Syntymäpäivänä

Tänään on kummallinen päivä - ajattelen sitä, miten Echart Tolle kirjoittaa hautakiven viivasta kuolin- ja synnyinpäivän välillä. Ei tunnu viivalta eikä pisteeltä viivalla: itse asiassa muisti on niin hatara kapine, että on hyvin vaikeaa laisinkaan muistaa, miltä muulta kuin tältä tässä voisi tuntua.

Mutta olen ehkä puolenmatkassa. Olen edennyt puolet pidemmälle kuin ajattelin jaksavani edetä. Tämän arvion muodostin joskus lapsuudessa. Aikuiset valittivat kipujaan, särkyjään ja väsymystään aika paljon, ja koska minuakin sattui ja väsytti aika usein - hoidinhan koulun kunnolla ja harrastin illat pitkät; ei levon häivää - arvelin armeliaasti, että tarvitsee jaksaa vain kolmikymmenvuotiaaksi. Olen neljänkymmenenviiden. Vanhempanikin ovat edeleen elossa eivätkä valita enää niin paljon.

En tiedä, voihan olla, että sisälläni tikittää jo aikapommi ja kaikki havaitaan vasta liian myöhään, enkä elä suinkaan yhdeksänkymppiseksi. En oikeastaan panisi siitäkään pahakseni: on selvinnyt, että minulla on hyvin vähän, liki ei mitään, annettavana tässä maailmassa. Sikäli ei voisi sanoa, että jotain olennaista katoaa, kun kuolen.

Elämä on täynnä taitekohtia ja jos kulkee ei-niin-tallattua polkua (tiestä puhumattakaan) (ja kuka ei kulje, kysyn vaan) ei oikeastaan voi eksyäkään.

Kun mietin keski-ikäistymistä, tämä on ehkä keskeisintä: Vähitellen todellisuus on muuttunut vähemmän pelottavaksi. En ole vuosikymmeniin purrut ketään naamasta (pelon säätely: taistele), en ole viime aikoina jäätynyt niin voimakkaasti että kuvittelen halvaantuneeni (pelon säätely: jähmety) edes kauhistuksen kananjaloissa eli trikonasanassa, bananasanassa tai muussa rangan lateraalifleksiossa, en ole vuosiin lähtenyt mistään kotiin itkien (pelon säätely: pakene). Pimeän ja pyöräkellarien pelon menetin jo 1/3 elämää sitten, samoin uskomuksen, että olen täällä yksin ja ettei ihmisiin voi oikein luottaa ja ettei rikkoontunutta voisi korjata. Joitain vuosia sitten tajusin ajattelevani nykyään vedessä muutakin kuin hukkumista, tajusin, että hengityksen säätelyn elinikäisestä harjoituksesta voisi olla tässäkin apua ja opin sukeltamaan. Ilmajoogan myötä opin, ettei ylösalaisin käännettäessä kuole vaan se tuntuu todella mukavalta, jos ei putoa naamalleen ja satuta niskaa kuten koululiikunnan inversioissa.

En edelleenkään uskalla juosta jäisellä maaperällä tai hypätä laiturilta tai veneestä veteen, mutta ei minun myöskään tarvitse uskaltaa - nämä eivät ole arjessa kovin keskeisiä taitoja ja uskon, että selviäisin niistä hätätilanteessa.

Enkä enää ihmisseurassa mieti, kuinka paljon muut kärsivät tai ällöttyvät ärräviasta - vuosi vuodelta sekin asia käy pienemmäksi ja olen hämmentyneenä tilanteessa, jossa olen kaikesta mahdollisesta puhetyöläinen, jota kuuntelee monta ihmistä kerralla. Kun ajattelee kaikkea sitä urputusta, jota joutui kuuntelemaan Halosen noustessa presidentiksi, tunnen itsensi suorastaan löytöretkeilijäksi edettyäni tilanteisiin, joissa puhun ääneen vaivaantumatta. (Myös Lola Odusogan kohdalla minulta meni vähän ohi se, että muut vapaamieliset juhlivat hänen misseyttään ihonvärin, ei ärrävian takia. Minä tietysti arvelin sisimmässäni ärrävikaa suuremmaksi esteeksi elämässä. Niin kovasti lähipiirini oli sitä hävennyt kasvuiässäni. Ei minulla ollut vielä mitään käsitystä siitä, miten voimakasta ja laajallelevinnyttä rasismi on.)

Kuvasin pari päivää sitten videon, jossa kyllä olin tietoinen kaikista vioistani, mutta kuvasin sen silti. Etenkin kun on kyse äänikurssista, on minusta tosi hyvä asia, että videolla on ihminen, joka ei äännä virheettömästi tai puhu jotenkin karismaattisella äänellä vaan mumisee, pyörittelee silmiään, sorauttelee ärrää ja kuulostaa kaikelta muulta kuin ammattipuhujalta - ehkä se voi olla lupalappu niille, jotka haluaisivat oppia puhetekniikkaa mutta eivät meinaa uskaltautua kurssille, koska onhan se nyt helvetin pelottavaa, jos kurssia vetää joku, joka on tottunut esiintymään ääneen: joku niistä, jotka pienestä pitäen kipuavat esiintymislavoille. (Vähän samalla tavalla kuin on pelottavaa mennä musikaalisen pianonsoitonopettajan tunnille piinaamaan hänen absoluuttista sävelkorvaansa tai lähteä tekemään pilatesta balettitanssijan johdolla, kuten minäkin pilatekana aloitin. Joitain päiviä sitten kansalaisopiston opettajien pikkujouluissa jouduin kuuntelemaan musiikinopettajan arviota, ettei huonoa sävelkorvaa tai rytmitajua olekaan, että on vain laiskuutta eikä hän voi ymmärtää, miksi joku vaivautuu kurssille jos ei jaksa enempää ahkeroida tulosten eteen. Toisessa puheenvuorossaan hän oli jo erottellut ihmiset lahjakkaisiin ja lahjattomiin, joten en katsonut aiheelliseksi kommentoida mitään hänen laiskuuskäsityksiinsä - en edes sen vertaa, eivätkö ne hänestä olleet ristiriidassa lahjakkuusnäkemyksen kanssa.)

Vietän päivää mökissäni sadetta kuunnellen. Teknisesti tämä ei toki ole mökki vaan pienkerrostalo mutta minusta viistokattoiset huoneet ja vain kolmen perheen talo keskellä lähiömetsää, ilman yhtään ikkunasta sisään paistavaa valoa, on mökki. On vuoden pimeimpiä päiviä ja luvattu hurrikaani ei vaikuta sen kummemmalta kuin kovalta sateelta - sen verran kovalta, ettei koira suostu kakkaamaan ulos sadepukuun vyötettynä. Luen kirjan, teen spagettia ja kofeiinitonta kauralattea. Joogaan vähän ja nukun päiväunet. Olen aikatauluttanut kalenteriin kaksi epämiellyttävää soittoa mutta viittaan niille kintaalla. Kerrankos sitä ollaan keskellä viivaa. Tai ehkä sen lopussa. On mukavampi ottaa nokoset.

Kun herään nokosilta, olemme kiertyneet koiran kanssa oudolle kerälle kuin kaksi kissanpentua, pehmeinä, lämpiminä, sanattomina. Muistan erään tuttavan lähettäneen kutsun kirjanjulkistajaisiin ja kirjoittaneen oheen pienen henkilökohtaisen viestinkin. Se tuntuu jotenkin kaukaiselta - koko ajatus huoneesta täynnä ihmisiä, enkä usko, että osaisin taaskaan sanoa mitään oleellista, keskustelut ovat sillä lailla liian nopeita minulle. Tarvitsen niin älyttömästi hiljaisuutta ympärilleni, että sanat alkavat muovautua. Ja nyt ne tuntuvat leijuvan kauempana, vaikka olenkin ikään kuin valveessa.

Hetken epäilen ehkä itsekin siirtyneeni bardoon, kuten kirjan miehelle käy kirjan lopuksi. Mutta sitten muistan, että minusta on tuntunut siltä jo pitkään, joten tuskin siitä on kuitenkaan kyse. Outoa kyllä, elämässäni kietoutuu vahvasti yhteen kaksi asiaa: tuntu siitä, että on jotenkin loppunut jo, ulkopuolilla ja eristyksissä JA samaan aikaan avautuu uudelle. Koetan muistaa, siinä nokostenjälkeisessä lämpimässä, milloin en olisi tuntenut tätä upottavaa, kaksihaaraista epätodellisuuden pakkopaitaa.

Huomaan, etten tiedä elämästäni oikeastaan juuri mitään, ja sikälikin tämän päivän nimeksi sopii hyvin syntymäpäivä.

En oikein ymmärrä, miksi olen monesti valinnut tietoisesti huonomman tai vähemmän kiinnostavan vaihtoehdon. Miksi olen luopunut asioista ja kuvitellut siten vahvistuvani. Tai kuvitellut, että asiat palaavat takaisin luokseni, jos niiden on tarkoitettu palaavan. (Ehkä niiden ei ole tarkoitettu palaavan - voi luoja mitä roskaa.) Millaista olisi ollut elää elämää, joka olisi tahditettu valkoisen miehen valloitusvimmalla jonkin epämääräisen intiaaneille kuvitellun asenteen asemesta? En edes tarkalleen muista, mistä olen saanut päähäni tuon ajatuksen luopumisen ylväydestä. Mutta muistan, miten pienenä jo kannoin sitä. Sen johdattamana olen antanut muille aika paljon sellaista, jonka olisin mieluiten pitänyt itselläni - muistuttanut itseäni siitä, että täällä mikään ei ole kuin lainassa ja sitten vielä palauttanut arvokkaan lainan paljon ennen aikojaan.

Olen luopunut monista asioista, joita rakastin. Vähitellen olen oppinut rakastamaan monia asioita, joita en aiemmin osannut kuvitella oppivani rakastamaan. Ja sitten on asioita, joita en näytä oppivan rakastamaan, tuskin edes hyväksymään. Mutta niitä tulee ajatelleeksi vain harvoin. Elämässä on niin paljon suoriutumista: aikataulujen tarkistamista, viesteihin vastaamista, koirasta huolehtimista ja pitäisi myös muistaa syödä terveellisesti ja jotenkin pitää huolta omasta harjoituksesta, omasta kunnosta, kaiken hälinän ja kaaoksen keskellä. Ehkä kaikki muutkin ovat vastaavanlaisessa tilanteessa, tukehtumassa vaatimuksiin, toivomuksiin, arkeen?

Olen helpottunut tästä levähdystauosta tässä päivässä. Ties mitä seuraavaksi tapahtuu.

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?