofiili on erilainen kuin muilla hot peppereillä. Nauratti vimmatusti, että Koreasta saakka mentiin ostamaan mustapippuria.) 

Ulkona on kaunista, aurinko paistaa sisäänkin. Ehkä tänään Vompsu saa istutettua valkosipulit, jos raahaamme pihaan tuolin, josta käsin voin neuvoa toimitusta. (Olen varma, että hän osaisi sen kyllä ilman neuvojakin mutta hän ei ole.) 

Kissa voi paksusti mutta lankaa en ole löytänyt, vaikka olen palonut kakat läpi lapiolla huolellisesti. On muutama vaihtoehto: 1) se kietaisikin langan jonnekin poskeen tai kielenaluseen ja sylki sen pois, eli se ei koskaan joutunut sen vatsaan ja suolistoon saakka, ja tässä tiedän kissojen taidot, koska aikanaan kun yhdelle vanhemman kohortin kissoista piti syöttää lääkettä, kävi useammin kuin kerran niin, että olin tyytyväisenä todennut kissan nielaisseen & suuontelon tyhjäksi, mutta jotenkin vain se limainen tabletti löytyi myöhemmin mattoon liimautuneena tai kissanvessaan sylkäistynä, tai 2) kissa on kakannut langan ulos yöllä, jolloin olemme nukkuneet, ja hyvällä hajuaistilla ja todennetulla kissanpaskamieltymyksellä varustettu koira on ehtinyt syödä pökäleen ennen kuin olen ratsannut vessat herättyäni, tai 3) lanka on edelleen kissassa. Kolmonen vaikuttaa päivä päivältä epätodennäköisemmältä selitykseltä ja ainakaan kissa ei ole tukossa vaan tosiaan, kakkaa tulee sen läpi ihan tavanomaisen oloisena virtana. 

Tiistaina pääsen fysioterapeutille. Oletan saavani siitä tapaamisesta paljon enemmän irti kuin lääkärin tapaamisesta tai röntgenkuvista, jossa näkyvät viisikymmenvuotiaan naisen nilkan ja jalkaterän luut pienine alkavine varpaan tyvinivelten nivelrikkoineen, niinä samoine, jotka näkyvät vuoden kaksituhattaviisi röntgenkuvassakin. Eivätpä ne ole ainakaan edenneet, ne nivelrikot, sen tiedän nyt. Ne ovat syntyneet vaiheessa, jossa ihmiset eivät normaasti saa nivelrikkoja, eivätkä ole uurtuneet pahemmiksi tässä vaiheessa, jossa ihmisten nivelrikot tyypillisesti pahenevat. Sanotaan nyt vaikka niin, etten hämmästyisi vaikka jotain kautta saisin tietää noiden nivelrikkojen syntyneen niinä helvetillisinä alakoulun vuosina, jolloin myös ihoni oli kaiken aikaa haavaumilla ja märki, ja jolloin keräsin kulkutaudit yksi toisensa perään ja söin antiobiootteja ison osan vuodesta ja ripuloin kaiken aikaa, mikä selvisi vasta paljon myöhemmin, kun eliminaatiodieetin kautta minulle selvisi, että uloste voi olla koostumukseltaan toisenkinlaista. (Ja olinkin ihmetellyt, miksi ihmiset puhuivat pökäleistä ihmisen ulosteeseen viitatessaan, velliähän se oli; minulta kysyttiin lääkärissä vain häveliäästi, ovatko ulosteet normaalit, ja vastasin, että ovat, koska sellaisia ulosteeni olivat aina olleet niin pitkälti kuin muistin, ja kuvittelin ne aivan normaaleiksi. Mista seurauksena myöhemmin, tapauksesta viisastuneena, kun kysyttiin, ovatko kuukautiset normaalit, parahdin kauhuissani, ettei minulla ole hajuakaan siitä, mikä on normaalia, mitä verimäärään tulee: tunnen vain omani. Yhden normaali voi olla toisen WTF ja usein onkin. Näin jälkikäteen ymmärrän antaneeni lääkäreille kokemusasiantuntijan koulutusta viestinnästä näine parahduksineni.)

Elämä hymyilee, kun on kirjoja, tekstejä. Ikävöin blogeja, sellaisina kuin ne silloin joskus olivat, muun kuin tuotesijoittelun ja somebrändäyslaskelmoinnin aikoina. Nykyinen some ei vastaa siihen kaipuuseen juuri mitenkään. Zenonin kuoltua huomasin, että etenkin ajatuskin naamastosta tuntui jotenkin hirvittävän rasittavalta, ja luotin tuohon tuntemukseen: nyt ei tarvita lisää rasittavia asioita. 

Sairauslomaa on kirjoitettu ensi viikoksi, ja jos lisää tarvitaan, etenen työterveyslääkäriltä ortopedin konsultoitavaksi. Mutta ensin katsotaan, riittääkö konservatiivinen lepo ja vahva tulehduskipulääke yhdistettynä fysioterapeutin kanssa tehtyyn kuntoutusneuvontaan selättämään oireet. Olisin saanut ajan työterveyspsykologillekin halutessani, mutta koin, että ei tällä kesän ja syksyn rankkuudella ole oikeastaan mitään tekemistä työni kanssa. Työ on ollut suojaava, kohottava, merkitystä luova tekijä, mielialan katkaisija, ei rasite. Ja kissasurusta voin puhua ystävien kanssa tarpeen mukaan, ja esihenkilönikin on tarjoutunut kuuntelevaksi korvaksi, mutta sekin tuntuisi vähän hassulta, se hänelle siitä puhuminen, kun asia ei liity työhön yhtään mitenkään. 

Vompsu on hakenut kirjastosta muutaman varaamani kirjan, ja äkkiä huomaan haluavani myös kirjoittaa, pitkästä aikaa. Mutta ennen kaikkea lukea. 

Sadepäivä

Sataa ja sataa ja sataa. Välillä tuntuu siltä, että koko edeltävän kuivuuden sademäärät yrittävät maastoutua nyt vartin kuuron aikana. Peltikatto päällä vaan jymisee. Meillähän osa huoneiden katosta on suoraan ulkokaton alla, melkoinen rumpusoolo! Tervetuloa vaan, vesi, ja vanassasi sienet!

Sadepäivähommia: paahdoin oman maan tomatilloja ja chilejä airfryerilla ja tein niistä salsa verdeä. Syötiin sitä sitten tortilloilla särpien.

Vanha rakas ystäväni ei ole edelleenkään uskaltautunut rokotukseen, vaikka olen luvannut tulla mukaan tueksi. Eilen olin toisen läheisen rokotustukena. Koska tämä oli kauhusta kankeana kaikista niistä ihmiskontakteista eikä sanonut mitään, oli mun sanottava joka kohdassa, että olen tässä vaan hänen saattajanaan, mulla on jo molemmat piikit itsellä. Sen seurauksena läheiseen suhtauduttiin kuin jonkin sortin vammaiseen ja ohjeet annettiin mulle, ehkä kuvitellen, ettei hän niitä kuitenkaan tolkkuaisi, kun ei näemmä osaa puhuakaan. Melko mielenkiintoinen ja kimurantti tilanne, jota en oikein osannut diskreetisti keskeyttääkään - muistin äkkiä, miltä tuntui Intiassa, kun mun asioita kyseltiin miespuoliselta seuralaiselta ikään kuin en olisi itse ollut kykenevä kommunikoimaan. Onneksi läheinen oli niin kauhujähmeänä, ettei ollut edes kerinnyt huomaamaan kommunikaatiossa mitään kummallista. Tämä selvisi, kun pahoittelin jälkikäteen, etten oikein osannut oikaista tilannetta.

Tuntuu kauhealta katsoa tautilukuja tietäen, ettei ole pystynyt auttamaan edes itselleen tärkeimpiä ihmisiä suojaan. (Niin, ajattelen myös suojelutoimina niitä, joista puhutaan rajoitustoimina.) Mutta keinoni ovat lopussa - en usko aikuisen ihmisen uhkailemiseen, kiristämiseen tai mihinkään sellaiseen. Pandemia jatkuu siis edelleen surun ja syyllisyyden sävyisenä. Ikään kuin siinä olisi jotain uutta, ettei koskaan ole tilanteen tasalla, riitä, pysty asioihin, joihin haluaisi pystyä. Ja: silti, siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, on myös valtavasti iloa ja tyytyväisyyttä. Saa olla vähän toistaitoinen. Saa tuntea, kuten tuntee. Mitä vaan, kunhan ei lamaannu eikä kiellä hetkittäisiä likakaivojaan.

Saa tehdä tomatilloista salsaa, lukea kirjaa sängyssä ja koettaa sopeutua siihen tosiseikkaan, että syksy on tulossa. Viime talvi opetti, että olen yhtä sitkeä kuin nuo buena mulatat pihalla - ei mulla ole mitään hätää. Voi, kuinka toivon, ettei kellään muullakaan olisi.

Isosta linjasta ja kuolemien piilottelemisesta

Hetemäen raportin luettuani mietin, mitä yksittäinen kansalainen voi tehdä, jos pitää raportin skenaarioita ja tavoitteita todella Ruotsin mallin mukaisina eikä ole halukas olemaan osa ketjua, jossa ruumiita tulee. (Vaikea ajatella, ettei se olisi sisäänkirjoitettuna mallissa, jossa puhutaan taudin levittämisestä.)

Helpot: Vapaa-aika - ei tungeksi etenkään sisätiloissa, tähän kukaan muu ei voi itseä pakottaa. Itse en aio tavata ketään myöskään ulkotiloissa. Se, että se ois ihan kivaa, ei ole mitenkään olennaista uhrien kuolemisen ja vammautumisen rinnalla. En halua olla osa kuoleman ketjua. Samasta syystä en käy kaupassa, apteekissa jne. livenä. Mitä vähemmät kontaktit, etenkin sisätiloissa, sen vähemmän mahdollista tartuttamista.

Vaikeat: Työ. Jos lähityöhön vaaditaan palattavan, mikä on epidemiatilanne silloin? Kuinka työnantaja suhtautuu siihen, jos haluaa katkaista kuoleman ketjun ja on eri mieltä koko valtion linjauksen kanssa?

Mikäs tässä olisi viruksen kanssa elellessä, jos olisi yhtenäinen linja, ettei sitä haluta levittää. Silloin voisi ajatella, että tulee, jos on tullakseen, olemme tehneet parhaamme. Nyt meillä ei semmoista linjausta ole, joten on alettava miettiä, mitä itse haluaa ajaa ja mitä ei. Toisia ei voi määrätä mutta omaa toimintaansa voi sentään suunnata. Silläkin on toki seurauksensa mutta ainakin itse koen, että jos en elä moraalini mukaisesti, silloin vasta voinkin pahoin.

Epäreilun tilanteesta tietysti tekee sen, että ihmisillä on jälleen kerran hyvin erilaiset resurssit järjestellä työtään ja toimeentuloaan. Toisilla on säästöjä joiden turvin voi irtisanoutua ja ottaa kolmen kuukauden karenssit, jos moraali niin vaatii. Toisilla tosiaankaan ei. Toisilla on oikeus ansiosidonnaiseen, toisilla ei. Ja ylipäänsä, osan on oikein helppoa järjestää työnsä etänä, toisille sitä vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Osa uskaltaa pyytää toisenlaista työjärjestelyä ja kinata vastaan, jos tuntuu, että työnantajalta jää jotain huomaamatta, osa todellakaan ei. Toisilla tikittävät isot vuokrakulut, toisilla ei. Toisilla on lapsia ruokittavana, toisilla ei, ja niin edelleen. Toisilla on aikaa lukea vaikka yötä myöten tilanteesta ulkomailla, samoilla läpi tieteellisiä julkaisuja ja niin edelleen. Toisilla ei ole sisälukutaitoa tai aikaa tai kiinnostusta vaan luotetaan sokeasti siihen, mitä viranomainen sanoo. Eikä siinä mitään, jos viranomainen on osoittautunut luotettavaksi. Nyt ei ole se kohta.

Ehkä juuri tämän takia olisin toivonut, että hallitus olisi löytänyt paljon viisaamman linjan. Nyt tässä saattaa käydä niin, että hyväosaiset voivat säilyttää kirkkaan moraalinsa ja köyhät eivät. (Ruumiiden lisäksi minua kiinnostaa myös se, miten eloonjääneet voivat: kuinka voimakkaasti tilanne traumoittaa meistä jokaista.) Ei ole hyvä tilanne, jos valittu toimintapolitiikka tuottaa tilanteen, jossa monen on taloudellisista syistä pakko toimia itsen mielestä moraalisesti väärin olevalla tavalla. Raportissa mainitaan lähinnä huoli siitä, miten levottomuus lisääntyy, jos rajoituksia pidetään voimassa. Myös tällä rajoitusten purulla on kyllä levottomuutta herättävä vaikutus, kun rajoitusten purku ei liity siihen, että tauti olisi saatu nitistettyä tai "hallintaan" vaan siihen, että on päätetty, että sitä ei voida saada hallintaan, koska se ei olisi "realistista" ja ainoa, mitä voidaan välttää, on ylikuolleisuus. (Ei siis kuolleisuus, jonka tauti aiheuttaa tallustaessaan väestön halki juuri sopivaksi säädetyllä vauhdilla, vaan se osa kuolleisuudesta, joka aiheutuisi siitä, ettei tehohoitoa saada järkättyä sitä tarvitseville, jos epidemia kiihtyykin oletetusta vauhdista.) Laiha lohtu toki on, ettei hallitus ole sanonut lukittautuvansa raporttiin. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan nähty vielä mitään lukuja tai mittareita siitä, mikä toimintapolitiikkaa oikeasti ohjaa. 

Tutut ihmiset ovat somessa aika hiljaa näistä ratkaisuista. Yllättävän hiljaa, itse asiassa. En tiedä, eikö monikaan ole lukenut Hetemäen raporttia samoin tein. Vai hämääkö se, että tunnen lähinnä kaupunkilaisia hyvin toimeentulevia vihervassareita - joita ehkä vaimentaa tietty puolueuskollisuus. Tietysti ikävää on sekin, että Marinin hallitus, joka vaikutti niin mainiolta nuorine naisineen, on osoittautunut aivan järisyttävän huonoksi sanomaan mitään ikävää suoraan.

Tietysti tilanne on tukala, mutta kai he nyt voisivat pyytää THL:ta tekemään uudet laskelmat tieteellisen tutkimuksen kanssa yhtenevämmillä kuolleisuusluvuilla? Ja pyytää skenaariota myös tukahduttamisvaihtoehdosta? Vaihtoehdosta, jossa rokote tai ainakin jokin tepsivä hoito monen asiantuntijan arvion mukaisesti saadaankin jo vuoden sisään, ei joskus vuosien päästä, jos silloinkaan? Johtaako hallitus THL:ta vai THL hallitusta? Selvitys maskeista on tulossa kesäkuun lopulle, tartunta-appi jonnekin elokuulle, vaikka rajoituksia puretaan jo ennen näitä.

On kuvaavaa, että minäkin, joka sentään inhoan Niinistöä ja aluksi fanitin hallitustamme ajatellen sen tuovan tasa-arvolle jalansijaa, mietin ohimennen useamman kerran päivässä, ehdottiko Niinistö nyrkkiä sen takia, että pitkään valtiohommissa pyörineenä tiesi, millainen on tilanne sektoritutkimuslaitoksissa, ministeriöissä, kunnissa. Ehdottiko hän sitä siksi, että arveli kokemuksensa pohjalta, ettei tuosta porukasta ole hallitsemaan poikkeustilatoimia? Kun nyrkkiä ehdotettiin, olin siitä tuohtunut. Nyt alan nähdä ehdotuksessa tämän puolen - ehkä nyrkki lopulta olisi pelastanut demokratiaa ja ihmisten terveyttä ja elävänä pysymistä paremmin kuin tämä hidas koneisto, joka tuottaa aktiivisesti väärää infomaatiota, outoja hiljaisuuksia ja uuskieltä.

Tuntuu surulliselta olla tilanteessa, jossa mietin tuollaista edes ohimennen.

Sekin hämmentää, miten kesyjä HS ja Yle ovat. Etenkin HS näyttää kantansa valinneen. Jos lukee vain sen uutisia, voi aivan helposti tuudittautua ajatukseen, ettei mikään ole kummallisella tolalla. Mutta jos rikkoo kuplan ja lukee uutisia ja suosituksia muista maista, tietää keskustelusta, jota siellä käydään, osaa lukea tieteellistä tekstiä - -

Kummallisinta koko asiassa on se, että aika monelle suomalaiselle tämä olisi täysin mahdollista. Ja nyt moni pikemminkin on ilmaissut, että koska aihe ahdistaa, he haluavat ajatella jotain ihan muuta.

Minäkin haluaisin todellakin ajatella jotain ihan muuta. Kyllä tämä kriisi synnyttää semmoisen tunnun, että toimijuuteni on liki nollassa ja itkeskelen, kun en tiedä, mitä kohta tapahtuu. Mutta sitä sitkeämmin juuri tässä on pysyteltävä. Tämä painajainen ei lopu sillä, että suljen silmäni ja hopotan, että mitään pahaa ei oikeasti ole tapahtumassa. Tai teeskentelen, että mitään pahaa ei ole oikeasti tapahtumassa ja sen takia altistan riskiryhmät kuolemanvaaraan. En ole mikään suuri itsekurin kannattaja mutta tässä kohdin huomaan olevani.

Niin me kai kaikki opimme kriisin joka ikinen päivä itsestämme asioita, joita emme aiemmin voineet havaita.

Aluksi kun pandemia julistettiin, ajattelin tämän kaiken tekevän kuoleman paljon näkyvämmäksi (mitä pidän myönteisenä). Mutta kuinka paljon raportissa puhutaan kuolevista/kuolleista? Kuinka paljon mediassa puhutaan kuolleista? Kuinka paljon raportin fantastisesta taudin kuolleisuusluvusta on tivattu? Kuoleminen on jopa konkreettisesti siivottu tilaan, jossa kuolevia ei pääse edes tervehtimään viimeistä kertaa. Vaikuttaa siltä, että kuoleminen on niin pelottava ajatus ja fakta, että se on eristetty entistäkin kauemmas. Luulisi, että me kaikki puhuisimme ja kirjoittaisimme siitä kaiken aikaa, kohtaisimme sitä nyt vähän enemmän omalla iholla, prosessoisimme sen merkitystä elämälle, moraalille, omille valinnoille. Mutta mitä vielä. Me leivomme, toivomme, ettei täällä kuten muualla, virkistymme luonnossa, pidämme kunnosta huolta liikkuen ja niin edelleen. Ehkä uuteen normaaliin kuuluu sitten se, että kaikki tietävät rajoitusten purun tuottavan vääjäämättä (useiden mielestä turhaa, merkityksessä: liian aikaista) kuolemaa, mutta siitä ei ole tarvetta eikä halua puhua. Tai ehkä kaikki miettivät sitä tykönään mutta koetaan, että on jengipetturuutta puhua siitä ääneen? Tapani mukaan olen vähän sokea sosiaalisille normeille tässä.

Helpottaa kirjoittaa asiasta. 

Muuttumisesta, tilapäisyydestä

Kaikki muuttui nopeasti. Pari päivää sen jälkeen kun pyysin Vompsua palaamaan, Vompsu alkoi ottaa ehdotuksen tulla tänne tosissaan. Siitä meni vielä päiviä, että hän sai neuvoteltua asian työpaikkansa kanssa, irtisanottua asuntonsa Hollannissa ja palattua tänne. Uutiset vyöryivät sisään ovista ja ikkunoista. Se, mikä oli kaksi päivää aiemmin okei, ei enää äkkiä ollutkaan. Nauru, epäusko, tyrmistys, vetäytyminen.

Paitsi etten voinut vetäytyä: Saatoin vetäytyä töistä mutten ihmissuhteista. En voinut enkä edelleenkään voi päättää olla muiden kuin omien vanhempieni lapsi. Vanhempieni käyttäytyminen on suurin stressinaihe tässä kaaoksessa. Sisko, joka on raskaana, on lakannut puhumasta äidille kokonaan. En suostu heidän välittäjäkseen. Äiti, 74 vee, käy edelleen töissä. Isä, 80, protestoi äidin työssäkäyntiä olemalla kuskaamatta tätä autolla, joten äiti matkaa bussilla ja metrolla. Molemmat riskiryhmää. Kumpikaan ei tunnu välittävän siitä, että joku toinen ei ehkä halua kuolla heidän tuittupäisyytensä vuoksi vaikkeivät he omasta elämästään välittäisi. Sisko murehtii sitä, että vauvalla tulee olemaan kurjaa, jos ei ole toisen puolen isovanhempia. En usko - vauvat eivät murehdi, eivät ainakaan semmoista, mitä heillä ei ole koskaan ollut. En ymmärrä, miksei sisko voi puhua omista tunteistaan ja peloistaan ominaan.

Vompsun luotsaaminen sulkeutuvan Euroopan halki oli myös omanlaisensa koettelemus. Vompsulla on pakko-oireinen häiriö, siis ihan aina, ja ihan aina muulloinkin hän tietää tartuttavansa jonkin kamalan tappavan taudin toisiin ihmisiin. Yleensä voin sanoa että älä viitsi, puhutko nuhakuumeesta, tule nyt jo. Mutta nyt lehdet ovat täynnä kaapulääkäreitä, ruumishuoneita ja sen sellaisia - suoraan hänen arkitodellisuudestaan. Enkä voi sanoa, että mitään pandemiaa ei olisi liikkeellä. Joten sanoin vain että minä annan luvan. Annan luvan ottaa riski tulla, astua junaan, astua lentokoneeseen, astua junaan, astua tänne ovesta sisään. Millä mandaatilla? Sillä mandaatilla, jonka kyhään ilmasta ihan vain siksi että välitän. Vielä lennon aamuna Vompsu epäröi ja koko suunnitelma uhkaa kaatua. Olen juuri puhunut äidin kanssa puhelun, joka on saanut minut itkemään kerällä sängyllä, ja nyt sitten tämä. Mietin, onko minun lähdettävä lentäen Amsterdamiin ja tuotava Vompsu kädestä pitäen tänne turvaan. Mutta huolimatta tarkistelusta matkan varrella ja sen takia myöhästytystä junasta Vompsu ehtii juuri ja juuri koneeseen. Schiphol on kuulemma aivan tyhjä ja lentoemoilla suojavaatteet, vähän kuin tulisi lentävään leikkaussaliin. Lentokoneissakin on nykyään wifi, ja se on hyvä: Vompsu voi kysyä minulta lentokoneesta, onko mahdollista, että hän on kontaminoinut koko koneen ruoat koronaviruksella - koskematta tietysti koko ruokakärriin lainkaan. Hikoilen ajatellessani, mitä olisi tapahtunut, jos Vompsu olisi kysynyt tätä lentoemolta. Myöhemmin kun sanon, että sain tästä isosti mustaa huumoria, Vompsu näyttää kummastuneelta ja sanoo, että totta kai hän kysyi myös lentoemolta. Tämä oli vakuuttanut, ettei kontaminaatio ollut mahdollinen. Niinpä tietysti - he ovat ensisijaisesti turvallisuusasiantuntijoita, eivät tarjoilijoita, ja varmasti nähneet aiemminkin pakko-oireisia. 

Vompsun tultua tänne sulkeuduimme kuplaamme. Olin hakenut ruokaa niin paljon kuin jaksoin kantaa, jotta minun ei tarvitsisi vaarantaa ketään. Ei näet tuntunut ollenkaan selvältä, oliko lopulta ok kutsua Vompsu tänne. Entä jos hänellä olisikin virus? Jos hän tartuttaisi koneellisen ihmisiä? Entä jos hän tartuttaisi jonkun lentokenttäjunassa? Entä jos hän tartuttaisi minut ja saisin taas keuhkokuumeen ja joutuisin ehkä sairaalaan - se ei tekisi hänen pakko-oireelleen lainkaan hyvää? Entä jos. Entä jos. Entä jos. Ja ystävä kirjoitti facebookissa, mitä ne kaikki Euroopasta tulevat tänne ja tuovat sen, ei niiden pitäisi antaa näin vapaasti tulla. Vähän myöhemmin, kun Uuttamaata suljettiin, mökkikunnista tuli samanlaisia äänenpainoja pääkaupunkiseutulaisia kohtaan. Katson päivittäin Alankomaiden tartunta- ja kuolleisuusluvut. Vompsu on täällä turvassa.

Ja ylipäänsä, miksi hänet kutsuin? Emme me ole olleet rakastavaisia vuosiin. (Olimmeko lopulta koskaan, sekin on vähän epäselvää. Ehkä. Jollain omalaatuisella ei-romanttisella tavalla.) Mutta olemme läheisiä. Välitämme toisistamme. Minulle tuli paha olla, kun ajattelin, millaiseksi hänen pakko-oireinen arkensa voisi siellä kaukana yksin muuttua. 

On tullut uutisia ystävien sairastumisesta. Tiedän nyt viisi, jolla todennäköisesti on virus. Osalta se on jo menossa ohi.

Siinä sivussa tapahtui digiloikka kahden päivän varotusajalla. Jooga siirtyi verkkoon, osasi niin ohjata tai ei. Olen ymmärtänyt joidenkin hankkineen kameroita ja mikrofoneja ja sisustaneen valejoogastudion kotiinsa. Minä ohjaan pyykkitelineen vierestä läppärin kameran ja mikin avulla. Kaikki ovat vain olleet kiitollisia. Ensimmäisen ohjauksen tein sängystä ennen kuin Vompsu oli tullut. Jännitin niin koko tilannetta, että vatsan nyrkki puristi koko ohjauksen ajan ja liikuin kuin unessa. Koetin repiä hiljaa itsekseni huumoria siitä, että tähän on tultu: livestriimaan sängystäni perjantai-illan interaktiivista viihdettä. Mutta tuntui vain pahalta. Jälkikäteen riehutanssin ja sitten itkin ja monena yönä heräsin painajaiseen, että joku kuvaa minua, kun nukun. En ole sen jälkeen ohjannut sängystä käsin. Se oli liian privaattia, lopulta. Vaikka se olisikin luontevin, selkein studionkorvike täällä. 

Nyt, vähitellen, alan tottua siihen, että puhun yksin tietokoneen ruudulle. Alan kadottaa tunnun siihen, millaista on ohjata ryhmää livenä. Mitä kaikkea siihen liittyikään?

Niin, kaikki muuttuu: en enää syö seisten jääkaapin vieressä kylmää keittoa lusikalla suoraan kattilasta. Enkä käy kaupassa useita kertoja päivässä.

Koska tuoretavara ei säily ja jääkaappi on pieni kahdelle ihmiselle, on ruoka tehtävä pitkälti itse, jotta kauppavälin voi pitää tarpeeksi harvana. Keittiö näyttää melko hämmentävältä: jauhosäkkejä, hiutalesäkkejä, papusäkkejä. Kerran viikossa tulee tuoretavaraa kotiinkuljetuksella. Kotiinkuljetuksen jälkeen on aina monta salaattipäivää ja sitten pudotaan uuniruokien ja risottojen varaan. Kiitän nyt kyynärpäät ristissä sitä, että olen aloittanut kokkauksen jo lapsena. Ei ole oikeastaan mitään olennaista, mitä en osaisi tehdä, kokkausmielessä, jos vähän maltan keskittyä. Koska olen suunnitellut ruoat aika monelle koulutusviikonlopulle ja retriitille, ei tuota kauheasti vaivaa suunnitella viikon ruokien luonnos samalla kun kliksuttelee asioita ostoskoriin nettikaupassa. Silti en halua tehdä liian tiukkaa suunnitelmaa: juuri improaminen tuottaa iloa. Joka aamu vaanin jääkaapin suulla ja päätän, että haa, tänäänpä teenkin tästä jotain. Tuo jääköön huomiseen. Teen myös taas leipäni itse vuosien jälkeen. Muistan edelleen, miten hunajasta saa tehtyä villihiivan leipään. Saan taikinani myös happanemaan ilman pulmia. Matkin taikinan olosuhteilla suolistoa. Maitohappobakteerit viihtyvät suolistossa, joten ne saa viihtymään suolisto-olosuhteisessa taikinassa.

Vompsulla on paljon töitä, joten hän vain tekee työtä. Välillä hän kantaa ostoslaatikon alaovelta ylös ja tänään hän imuroi maton, mutta enimmäkseen minä teen kotityöt. Ja niitähän riittää. Joissain muissa oloissa saattaisin protestoida, mutta nyt olen tyytyväinen askareista - ne luovat toimijuutta. Ei ole mitään lepohetkiä, ja hieman ymmälläni olen seurannut joidenkin tuttavien päivittelyä siitä, että aika käy pitkäksi tai että tämä on universumin lähettämä pysähdyshetki itselle. Hmm. Pysähtyisin ihan mielelläni, mutta työt on hoidettava etänä, ja sen lisäksi ulkoilutettava koira, kokattava, leivottava, siivottava ja niin edelleen. Päivystettävä somessa - kyllä, koen velvollisuudekseni myös sen, että koetan nyt vuorovaikuttaa oikein rakentavasti.

Ajattelen tätä tilapäiseksi. Mutta niin ajattelin tätä edeltävää arkeakin, joka oli - on - rakentunut lainalle, jota ei aiota koskaan maksaa takaisin eläinkunnalle, kasvikunnalle. (Sienikunnan kuvittelen pärjäävän hyvin jopa ihmiskunnan kanssa.) Olen ajatellut tilapäiseksi asujaimeni, ammattini, identiteettini, perheeni - todellinen perheeni on koira eivätkä ne elä kauan -, yhteiskuntamuotoni, joten en sillä tavalla koe kauheaa krapulaa siitä, mitä on ennen ollut, tai kauhua siitä, mitä on nyt.

Muutun nopeasti.

Suurimman tyydytyksen ja toimijuuden tunnun saan tätänykyä siitä, miten hyvin välttelen ihmisiä. Jos minulla olisikin virus, se ei pääsisi leviämään kehenkään paitsi Vompsuun, joka on vielä poteroituneempi, ei edes ulkoile koiran kanssa. Tosin torstaina menen ottamaan tehosteen punkkirokotteeseen - mikäli olen vielä terve. Ja huomenna entinen kämppis tulee noutamaan luettavaa. Pidämme turvavälit. 

Jokainen kontakti on uhka, mutta kenelle, emme tiedä, ennen kuin testaamista tehostetaan. Me emme yksinkertaisesti tiedä. Virus voi olla missä vaan. Se voi levitä pisaratartuntana tai aivan vain hengityksen ja puheen myötä. 

Olen sentään lakannut pesemästä joka ikistä hedelmää ja vihannesta kaksikymmentä sekuntia astianpesuaineella ja päättänyt luottaa informaatioon, ettei ruoan tiedetä vielä tartuttaneen ketään. Voin vakuuttaa, että kaksi kiloa veriappelsiineja, kilo tomaatteja, kaksi pussillista avokadoja, kilo porkkanoita ja niin edelleen on melkoinen iloinen souvi pesukarhumetodilla. Kun olen lopettanut tämän kontaminaatiofantasian tukemisen, on aikaa myös kirjoittaa. Edes harvoin, edes vähän. 

Kohta ei ole kuin aikaa. Pääsiäisen jälkeen on enää yksi normi opetusviikko, etänä tietysti. Sen jälkeen viikossa on enää yksi työpäivä. Piti olla kolme, toukokuun piti olla semiloma muutenkin. Onneksi Vompsu on nyt täällä, joten vuokra on puolet pienempi.

Kaikki tuntuu niin tilapäiseltä, etten lainkaan hämmästyisi, jos äkisti töitä olisi taas enemmän kuin ehdin tehdä. 

Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Onnellisuudesta

Saamme kutsun maatilalla pidettävään minifestivaaliin. Menemme. Perillä on suuri joukko melko humaltuneita ihmisiä ja nurmikko ja purjeista tehty katos, navetanylisillä konserttisali. Muistan oikein: kun täysikuun maissa aurinko laskee, kuu nousee. Tekevät soundcheckiä navetassa, punainen valo maalaa sisätilan kovin erilaiseksi kuin ympärillä levittyvät pellot ja mustaan taittuvat metsien suipputornistot. Kävelemme Faunin kanssa peltotietä eteenpäin, poispäin pihapiiristä löytääksemme näkyvyyden.

Kuu on juuri punnertamassa metsän takaa. Se pulpahtaa pintaan, lakea kohti, uhmakkaalla voimalla.

Kuulemme laulajan aloittaneen. Emme silti kiirehdi takaisin.

Tai ehkä pitäisi olla kirjoittamatta monikossa, koska toisia ihmisiä on vaikeaa ymmärtää. Sitten pitäisi ehkä lakata tyystin kirjoittamatta ihmisistä, koska myös itseään on vaikeaa ymmärtää.

Koska varon jalkaa, en voi juoda tolkuttomasti. Koska en juo tolkuttomasti, katselen kaikkea hieman kauempaa. Vuorokausirytmini ei sotkeudu. Alkaa nukuttaa. Mutta niin kauan kuin joku laulaa, ei tunnu ikävältä. Voi keinua ja miettiä ääntä ja pientä riitasointua, pientä epätahtisuutta, niiden merkitystä musiikkiin kiinnittymiselle. Voi ottaa kuvia, miettiä eroa metsän ja navetanylisten välillä, ja toimivan navetanylisen ja konserttisaliksi muutetun navetanylisen välillä. Ja vain olla ja sulkea silmät ja aistia pieni kipu tutussa paikassa, ei liiallinen, kipugeelin lieventämä, tympeä, kestettävä.

Hieman laulun loputtua koetan nukkua huvimajassa. Siellä ei enää ole lämmin, kuten päivällä. Musiikki jyskyttää liian lujasti, vaikka korvat on tungettu täyteen vessapaperista syljellä tiivistettyä mössötulppaa. Koetan rentoutua diskoon, ajatella niitä kertoja, joina teininä nukahdin korvalappustereoiden ääneen vanhempien katsoessa televisiota tai puhuessa kovaan ääneen puhelimeen. Mutta en voi sille mitään, että muistikuviin liittyy typertynyt pahoinvointi heräämisen hetkenä, tunne siitä, että joku on käännellyt aivoja ja rikkonut niiden tahtia, käsitellyt niitä liian kovakouraisesti, väärin. Hengitä, komennan itseäni. Hengitä ja hyväksy paha olo. Se menee ohi.

Mutta milloin, kysyn. Milloin se menee ohi? Fauni on palannut ulos, häntä eivät samalla tavalla viillä iltaisin tupakansavu ja liian remakka nauru, kiirettä paukuttava rytmi, ne eivät tunnu ensisijaisesti kipuna ja vasta sitten eriteltävänä aistimuksena. Häntä ne viiltäisivät niin aamulla, jos hänellä on univelkaa. Nyt on ilta ja minulla univelkaa. Toivon muuttuvani tuosta noin vain iltaihmiseksi, mutta eihän sellaista tapahdu. Elän väärää aikaa, verkostoitumisaikaa, iltaisin bilestetään -aikaa, sähkövaloaikaa. Kehoni puhuu aurinkoa ja kuuta, lintujen aamuun heräämistä, iltaan rauhoittumista. Ehkä se hieman edistää, sen vuorokausi tapaa olla lyhempi kuin planeetan, mutta melko sopusointuinen kuitenkin.

Lopulta päätän, että jotakin on tehtävä. Haluan ehjän unen. Räime saattaa jatkua aamuun saakka, ja en osaa nukkua päivän tullessa tai tultua. Haluaisin juosta navetalle ja kirkua, että lopettakaa nyt herran tähden, mutta eihän siinä halussa ole järjen häivää. Muuthan haluavat nimenomaan tämän musiikin, tämän valveen, ovat täällä sitä hakemassa. Ei se heitä haittaa. Eikä siinä ole mitään väärää. Minä vain olen väärässä paikassa väärään aikaan, ymmärrän sen selkeästi. Ja jos en saa nukkua, on vaikeaa pysyä kohteliaana ja tuntematta itseään vääryyttä kärsineeksi. Enkä pidä itsestäni piikikkäänä marttyrina. Mitä vain paitsi se, ajattelen. Sitä paitsi: itse olen tänne itseni tuonut ja minun pitää täältä siten itseni poiskin järjestää. Ehkä on jokin yövuoro Helsinkiin taajamasta. Kuljen ulos, nuotiolle, kysyn Faunilta, voisiko hän tarkistaa asian puhelimestaan. Kyllä vain, kolmenkymmenenviiden minuutin kuluttua lähtisi yövuoro.

Pohdimme, miten pääsisin siihen. Ketään ei taida olla selvänä kuskiksi. Asian selvittämiseenkin menisi helposti seurueessa pitkään. Taksi, sanon. Voisiko soittaa taksiin ja kysyä, ehtisikö täältä hakea ja viedä pikavuoropysäkille tuoksi kellonlyömäksi. Voi. Taksi lupaa tulla heti. Haalin tavaroita pieneen olkalaukkuun, joka on kai enemmän olkatasku. Ostin sen Intiasta, se on kastittomien naisten käsityöryhmän tekemä ja suunnittelema. Designin nimi oli Ants. Muistan sen kaiken yhtäkkiä pimeässä kamoja kopeloiden.

Toiset tuovat myöhemmin varvastossut, sievän pinkin poimintasangon ja mustikkapoimurin. Riittää, että on koira, kakkapusseja, lompakko, bussikortti kaupungin sisäiseen liikenteeseen. Seisomme pimeän maantien laidassa, kaukana mustassa loistaa muutamia valoja. Yöt ovat käyneet taas pimeiksi. Nuku, ne sanovat.

Lopulta taksi liukuu toisesta suunnasta kuin tuijottamamme. Koira loikkaa sisään, kömmin perässä, ovi kiinni, matkaamme pimeän läpi. Suljen silmät, nojaan taaksepäin. Pääsen kotiin.

Pikavuoropysäkkiä vastapäätä on naisenniminen ravintola. Parkkipaikalla tyhjäkäy tai valot päällä seisoo suuri joukko autoja. Niiden ympärillä pyörii porukkaa, joka tykkää soittaa suutaan reteästi. Onneksi kukaan ei kiinnitä meihin kahteen pieneen eläimeen huomiota. Onkohan bussi tulossa? Minulla ei ole kelloa, ei puhelinta, ei mitään sen kummempaa mukana. Jos bussi ei jostain syystä tule tai on mennyt jo, on odotettava vielä puolitoista tuntia. Olen unohtanut katsoa kelloa taksista lähtiessäni. En muista, että korttimaksutositteessa aika varmaan näkyisi. Sen sijaan keskityn toivomaan, että bussissa voi maksaa kortilla tai että ainakin hinta on sama kuin päivällä.

Pikavuoro saapuu viimein. Hinta on melkein kaksinkertainen yölisän takia. Hetken pelko läikähtää ylitseni, kun tajuan, ettei kolikoita taida olla tarpeeksi. Onneksi kortti käy. Vajoan penkkiin, katselen moottoritien vilistävien valojen ohitselävitse kauemmas ja mietin, miten pelottavalta tuntuu tehdä asioita eri tavalla kuin ystävät tekevät tai kuin kuvittelee heidän tekevän. Että vain päättää tarvita unen, hiljaisuuden, ottaa ja lähtee yksin pois, tai ei yksin, vaan koiran kanssa. Koiran pää lepää reidellä, sen silmät nauravat iloisesti. Se hyväksyy, tein niin tai näin.

Ajattelen sitä huvittavaa tosiseikkaa, että samalla kun matkaan poispäin livepainajaisvalveeksi muuttuneesta festaripaikasta, aviomieheni matkaa kohti samaa paikkaa jalan pimeitä maanteitä pitkin ja tiedustelee Faunilta tekstiviestein, jatkuukohan meno edelleen vireänä. Hän haluaa samaan rymyyn, josta minä pakenen vaikka taksilla ja yölisäbussilla, jonka takaosa on täynnä teinejä, näiden kännykällä soitettua pimputusta ja mölinää siitä, miten joku vitun koirakin viettää vitun lauantaita tässä vitun paskabussissa. Hymyilen pimeään kuunnellessani, miten teinityttö vinkuu äidille puhelimessa. Äiti sen on oltava, ei tuollaista sävyä muuten saavuteta.

Lopulta bussi saapuu Kampin keskukseen. Muistelen viimeisen yöbussin kotiin lähtevän yksi kolmekymmentäviisi. Se tarkoittaa kahdeksaa minuuttia. Kokoan koiran lähelleni, askellamme reippaasti, en halua nyt välittää kivusta, on vain kannateltava vatsasta ylöspäin, tunnettava kehon kaatuminen eteen ja ylös, myötäiltävä kaatumista, estettävä se hiuksenhienosti, hieman takapotkuisesti, pyyhkiydymme ravintoloista ulos vuotavien musiikkien ja ihmisten läpi, liikennevaloista ylitse, raitiovaunun takaa, eikä haittaa vaikka myöhästyisimme, aina on toisia busseja ja raitiovaunuja ja kävelemisvaihtoehto, mutta toki ehdimme bussiin, ehdimme viimeisinä. Ovi sulkeutuu, tuskin ehdin istahtaa ja pyytää koiran syliin, kun liikumme jo.

Työpaikan viereisesen baarin portailla viipyilee paljon ihmisiä tupakalla. Käyttääköhän kukaan baarin verkkoa öisin? Käytän sitä välillä töissä, takahuoneessa, jos ei ole juuri asiakkaita, ja sattuu olemaan kone mukana, istun hierontapöydällä kone sylissä, työstän googledocsiin. Jos tulee yllättäen asiakas, läppään koneen kiinni ja tungen tuolin alle ja levitän plintille lakanat kuin kyse ei olisikaan lukukammiosta.

Jos en lähtiessä ollutkaan varma, miten käy ja miten osaan suhtautua päätökseeni lähteä, nyt alan ymmärtää tehneeni oikean ratkaisun. Kaupungissa on niin hiljaista verrattuna maaseudun räimeeseen. Siellä kukaan muu ei olisi herännyt seitsemän korvilla, täällä saan herätä, milloin haluan, ja voin tehdä mielekkäitä asioita heti pelkäämättä kenenkään herättämistä.

Kun avaan kotioven, harmaa kolli kurahtaa ja tulee puskemaan jalkoja. Sen on selvästi ollut yksinäistä. Pesen hampaat onnesta pakahtumaisillani. Kun käperryn sängylle, eläimet hiipivät luo. Ihana hiljaisuus ympärillä, vapaus nukahtaa kun niin haluaa.

En muista, olenko ikinä ollut aivan näin onnellinen kuin siinä. Kuin tässä.

Etätyöpäivänä kaiken päivää toisaalla eli nyrj. op-p-kirjat osa 3 (vai olenko jo seonnut laskuissa)

Oikeastaan vasta kansallinen etätyöpäivä pysäyttää huomaamaan eron elämässä. Aiempi kalenterin tyhjyys ja työtehtävien ja tapahtumien rento virtaaminen on muuttunut joksikin säädellyksi ja byrokraattiseksi. Tuntuu hullulta ilmoitella, että jos tahdotte nähdä minut virka-aikaan, siihen on kuussa vain kaksi tai kolme arkipäivää. Muuten unohtakaa koko juttu.

Kuinkahan pian väsymys tähän meininkiin iskee? Toistaiseksi on tuntunut mukavalta käydä yliopistolla. Huomaan esimerkiksi jaksavani peseytyä useammin, suhtautuvani keskimäärin valoisammin vaikutusmahdollisuuksiini niin oman elämänpolkuni kuin yhteiskunnankin suhteen sekä ajattelevani tarkemmin. Tuntuu myös siltä, ettei koko maailma lepää painavana laahuksena perässäni. Hierojayhteisössä kävi toisin - siellä huomasin, ettei toisia enimmäkseen kiinnostanut esimerkiksi oman profession kriittinen kehittäminen, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin minua, eikä myöskään detaljoitu keskustelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai mistään muustakaan yhteisöllisten toimintamenetelmien kehittämisen näkökulmasta. Nyt kun pääsen päivittäin juttelemaan ihmisten kanssa, jotka jakavat samoja kysymyksiä ja samanlaista pontevuutta asioihin paneutumisessa, tulee jotenkin turvallisempi olo: niin, ei minun tarvitse ryhtyä yksin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Maailmassa on monia muitakin, jotka ajavat samansuuntaisia tavoitteita, kykenevät keskustelemaan niiden saavuttamisen keinoista ja tuota työtä voidaan jakaa.

Vaikka tiedän akateemisen maailman olevan kupla - tai ei kupla vaan hyvyyden tasku, jotain aika materiaalista ja suojaavaa - ja tiedän, että sen ulkopuolella vallitsee aika toisenlaisia eetoksia ja mentalitetteja, siitä huolimatta minun on taas helpompi uskoa, etten yksinkertaisesti kuole väsymyksestä mahdottomien haasteiden keskellä yksin pungertaen. Vaikka paljon onkin tehtävää.

Esimerkiksi olen nyt vasta hyvyyden taskuun sujahdettuani kokenut täysimittaisena puistattavat ravistukset siitä, miten ihmisten suhtautuminen sanottuun muuttuu, kun he kuulevat tämän koulutustaustasta. Minulle kävi hierojana joihinkin ihmisiin tutustuessani niin, että vaikka perustelin eriävän näkemykseni jostakin käytännöstä huolella ja selkeäkielisyyteen huomioni kohdistaen (minusta se on asiallista - kommunikoida yleiskielellä ja ymmärrettävästi aina kun sellainen on mahdollista ja teknisiä termejä ja jargondroppingia päin toisen pläsiä voidaan välttää), reaktio oli sen suuntainen, että hei ethän sä näistä ymmärrä, sä olet kouluttautunut niin vähän ja hierojat you know. Kun sitten esitin kantani uudestaan pontevammin ja aavistuksen vaativampaan sävyyn, vaatien kunnon vasta-argumentteja, minua koetettiin ojentaa, ettei tällainen käytös käy. Kun vastasin siihen korostamalla, miten kriittinen ajattelu ja aktiivinen kansalaisuus ovat nykyään koulutuspolitiikan tärkeitä tavoitteita ja muuta tuollaista roskaa, ja siinä yhteydessä toinen kysyi, että häh, miten tuo tähän liittyy, ja keskustelussa tuli ilmi, että olen muutakin kuin hieroja, suhtautuminen argumentteihini muuttui. Ai niinku nyt olinkin asiantuntija. Tässä vaiheessa olin vain hyvin jäykkä ja ylikohtelias ja siivosin itseni kiireesti tilanteesta pois, mutta nyt kun olen palannut yliopistolle ja tilanne tuntuu taas turvallisemmalta, muistan kauhulla näitä kohtia. Koska: Ei minulla ole hätää, voin aina paljastaa taustaani ja paljastua joksikin toiseksi, jota kuunnellaan tarkemmin. Mutta entä ne, joilla on aivan pitävä pointsi muttei taustaa, jota vasten heidät suostuttaisiin kuulemaan?

Nyt ymmärrän täysin Gary Snyderin taktiikan hänen matkustaessaan höyrylaivalla Kaukoitään. Hän oli matkalla tekemään väitöskirjaa, mutta pestautui laivalle töihin eikä pukahtanut kellekään mitään tutkimustaustastaan. Hän kirjoittaa ajatelleensa, ettei pääse ystävystymään muuten yhtä välittömästi. Ehkä näin. Samalla tavalla ymmärrän sitä journalistia - nimeä en muista, pöh - joka pestautui minimipalkattuihin töihin taustastaan kertomatta havainnoidakseen, miten eri sosiaaliekonomisen luokan kansalaisia kohdellaan. Joskus tällainen menetelmä on välttämätön, jotta voi ymmärtää, kuinka eri tavalla tosiaan toisinaan kohdellaan sitä, jonka arvellaan pystyvän puolustautumaan ja valitsemaan itse, mitä elämällään haluaa tehdä, ja sitä, jonka arvellaan olevan omilla armoilla ja joutuvan nielemään mitä vain, koska pelko toimeentulon romahtamisesta on liian suuri, jotta uskaltaisi pullikoida. (Tulee mieleen myös Hesarin juttu nuorten kesätöistä ja niissä ilmenneistä ongelmista. Ja se, miten olen laittomasti au pairina. Laittomasti toisessa maassa töissä oleminen opetti minulle monta sellaista asiaa, joita en osaisi kuvitella ja jotka ovat vaikuttaneet aika tavalla käsitykseeni siitä, kannattaako laeissa ja niiden valvonnassa jättää ihmisille porsaanreikiä toisten hyväksikäyttämiseen.)

No, nyt olen palannut kuitenkin yliopistolle ja istunut luennolla ja kirjoittanut joka päivä luentopäiväkirjaa. Ensimmäisen viikon kirjoitin hämmennystä humanistisen ihmis- ja kasvatuskäsityksen suhteen. Tällä viikolla olen vuoroin piehtaroinut onnellisessa tuttuudessa kansalaisvaikuttamisen, internetin vaikutuksen ja sen sellaisen kanssa ja vuoroin rähissyt taipumuksille rakentaa mahdollisimman abstrakteja toimijuuden malleja, sellaisia kaavioita, joissa pallukoista toisiin singahtelee nuolia. Tai eivät ne oikeastaan singahtele, koska singahtaessa nuolen rata kaartuisi. Ehkä pitäisi sanoa, että nuolet matkaavat vääjäämättömän rationaalisesti seuraavaan palleroon tai jotain. No, joka tapauksessa, puhe toimijuudesta hämärtyy joksikin niin abstraktiksi, että ainakin minun on vaikeaa hahmottaa, mitä sillä kuvitellaan saavutettavan. Vielä. Ehkä totun siihen. Mutta haluaisin pitää muistissa tämän hämmennyksen. On nimittäin niin, että jos voidaan puhua vaikkapa projektista ja rooleista siinä sen sijaan että puhuttaisiin toiminnasta ja toimijuudesta sen puitteissa, on todennäköisesti paljon hedelmällisempää puhua projektista ja sen roolijaosta. Tarkoitan: on enemmän potentiaalisia keskustelukumppaneita. Jopa roolitetut/roolinottajat itse voivat osallistua keskusteluun. Tietysti pitäisi varmaan pitää mielessä, että joutuu keskustelemaan myös tiedeyhteisön kanssa ja että ehkä tuo toimijuus nyt sitten on taas hyvä oikopolku joidenkin pitkien lörinöiden typistämiseen. No, säilytän epäluuloni niin kauan kuin pystyn. Jossain vaiheessa varmaan unohdan sen. Kunpa silloin kuitenkin onnistuisin palauttamaan mieleeni, että vaikka itse ymmärtäisinkin toimijuuden käsitteen käyttämisen funktion, minun pitäisi onnistua välittämään sen tuoma hyöty myös muille, jos tuon käsitteen keskusteluun.

Kurssilla on tuntunut kummalta istua, koska aika monet painottavat puheenvuoroissaan toistuvasti koulua ja lastenkasvatusta. Minä taas ajattelen kansalaisjärjestöjä, oikeuslaitosta, yliopisto-opintoja, ammatillista identiteettiä ja professioiden rakennustyötä, ite-taidetta ja työväenopistoja, solidaarisuuskasvatusta, aikuisten leikkiin ja mielikuvitukseen rohkaisemista, museoita, nettiaineistoja, nettiyhteisöjä, uusia teknologioita ja niiden vaikutusta maailmanhahmotukseen, terapiaa, vapaaehtoishankkeita, ympäristökasvatusta, etiikan suhdetta saatavilla olevaan informaatioon, normaaliuspaineiden puristuksen hölläämistä, taloustieteellisesti latautunutta uuskieltä ja niin edelleen. Shit happens. Ryhmätyössä saa ponnistella, että yhteinen kiinnostuksenkohde löytyisi.

Eilen koetimme keksiä analysoitavaksi edes yhden yhteistoiminnan, johon me kolme ryhmänjäsentä olisimme osallistuneet ja siten tuntisimme. Toimintaa oli hyvin vaikeaa keksiä. Ehdotin kansalaisjärjestön projektia, mutta toiset eivät olleet osallistuneet sellaiseen. Heistä toinen ehdotti kesätyöpaikkaa. Ilmoitin, etten ole koskaan ollut kesätöissä. (Se pitää paikkansa. Olen tehnyt töitä, kirjoittanut lehtijuttuja, mutten ole ollut sillä viisiin töissä.) Työtiimiäkin ehdotettiin, mutta minä olen tehnyt yksin-töitä. Lopulta löysimme onneksi teatterin. Toiset olivat osallistuneet ainoastaan sellaisiin proggiksiin, joissa on ammattiohjaaja, joka määrää, minä taas kaverien kanssa improamisen lisäksi olen osallistunut vain tasavertaisiin ponnisteluihin, joissa olin itse kirjoittanut näytelmän ja toimin ohjaajan emotionaalisena selustatukena mutta oikeasti kai lavastin ja suunnittelin äänet ja sijaistin esityksessä sairastunutta näyttelijää (se oli helppoa, olinhan kirjoittanut tekstin joten tiesin ainakin, mitä kirjoittaja yritti hahmolla välittää). Ehkä me selviämme, ajattelin. Selvisimmehän me ja ponnistelin kuvitellakseni semmoisen oikean ohjaajan, kuullakseni toisten puheista, miten sellainen toimisi. Mutta koko työn ajan mietin, miksi ihmeessä kukaan ryhtyisi harjoittelemaan näytelmää kontekstissa, jossa yksi ihminen pitää lankoja käsissään ja tulkitsee, mitä näytelmällä koetetaan sanoa. Tarkoitan: mikä näkemysten paljouden kato! Eikö asiaa voitaisi jotenkin neuvotella? Vai tuntuuko se toisista jotenkin rasittavammalta? Vai tekevätkö he ohjaajan ohjauksessa joka tapauksessa omat tulkintansa ohjaajasta riippumatta vähän kuten itse koulussa teki asioista omat tulkintansa vaivaamatta niillä ketään muuta? Vai onko heistä suorastaan mukavaa, että joku toinen ottaa kokonaisvastuun ja itse voi vain tehdä, kuten kehotetaan? Miten jännittävää ja stimuloivaa huomata näitä eroja. Joskus myöhemmin, kun sille löytyy aikaa, täytyy kysyä heiltä, miten he kokivat ohjaajan kanssa työskentelemisen ja oman roolinsa muodostumisen siinä.

Katso: Uskon aikaakin löytyvän. Sitten joskus!

Nyt siihen ei ollut aikaa. Ja kirjoitusaikakin loppuu: on kiirehdittävä harjoittamaan vatsalihaksia. Kalenteri ja sen istumissessiot tarkoittavat, että on mentävä.

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?