Häät syksyn pimentymisen aikaan

En onnistu näkemään lepattavaa institutionalisoitua onnea, se on liian ohutta tuntosarvilleni. Liekö aina ollutkin, luulen niin, omissa häissäni joku oli näkevinään sen, mutta luulin, että he näkivät omiaan. Häissä tuntuu kaikista tilanteista eniten siltä, että aivoistani puuttuu jokin palikka, jokin perusohjelma, jonka toiset oivaltavat tuosta noin vain.

Avioliitolla ja rakkaudella ei vain ole minusta paljonkaan tekemistä keskenään.

"Miksi te täällä salin puolella, kun tuolla tapahtuu?" Olen syönyt kulhosta salaa kaksi karkkia, josta toinen ei ollutkaan salmiakkikossukarkki. Pahus. En halua kuulla vihkikaavaa, jo kaukaa näen kummitädin vähän kyynelehtivän. Olen toisen uskonnon juhlissa, vaikka täällä kaikki toimitetaankin maallisesti, maallinenkin uskomusinstituutio on jotakin, mitä en onnistu sisäistämään. Mutta seinät ovat viehättävät, seinät ja katot, niissä on jugendtapettia kupruisen pinkopahvin päällä, pinkopahvi hirsien päällä, kun liu'uttaa sormea tapetin pintaa, voi tuntea hirsien raot, liittymäkohdat, katossa keskiympyrää saksii pyrstöllään yksi pääskynen. Se ei tee kesää. Se vain lentää, liekö lentänyt siinä tuon pyöreät sata vuotta, mummu on kohta sen ikäinen, mummun sydän on alkanut lyödä niin heikosti, että häntä on viety sairaalaan, sydämessä ei ole mitään vikaa, se vain lyö, no, heikolla paineella, ei jaksaisi.

Istumme pöydässä, johon on istutettu naimisissa olevat jollakin tavalla sukulaiset, jotka ovat alle keski-iän. Toiset naiset esittelevät omia sormuksiaan. Kysytään, ja vastaan, etten osaisi kuvitella käyttäväni sormusta, mutta ettei miehenikään toki. Heilutan selittäessäni käsiä ilmassa ja näen äkkiä, että kynsissäni oleva musta lakka on jotenkin erityylistä kuin muiden kynsilakka. Eikä koruja, ei yhtään korua, ei paitsi korvarenkaat, ja hiukset nutturalla, sellaisella, jota voisi kuvitella Sapfon käyttäneen, pidän sentyylisistä hiuksista, amforanaishiuksista. Koetan hillitä pakokauhun. Se muuntuu, valikoituu. Huomaan puhuvani ruumiiden keittämisestä ja siitä, miten yhteiskunta aivopesee moneen järjestelyyn, homoseksuaalinen parisuhde on sentään jo rekisteröitävissä, mutta monikkosuhde ei. "No semmoista jos haluaa pitäisi varmaan muuttaa mormonialueelle", lohkaisee viereinen mies. Huokaisen syvään. "No ei se niin epätavallista ole täälläkään", sanon sitten rauhallisesti. Sehän on sitä paitsi ihan totta. (Ei siinä minulle ole mitään epätavallista.) Mies säpsähtää. "No joo ehkä ei mutta eihän mikään ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi." Nyökkään ja lisään: "Niin kuin instituutioissa halutaan kuvitella."

Olen kirjoittanut hääparin korttiin "Älä sormuksesta tule ylpeäksi", se on Sapfoa, ja sitten toivotuksen vapaudesta ja epävarmuuden ilolla sietämisestä ja päättäväisyydestä. Pöydässä puhuvat rivarin ostamisesta ja asuntovelasta, työelämän huonontumisesta olemme kaikki sentään samaa mieltä, pohdimme myös yhteisymmärryksessä asiakaspalvelua ja kohtaamista, vähitellen pöydästä tulee turvataskumainen, vaikka pelkäänkin, koskahan sen pelkääminen lakkaa, että jossakin vaiheessa kummallisuuteeni kyllästytään. Mutta ei olla enää peruskoulussa. Jossain vaiheessa huomaan kertovani siitäkin, miten merkittävä tekijä meidän avioitumispäätöksessämme oli ASP-säännöstö. Jolla ei nyt oikeastaan ole paljonkaan merkitystä, koska emme haluakaan taloon maalle. Mutta on naimisissa olosta hyötyäkin, huomaan korostavani sukulaistytölle, jota tullaan kurmottamaan siitä, milloin hän menee naimisiin poikaystävänsä kanssa: "Naimisiin menemisessä parasta on se, että sitten kukaan ei enää spekuloi tuolla!" Toden totta, jo sen vuoksi on hyvä olla naimisissa. Kukaan ei tule vihjailemaan. Olen kokenut sen aina hyvin painostavana ja kiusallisena toisten ihmisten asioihin sotkeutumisena.

Hämmentävintä koko jutussa tuntuu olevan se, että nyt kun olemme naimisissa, kukaan ei kysy, miten meillä menee ja mitä aiomme vastaisuudessa. (Ehkä se on hyväkin, sillä punkku on tehnyt minusta astetta suorapuheisemman.) Hääparille pidetyissä puheissa korostetaan ratkaisun lopullisuutta, vaikka erotilastot varmasti ovat puhujienkin tiedossa. Jokin häissä ja hautajaisissa raastaa pahasti minua, tämä sensuuri ehkä, on asioita, joista on sopimatonta mainita, vaikka ne ovatkin yleisessä tietoudessa ja kuinka moni tässäkin huoneessa eronnut, useastikin.

Onneksi Vompsu on ihan yhtä oddball, hänestä on seuraa. Hän kauhistelee sitä, kuinka paljon ruumiita on katettu ruokapöytään. (Hassua, häntä kauhistuttavat niin paljon konkreettisemmat asiat, minua kauhistuttaa häiden ympärille kehrätty ideologinen pöhinä.) Kukaan muu ei ole pyytänyt kasvisruokaa, mikä tuntuu hämmentävältä, kun seurue on kuitenkin aika suuri ja nuoria ihmisiäkin on paljon.

Kummitäti tulee selittämään, miten kovasti hän ihailee elämäni hurjia, valtavia ratkaisuja. En oikein ymmärrä, mistä hän puhuu, mutta hän vain jankkaa (punkku, punkku!), että kun minä vain teen rohkeita vetoja tuosta noin vain. (Tietääkseni täti ei lue blogia, mutta hitostako minä siitäkään tiedän mitään.) En ymmärrä edelleenkään, joten yritän onkia esiin lisää esimerkkejä sanomalla, että koen itse ratkaisuni luonteviksi, että en erityisesti yritä tunkea itseäni mihinkään muottiin vaan tarkkailen epävarmuuttani ja levottomuuttani sinne saakka että huomaan tahtovani jotakin, ja jos tuo tahtominen tuntuu käsitettävältä, seuraan sitä ja toimin tahtoni mukaisesti mutta en oikein ymmärrä, mikä siinä olisi niin rohkeaa tai valtavaa. Sitten katselen tätiä kysyvästi, ja hän alkaa kertoa omista eläkesuunnitelmistaan. Tai siitä, miten vaikeaa on kuvitella jäävänsä eläkkeelle. Hän on ajatellut alkaa opiskella uudelleen. Että se on meidän suvun naisten geeneissä, että me emme osaa nukkua emmekä vain olla.

Ei se kyllä pidä paikkaansa, ei täysin, elin pitkään miehen kanssa, jonka viereen osasin nukahtaa moitteettomasti. Jälkeenpäin kuulin sukulaisten puhuneen huolestuneena siitä, miten päälleni oli laskettu noiksi vuosiksi vaimennuspedaali. Tunnistan vaimennuksen mutten tiedä, oliko se hyväksi vai pahaksi, eivät kai asiat ole niin yksioikoisia. Kärsimyskirjassakin kirjoitetaan siitä, miten syyltään tuntematon, krooninen kipu on harvinaisuus niissä maissa, joissa kuolema, vammautuminen ja kärsimys ovat arjessa lähempänä kuin meillä. Että me olemme menettäneet jonkin olennaisen sietokyvyn samalla kun elämämme on muuttunut inhimillisemmäksi, ja olisiko mahdollista löytää jokin keskitie, parantaa elämää mutta pystyä myös hyväksymään sen hallitsemattomuus, kivulloisuus ja häivähtävyys. Ilahdun lukiessani kysymyksen, se on niin lähellä teemoja, joita olen koettanut miettiä, tuntuu hyvältä tietää, että muut pohtivat samoja kysymyksiä.

Yhdessä puheessa viitataan isoäitiin. Häneltä oli kysytty, mitä hän haluaisi joululahjaksi, ja hän oli vastannut, että toivoo kysyjän laittavan iloa purkkiin ja ravistelevan purkkia päivittäin.

Vähitellen ilta hämärtyy, sade hakkaa ikkunoita. Länsiväylän autojen valot pyyhkivät ohitse. Nainen kertoo yksivuotishääpäivästään ja minä omastani. En vaihtaisi, tuskin hänkään. Se on onnellinen tila, olla onnellinen siitä, mitä on tapahtunut, olla hinkumatta muuta.

Tajuan äkisti nähneeni vanhempani viimeksi joskus kesäkuussa. Äiti on laihtunut monta kiloa. Hänellä on leopardikuvioiset avokkaat, joita hän kutsuu avoimesti huorien kengiksi. Äiti haluaisi asua jugendkartanossa, mutta asuu rivitalossa. Sopisiko sinne jugendkartanon lamppu? Ei. Entä kattomaalaukset? Odota kesäkuuhun, äiti, ja tulen maalaamaan sinun rivitalonkattoosi pääskysen. Katselen jugendkartanon seiniä, tapetissa on häivähdys Alhambraa, ja tajuan olevani tyytyväinen elämääni, sen kaikkeen epämääräisyyteen ja epätyypillisyyteen ja iloon ja murheisiin. Pidän asunnostamme ja Vompsun ahdistumattomuudesta, mitä tulee omaan mahdottomuuteeni, ja Faunin hassuista huoneista, kissoista ja kissannaamamukistani, runohyllystä ja siitä, ettei ole kiire mihinkään, pidän siitäkin, että olen nyt koulussa sopeutumassa uuteen ympäristöön ja sitten koulun jälkeen kaikki taas muuttuu, kehrään ajatuksissani. Ei se mitään, vaikken vielä hankikaan hierontapöytää ja vaikka kaikki on auki.

Putoan jaloilleni. Pulpahdan pintaan. Tai ehkä se on vain punaviini, että miellän itseni hetkeksi muuksi kuin syrjäytyneeksi. (Enkö muka ole ideologisesti syrjäytynyt, kun ahdistun naimisiin menemisestä ja pidän enemmän hetkellisyydestä ja epävarmuudesta?) Ravistelisin harjaani, ellei se olisi sapfonutturalla. Ihmiset vaeltavat huoneesta toiseen juhlatamineissaan, kulhossa on hello kitty -vaahtokarkkeja ja liköörikarkkeja ja julioita. Sulhanen juo Vompsun konjakin, joka maistuu liian terävältä.

Ajattelen känniblogata, mutta kotona olenkin jo aivan selvin päin. Vompsu makaa sängyssä jonkin aikaa silmänaamio päässä ja potee migreeniaavistuksia kunnes särkylääke alkaa kunnolla vaikuttaa.

On helpottavaa huomata, että nyt kun on hyväksynyt sen, ettei oikein ymmärrä jotakin instituutiota ja siihen liityviä intressejä, tuon instituution ympärille kehkeillyissä juhlissa voi retkeillä jokseenkin järkyttymättä, joskin toki absurdiudessa liikahdellen.

Loman väsyttävyys

Häämatkasta toipuminen alkaa hidastellen. Ei voi vain palata ja asettua. Tai ehkä joku toinen voisi?

Työt alkavat heti, huomaan vaikeuksia keskittyä. Tiimi olettaa, että lomalta palanneena ihminen on virkeimmillään ja palaa halusta tehdä jotakin mielekästä. Tahtoisin ryömiä pöydän alle nukkumaan, koska en ole osannut häämatkailla siten, kuten he olettavat minun itsestäänselvästi osaavan: että olisin vain maannut sulaen auringossa tiriseväksi keltaiseksi kuplapuuroksi ja että olisin nostellut lämpimässä porealtaassa sampanjalaseja tummansamettisen yön melkein himmentäessä kuunköynnösten torvet.

"Millaista oli?" kysytään.

Mietin tarkasti, millaisia yksityiskohtia he haluaisivat ehkä kuulla. Ehkä heitä miellyttäisi kertomus siitä, kuinka mies herättää hämmennystä työntämällä kameran jokaiseen suihkulähteeseen. Kamera on vedenkestävä, mutta sitähän ohikulkijat eivät voi tietää. Seison sivummalla ja katselen heidän ilmeitään. Tai ehkä he haluaisivat kuulla siitä, kuinka eksyimme takaisintullessa lentokentällä jotenkin koneesta kotimaan lähtöselvitykseen, kun kuvittelimme seuraavamme viitoitusta matkalaukkuhihnoille. Tai ei, se on jo täällä. Sitten mieleeni pälkähtää, että ehkä he haluaisivat kuulla siitä, miten aika katosi Real Alcazarin puutarhassa, kun keksin viimein kamerasta kaksoisvalotusmahdollisuuden ja laskin sekuntinosia kulmat kurtussa. (Ja järkeilin oikein, että 1/200 on neljä kertaa 1/800; murtoluvut eivät tunnu hankalilta, kunhan ensin muistaa, että kameran näyttämä lukema 200 tarkoittaa 1/200 sekuntia ja niin edelleen.) Mutta ehkä he eivät valokuvaa?

"Lämmintä ja valoisaa", vastaan. Sitten muistan lisätä, että kävimme ystävän häissä, ja että siellä sotkimme kansallisuuskategorioita perin pohjin. Ensinnäkin hämmensimme ja miltei loukkasimme joitakuita vieraista pidättäytymällä juomasta kuin sienet, vaikka olimmekin suomalaisia. Toiseksi, koska morsian oli venäläinen Uralin seudulta, dj soitti venäläisiä ikihittejä kuten Kalinkaa ja Ochi Chornieta, ja kun venäläiset eivät lähteneet tanssimaan niitä, me sitten Vompsun kanssa vetäisimme venäläiset kansantanssit ja mustalaisromanssit ihan lonkalta ja pahimpien stereotypioidemme mukaisesti. (Tästä meitä kyllä kiiteltiin, huvittavaa kyllä. Minusta me olisimme ansainneet lähinnä korvapuustin kaikella sillä melodramatiikan määrällä.) Kolmanneksi, sen jälkeen kun joku opetti Vompsulle espanjalaisen tavan huutaa eläköön hääparille (johon koko sali vastaa kuorona: VIVA!), hän ällistytti sulhasen isän ystävät huutamalla toivotusta innokkaasti ja pysäyttäen aina koko ruokasalin toiminnan vastahuutoon, ja näiden ystävien todetessa sulhasen isälle, että tämän pojallapa on paljon innokkaita paikallisia ystäviä, isä joutui selvittämään, että huutaja ei kyllä ole espanjasta eikä kai edes puhu muuta espanjaa kuin viva los novios! (Siinä hän toki erehtyi.) Flamencoakin olisimme epäilemättä tanssineet innokkaimmin, jos sitä olisi soitettu.

"No mutta te asuitte sitten jossain luksushotellissa?" kysyy ystävällinen täti. "Ei, mutta me kyllä gänättiin Sheratonissa", vastaan. (Todentotta, otimme Sheratonista mukaan kaksi kahvilautasen reunalle asetettua sokeripussukkaa vain voidaksemme todistaa, että olemme käyneet Sheratonissa. Minusta se tuntuu käsittämättömältä, enkä kuvitellut sellaiseen joutuvani elinpäivinäni.) En kerro mitään siitä, kuinka vesijuoksin tunnollisesti hotellinpihan lämmittämättömässä altaassa ja kuinka näin betoniparvekkeille ilmestyvän uteliaita päitä, jotka pian palasivat takaisin vain todistaakseen, että kyllä, se hullu on altaassa edelleen. Tai siitä, kuinka harhailimme lomakeskuslähiössä uupuneina matkalaukkuja vetäen (ja toisen laukun vetomekanismi sökönä jo) ilman hotellin katuosoitetta, koska ne eivät koskaan vastanneet kyselyymme tarkasta osoitteestaan, ja emmehän me tietenkään tule taksilla vaan paikallisjunalla, eivätkä paikalliset tunnistaneet hotellin nimeä.

Tai siitä, että normaalipäivänä lähdimme liikkeelle viimeistään puoli kymmeneltä ja palasimme takaisin kuuden ja kahdeksan välillä. Ja että vieraassa paikassa väsyy, koska mikään ei ole itsestäänselvyys vaan huomio kiinnittyy tarkasti yksityiskohtiin ja yleisnäkymän outouksiin. Ja että illalla en tahtonut saada unta, koska en nyt vaan saa unta vieraissa paikoissa.

En osaa arvioida, onko loma onnistunut. Mistä sellaisen voi tietää? Ainakin siihen sisältyy paljon muistoja, joskin on selvää, ettei Espanja tunnu minusta kiinnostavalta paikalta siinä missä esimerkiksi Italia tai Kreikka, puhumattakaan nyt jostain kaukomaista. Ehkä se on tyhmää ja pikkumaista, mutta järkytyin matkalla kovasti paikallisten hymyttömyydestä. Eivät suomalaisetkaan aina näytä iloista naamaa, mutta usein sentään vastaavat hymyyn. Häissä ihmiset kyllä hymyilivät, mutta sitä ei voi laskea millään arkikäytökseksi. Näin paikallisten hymyilevän vain tuttavilleen, ja se sai miettimään paljon sitä, miten moniulotteista on arvioida ihmisten käytöksen ystävällisyyttä - ja jotenkin itsestäni tuntuu tärkeimmältä arvioida, miten täysin tuntemattomaan ja ulkopuoliseen ihmiseen suhtaudutaan. (Hänhän se joka tapauksessa on heikoimmillaan ja tuen tarpeessa.) Toisaalta kyllä siellä juttusille ajaudutaan helpommin eli ehkä tuttavuuksia pidempään liikkuessa syntyisikin ja hymyjä irtoaisi sitten? Mutta tuntuu aika raskaalta hymyillä vastakaiutta. (Enkä toisaalta masentunut enkä järkyttynyt niin pahasti, että olisin lakannut hymyilemästä. Ihmiset ovat kuitenkin kovankin ulkokuorensa alla ujoja ja epävarmoja lapsukaisia eikä heitä kai koskaan voi sympata liikaa.)

Ainakin matkasta sikisi paljon ajatuksia, jotka hakevat vielä muotoaan. Unet muuttuivat elävämmiksi, nyt hitaasti sillä kaikella - myös valveella - on aikaa asettua osaksi tätä muuta elämää, suhteutua. Vaatii aikaa yhdistää mielessään vieraisiin ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin kohdistuva välinpitämättömyys ja välillä suoranainen ylenkatse Alhambran ja Real Alcazarin loistoon ja kertomuksiin convivenciasta, lähes syyttävän sävyiseen kysymykseen miksi ihmeessä joku tahtoisi syödä jotakin ilman maito- ja lihatuotteita, moottoriteitä reunustavaan betonirumuuteen ja vanhojen kaupunginosien hotelloitumiseen, lämpöön ja valoon, tarkentua tunnistettavaan mutta hankalasti määriteltävään mentaliteetin eroon Sevillan ja Granadan välillä, tai Madridin ja muiden käymiemme kaupunkien välillä (Barcelonassa en ole edelleenkään käynyt enkä usko, että jaksan käydäkään, sille käy mielessäni samoin kuin Prahalle).

Mutta virkistynyt - sitä en ole ainakaan vielä. Ehkä olo tästä asettuessa kohentuu. Näin tapaa käydä matkan jälkeen: On liian täynnä vaikutteita, kuin henkisesti ylensyönyt. On kokenut paljon ja sulattanut aivan liian vähän kokemastaan.

Toivon huomisen työn sujuvan omalla painollaan ja virkeyteni hiljalleen palaavan.